RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, oliko X:n kaupunki A:n irtisanomisen yhteydessä täyttänyt työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa eli olisiko A:n koulutustaan vastaavien tarjolla olleiden muiden työtehtävien kannalta välttämättömän autokoulun järjestäminen ollut molempien sopijapuolten kannalta tarkoituksenmukaista ja kohtuullista ja olisiko X:n kaupungin tullut tarjota A:lle oppisopimuskoulutuspaikkaa.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 29.6.2018

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan muun ohella, että X:n kaupunki hänen työnantajanaan velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. A oli irtisanottu taloudellisilla ja tuotannollisilla perusteilla, joita A:n mukaan ei ollut ollut. X:n kaupunki oli irtisanomisen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka toimintaedellytykset eivät olleet muuttuneet. X:n kaupunki ei ollut tarjonnut A:lle hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä, muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan ja kokemustaan vastaavaa työtä tai uusien tehtävien edellyttämää oppisopimuskoulutusta tai autokoulua. X:n kaupunki vastusti kannetta.

Käräjäoikeus totesi, että A:n tosiasiallinen työ X:n kaupungilla oli pysyvästi vähentynyt ja ettei samankaltaista työtä ollut ollut enää tarjolla. A:n koulutusta vastaavien takaisinottoaikana tarjolla olleiden työtehtävien täyttäminen oli edellyttänyt työntekijältä ajokorttia, jota A:lla ei ollut ollut. Riippumatta ajokortin hankkimisen kustannuksista ajokortin hankkiminen ja siihen liittyvän ajo-opetuksen antaminen ja kustantaminen jäävät työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä tarkoitetun kouluttamisvelvollisuuden ulkopuolelle. Ajokortin hankkiminen työnantajan kustannuksella ei ainakaan pääasiassa palvele työnantajan tarpeita eikä työntekijän ammatillista kehitystä työpaikalla. Ajokortin hankkimiseen tähtäävä ajo-opetus ei ole kaupungin toiminnallisiin mahdollisuuksiin nähden tavanomaista, vaan sellaista yleistä koulutusta, johon työsopimuslain säännökset eivät velvoita, ja käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen lakiin perustumattomana.

Oppisopimuskoulutuksen osalta käräjäoikeus totesi, että koulutuksen järjestäminen olisi ollut X:n kaupungin näkökulmasta kohtuutonta, koska se olisi 1,5 vuotta kestävä ja jo kolmas koulutus, jonka X:n kaupunki olisi A:lle tarjonnut. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Jorma Huuhtanen

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 13.12.2019

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Pirkanmaan käräjäoikeus 29.6.2018 nro 23601

Asia

Työsuhteen irtisanominen

Valittaja

A

Vastapuoli

X:n kaupunki

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja toistanut käräjäoikeuden tuomiossa selostetun kanteensa perusteineen - - -

Vastaus

X:n kaupunki on vaatinut, että valitus hylätään ja toistanut käräjäoikeuden tuomiossa selostetut kanteen kiistämisensä perusteet - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Käräjäoikeuden tuomioon kirjatulla tavalla X:n kaupunki oli pyrkinyt täyttämään muun työn tarjoamista koskevan velvollisuutensa 23.9.2015 pidetyssä kuulemistilaisuudessa. A:lle lähetetystä kutsusta ja tilaisuuden pöytäkirjasta ilmenee, että tilaisuus oli järjestetty yhteistoimintaneuvotteluiden päättymisen jälkeen ja niihin liittyen. A:n työsuhde oli kuulemistilaisuuden jälkeen 29.9.2015 irtisanottu päättymään 31.12.2015. Irtisanomista koskevassa päätöksessä todetaan, ettei X:n kaupungilla ole kuulemistilaisuuden ajankohtana ollut tarjota A:lle tämän ammattitaito ja kyvyt huomioiden työtä, jonka tehtävät eivät olennaisesti poikkea hänen tehtävistään taikka kouluttaa uusiin tehtäviin.

X:n kaupungin työn tarjoamisvelvollisuus ei kuitenkaan ole rajoittunut koskemaan vain niitä työpaikkoja, jotka sillä oli ollut tiedossa A:n kuulemistilaisuuden aikaan syyskuussa 2015. X:n kaupungilla on ollut työsopimuslaista johtuva velvollisuus ylläpitää olemassa olevia työsuhteita ja ottaa huomioon myös työntekijän etu. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:39 (kohta 14) todennut, että työnantajalla on velvollisuus tarjota irtisanottavalle sellaista työtä, jota työnantaja työsuhteen päättymispäivänä tietää tai voi ennakoida olevan tarjolla lyhyehkön ajan kuluttua työsuhteen päätyttyä. Työsopimuslain mukainen velvollisuus tarjota irtisanomisen vaihtoehtona muuta työtä koskee myös määräaikaista työtä.

A oli ollut 1.1.2011 alkaen vakituisessa työsuhteessa X:n kaupungilla liikuntapaikanhoitaja-nimikkeellä. Sitä ennen hän oli ollut jo vuodesta 1996 alkaen määräaikaisissa työsuhteissa. Käytännössä A:n vakituinen työ oli tarkoittanut toimimista osa-aikaisena palloiluhallin valvojana.

Liikuntapaikkojen hoitajan työ

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätöksen siitä, ettei ajokortin hankkimiseen liittyvä koulutus kuulu työnantajan työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 2 momentin mukaisen koulutusvelvollisuuden piiriin. A:n ajokortittomuudesta johtuen liikuntapaikkojen hoitajien tammi- ja heinäkuussa 2016 auenneet toimet olivat jääneet X:n kaupungin työn tarjoamis- ja takaisinottovelvollisuuden ulkopuolelle.

Laitoshuoltajien oppisopimuspaikat

Laitoshuoltajan toimi X:n kaupungilla perusturvapalveluissa oli ollut haettavana oppisopimuspaikkana 15.1.2016 päivätyllä hakuilmoituksella. A:n työsuhde oli päättynyt 31.12.2015. X:n kaupunki ei ole esittänyt selvitystä siitä, milloin tarkalleen ottaen työvoiman tarve siihen oli tullut sen tietoon. X:n kaupunki on hovioikeudelle antamassaan vastauksessa toisaalta todennut, että säästötoimenpiteistä johtuen sillä oli ollut pitkälle vuoden 2015 lopulle ulottuva kielto täyttää uusia tai vapautuvia vakansseja vuoden 2016 puolelle. Toisaalta X:n kaupungin puolesta annetusta 4.11.2016 päivätystä selvityksestä on pääteltävissä, että jo kuulemistilaisuudessa työnantajan ennakoitavissa oli, että laitoshuoltajan työt tulevat lähitulevaisuudessa avoimiksi. Sanotut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että A:n irtisanomisaikana tai viimeistään työsuhteen päättymispäivänä 31.12.2015 X:n kaupunki oli voinut ennakoida, että oppisopimuspaikkaan tullaan tarvitsemaan työntekijä. Laitoshuoltajan oppisopimuspaikan osalta asiassa sovelletaan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevaa työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 1 ja 2 momenttia.

Työpaikkailmoituksen mukaan perusturvapalvelujen laitoshuoltajan työtehtäviin kuului tilojen puhtaanapidosta ja ruokapalvelutehtävistä huolehtiminen. Ilmoituksen mukaan työssä tarvitaan asiakaspalvelu- ja tiimityöskentelytaitoja ja eduksi katsotaan alan työkokemus.

Laitoshuoltajan työtehtävät olivat poikenneet A:n aikaisemmista työtehtävistä, eikä hänellä ollut ollut laitoshuoltajan työhön koulutusta tai kokemusta. Työpaikkailmoituksen perusteella X:n kaupunki ei ollut kuitenkaan hakenut jo koulutettua laitoshuoltajaa, vaan henkilöä laitoshuoltajan oppisopimuskoulutukseen. Oppisopimuskoulutukseen valittavalle henkilölle ei työpaikkailmoituksessa oltu asetettu erityisiä kelpoisuusvaatimuksia, kuten tiettyä peruskoulutusta. X:n kaupunki ei ollut voinut edellyttää A:lta muuta tai enempää, kuin mitä työpaikkailmoitukseen oli kirjattu.

Työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä työnantajalle asetetun työn tarjoamisvelvollisuuden perusteella X:n kaupungin on tullut selvittää, mitä työllistämismahdollisuuksia sillä olisi ollut A:n työsuhteen säilyttämiseksi. Mainitussa säännöksessä työnantajalle asetettu työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus koskee myös muuta kuin työntekijän työsopimuksen mukaista työtä. Kaupungin on tullut ottaa huomioon, että A oli työskennellyt kaupungin palveluksessa pätkittäin vuodesta 1996 lähtien ja vakinaisessa työsuhteessa viiden vuoden ajan, hän oli keski-ikäinen eivätkä hänen työllistymismahdollisuutensa muutoin olisi olleet erityisen hyvät. Oppisopimuspaikka oli ollut koulutuspaikka, johon aikaisempaa työkokemusta, koulutusta tai ammattitaitoa ei vaadittu. X:n kaupunki ei ole esittänyt mitään näyttöä siitä, että laitoshuoltajan työ oppisopimuskoulutuksella olisi ollut niin vaativaa, ettei A olisi siitä selvinnyt tai että hän ei olisi muusta syystä soveltunut siihen. A:lle ei ole annettu tilaisuutta osoittaa, että hän kykenee laitoshuoltajan työhön oppisopimuskoulutettavana.

X:n kaupunki on vielä vedonnut siihen, että oppisopimuskoulutuksen eli kolmannen koulutustilaisuuden tarjoaminen A:lle tässä tilanteessa olisi asettanut X:n kaupungin työntekijät eriarvoiseen asemaan ja olisi siten ollut yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Lain esitöissä (HE 19/2014 vp s. 125-126) todetaan, että säännös kieltää työnantajaa asettamasta perusteettomasti työntekijöitä keskenään eri asemaan. Työnantajan on kohdeltava samankaltaisissa ja vertailukelpoisissa tilanteissa olevia työntekijöitä samalla tavoin. Tilanteiden vertailukelpoisuus ratkaistaan ottaen huomioon työntekijöiden asema ja tehtävät työpaikalla. Sanottu tasapuolisen kohtelun vaatimus on voimassa myös työsuhteeseen perustuvia etuja myönnettäessä. Erot myönnetyissä eduissa voivat vertailukelpoisessa tilanteessa perustua vain mainitussa momentissa tarkoitettuihin syihin.

Työsopimuslaissa ei ole määritelty koulutusvelvollisuuden laajuutta minimi- tai enimmäismääräisesti. Irtisanottuna A ei ole ollut kaikkiin kaupungin työntekijöihin nähden samanlaisessa asemassa. Lisäksi oppisopimuskoulutuksen tarjoamiselle A:lle olisi ollut objektiivisesti arvioiden hyväksyttävä syy. Siten kysymyksessä olevissa olosuhteissa A:lle tarjottava oppisopimuskoulutus ei olisi rikkonut työsopimuslain tasapuolisuusvaatimusta.

Edellä sanotuilla perusteilla niillä seikoilla, että X:n kaupunki oli jo aikaisemminkin kouluttanut A:ta tai että ulkopuolinen hakija olisi mahdollisesti ollut sopivampi oppisopimuskoulutettavan tehtävään, ei lojaliteettiperiaate huomioon ottaen ole ollut työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta arvioitaessa merkitystä. A:n kouluttaminen olisi ollut työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 2 momentin mukaisesti X:n kaupungin näkökulmasta tarkoituksenmukaista ja kohtuullista, koska kysymys oli oppisopimuskoulutettavan työtehtävästä, eikä A:n valitseminen sanottuun tehtävään olisi lisännyt X:n kaupungille aiheutuvia kustannuksia.

Näin ollen X:n kaupunki ei ollut täyttänyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentin ja 4 §:n 1 ja 2 momentin mukaista työn tarjoamis- ja koulutusvelvoitettaan eikä X:n kaupungilla ollut ollut asiallista ja painavaa syytä päättää A:n työsuhde.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Elise Mäki
Hovioikeudenneuvos Elina Paasivirta
Hovioikeudenneuvos Atte Andersson (eri mieltä)

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Elina Arnamo

Asia on ratkaistu esittelystä.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto asiassa S 18/1395

Hovioikeudenneuvos Atte Andersson:

Liikuntapaikkojen hoitajan työ

Työsopimuslain 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Saman pykälän 2 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena.

Riidatonta on, että A:lla oli ollut X:n kaupungilla tammi- ja helmikuussa 2016 avoimeksi tulleiden liikuntapaikkojen hoitajan työtehtävien edellyttämä liikuntapaikan hoitajan koulutus, jonka hän oli suorittanut oppisopimuskoulutuksella X:n kaupungilla ja josta hän oli valmistunut vuonna 2002.

X:n kaupunki on hakiessaan kahteen liikuntapaikan hoitajan tehtävään työntekijää vuonna 2016 edellyttänyt tehtävään valittavalta henkilöltä ajo-oikeutta, jotta tämä kykenee siirtymään toimipisteestä toiseen. Liikuntapaikan hoitajan työn tarjoamisen esteeksi A:lle on X:n kaupungin taholta katsottu se seikka, että A:lta on puuttunut työtehtävän hoitamisessa edellytetty ajo-oikeus.

Asiassa on selvitetty, että A:lla ei ollut ollut tarvetta hankkia ajo-oikeutta henkilökohtaisen tarpeensa perusteella. Lisäksi hänellä ei ollut ollut alhaisen ansiotasonsa vuoksi mielekästä hankkia ajo-oikeutta omalla kustannuksellaan vain sen vuoksi, että hän täyttäisi liikuntapaikan hoitajalta edellytetyn ajo-oikeus- vaatimuksen ilman, että hänellä olisi minkäänlaista varmuutta siitä, että hänet tultaisiin valitsemaan kyseiseen tehtävään.

Käräjäoikeuden tuomion perustelujen sivulle 20 on kirjattu seikkoja, jotka rajaavat lähtökohtaisesti ajo-oikeuden suorittamiseen tähtäävän koulutuksen työnantajan koulutusvelvollisuuden ulkopuolelle.

Käräjäoikeuden tuomiossa viitattu työtuomioistuimen ratkaisu (TT:2014-152) ei ole kuitenkaan tähän tapaukseen rinnastettavissa, koska kyseisessä tapauksessa henkilölle oli jo järjestetty työnantajan toimesta lisäkoulutusta, mutta siitä huolimatta henkilön kielitaito ei ollut kohentunut siten, että hänen olisi katsottu suoriutuvan hyvää suullista kielitaitoa vaativasta tehtävästä.

Huomioon ottaen A:n liikuntapaikan hoitajan koulutus, ajo-oikeuden saamiseen tähtäävän koulutuksen järjestäminen irtisanomisen vaihtoehtona olisi ollut X:n kaupungin ja A:n kannalta tarkoituksenmukaista. Lisäksi tätä olisi pidettävä kohtuullisena siihen nähden, että A oli työskennellyt huomattavan pitkään, vuodesta 1996 alkaen, kaupungin palveluksessa. Pitkän työsopimussuhteen aikana on varsin tavanomaista, että esimerkiksi työnteon edellytykset tai siihen liittyvät vaatimukset muuttuvat taikka työntekijän sijoittaminen toiseen työtehtävään edellyttää lisäkoulutusta. Näin erityisesti, kun otetaan huomioon, että ajo-oikeuden suorittamiseen tähtäävää keskimäärin 1000 euron hintaista koulutusta ei voida pitää kustannuksena korkeana eikä koulutuksen keston perusteella pitkänä.

Työnantajan koulutusvelvollisuuden laajuutta ja ajo-oikeuteen tähtäävää koulutusta puoltavia sekä sitä vastaan olevia seikkoja punnittuani totean, että A:n koulutus, hänen pitkä ja monipuolinen työuransa X:n kaupungin palveluksessa sekä ajo-oikeuden hankkimiseen liittyvän koulutuksen alhainen kustannus puoltavat sitä, että työnantajan olisi tullut tässä tapauksessa järjestää A:lle ajo-oikeuden hankkimiseen liittyvä koulutus irtisanomisen vaihtoehtona ja että tällaisen koulutuksen on katsottava kuuluvan työnantajan koulutusvelvollisuuden piiriin.

Edellä lausutuin perustein muutan käräjäoikeuden tuomiota niin, että X:n kaupungin olisi tullut järjestää A:lle ajo-oikeuden saamisen edellyttämä koulutus ja tarjota hänelle irtisanomisen sijasta liikuntapaikkojen hoitajan työtä. Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Asiassa on kysymys suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen sijaan tuomittavan rangaistuksen valinnasta ja mittaamisesta sekä rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltumisesta.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 20.1.2020

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että hänelle 14.11.2018 suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen sijasta tuomittu yhdyskuntapalvelurangaistus katsotaan riittäväksi seuraamukseksi Etelä-Karjalan käräjäoikeuden 8.4.2019 vankeudeksi muuntamista, 12.6.2017 tehdyistä teoista. Toissijaisesti A on vaatinut, että hänelle tuomitaan vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalvelua.

Käräjäoikeus on ottanut A:n rangaistusta alentavana huomioon Etelä-Karjalan käräjäoikeuden 14.11.2018 antaman tuomion, jolla A on tuomittu suorittamatta jääneen, 13.6.2018 tuomitun neljän kuukauden pituisen nuorisorangaistuksen sijasta 40 päivään vankeutta, jonka sijasta rangaistukseksi on tuomittu 40 tuntia yhdyskuntapalvelua. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa käsiteltävät teot olisi voitu käsitellä yhdessä 13.6.2018 annetussa tuomiossa käsiteltyjen tekojen kanssa. Tuolloin teoista olisi tuomittu yksi yhteinen neljän kuukauden pituinen nuorisorangaistus. Joka tapauksessa A:lle tulisi tuomita yhdyskuntapalvelua. Etelä-Karjalan käräjäoikeus on 14.11.2018 katsonut A:n soveltuvan yhdyskuntapalvelun suorittamiseen, eivätkä olosuhteet tältä osin ole muuttuneet.

Vastaus

Syyttäjä on vastustanut A:n muutosvaatimuksia.

Käräjäoikeus on ratkaissut asian oikein. Aikaisempi tuomio on otettu huomioon rangaistuksen mittaamisessa. A ei Rikosseuraamuslaitoksen laatimien seuraamusselvitysten perusteella sovellu yhdyskuntapalveluun. A ei ole ollut halukas sitoutumaan yhdyskuntapalvelurangaistukseen liittyvien ehtojen noudattamiseen. Etelä-Karjalan käräjäoikeuden 14.11.2018 tuomitsema yhdyskuntapalvelurangaistus on kokonaan suorittamatta. A:lle ei tule määrätä yhdyskuntapalveluseuraamusta ennen kuin aikaisemman yhdyskuntapalvelun suorittaminen on edes aloitettu onnistuneesti.

- - - - - - - - - - - -

Perustelut

Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 67 §:n mukaan jos tuomioistuin toteaa nuorisorangaistukseen tuomitun rikkoneen velvollisuuksiaan 26 §:ssä tarkoitetulla törkeällä tavalla, sen tulee tuomita hänet suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen osan sijasta muuhun rangaistukseen. Uuden rangaistuksen lajia valittaessa on harkinnassa otettava huomioon tuomitun ikä, suorittamatta jäänyt nuorisorangaistuksen osa, tuomittavan moitittavan menettelyn vakavuusaste ja nuorisorangaistuksen tuomitsemiseen johtaneen rikoksen laatu. Jos nuorisorangaistus on jäänyt kokonaan tai huomattavassa määrin suorittamatta ja jos siihen muutenkin on 2 momentissa mainitut harkintaperusteet huomioon ottaen myös kokonaisuutena arvioiden erityistä syytä, suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen osan tilalle voidaan tuomita ehdoton vankeusrangaistus.

Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annettua lakia edeltänyttä nuorisorangaistusta koskevaa lakia (1196/2004) koskevan hallituksen esityksen mukaan (HE 102/2004 vp s. 34) nuorisorangaistuksen sijaan tuomittavan uuden rangaistuksen tuomitseminen on kokonaisarviointia, jossa vaikuttavat useat seikat. Ensinnäkin huomioon on otettava tuomitun ikä. Ehdottoman vankeusrangaistuksen edellyttämiltä syiltä voidaan edellyttää enemmän silloin, kun tuomittu on sijaan tuomittavan rangaistuksen määräämisen aikoihin lähempänä nuorisorangaistuksen kohderyhmän ala- kuin yläikärajaa. Myös ikä rikoksentekohetkellä tulisi ottaa vastaavalla tavalla huomioon arvioitaessa sen rikoksen merkitystä, josta nuori on aikanaan tuomittu nuorisorangaistukseen. Tuomitun iän jälkeen 2 momentissa mainitaan arviointiperusteena suorittamatta jäänyt nuorisorangaistuksen osa. Pykälän 3 momentin mukaan tähän perusteeseen liittyvä edellytys ehdottoman vankeuden tuomitsemiselle olisi se, että nuorisorangaistus on jäänyt kokonaan tai huomattavassa määrin suorittamatta. Nuorisorangaistuksen aloittamatta jättämistä voidaan pitää erittäin moitittavana menettelynä. Edelleen hallituksen esityksessä todetaan, että nuorisorangaistukseen johtaneen rikoksen merkitystä arvioitaessa erityisinä arviointiperusteina tulevat tältä osin kysymykseen rikoksen vakavuus käsittäen myös tekoon liittyvät olosuhteet kuten tekotavan ja tekijän suhtautumisen. Jos ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemisen voi arvioida olleen lähellä jo nuorisorangaistusta tuomittaessa, suorittamatta olevan osan tilalle voitaisiin tuomita ehdotonta vankeutta edellyttäen tässäkin tapauksessa, että nuorisorangaistus on jäänyt kokonaan tai huomattavassa määrin suorittamatta.

Nyt kysymyksessä olevan nuorisorangaistuksen perusteena on neljä nuorena henkilönä tehtyä varkautta ja moottorikulkuneuvon käyttövarkaus. Ottaen huomioon A:n ikä ja se, että nuorisorangaistus on jäänyt suorittamatta kokonaan sekä nuorisorangaistuksen tuomitsemiseen johtaneiden rikosten laatu, hovioikeus katsoo, että A:lle on tuomittava nuorisorangaistuksen sijaan ehdotonta vankeutta.

Suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen tilalle tuomittavaa vankeusrangaistusta mitattaessa ei ole käytettävissä laista tai esitöistä johdettavaa muuntosuhdetta, kuten on sakon muuntorangaistusta tai yhdyskuntapalvelun sijaan määrättävää rangaistusta määrättäessä.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2000:87 todennut, että ratkaistaessa sitä, millainen rangaistus vastaa nuorisorangaistuksesta suorittamatta jäänyttä osaa, saatetaan tosiasiallisesti joutua tarkastelemaan myös nuorisorangaistuksen perusteena olevaa rikollista tekoa. Oikeuskirjallisuuden mukaan uuden rangaistuksen mittaamisessa voidaan pyrkiä arvioimaan, miten rangaistus tuossa rangaistuslajissa olisi alun perin mitattu, minkä jälkeen siitä tehdään kohtuullinen vähennys suoritetun nuorisorangaistuksen perusteella (Matikkala, Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä 2010, s. 96).

A on alun perin tuomittu nyt kysymyksessä olevan, Itä-Suomen hovioikeuden 18.9.2018 tuomitseman nuorisorangaistuksen perusteena olevista rikoksista Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden 15.5.2018 antamalla tuomiolla 60 päivän ehdottomaan vankeusrangaistuksen, jonka sijasta kahden päivän vapaudenmenetysaika huomioon ottaen rangaistukseksi on määrätty 58 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Suoritetun nuorisorangaistuksen osan huomioon ottamista koskevan yhdyskuntaseuraamuksen täytäntöönpanosta annetun lain 68 §:n mukaan, kun nuorisorangaistukseen tuomittu tuomitaan uuteen rangaistukseen rikoslain 7 luvun 8 §:ssä taikka tämän lain 16 §:ssä tai 67 §:n 1 momentissa tarkoitetussa tapauksessa, jo suoritettu nuorisorangaistuksen osa on otettava kohtuuden mukaan huomioon uutta rangaistusta alentavana seikkana siten, että kahden nuorisorangaistuspäivän katsotaan vastaavan yhtä päivää ehdotonta vankeutta, jollei tästä jo suoritetun rangaistuksen osan sisältö huomioon ottaen ole erityistä syytä poiketa. Vaikka säännös ei suoraan koskekaan nuorisorangaistuksen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välistä muuntosuhdetta, voidaan siitä tehdä jotakin päätelmiä sen suhteen, miten mainittujen rangaistuslajien keskinäistä ankaruutta on tarkoitettu arvioitavan (HE 102/2004 vp s. 34). Näin arvioituna A:lle 18.9.2018 tuomittu neljän kuukauden nuorisorangaistus vastaisi pituudeltaan A:lle alunperin tuomittua 60 päivän vankeusrangaistusta.

Edellä kerrotut seikat ja rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädetyt rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteet huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että A olisi tullut lähtökohtaisesti tuomita suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen sijasta 60 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Nuorisorangaistuksen perusteena olevat rikokset olisi käräjäoikeuden toteamalla tavalla voitu käsitellä yhdessä 13.6.2018 käsiteltyjen rikosten kanssa, joista tuolloin määrätyn, sittemmin suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen sijasta A:lle on rangaistukseksi tuomittu 14.11.2018 yhdyskuntapalvelua. Kuten käräjäoikeus on todennut, 13.6.2018 määrättyä nuorisorangaistusta ei voida rikoslain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetulla tavalla ottaa huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, myöskään nuorisorangaistuksen sijasta 14.11.2018 tuomittua yhdyskuntapalvelurangaistusta ei siihen oikeuttavan säännöksen puuttuessa voida ottaa huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Kysymys ei ole mainitussa säännöksessä tarkoitetusta tilanteesta, jossa ehdottomaan vankeusrangaistukseen tai yhdistelmärangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, jolloin aikaisempi tuomio voidaan ottaa huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

Edellä kerrotut seikat huomioon ottaen asiassa ei ole perustetta katsoa A:lle 14.11.2018 määrättyä rangaistusta riittäväksi seuraamukseksi nyt kysymyksessä olevista rikoksista. Rangaistusta ei ole muutenkaan aihetta alentaa.

Rikosseuraamuslaitoksen hovioikeudelle 16.12.2019 toimittaman seuraamusselvityksen perusteella A:n voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalvelusta ja hän on antanut siihen suostumuksen.

- - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei rangaistuksen mittaamisen osalta muuteta. Suorittamatta jääneen nuorisorangaistuksen sijasta 20 tuntia yhdyskuntapalvelua.

- - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
Hovioikeudenneuvos Heikki Hakkarainen
Hovioikeudenneuvos Johanna Kantanen

Valmistelija:
Hovioikeuden esittelijä Joona Ålander

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, soveltuvatko kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain säännökset irtisanomisajasta ja hyvityksestä vakuutusasiamiessopimuksen päättämiseen.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 28.1.2020

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja vakuutusyhtiö (tai jäljempänä yhtiö) velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena asiamiessopimuksen irtisanomisesta kahden kuukauden ja 19 päivän keskimääräistä provisioita vastaava summa, 12.368,76 euroa sekä hyvityksenä asiamiessopimuksen päättämisestä 12 kuukauden provisiota vastaava määrä, 56.364 euroa, kummatkin määrät laillisine viivästyskorkoineen 1.4.2018 lukien. A on vaatinut myös, että hänet vapautetaan korvaamasta vakuutusyhtiölle maksettavaksi määrätyt oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja että vakuutusyhtiö velvoitetaan korvaamaan hänelle asianosaiskulut käräjäoikeudessa viivästyskorkoineen. A on joka tapauksessa vaatinut, että häntä ei velvoiteta korvaamaan vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikuluja tai että niitä ainakin kohtuullistetaan. Vielä A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista asiassa.

Vakuutusyhtiö oli irtisanonut 9.2.2018 A:n kanssa 17.3.2014 solmitun asiamiessopimuksen päättymään 31.3.2018, koska hän ei ollut kuulunut ennakkoperintärekisteriin. Vakuutusyhtiöllä ei ole ollut asiallista ja hyväksyttävää perustetta irtisanoa sopimusta.

Vakuutusyhtiö oli myöntänyt vuonna 2015 A:lle poikkeuksen, ettei hänen tarvitse kuulua ennakkoperintärekisteriin. A oli kieltäytynyt syksyllä 2017 työtarjouksesta, koska hänen esimiehensä oli luvannut sopimussuhteen pysyvän ja pyytänyt A:ta jatkamaan vakuutusyhtiön palveluksessa. Vakuutusyhtiö oli toiminut sopimussuhteessa epälojaalisti ja päättänyt sopimuksen shikaaninomaisesti. Vakuutusyhtiölle ei ollut aiheutunut mitään haittaa siitä, että A ei ollut kuulunut ennakkoperintärekisteriin eikä vakuutusedustuksesta annetun lain säännökset velvoittaneet edustajaa kuulumaan siihen.

Sopimuksen ehdot ovat joka tapauksessa kohtuuttomia irtisanomisen, irtisanomisajan sekä sopimuksen päättämishyvityksen osalta. Irtisanomisaikaa ei ollut ollut eikä sopimuksen perusteetonta päättämistä hyvitetty A:lle. Hänelle oli maksettu sopimusta päätettäessä neljän kuukauden palkkiota vastaava summa, mutta tämä oli ollut korvaus tehdystä työstä.

A on heikommassa asemassa vakuutusyhtiöön nähden ja rinnastuu lähinnä työntekijään. Sopimus oli tehty vakuutusyhtiön laatimalle vakiopohjalle eikä A:lla ollut mahdollisuuksia vaikuttaa sen sisältöön. Sopimus voidaan rinnastaa Korkeimman oikeuden ratkaisun 2018:37 mukaiseen kestosopimukseen. A oli panostanut sopimussuhteeseen ja hänellä oli ollut perusteltu aihe odottaa sopimuksen jatkuvan.

Sopimusta tulee kohtuullistaa soveltamalla analogisesti lakia kauppaedustajista ja myyntimiehistä. Oikeuskäytännössä kappaedustajalain periaatteita sopimuksen irtisanomisesta ja purkamisesta on katsottu voitavan soveltaa analogisesti esimerkiksi yksinmyyntisopimuksiin ja sellaisiin edustussopimuksiin, joissa ei myydä päämiehen tavaroita, vaan myös esimerkiksi palveluita (KKO 1987:42 ja NJA 2008 s. 24).

Näin ollen sopimuksen irtisanomisaika olisi kauppaedustajalain 23 §:n perusteella tässä tapauksessa neljä kuukautta, josta on vähennetty A:n hyväksi saama yksi kuukausi ja yhdeksän päivää. A:lla on lisäksi saman lain 28 §:n nojalla oikeus saada sopimuksen päättämisestä hyvityksenä vuoden keskimääräiset provisiot koko sopimuksen keston ajalta laskettuna. A on merkittävästi laajentanut päämiehen kauppaa ja hankkinut uusia asiakkaita. Näistä, pääosin kanta-asiakkaista, koituu vakuutusyhtiölle merkittävää hyötyä myös A:n edustussopimuksen päättymisen jälkeen.

Hyvitys- ja irtisanomisajan korvausvaatimus perustuu A:lle keskimäärin kuukaudessa maksetun 4.697 euron provisioon.

- - - - - - - - - - -

Vastaus

Vakuutusyhtiö on vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 16.693,50 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien kun kuukausi on kulunut tuomion antamispäivästä.

Käräjäoikeuden tuomio on oikea. Vakuutusyhtiöllä oli ollut oikeus irtisanoa A:n sopimus ilman irtisanomisaikaa ja ilman irtisanomisoikeuden rajoituksia. Irtisanomisehto ei ole ollut kohtuuton, epäselvä eikä se ole johtanut kohtuuttomuuteen. A:n vaatimus irtisanomisajalta maksettavasta korvauksesta on perusteeton.

Sopimusvapauteen sisältyy mahdollisuus sopia siitä, että irtisanomisen myötä sopimus päättyy heti. A on elinkeinonharjoittaja, jonka tehtävä on ollut vakuutustuotteiden myynti. Hän on ollut erityisen ammattitaitoinen sopimusehtojen arvioimisessa. Irtisanomisehto on ollut koko ajan A:n tiedossa ja hän on voinut siihen varautua. Ehto on tarjonnut myös A:lle mahdollisuuden siirtyä nopeasti toisen vakuutusyhtiön palvelukseen.

Vakuutusyhtiö ei ole päättänyt sopimusta yllättäen, epälojaalisti tai menetellyt shikaaninomaisesti. A on tiennyt vuodesta 2014 tai 2015 lähtien, että vakuutusyhtiö edellyttää kaikkien asiamiesten kuuluvan ennakkoperintärekisteriin. A:n osalta asiasta oli tehty poikkeus ja hänelle oli annettu aikaa hakeutua uudestaan ennakkoperintärekisteriin. Vuonna 2018, jolloin luotettavuusvaatimusten merkitys oli korostunut ja uusi palkkioiden maksujärjestelmä tullut käyttöön 1.4.2018 lukien koko vakuutusyhtiökonsernissa, ei poikkeusta oltu enää valmiita hyväksymään. Kyse oli ollut koko konsernia koskevasta päätöksestä ja sen taustalla oli ollut vakuutusedustusta koskevan lainsäädännön uudistaminen, jonka yhteydessä on korostettu asiamiesten hyvämaineisuutta ja luotettavuutta.

Sopimuksen mukaan myynneistä kertyneitä palkkioita maksetaan enintään 15 kuukautta asiamiessuhteen päättymisestä. A:lle on maksettu palkkiota neljän kuukauden ajan sopimuksen päättymisen jälkeen. Vakuutusyhtiö on lisäksi noudattanut yhden kuukauden ja 22 päivän irtisanomisaikaa, vaikka siitä ei ollut sovittu. Edelleen A:lle oli tarjottu 7.400 euron kertakorvausta, mihin hän ei ollut tyytynyt.

Irtisanomisajalta maksettavan korvauksen määrän tulisi joka tapauksessa perustua irtisanomisajalta saamatta jääneisiin provisioihin. A:n esittämä laskelma keskimääräisestä kuukausiprovisiosta koko asiamiessuhteen ajalta ei ole vastannut A:lle maksettua kuukausiprovisiota sopimusta päätettäessä. A:lle on maksettu provisiota irtisanomista edeltäneenä vuonna 3.744,06 euroa kuukaudessa, minkä ylittäviltä osin irtisanomisajalta vaadittu korvauksen määrä on perusteeton.

Sopimukseen ei tule soveltaa lakia kauppaedustajista ja myyntimiehistä, koska A:n kanssa tehty sopimus ei kuulu sen soveltamisalaan eivätkä osapuolet ole sen soveltamisesta sopineet. A ja vakuutusyhtiö eivät ole sopineet, että A:lle maksettaisiin sopimuksen päättymistilanteessa hyvitystä taikka muutakaan korvausta, joka vastaisi kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n tarkoittamaa hyvitystä, eikä tällaista hyvitystä voida perustella vaatimalla sopimuksen kohtuullistamista.

Vaikka sopimukseen sovellettaisiin kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:ää, A:lla ei olisi oikeutta hyvitykseen. A oli suorittanut pääasiallisesti uusasiakashankintaa ja tehnyt yksittäisiä kauppoja uusien asiakkaiden kanssa. A ei ole hankkinut uusia kanta-asiakkaita tai laajentanut merkittävästi kauppaa vakuutusyhtiön vanhojen asiakkaiden kanssa siten, että tästä koituisi vakuutusyhtiölle lainkohdassa tarkoitettua merkittävää etua. A:lla on joka tapauksessa näyttötaakka siitä, että hänelle maksetut provisiot perustuvat kanta-asiakkaille suoritettuun myyntiin.

- - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Asiassa on kysymys riidattomien ja kirjallisista todisteista ilmenevien seikkojen oikeudellisesta arvioinnista eikä asian ratkaiseminen edellytä suullisen todistelun uskottavuuden arviointia. Pääkäsittelyn toimittaminen on siten tarpeetonta ja A:n sitä koskeva pyyntö hylätään.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

A:n valituksen johdosta asiassa on kysymys; 1) voidaanko vakuutusasiamiessopimuksen päättämiseen sen kohtuullistamistarkoituksessa soveltaa analogisesti kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain säännöksiä irtisanomisajasta ja hyvityksestä; 2) onko yhtiön irtisanomisperusteenaan vetoama seikka, ettei hän ole kuulunut ennakkoperintärekisteriin, ollut asiallinen ja hyväksyttävä, kun yhtiö oli hyväksynyt sanotun asiantilan; 3) onko sopimuksen ehto irtisanomisoikeudesta ilman irtisanomisaikaa on ollut joka tapauksessa kohtuuton.

Kauppaedustajalain soveltaminen vakuutusasiamiessopimukseen

Laki kauppaedustajista ja myyntimiehistä (kauppaedustajalaki), joka on tullut voimaan 1.11.1992, perustuu alun perin yhteispohjoismaiseen valmisteluun ja sittemmin Euroopan Yhteisön Neuvoston direktiiviin jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta 86/653/ETY. Kysymys on siitä, voidaanko lakia soveltaa analogisesti vakuutusasiamiessopimukseen. Lain 1 §:n mukaan kauppaedustaja on elinkeinonharjoittaja, joka päämiehen lukuun on edustussopimuksessa sitoutunut jatkuvasti edistämään tämän tavaroiden myyntiä tai ostoa hankkimalla tarjouksia päämiehelle tai päättämällä tämän nimissä myynti- tai ostosopimuksia. Tämä vastaa direktiivin määritelmää. Koska kauppaedustajalailla on Suomen EU-jäsenyyden 1995 myötä pantu kansallisesti täytäntöön sanottu direktiivi, on kysymystä arvioitava ensisijaisesti Euroopan unionin oikeuden kannalta.

Ennakkoratkaisussa KKO 1987:42 on sovellettu silloisen kauppaedustajista annetun lain periaatteita sopimuksen purkamisesta ja irtisanomisesta yksinmyyjään. Ratkaisu on kuitenkin ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä, joten sillä ei ole asiassa merkitystä.

Ruotsissa analogiaa puoltava kanta on otettu ratkaisussa NJA 2008 s.24. Asiassa osapuolet olivat sopineet Ruotsin kauppaedustajalain (lagen om handelsagentur) soveltamisesta tietokoneohjelmien määräaikaisen käyttöoikeuden myyntisopimuksen päättämiseen. Tämän perusteella alemmat oikeudet sovelsivat lakia sopimussuhteeseen, vaikka kysymys ei niiden mielestä ollut tavaroiden myynnistä.

Myös Högsta Domstol (jäljempänä HD) katsoi, ettei kysymys ollut tavaroista. Siitä syystä laki ei suoraan soveltunut sopimussuhteeseen. Samasta syystä sopimuksestakaan ei johtunut lain suora soveltaminen. Sen sijaan HD katsoi lain joidenkin kohtien olevan analogisesti sovellettavissa. HD ei perusteluissaan kuitenkaan ottanut kantaa siihen, mihin analogia perustuu, vaan viittasi Ruotsin lain esitöihin, joissa analoginen soveltaminen oli jätetty oikeuskäytännössä tehtäväksi.

HD:n Ruotsin esitöiden perusteella avaama mahdollisuus soveltaa lakia analogisesti muihinkin sopimustyyppeihin kuin edustussopimuksiin tukee sinänsä A:n kannevaatimusta. Vaikka kysymys on ulkomaisesta tuomiosta, sillä on lähtökohtaisesti ennakkotapausarvoa myös Suomessa, koska kauppaedustuslainsäädäntö perustuu sanotulla tavalla alun perin pohjoismaiden yhteiseen lainvalmisteluun ja nyttemmin EU-direktiiviin 86/653. Toisaalta kannetta vastaan puhuu se, että Ruotsin kauppaedustajalain esitöissä on nimenomaisesti ja yksiselitteisesti suljettu pois mahdollisuus soveltaa lakia vakuutusasiamiehiin (reg. prop. 1990/91: 63, s. 52; tosin tällaisen analogisen soveltamisen mahdollisuus oli avoinna vielä valmistelun aikaisemmassa vaiheessa ks. SOU 1984:85, s. 91). Kannetta vastaan puhuu myös se, että Suomen kauppaedustajalain esitöissä ei avata vastaavaa mahdollisuutta sen analogiseen soveltamiseen kuin Ruotsissa (ks. HE 201/91).

HD:n tuomion ennakkopäätösarvoa heikentää ratkaisevasti se, että se on annettu pyytämättä EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua, vaikka kysymys on ollut kauppaedustajadirektiivin täytäntöönpanevan lain soveltamisesta. Näin etenkin, kun Yhdistyneen Kuningaskunnan korkein oikeus on nyttemmin tehnyt 27.5.2019 ennakkoratkaisupyynnön, jossa on esitetty EU-tuomioistuimen ratkaistavaksi HD:n ratkaisemaa kysymystä vastaava kysymys: "Kun tietokoneohjelmisto toimitetaan päämiehen asiakkaille siten, että tietokoneohjelmiston kopion käyttöön myönnetään ainaislisenssi, onko kyseessä "tavaroiden myynti" siinä merkityksessä kuin tätä termiä käytetään kauppaedustajan määritelmässä direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa?"(The Software Incubator, C-410/19).

Kannetta vastaan puhuu varsin vahvasti se, että EU-tuomioistuin on käytännössään suhtautunut pidättyvästi direktiivin analogiseen soveltamiseen muihin agentteihin kuin kauppaedustajiin. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 10.2.2004 antamassaan määräyksessä asiassa Mavrona & Sia OE v. Delta Etaireia Symmetochon AE, C-85/03 oli esitetty kysymys: "Kuuluvatko direktiivin 86/653/ETY soveltamisalaan paitsi välittäjät, jotka toimivat päämiehen nimissä ja tämän lukuun, myös henkilöt, jotka toimivat päämiehen lukuun, mutta omissa nimissään, ja siinä tapauksessa, että näin ei olisi, voivatko kansalliset tuomioistuimet kuitenkin soveltaa kyseisen direktiivin säännöksiä komissionsaajiin analogiaa käyttäen?"

Tuomioistuin antoi asiassa tuomion asemesta perustellun määräyksen, koska vastauksesta kansallisen tuomioistuimen kysymyksiin ei ollut perusteltua epäilystä. Tuomioistuimen vastaus direktiivin analogiseen soveltamiseen oli kieltävä ja se perusteli sitä kohdassa 15: "Tässä suhteessa on todettava, että direktiivin 86/653/ETY 1 artiklan 2 kohdan selkeästä sanamuodosta seuraa, että kauppaedustajalla tarkoitetaan ’itsenäistä välittäjää, jolla on pysyvä valtuutus neuvotella tavaroiden myynnistä ja ostosta toisen henkilön puolesta tai neuvotella ja tehdä sopimuksia tällaisista liiketoimista päämiehen nimissä ja lukuun’. Kyseisen direktiivin 1 artiklan 3 kohdassa ja 2 artiklassa rajataan tarkoin kauppaedustajan käsite ja rajoitetaan sen käyttö tarkoin määriteltyihin tilanteisiin."

Oikeuskäytännössä noudatettua tarkasti direktiivin sanamuodoissa pitäytyvää tulkintaa edustaa myös tuomio asiassa Zako SPRL v. Sanidel SA, 21.11.2018, C-452/17, jossa oli kysymys siitä, oliko sopimusta pidettävä kauppaedustussopimuksena vai urakkasopimuksena. Tuomion kohdassa 23 todetaan, että direktiivin 86/653 1 artiklan 2 kohdassa ilmaistaan kolme välttämätöntä ja riittävää edellytystä sille, että henkilöä voidaan pitää kauppaedustajana. Yksi näistä edellytyksistä on tavaroiden myyminen ja ostaminen. Tuomion kohdassa 30 todetaan, ettei mainitun direktiivin soveltamisalaa voida laajentaa kattamaan sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät täytä kohdassa 23 mainittuja edellytyksiä, jotka henkilön on täytettävä, jotta hänet voidaan luokitella kauppaedustajaksi.

Edellä olevan perusteella on varsin selvää, ettei vakuutusasiamiestä voida unionin oikeudessa analogiankaan avulla rinnastaa kauppaedustajaan ja ettei vakuutusten myynti ole direktiivissä tarkoitettua tavaroiden myyntiä. Tällöin ennakkoratkaisun pyytämiseenkään ei ole tässä asiassa aihetta.

Ennakkoperintärekisteriin kuulumattomuus sopimuksen irtisanomisperusteena

A ja vakuutusyhtiö ovat olleet vakuutusasiamiessopimussuhteessa 1.9.2009 – 31.12.2013 ja sen jälkeen he ovat 17.3.2014 solmineet toistaiseksi voimassaolevan sopimuksen. Tämä sopimus on uusittu 3.7.2015. Yhtiön kirjallisena todisteena esittämään kappaleeseen tätä sopimusta on tehty merkintä, että "EPR puuttuu". A oli poistettu ennakkoperintärekisteristä 28.2.2015. Vakuutusyhtiö on 9.2.2018 ilmoittanut irtisanovansa sopimuksen päättymään 31.3.2018, mikäli A ei kuulu ennakkoperintärekisteriin sanottuun ajankohtaan mennessä. Irtisanomisen syyksi on ilmoitettu toimintamallin muutos, jossa asiamiesten on edellytetty kuuluvan ennakkoperintärekisteriin.

A on poistettu ennakkoperintärekisteristä asiamiessopimuksen voimassaolon aikana ja yhtiö on hyväksynyt sen jatkaessaan sopimusta tästä huolimatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhtiö olisi sitä sitovasti luopunut vaatimasta ennakkoperintärekisteriin kuulumista tai mahdollisuudesta vedota seikkaan sopimuksen irtisanomisperusteena, koska sopimusehtojen mukaan irtisanomisoikeus oli puolin ja toisin vapaa. Tällainen sopimusehto ei ole ollut kohtuuton, koska A vakuutussopimuksia myyvänä asiamiehenä on ollut erityisesti perehtynyt sopimusehtojen merkitykseen ja hänen ennakoitavissaan on ollut irtisanomisehdon merkitys. Yhtiön asiamiestoiminnan päättymisilmoituslomakkeessa on lisäksi kohta, jossa yhtiö ilmoittaa sopimussuhteen päättämisen syyn. A:lle ilmoitettu syy on ollut toimintamallin muutos, jossa edellytetään ennakkoperintärekisteriin kuulumista. Muutos on liittynyt 1.10.2018 voimaantulleen vakuutusten tarjoamisesta annetun lain vaatimuksiin asiamiesten hyvämaineisuudesta. Yhtiö on A:n tieten edellyttänyt ennakkoperintärekisteriin kuulumista kaikilta asiamiehiltään. A:ta ei siten ole kohdeltu syrjivästi tai muutoinkaan asiattomasti, koska hän on jo sopimuksen uusimisen yhteydessä 2015 tullut tietämään, että hänen asemansa yhtiön asiamiehenä oli ollut sen muihin asiamiehiin nähden poikkeuksellinen. Sopimuksen irtisanominen tällä perusteella ei siten ole voinut olla A:lle yllätys ja yhtiö on voinut päättää sopimuksen ilmoittamillaan perusteilla ilman, että se johtaa kohtuuttomuuteen.

Ilman irtisanomisaikaa sovitun irtisanomisen kohtuullisuus

Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan 2018:37 ja 2019:13 katsonut, että sopimus on yleensä päätettävissä irtisanomisella ilman nimenomaista sopimusehtoakin. Sopimusosapuolten on kuitenkin sopimusta päätettäessä otettava kohtuullisessa määrin huomioon sopijakumppanin edut. Siten sopimussidonnaisuus päättyy kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua. Kohtuullisen irtisanomisajan arviointi on tehtävä sopimuskokonaisuuden perusteella. Tässä arvioinnissa merkittäviä seikkoja ovat esimerkiksi sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen. Liiketoimintasopimusten irtisanomista koskevissa ratkaisuissa kohtuullisena on pidetty kahdesta neljään kuukauden pituista irtisanomisaikaa.

Kanteessaan A on vaatinut hyväkseen neljän kuukauden pituista irtisanomisaikaa ja perustellut sitä kauppaedustajalain säännöksillä. Edellä on kuitenkin jo todettu, ettei kyseinen laki sovellu tähän sopimukseen edes analogisesti, joten kohtuullisen irtisanomisajan pituutta on arvioitava selostetussa oikeuskäytännössä esiintyvien kriteerien valossa. A:n ja yhtiön välisen sopimuksen kesto ei ole ollut yhteensäkään erityisen pitkä. Hän ei ole joutunut tekemään sopimussuhteen vuoksi taloudellisia panostuksia. Vaikka hän on ollut sopimussuhteessa yhtiön edellyttämällä tavalla elinkeinonharjoittajana, sopimusta ei voida rinnastaa tavanomaiseen liiketoimintasopimukseen, koska A:lla ei ole vakuutusten myyntitoiminnassa ollut liiketoimintariskiä. Tähän nähden hänen hyväkseen saama lähes kahden kuukauden irtisanomisaika on riittävä ja kohtuullinen.

Näillä perusteilla hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1§:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin se on katsonut vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulujen olleen käräjäoikeudessa kohtuullisia ja muodostuneen tarpeellisista toimenpiteistä.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista. Säännöksen esitöistä (HE 107/1998 vp s. 19 – 20) ilmenee, että säännös on tarkoitettu poikkeukseksi ja kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen tulee olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voi esiintyä tilanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa lopputulos ei ole etukäteen ennustettavissa.

Vakuutusyhtiöllä on ollut oikeus irtisanoa A:n asiamiessopimus. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti A:ta ei vakuutusasiamiehenä voida rinnastaa kauppaedustajaan, mistä syystä sopimukseen ei sovelleta edes analogisesti kauppaedustajalakia. Koska Euroopan unionin tuomioistuin on antanut kauppaedustajan määritelmää koskevia edellä selostettuja yhdensuuntaisia ratkaisuja, ei asiassa voida katsoa olleen sellaista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaista oikeudellista epäselvyyttä, että A voitaisiin sillä perusteella vapauttaa korvaamasta vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikuluja.

Molemmat osapuolet ovat toimittaneet hovioikeuteen asiantuntijalausunnon, joiden hankkimisesta on aiheutunut määrältään huomattavat kustannukset. Lausunnoissa ei kuitenkaan ole käsitelty asian ratkaisemisen kannalta merkityksellistä Euroopan unionin oikeutta. Ne eivät siksi ole olleet asian ratkaisemisen kannalta tarpeellisia. Näin ollen hovioikeus päätyy siihen, että osapuolet saavat pitää asiantuntijalausunnoista aiheutuneet kustannukset vahinkonaan. Tämä koskee myös A:n oikeusapulaskusta ilmenevää konsultointipalkkiota, jota ei korvata valtion varoista.

Saman luvun 8 b §:n mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisten maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. Esitöiden (HE 107/1998 vp s. 20 – 21) mukaan mikään mainituista ei yksistään saa aikaan säännöksen tarkoittamaa kohtuuttomuutta. Oikeudenkäyntiin johtaneita seikkoja arvioitaessa merkitystä on annettava muun ohella asian tulkinnanvaraisuudelle sekä sille, onko hävinneellä osapuolella ollut riittävän perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

A on toiminimen haltijana taloudellisesti heikommassa asemassa kuin vakuutusyhtiö, minkä lisäksi asialla on suurempi merkitys A:lle kuin vakuutusyhtiölle. Nämä seikat puoltavat sitä, että oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa kohtuullistettaisiin. Kuitenkin vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulujen määrä huomioiden ei ole kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta velvoittaa A korvaamaan vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen
hovioikeudenneuvos Hanna Paronen
asessori Marleena Tuikkala

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Oona Vainio

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi, ettei vakuustakavarikko ollut ollut tarpeeton, kun asiassa oli selvitetty, että oli tapahtunut petosrikos, jonka seurauksena yhtiölle oli päätynyt rahavaroja. Nämä rahavarat olisi voitu tuomita menetetyksi valtiolle rikoshyötynä, ja niihin oli siten voitu kohdistaa vakuustakavarikko. Hovioikeus arvioi myös valtion korvausvastuun luonnetta. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi, ettei nykyisen pakkokeinolain säätämisen yhteydessä ollut muutettu valtion korvausvastuun perustetta tuottamusperusteisesta ankaraksi korvausvastuuksi. Lopuksi hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut perusteita oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamiselle. Hovioikeus ei myöskään voinut viran puolesta alentaa yhtiön korvattavaksi määrättyjä oikeudenkäyntikuluja sillä perusteella, että asia oli ollut oikeudellisesti epäselvä. (Äänestys turvaamistoimen tarpeettomuudesta)

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 26.3.2019

Asia Vahingonkorvaus

SELOSTUS ASIASTA

Kanne

Yhtiö X on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan sille perusteettomasta turvaamistoimesta johtuen saamatta jäänyt pääoman tuotto, vakuustakavarikon purkamisesta aiheutunut asianajolasku sekä yhtiön oikeudenkäyntikulut kaikki summat korkoineen.

Keskusrikospoliisi oli vuonna 2011 hakenut yhtiön omaisuutta turvaamistoimella vakuustakavarikkoon. Käräjäoikeus oli määrännyt takavarikon. Rikosasiassa, jonka perusteella takavarikko oli määrätty, oli annettu tuomio vuonna 2017. Tuomiossa oli hylätty kaikki syytteet asiaan liittyen sekä määrätty takavarikko lakkautettavaksi tuomion tullessa lainvoimaiseksi. Hovioikeus oli antanut asiassa lainvoimaisuustodistuksen ja ulosottovirasto oli palauttanut varat yhtiölle ja maksanut palautetulle summalle korkoa.

Takavarikko oli ollut tarpeeton, joten valtion oli korvattava yhtiölle siitä aiheutunut vahinko ja kulut. Vastuu oli niin sanottua ankaraa vastuuta.

----

Vastaus

Suomen valtio on kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä yhtiön velvoittamista korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Takavarikko ei ollut ollut tarpeeton. Vakuustakavarikkoa haettaessa oli ollut syytä epäillä, että yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa käyttänyt henkilö oli syyllistynyt törkeään petokseen ja että rikoksella saatuja varoja oli siirretty yhtiölle. Lisäksi oli ollut olemassa vaara, että yhtiö pyrki välttämään korvauksen maksamista tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamista kätkemällä tai hävittämällä omaisuutta. Se omaisuuserä johon yhtiön tuottoa koskeva vahingonkorvausvaatimus perustui, kuului vielä käsiteltävänä olevaan pankkipetosoikeudenkäyntiin. Vielä käsiteltävänä olevassa asiassa ei voitu esittää vahingonkorvausvaatimusta.

Valtion vastuu ei ollut niin sanottua ankaraa vastuuta. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää tuli noudattaa soveltuvin osin, eikä soveltaa ankaraa vastuuta.

----

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus otti huomioon, että rikosasian tuomio oli yhtiön osalta lainvoimainen eikä asiaa yhtiön osalta enää käsitelty hovioikeudessa. Yhtiöön tai yhtiölle palautuneeseen summaan ei sen vuoksi voitu kohdistaa enää mitään vaatimuksia hovioikeudessa. Yhtiöllä ei näin ollen ollut estettä ajaa nostamaansa kannetta.

Käräjäoikeus katsoi, että tilanne turvaamistoimipäätöstä tehtäessä oli ollut sellainen, että perustetta turvaamistoimelle ei ollut ollut olemassa. Tämä seikka oli selvinnyt rikosasian tuomion tullessa yhtiön osalta lainvoimaiseksi.

Käräjäoikeus katsoi, ettei sillä seikalla, että valtio oli menetellyt turvaamistointa hakiessaan laillisesti, ollut vaikutusta valtion korvausvelvollisuuteen, koska oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n mukainen vahingonkorvausvastuu oli ankaraa eli tuottamuksesta riippumatonta vastuuta.

Käräjäoikeus katsoi, että valtio oli tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen ja oli vastuussa siitä aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta.

Käräjäoikeus tuomitsi valtion korvaamaan yhtiölle sen tuoton, jonka yhtiön katsottiin menettäneen, kun se ei ollut voinut tehdä aiottua kiinteistösijoitusta sekä asianajokulut, jotka olivat aiheutuneet vakuustakavarikon kumoamisesta. Lisäksi valtio velvoitettiin korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa.

------

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Kari Airakorpi

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 30.1.2020

Valitus

Suomen valtio on vaatinut, että kanne hylätään perusteettomana ja yhtiö X velvoitetaan korvaamaan valtiolle asiassa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, molemmat määrät korkoineen.

Turvaamistoimen tarpeellisuutta tuli arvioida turvaamistoimipäätöksen tekoajankohdan perusteella. Pakkokeinolain mukaiset edellytykset määrätä yhtiön omaisuutta vakuustakavarikkoon olivat täyttyneet. Vakuustakavarikkoa ei voitu katsoa lain tarkoittamalla tavalla tarpeettomaksi takautuvasti ainoastaan sillä perusteella, ettei rikosprosessi ollut johtanut tuomioon. Asiassa tuli ottaa huomioon, että vaikka rikosprosessi oli yhtiön osalta päättynyt käräjäoikeudessa, oli asian käsittelyä jatkettu muiden vastaajien osalta hovioikeudessa. Hovioikeus oli katsonut, että yhtiön vakuustakavarikossa ollut ja sille vuonna 2017 palautunut rahasumma oli alun perin rikoksella saatua omaisuutta. Yhtiö haki näin ollen vahingonkorvausta saamatta jääneestä tuotosta omaisuudelle, jonka yhtiö oli saanut haltuunsa rikoksen kautta.

Pakkokeinolain mukaisesta turvaamistoimesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen ei tullut soveltaa ankaraa vastuuta. Pakkokeinolain uudistuksella ei ollut tarkoitettu ankaran vastuun ulottamista pakkokeinolain alla tehtyihin vakuustakavarikkopäätöksiin. Tällainen muutos voimassa olleeseen käytäntöön olisi edellyttänyt yksityiskohtaista sääntelyä tai mainintaa lain esitöissä.

----

Vastaus

Yhtiö X on vaatinut, että valitus hylätään ja valtio velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Vakuustakavarikko oli osoittautunut asiassa tarpeettomaksi. Turvaamistoimen tarpeellisuus tuli ratkaista turvaamistoimen määräämisen jälkeisessä oikeudenkäynnissä. Yhtiötä tai sen osakkaita tai vastuuhenkilöitä ei ollut tuomittu asiaan liittyvässä rikos- tai velkomusasiassa. Yhtiöön kohdistunut syyttäjän toissijainen rikoshyötyvaatimus oli hylätty käräjäoikeuden näiltä osin lainvoimaisella tuomiolla. Yhtiön varojen ei ollut katsottu olleen rikoshyötyä eikä yhtiö tai kukaan sen omistaja tai vastuuhenkilö voinut joutua asiassa korvausvastuuseen.

Vakuustakavarikkojen aiheuttamiin vahinkoihin sovellettiin ankaraa vastuuta. Pakkokeinolain sisältämä viittaus oikeudenkäymiskaareen ei ollut sisällöltään epäselvä tai tulkinnanvarainen. Ankaran vastuun perusteella korvausvastuu syntyi vaikka turvaamistoimiprosessissa ei olisi ollut mitään prosessuaalista tai muuta virhettä.

----

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiön omaisuuteen kohdistunut vakuustakavarikko ollut tarpeeton, kun yhtiöön kohdistunut vaatimus on asiaan liittyneessä rikosprosessissa hylätty käräjäoikeuden lainvoimaisella tuomiolla. Asiassa on kysymys myös siitä, onko valtion vastuu vakuustakavarikon aiheuttamasta vahingosta tuottamuksesta riippumatonta eli niin sanottua ankaraa korvausvastuuta. Mikäli valtion katsotaan olevan asiassa korvausvelvollinen, on asiassa lopuksi kysymys vahingon määrän arvioinnista.

Tarpeettomasta turvaamistoimesta aiheutuneen vahingon korvaamista koskeva sääntely

Tällä hetkellä voimassa oleva pakkokeinolaki (806/2011) tuli voimaan 1.1.2014. Lain 11 luvun 6 §:n mukaan lain voimaan tullessa voimassa oleviin pakkokeinoihin sovelletaan kyseisen lain säännöksiä. Kun käsillä olevassa asiassa vakuustakavarikko on ollut voimassa yhtäjaksoisesti 2011–2017, sovelletaan asiassa 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain säännöksiä.

Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan omaisuutta saadaan määrätä vakuustakavarikkoon sakon, rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen tai hyvityksen taikka valtiolle menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen turvaamiseksi. Edellytyksenä vakuustakavarikon määräämiselle on, että omaisuus kuuluu henkilölle, jota on syytä epäillä rikoksesta tai joka voidaan rikoksen johdosta tuomita korvaamaan vahinko tai maksamaan hyvitystä taikka menettämään valtiolle rahamäärä, ja on olemassa vaara, että mainittu henkilö pyrkii välttämään sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai rahamäärän maksamista kätkemällä tai hävittämällä omaisuuttaan, pakenemalla tai muulla näihin rinnastettavalla tavalla. Vakuustakavarikkoon saadaan panna omaisuutta enintään määrä, jonka voidaan olettaa vastaavan tuomittavaa sakkoa, vahingonkorvausta, hyvitystä tai menettämisseuraamusta.

Pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n mukaan vakuustakavarikosta ja väliaikaisesta vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamisessa noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää.

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut.

Vakuustakavarikon tarpeettomuudesta

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n soveltamista koskeva käytäntö ja siitä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannat keskittyvät siviiliprosessuaalisiin turvaamistoimiin. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua säännöksen soveltamisesta vakuustakavarikkoasiassa.

Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua myöskään turvaamistoimen tarpeettomuuden arvioinnista. Hovioikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että turvaamistoimen tarpeettomuutta on arvioitava turvaamistoimipäätöksen syntyajankohdan olosuhteiden perusteella. Korvausvelvollisuutta ei ole tilanteissa, joissa vasta myöhempi pysyvä tilanteenmuutos on johtanut turvaamistoimitarpeen poistumiseen. Turvaamistoimi on näin ollen tarpeeton silloin, kun sille ei alunperinkään ollut syytä. Arvioinnin lähtökohtana ovat turvaamistoimen edellytykset. Siviiliprosessuaalisten turvaamistoimien osalta turvaamistoimen tarpeettomuus ilmenee usein niin sanotun vaade-edellytyksen puuttumisena eli siten, että pääasiaprosessin yhteydessä ilmenee, ettei turvaamistoimen hakijalla ole ollut väittämäänsä saatavaa tai vaadetta. (Helsingin hovioikeus 30.9.2015 tuomio nro 1350 sekä oikeuskirjallisuudessa Erkki Havansi: Uusi turvaamistoimilainsäädäntö selityksineen: Oikeudenkäymiskaaren uusi 7 luku sekä ulosottolain 7 luvun uusitut säännökset kommentoituina, 1994, s. 191–192 ja Gisela Knuts: Korvaus tarpeettoman turvaamistoimen aiheuttamasta vahingosta, Lakimies 7–8/2011, s. 1473)

Vakuustakavarikon edellytykset ilmenevät edellä todetuin tavoin pakkokeinolain 6 luvun 1 §:stä. Rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan muun muassa rikoksella välittömästi saatua omaisuutta. Menettämisseuraamukseen voidaan tuomita paitsi rikoksesta hyötynyt tekijä tai osallinen, myös se, jonka puolesta tai jonka hyväksi rikos on tehty. Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 80/2000 vp) on todettu (s. 22), että sen, jonka hyväksi rikos tehdään, ei edellytetä olevan mitenkään tietoinen rikoksesta tai sen tekijästä. Olennaista on, että hän teosta tosiasiallisesti hyötyy. Tällainen määräys on hallituksen esityksen mukaan tarpeen siksi, ettei rikoksen tuottamaa hyötyä voitaisi saattaa menettämisseuraamuksen ulottumattomiin.

Edellä sanotut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että vakuustakavarikko on oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n tarkoittamalla tavalla tarpeeton ainakin silloin, kun on selvitetty, ettei asiassa ole tapahtunut rikosta, jonka johdosta voitaisiin tuomita valtiolle menetettäväksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty tai, kun vakuustakavarikko on kohdistettu sellaiseen tahoon, jota ei voida tuomita rikoksen johdosta menettämisseuraamukseen. Lähtökohtana voidaan pitää pääasiaprosessissa annetun rikostuomion erittäin vahvaa mutta ei ehdotonta todistusvaikutusta vahingonkorvausasiassa. (KKO 2011:58, kohta 8)

Käsillä olevassa asiassa Helsingin käräjäoikeus on pääasiaprosessin yhteydessä hylännyt syytteen törkeästä petoksesta sekä siihen liittyneen yhtiöön kohdistuneen toissijaisen rikoshyödyn menettämisvaatimuksen. Käräjäoikeuden tuomio on rikoshyödyn menettämisvaatimuksen hylkäämisen osalta lainvoimainen. Rikosprosessi jatkui kuitenkin Helsingin hovioikeudessa, joka on antamallaan tuomiolla lukenut syyksi sen törkeän petoksen, johon yhtiöön kohdistunut vaatimus rikoshyödyn menettämisestä oli liittynyt. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee, että yhtiölle siirtynyt ja vakuustakavarikossa ollut varallisuus oli ollut rikoksella hankittua. Korkein oikeus on antamallaan päätöksellä evännyt valitusluvan. Hovioikeuden tuomio on siten lainvoimainen.

Hovioikeus toteaa, että yhtiö ei ole pyrkinyt mitenkään osoittamaan, että sanottu hovioikeuden ratkaisu yhtiön saaman omaisuuden luonteesta olisi ollut väärä. Hovioikeus katsoo, että käsillä olevassa asiassa arvioinnin perustaksi on otettava sanottu aikaisempi hovioikeuden ratkaisu. Näin ollen asiassa on selvitetty, että on tapahtunut petosrikos, jolla saatuja rahavaroja on päätynyt yhtiölle. Nämä varat ovat siten olleet sellaisia, jotka olisi lähtökohtaisesti voitu tuomita menetetyksi valtiolle rikoshyötynä, ja niihin on siten voitu kohdistaa vakuustakavarikko. Tässä suhteessa turvaamistoimi on ollut perusteltu ja tarpeen, jotta omaisuutta ei hukata eikä siitä saada hyötyä.

Hovioikeus toteaa, että petosrikoksen asianomistaja oli jo käräjäoikeudessa vaatinut väitetyiltä rikokseen syyllistyneiltä vahingonkorvausta ja hovioikeus oli tuon vaatimuksen hyväksynyt. Syyttäjän käräjäoikeudessa yhtiötä kohtaan esittämä vaatimus rikoshyödyn tuomitsemisesta valtiolle menetettäväksi oli ollut tähän asianomistajan vahingonkorvausvaatimukseen nähden toissijainen. Vaikka syyttäjä oli hakenut muutosta syyksilukemiseen, hän ei ollut hakenut muutosta vakuustakavarikon kumoamiseen ja siten käräjäoikeuden ratkaisu oli saanut tältä osin lainvoiman ja takavarikoidut varat palautettu yhtiölle. Hovioikeuden käsityksen mukaan varoja ei enää jälkeenpäin voida periä yhtiöltä rikoshyötynä. Tässä suhteessa yhtiön kannalta turvaamistoimi on ollut tarpeeton.

Johtopäätös vakuustakavarikon tarpeettomuudesta

Kuten edellä on todettu, rikoshyödyn menettäminen valtiolle turvaa sen, että kukaan, myöskään rikoksesta täysin tietämätön, ei pääse hyötymään tehdystä rikoksesta. Hovioikeus katsoo, että tälle seikalle on annettava keskeinen merkitys harkittaessa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n tarkoittamaa turvaamistoimen tarpeettomuutta. Käsillä olevassa tapauksessa yhtiö on edellä kerrotusta syystä saanut lopullisesti hyväkseen rikoksella saamansa rahavarat. Ei kuitenkaan voida pitää missään suhteessa hyväksyttävänä, että yhtiöllä olisi vielä mahdollisuus saada vahingonkorvausta siitä, että takavarikon johdosta se ei ole voinut saada sanotuille varoille tuottoa.

Hovioikeus päätyy siihen johtopäätökseen, että käräjäoikeuden lainvoimainen tuomio takavarikon kumoamisesta ei tässä tapauksessa merkitse sitä, että turvaamistoimi olisi alunperin ollut sanotun lainkohdan tarkoittamin tavoin tarpeeton. Muutakaan perustetta katsoa turvaamistoimi tarpeettomaksi ei ole.

Ankarasta korvausvastuusta

Hovioikeus toteaa, että turvaamistoimen tarpeettomuus on ensisijainen edellytys korvausvastuulle. Kun turvaamistoimen on katsottu edellä todetuin tavoin olleen tarpeellinen, ei valtiolla ole korvausvastuuta mahdollisesta vahingosta. Tässä tilanteessa ei siten ole merkitystä sillä, onko valtion korvausvastuu pakkokeinolain mukaisella turvaamistoimella aiheutetusta vahingosta ankaraa vai ei. Toisaalta tässä asiassa on keskeisesti ollut kysymys juuri korvausvastuun ankaruudesta. Valituksessa on tuotu esille, että kysymys on erityisen merkityksellinen pakkokeinolain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa, ja poliisin pakkokeinojen käytön kannalta. Asiasta ei ole aiempaa ylempien tuomioistuimien oikeuskäytäntöä. Tässä asetelmassa hovioikeus katsoo olevan perusteltua arvioida erikseen myös korvausvastuun luonnetta.

Aiemmin voimassa ollut pakkokeinolaki (450/1987, vanha pakkokeinolaki) ei sisältänyt nykyisen lain kaltaista viittaussäännöstä oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ään. Korkein oikeus ei ole vanhan pakkokeinolain voimassa ollessa antanut ennakkoratkaisua liittyen viranomaisen korvausvastuuseen pakkokeinolain mukaisen turvaamistoimen aiheuttamasta vahingosta. Eräissä hovioikeusratkaisuissa on kuitenkin katsottu, että valtion korvausvastuuta oli tuolloin arvioitava vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaisen tuottamusvastuun perusteella. (Helsingin hovioikeus 19.12.2014 tuomio nro 2427 ja Vaasan hovioikeus 27.6.2002 esitettynä KKO:n ratkaisussa 2004:85) Myös oikeuskirjallisuudessa oli omaksuttu kanta, jonka mukaan tutkinnanjohtajan ja syyttäjän aiheuttaman vahingon korvaamisesta vastasi ensisijaisesti valtio vahingonkorvauslain mukaisesti. (Jyrki Virolainen ym.: Rikosprosessioikeus I, 1998, s. 399)

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n korvaussäännös siirrettiin oikeudenkäymiskaareen sisällöllisesti muuttumattomana ulosottolain 7 luvun 20 §:n 1 momentista 1990-luvun alussa. (HE 179/1990 vp, s. 20) Säännöksen mukaisen vahingonkorvausvastuun on vakiintuneesti katsottu olevan tuottamuksesta riippumatonta eli niin sanottua ankaraa korvausvastuuta. (ajalta ennen säännöksen siirtämistä ulosottolaista oikeudenkäymiskaareen esim. KKO 1979 II 46 ja KKO 1998:59 sekä Mika Hemmo: Vahingonkorvausoikeus, 2005, s. 93) Nykyisen pakkokeinolain (806/2011) viittaussäännös oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ään on siten perustellusti herättänyt kysymyksen siitä, onko lainsäätäjän tarkoituksena ollut ulottaa ankara vastuu myös pakkokeinolain 6 luvun mukaisella vakuustakavarikolla aiheutettuihin vahinkoihin.

Oikeusministeriö ja sisäasianministeriö asettivat maaliskuussa 2007 esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan valmistelemaan ehdotusta esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuudistukseksi. Toimikunnan mietinnössä (oikeusministeriön komitean mietintö 2009:2) ehdotettiin ensinnäkin (s. 239), että vakuustakavarikkoa koskevaan pakkokeinolain 6 lukuun otettaisiin nykyisen pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n mukainen säännös, jonka mukaan vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamiseen sovellettaisiin tuottamuksesta riippumattomalle vastuulle rakentuvaa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää. Säännöstä sovellettaisiin paitsi valtion myös vakuustakavarikkoa vaatineen asianomistajan korvausvastuuseen. Lisäksi mietinnössä ehdotettiin (s. 526–527), että pakkokeinolakiin tulisi erillinen valtion vahingonkorvausvastuuta koskeva luku, jossa omaksuttaisiin pakkokeinoilla aiheutettujen vahinkojen korvaamisen osalta tuottamuksesta riippumaton ankara korvausvastuu. Luku olisi sisältänyt viittaussäännöksen 6 luvun 11 §:ään.

Sanottu ehdotus valtion ankarasta vahingonkorvausvastuusta sai kuitenkin paljon vastustusta mietintöä koskeneella lausuntokierroksella, eikä sitä lopulta otettu mukaan lainsäädäntöuudistusta koskevaan hallituksen esitykseen (HE 222/2010 vp). Esityksessä todetaan (s. 159) seuraavasti: ”Uuteen pakkokeinolakiin ei myöskään ehdoteta otettavaksi toimikunnan mietinnön mukaisia, lähtökohtaisesti ankaralle vastuulle rakentuvia vahingonkorvaussäännöksiä. Lähivuosina on tarkoitus toteuttaa julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta koskevan lainsäädännön uudistus, jonka yhteydessä on tarkoituksenmukaista tarkastella myös esitutkintaan ja pakkokeinojen käyttöön liittyviä korvauskysymyksiä.”

Pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n viittauksen osalta hallituksen esityksessä todetaan (s. 272), että säännöksen sanamuoto, jonka mukaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää sovelletaan ”soveltuvin osin”, tarkoittaa, että korvaussäännöstä sovelletaan paitsi tapauksiin, joissa tuomioistuimessa vaaditaan vakuustakavarikon määräämistä, myös väliaikaisen vakuustakavarikon määräämiseen.

Hovioikeus toteaa, että pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n muotoilun perusteella on voinut perustellusti syntyä käsitys, että vahingonkorvausvastuuseen sovelletaan viittaussäännöksen nojalla oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ään käytännössä liitettyä ankaralle korvausvastuulle rakentuvaa vahingonkorvaussäännöstä. Hovioikeus katsoo kuitenkin, että koska ankaran korvausvastuun ulottaminen vakuustakavarikoilla aiheutettuihin vahinkoihin olisi tarkoittanut merkittävää muutosta vallinneeseen oikeustilaan, olisi tällaisesta muutoksesta tullut olla laissa tai hallituksen esityksessä yksiselitteinen maininta perusteluineen. Sen sijaan hallituksen esityksessä todetaan nimenomaisesti, ettei pakkokeinolakiin ollut tarkoitus sisällyttää tällaisia esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan ehdottamia korvaussäännöksiä. Tulkintaa, jonka mukaan lainsäätäjän tarkoitus ei ollut merkittävästi muuttaa vallinnutta oikeustilaa puoltaa myös se, että pakkokeinolain siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovellettiin heti sen voimaantulosta alkaen kaikkiin tuolloin voimassa olleisiin pakkokeinoihin. Valtion korvausvastuun muuttaminen tuottamusperusteisesta ankaraksi myös niiden vakuustakavarikkojen osalta, jotka oli haettu ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa, olisi tarkoittanut merkittävää taannehtivaa puuttumista vastuuperusteeseen, ja ollut sellaisena yleisten oikeusperiaatteiden vastainen.

Myös nykyisen pakkokeinolain säätämisen jälkeen julkaistussa oikeuskirjallisuudessa on hyväksytty kanta, jonka mukaan ankaran vastuun periaatetta ei edelleenkään sovelleta vakuustakavarikon tarpeettomuuteen. (kts. Dan Frände ym.: Prosessioikeus, VIII 2. Pakkokeinot, 2017, s. 914)

Ottaen huomion edellä esitetyt seikat, hovioikeus katsoo, ettei nykyisen pakkokeinolain säätämisen yhteydessä ole muutettu tai ollut tarkoitus muuttaa valtion vahingonkorvausvastuun perustetta vakuustakavarikkoasioissa. Tällaisen muutoksen toteuttaminen on jätetty tulevien lainsäädäntöhankkeiden varaan. Näin ollen yhtiön valtion ankaralle korvausvastuulle perustuva korvausvaatimus on perusteeton. Yhtiö ei ole vedonnut asiassa valtion tuottamusperusteiseen vastuuseen, johon yhtiöllä olisi ollut mahdollisuus toissijaisesti vedota. Yhtiön kanne olisi siten tälläkin perusteella hylättävä.

Loppupäätelmä valtion korvausvelvollisuudesta

Koska takavarikko on ollut tarpeellinen, valtio ei ole korvausvelvollinen siitä mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta. Kanne on siten hylättävä ja valtio vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta yhtiölle. Asian näin päättyessä asiassa ei ole tarpeen lausua korvausvaatimuksen määrästä.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n mukaan, jos alemman tuomioistuimen päätökseen haetaan muutosta, velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun.

Yhtiö on hävinnyt asian ja siten lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan valtion tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Yhtiö on kiistänyt vaatimukseen sisältyvän arvonlisäveron. Muutoin yhtiö on hyväksynyt vaatimuksen perusteen eikä sillä ole ollut huomautettavaa enemmälti määrään siinä tapauksessa, että valitus hyväksytään. Yhtiö on kuitenkin vedonnut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ään, jonka mukaan tuomioistuin voi jättää asianosaisen velvoittamatta korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, jos se huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n esitöissä (HE 197/1998 vp) on todettu (s. 19–21), että säännöksen soveltaminen tulee kysymykseen poikkeustapauksissa, ja ilmeisen kohtuuttomuuden kokonaisarvioinnissa tulee punnita kaikkia laissa mainittuja edellytyksiä eikä mikään niistä voi yksinään synnyttää säännöksen tarkoittamaa kohtuuttomuutta.

Hovioikeus toteaa, että sen tulee viran puolestakin harkita mainitun säännöksen soveltamista. Tilanne, jossa riita-asian toisena osapuolena on valtio, on tyypillinen esimerkki tilanteesta, jossa asianosaisten erilainen asema puoltaa oikeudenkäyntikuluvaatimuksen kohtuullistamista sanotun säännöksen nojalla. Asian intressi on myös ollut yhtiön olosuhteet huomioon ottaen sille merkittävä. Toisaalta kuluvastuun alentamista vastaan puhuu se, mitä pääasian oikeudenkäynnissä on tullut ilmi. Asiassa on tullut selvitetyksi, että yhtiön vaatimus on kohdistunut tosiasiassa rikoksella hankitun omaisuuden saamatta jääneeseen tuottoon. Edelleen valtion vaatimus on määrällisesti varsin maltillinen eikä yhtiön korvausvelvollisuus ilmeisestikään aiheuta sille kohtuutonta taloudellista rasitusta.

Yhtiön oikeudenkäyntikuluja koskevan korvausvelvollisuuden alentamista voisi puoltaa se, että vallinneessa epäselvässä oikeustilassa yhtiöllä on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Yhtiö ei kuitenkaan ole vedonnut tähän oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä säädettyyn perusteeseen, eikä hovioikeus voi tätä säännöstä viran puolesta soveltaa. Epäselvää oikeustilaa ei myöskään voida huomioida harkittaessa sanotun 8 b §:n mukaista kohtuuttomuutta.

Hovioikeus päätyy kokonaisarviossa siihen, että asiassa ei ole edellytyksiä poiketa siitä pääsäännöstä, että asian hävinneen yhtiön on korvattava vastapuolensa tarpeelliset oikeudenkäyntikulut. Valtiota on asiassa edustanut keskusrikospoliisi ja edelleen sitä asemavaltuutuksen perusteella poliisilakimies ja rikostarkastaja virkatyönään. Tässä tilanteessa hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole ollut perusteita sisällyttää kuluvaatimukseen arvonlisäveroa, jolta osin vaatimus on hylättävä.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan. Kanne hylätään.

Suomen valtio vapautetaan kaikesta korvausvastuusta.

Yhtiö X velvoitetaan korvaamaan keskusrikospoliisin edustaman Suomen valtion oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä. Enemmälti vaatimus hylätään.

Yhtiö X:n vaatimus oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta hovioikeudessa hylätään.

----

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Jarmo Kilpelä
Hovioikeudenneuvos Nina Wilkman
Hovioikeudenneuvos Juha Hartikainen

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Sini Majlander

----

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto asiassa

Hovioikeudenneuvos Juha Hartikainen:

Olen eri mieltä siltä osin kuin hovioikeus katsoo, että kyseessä oleva turvaamistoimi ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla tarpeeton ja lausun mielipiteenäni seuraavaa.

Kysymys on ollut laajasta talousrikosasiasta, johon liittyen yhtiön X omaisuutta on määrätty vakuustakavarikkoon. Asiassa on myöhemmin nostettu syytteet ja syyttäjä on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan menettämään valtiolle petosrikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä vakuustakavarikkoon määrätyt varat.

Käräjäoikeus on hylännyt syytteen ja yhtiöön kohdistetun rikoshyötyvaatimuksen mainitun syytekohdan osalta. Syyttäjä on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen mainitun syytekohdan osalta, mutta tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon yhtiötä koskevan rikoshyötyvaatimuksen osalta.

Edellä selostetuin tavoin yhtiötä vastaan esitetty rikoshyötyvaatimus on lainvoimaisesti hylätty. Asiassa on tullut siten lainvoimaisesti ratkaistuksi, ettei yhtiötä vastaan ole ollut sellaista rikoshyötysaatavaa, minkä perusteella vakuustakavarikko on aikanaan määrätty. Suomen valtio ei ole myöskään esittänyt selvitystä siitä, minkä vuoksi käräjäoikeuden hylkäävään ratkaisuun ei ole haettu muutosta rikoshyötyä koskevilta osin. Pääasiassa annetun lainvoimaisen käräjäoikeuden ratkaisun perusteella asiassa ei ole ollut perusteita vakuustakavarikolle.

Tässä asetelmassa sille seikalle, että kyseinen syytekohta on myöhemmin lainvoimaisesti luettu vastaajien syyksi ei voida antaa merkitystä arvioitaessa vakuustakavarikon tarpeellisuutta. Yhtiö ei ole ollut prosessin myöhemmissä vaiheissa enää asianosaisena eikä rikoshyötyvaatimusta, johon vakuustakavarikko on perustunut, ole tutkittu miltään osin.

Edellä mainituin perustein katson, että haettu vakuustakavarikko on ollut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla tarpeeton.

Muilta osin olen samaa mieltä asian ratkaisusta ja katson, että kanne tulee hylätä sillä perusteella, ettei yhtiö ole vedonnut asiassa valtion tuottamusperusteiseen vastuuseen. Olen myös samaa mieltä ratkaisusta oikeudenkäyntikuluja koskevilta osin.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että ennen ulosmittausta tapahtunut suullinen tiedoksianto kirjallisesta perinnöstä luopumisilmoituksesta ei voi täyttää ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdan ja hallintolain 57 §:n 2 momentin vaatimuksia kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksiantamisesta sille, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 10.5.2019

Asia Ulosottovalitus

Valitus ja lausuma

A ja B ovat vaatineet, että Helsingin ulosottoviraston 1.12.2017 tekemä päätös X:n kuolinpesäosuuden ulosmittaamisesta Z:n kuolinpesässä kumotaan, ulosoton täytäntöönpano keskeytetään ja Helsingin ulosottovirasto / valtio velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa.

Z oli kuollut 6.10.2017. X oli 10.10.2017 ilmoittanut kirjallisesti luopuvansa perinnöstä isänsä Z:n jälkeen lastensa A:n ja B:n hyväksi. X oli ilmoittanut viimeistään 10.11.2017 kuolinpesälle perinnöstä luopumisesta.

Kihlakunnanulosottomies oli tehnyt 1.12.2017 päätöksen, jolla oli ulosmitattu X:n osuus Z:n kuolinpesään. Kuolinpesäosuuden ulosmittaus 1.12.2017 tuli kumota, koska X oli luopunut perinnöstä 10.10.2017 ja ilmoitus kuolinpesälle perinnöstä luopumisesta oli tehty ennen ulosmittausta viimeistään 10.11.2017. Kuolinpesän osakas C oli käynyt X:n toisen sisaren kanssa tapaamassa X:ää Vantaan vankilassa 10.11.2017. Tuolloin X oli ilmoittanut suullisesti perinnöstä luopumisesta sekä siitä, että kirjallinen ilmoitus perinnöstä luopumisesta oli saatavilla ja nähtävillä asianajaja Y:n toimistossa.

Ulosottokaaren vaatimus kirjallisesta ilmoituksesta perustui siihen, että jälkikäteen voitiin todentaa, milloin, kenelle ja minkä sisältöinen ilmoitus oli annettu. Suullisella ilmoituksella päästiin käsiteltävässä asiassa yhtäläiseen varmuuteen kuin kirjallisesti tiedoksi annetulla ilmoituksella.

Kuultavan lausuma

Helsingin ulosottovirasto on vaatinut, että valitus hylätään perusteettomana. Täytäntöönpano voitiin keskeyttää asian käsittelyn ajaksi käräjäoikeudessa tilityksen osalta.

Kihlakunnanulosottomies oli ulosmitannut kuolinpesäosuuden, koska velallinen ei ollut luopunut oikeudestaan perintöön perittävän eläessä, kirjallista luopumisilmoitusta ei ollut annettu kuolinpesälle ulosmittaushetkellä eikä luopumisilmoitusta ollut tallennettu maistraattiin.

Oli uskottavaa, että luopumista koskeva tahdonilmaus oli tehty 10.10.2017 ja se oli voitu antaa pesälle tiedoksi suullisesti 10.11.2017, mutta sitä ei ollut saatettu kuolinpesän tietoon kirjallisena, kuten ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 mom. 2 kohdan mukaan edellytettiin. Sillä seikalla, että luopuminen olisi annettu suullisesti tiedoksi 10.11.2017 Vantaan vankilassa tai sitä ennen puhelimitse, ei ollut merkitystä suhteessa X:n ulosmittausvelkojiin ja heidän oikeuteensa.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Ulosottokaaren ehdottoman muotomääräyksen mukaan perinnöstä luopumisilmoitus oli annettava kirjallisesti kuolinpesän osakkaille tiedoksi ennen kuin kuolinpesänosuutta koskeva ulosmittauspäätös oli tehty. Näyttötaakka perinnöstä luopumisilmoituksen ulosottokaaren mukaisesta laatimisesta ja tiedoksiantamisesta oli velallisella. Velallinen X:n kertomuksen perusteella oli näytetty, että hän oli 10.10.2017 allekirjoittanut kirjallisen perinnöstä luopumisilmoituksen, joka oli jäänyt asianajaja Y:n haltuun.

Kysymyksessä olevaa kuolinpesäosuutta koskeva ulosmittauspäätös oli tehty 1.12.2017. Asianajaja Y oli lähettänyt 7.12.2017 kuolinpesän osakkaille X:n perinnöstä luopumisilmoituksen 5.12.2017 päivätyllä kirjeellä. Z:n kuolinpesän hoitaja C tai muutkaan pesänosakkaat eivät siten olleet saaneet X:n 10.10.2017 allekirjoittamaa kirjallista perinnöstä luopumisilmoitusta tiedoksi ennen kuolinpesän osuuden ulosmittauspäätöstä 1.12.2017. Sillä seikalla, että X oli voinut antaa perinnöstä luopumisen kuolinpesälle suullisesti tiedoksi 10.11.2017 Vantaan vankilassa järjestetyssä tapaamisessa tai sitä ennen puhelimitse, ei ollut merkitystä suhteessa X:n ulosmittausvelkojiin ja heidän oikeuteensa.

Pesäosuuden ulosmittaus estyi myös silloin, kun velallinen oli perittävän kuoleman jälkeen jättänyt luopumisilmoituksensa kotipaikkansa maistraattiin sinne talletettavaksi. X:n perinnöstä luopumisilmoitusta ei kuitenkaan ollut talletettu hänen kotipaikkansa maistraattiin, vaan sitä oli säilytetty Y:n asianajotoimiston toimitiloissa.

Näillä perusteilla asiassa oli jäänyt näyttämättä, että X olisi luopunut velkojiaan sitovasti osuudestaan Z:n kuolinpesään. Sen vuoksi hänen osuutensa Z:n kuolinpesästä oli ulosmitattavissa hänen veloistaan.

------

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Seija Ovaskainen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 6.3.2020

Valitus

A ja B ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet, että käräjäoikeuden päätös ja ulosottovalituksen kohteena oleva Helsingin ulosottoviraston päätös kumotaan.

Käräjäoikeus oli arvioinut asiaa virheellisesti. Velallinen X oli antanut tiedon 10.10.2017 päivätystä kirjallisesta perinnöstä luopumisilmoituksesta ja sen sisällöstä 10.11.2017 suullisesti kuolinpesän osakkaalle C:lle, joka oli kuolinpesän pesänhoitaja. X oli tuolloin kertonut C:lle, että hän luopuu perinnöstään isänsä jälkeen lastensa hyväksi. Lisäksi X oli kertonut, missä kirjallinen perinnöstä luopumisilmoitus oli ja missä sen voi käydä lukemassa. X:n ilmoitus täytti ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdan ja hallintolain 57 §:n 2 momentin vaatimukset kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksiantamisesta pesänhoitajalle. X:n kuolinpesäosuutta ei sen vuoksi olisi saanut ulosmitata hänen veloistaan.

Kuultavan lausuma

Helsingin ulosottovirasto on antanut asiassa lausunnon.

Käräjäoikeuden päätös oli oikea.

X ei ollut luopunut perinnöstään isänsä jälkeen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdassa ja hallintolain 57 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla. X ei ollut antanut kirjallista luopumisilmoitusta tiedoksi kuolinpesälle kirjallisesti ennen ulosmittauspäätöstä. Sillä, että X oli 10.11.2017 mahdollisesti ilmoittanut C:lle, että hän luopuu perinnöstään isänsä jälkeen lastensa hyväksi tai toimittanut asianajajalleen kirjallisen luopumisilmoituksen, ei ollut asiassa merkitystä. X:n perinnöstä luopuminen ei kerrotuissa olosuhteissa ollut hänen velkojiaan sitova. X:n kuolinpesäosuus oli siten ulosmitattavissa hänen ulosottoveloistaan.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että velallisen X:n isä oli kuollut 6.10.2017 ja että X oli allekirjoittanut 10.10.2017 kirjallisen perinnöstä luopumisilmoituksen, joka oli ollut sanotusta päivämäärästä lähtien X:n asianajajan hallussa. Lisäksi riidatonta on, että C oli toiminut kuolinpesän pesänhoitajana ja että X oli tavannut tämän 10.11.2017 ennen X:n kuolinpesäosuuden ulosmittausta 1.12.2017.

Käräjäoikeus on hylännyt A:n ja B:n ulosottovalituksen sillä perusteella, että kuolinpesä ei ollut saanut 10.10.2017 allekirjoitettua kirjallista perinnöstä luopumisilmoitusta tiedoksi ennen kuolinpesäosuuden ulosmittausta 1.12.2017. Käräjäoikeuden mukaan perinnöstä luopumisilmoitus oli ulosottokaaren ehdottoman muotomääräyksen mukaan annettava kirjallisesti kuolinpesän osakkaille tiedoksi ennen kuin kuolinpesäosuutta koskeva ulosmittauspäätös oli tehty. Koska näin ei riidattomasti ollut toimittu, sillä seikalla, että X oli voinut antaa suullisesti tiedoksi perinnöstä luopumisen kuolinpesälle 10.11.2017 ennen ulosmittausta, ei ollut merkitystä suhteessa velallisen ulosmittausvelkojiin.

A:n ja B:n valituksessa esittämän johdosta hovioikeudessa arvioitavana on ensinnäkin se, voiko ennen ulosmittausta tapahtunut suullinen tiedoksianto kirjallisesta perinnöstä luopumisilmoituksesta täyttää ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdan ja hallintolain 57 §:n 2 momentin vaatimukset kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksiantamisesta pesänhoitajalle. Toiseksi, mikäli sanotun kaltainen suullinen tiedoksianto voi täyttää tällaiset vaatimukset, hovioikeudessa on tämän jälkeen arvioitavana, onko suullisen tiedoksiannon tosiasiallista tapahtumista pidettävä esitetyn näytön perusteella uskottavana.

Sovellettavat säännökset

Voimassa olevan ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saa ulosmitata, jos velallinen osoittaa, että hän on perittävän kuoleman jälkeen antanut kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksi kuolinpesälle niin kuin hallintolain 57 §:n 2 momentissa säädetään.

Lisäksi tapahtuma-ajankohtana voimassa olleen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan (705/2007) mukaisesti velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saa ulosmitata, jos velallinen osoittaa, että hän on perittävän kuoleman jälkeen jättänyt luopumisilmoituksen kotipaikkansa maistraattiin tallettamista varten. Velallisen tulee ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 3 momentin mukaisesti viipymättä ilmoittaa luopumisilmoituksen tallettamisesta pesän osakkaille ja hallinnolle.

Hallintolain 57 §:n 2 momentin mukaisesti tiedoksianto kuolinpesälle toimitetaan sille pesän osakkaalle, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle.

Ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohtaa koskevien esitöiden mukaan velallisen tulee osoittaa, että hän on antanut kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksi sille osakkaalle, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle. Mikäli kysymys on ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta maistraattiin tallettamisesta, ilmoitus voi kyseistä lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan olla myös suullinen. (HE 13/2005 vp s. 107)

Ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n säätämisellä kumottiin aiemmin voimassa ollut ulosottolain 4 luvun 11 a § (764/1991). Sen mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei voitu ulosmitata, jos velallinen perittävän kuoleman jälkeen ennen ulosmittausta luopui oikeudestaan perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisesti. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan luopuminen oli tehtävä kirjallisesti ja ennen perinnön vastaanottamista.

Ulosottolain 4 luvun 11 a §:n ongelmana oli toisinaan se, että velallinen väitti luopuneensa perinnöstä ennen ulosmittausta, mutta luopumista oli syytä epäillä tekaistuksi. Luopumiselle asetettavia vaatimuksia ehdotettiin näin tiukennettavaksi siten, että velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saanut ulosmitata, jos velallinen näytti, että hän oli tallettanut luopumisilmoituksen maistraattiin tai antanut sen tiedoksi kuolinpesälle. (HE 13/2005 vp s. 23)

Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että luopumisen tulee perustua kirjalliseen allekirjoitettuun asiakirjaan, joka on annettu pesälle tiedoksi. Itse tiedoksiantotapa on vapaa. Mahdollisina tiedoksiantotapoina on tässä yhteydessä esitetty esimerkiksi postissa lähetetty kirje tai sähköpostin liitetiedostona toimitettu allekirjoitettu luopumisilmoitus. (Linna, Tuula & Leppänen, Tatu: Ulosotto-oikeus II. Ulosmittaus ja myynti. 2., uudistettu painos. Helsinki 2015 s. 395 sekä Tuunainen, Pekka: Perintö, testamentti ja velka. Helsinki 2015 s. 170). Tiedoksi antamisella toimintatapana on viitattu siihen, että velallinen toimittaa kirjallisen luopumisilmoituksen sille osakkaalle, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle (Koulu, Risto & Lindfors, Heidi: Ulosotto-oikeus. Helsinki 2009 s. 282).

Asian arviointi

Ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdassa ei ole nimenomaisesti todettu, miten hallintolain 57 §:n 2 momentin mukainen tiedoksianto kuolinpesälle on tehtävä, jotta se olisi tehokas velkojia kohtaan ja jotta velallinen välttyisi perinnöstä luopumisen vuoksi pesäosuutensa ulosmittaukselta. Tähän viittaavat myös ne oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot, joiden mukaan itse tiedoksiantotapa on vapaa. Siitä, että tiedoksiantotapa on vapaa, ei voida kuitenkaan päätellä, että mikä tahansa ilmoitus kuolinpesälle täyttäisi sanotun lainkohdan esittämän vaatimuksen "antaa tiedoksi". Tätä osoittavat ne oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot, joista voidaan pikemminkin päätellä, että velalliselta edellytetään luopumistahdon ilmaisevan kirjallisen asiakirjan konkreettista toimittamista sille kuolinpesän osakkaalle, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle.

Tällainen tulkinta on sopusoinnussa ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdan säätämiseen johtaneiden syiden ja ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin muiden perinnöstä luopumista koskevien säännösten kanssa. Kuten aiemmin selostetuista ulosottokaaren esitöistä ilmenee, käytäntöä, jossa pelkkä kirjallisessa muodossa tehty luopumisilmoitus vailla edellytyksiä tiedoksiantotavasta oli riittävä, ei koettu aina tyydyttäväksi. Sen vuoksi luopumiselle asetettavia edellytyksiä tiukennettiin. Tiukentamisen tarkoituksena oli hovioikeuden näkemyksen mukaan välttää niitä näytöllisiä epävarmuustekijöitä, jotka liittyivät paitsi itse luopumistahdon ilmaisevan kirjallisen asiakirjan olemassaoloon myös luopumista osoittavan tahdonilmaisun tiedoksiannon ajankohtaan. Sen vuoksi suullinen tiedoksianto hyväksyttiin ainoastaan silloin, kun kysymys oli helposti todennettavissa olevasta luopumistahdonilmaisua osoittavan kirjallisen asiakirjan tallettamisesta viranomaiselle.

Ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdassa on kysymys velkojien suojaksi laaditusta säännöksestä. Velkojien edun mukaista on, ettei velallinen perinnöstä luopumalla millä tahansa keinoin voi siirtää omaisuuttaan velkojien ulottumattomiin ja siten välttää pesäosuutensa ulosmittausta. Sen vuoksi hovioikeus katsoo, ettei ennen ulosmittausta tapahtunut suullinen tiedoksianto kirjallisesta perinnöstä luopumisilmoituksesta voi täyttää ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 2 kohdan ja hallintolain 57 §:n 2 momentin vaatimuksia kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksiantamisesta sille, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle.

Johtopäätökset

Asiassa ei ole edes väitetty, että 10.10.2017 päivätty kirjallinen perinnöstä luopumisilmoitus tai sitä koskeva jäljennös olisi toimitettu C:lle, joka on ollut X:n isän kuolinpesän pesänhoitaja, ennen kuin X:n kuolinpesäosuus on ulosmitattu 1.12.2017. Asiassa ei ole myöskään väitetty, että kysymys olisi kirjallisen luopumisilmoituksen tallettamisesta maistraattiin. Ottaen huomioon, mitä edellä on todettu kirjallisen luopumisilmoituksen tehokkaasta tiedoksiantamisesta sille, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle, asiassa ei ole tarpeen arvioida, onko suullisen tiedoksiannon tapahtumista C:lle ennen ulosmittausta pidettävä esitetyn näytön perusteella uskottavana.

Mainituilla perusteilla hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen asiassa.

Päätöslauselma

A:n ja B:n valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

------

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Terhi Mattila
Hovioikeudenneuvos Satu Saarensola
Asessori Jaakko Jylhä

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Antto Orasmaa

Ratkaisu on yksimielinen.

Velallisen kaksi lasta asuivat tapaamisoikeuden perusteella noin 15 päivää kuukaudessa hänen luonaan. Velkajärjestelyn maksuohjelmassa otettiin maksuvaran vähennyksenä huomioon lasten tapaamisoikeuden toteuttamisesta aiheutuvina kustannuksina kummankin lapsen osalta 25 prosenttia velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä annetun oikeusministeriön asetuksen 4 §:n mukaisista määristä. Vrt. VaaHO:2015:8

LÄNSI-UUDENMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 22.5.2019 NRO 13966

Asia

Velkajärjestelyn maksuohjelma

A:n velkajärjestely on aloitettu 9.1.2019 ja selvittäjäksi on määrätty asianajaja P. Käräjäoikeus on 22.5.2019 vahvistanut selvittäjän maksuohjelmaehdotuksen sellaisenaan hakijan maksuohjelmaksi ajalle 1.6.2019–30.9.2022.

A:lla on kaksi alaikäistä lasta, jotka ovat hänen luonaan tapaamisoikeuden perusteella noin 15 päivää kuukaudessa. Toinen lapsista täyttää 18 vuotta maksuohjelman aikana. Asiassa on ollut erimielisyyttä siitä, minkä suuruisina lasten tapaamisoikeuskustannukset otetaan maksuohjelman maksuvaralaskelmassa huomioon.

Käräjäoikeus on hyväksynyt selvittäjän ehdotuksen, jossa tapaamisoikeuskulujen määränä on otettu huomioon lapsen elatusavun suuruuden arvioimisesta annetun oikeusministeriön ohjeen (2007:2) mukaiset elatusavusta tehtäviä luonapitovähennyksiä vastaavat määrät. Vähennyksenä on näin ollen huomioitu vanhemman lapsen osalta 65,50 euroa kuukaudessa siihen saakka kunnes lapsi täyttää 18 vuotta ja nuoremman lapsen osalta 60 euroa kuukaudessa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Hannu Vieno.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 23.3.2020

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 19.9.2019.

Valitus

A on vaatinut, että hänelle myönnetyn velkajärjestelyn maksuvaralaskelmassa huomioitujen lasten tapaamisoikeuden toteuttamisesta aiheutuvien kustannusten määrää korotetaan ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen uuden maksuohjelman laatimista ja vahvistamista varten.

Kahden lapsen tapaamisesta aiheutuvat kustannukset olivat merkittävästi suuremmat kuin käräjäoikeuden vahvistama määrä yhteensä 125,50 euroa kuukaudessa eikä käräjäoikeuden vahvistama maksuvaralaskelma siten vastannut A:n maksukykyä.

Lasten tapaamisesta aiheutuvat kustannukset tuli laskea velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä annetun oikeusministeriön asetuksen mukaisesti tai huomioimalla vähintään 70 prosenttia päiväkohtaisista elinkustannuksista. Toissijaisesti tapaamiskustannusten määrittelyyn tuli soveltaa toimeentulotuen laskentaperusteita siten, että vähintään lasten ruokakustannukset tulivat huomioiduiksi. Pelkistä lasten ruokakustannuksista aiheutui hakijalle käräjäoikeuden vahvistamia tapaamiskuluja suuremmat kustannukset.

Lähes yhtä paljon lähi- ja etävanhemman luona asuvat lapset aiheuttivat suurempia kuluja kuin yhdessä kodissa asuvat lapset, koska lapsille tuli hankkia elämiseen tarvittavat perustarvikkeet molempiin koteihin. Mikäli lapset asuisivat pelkästään A:n luona, olisivat maksukykyasetuksen mukaiset lasten välttämättömät kustannukset lapsilisät vähennettynä 623,12 euroa kuukaudessa.

Maksuohjelmassa tuli huomioida sekä elatusapumaksut että lasten tapaamisesta aiheutuvat todelliset kustannukset. A:n maksama elatusapu oli laskettu elatusapunormien mukaisesti ja siinä oli huomioitu lasten asumisjärjestelyt.

Vastaukset

Velkojat X ja Yovat vaatineet, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden vahvistamaa tapaamisoikeuskustannusten määrää ei tullut muuttaa. Asiassa tuli huomioida myös velkojien etu. A:n vaatimat vähennykset olivat liian suuria ottaen huomioon, että hän maksoi lapsista myös elatusapua yhteensä 317,48 euroa kuukaudessa. Tarpeelliset kodin hankinnat lapsia varten oli jo tehty eikä niitä ollut tarpeen uusia maksuohjelman aikana.

Velkoja Z on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeus oli huomioinut A:n maksuvarasta tehtävät vähennykset kohtuullisen määräisinä. Vahvistetussa maksuohjelmassa velkojien jako-osuus oli vain 27 prosenttia, ja tapaamiskustannusten määrän korottaminen johti velkojien kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Muut velkojat eivät ole vastanneet valitukseen.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

Käräjäoikeuden vahvistamasta maksuohjelmasta ilmenee, että A:n vuosina 2002 ja 2009 syntyneet lapset ovat tapaamisoikeuden perusteella hänen luonaan noin 182 päivää vuodessa eli 15 päivää kuukaudessa. A:n maksamat elatusavut ja lasten tapaamisoikeuden toteuttamisesta aiheutuvat kustannukset (jäljempänä tapaamisoikeuskustannukset) on otettu maksuvaralaskelmassa vähennyksinä huomioon. A:n maksuohjelman mukainen maksuvara on 391,05 euroa ajalla 1.6.2019–30.4.2020 ja 615,29 euroa ajalla 1.5.2020–30.9.2022.

Elatusapujen osalta vähennyksen määrä on yhteensä 317,48 euroa kuukaudessa siihen asti, kunnes vanhempi lapsi täyttää 18 vuotta ja tämän jälkeen 158,74 euroa kuukaudessa. Tapaamisoikeuskustannusten osalta käräjäoikeus on pitänyt perusteltuna, että vähennyksenä otetaan huomioon oikeusministeriön lapsen elatusavun suuruuden arvioimisesta antaman ohjeen (2007:2) mukaista elatusavusta tehtävää luonapitovähennystä vastaava määrä. Tapaamisoikeuskustannusten osalta on näin ollen vähennyksenä huomioitu vanhemman lapsen osalta 65,50 euroa kuukaudessa siihen asti kunnes lapsi täyttää 18 vuotta ja nuoremman lapsen osalta 60 euroa kuukaudessa.

Asiassa ei ole erimielisyyttä siitä, että lasten tapaamisoikeuskustannukset on perusteltua ottaa A:n maksuvaralaskelmassa vähennyksenä huomioon. Kysymys on siitä, miten nämä kustannukset tulee tässä tapauksessa määritellä ja onko A:n maksuohjelmaa muutettava siten, että tapaamisoikeuskustannusten määrää korotetaan.

Välttämättömät elinkustannukset yksityishenkilön velkajärjestelyssä

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 4 §:n 1 momentin mukaan velallisen maksukykyä arvioitaessa on vähennyksinä otettava huomioon velallisen välttämättömät elinkustannukset, elatusvelvollisuus sekä muut velallisen taloudelliseen asemaan vaikuttavat seikat. Saman lainkohdan 2 momentin mukaan oikeusministeriön asetuksessa säädetään tarkemmin velallisen maksukykyä arvioitaessa huomioon otettavista seikoista.

Velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä annetun oikeusministeriön asetuksen (maksukyvyn arviointiasetus) 2 §:n mukaan laskettaessa velallisen maksuvaraa velallisen tuloista vähennetään velallisen esittämän selvityksen perusteella välttämättöminä elinkustannuksina muun muassa asumismenot, velallisen maksama elatusapu sekä muut velallisen toimeentuloa varten tarvittavat varat noudattaen, mitä 3–6 §:ssä tarkemmin säädetään.

Maksukyvyn arviointiasetuksen 4 §:n mukaan muihin välttämättömiin elinkustannuksiin kuin asumiskustannukset luetaan velallisen ja hänen perheensä ravintomenot, vaatemenot, tavanomaisen suuruiset terveydenhoitomenot sekä henkilökohtaisesta ja kodin puhtaudesta, kodin ylläpidosta, paikallisliikenteen käytöstä, sanomalehden tilauksesta, televisiomaksusta, puhelimen käytöstä ja harrastus- ja virkistystoiminnasta aiheutuvat menot sekä muut vastaavat menot. Näistä kustannuksista velallisen ei tarvitse esittää erillistä selvitystä, vaan ne otetaan velallisen ja hänen kanssaan samassa taloudessa asuvien lasten osalta huomioon lainkohdassa säädettyjen rahamäärien mukaisesti.

Velkajärjestelylain esitöiden mukaan kysymys velallisen ja hänen perheensä toimeentuloa varten tarvittavan rahamäärän suuruudesta joudutaan aina harkitsemaan tapauskohtaisesti yksilölliset tarpeet huomioon ottaen. Yhtenäisten laskentaperusteiden käyttämistä velallisen maksukykyä arvioitaessa on perusteltu velallisten yhdenmukaisella kohtelulla ja menettelyn yksinkertaistamisella (HE 183/1992 vp s. 43). Velkajärjestelylain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että maksukyvyn arviointiasetuksen määriä voidaan pitää velkajärjestelyssä hyväksyttävinä velallisen välttämättöminä elinkustannuksina (HE 30/2006 vp s. 7).

Maksuohjelman vahvistamisen aikaan maksukyvyn arviointiasetuksen 4 §:n (9.12.2016/1124) mukaiset lasten välttämättömät kustannukset olivat alle 17-vuotiaan lapsen osalta 341 euroa kuukaudessa ja 17 vuotta täyttäneen lapsen osalta 377 euroa kuukaudessa. Asetusta on muutettu 1.1.2020 voimaan tulleella asetuksella (1107/2019) siten, että vastaavat määrät ovat 345 ja 381 euroa. Viimeksi mainitun asetuksen voimaanpanosäännöksen mukaan sitä sovelletaan myös sen voimaantullessa käräjäoikeudessa vireillä olevassa velkajärjestelyasiassa, jossa maksuohjelmaa ei ole vahvistettu tai jossa velallisen maksuvara lasketaan uudelleen maksuohjelmaa muutettaessa. Jos käräjäoikeus on vahvistanut maksuohjelman ennen tämän asetuksen voimaantuloa ja muutoksenhakutuomioistuin palauttaa asian käräjäoikeuteen tämän asetuksen tultua voimaan, asetusta sovelletaan, jos velallisen maksuvara on laskettava uudelleen.

Hovioikeuden johtopäätökset

Maksukyvyn arviointiasetuksessa ei ole erikseen mainittu tapaamisoikeuskustannuksia eikä siten määritelty, minkä suuruisina ne otetaan huomioon, joten ne on lähtökohtaisesti otettava huomioon velallisen esittämän erillisen selvityksen perusteella. Yhtenäisten laskentaperusteiden käyttäminen kaikkien velallisten osalta ei olisikaan mahdollista, koska tapaamisoikeudet vaihtelevat muutaman tunnin valvotuista päivätapaamisista siihen, että lapsi asuu yhtä suuren ajan kummankin vanhemman luona (vuoroasuminen).

Silloin kun tapaamisoikeus toteutetaan siten, että lapsi asuu puolet ajasta kummankin vanhemman luona, lapsesta aiheutuu elatusvelvolliselle vastaavalla tavalla säännöllisiä ja välttämättömiä kustannuksia kuin jos lapsi asuisi hänen taloudessaan. Erityisesti näissä tapauksissa kaikkien kustannusten laskeminen ja eritteleminen olisi omiaan hankaloittamaan maksuohjelman laatimista ja johtaisi epäyhtenäiseen käytäntöön. Yhtenäisten perusteiden soveltaminen tapaamisoikeuskustannusten arvioimisessa on siten perusteltua erityisesti silloin, kun kyseessä on laaja tapaamisoikeus.

A:n maksuohjelmassa tapaamisoikeuskustannukset on huomioitu Vaasan hovioikeuden ratkaisun 2015:8 mukaisesti lapsen elatusavusta tehtävän luonapitovähennyksen suuruisina.

Oikeusministeriön ohjeen 2007:2 mukainen elatusavusta tehtävä luonapitovähennys on porrastettu lapsen iän ja yöpymisten lukumäärän perusteella. Vähennys vastaa niitä lapsen päivittäisiä välttämättömiä elinkustannuksia, jotka lapsesta erossa asuvan vanhemman tosiasiallisesti vähintään on suoritettava pitäessään lasta luonaan. Tällaisia luonapitoon välittömästi liittyviä elinkustannuksia aiheutuu ohjeen mukaan erityisesti lapsen ravinnosta luonapitoaikana, mutta vähäiseltä osalta myös lapsen henkilökohtaisesta hygieniasta sekä virkistys- ja harrastustoiminnasta. Ohjeesta ei kuitenkaan ilmene, kuinka sen mukaisiin vähennysten määriin on tarkalleen ottaen päädytty. Ohjeen mukaan lapsen yleiset elinkustannukset vuonna 2019 olivat 7–12-vuotiaan lapsen osalta 353 euroa ja 13–17-vuotiaan lapsen osalta 476 euroa kuukaudessa. Luonapitovähennyksen määrä oli 13–15 yötä kuukaudessa luonapidettävän 7–12-vuotiaan lapsen osalta 60 euroa ja 13–17-vuotiaan lapsen osalta 65,50 euroa.

Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa luonapitovähennyksen käyttäminen tarkoittaa sitä, että nuoremman lapsen välttämättömiä päivittäisiä menoja varten on käytössä vain neljä euroa ja vanhemman lapsen osalta vähän yli neljä euroa. Nämä määrät eivät hovioikeuden arvion mukaan riitä kattamaan kaikkia lasten välttämättömiä päivittäisiä menoja heidän asuessaan puolet ajasta velallisen luona. Vaikka velallisen oletetaan tinkivän kulutustaan velkojien hyväksi, välttämättömien elinkustannusten osalta tällaista ei voida edellyttää. Ei myöskään voida edellyttää, että velallinen lisävelkaantuisi maksuohjelman aikana kattaakseen lasten tapaamisesta aiheutuvia välttämättömiä menoja.

Elatusapuohje on laadittu lapsen elatusavun määrän arvioimista varten eikä sen mukaista luonapitovähennystä ole määritelty velkajärjestelyn maksuvaralaskelmaa silmällä pitäen. Elatuksesta tehtävä luonapitovähennys ei myöskään näyttäisi kattavan ainakaan tässä tapauksessa kaikkia lapsen luonapidosta aiheutuvia välttämättömiä kustannuksia. Maksukyvyn arviointiasetus on sen sijaan säädetty maksuvaralaskelman tekemistä varten ja sen mukaisia määriä on pidettävä velkajärjestelyssä hyväksyttävinä velallisen välttämättöminä elinkustannuksina. Hovioikeus pitää näin ollen perustellumpana käyttää maksukyvyn arviointiasetuksessa määriteltyjä välttämättömiä elinkustannuksia lähtökohtana arvioitaessa maksuvarasta vähennettävien tapaamisoikeuskustannusten määrää ainakin silloin, kun lapsi asuu puolet ajasta velallisen luona. Koska maksukyvyn arviointiasetuksen mukaiset välttämättömät elinkustannukset koskevat tilannetta, jossa lapset asuvat velallisen kanssa samassa taloudessa, on vielä arvioitava, kuinka suuri osuus niistä voidaan ottaa huomioon lasten tapaamisoikeuskustannuksina.

Maksukyvyn arviointiasetuksessa määriteltyjen välttämättömien elinkustannusten on tarkoitus kattaa muitakin lapsista johtuvia menoja kuin lasten ruoka- ja muita päivittäisiä kustannuksia. Lasten vaatteet, harrastusvälineet ja muut pidempiaikaiset hankinnat tulisi kattaa ensisijaisesti velallisen laajan tapaamisoikeuden lisäksi maksamilla elatusavuilla, jotka tulevat tapaamisoikeuskustannusten ohella vähennettäviksi velallisen maksuvarasta. Näin ollen tapaamisoikeuskustannuksina ei voida huomioida suoraan tapaamispäivien mukaan määritettävää osuutta asetuksen mukaisista välttämättömistä elinkustannuksista, vaan ainoastaan se määrä, minkä katsotaan kohdistuvan lapsen ruoka- ja muihin päivittäiskustannuksiin.

Hovioikeus katsoo, että lasten ruoka- ja muiden välttämättömien päivittäiskustannusten voidaan arvioida vastaavan 50 prosenttia maksukyvyn arviointiasetuksessa määritellyistä lasten välttämättömistä elinkustannuksista. Edelleen, kun A:n lapset asuvat noin puolet ajasta hänen luonaan, voidaan lasten tapaamisajan ruoka- ja muiden päivittäisten kustannusten osuuden katsoa vastaavan 25 prosenttia maksukyvyn arviointiasetuksen rahamääristä. Näin ollen tapaamisoikeuskustannusten määrä maksuohjelman vahvistamisen aikaan voimassa olleen maksukyvyn arviointiasetuksen perusteella arvioituna oli vanhemman lapsen osalta 94,25 euroa ja nuoremman lapsen osalta 85,25 euroa kuukaudessa. Vastaavat määrät ovat 1.1.2020 lukien 95,25 euroa ja 86,25 euroa. Elatusapujen ja tapaamisoikeuskustannusten määränä tulee näin ollen vähennettäväksi vanhemman lapsen osalta siihen saakka kunnes hän tulee täysikäiseksi yhteensä 253,99 euroa ja nuoremman lapsen osalta yhteensä 244,99 euroa.

Hovioikeus katsoo, että tapaamisoikeuskustannusten vähentäminen velallisen maksuvarasta edellä esitetyn suuruisina vastaa parhaiten A:n velkajärjestelyssä hyväksyttävää tapaamisoikeuskustannusten määrää lapsista maksettava elatusapu huomioon ottaen. Vähennysten yhteismäärä ei myöskään ole niin suuri, että lopputulos muodostuu velkojien kannalta kohtuuttomaksi.

Asia palautetaan käräjäoikeuteen tästä päätöksestä johtuvien muutosten tekemiseksi maksuohjelmaan. Käräjäoikeuden on varattava selvittäjälle tilaisuus toimittaa käräjäoikeuden asettamaan määräaikaan mennessä uusi maksuohjelmaehdotus.

Päätöslauselma

Muutos käräjäoikeuden ratkaisuun:

A:n hänen lastensa tapaamisoikeuden toteuttamisesta aiheutuvina kustannuksina vahvistetaan otettavaksi huomioon vanhemman lapsen osalta 95,25 euroa kuukaudessa siihen asti, kunnes lapsi täyttää 18 vuotta, ja nuoremman lapsen osalta 86,25 euroa kuukaudessa.

Asia palautetaan Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuteen maksuohjelman muuttamista ja siitä aiheutuvia toimenpiteitä varten. Käräjäoikeuden tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman tai asianosaisten suostumuksella aikaisemminkin omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen. Hovioikeus palauttaa ratkaisuun liittyvät asiakirjat käräjäoikeuteen.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Mirja-Leena Nurmi, Ari Siltama ja Sanna Mantila. Esittelijänä on toiminut hovioikeuden esittelijä Mari Vihla.

Ratkaisu on yksimielinen.

Kuolinpesä oli myynyt yhden osakkaan lapselle ja tämän puolisolle kuolinpesään kuuluneen asunnon ja autotallin. Ostajat olivat ehdottaneet tarjouksessaan kaupan tekemistä myyjä vastuusta vapauttaen. Kauppakirjan ehdon mukaan ostajilla ei ollut reklamaatio-oikeutta. Kauppakirjan ehtoa reklamaatio-oikeudettomasta kaupasta pidettiin pätevänä eikä ostajilla ollut oikeutta purkaa kauppaa tai saada hinnanalennusta kaupanteon jälkeen ilmenneen piilevän virheen vuoksi.

LÄNSI-UUDENMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 20.4.2018

Asia Irtaimen kaupan purkaminen

Selostus käräjäoikeuden tuomiosta

EH:n kuolinpesä on 19.12.2013 myynyt A:lle ja tämän puolisolle B:lle asunto-osakeyhtiön osakkeet, jotka oikeuttavat hallitsemaan noin 120 neliömetrin suuruista huoneistoa A 5 ja autotallia yhtiön omistamassa talossa Espoossa. Kauppahinta on ollut yhteensä 345.000 euroa, josta 323.000 euroa on kohdistunut asunto-osakkeisiin ja 22.000 euroa autotalliosakkeisiin. Kauppakirjan mukaan ostajilla ei ollut reklamaatio-oikeutta. A:n isä V on ollut yksi kuolinpesän osakkaista.

A ja B ovat nostaneet myyjiä (hovioikeudessa valittajat 1 ja valittaja 2) vastaan asuntokaupan purkamista koskevan kanteen keskeisenä perusteena kyseessä olevassa asunnossa ja myös muissa taloyhtiön asunnoissa kaupanteon jälkeen ilmenneet laajamittaiset kosteus-, home- ja mikrobivauriot, joista oli aiheutunut kanteen mukaan terveyshaittaa. V on myöntänyt kanteen oikeaksi. Käräjäoikeus on katsonut, että kauppakirjan ehto reklamaatio-oikeudettomasta kaupasta oli mitätön ja on hyväksynyt kanteen tuomiosta tarkemmin ilmenevillä perusteilla. Kauppa on purettu ja myyjät on velvoitettu palauttamaan ostajille kauppahinta sekä suorittamaan heille korvausta pääomavastikkeista ja asuntoon laitetuista tarpeellista kustannuksista, kaikki määrät korkoineen. Lisäksi myyjät on velvoitettu suorittamaan ostajille oikeudenkäyntikulujen korvausta korkoineen siten, että S on velvoitettu yksin korvaamaan osa näistä kuluista.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Juha Pihlamaa, Laura Ritakari-Rautio ja Kati Haanpää.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 7.4.2020

Asian käsittely hovioikeudessa

Jatkokäsittelylupa on myönnetty myyjille H:lle myötäpuolineen ja S:lle 30.10.2018.

Valmisteluistunto on pidetty 6.11.2019. Pääkäsittely on toimitettu 25., 27. ja 28.2.2020

Valittajien 1 vaatimukset

H ja myötäpuolet (jäljempänä myös myyjät) ovat ensisijaisesti vaatineet, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään ja että A ja B (jäljempänä myös ostajat) velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 137.654,29 eurolla ja hovioikeudessa 46.114,36 eurolla, molemmat määrät korkoineen. Toissijaisesti myyjät ovat vaatineet, että käräjäoikeuden tuomiota muutetaan siten, että heidät velvoitetaan suorittamaan ostajille enintään 10.000 euron hinnanalennus, että viivästyskorkojen maksuvelvollisuus poistetaan kokonaan tai ainakin sovitellaan alkamaan vasta 9.6.2017 lukien ja että asianosaiset velvoitetaan vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Valittajan 2 vaatimukset

S (jäljempänä myös myyjä) on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään ja että A ja B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 95.980 eurolla ja hovioikeudessa 47.561,04 eurolla, molemmat määrät korkoineen. Joka tapauksessa hänen maksettavakseen tuomittu oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus tuli poistaa tai ainakin sen määrää kohtuullistaa.

Valittajien 1 ja 2 vaatimusten perusteet

Myyjien vastuun poissulkeva kaupan ehto

Kaupan alihintaisuus

Valittajien 1 mukaan asunnon ja autotallin käypä arvo tulossa oleva linjasaneeraus huomioon ottaen oli ollut yhteensä 450.000 euroa. Ostajien saaman alennuksen määrä oli siten ollut 105.000 euroa eikä käräjäoikeuden arvioima 55.000 euroa.

Valittajan 2 mukaan asunnon käypä arvo kaupantekohetkellä oli ollut 458.000 euroa. Tämä saatiin vähentämällä 600.000 eurosta putkiremontista aiheutuneet kulut 100.000 euroa ja remontista aiheutuneet kulut 42.000 euroa. Ostajat olivat siten saaneet 135.000 euron hinnanalennuksen.

Valittajien mukaan käräjäoikeus oli antanut käypää arvoa arvioidessaan liikaa merkitystä asunnon myyntiyrityksille. Lisäksi hinnanalennusta oli saatu vain sen takia, että kohde oli ostettu vapauttaen myyjät vastuusta eikä esimerkiksi sukulaisuuden perusteella.

Reklamaatio-oikeudettomuus

Ostajien reklamaatio-oikeuden kokonaan poissulkeva vastuunrajoitusehto oli täyttänyt asuntokauppalaissa edellytetyn yksilöintivaatimuksen. Reklamaatio-oikeudettomuuden ja ostajien ostotarjouksessa käytetyn vastuusta vapauttaen -ilmaisun tarkoitus ei ollut epäselvä. Varsinkin vallinneissa olosuhteissa, kun ostaja oli itse ehdottanut kaupan tekemistä myyjä vastuusta vapauttaen ja kun kysymys oli ollut taloudellisessa intressissä otetusta harkitusta riskinotosta, ehto oli ollut riittävästi yksilöity. Ehdon tarkempi yksilöinti ei olisi lisännyt ostajille tulevan tiedon määrää. Myös reklamaatio-oikeudettomuutta koskevan sopimusehdon taustalla olleet olosuhteet oli otettava huomioon arvioitaessa ehdon pätevyyttä. Osapuolille oli ollut selvää miten heidän asemansa poikkesi asuntokauppalaissa säädetystä. Olisi kohtuutonta, jos ostajat vapautuisivat itse ehdottamastaan sopimusehdosta, minkä vuoksi kohde oli myyty heille huomattavalla alennuksella. Myyjät eivät olisi suostuneet ilman ehtoa alihintaiseen kauppaan.

Vastuunrajoitusehdon kohtuullistaminen

Reklamaatio-oikeuden poissulkevaa vastuunrajoitusehtoa ei tullut kohtuullistaa ostajien vaatimalla tavalla varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (oikeustoimilaki) 36 §:n nojalla. Ostajat olivat itse ehdottaneet reklamaatio-oikeudettomuutta ja näin ottaneet riskin asunnon kunnosta alhaista kauppahintaa vastaan. Kohtuullistamiselle ei ollut perusteita myöskään ottaen huomioon olosuhteet kauppaa tehtäessä ja ostajien tietoisuus asunnon kunnosta.

Virhearviointi

Asunnon vauriot eivät ole olleet odottamattomia eivätkä ne siten missään tapauksessa muodostaneet asuntokauppalain tarkoittamaa virhettä. Osapuolet olivat tienneet, että kyseessä oli ollut huonokuntoinen asunto 50 vuotta vanhassa rivitalossa. Ostajat eivät voi virheenä vedota seikkoihin, jotka olivat olleet heidän tiedossaan kauppaa tehtäessä tai seikkoihin, jotka olivat rakennuksen ikä huomioon ottaen odotettavissa. Kauppakirjan ja kiinteistönvälittäjältä saatujen tietojen perusteella ostajat olivat osanneet epäillä alapohjan vaurioita ja kuntotarkastusraportin perusteella he olivat myös tienneet, että alapohjan tekninen käyttöikä oli ylitetty.

Virheen seuraamukset

Osapuolet olivat sopineet reklamaatio-oikeudettomasta kaupasta ja ostajien saama alennus oli kattanut heille tulevien korjausvastuiden määrän, joten perusteita kaupan purkamiselle ei vallinneissa olosuhteissa missään tapauksessa ollut. Virheestä ei ollut aiheutunut kohtuutonta haittaa ostajille eikä huoneiston asumattomuus ollut johtunut myyjistä. Asuinhuoneiston 107.000 euron korjauskustannukset vastasivat vain noin 30 prosenttia kauppahinnasta, mitä osuutta ei ole oikeuskäytännössä pidetty purkukynnyksen ylittävänä määränä. Oikeuskäytännössä on kaupan purkamiselle edellytetty, että korjauskustannukset ylittävät 40 prosenttia kauppahinnasta. Kaupan purku ei siten ollut oikea seuraamus ottaen huomioon vaurioiden laatu, korjaustöiden kesto, korjauskustannusten määrä 107.000 euroa ja ostajien saaman hinnanalennus sekä tasonparannus ja käyttöiän pidennys.

Kysymykseen voisi tulla enintään 10.000 euron kauppahinnan hinnanalennus, mikäli ostajien saaman hinnanalennuksen määräksi katsottaisiin käräjäoikeuden arvioimat 55.000 euroa. Hinnanalennus oli kaupan purkuun nähden ensisijainen ja ostajille kohtuullinen seuraamus. Määrä perustui korjauskustannusten määrään vähennettynä saadulla alennuksella ottaen lisäksi huomioon käyttöiän pidennys ja tasonparannus sekä reklamaatio-oikeudeton kauppa.

Ostajien hyödyksi tuleva asuinhuoneiston käyttöiän pidennys, tasonparannus, arvonnousu ja reklamaatio-oikeudettomuus tuli ottaa huomioon hinnanalennuksen edellytysten arvioimisessa. Vuoden 1962 rakennustavan ja tietämyksen perusteella rakennetun rivitalon ollessa teknisen elinkaarensa loppupuolella myös niihin rakenteisiin, joita ei normaalisti keskimääräisen elinkaaren puitteissa jouduta uusimaan, kohdistuvat korjaustoimenpiteet korottavat rakennuksen arvoa ja käyttöikää. Rakennuksen elinkaari on noin 50 - 60 vuotta ja alapohjan käyttöikä noin 40 - 50 vuotta, joten rivitalo oli tullut keskimääräisen käyttöikänsä päähän. Vuonna 1962 valettu betonilaatta oli ollut hauras ja halkeillut. Kyseisen rakenteen korjaamisesta tuli ostajien hyväksi jopa 50 vuoden käyttöiän pidennys, jolloin vähennys olisi 100 prosenttia tai ainakin vähintään puolet ostajien vastuulle tulleista kustannuksista. Ostajat olivat tältä osin saaneet täysin uuden rakenteen, jolla oli uusi käyttöikä. Tason parantuminen ja arvonnousu tulivat ostajien ja asunto-osakeyhtiön hyväksi.

Viivästyskoron sovittelu

Valittajilla oli ollut oikeus luottaa ostajien kanssa sovittuun reklamaatio-oikeudettomuuteen ja näin ollen myyjillä oli ollut perusteltu aihe odottaa tuomioistuimen ratkaisua ennen kanteessa vaadittujen suoritusten maksamista.

Samassa yhtiössä käydyn asuinhuoneiston B 9 asuntokauppariidan ei voida katsoa osoittaneen miten asuinhuoneistoa A 5 koskeva riita-asia ratkaistaan. Huoneistojen B 9 ja A 5 asuntokauppariidoissa oli osittain ollut kyse eri riitakysymyksistä, minkä vuoksi huoneiston B 9 riita-asian oikeudenkäynnistä ei voinut päätellä huoneiston A 5 riita-asian lopputulosta.

Oikeudenkäyntikulut

Asianosaisten oli ainakin vastattava itse oikeudenkäyntikuluistaan, koska asia on ollut oikeudellisesti epäselvä. Joka tapauksessa myyjien maksettavaksi tuomittuja oikeudenkäyntikuluja oli alennettava merkittävästi, koska niiden suorittaminen ei ollut ollut kohtuullista oikeudenkäyntiin johtaneiden seikkojen, asianosaisten aseman ja asian merkityksen vuoksi. Ostajien oma toiminta oikeudenkäynnin aikana oli otettava huomioon. He olivat myöntäneet reklamaatio-oikeudettomuuden vasta loppulausunnossaan. Myös valittajien 1 tekemä 150.000 euron sovintotarjous, jossa he olivat sitoutuneet suorittamaan myös valittaja 2 osuuden, oli otettava huomioon.

Käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulujen korvaamisvelvollisuuden osalta valittaja 2 katsoi, että hän ei ollut aiheuttanut prosessin pitkittymistä tai laajentumista, eikä hän ollut laiminlyönyt velvollisuuttaan perehtyä asiaan tai noudattaa tuomioistuimen antamia ohjeita. Mahdolliset valittaja 2 erheet olivat olleet merkityksettömiä ja tahattomia.

Vastaukset

A ja B ovat vastauksissaan ensisijaisesti vaatineet, että valitukset hylätään ja toissijaisesti, että valittajat velvoitetaan suorittamaan heille hinnanalennuksena 107.000 euroa korkolain 3 §:n 2 momentin mukaisine tuottokorkoineen kauppahinnan maksupäivästä 19.12.2013 lukien siihen saakka, kunnes on kulunut kuukausi haasteen tiedoksiannosta ja sen jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen. Lisäksi valittajien tuli yhteisvastuullisesti korvata heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 35.491,86 eurolla viivästyskorkoineen.

Myyjien vastuuta rajoittava kauppakirjan ehto

Kaupan alihintaisuus

Kauppahinta oli vastannut kohteen erittäin huonoa kuntoa ja sitä, että huoneistossa oli ollut alkamassa linjasaneeraus lähes välittömästi kaupanteon jälkeen. Ostajat eivät olleet saaneet alennusta kauppahinnasta.

Reklamaatio-oikeudettomuus

Vastuunrajoitusehto ei ollut riittävän yksilöity ja siksi ehto oli mitätön.

Lainsäätäjän tavoitteena on nimenomaisesti ollut, ettei mainitunlaisia ehtoja käytettäisi asuntokaupoissa. Totaalinen reklamaatio-oikeudettomuus oli tarkoittanut rajoituksetonta ja siten myös täydellistä yksilöimätöntä vastuunrajoitusta ja oli asuntokauppalain 6 luvun 2 §:n nojalla mitätön sopimusehto.

Vastuunrajoituslausekkeen kohtuullistaminen

Vastuunrajoituslauseke oli joka tapauksessa kohtuuton ja erittäin lähellä mitättömyyttä, joten sitä oli kohtuullistettava oikeustoimilain 36 §:n nojalla siten, että se jätetään huomiotta. Asunto oli ostettu perheen kodiksi, eivätkä ostajat olleet voineet asua siinä. Laajojen kosteus- ja mikrobivaurioiden vuoksi asunto oli ollut asuinkelvoton ja lähes arvoton. Lisäksi tuli ottaa huomioon ostajien asema kuluttajina ja kuolinpesän hyvä taloudellinen asema.

Virhearviointi

Asunnossa oli käräjäoikeuden tuomiossa todettu laatu- ja taloudellinen virhe. Määrältään 107.000 euron korjauskustannukset olivat olleet odottamattomia. Kenelläkään ei ollut ollut tietoa näin laajoista ja merkittävistä virheistä.

Virheen seuraamukset

Purkukynnys oli ylittynyt selvästi. Osapuolten tahdolla reklamaatio-oikeudettomuudesta ei ollut merkitystä arvioitaessa kaupan kohteen virheen kohtuullista seuraamusta. Mitättömällä ehdolla ei voinut olla mitään merkitystä oikeusseuraamusta arvioitaessa.

Purkukynnyksen ylittymistä tuli arvioida kokonaisuutena ja sen perusteella, olisivatko ostajat tehneet kauppaa tietoisina virheestä edes alennetulla kauppahinnalla. Arvioinnissa tuli antaa painoarvoa mahdollisuudelle käyttää asuntoa tarkoitukseensa kohtuullisessa ajassa sekä vaurioiden laajuuteen ja korjauskustannusten määrään. Ostajat eivät olisi tehneet kauppaa millään hinnalla, jos he olisivat tienneet myöhemmin ilmenneistä puutteista ja virheistä. Arviointia ei tullut tehdä vain 107.000 euron korjauskustannusten määrän perusteella. Vaikka kauppahinta olisi alittanut käyvän hinnan, sillä ei ollut merkitystä purkuperusteen olemassaoloa arvioitaessa. Ostajilla oli ollut oikeus estää asunto-osakeyhtiön päättämät virheelliset korjaustoimenpiteet.

Toissijaisesti vaadittu hinnanalennus 107.000 euroa perustui huoneistolle tulevaan osuuteen korjauskustannuksista. Käräjäoikeuden tuomio oli oikein sen osalta, etteivät korjaukset olleet aiheuttaneet tasonparannusta ja käyttöiän pidennystä.

Viivästyskorot

Viivästyskorkojen sovitteluvaatimus tuli hylätä. Valittajat olivat päättäneet jättää velan maksamatta sen erääntyessä. Viivästyskorko oli laillinen seuraamus velan maksamatta jättämisestä ja sovitteluun tuli jo sen johdosta suhtautua kielteisesti. Erityistä perustetta, minkä vuoksi viivästyskorkojen maksuvelvollisuus olisi kohtuuton, ei ollut.

Oikeudenkäyntikulut

Hävinnyt osapuoli oli velvoitettava korvaamaan voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut. Asia ei ollut oikeudellisesti epäselvä ja lisäksi myyjien asema oli suuren henkilömäärän ja merkittävän perinnön saamisen vuoksi huomattavasti parempi kuin ostajien.

Myyjät olivat omilla toimillaan vaikuttaneet siihen, kuinka laajaksi riita oli muodostunut muun muassa ottamalla käräjäoikeudessa vastaan aivan saman todistelun kuin toisessa asiassa oli jo ratkaistu lainvoimaisella hovioikeuden tuomiolla sekä kiistämällä jokaisen kanneperusteen. Lisäksi valittaja 2 oli osaltaan aiheuttanut merkittävästi lisäkuluja.

Valittajien 1 tekemä sovintotarjous ei ollut ollut todellinen, koska valittaja 2 ei ollut siihen suostunut. Näin ollen kyseiselle sovintotarjoukselle ei voinut antaa merkitystä oikeudenkäyntikulukysymystä arvioitaessa.

Ostajat olivat tehneet sovintoesityksen, jossa he olivat pyytäneet palauttamaan kauppahinnan pääoman 345.000 euroa, mutta myyjät eivät olleet tähän suostuneet. Mikäli kanteesta menestyisi vähintään sovintoesitystä vastaava määrä, valittajat tulisi velvoittaa korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa. Ostajien sovintotarjous tuli ottaa huomioon myös arvioitaessa valittajien vaatimusta viivästyskorkojen sovittelusta.

Todistelu

Hovioikeudessa on vedottu käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin siltä osin kuin se on ollut hovioikeudessa käsiteltävien kysymysten osalta tarpeellista. Hovioikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, B:tä, V:tä ja S:ää sekä kuolinpesän osakkaita M:ää ja N:ää. Lisäksi on kuultu todistajia.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Kysymyksenasettelu

Hovioikeudessa on myyjien eli kuolinpesän osakkaiden H:n ja hänen myötäpuoliensa (valittajat 1) sekä S:n (valittaja 2) valitusten johdosta keskeisesti kysymys siitä, onko kauppakirjan vastuunrajoitusehtoa pidettävä pätevänä. Tähän liittyen on arvioitava myös sitä, mikä merkitys kaupan syntymiseen johtaneilla olosuhteilla on asiassa ja ovatko ostajat saaneet hinnanalennusta vastuunrajoitusehdon vuoksi. Jos vastuunrajoitusehtoa pidetään myyjien katsomalla tavalla pätevänä, arvioitavaksi tulee ostajien vaatimus ehdon kohtuullistamisesta. Jos sen sijaan ehtoa pidetään käräjäoikeuden katsomin tavoin mitättömänä, on ensin ratkaistava kysymys siitä, onko kaupan kohteessa ollut asuntokauppalaissa tarkoitettu virhe ottaen huomioon, että talo oli rakennettu jo vuonna 1962. Jos asunnossa katsotaan olleen lain tarkoittama virhe, seuraavaksi on arvioitava virheen seuraamuksia ja erityisesti sitä, onko virhe niin olennainen, että kaupan purulle on perusteet vai onko oikeampi seuraamus virheestä kauppahinnan alentaminen. Riitaa on myös mahdollisen hinnanalennuksen määrästä. Ostajien mukaan oikea hinnanalennus on yhden asunnon osalle tulevat korjauskustannukset selvittelykuluineen eli 107.000 euroa. Lisäksi on kysymys viivästyskoron sovittelusta ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta.

2. Riidattomat seikat

Hovioikeudessa on valmistelun aikana todettu riidattomaksi, että ostajat olivat itse ehdottaneet kaupan tekemistä ilman reklamaatio-oikeutta ja että kaupan osapuolet olivat sittemmin myös sopineet reklamaatio-oikeudettomasta kaupasta. Lisäksi on riidatonta, että taloyhtiön asunnoissa oli kaupanteon jälkeen todettu käräjäoikeuden tuomion mukaiset alapohjarakenteiden ja seinien alajuoksujen kosteus- ja mikrobivauriot ja että nämä virheet tuli korjata poistamalla alapohjasta tojalevyt. Hovioikeudessa ei ole riitautettu myöskään sitä käräjäoikeuden johtopäätöstä, että korjauskustannukset kyseessä olevan huoneiston osalta selvittelykuluineen olivat arviolta 107.000 euroa. Edelleen on todettu riidattomaksi, että asunto-osakeyhtiö on nyttemmin tehnyt korjauksia poistamalla kyseessä olevasta asunnosta tojalevyt ja että korjauskustannusten suuruusluokka on ollut noin 100.000 euroa.

3. Asuntokaupan olosuhteet

EH:n kuolinpesä on myynyt asunto- ja autotalliosakkeet yhden osakkaan pojalle ja tämän puolisolle. Kauppa on liittynyt läheisesti EH:n jälkeen suoritettuun perinnönjakoon ja poikkeaa siten jo lähtökohdiltaan tavanomaisesta asuntokaupasta.

Hovioikeudessa esitetty näyttö on yhdensuuntaista sen suhteen, että V:llä on ollut muita osakkaita läheisempi suhde vainajaan ja myös merkittävämpi rooli tämän kuolinpesän asioiden hoitamisessa. Oikeustieteellisen koulutuksen saanut V oli laatinut EH:n testamentin, jonka mukaan A ja kaksi hänen muuta lastaan olivat saaneet pesästä yhdessä miljoonan markan legaatin. V oli toiminut EH:n testamentin toimeenpanijana. V:n asuessa suuren osan vuodesta Espanjassa A oli isänsä puolesta osallistunut kuolinpesän asioiden hoitamiseen ja toiminut muun ohessa perunkirjoituksessa pesän ilmoittajana. A oli myös osallistunut taloyhtiön putkiremonttia koskevaa tilaisuuteen. V:llä oli ollut hallussaan yksi asunnon avaimista, joka oli ollut myös A:n käytettävissä. Asuntokauppaa pesän puolesta hoitanut osakas M on kertonut, ettei hän ollut EH:n eläessä käynyt sisällä asunnossa ja etteivät myöskään muut kuolinpesän osakkaat olleet hänen tietämänsä mukaan olleet paljoa tekemisissä EH:n kanssa.

Hovioikeus näin ollen katsoo, että A ja V olivat olleet muita osakkaita läheisempiä EH:n kanssa ja olleet muita osakkaita paremmin perillä kuolinpesän asioista.

Riidatonta on, että asunnon myyminen jollekin EH:n sukulaiselle oli saanut alkunsa V:n 5.11.2013 tekemästä ehdotuksesta tilanteessa, jossa asunto ei ollut mennyt kaupaksi, vaikka sen hintaa oli tuohon mennessä jo kaksi kertaa alennettu. V oli sähköpostitse ehdottanut, että asunto myytäisiin sisäisellä huutokaupalla, johon voisivat osallistua kuolinpesän osakkaat perheenjäsenineen ja että asunto myytäisiin "sellaisena kuin on" ilman reklamaatiomahdollisuutta. V on samassa yhteydessä esittänyt "pohjanoteerauksena asunnosta ja autotallista 300.000 euroa". M on kertonut, että A oli soittanut hänelle jonkin ajan kuluttua V:n viestistä ja tarjonnut asunnosta 340.000 euroa. Hän oli sanonut A:lle, ettei uskonut muiden osakkaiden suostuvan näin alhaiseen hintaan ja sen jälkeen A oli korottanut tarjousta 5.000 eurolla. Näiden keskustelujen jälkeen A oli 24.11.2013 tehnyt kirjallisen tarjouksen ostaa asunto- ja autotalliosakkeet 345.000 eurolla kuolinpesä vastuusta vapauttaen. M oli arvellut, että tämä voisi mennä läpi sen avainehdon vuoksi, että kuolinpesä vapautuu kaikesta vastuusta. M oli soittanut useammalle osakkaalle ja nämä olivat pitäneet ehdottomana ehtona näin alhaiselle kauppahinnalle sitä, ettei kuolinpesälle tule jälkikäteen mitään vastuuta kaupasta. Alennusta oli siis annettu nimenomaan sen vuoksi, että kuolinpesä vapautuisi kaikesta vastuusta. M on kertonut arvionaan, että asunnosta olisi saatu pidemmällä myyntiajalla parempi hinta kuin mitä A ja B olivat siitä maksaneet. Ajatus kuitenkin oli ollut, että alihintaiseen kauppaan voidaan suostua kun ostajat ottavat vastatakseen asunnon kunnosta. Toisaalta ostajat olisivat saaneet hyväkseen arvonnousun, jos mitään erityistä ei olisi ilmennyt. M:n mukaan sekä V että A olivat varmasti ymmärtäneet reklamaatio-oikeudettomuuden merkityksen. Myös S ja kuolinpesän osakas N ovat kertoneet, että kauppaan ei olisi missään nimessä suostuttu, jos ostajat eivät olisi ottaneet kaikkea vastuuta asunnosta. Samoin kauppakirjan laatimiseen osallistunut E on kertonut, että ostajat olivat saaneet vastuuvapautta vastaan reilun kauppahinnan alennuksen, mikä olisi jälkikäteen arvioiden ollut hyvä merkitä kauppakirjaan.

Yhteenvetona asiassa esitetystä selvityksestä hovioikeus toteaa, että ajatus reklamaatiovapaasta kaupasta oli tullut alun perin V:n taholta ja sittemmin myös A:n omasta ehdotuksesta ja että muiden osakkaiden on katsottava suostuneen kauppaan ehdotetulla hinnalla vain sillä edellytyksellä, että kuolinpesä vapautui kaikesta vastuusta asunnon kunnon suhteen.

4. Kaupan alihintaisuus

Ostajien mukaan myyntihinta 323.000 euroa oli vastannut asunnon käypää arvoa sen huono kunto huomioon ottaen. Valittajien 1 mukaan asunnon käypä arvo on ollut 428.000 euroa ja hinnanalennus 105.000 euroa. S:n mukaan käypä arvo on ollut 458.000 euroa ja hinnanalennus 135.000 euroa.

Kaupan osapuolet eivät olleet nimenomaisesti sopineet hinnanalennuksesta eikä asiassa ole esitetty selvitystä siitä, että sen määrästä olisi kaupan osapuolten välillä keskusteltu. Arvioitaessa vastuunrajoituslausekkeen pätevyyttä on näin ollen merkitystä sillä, ovatko ostajat kaupantekohetkellä arvioineet saavansa asunnon alle käyvän hinnan, ja miten suuri mahdollinen hinnanalennus on ollut.

Alueen tunnetuilta kiinteistönvälitystoimistoilta ennen kaupantekoa saadut arviot ovat keskeistä näyttöä asunnon käyvästä arvosta. Kiinteistönvälitystoimisto Y:n arvion mukaan asunnon toteutuva kauppahinta ilman autotallia oli noin 440.000 euroa. Kiinteistönvälitystoimisto Z:n hinta-arvio toteutuvasta kauppahinnasta oli noin 450.000 euroa. Lisäksi on otettava huomioon, että Kiinteistönvälitystoimisto Y:ssä kiinteistönvälittäjänä toiminut kiinteistönvälittäjä R oli ilmoittanut elokuussa 2013 käsityksenään, että asunnon kunto oli alun perin arvioitua huonompi. R:n mukaan sen käypä arvo oli putkiremontoituna ja kunnostettuna 600.000 euroa ja että putkiremontin kustannukset (130.000 euroa) ja muun remontin kustannukset (70.000 euroa) huomioon ottaen käypä arvo oli 400.000 euroa. Asiassa on annettu arvioita myös sen jälkeen, kun kauppa oli jo riitaantunut piilevien virheiden vuoksi. Näitä arvioita ei kuitenkaan voi pitää yhtä luotettavina kuin vuonna 2013 annettuja arvioita. Myöskään asuntoa C 13 koskevaa arviota tai sen kauppahintaa ei voi pitää hyvänä vertailukohtana, koska kyseessä oli ollut sukulaiskauppa. Sen sijaan 12.10.2012 myydyn asunnon B 9 kauppahintaa 480.000 euroa voidaan pitää luotettavana vertailukohtana vastaavanlaisen erittäin hyväkuntoisen asunnon käyvästä arvosta noin vuosi ennen asunnon A 5 kauppaa.

Kuolinpesä oli tehnyt 8.5.2013 R:n kanssa kyseessä olevaa asuntoa koskevan välityssopimuksen. Asunnon myynti oli alkanut 5.7.2013. R on kertonut, että hän oli asioinut kuolinpesän osakkaista lähinnä M:n kanssa. Talo oli maineikkaan arkkitehdin suunnittelema ja sijaitsi lähellä merta. Asunto oli 120 neliömetrin suuruinen ja yhdessä tasossa. Näistä syistä lähdettiin aluksi hakemaan hyvää 495.000 euron hintaaasunnolle ja autotallille. Näytöillä oli käynytkin paljon kiinnostuneita, mutta vakavasti otettavia tarjouksia ei ollut tehty ja kauppahintaa oli jouduttu laskemaan heinä-, loka- ja marraskuussa yhteensä kolme kertaa siten, että viimeinen hintapyyntö asunnolle oli ollut 378.000 euroa ja 22.000 euroa autotallille. Ongelmana oli ollut asunnon erittäin huono kunto ja siihen liittyvä pelko piilevistä virheistä. R on hovioikeudessa kertonut, että asiakkaat olivat laskeneet joutuvansa maksamaan asunnon kunnostamisesta tulossa oleva putkiremontti mukaan lukien useita satoja tuhansia euroja. Tätä arviota tukee myös B:n kertomus. Hänen mukaansa hän ja A olivat varautuneet putkiremontin osalta 120.000 euron kustannuksiin ja muun kunnostuksen osalta 100.000 euron kustannuksiin. Lisäksi piha olisi pitänyt kunnostaa.

Hovioikeus katsoo, että asunnon alun perin arvioitua huonomman kunnon ja siihen liittyvien riskien vuoksi asunnon käypä arvo ei ole täysin vastannut siitä ennen kaupantekoa annettuja arvioita. Tätä osoittaa erityisesti se, ettei kohteesta ollut saatu yhtään vakavasti otettavaa tarjousta, vaikka asunnon hintapyyntö oli 4.10.2013 alennettu alle 400.000 euroon ja hintapyyntö autotallin kanssa 420.000 euroon. Hovioikeus hyväksyy näin ollen käräjäoikeuden arvion, jonka mukaan kaupan kohteen arvo on ollut noin 400.000 euroa kaupantekohetkellä. Tätä tukee myös se, että kohteen käypä arvo kunnostettuna olisi ollut R:n uskottavan arvion mukaan noin 620.000 euroa ja myös se, että B on kertonut heidän arvioineen, että asunnon kunnostamiseen voisi mennä jopa 220.000 euroa.

Edellä mainituin perustein hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A ja B ovat saaneet asunnon noin 55.000 euroa alle käyvän hinnan. Asiaa käsiteltäessä on ilmennyt, että osakkaiden välit eivät olleet erityisen hyvät eivätkä eri sukuhaaroihin kuuluneet sukulaiset olleet juurikaan tavanneet toisiaan. S:n, M:n ja N:n kertomuksista ilmenee erityisen kriittistä suhtautumista V:tä kohtaan, joka oli heidän mukaansa hoitanut suvun asioita itsevaltaisesti ja jonka lapset olivat ainoita sukulaisia, jotka erityisjälkisäädöksen nojalla saivat rahaa pesästä. Mitään syytä ei siten ole olettaa, että asunto- ja autotalliosakkeet olisi myyty A:lle ja B:lle muusta syystä kuin kuolinpesän vastuuvapauden vuoksi käypää hintaa alhaisemmalla hinnalla.

5. Oikeudellinen arviointi

5.1. Sovellettava oikeussäännös vastuunrajoituslausekkeen osalta

Asuntokauppalain 6 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan silloin kun ostajana on kuluttaja myyjän vastuuta kaupan kohteesta voidaan rajoittaa vain sopimuksessa yksilöityjen seikkojen osalta. Myös maakaaren 2 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan ostajan oikeutta vedota kaupan kohteen virheeseen voidaan rajoittaa vain sopimalla yksilöidysti siitä, millä tavalla hänen asemansa poikkeaa laissa säädetystä.

Sekä asuntokauppalain että maakaaren esitöissä (HE 14/1994 vp s. 127 ja HE 120/1994 vp s. 45) on todettu, että vastuunrajoitusehdon on oltava niin yksilöity, että siitä selvästi käy ilmi, miltä osin ja millä tavoin on sovittu poikettavaksi lain säännöksistä. Tällöin ostaja tietää, mistä seikoista myyjä ei ota vastatakseen, ja voi arvioida vastuunrajoitusehdon merkityksen myös hinnasta sovittaessa. Jos asunto tai kiinteistö myydään "siinä kunnossa kuin se on" tai muuta samankaltaista yleisluontoista vastuunrajoituslauseketta käyttäen, ostaja ei tiedä, miten myyjän vastuu poikkeaa laissa säädetystä.

Hovioikeus toteaa, että asuntokauppalakiin on esitöissä mainituista syistä otettu säännös siitä, että ostajan oikeuksia voidaan rajoittaa vain sopimuksessa yksilöityjen seikkojen osalta. Laissa ei kuitenkaan ole määritelty tarkemmin sitä, mitä virheiden yksilöiminen tarkoittaa. Hovioikeus katsoo, ettei asuntokauppalain esitöissä (HE 14/1994 vp s. 127) mainittu esimerkki kodinkoneen virheestä sulje pois sitä, etteikö yksilöintivaatimus voisi täyttyä muullakin tavalla kuin luetteloimalla tarkasti kaikki virheet ja puutteet, joista myyjä ei vastaa.

Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2004:78 ja KKO 2009:31 tulkinnut vastuunrajoitusehtoja suhteellisen tiukasti tilanteessa, jossa asuinkiinteistön kauppa oli tehty sellaisena kuin se on -ehdoin. Ratkaisussa KKO 2004:78 oli kysymys kaupasta, jonka vastuunrajoituslausekkeen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että alakerran lattiasta oli löytynyt hieman kosteutta ja että eteisen takassa oli halkeamia ja ettei mainittujen vaurioiden laajuutta ja niiden mahdollisesti aiheuttamia muita vahinkoja ollut selvitetty. Tästä huolimatta ostaja oli ottanut kaupan kohteen vastaan siinä kunnossa kuin se oli. Kaupanteon jälkeen kaupan kohteessa oli havaittu vakavia rakennusvirheitä, jotka olivat aiheuttaneet jo ennen kaupantekoa havaitut viat. Koska vastuunrajoitusehdossa ei ollut yksilöidysti rajoitettu myyjän vastuuta rakenteiden asianmukaisuudesta, ostajalla oli vastuunrajoitusehdon estämättä oikeus vaatia kauppahinnan alennusta. Ratkaisussa KKO 2009:31 myyjä ei vastuunrajoitusehdon mukaan vastannut kuntotarkastuksessa ilmenneistä vioista eikä niistä mahdollisesti rakenteille tai muille vastaaville aiheutuneista vahingoista. Ostaja otti rakennuksen vastaan siinä kunnossa kuin missä se viimeksi ennen kauppaa esiteltäessä oli. Korkein oikeus katsoi, ettei vastuunrajoitusehto estänyt ostajaa vetoamasta virheenä kosteusvaurioon, koska kuntotarkastuksessa ei ollut havaittu rakennuksen yläpohjan kosteusvaurioita.

Sen sijaan korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:72, jossa oli kysymys liikekiinteistön kaupasta, vastuunrajoitusehdolta ei ole edellytetty virheiden ja puutteiden yksilöintiä. Tapauksessa ostaja oli ottanut vastatakseen myös piilevistä vioista saamaansa kauppahinnan alennusta vastaan. Korkein oikeus on tässä tapauksessa katsonut, että koska ehdosta ilmeni selvästi, että vastuun oli tarkoitettu siirtyvän rakennuksen osalta kokonaan ostajalle ja koska ehdossa oli selvästi todettu ehdon koskevan myös sitä tilannetta, että rakennuksessa oli jo todettujen virheiden ja puutteellisuuksien lisäksi piileviä ja erityisen haitallisia virheitä ja koska tämä oli otettu huomioon kauppahintaa alentavana tekijänä, ehdon katsottiin olleen yksiselitteinen eikä ostajalle ollut voinut jäädä epäselväksi, että ehto oli kattanut myös ne virheet, joista ei kaupantekoaikaan tiedetty. Ratkaisussa oli olennaista myös se, että ostaja oli ollut kiinteistöllä pitkään vuokralaisena ja tiennyt kyseessä olleen vanhan rakennuksen, joka jo pintapuolisen tutkimuksen mukaan tarvitsi huomattavia kustannuksia aiheuttavaa kunnostusta. Ostajan oli myös pitänyt tietää, että rakennuksessa olisi todennäköisesti myös piilossa olevia puutteita. Korkein oikeus katsoi ostajan ottaneen tietoisen liiketaloudellisen riskin siitä, että rakennuksen korjaustarpeet voivat osoittautua arvioitua suuremmaksi.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty kannanottoja, joiden mukaan myös seuraamusten tasolla tapahtuva yksilöinti voisi olla riittävää esimerkiksi siten, että seuraamuksille sovitaan tietty rahamääräinen yläraja. Keskeisenä on pidetty sitä, että ostaja voi arvioida vastuunrajoitusehtojen vaikutusta asemaansa ja ottaa sen huomioon kauppahinnasta sopiessaan. On myös katsottu, että ehto, jolla myyjä vapautetaan kaikesta vastuusta on yksiselitteinen ja voisi siten täyttää lain vaatimuksen ehdon yksilöimisestä (Mia Hoffrén: Virhevastuu asunnon ja asuinkiinteistön kaupassa, 2013, s. 260 ss., Pirkko Heikkinen, Vastuun rajat kiinteistön kaupassa, 2018, s. 253 ss.).

5.2. Ehdon pätevyys tässä tapauksessa

Edellä todetuin tavoin "sellaisena kuin se on" -ehtoa ei ole pidettävä riittävän yksiselitteisenä myyjän vastuun kannalta. Sen sijaan kaupan kohteen myyminen "ilman reklamaatio-oikeutta" tai "myyjä vastuusta vapauttaen" ovat sanamuodon perusteella arvioituna yksiselitteisempiä, koska niiden perusteella myyjä ei vastaa mistään asunnon piilevistäkään virheistä. Toisaalta kuluttajan asemassa olevien ostajien ei voi edellyttää ymmärtävän käsitteiden eroa, eikä ehdon pätevyyttä yksittäisessä tapauksessa ole perusteltua arvioida pelkästään ehkä sattumanvaraisesti valitun sanamuodon perusteella.

Hovioikeus katsoo, että vastuunrajoitusehdon pätevyyttä arvioitaessa lähtökohdaksi on perusteltua ottaa lain esitöistä ilmenevä tarkoitus, jonka mukaan vastuunrajoitusehdon tulee olla niin selvä, että ostaja tietää, miten myyjän vastuu poikkeaa laissa säädetystä ja mitä taloudellisia seuraamuksia myyjän vastuun rajoittamisesta voi hänelle olla. Kun vastuunrajoitusehto on selvä, ostaja voi arvioida vastuunrajoitusehdon merkityksen omalta kannaltaan ja ottaa sen huomioon esimerkiksi kauppahinnassa. Vaatimus kaikkien ostajan vastuulleen ottamien virheiden yksilöinnistä johtaisi siihen, ettei asunto-osakkeiden kauppaa voisi käytännössä tehdä siten, ettei myyjä tulisi myöhemmin vastuuseen asunnon piilevistä virheistä. Tällainen lopputulos rajoittaisi liikaa sopimusvapautta tilanteessa, jossa tasavertaiset sopijakumppanit haluavat tietoisesti sopia riskinjaosta esimerkiksi hinnanalennusta vastaan. Hovioikeuden mukaan vastuunrajoitusehdon pätevyys onkin arvioitava tapauskohtaisesti ottamalla huomioon aina kulloinkin kyseessä olevan kaupan olosuhteet. Arvioinnissa on ensisijaisesti kiinnitettävä huomiota siihen, miten selvä ja yksiselitteinen vastuunrajoitusehto on. Merkitystä on myös sillä, onko osapuolilla ollut tasavertaiset mahdollisuudet arvioida vastuunrajoitusehdon merkitys ja seuraukset omalta kannaltaan. Huomiota on kiinnitettävä myös siihen, ovatko ostajat saaneet asunnon alhaisemmalla hinnalla vastuunrajoitusehdon vuoksi.

Tässä tapauksessa A on ollut vähintään yhtä hyvin perillä asunnon kunnosta kuin myyjät ja ostajat ovat sitoutuneet kantamaan riskin kaupan jälkeiseltä ajalta ilmenneistä asunnon kuntoa koskevista puutteista/virheistä. A on ollut isänsä ohella mukana myös niissä keskusteluissa, joita asunnon kunnosta ja myymiseen liittyvistä ongelmista oli syksyn 2013 aikana käyty. Hän oli tullut tietoiseksi asunnon korjaustarpeista ja myös siihenliittyvistä piilevistä riskeistä. Hän oli tullut tietoiseksi myös siitä, että juuri nämä seikat olivat johtaneet siihen, ettei asunto ollut mennyt kaupaksi. Vaikka kaupalla ei ole näytetty olleen erityistä kiirettä, asiassa esitetyistä sähköpostiviesteistä kuitenkin ilmenee osakkaiden halu saada asunto myytyä ennen putkiremonttia ja pesä lopullisesti jaettua. Kun muuta ratkaisua ei ollut löytynyt, V oli ehdottanut selvästi alihintaista kauppahintaa sitä vastaan, että kuolinpesä vapautuu kaikesta vastuusta. A oli tehnyt tätä korkeamman, mutta edelleen selvästi käypää arvoa alhaisemman tarjouksen.

Hovioikeus yhteenvetona toteaa, että ostajat ovat tässä tapauksessa olleet vähintään tasavertaisessa asemassa myyjien kanssa ja ottaneet selvästi alhaisempaa kauppahintaa vastaan tietoisen riskin asunnon kunnosta. Jos alapohjasta ei olisi löytynyt kosteus- ja mikrobivaurioita, ostajat olisivat asunnon kunnostamalla saaneet noin 600.000 euron arvoisen asunnon edullisesti.

Asiaa arvioitaessa on olennaista myös se, että kyseessä on ollut perinnönjakoon liittyvä sukulaiskauppa, jossa sen paremmin myyjät kuin ostajat eivät olleet asuneet pitkään tyhjillään olleessa asunnossa, ja että ostajat ovat itse ehdottaneet kauppaa tehtäväksi sellaisella ehdolla, että kuolinpesä vapautuu kaikesta vastuusta. Ostajien on täytynyt ymmärtää, mitä heidän itsensä käyttämä ilmaisu "kuolinpesä vapautuu kaikista asuntoon liittyvistä vastuista" ja kaupan tekeminen ilman reklamaatio-oikeutta tarkoittaa, ja että muut osakkaat ovat suostuneen alihintaiseen kauppaan juuri tämän ehdon vuoksi. A:n ja V:n kertomukset siitä, että heidän käsityksensä mukaan ilmaisut viittaisivat vain nähtävissä olleisiin korjaustarpeisiin, eivät ole uskottavia. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, miten ehto on kauppakirjaan muotoiltu. Sen mukaan ostajat ovat sitoutuneet kantamaan riskin kaupan jälkeiseltä ajalta ilmenneistä virheistä/puutteista eivätkä voi vedota kaupan jälkeen paljastuneisiin lisäkustannuksiin tai korjaustoimiin. Hovioikeus katsoo, että vastuunrajoitusehtoa voi tässä tapauksessa pitää täysin yksiselitteisenä.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että kauppakirjan myyjän virhevastuun kokonaan poistava ehto on pätevä. Ostajat eivät näin ollen voi lähtökohtaisesti vedota virheenä alapohjan kosteus- ja mikrobivaurioihin, vaikka uskottavaa onkin, että he eivät olisi ostaneet asuntoa, jos he olisivat tienneet kosteus- ja mikrobivaurioista.

Arvioitavaksi jää, onko ehtoa syytä ostajien vaatimin tavoin kohtuullistaa.

5.3. Kohtuullistamiseen sovellettava oikeussäännös

Oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin mukaan jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan joko sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Pykälän 2 momentin mukaan jos 1 momentissa tarkoitettu ehto on sellainen, että sopimuksen jääminen voimaan muilta osin muuttumattomana ei ole ehdon sovittelun vuoksi kohtuullista, sopimusta voidaan sovitella muiltakin osin tai se voidaan määrätä raukeamaan.

5.4. Ehdon kohtuullistaminen tässä tapauksessa

Myyjän vastuun kokonaan poissulkeva ehto voi jossain tilanteessa johtaa sellaiseen kohtuuttomuuteen, että ehtoa tulee sovitella. Tällainen tilanne voisi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun asuintarkoitukseen myyty talo osoittautuu pysyvästi asumiskelvottomaksi.

Mikrobivaurioituneisiin taloihin ja asuntoihin voi liittyä korjausten jälkeenkin epävarmuustekijöitä. Tässä asiassa esitetty näyttö ei kuitenkaan anna aihetta epäillä, ettei kosteus- ja mikrobivauriota sekä niistä terveydelle aiheutuneita riskejä olisi saatu poistettua kaikkein varmimpana pidetyllä korjaustavalla eli tojalevyt poistamalla. A:n ja B:n puolesta on tuotu esille, että asunnon rakenteissa on jo tehtyjen korjauksien jälkeen vielä muutakin korjattavaa. Muiden korjaustarpeiden ei kuitenkaan ole väitetty liittyneen siihen asunnon piilevään laatuvirheeseen, johon tässä asiassa on kanteen perusteeksi vedottu ja jonka osalta korjauskustannusten määrä on todettu riidattomaksi. Todistelun yhteydessä on tullut esille myös, että taloyhtiössä ollaan tekemässä korjauksia salaojituksiin ja maanpinnan kallistuksiin, mutta myöskään nämä seikat eivät ole olleet kanteen perusteena olevia piileviä virheitä. Kohtuullistamista on siten arvioitava sen perusteella, onko 107.000 korjauskustannuksia pidettävä kohtuuttomana seurauksena vastuunrajoitusehdosta.

Ostajat ovat saaneet ennen kaupantekoa samat tiedot asunnon korjaustarpeista ja myös asuntoon liittyvistä piilevistä riskeistä kuin myyjät. He ovat tarjoutuneet ostamaan asunnon alihinnalla kuolinpesä vastuusta vapauttaen tilanteessa, jossa ostajia kiinnostanut asunto ei ollut mennyt kaupaksi siihen liittyvien riskien vuoksi. Myyjät ovat suostuneet ostajien ehdottamaan alihintaiseen kauppaan juuri sen vuoksi, ettei asiaan tarvitsisi mahdollisten piilevien virheiden vuoksi enää palata. Asiassa ei ole näytetty, että myyjistä muiden kuin mahdollisesti V:n asema olisi taloudellisesti niin hyvä, että se puoltaisi ehdon sovittelua. Korjauskustannusten määrää 107.000 euroa ei myöskään voi pitää saatuun hinnanalennukseen nähden kohtuuttoman suurena.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, ettei vastuunrajoitusehtoa ole perusteita jättää kohtuuttomuuden perusteella huomiotta ja ettei sen seurauksia ole muullakaan tavalla aihetta kohtuullistaa.

6. Yhteenveto ja oikeudenkäyntikulut

Käräjäoikeuden tuomio on edellä mainituilla perusteilla kumottava ja A:n ja B:n kanne hylättävä. H myötäpuolineen ja S vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta A:lle ja B:lle.

H myötäpuolineen ja S ovat voittaneet asian. Heillä on siten oikeus saada korvaus oikeudenkäyntikuluistaan sekä käräjä- että hovioikeudessa. A:n ja B:n on korvattava oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n ja 16 §:n nojalla kaikki vastapuoliensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

6.1. H:n ja myötäpuolien oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa

H ja hänen myötäpuolensa ovat hovioikeudessa toistaneet käräjäoikeudessa esittämänsä oikeudenkäyntikuluvaatimuksen yhteensä 137.654,29 euroa. Määrä koostuu asiamiehen palkkiosta 437,1 tunnin työmäärän perusteella eli 123.576,91 eurosta, kulukorvauksesta 1.427,38 euroa ja todistajille maksetuista palkkioista yhteensä 12.650 euroa.

A ja B ovat käräjäoikeudessa ensinnäkin paljoksuneet H:n ja hänen myötäpuoliensa oikeudenkäyntikuluvaatimusta asiamiehen käyttämien tuntien osalta ja myös todistelukustannusten osalta. Lisäksi he ovat katsoneet, ettei heitä tulisi täysimääräisesti velvoittaa korvaamaan H:n ja myötäpuolien oikeudenkäyntikuluja, koska vastaavien virheiden ja rakennusteknisten seikkojen osalta hovioikeus oli jo 22.12.2016 antanut asuntoa B 9 koskevan lainvoimaisen tuomion, joten näiltä osin oikeudenkäynti oli ollut tarpeeton.

Hovioikeus katsoo, että H ja hänen myötäpuoliensa osalta asian ajamiseen on käytetty asian laatu ja laajuus huomioon ottaen jossain määrin tarpeettoman paljon työtunteja. Lisäksi todistaja X:lle maksettua 4.300 euron korvausta voidaan pitää poikkeuksellisen korkeana. Sen sijaan asiassa saadun selvityksen ja käräjäoikeuden tuomioon kirjatun perusteella oikeudenkäynnin rajaamisesta oli neuvoteltu, mutta asiaa on eri syistä kuitenkin jouduttu käsittelemään myös virheiden ja korjauskustannusten osalta. Näin ollen ei ole perusteita katsoa, että H:n ja myötäpuolien kohtuullisista ja tarpeellisista oikeudenkäyntikuluista tulisi korvata vain osa.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n ja B:n on korvattava H:n ja hänen myötäpuoliensa oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi katsotuilla 125.000 eurolla.

6.2. S:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa

S on hovioikeudessa vaatinut korvaukseksi oikeudenkäyntikuluistaan käräjäoikeudessa 1170 tunnin työmäärän ja 80 euron tuntiveloituksen perusteella 93.600 euroa ilmoittaen kuitenkin, että työmäärästä voi tehdä vähennyksen siltä osin kuin toimenpiteet olivat liittyneet tarpeettomien todisteiden esittämiseen. Lisäksi hän on vaatinut korvausta todistajille maksetuista palkkioista 2.380 euroa.

A ja B ovat käräjäoikeudessa kiistäneet S:n oikeudenkäyntikuluja koskevan vaatimuksen kokonaisuudessaan ja katsoneet, että S ei ollut osaksikaan tehnyt sellaisia oikeudenkäynnin kannalta välttämättömiä paljon aikaa vaativia toimenpiteitä, jotka olisivat olleet asiamiesten tai asiantuntijoiden tekeminä oikeudenkäyntiä hyödyttäviä. S oli myös toiminnallaan aiheuttanut huomattavasti ylimääräisiä kustannuksia muille asianosaisille.

Hovioikeus toteaa, että S on ajanut asiaansa itse käräjäoikeudessa. Hänen kulujensa osalta kysymys on siten oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentin mukaisista asian valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta aiheutuneista kustannuksista, joista hänellä on oikeus saada saman luvun 1 §:n nojalla kohtuullinen korvaus. Saadun selvityksen perusteella hovioikeus katsoo, että S:n laajasta selvittelytyöstä vain vähäinen osa on ollut tarpeellista. Lisäksi S on käräjäoikeuden mukaan aiheuttanut menettelyllään oikeudenkäynnin pitkittymistä. Hovioikeudella ei ole aihetta arvioida asiaa tältä osin toisin. Näillä perusteilla hovioikeus arvioi A:n ja B:n korvattavaksi tulevien tarpeellisten toimenpiteiden aiheuttamien oikeudenkäyntikulujen kohtuulliseksi määräksi 6.000 euroa.

6.3. Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa

H ja hänen myötäpuolensa ovat vaatineet korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 46.114,36 euroa. A:lla ja B:llä ei ole ollut huomautettavaa vaaditusta määrästä.

S on vaatinut korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa valituksen laatimisesta 7.910 euroa, muista asianajokuluista 39.024,04 euroa, kuulemistallenteista 27 euroa, todistajanpalkkiosta 100 euroa sekä oikeudenkäyntimaksusta 500 euroa.

A ja B ovat myöntäneet S:n oikeudenkäyntikuluista määrällisesti oikeaksi valituksen laatimisesta 20 tunnin työmäärän ja 10 euron tuntiveloituksen. S:n asianajokulujen osalta heillä ei ole ollut huomautettavaa.

Hovioikeus katsoo, että kohtuullinen korvaus S:lle on valituksen laatimisen osalta 500 euroa. A:n ja B:n on näin ollen korvattava S:lle valituksen laatimisesta 500 euroa, asianajokuluista 39.024,04 euroa ja muista kuluista 627 euroa eli yhteensä 40.151,04 euroa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan. A:n ja B:n kanne hylätään.

A ja B velvoitetaan suorittamaan:

• • H:lle ja myötäpuolille yhteisesti korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 125.000 euroa ja hovioikeudessa 46.114,36 euroa,
  • S:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 6.000 euroa ja hovioikeudessa 40.151,04 euroa, sekä
  • korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa kaikille edellä mainituille oikeudenkäyntikulujen määrille siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Mirja-Leena Nurmi, Taina Tuohino ja Jan Ylitapio. Valmistelijana on toiminut hovioikeuden esittelijä Camilla Valtti.

Ratkaisu on yksimielinen.

AVGÖRANDETS CENTRALA INNEHÅLL

Fråga om näringsförbud utgör hinder för målsägandebolagets enda ägare, ordinarie styrelsemedlem och verkställande direktör att i brottmålsrättegång använda bolagets talerätt och framställa dess yrkanden.

Kysymys siitä, estääkö liiketoimintakielto asianomistajayhtiön ainoaa omistajaa, hallituksen varsinaista jäsentä ja toimitusjohtajaa käyttämästä yhtiön puhevaltaa ja esittämästä sen vaatimuksia rikosasiassa.

ÅLANDS TINGSRÄTTS BESLUT 5.4.2019

Åklagare

Ledande landskapsåklagare - - -

Svarande

H

Målsäganden

T Ab

- - -

Ärende

Ovarsam hantering

Anhängigt

14.3.2019

Beslut

Tingsrätten avvisar T Ab:s yrkanden som framförts av J via advokat L.

Motiveringar

Enligt 6 kap. 25 § aktiebolagslagen företräds aktiebolag av styrelsen. Verkställande direktören kan företräda bolaget i ärenden som enligt 17 § samma kapitel hör till hans eller hennes uppgifter.

Enligt utdrag ur handelsregistret 3 4.2019 består T Ab:s styrelse av ordinarie medlem J och ersättare S. J fungerar även som bolagets verkställande direktör. Både J och S har försatts i näringsförbud genom Åbo hovrätts dom 31.12.2018 nr 18/156603 för tiden 31.12.2018 – 31.12.2021. Näringsförbudet har enligt domen inga andra begränsningar än de som anges i lag. Enligt 4 § lagen om näringsförbud får den som försatts i näringsförbud bl.a. inte vara styrelsemedlem, suppleant eller verkställande direktör eller ha annan därmed jämförbar ställning i ett samfund eller en stiftelse. Ett beslut om näringsförbud skall enligt samma lags 9 § iakttas trots att ändring har sökts, om inte en högre domstol på yrkande av svaranden bestämmer att beslutet inte skall iakttas i sin helhet eller till någon viss del.

Tingsrätten har begärt att J skall komplettera yrkandena med de grunder på vilka han anser sig ha rätt att företräda bolaget i ärendet.

J har i sin utsaga begärt att tingsrätten enlig 4 § 3 mom. lagen om näringsförbud tillåter att J, i egenskap av styrelseledamot i T Ab (eller alternativt såsom enda aktieägare på bolagets bolagsstämma), befullmäktigar L att fungera som bolagets rättegångsombud i ärendet. J:s bevakande av bolagets intressen i en rättegång som den nu aktuella kan knappast anses utgöra näringsutövning i begreppets egentliga mening, men även om så vore fallet, ligger det inom domstolens behörighet enligt sagda lagrum att tillåta det. Det bör enligt J även noteras, att förhindrande av J att under de aktuella omständigheterna försvara sina egendomsintressen skulle strida mot egendomsskyddsbestämmelserna i Europakonventionen om mänskliga rättigheter.

Såsom ovan nämnts företräds aktiebolag av dess styrelse. Tingsrätten konstaterar att förbudet att fungera som styrelsemedlem enligt 4 § 1 mom. 2 p. lagen om näringsförbud är entydigt. Därmed anser tingsrätten att J inte kan fungera som styrelsemedlem i T Ab och därmed inte företräda bolaget. Enligt 4 § 3 mom. lagen om näringsförbud som J åberopat kan domstolen av särskilda skäl bestämma att ett förbud inte gäller bl.a. visst drivande av rörelse eller drivande av rörelse av visst slag eller viss omfattning eller uppdrag eller verksamhet i visst samfund. Tingsrätten konstaterar att det är uppenbart att denna bestämmelse gäller den domstol som utfärdar näringsförbudet, som i samband med detta kan begränsa näringsförbudet på de sätt som anges i ifrågavarande bestämmelse. Bestämmelsen kan inte anses ge rätt åt tingsrätten att i praktiken ändra på ett beslut som getts i ett annat ärende, i detta fall dessutom i en högre domstol. Då T Ab:s skadeståndsyrkande framförts av någon som inte har rätt att företräda bolaget avvisas yrkandet.

Lagrum

6 kap. 25 § aktiebolagslagen

4 § lagen om näringsförbud

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ärendet har avgjorts av:

tingsdomare Heidi Röblom

ÅBO HOVRÄTTS BESLUT 31.3.2020

Överklagat avgörande

Ålands tingsrätt 5.4.2019 nr 30

Ärende

På brott baserade privaträttsliga anspråk

Ändringssökande

T Ab

Yrkanden i hovrätten

Besvär

T Ab (härefter även bolaget) har yrkat att tingsrättens beslut att avvisa bolagets yrkanden upphävs och att staten åläggs att ersätta bolagets rättegångskostnader i hovrätten.

Bolaget har rätt att som målsägande i ett brottmål uttala sig och yrka på skadestånd trots att dess enda ägare, styrelsemedlem och verkställande direktör J har försatts i näringsförbud. Ett näringsförbud ska inte förhindra personen ifråga från att vidta åtgärder i syfte att bevaka och skydda egendom. Sådana åtgärder innebär inte idkande av rörelse.

Bolaget har dessutom i tingsrätten framfört ett uttryckligt yrkande gällande undantag till näringsförbud. Yrkandet har grundat sig på 4 § 3 momentet i lagen om näringsförbud och tingsrätten har på felaktiga grunder avslagit yrkandet. Ålands tingsrätt skulle ha varit behörig att besluta om undantag till näringsförbud.

Hovrättens avgörande

Motivering

Emedan frågeställningen utgörs av näringsförbudets inverkan på användningen av bolagets talerätt har det varit uppenbart onödigt att begära bemötande.

Bakgrund

T Ab ägs ensam av J som även varit bolagets enda ordinarie styrelsemedlem samt verkställande direktör fram till att bolagets verksamhet har upphört 19.8.2019. J har genom Åbo hovrätts dom 31.12.2018 nr 156603 försatts i näringsförbud för tiden 31.12.2018 – 31.12.2021. Domen har vunnit laga kraft.

Bolagets egendom består av en i Godby belägen fastighet på vilken bedrivits hotellverksamhet. Hotellbyggnaden har 12 – 13.5.2018 brunnit ner till grunden. H har åtalats för ovarsam hantering som ung förbrytare. Enligt åtalet har H och en namngiven person som vid tidpunkten för gärningen varit under 15 år i samråd uppsåtligen eller av oaktsamhet på ett ovarsamt sätt använt och hanterat eld så att gärningen orsakat fara för någon annans egendom. H och den andra personen har anlagt elden i hotellets entré.

Bolaget har i denna rättegång förenat sig med åklagarens straffyrkande och yrkat på ersättning för skadad egendom av H. Tingsrätten har avvisat bolagets yrkanden eftersom de har framförts av J som på grund av näringsförbudet inte kan fungera som styrelsemedlem i bolaget och således inte har rätt att företräda bolaget i ärendet.

Tillämpliga bestämmelser

Det framgår av 1 § i lagen om näringsförbud att syftet med näringsförbud är att förhindra att otillbörlig och skadlig rörelse drivs samt att bevara förtroendet för näringsverksamheten. Med drivande av rörelse avses i sagda lag sådant drivande av rörelse och utövande av yrke som avses i bokföringslagen. Med stöd av 4 § 1 momentet i samma lag får den som meddelats näringsförbud bland annat inte själv eller genom mellanhänder driva en rörelse som medför bokföringsskyldighet enligt bokföringslagen, vara styrelsemedlem, suppleant eller verkställande direktör eller ha annan därmed jämförbar ställning i ett samfund samt själv eller genom mellanhänder faktiskt leda ett samfund eller sköta dess förvaltning. Enligt 3 momentet i samma lagrum kan domstolen av särskilda skäl bestämma att ett förbud inte gäller visst drivande av rörelse eller drivande av rörelse av visst slag eller viss omfattning eller uppdrag eller verksamhet i visst samfund eller viss stiftelse eller förvärv av sådan bestämmanderätt i ett bolag som avses i 1 momentet 6 punkten.

Enligt förarbetena till lagens 1 § (RP 198/1996 rd, s. 11 – 12) vill man genom lagen om näringsförbud skydda särskilt borgenärer, avtalsparter, den offentliga ekonomin samt en sund och fungerande ekonomisk konkurrens. Näringsförbudet är närmast en näringsrättslig säkerhetsåtgärd, genom vilken man försöker förhindra att sådan rörelse fortsätts som har konstaterats vara skadlig. Det framgår även av förarbetena till den ursprungliga lagen (RP 29/1985 rd, s. 11) att avsikten har varit att förbud att driva rörelse gäller dels sådan rörelse som inletts och sådan ställning som uppnåtts i ett företag före meddelandet av förbud, dels återupptagande av rörelse och mottagande av nya uppgifter i företag. Den som meddelats förbud ska således upphöra med rörelse som han inlett tidigare. Vidare har avsikten varit att förbudet ska gälla handhavande av ett företags förvaltning och annan ledning, inte utnyttjande av sådana rättigheter som är förknippade enbart med ägandet av företag. Den som meddelats förbud ska få behålla sina aktier samt utnyttja de rättigheter som tillkommer honom i bolaget, till exempel delta i bolagsstämmor.

Slutsatser

Näringsförbudets avsikt är inte att begränsa ägande av företag, utan förbudet avser drivande av rörelse. I detta fall äger J ensam det bolag som är målsägande i det brottmål som tingsrätten har behandlat. J har som ägare haft en rätt att bevaka bolagets ekonomiska intresse och skydda värdet av dess egendom. Den rättshandling som J har vidtagit består av att han i rättegången företrätt bolaget och i bolagets namn framfört yrkanden i anslutning till den skada som bolagets egendom har lidit. Den aktuella handlingen innebär inte idkande av rörelse i dess strikta mening. Detta J:s förfarande är inte otillbörligt, skadligt eller oförenligt med bolagets borgenärers eller avtalsparters intressen. Därmed borde T Ab:s yrkanden inte ha avvisats.

Tingsrättens beslut ska således upphävas och ärendet återförvisas till Ålands tingsrätt för prövning av bolagets yrkanden.

Vid denna utgång finns det inte behov av att ytterligare ta ställning till frågan huruvida Ålands tingsrätt med stöd av 4 § 3 momentet i lagen om näringsförbud hade kunnat bestämma om ett undantag till näringsförbudet.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Domslut

Tingsrättens beslut upphävs.

Ärendet återförvisas till Ålands tingsrätt för prövning av T Ab:s anspråk. - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ärendet har avgjorts av:

Hovrättsrådet Lea Rosa Pohjola
Hovrättsrådet Erkki Reijonen
Hovrättsrådet Kirsti Avola

Föredragande vid hovrätten Heidi Pellonperä

Avgörandet är enhälligt.

Uppgifter om laga kraft:

Utan laga kraft

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Vastaajan syyksi oli luettu muun muassa törkeä huumausainerikos. Hovioikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että rikos oli tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Rangaistusta mitattaessa sovellettiin rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä koventamisperustetta.

KESKI-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 29.11.2018 NRO 153202

Syyttäjä Aluesyyttäjä

Vastaaja A

Asia Törkeä huumausainerikos ym.

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

1. Törkeä huumausainerikos
5680/R/0081334/17
Rikoslaki 50 luku 2 §

10.11.2017 Jyväskylä

A on pitänyt laittomasti hallussaan huumausaineita eli:
- autossaan 53,5 grammaa metamfetamiinia, pitoisuudeltaan 67 p-% ja
- asunnossaan 299 grammaa metamfetamiinia, pitoisuudeltaan 32 p-%.

Rikoksen kohteena on ollut erittäin vaarallinen huumausaine, suuri määrä huumausainetta ja teossa on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. Teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

2. Ampuma-aserikos
5680/R/0081334/17
Rikoslaki 41 luku 1 § 1

10.11.2017 Jyväskylä

A on ampuma-aselain vastaisesti ilman asianmukaista lupaa pitänyt hallussaan autossaan yleisellä paikalla ladattua kaliiperin 9 mm pistoolia.

3. Rattijuopumus
5680/R/0081334/17
Rikoslaki 23 luku 3 §

- - -

4. Kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta
5680/R/0081334/17
Rikoslaki 23 luku 10 §

- - -

Syyttäjän muut vaatimukset

Jäännösrangaistuksen määrääminen täytäntöön pantavaksi syytekohdassa 1

Vaadin, että A:n jäännösrangaistus määrätään täytäntöönpantavaksi. Jäännösrangaistuksen pituus on 446 päivää. A on 20.2.2017 päässyt ehdonalaiseen vapauteen, jonka koeajan viimeinen päivä on 12.5.2018.

Rikoslaki 2c luku 14 §

Koventamisperuste syytekohdassa 1

A:lle rangaistusta mitattaessa on sovellettava rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 kohdan mukaista koventamisperustetta, koska hän on tehnyt rikokset osana järjestäytyneen rikollisryhmän eli United Brotherhoodin toimintaa. A on ollut mukana United Brotherhoodin toiminnassa keskeytyksettä ainakin vuodesta 2012 alkaen ja on ollut tapahtuma-aikaan ryhmässä täysjäsenen asemassa.

Rikoslaki 6 luku 5 § (2003/515)

- - -

Vastaus

Syytekohdat 1-4

A on tunnustanut menetelleensä syytteessä kuvatuin tavoin sekä myöntänyt syyllistyneensä teoillaan törkeään huumausainerikokseen, ampuma-aserikokseen, rattijuopumukseen ja kulkuneuvon kuljettamiseen oikeudetta.

Jäännösrangaistuksen täytäntöönpanolle ei ollut perustetta ja sen myötä rangaistus muodostuisi kohtuuttomaksi.

Koventamisperustetta ei tullut soveltaa. Kohdan 1 teonkuvauksessa ei ollut edes väitetty, että A:lla olisi ollut rikoskumppaneita eikä muutoinkaan teonkuvauksessa ollut esitetty väitteitä, että teko olisi tehty vakavien rikosten tekemiseen järjestäytyneen rikollisjärjestön jäsenenä.

- - -

Todistelu

- - -

Henkilötodistelu

Syytekohta 1/syyttäjä
Todistaja B

Tuomion perustelut

- - -

Rangaistusseuraamus

Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Koventamisperusteen soveltaminen

Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperusteena on rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Pykälän 2 momentin mukaan järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan vähintään kolmen henkilön muodostamaa tietyn ajan koossa pysyvää rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka toimii yhteistuumin muun ohella tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta.

Todistajana kuultu B on kertonut, että hän työskentelee keskusrikospoliisin tiedusteluosastossa. Tehtävässään hän on yhtenä ryhmän jäsenenä vastuussa järjestäytyneistä rikollisryhmistä kertyvän tiedon keruusta. Hän on toiminut tehtävässä vuodesta 1991 ja nykyisin vastuuhenkilö kaikkien Suomessa toimivien ryhmien osalta.

B on kertonut, että United Brotherhood on perustettu keväällä 2010. Se muodostui kolmen ryhmän yhteenliittymästä, jotka olivat Me Olemme Rikollisuuden Eliittiä (M.O.R.E), Natural Born Killers ja Rogues Gallery. Mainitut ryhmät oli todettu eri tuomioistuimissa vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytyneiksi rikollisryhmiksi. Yhdistymisen jälkeen toiminta oli jatkunut entisellään.

B:n mukaan UB toimii valtakunnallisesti eri kaupungeissa, muiden ohella Jyväskylässä. Ryhmä on järjestäytynyt pääasiassa huumausainerikosten, laittoman velkojen perinnän sekä muun kiristystyyppisen toiminnan suorittamiseksi. Tarkoitus oli tuottaa jäsenille rahaa pääasiassa rikollisin keinoin. UB:n jäsenet kutsuvat itseään firmaksi.

UB:n käyttämä väkivalta liittyy yleensä taloudellisiin tavoitteisiin. Väkivallan uhka eli jo tieto tehdyistä rikoksista on omiaan edesauttamaan taloudellisen hyödyn saavuttamista. Hyödyn jakautumisesta B on kertonut, että rikoshyöty yksittäisen teon kohdalla jaetaan tapauskohtaisesti, mutta perussääntönä järjestössä on niin sanottujen kymmenysten maksaminen, mikä tarkoittaa jokaisesta ryhmän yksittäisen jäsenen tekemästä rikoksesta saadun rikoshyödystä maksettavaa osuutta ryhmän käyttöön. B:n mukaan lähtökohtaisesti kukaan ryhmän jäsenistä ei voisi jäsenyydestään irrallisesti tehdä rikoksia omissa nimissään ilman liityntää ryhmään ja tilitysvelvollisuutta ryhmälle, ellei kysymys olisi rattijuopumuksen tai huumausaineen käyttörikoksen kaltaisista teoista, joilla ei voi hyödyttää ryhmää. Ensiksi mainittu toiminta ei olisi uskollista ja ryhmän etuja valvovaa eikä siten sääntöjen mukaista.

B:n mukaan A on ollut UB:n jäsen vuodesta 2012, eikä jäsenyys ole missään vaiheessa lakannut. Tieto A:n jäsenyydestä ryhmästä on tullut B:lle useita eri väyliä. Nyt käsiteltävänä olevasta törkeästä huumausainerikoksesta B:llä ei ollut tarkempaa tietoa.

Todistaja B:n kertomuksen oikeellisuutta ei ole aihetta epäillä ainakaan UB-ryhmää koskevien yleisten seikkojen osalta. Kertomuksen uskottavuutta tukee myös se, että UB on oikeuskäytännössä useasti aikaisemminkin määritelty yksinomaan vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytyneeksi ryhmäksi (ks. esim. Helsingin hovioikeus 20.3.2013, tuomio nro 881 ja 31.3.2015, tuomio nro 156209). Näin ollen selvitetyksi on tullut, että UB on järjestäytynyt rikollisryhmä, jonka nimenomaisena tarkoituksena on ollut järjestäytyminen vakavien huumausaine- ja väkivaltarikosten tekemistä varten. Esimerkiksi törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi, joten kysymys on koventamisperusteen määritelmäsäännöksessä tarkoitetusta ryhmästä.

B on vielä kertonut, että A on ollut UB:n jäsen vuodesta 2012. B on avoimesti ilmoittanut, että hänen käsityksensä A:n jäsenyydestä perustuu erinäisten nimeämättömien lähteiden perusteella saatuun tietoon. Kysymys on tältä osin kuulopuheesta, eikä B ole kertonut tehneensä itsenäisiä havaintoja A:n toiminnasta ryhmän jäsenenä. B:n kertomusta A:n jäsenyydestä ei myöskään tue muu näyttö asiassa. Toisaalta taas A:n syyllistyminen kohdan 1 suuren huumausainemäärän hallussapitoon ja kohdan 2 ampuma-aseen hallussapitoon tukee vahvasti B:n kertomusta A:n asemasta ryhmän jäsenenä, ottaen huomioon edellä selvitetyksi katsotut seikat ryhmän luonteesta ja erikoistumisesta nimenomaan huumausaine- ja väkivaltarikoksiin. Nämä seikat huomioon ottaen B:n kertomus A:n jäsenyydestä UB:ssa on uskottava.

Kun selvitetyksi on tullut UB:n luonne vakavien, erityisesti huumausainerikosten tekemistä varten järjestäytyneenä ryhmänä sekä A:n jäsenyys ryhmässä, jäljellä on kysymys siitä, onko kohdan 1 rikos tehty osana UB:n toimintaa.

Lain esitöissä (HE 263/2014 vp s. 29) rikoksen tekemiseen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa (relevanssikriteeri) sisältyy se, että rikos on katsottava ryhmän hyväksymäksi, että se on tehty ryhmän puolesta, hyväksi tai nimissä ja että se on ryhmän toimintakokonaisuuden mukainen. Samassa yhteydessä todetaan edelleen, että rikoksen tekemistä ryhmän hyväksi voi ilmentää esimerkiksi rikoshyödyn toimittaminen sille. Kaikissa tapauksissa olennaista on, että rikos voidaan katsoa tehdyksi ryhmän lukuun.

Edellä on B:n kertomuksen perusteella tullut selvitetyksi, että UB:n jäsenten ei ole mahdollista tehdä rikoksia yksityisesti omissa nimissään ilman ryhmän hyödyttämistä taloudellisesti vähintäänkin maksamalla niin sanottuja kymmenyksiä saadusta rikoshyödystä. A:n hallussa on erityisesti aineen pitoisuus huomioon ottaen ollut huomattava määrä metamfetamiinia. UB:n on selvitetty järjestäytyneen muun ohella erityisesti huumausainerikosten tekemistä varten. Tämän perusteella A:n on täytynyt pitää kohdan 1 huumausaine-erää hallussaan ryhmän huumausainerikoksiin liittyvän toiminnan yhteydessä tai ainakin luovuttaakseen osan rikoksesta saatavasta hyödystä ryhmälle. Nämä ja muut edellä UB:n toiminnasta selvitetyksi katsotut seikat huomioon ottaen A:n on katsottava tehneen kohdan 1 törkeän huumausainerikoksen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Koventamisperustetta on sovellettava.

Rangaistuksen mittaaminen

Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on kysymys ja kuinka suuri määrä sitä on ollut, koska huumausaineen laatu ja määrä ilmentävät huumausainerikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta (KKO 2018:45, kohta 9).

A on pitänyt hallussaan yhteensä 352,50 grammaan määrää pitoisuudeltaan tavanomaista vahvempaa metamfetamiinia siten, että jos kysymys olisi ollut käyttövahvuudeltaan tavanomaisesta aineesta, vastaisi hänen hallussaan pitämänsä määrä noin 525 gramman erää (amfetamiinin pitoisuuden huomioon ottamisesta rangaistuksen mittaamisessa ks. edellä mainittu ratkaisu KKO 2018:45, kohta 10). Näin ollen kohdan 1 törkeästä huumausainerikoksesta tulisi vakiintuneen rangaistuskäytännön mukaan yksin tuomita noin kaksi vuotta neljä kuukautta vankeutta. Koventamisperusteen soveltaminen huomioon ottaen oikeudenmukainen seuraamus tästä teosta olisi 2 vuotta 9 kuukautta vankeutta. Tätä tekoa on pidettävä A:n syyksi luetuista teoista vakavimpana ja se on otettava yhteisen rangaistuksen mittaamisen pohjaksi. Kun otetaan huomioon muiden A:n syyksi luettujen rikosten vaikutus yhteiseen rangaistukseen, tulisi nyt käsitellyistä teoista tuomita yhteensä 2 vuotta 10 kuukautta vankeutta.

Rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltaminen

Käsiteltävänä olevat teot olisi voitu käsitellä yhdessä Keski-Suomen käräjäoikeuden 15.6.2018 antaman tuomion nro 126471 rikosten kanssa. Mainittu tuomio, jossa vastaaja on tuomittu 75 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen, on siten rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana. Säännöksen tavoitteena on, että aikaisemmat vankeusrangaistukset otetaan huomioon niin, että kokonaisrangaistus ei muodostu ankarammaksi kuin jos eri aikoina ilmitulleet rikokset olisi käsitelty samalla kertaa, jos ne periaatteessa olisi voitu käsitellä yhdessä. Tähän nähden, kun nyt käsiteltävänä olevista rikoksista ja erityisesti kohdan 1 teosta on mitattava huomattavasti ankarampi rangaistus kuin edellä mainitulla tuomiolla käsitellyistä teoista, on aikaisemman tuomion rangaistusta alentava vaikutus tässä tapauksessa 30 päivää. Näin ollen aikaisemman tuomion rangaistusta alentava vaikutus huomioon tuomittavaksi rangaistukseksi tulee 2 vuotta 9 kuukautta.

Jäännösrangaistuksen täytäntöönpano

Rikoslain 2 c luvun 14 §:n mukaan tuomioistuin voi syyttäjän vaatimuksesta määrätä jäännösrangaistuksen pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä. Tällöin täytäntöön pantavasta jäännösrangaistuksesta ja koeajalla tehdystä rikoksesta tuomittavasta rangaistuksesta määrätään yhteinen ehdoton vankeusrangaistus muista rikoksista samalla kertaa tuomittavien vankeusrangaistusten kanssa noudattamalla, mitä 7 luvussa säädetään. Jäännösrangaistusta ei kuitenkaan ole pidettävä mainitun luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuna ankarimpana rangaistuksena. Täytäntöönpantavan jäännösrangaistuksen pituutta määrätessään tuomioistuimen tulee ottaa huomioon, mitä 2 momentissa säädetään.

Mainitun 14 §:n 2 momentin mukaan jäännösrangaistus voidaan jättää määräämättä täytäntöön pantavaksi erityisesti silloin, jos suuri osa koeajasta on suoritettu ennen kuin 1 momentissa tarkoitettu rikos on tapahtunut, jäännösrangaistus on lyhyt, koeajalla tehdystä rikoksesta tuomittava rangaistus on lyhyt tai tekijälle koeajalla tehdystä rikoksesta johtuvan tai tuomiosta aiheutuvan muun seurauksen vuoksi yhteinen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen.

A on päästetty ehdonalaiseen vapauteen 20.2.2017. Jäännösrangaistus on alun perin ollut 446 päivää, mutta siitä on 9.4.2018 pantu täytäntöön 10 päivää valvontamääräyksien rikkomisen vuoksi. Koeajan viimeinen päivä on ollut 12.5.2018. A on syyllistynyt nyt käsiteltävänä oleviin tekoihin 10.11.2017 eli jonkin verran enemmän koeajan jälki- kuin alkupuolella. A:n jäännösrangaistusta tai hänelle nyt tuomittavaa rangaistusta ei voi pitää lyhyinä. Asiassa ei ole ilmennyt perusteita sille, että jäännösrangaistuksen täytäntöönpanon myötä A:lle tuomittava rangaistus muodostuisi kohtuuttomaksi.

Edellä selostetun perusteella käräjäoikeus katsoo, että A:n jäännösrangaistus on määrättävä pantavaksi täytäntöön kokonaan. Jäännösrangaistus muodostuu suurelta osin samantyyppisestä rikollisuudesta kuin asiassa on nyt kysymys. Lain esitöiden mukaan mitattaessa täytäntöönpantavan jäännösrangaistuksen tosiasiallista vaikutusta yhteiseen vankeusrangaistukseen erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, kuinka suuri osa koeajasta on suoritettu ennen koeajalla tehtyä rikosta (LaVM 9/2005 vp s. 9). Tämä huomioon ottaen jäännösrangaistuksen tosiasiallinen vaikutus nyt mitattavaan yhteiseen rangaistukseen on neljä kuukautta.

Vastaajan vaatimus rangaistuksen lieventämisestä

Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella rangaistuksen lieventämisperuste on tekijän pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä.

A on sinänsä tunnustanut hänen syykseen luetut teot. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt, että vastaajan tunnustaminen olisi merkittävästi edesauttanut hänen rikostensa selvittämistä. Tähän nähden vaatimus lieventämisperusteen soveltamisesta on hylättävä.

Lopputulos

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen oikeudenmukainen seuraamus A:lle on kolme vuotta yksi kuukausi vankeutta.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Syyksi luetut rikokset

1. Törkeä huumausainerikos
10.11.2017
Rikoslaki 50 luku 2 §
Rikoslaki 6 luku 5 §

2. Ampuma-aserikos
10.11.2017
Rikoslaki 41 luku 1 § 1

3. Rattijuopumus
10.11.2017
Rikoslaki 23 luku 3 §

4. Kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta
10.11.2017
Rikoslaki 23 luku 10 §

Rangaistusseuraamukset

Jäännösrangaistus
Ehdonalainen vapaus on alkanut 20.2.2017.
Koeajan viimeinen päivä on 12.5.2018.
Jäännösrangaistus on 436 päivää.
Jäännösrangaistusta koskevat määräykset
Jäännösrangaistus määrätään täytäntöönpantavaksi kokonaan.

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-4
ja täytäntöönpantavaksi määrätty jäännösrangaistus
3 vuotta 1 kuukausi vankeutta
Vapaudenmenetysaika 11.-28.11.2018
Rangaistusta alentavana on otettu huomioon:
- Keski-Suomen käräjäoikeus 15.6.2018, ratkaistu 126471

- - -

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari Maija Kulmala ja lautamiehet.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Asia Törkeä huumausainerikos ym.

Valittaja A

Vastapuoli Aluesyyttäjä

Valitus

A on vaatinut, että hänelle tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta alennetaan.

Käräjäoikeus on arvioinut näytön väärin ja tehnyt siitä virheelliset johtopäätökset. A ei ole enää vuonna 2017 ollut United Brotherhoodin jäsen tai tehnyt kohdan 1 törkeää huumausainerikosta osana mainitun ryhmän toimintaa. Rangaistuksen mittaamisessa ei siten tule soveltaa koventamisperustetta. Rangaistuksen mittaamisessa tulee lisäksi ottaa huomioon se, että A:ta on syytetty ainoastaan huumausaineiden hallussapidosta. Oikeudenmukainen rangaistus olisi noin 2 vuoden ja 3 kuukauden yhteinen vankeusrangaistus.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Syyttäjä on viitannut käräjäoikeuden tuomion perusteluihin ja todennut, että käräjäoikeus on arvioinut näytön oikein ja tehnyt siitä oikeat johtopäätökset.

Pääkäsittely ja todistelu

Hovioikeus on 9.1.2020 toimittanut asiassa pääkäsittelyn, josta on laadittu erillinen pöytäkirja.

Pääkäsittelyssä on kuultu todistajana B:tä.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Arvioinnin lähtökohdat

Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperusteena on rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan rikoksen tekemiseen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa sisältyy se, että rikos on katsottava ryhmän hyväksymäksi, että se on tehty ryhmän puolesta, hyväksi tai nimissä ja että se on ryhmän toimintakokonaisuuden mukainen. Yksinomaan se, että rikoksen tekijä on rikollisryhmän jäsen, ei sellaisenaan tee rikoksesta ryhmän hyväksymäksi katsottavaa ja sen puolesta, hyväksi tai nimissä tehtyä rikosta, vaan hänen on tullut tehdä rikos järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenenä eli nimenomaan tässä ominaisuudessaan (HE 263/2014 vp s. 29-30).

Hovioikeudessa on riidatonta, että United Brotherhoodia voidaan pitää edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna järjestäytyneenä rikollisryhmänä.

Koventamisperusteesta esitetty näyttö ja sen arviointi

Oikeuskäytännössä on ajoittain katsottu, että yksinomaan yleisluontoista selvitystä järjestäytyneen rikollisryhmän toiminnasta ei voida pitää riittävänä näyttönä siitä, että tietty rikos on tehty osana rikollisryhmän toimintaa (ks. esim. Vaasan hovioikeuden tuomio 7.6.2017 nro 122924, R 15/1225). Olennaista on kuitenkin arvioida tapauksen erityispiirteiden perusteella sitä, onko käsillä oleva rikos laadultaan sellainen, että se on pikemminkin tehty osana rikollisryhmän toimintaa kuin itsenäisesti ryhmän toiminnan ulkopuolella.

A:n jäsenyydestä United Brotherhoodissa ja rikoksen tekemisestä osana tuon ryhmän toimintaa ei ole esitetty suoraa todistelua, eikä sellaisen esittäminen tällaisesta kysymyksestä ole usein mahdollistakaan. Välillisen todistelun arviointiin on suhtauduttava varovaisuudella, koska sen luotettavuutta on vaikeampaa arvioida. Mikäli välillisiä todisteita kuitenkin on runsaasti ja mikäli niistä voidaan tehdä samansuuntaisia johtopäätöksiä, voidaan todistelun kohteena olevasta tosiseikasta saavuttaa riittävä varmuus.

Todistaja B on jäljempänä mainituin lisäyksin kertonut asian ratkaisemisen kannalta olennaisista seikoista samalla tavoin kuin käräjäoikeuden tuomion sivuille 4-5 on kirjattu. Keskusrikospoliisilla olevan tiedon mukaan A olisi ollut tekoaikaan United Brotherhoodin täysjäsen. Tämä tieto on perustunut keskusrikospoliisin nimeämättömiin lähteisiin. Hovioikeus toteaa, että B:n kuulemisessa ei ole ollut kysymys anonyymistä todistelusta. Edellä todetuin tavoin välilliseen todisteluun liittyy kuitenkin sellaisia epävarmuustekijöitä, että asiassa tulevat arvioitaviksi B:n kertomien tietojen luotettavuuteen vaikuttavat seikat.

B on työskennellyt keskusrikospoliisin tiedusteluosastolla lähes 30 vuotta ja hän on nykyisin vastuuhenkilö kaikkien Suomessa toimivien järjestäytyneiden rikollisryhmien osalta. B:tä voidaan siten pitää henkilönä, jolla on rikollisryhmän ulkopuolisista henkilöistä paras mahdollinen tieto United Brotherhoodin toiminnasta ja jäsenistä.

B on kertonut, että keskusrikospoliisi arvioi järjestelmällisesti sille saapuvan vihjetiedon sisällön ja lähteen luotettavuutta ja jakaa tiedot vahvistettuihin sekä vahvistamattomiin vihjetietoihin. B:n kokemuksen mukaan vahvistetut tiedot ovat jälkikäteen arvioituna pitäneet paikkansa lähes poikkeuksetta. Tieto A:n täysjäsenyydestä on ollut tällaista vahvistettua tietoa, jonka luotettavuutta keskusrikospoliisi on arvioinut kriittisesti muiden tietojensa perusteella.

A:n autosta on 53,5 gramman metamfetamiinierän takavarikoinnin yhteydessä takavarikoitu myös ladattu 9 millimetrin pistooli. Toinen 299 gramman metamfetamiinierä on takavarikoitu A:n asunnossa olleesta kassakaapista. Luvattoman ladatun käsiaseen hallussapito yhdessä vähäistä suuremman 67-painoprosenttisen metamfetamiinierän kanssa ja 32-painoprosenttisen metamfetamiinin säilyttäminen kassakaapissa tukevat sitä johtopäätöstä, että rikos on tehty United Brotherhoodin jäsenenä osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Myös huumausaineiden laatu ja määrä viittaavat siihen, että rikos on tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Metamfetamiinin tavanomainen käyttövahvuus on noin 25 prosenttia. Kyse on siis ollut huomattavasti tavanomaista vahvemmasta huumausaineesta, mikä viittaa siihen, ettei sitä ole hankittu tavanomaisesta katukaupasta. Syytteessä tarkoitettu metamfetamiini on tavanomaiseen käyttövahvuuteen muunnettuna vastannut yli 500 grammaa metamfetamiinia. B:n mukaan näin suurta määrää huumausainetta voidaan pitää merkittävänä määränä United Brotherhoodin Jyväskylän osaston toiminnan tasolla.

B on kertonut, että United Brotherhood on järjestäytynyt pääasiassa kiristystyyppisen velanperinnän sekä huumausainekaupan harjoittamista varten. United Brotherhoodin sääntöjen mukaan ryhmän etu menee yksilön edun edelle. Lisäksi perussääntönä on niin sanottu kymmenysten maksaminen, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisesta yksittäisestä ryhmän jäsenen tekemästä rikoksesta saadusta hyödystä on maksettava osuus ryhmälle. Tähän nähden ei ole uskottavaa, että United Brotherhoodin jäsen harjoittaisi jäsenyydestään irrallisena omissa nimissään huumausainekauppaa. Kyse olisi sääntörikkomuksesta, joka voisi johtaa väkivaltaiseen rangaistukseen. Hovioikeus toteaa, että vaikka A:ta ei ole syytetty huumausaineiden myynnistä, on takavarikoitujen huumausaineiden määrän ja laadun perusteella ilmeistä, ettei kyse ole ollut yksin omaa käyttöä varten hankituista huumausaineista. Tämä seikka voidaan ottaa huomioon harkittaessa koventamisperusteen soveltamista ja sekin tukee osaltaan johtopäätöstä rikoksen tekemisestä osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Edellä selostettuja seikkoja kokonaisuutena arvioiden syyttäjän väite siitä, että A on tehnyt kohdan 1 törkeän huumausainerikoksen osana United Brotherhoodin toimintaa, on tullut näytetyksi toteen riittävällä varmuudella. Tämän jälkeen on arvioitava niitä puolustuksen vetoamia tai asian käsittelyssä muutoin ilmenneitä seikkoja, jotka tukevat A:n kiistämistä.

A:n kiistämistä tukeva näyttö

A on kiistänyt olleensa United Brotherhoodin jäsen enää vuonna 2017. A ei ole halunnut tulla asiassa kuulluksi eikä hän ole esittänyt muutakaan selvitystä siitä, milloin tai minkä takia hän olisi eronnut tai hänet olisi erotettu United Brotherhoodista. Kun A on kieltäytynyt antamasta kertomusta, on myös koventamisperusteen soveltamista vastaan arvioitava näyttö ollut välillistä.

B on kertonut, että keskusrikospoliisin tiedusteluosaston vuoden 2018 lopulla ja vuoden 2019 alussa saamien vahvistamattomien tietojen mukaan A ei olisi enää vuoden 2018 lopulla ollut United Brotherhoodin jäsen, vaan hänet olisi erotettu tai hän olisi eronnut ryhmästä. B:llä ei ole ollut tietoa A:n eroamisen tai erottamisen syistä, kuten ei myöskään siitä, onko A:han kohdistettu sanktioita United Brotherhoodin taholta. Sillä, onko A ollut United Brotherhoodin jäsen enää vuoden 2018 lopulla, ei kuitenkaan ole merkitystä, koska syyte koskee 10.11.2017 tehtyä rikosta.

Kuten valituksessa on todettu, asiassa ei ole esitetty näyttöä esimerkiksi siitä, että rikoksen tekemisessä olisi käytetty United Brotherhoodin tunnuksia tai että rikos olisi tehty yhdessä muiden United Brotherhoodin jäsenten kanssa. A:n hallusta ei ole syytteessä tarkoitettujen huumausaineiden takavarikoinnin yhteydessä löytynyt United Brotherhoodin liivejä tai muita tunnuksia. Asiassa ei ole esitetty myöskään mitään välitöntä näyttöä siitä, että A:n rikoksesta mahdollisesti saama hyöty olisi tullut United Brotherhoodin hyväksi.

Johtopäätökset koventamisperusteen soveltamisesta

Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään todennut, että syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, jolloin rikosasian vastaajaltakin voidaan edellyttää, että hän selvittää niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Syytteen tueksi esitetty näyttö vaikuttaa osaltaan siihen, millaista selvitystä vastaajalta voidaan edellyttää kiistämisperusteistaan (esim. KKO 2012:27, kohta 13, ja KKO 2017:12, kohta 10). Hovioikeus katsoo, että näitä periaatteita voidaan soveltaa myös koventamisperustetta koskevassa näytön arvioinnissa.

A:n puolustuksekseen vetoamat seikat ovat sinänsä riidattomia. Rikollisjärjestön tunnusten puuttumisesta tai rikoksen tekemisestä yksin ei kuitenkaan voida päätellä, ettei rikosta olisi tehty ryhmän hyväksymänä ja sen puolesta, hyväksi tai nimissä. Rikoksen mahdollisesti tuottaman hyödyn osaltakaan välittömän todistelun puuttuminen ei ole ratkaisevaa. Rikos on ryhmän toimintakokonaisuuden mukainen ja olisi ryhmän toiminnasta esitetyn selvityksen perusteella erittäin epätodennäköistä, että siihen olisi ryhdytty muussa ominaisuudessa kuin ryhmän jäsenenä.

Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion sivuilta 4-6 ilmenevät perustelut ja lopputuloksen koventamisperusteen soveltamisen osalta.

Rangaistuksen mittaaminen

A:n hallussa olleiden huumausaineiden laatu ja määrä huomioon ottaen on ilmeistä, että huumausaineita ei ollut tarkoitettu yksinomaan A:n omaan käyttöön. A:lle tuomittu rangaistus ei ole siten rikoksen tekotapaan nähden liian ankara. Rangaistusta mitattaessa A:n hallussa olleen huumausaineen määränä pidetään sitä määrää, joka vastaa metamfetamiinin tavanomaista 25-painoprosentin mukaista käyttövahvuutta.

Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion sivuilta 6-7 ilmenevät perustelut ja lopputuloksen rangaistuksen mittaamisen osalta.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - -

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvos Petteri Korhonen ja ma. hovioikeudenneuvokset Nina Sillanpää ja Jurkka Jämsä. Valmistelijana on ollut hovioikeuden esittelijä Heikki Hannelin.

Ratkaisu on yksimielinen

Lainvoimainen.

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A oli ylittänyt suurimman sallitun nopeuden 89 eri kerralla. Nopeuden ylitykset olivat olleet 3–6 kilometriä tunnissa. Ylinopeudet oli mitattu automaattisilla valvontalaitteilla, ja A oli saanut kaikista ylinopeuksista postitse lähetettävän huomautuksen.

Syyttäjä vaati, että A:n syyksi luetaan liikennerikkomukset ja että hänelle määrätään 170 euron rikesakko 40 eurolla korotettuna.

Kysymys ne bis in idem -säännön kannalta siitä, olivatko A:n saamat huomautukset pitäneet sisällään A:n vapauttamista tai tuomitsemista Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Hovioikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät A:n saamat huomautukset olleet perustuneet asian aineelliseen arviointiin. Asiassa ei ollut ne bis in idem -säännöstä johtuvaa estettä ottaa A:n syytettä liikennerikkomuksista tutkittavaksi.

Kysymys myös huomautusten vaikutuksesta muutoin. Asiassa ei ollut esitutkintalain 3 luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettua erityistä syytä ottaa asiaa uudelleen käsiteltäväksi enää sen jälkeen, kun poliisi oli huomautukset antamalla luopunut muista toimenpiteistä. (Ään.)

Vahvennettu kokoonpano

ETELÄ-SAVON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 5.7.2019

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Liikennerikkomuksia
Tieliikennelaki 103 §
Tieliikenneasetus 3 § 2
Laki rikesakkorikkomuksista 7 §
09.03.2017 - 17.09.2018

A on tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelain nojalla annettuja säännöksiä kuljettaessaan henkilöautoa ylittämällä liikennemerkein osoitetun suurimman sallitun ajonopeuden yhteensä 89 eri kerralla.

- - - - - - - - - - - -

Nopeuden ylitykset ovat siten olleet 3-6 kilometriä tunnissa, ja niistä on vähennetty tekninen vähennys 3 km/h. Ylinopeudet on kuvattu automaattisilla liikennevalvontalaitteilla. Menettely on ainakin suurimmaksi osaksi ollut tahallista.

- - - - - - - - - - -

Todistelu

Kirjalliset todisteet

Syyttäjä:
1. Huomautus

Vastaaja:
1. Huomautus
2. Iltalehden artikkeli/uutinen 24.09.2018
3. Ote poliisin verkkosivuilta www.poliisi.fi vastauksista kysymyksiin automaattivalvonnalle (tulostettu 11.06.2019)

- - - - - - - - - - -

Tuomion perustelut

- - - - - - - - - - -

Käräjäoikeus katsoo, että huomautus ja rikesakko on tarkoitettu vaihtoehtoisiksi seuraamuksiksi liikennerikkomuksesta, ja että poliisi on huomautukset vastaaja A:lle antaessaan käyttänyt lainsäädännössä poliisille annettua harkintavaltaa kyseisten seuraamusten osalta.

Käräjäoikeus katsoo huomautuksen olevan luonteeltaan seuraamus liikennerikkomuksesta ja siten kuuluvan ihmisoikeussopimuksen sisältämän ne bis in idem -säännön soveltamisalaan. Koska vastaaja A on jo saanut poliisilta huomautukset samoista liikennerikkomuksista kuin joista nyt kyseessä olevassa syyteasiassa on kysymys, prosessioikeudessa voimassa oleva ne bis in idem -kielto estää rankaisemisen samoista teoista. Syyte on siten hylättävä.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma
Vastaaja A

Hylätty syyte

1. Liikennerikkomuksia
09.03.2017 - 17.09.2018

Muut lausunnot

Valtio velvoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin nojalla suorittamaan A:lle – – korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 2.250,60 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua tuomion antopäivästä lukien.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjänotaari Laura Tawast

- - - - - - - - - - -

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 26.3.2020

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Syyttäjä on vaatinut, että A:n syyksi luetaan käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän syytteen mukaiset liikennerikkomukset ja että hänelle määrätään 170 euron rikesakko 40 eurolla korotettuna.

A:n menettely on riidaton. Syyteoikeus 9.3.2017 ja 19.4.2017 välisenä aikana tapahtuneista teoista ei ole vanhentunut, koska teot ovat olleet jatkuvia A:n ylläpitäessä lainvastaista asiantilaa.

Ne bis in idem -kielto ei estä asian tutkimista ja rankaisemista. A:n syyllistymistä syytteessä kuvattuun menettelyyn ei ole aiemmin tutkittu, eivätkä hänelle annetut huomautukset ole olleet rangaistuksia. Poliisin liikenneturvallisuuskeskus lähettää automaattisesti huomautukset ajoneuvon omistajalle, haltijalle tai tilapäiselle käyttäjälle, kun automaattisella valvontalaitteella todettu nopeuden ylitys on korkeintaan kuusi kilometriä tunnissa. Tällöin ei tutkita, kuka ajoneuvoa on kuljettanut. Huomautuksen tarkoituksena on parantaa liikenneturvallisuutta. Sitä ei ole säädetty rikoslaissa rangaistukseksi, eikä sillä ole rankaisullista tavoitetta. Huomautukseen ei voi hakea muutosta. Huomautukset eivät ole johtaneet muihin toimenpiteisiin, eikä niitä ole merkitty liikenneasioiden rekisterin ajo-oikeustietoihin.

Vastaus

A on vastustanut muutosvaatimuksia ja vaatinut ensisijaisesti, että syyte jätetään tutkimatta, ja toissijaisesti, että valitus hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 954,80 eurolla korkoineen.

Teot, jotka on tehty 9.3.2017 ja 19.4.2017 välisenä aikana, ovat vanhentuneet. Ne ovat olleet erillisiä, eikä kysymys ole ollut lainvastaisen asiantilan ylläpitämisestä.

Euroopan ihmisoikeussopimus estää rankaisemisen lisäksi syyllisyyden tutkimisen kahdesti samassa asiassa. Kun rangaistuksellinen seuraamus eli huomautus on tuomittu tai tullut lopulliseksi, ei samaa asiaa koskevaa syytettä voida enää käsitellä uudelleen. A:n hallinnollisessa menettelyssä saamat huomautukset on katsottava Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tarkoitetuiksi lopullisiksi rangaistuksiksi, koska niistä ei ole ollut muutoksenhakuoikeutta ja koska tiedot ovat jääneet poliisin rekisteriin. Huomautukset on osoitettu A:lle, ja ne on lähetetty hänen kotiosoitteeseensa. Kysymys on ollut jo huomautusvaiheessa tehdystä rangaistuslajin valinnasta. Nopeuden ylitys yksittäisissä tapauksissa on ollut niin vähäinen, ettei se ole aiheuttanut aikaisemmin eikä voi aiheuttaa nytkään sakon määräämistä. Poliisin vakiintuneen linjauksen mukaan nopeuden ylityksestä 3–6 kilometriä tunnissa seuraa kaikilla nopeusrajoitusalueilla huomautus. Kansalaisia on kohdeltava yhdenvertaisesti, eikä poliisin käytäntöä voi muuttaa taannehtivasti. A:n menettely on ollut niin lievää, ettei siitä voi seurata sakkoa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että A on ylittänyt suurimman sallitun nopeuden 89 eri kerralla syytteessä kuvatulla tavalla. Ylinopeudet on mitattu automaattisilla valvontalaitteilla, ja A on saanut kaikista nyt kysymyksessä olevista ylinopeuksista postitse ajoneuvon omistajalle, haltijalle tai tilapäiselle käyttäjälle lähetettävän huomautuksen.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, loukkaako asian käsittely kahteen kertaan syyttämisen ja rankaisemisen kieltoa (ne bis in idem -sääntö) tai estävätkö annetut huomautukset asian käsittelyn muutoin. Mikäli syyte tutkitaan, ratkaistavana ovat myös kysymykset siitä, onko kysymys yhdestä vai useammasta teosta ja onko syyteoikeus vanhentunut vastauksessa sanottujen tekojen osalta.

Ne bis in idem -sääntö

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetään kiellosta syyttää ja rangaista kahdesti. Artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on oikeuskäytännössään todennut, että artiklan ensimmäinen kappale koostuu kolmesta osatekijästä, joita ovat menettelyjen rikosoikeudellinen luonne, tosiasioiden samuus ja menettelyjen toistuminen (ks. esim. Mihalache v. Romania 8.7.2019, kohta 49).

Hovioikeus toteaa, että nyt kysymyksessä olevassa asiassa ei ole esitetty väitteitä menettelyjen rikosoikeudellisesta luonteesta tai menettelyjen liittymisestä samoihin tosiasioihin. Molemmat menettelyt ovat olleet rikosoikeudellisia, ja A:n saamat huomautukset ovat koskeneet samoja tekoja. Asiassa on siten arvioitava, ovatko menettelyt toistuneet siten, että asian käsittely sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain mukaisessa menettelyssä estää asian uudelleen käsittelyn nyt kysymyksessä olevassa syyteasiassa (säännön bis-elementti). Tämä edellyttää ensimmäiseksi sen arvioimista, onko A poliisin antamin huomautuksin lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Syyttäjä on katsonut, ettei A:n syyllistymistä syytteessä kuvattuihin tekoihin ole aiemmin tutkittu, eivätkä hänen saamansa huomautukset ole olleet rangaistuksia.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, ettei artiklassa tarkoitettu vapauttaminen tai syylliseksi tuomitseminen edellytä tuomioistuimen antamaa tuomiota (ks. esim. Mihalache v. Romania, kohta 95 oikeuskäytäntöviittauksineen). Se on Mihalache-tuomiossaan (kohdat 97–98) ottanut ensimmäistä kertaa kantaa vapauttamista tai syylliseksi tuomitsemista koskevan vaatimuksen laajuuteen. EIT:n mukaan asiaa on arvioitava päätöksen tosiasiallisen sisällön ja vaikutusten perusteella. Lisäksi artiklan sanamuoto viittaa siihen, että syytetyn rikosoikeudellisen vastuun toteaminen on perustunut asian olosuhteisiin eli asian aineelliseen arviointiin. Tämän tyyppiseen arviointiin viittaa esimerkiksi se, että asiassa on suoritettu esitutkinta ja hankittu näyttöä, johon asiassa annettu perusteltu päätös on pohjautunut. Kun toimivaltainen viranomainen on määrännyt rangaistuksen syyksi luetun menettelyn seurauksena, voidaan perustellusti katsoa, että se on arvioinut asian olosuhteet ja henkilön käyttäytymisen lainmukaisuuden.

Huomautukset on annettu poliisin automaattisten valvontalaitteiden avulla suorittaman liikennevalvonnan yhteydessä. Ne on lähetetty ajoneuvon rekisteriin merkitylle omistajalle, haltijalle tai tilapäiselle käyttäjälle, eikä asiassa ole tutkittu, kuka ajoneuvoa on tosiasiassa kuljettanut. Huomautuksissa ei ole otettu kantaa ajoneuvon omistaneen A:n syyllisyyteen, eikä hänelle ole määrätty rikoslaissa säädettyjä rangaistuksia. Edellä esitetyn perusteella hovioikeus katsoo, etteivät A:n saamat huomautukset ole perustuneet asian aineelliseen arviointiin. Siten ne eivät ole pitäneet sisällään A:n vapauttamista tai tuomitsemista Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Tämän vuoksi asiassa ei ole ne bis in idem -säännöstä johtuvaa estettä ottaa A:n syytettä liikennerikkomuksista tutkittavaksi.

Huomautusten vaikutus muutoin

Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, estyykö asian tutkiminen muusta syystä. Kirjallisena todisteena 1 esitetyssä A:n saamassa huomautuksessa on todettu, että huomautus ei aiheuta muita seuraamuksia, eikä vastaanottajan tarvitse ottaa asian vuoksi yhteyttä poliisiin. Poliisi on huomautuksessa kehottanut tapahtumahetkellä kyseistä autoa kuljettanutta henkilöä noudattamaan nopeusrajoituksia.

Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 §:n mukaan, jos 14 §:n 1 tai 2 kohdassa tarkoitettu rikkomus on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen, rikkomukseen käytetyn ajoneuvon rekisteriin merkitylle omistajalle, haltijalle tai tilapäiselle käyttäjälle voidaan muihin toimenpiteisiin ryhtymättä antaa kirjallinen huomautus. Säännös vastaa tältä osin sisällöltään tieliikennelain 104 §:n toimenpiteistä luopumista koskevaa säännöstä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos 103 §:ssä tarkoitettu rikkomus on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen, voidaan siitä jättää syyte ajamatta ja rangaistus tuomitsematta. Pykälän 2 momentin mukaan, milloin rikkomus ilmeisesti on sellainen kuin 1 momentissa säädetään, voi poliisimies muihin toimenpiteisiin ryhtymättä antaa rikkomukseen syyllistyneelle huomautuksen.

Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 § mahdollistaa siis sen, että poliisimies voi muihin toimenpiteisiin ryhtymättä antaa kirjallisen huomautuksen, kun liikennerikkomus on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen. Hovioikeus katsoo pykälän sanamuodon perusteella, että kirjallinen huomautus on lähtökohtaisesti vaihtoehtoinen suhteessa muihin toimenpiteisiin, eikä säännös mahdollista sekä kirjallisen huomautuksen antamista että muihin toimenpiteisiin ryhtymistä. Asiassa tulee tämän vuoksi arvioida, onko poliisi voinut toimenpiteistä kertaalleen luovuttuaan ottaa asian uudelleen käsiteltäväksi.

Esitutkintalain 3 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan, jos viranomainen sen perusteella, mitä muussa laissa säädetään, jättää ryhtymättä toimenpiteisiin rikoksesta epäillyn saattamiseksi syytteeseen, esitutkinta toimitetaan kuitenkin vain erityisestä syystä. Oikeuskirjallisuudessa (Helminen ym., Esitutkinta ja pakkokeinot, 2014, s. 376) on katsottu, että säännöksessä tarkoitettuja toimenpiteistä luopumista koskevia säännöksiä ovat muun muassa rikoslain 35 luvun 7 §, tieliikennelain 104 §, vesiliikennelain 25 § ja maa-aineslain 18 §:n 2 momentti. Hovioikeus katsoo siten, että esitutkinnan suorittaminen voi olla kysymyksessä olevassa tapauksessa mahdollista vielä senkin jälkeen, kun poliisi on muihin toimenpiteisiin ryhtymättä antanut asiassa huomautukset. Esitutkinnan suorittaminen ja asian ottaminen uudelleen käsiteltäväksi edellyttää kuitenkin erityistä syytä. Erityisen syyn arvioinnissa vertailukohtaa voidaan hakea syyttämättäjättämistä koskevista säännöksistä.

Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 31 §:n 1 momentin ja asiallisesti samansisältöisen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan, jos syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta, hän saa peruuttaa päätöksensä vain, jos asiassa ilmenneen uuden selvityksen mukaan päätös on perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Viimeksi sanotun säädöksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 82/1995 vp, s. 40–41) todetaan, että momentin mukaan edellytyksenä on, että asiassa on ilmennyt uutta selvitystä, joka osoittaa aikaisemman päätöksen perustuneen olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Uuden selvityksen tulee koskea juuri sitä rikosta, josta on jätetty syyttämättä. Aikaisempien tietojen vähäinen puutteellisuus tai virheellisyys ei riitä, vaan asian on tultava kokonaan uuteen valoon. Esimerkkinä tällaisesta uudesta selvityksestä on tilanne, jossa tuottamuksellisena pidetty rikos osoittautuukin tahalliseksi tai teon törkeysarvostelu muutoin muuttuu olennaisesti. Syyte voitaisiin aikaisemmasta päätöksestä huolimatta nostaa myös, jos ilmenee, että syyttämättä jätetty oli ennen päätöstä syyllistynyt muihinkin rikoksiin, ja kaikkien rikosten yhteys edellyttäisi yhteistä syyteharkintaa. Sen sijaan syyttämättä jätetyn henkilön moitittava käytös päätöksen jälkeen ei oikeuta päätöksen peruuttamiseen.

Hovioikeus toteaa, että syyte on perustunut täysin samoihin seikkoihin, joista A:lle ajoneuvon omistajana on jo annettu huomautukset. Aiemmin saaduilla huomautuksilla voi olla merkitystä myöhemmin arvioitavaksi tulevan menettelyn vähäisyysarvioinnissa. Oikeusvarmuus ja ennakoitavuus asettavat kuitenkin vaatimuksia sille, missä tilanteissa aiempia ratkaisuja voidaan jälkikäteen muuttaa. Hovioikeus katsoo, että poliisin on tullut olla tietoinen kysymyksessä olevaa ajoneuvoa kuljettamalla tehdyistä suurimman sallitun ajonopeuden ylittämisistä ja niiden johdosta A:lle aiemmin osoittamistaan huomautuksista. Siten poliisi olisi voinut tarvittaessa arvioida menettelyn vähäisyyttä kussakin tapauksessa toisin jo ennen toimenpiteistä luopumista ja kirjallisten huomautusten antamista. Asiassa ei myöskään ole ilmennyt annettujen huomautusten jälkeen mitään uutta selvitystä. Kun lisäksi otetaan huomioon velvollisuus ratkaista asia epäselvässä laintulkintatilanteessa syytetyn eduksi, hovioikeus katsoo, ettei asiassa ole ilmennyt esitutkintalain 3 luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettua erityistä syytä ottaa asiaa uudelleen käsiteltäväksi. Koska asiassa ei ole lain mukaisia edellytyksiä syytteen tutkimiselle enää sen jälkeen, kun poliisi on luopunut toimenpiteistä, on A:ta vastaan ajettu syyte liikennerikkomuksista jätettävä tutkimatta.

Oikeudenkäynnin kustannukset

Koska A:ta vastaan ajettu syyte jätetään tutkimatta, valtio on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut asiassa. Hovioikeus pitää A:n oikeudenkäyntikulujen määrää kohtuullisena.

Päätöslauselma

Hovioikeus on ratkaissut asian päätöslauselmasta ilmenevällä tavalla.

Päätöslauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon.

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevaa ratkaisua lukuun ottamatta. Syyte liikennerikkomuksista jätetään tutkimatta.

Valtio velvoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin nojalla suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 954,80 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden päätöksen antamispäivästä.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Presidentti Pertti Nieminen
Hovioikeudenneuvos Eero Antikainen
Hovioikeudenneuvos Minna Koskinen
Hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
Hovioikeudenneuvos Sisko Heimonen
Hovioikeudenneuvos Sirpa Pulkkinen
Hovioikeudenneuvos Kari Puukka

Esittelijä:
Hovioikeuden esittelijä Ulla-Riitta Paso

Äänestys

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto asiassa R 19/979

Hovioikeudenneuvos Juha Halijoki:

Hovioikeuden enemmistön tavoin katson, että ne bis in idem -sääntö ei ole esteenä nyt kyseessä olevan syytteen tutkimiselle. Perustelujen osalta totean täydennyksenä, että A:n saamien huomautusten osalta kyseessä on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa rikosprosessin keskeyttämistä koskeva ratkaisu, joka ei ne bis in idem -säännön tarkoittamalla tavalla ole sellainen lopullinen ratkaisu, joka muodostaisi esteen asian uudelle käsittelylle.

Tämän jälkeen kysymys on siitä, onko poliisin A:lle antamien huomautusten osalta muusta syystä kyse sellaisista lopullisista ratkaisuista, joita ei voida enää huomautusten antamisen jälkeen ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 §:n mukaan, jos 14 §:n 1 tai 2 kohdassa tarkoitettu rikkomus on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen, rikkomukseen käytetyn ajoneuvon rekisteriin merkitylle omistajalle, haltijalle tai tilapäiselle käyttäjälle voidaan muihin toimenpiteisiin ryhtymättä antaa kirjallinen huomautus. Huomautuksen antaa poliisimies, ja se lähetetään huomautuksen saaneen henkilön liikenneasioiden rekisteristä ilmenevään osoitteeseen. Säännös vastaa tältä osin sisällöltään tieliikennelain 104 §:n toimenpiteistä luopumista koskevaa säännöstä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos 103 §:ssä tarkoitettu rikkomus on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen, voidaan siitä jättää syyte ajamatta ja rangaistus tuomitsematta. Pykälän 2 momentin mukaan, milloin rikkomus ilmeisesti on sellainen kuin 1 momentissa säädetään, voi poliisimies muihin toimenpiteisiin ryhtymättä antaa rikkomukseen syyllistyneelle huomautuksen.

Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 30 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä saa jättää rangaistusmääräyksen ja rikesakkomääräyksen antamatta, jos laissa säädetyt syyttämättäjättämisen edellytykset täyttyvät. Saman lain 31 §:n mukaan, jos rangaistusmääräys tai rikesakkomääräys on päätetty jättää antamatta ja jos asiassa ilmenneen uuden selvityksen mukaan päätös on perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin, syyttäjä saa sanotun päätöksen estämättä ottaa asian uudelleen ratkaistavaksi.

Esitukintalain 3 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan, jos viranomainen sen perusteella, mitä muussa laissa säädetään, jättää ryhtymättä toimenpiteisiin rikoksesta epäillyn saattamiseksi syytteeseen, esitutkinta toimitetaan kuitenkin vain erityisestä syystä. Oikeuskirjallisuudessa (Helminen ym., Esitutkinta ja pakkokeinot s. 376) on katsottu, että säännöksessä tarkoitettuja toimenpiteistä luopumista koskevia säännöksiä ovat muun muassa RL 35:7, TLL 104 §, vesiliikennelain 25 § ja maa-aineslain 18.2 §. Vastaavanlaisia toimenpiteestä luopumista koskevia säännöksiä ovat myös edellä mainitut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 ja 30 §:n säännökset. Esitutkintalain 3 luvun 9 §:n 2 momentin sanamuodon mukaan estettä ei ole sille, että esitutkinta toimitetaan vielä senkin jälkeen, kun viranomainen on teon johdosta päättänyt olla ryhtymättä toimenpiteisiin. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun teon jälkeen ilmi tulleet seikat viittaavat siihen, että aikaisempi toimenpiteistä luopumista koskeva päätös on perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Tämän vuoksi katson, ettei huomautus ole sillä tavoin lopullinen toimenpide, ettei asiaa huomautuksen antamisen jälkeen voitaisi ottaa uudelleen käsiteltäväksi.

Esitutkinnan suorittaminen ja asian ottaminen uudelleen käsiteltäväksi edellyttää kuitenkin erityisiä syitä. Erityisten syiden arvioinnissa vertailukohtaa voidaan hakea syyttämättäjättämistä koskevista säännöksistä. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan, jos syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta, hän saa peruuttaa päätöksensä vain, jos asiassa ilmenneen uuden selvityksen mukaan päätös on perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Hallituksen esityksessä (HE 82/1995 vp.) todetaan, että momentin mukaan edellytyksenä on, että asiassa on ilmennyt uutta selvitystä, joka osoittaa aikaisemman päätöksen perustuneen olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Uuden selvityksen tulee koskea juuri sitä rikosta, josta on jätetty syyttämättä. Aikaisempien tietojen vähäinen puutteellisuus tai virheellisyys ei riitä, vaan asian on tultava kokonaan uuteen valoon. Esimerkkinä tällaisesta uudesta selvityksestä on tilanne, jossa tuottamuksellisena pidetty rikos osoittautuukin tahalliseksi tai teon törkeysarvostelu muutoin muuttuu olennaisesti. Vastaavanlainen syyttämättäjättämistä koskeva järjestely on omaksuttu sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 31 §:ssä.

Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 §:n mukainen toimenpiteistä luopuminen edellyttää, että rikkomus on ollut olosuhteet huomioon ottaen vähäinen. Vähäisyyskriteerin osalta säännös vastaa esitutkintalain 3 luvun 9 §:n 1 momentin säännöstä, jossa esitutkinnan toimittamatta jättämisen edellytykseksi on asetettu muun muassa se, että rikosta on kokonaisuutena arvostellen pidettävä vähäisenä. Hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp.) todetaan, että rikoksen vähäisyyden arvioinnissa keskeistä on sen vahingollisuuden tai vaarallisuuden arvioiminen. Sakolla rangaistavakin rikos voi aiheuttaa huomattavia haitallisia seurauksia. Lisäksi arvioinnissa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi rikollisen menettelyn toistuvuuteen.

Syytteen mukaan A on ajalla 9.3.2017 – 17.9.2018 tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelain nojalla annettuja säännöksiä henkilöautoa kuljettaessaan ylittämällä liikennemerkein osoitetun suurimman sallitun ajonopeuden. Syytteessä tarkoitettuja A:n ajokertoja on pidettävä erillisinä tekoina ja näin ollen syyteoikeus on vanhentunut ajalla 9.3.2017 – 19.4.2017 tapahtuneiden tekojen osalta. Näiden tekojen osalta syyte tulee hylätä. Sen sijaan syyttäjällä on syyteoikeus ajalla 7.8.2017 – 17.9.2018 tapahtuneiden tekojen osalta. Tänä aikana A on ylittänyt suurimman sallitun ajonopeuden 74 eri kerralla. Ajonopeuden ylitykset kullakin kerralla ovat olleet sinänsä vähäiset. Tekojen toistuvuus kuitenkin osoittaa, että kysymys ei ole ollut huolimattomuudesta tapahtuneesta liikennesääntöjen rikkomisesta. Katson tekojen lukumäärän päinvastoin osoittavan, että A on tahallaan rikkonut nopeusrajoituksia koskevia liikennesääntöjä. Lisäksi A:n menettely osoittaa piittaamattomuutta liikennesääntöjä kohtaan. Tämän vuoksi katson, että A:n menettelyä ei voida pitää sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 §:n tarkoittamalla tavalla vähäisenä.

Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 §:ssä tarkoitettu huomautusmenettely on tarkoitettu ensisijassa sovellettavaksi yksittäisiin huolimattomuudesta tapahtuneisiin vähäisiin liikennerikkomuksiin. Kun olen edellä esitetyillä perusteilla katsonut, että A on tahallaan ja piittaamattomuudesta rikkonut liikennesääntöjä, kyse ei ole ollut sellaisista teoista, joihin edellä mainittua säännöstä on tarkoitettu sovellettavaksi. Hovioikeuden enemmistön tavoin katson, että oikeusvarmuus ja ennakoitavuus asettavat sinänsä vaatimuksia sille, missä tilanteissa aiempia ratkaisuja voidaan jälkikäteen muuttaa. Katson kuitenkin, että nyt kyseessä olevassa tapauksessa nämä seikat eivät muodosta estettä syytteen tutkimiselle edellä mainituilta osin. Ensinnäkin totean, että oikeusvarmuutta ja ennakoitavuutta ei voida käyttää yksinomaisena perusteena sille, että tahallisia rikoksia jätetään tutkimatta ja rankaisematta. Oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden vastapainona on vaatimus tehokkaasta rikosoikeudellisesta järjestelmästä. Rikosoikeudellisen järjestelmän tehokkuus ja rikoksesta epäillyn edut on pyrittävä saattamaan keskenään tasapainoon. Oikeusvarmuus ja ennakoitavuus suojelevat rikoksesta epäiltyä yllättäviltä ja kohtuuttomilta seurauksilta. Tahallisten rikosten rankaisemista ei voida epäillyn kannalta pitää yllättävänä tai kohtuuttomana seuraamuksena. Rikosoikeudellisen järjestelmän tehokkuus päinvastoin vaatii tällaisten rikosten rankaisemista. Kohtuuttomilta seurauksilta epäiltyä suojaavat syyteoikeuden vanhentumista koskevat säännökset. Toiseksi voidaan todeta, että syyttämättäjättämistä koskevakin päätös voidaan jälkeenpäin ottaa uudelleen harkittavaksi päätöksen tekemisen jälkeen ilmenneiden uusien seikkojen perusteella. Oikeusvarmuus ja ennakoitavuus eivät siis estä asian ottamista uudelleen käsiteltäväksi. Nyt kyseessä oleva huomautusmenettely ja syyttämättä jättämismenettely ovat nähdäkseni asiallisesti täysin toisiinsa rinnastettavissa. Kummassakin tapauksessa rikosasian käsittely lopetetaan saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi tai määräämättä rikoksesta epäillylle rangaistusta muussa menettelyssä. Epäjohdonmukaisena on pidettävä sitä, että sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 23 §:ssä tarkoitetun huomautuksen antamisen jälkeen asiaa ei voitaisi ottaa uudelleen käsiteltäväksi vastaavin edellytyksin kuin mitä on asianlaita sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 31 §:n ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 11 §:n 1 momentin osalta.

A:lle on annettu huomautus kustakin ylinopeudesta erikseen. Tällöin tekoja on arvioitu yksittäisinä tekoina. Tekojen osalta ei ole tarkemmin selvitetty, onko A aikaisemmin syyllistynyt vastaavanlaisiin tekoihin ja ovatko kyseessä olleet mahdollisesti tahalliset teot. Sitäkään ei ole selvitetty, kuka on kussakin tilanteessa toiminut ajoneuvon kuljettajana. Käytössä oleva automaattinen järjestelmä ei ole mahdollistanut edellä mainittujen seikkojen selvittämistä. Edellä mainitut seikat ovat tulleet ilmi vasta sen jälkeen, kun on havaittu, että samalla ajoneuvolla on useamman kerran syyllistytty ylinopeuksiin. Erityisesti se, että A on toiminut ajoneuvon kuljettajana kaikissa tilanteissa ja että aikaisemmin yksittäisinä tekoina pidetyt teot osoittautuvat toistuviksi ja tahallisiksi, ovat seikkoja, jotka osoittavat aikaisempien päätösten perustuneen olennaisesti puutteellisiin ja virheellisiin tietoihin. Näillä perusteilla katson, että asiassa on tullut esiin sellaisia erityisiä syitä, joiden perusteella A:n menettely on voitu ottaa aikaisemmista huomautuksista huolimatta uudelleen käsiteltäväksi. Tämän vuoksi tutkisin syytteen.

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta ilmoitan olevani tältä osin hovioikeuden päätöksestä ilmenevällä kannalla.

Vakuudeksi: Hovioikeuden esittelijä Ulla-Riitta Paso

Lainvoimaisuustiedot

Vailla lainvoimaa.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

KANTA-HÄMEEN KÄRÄJÄOIKEUS PÄÄTÖS 21.2.2019

Vuoroin hakijana ja asiaan osallisena

A

B

Asia

Lapsen huolto, tapaamisoikeus ja elatus

- - -

Lapsi, jota asia koskee

C

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A:N HAKEMUS JA LAUSUMA

Vaatimukset

A on pyytänyt, että käräjäoikeus antaa C:n oikeudesta tavata isäänsä A:ta ja olla tämän luona seuraavan sisältöisen päätöksen:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Isä on vastustanut äidin yksinhuoltovaatimusta. Isä on vaatinut, että joka tapauksessa hänelle annetaan tietojensaantioikeus.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perusteet

Lapsen tapaamisoikeus

Lapsen äiti on estänyt isän ja lapsen kaiken yhteydenpidon eikä lapsi ole saanut tavata isäänsä eron jälkeen.

Äiti pyrkii lapsen edun vastaisesti täysin eristämään isän lapsen elämästä. Hän on siis estänyt kaiken yhteydenpidon ja tapaamiset ja sen lisäksi hän on tehnyt aiheettoman rikosilmoituksen lapseen kohdistuneesta rikosepäilystä ja hakenut sekä saanut väestörekisteriin tietojenluovutuskiellot eli turvakiellot. Tämän vuoksi isä ei edes tiedä lapsensa asuinpaikkaa.

Äidin tekemä rikosilmoitus isästä on syyttämättä jättämistä koskevalla päätöksellä todettu aiheettomaksi.

Maistraatin väestörekisteriin tekemä turvakielto on perustunut edellä mainittuun aiheettomaksi todettuun rikosepäilyyn. A on hakenut maistraatissa turvakiellon poistamista hänen ja lapsensa osalta, mutta hakemus on hylätty.

Isä on yrittänyt lukuisia kertoja hoitaa tapaamisoikeusasiaa sosiaaliviranomaisten kautta, mutta äiti on kieltäytynyt yhteistyöstä ja estänyt lapsen ja isän kaikenlaiset tapaamiset.

Lapsen ja isän tapaamiset ovat estyneet pelkästään äidin menettelystä johtuen. Hän on myös lähihuoltajana ratkaisevasti vaikuttanut siihen, miten lapsi kokee tilanteen vanhempien eron jälkeen.

Sosiaaliviranomaisissa asiaa ei ole saatu hoidettua äidin menettelystä johtuen. Tapaamisille ei sinänsä ole nähty mitään estettä. Isä on ohjattu hakemaan tapaamisoikeuksia käräjäoikeudessa.

Lapsen huolto

Isä on vastustanut vaatimusta. Isä on halukas ja yhteistyökykyinen. Äiti ei ole yhteistyökykyinen. Yksinhuoltovaatimus ilmentää äidin pyrkimystä erottaa lapsi isästä. Joka tapauksessa isälle on määrättävä tietojensaantioikeus. Isä ei ole vuodesta 2016 lähtien saanut mitään tietoja lapsesta yhtä lääkärikäyntiä lukuun ottamatta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

B:N LAUSUMA JA VAATIMUKSET

B on vastustanut hakemusta kokonaisuudessaan.

B on vaatinut, että käräjäoikeus

1) määrää C:n äitinsä B:n yksinhuoltoon, ja

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perusteet

Lapsen tapaamisoikeus

Lapsi ei ole joulukuun 2015 jälkeen tavannut isäänsä, kunnes asiassa annettiin väliaikaismääräys. Osa väliaikaismääräyksen mukaisista tapaamisista on toteutunut. Vanhemmat eivät ole olleet missään väleissä toistensa kanssa. Vanhemmilla ei ole minkäänlaista keskusteluyhteyttä toistensa kanssa. He ovat lähettäneet muutamia sähköposteja viimeksi vuonna 2017. Eron aikaan on liittynyt rikostutkinta ja tapaamiset on lopetettu lastensuojelun päätöksellä eikä tapaamisia ole käynnistetty uudelleen lastensuojelun toimenpiteillä.

Isä on lähettänyt lapselle kortteja ja kirjeitä lastensuojelun tuella, mutta lapsen ahdistuttua niistä ei menettelyä ole enää jatkettu. Lapsi sai pelkistä kirjeistä voimakkaita psyykkisiä ja fyysisiä oireita ja lopetti syömisen ja hänen unensa häiriintyi.

Äiti vastustaa tällä hetkellä tapaamisia kokonaisuudessaan. Tapaamisia ei ole mahdollista toteuttaa edes valvottuina. - - - lapsen psykiatrin kanta on se, ettei lapsen ja isän välisiä tapaamisia tule toistaiseksi toteuttaa edes valvottuina. Valvotut tapaamiset ovat aiheuttaneet lapselle mittavaa oireilua, eikä ne ole onnistuneet toivotulla tavalla. Lapsi ei puhu isälle tapaamisissa. Äidillä ja lapsella on turvakielto isän takia.

Lapsen huolto

Vanhemmilla ei ole mitään keskusteluyhteyttä eikä yhteishuolto ole lapsen edun mukainen ratkaisu. Vanhemmilla ei ole kykyä tehdä yhdessä lasta koskevia päätöksiä eivätkä he ole kyenneet sopimaan eron jälkeen lapsen käytännön asioiden hoitamisesta. Vanhempien välinen konflikti on pitkäaikainen ja korjaamaton. Lapsen etu on olla yksin äitinsä huollossa. Äidillä ja lapsella on turvakielto isän takia.

Isälle ei tule määrätä tietojensaantioikeutta. Tietojensaanti mahdollistaisi sen, että isä saisi turvakiellon alaisia tietoja ja näin ollen isä saisi tiedon lapsen ja äidin asuinpaikasta, joka johtaisi siihen, että äidin ja lapsen pitäisi muuttaa. Lapsen ja äidin turvallisuuden tunne edellyttää, ettei lapsen ja äidin osoitetiedot ole mitään kautta isän saatavissa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TODISTELU

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Huolto ja tietojensaantioikeus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Koska vanhemmilla ei - - - ole minkäänlaista keskusteluyhteyttä toisiinsa, edellytyksiä lapsen yhteishuollolle ei - - - ole.

Isä on vaatinut tietojensaantioikeutta itselleen. Oikeus saada lasta koskevia tietoja viranomaisilta antaa huollosta erotetulle vanhemmalle mahdollisuuden seurata lapsen elämää silloinkin, kun vanhempien välisen riitaisuuden vuoksi vanhemmilla ei ole keskusteluyhteyttä. Äiti on vastustanut tietojensaantioikeuden antamista isälle, koska tietojensaantioikeuden kautta isä voisi saada haltuunsa turvakiellon alaisia tietoja ja voisi alkaa vainoamaan häntä ja lasta. Turvakielto on määrätty suojaamaan heitä isältä. Äiti on korostanut asiassa lapsen turvallisuuden tunnetta ja kuinka tietojensaantioikeus vaikuttaisi siihen negatiivisesti. Isä on häntä kuultaessa kertonut, ettei hän ole etsinyt äitiä tai lasta eron jälkeen tai muutenkaan vainonnut heitä. Käräjäoikeus toteaa, ettei asiassa ole selvitetty isän yrittäneen etsiä äitiä ja lasta eron jälkeen tai muutoinkaan vainonneen heitä.

Asia on ennen kaikkea ratkaistava lapsen edun mukaisesti. Lapsi on häntä kuultaessa kertonut pelkäävänsä, että isä saa tietää, missä he asuvat ja että turvakielto rikkoutuu. Punnitessaan tietojensaantioikeuden säilyttämisen puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja käräjäoikeus päätyy erityisesti selvitetyiksi tulleet lapsen kokemat pelkotilat huomioon ottaen siihen lopputulokseen, että isälle annettava tietojensaantioikeus olisi tällä hetkellä lapsen edun vastaista.

Tapaamisoikeus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Käräjäoikeus toteaa, ettei asiassa ole selvitetty olevan mitään sellaista isästä johtuvaa seikkaa, joka estäisi isän ja lapsen väliset tapaamiset.

Käräjäoikeuden on ratkaistava asia ennen kaikkea lapsen edun mukaisesti. Käsiteltävänä olevassa asiassa lapsen psyykkinen vointi on herättänyt voimakasta huolta. Lapsen vointi ei ole ainakaan parantunut tapaamisten aikana. Tapaamisten käynnistymiseksi lapsen voinnin olisi ensin kohennuttava. Käräjäoikeus katsoo, että on ilmeistä, että tapaamisten vahvistaminen olisi tällä hetkellä ristiriidassa lapsen edun kanssa. Tapaamisten vahvistamista ei voida näissä olosuhteissa pitää lapsen edun mukaisina edes valvottuina. Näin ollen käräjäoikeus ei vahvista tapaamisia lainkaan.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

PÄÄTÖSLAUSELMA

Huolto

C määrätään yksin äitinsä B:n huoltoon.

A:n vaatimus tietojensaantioikeudesta hylätään.

Tapaamisoikeus

A:n vaatimus tapaamisoikeuden vahvistamisesta hylätään. C:lle ei vahvisteta oikeutta tavata isäänsä A:ta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomari Alma Elonheimo

TURUN HOVIOIKEUS PÄÄTÖS 19.2.2020

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Kanta-Hämeen käräjäoikeus 21.2.2019 nro 2116

Asia

Lapsen huolto ja tapaamisoikeus

Valittaja

A

Vastapuoli

B

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös C:n määräämisestä äitinsä yksinhuoltoon ensisijaisesti kumotaan tai toissijaisesti isällä määrätään säilyväksi tietojensaantioikeus siten, että lapsen asuinpaikan paljastavat tiedot voidaan salata, mikäli se katsotaan aiheelliseksi. Lisäksi A on vaatinut, että C:llä määrätään olevan oikeus tavata häntä - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perusteinaan A on lausunut, että hänet on eristetty pois lapsensa elämästä. Lapsen tapaaminen ja hänestä huolehtiminen on A:lle tärkeää. Vaikka tällä hetkellä lapsen etu ei sallisi tapaamisia, tapaamisoikeuden tulee säilyä voimassa, ja isällä tulee olla vähintään tiedonsaantioikeus, jotta tapaamiset voisivat myöhemmin toteutua. Isän sulkeminen pois lapsensa elämästä ei ole lapsen edun mukaista. Tietojensaantioikeus on mahdollista toteuttaa turvakieltoa loukkaamatta.

Vastaus

B on vaatinut, että valitus hylätään - - -. Tietojensaantioikeuden osalta B on ilmoittanut suostuvansa lähettämään A:lle kaksi kertaa vuodessa, kesä- ja joulukuussa, tai niin haluttaessa kolmenkin kuukauden välein sähköpostitse tietoa C:n terveyteen, koulunkäyntiin, ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin liittyvistä ja muistakin isän mahdollisesti haluamista lapsen asioista. Vielä B on ilmoittanut suostuvansa siihen, että lapsen omahoitaja - - - ja koulun opettaja voisivat tehdä isälle yhteenvetoja.

Perusteinaan B on lausunut, että C:n vointi on tapaamisten päättymisen johdosta parantunut. Lapsen etu ei mahdollista asian ratkaisemista toisin. Tietojensaantioikeutta ei ole sellaisenaan mahdollista toteuttaa ilman, että isä voisi saada lapsen osoitteen tietoonsa.

Todistelu hovioikeudessa

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lapsen huolto

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeus arvioi käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla ja tavoin, että vanhempien välisten syvien erimielisyyksien vuoksi vanhemmilla ei ole edellytyksiä tehdä yhdessä lasta koskevia päätöksiä. Näin ollen yhteishuolto ei ole lapsen edun mukainen ratkaisu. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden lopputuloksen huollon osalta.

Tietojensaantioikeus

Vakiintuneen oikeuskäytännön ja 1.12.2019 lukien edellä mainitun lain 9 §:n 1 momentin 3 kohdan nimenomaisen säännöksen mukaan tuomioistuin voi tehdä päätöksen vanhemman tietojensaantioikeudesta, vaikka lapsen huolto on uskottu yksin toiselle vanhemmalle.

B on ilmoittanut, että hän periaatteessa hyväksyy A:lle annettavan tietojensaantioikeuden C:n asioista mutta käytännössä esteeksi muodostuu turvakielto, jota tietojensaantioikeudella ei tule ohittaa.

Väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetun 36 §:n 1 momentin mukaan, jos henkilöllä on perusteltu ja ilmeinen syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden tulevan uhatuksi, väestötietojärjestelmään voidaan hakemuksesta tallettaa turvakielto.

B:lle ja C:lle on B:n hakemuksesta myönnetty turvakielto. Maistraatin ilmoituksen mukaan turvakieltohakemuksessa on ollut perusteluna lapsen toisen vanhemman aiheuttama uhka.

Viimeksi mainittua lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen (HE 89/2008 vp) perustelujen mukaan turvakiellon asettamisen edellytykset olisivat objektiivisia edellytyksiä, ja niiden tulisi olla ilmeisesti käsillä. Tällä on säännösehdotuksessa haluttu painottaa sitä, että turvakiellon myöntäminen olisi lähtökohtaisesti poikkeuksellinen turvaamistoimi eikä sitä tulisi myöntää pelkästään henkilön subjektiivisten tuntemusten perusteella.

Turvakieltohakemuksen käsittelyn yhteydessä sitä henkilöä, joka hakemuksen mukaan aiheuttaa hakijalle uhkaa, ei lähtökohtaisesti kuulla. Näin ollen hakemuksen ratkaiseminen tapahtuu hakijan esittämien perusteiden ja selvityksen perusteella ilman vastanäyttöä. Vallitsevassa tilanteessa, jossa B on käräjäoikeuden päätöksen nojalla C:n yksinhuoltaja, A:lla ei ole puhevaltaa hakea muutosta turvakieltoon (ks. KHO 2017:67, perustelujen kohta 2.1).

A on tietojensaantioikeutta C:tä koskevista tiedoista pyytäessään valituskirjelmässään lausunut, että turvakiellolla suojatut tiedot voidaan salata, mutta ei ole katsonut siihen olevan aihetta. Hovioikeuden pääkäsittelyssä A on lausunut, että mikäli tietojensaantioikeus myönnetään, se lähtökohtaisesti ohittaa turvakiellon. Ottaen muun ohella huomioon, että A:n ensisijainen vaatimus on ollut yhteishuoltajuus, hovioikeus katsoo toissijaisen vaatimuksen muotoilusta huolimatta aiheelliseksi harkita tietojensaantioikeutta myös siltä osin, kuin se on ristiriidassa turvakiellon kanssa.

Lapsen toisen vanhemman pyytäessä tietojensaantioikeutta lasta koskevista tiedoista joudutaan edellä mainitusta korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisusta ilmenevän mukaisesti harkitsemaan, onko turvakiellolla suojatulla lapsella ja tämän huoltajalla objektiivisesti perusteltua ja ilmeistä syytä epäillä terveytensä tai turvallisuutensa tulevan uhatuksi, jos toiselle vanhemmalle annetaan lapsen turvakiellolla suojattuja tietoja, joiden luovuttaminen käytännössä merkitsisi myös huoltajan tietojen tulemista ilmi.

Helsingin hovioikeuden päätöksessä 9.8.2019 nro 985 on todettu, että tietojen antaminen lapsen koulutusta ja terveydenhuoltoa koskevissa asioissa paljastamatta hänen olinpaikkaansa on käytännössä mahdotonta. Tuossa ratkaisussa hovioikeus on päätynyt siihen, että tietojensaantioikeuden antaminen olisi ollut vastoin lapsen etua ja loukannut niitä oikeushyviä, joita turvakiellolla oli tarkoitus suojata. Kyseisessä asiassa hovioikeudessa oli esitetty todistelua isän äitiin ja lapsiin kohdistamasta turvallisuusuhasta.

Nyt esillä olevassa asiassa ei ole esitetty sellaista selvitystä, joka antaisi aiheen katsoa C:llä tai B:llä olevan objektiivisesti perusteltua ja ilmeistä syytä epäillä terveytensä tai turvallisuutensa tulevan uhatuksi. Heidän subjektiivisesti kokemastaan uhasta sen sijaan on esitetty todistelua.

Mikäli tietojensaantioikeuden ulkopuolelle rajataan kaikki ne tiedot, joista suoraan tai välillisesti ilmenee lapsen osoite, asuinpaikka, kotikunta tai muu yhteystieto, se merkitsee erittäin merkittävää rajoitusta tietojensaantioikeuden toteuttamiseen, käytännössä jopa kyseenalaistaa tiedonsaannin kokonaan. Jos kunnallinen viranomainen tai muu taho ei voi turvakiellon vuoksi edes ilmoittaa isälle, onko sillä ylipäänsä kyseistä lasta koskevia tietoja, koska jo tuosta ilmoituksesta voi olla pääteltävissä lapsen kotikunta, tiedonsaanti voi käytännössä rajoittua vain sellaisiin tahoihin, joiden toimialue on kuntaa suurempi. Tällöin hyvin olennainen osa lasta koskevista tiedoista voi tosiasiassa jäädä tietojensaantioikeuden ulkopuolelle.

B on käräjäoikeudessa pyytänyt, että asiassa hankitut lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 16 §:n mukaiset olosuhdeselvitykset määrätään pidettäviksi salassa myös A:lta niin, etteivät äidin ja lapsen asuinpaikka sekä lapsen koulu välillisestikään ilmene olosuhdeselvityksistä. Käräjäoikeus on 16.11.2018 antamallaan, sittemmin lainvoimaiseksi tulleella päätöksellä hyväksynyt pyynnön kotikunnan ja koulun nimen osalta. Sen sijaan siltä osin, kuin olosuhdeselvityksistä ilmenee henkilöiden, ainakin luokanvalvojan, kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin, nimiä, salassapitopyyntö on hylätty. Tältä osin käräjäoikeus on perustellut ratkaisuaan isän oikeusturvan tarpeella ja sillä, ettei huoltajuus- ja tapaamisoikeusasiaan voida soveltaa anonyymiä todistelua koskevia säännöksiä. Näin ollen esimerkiksi edellä mainittujen henkilöiden nimet ovat jo tulleet A:n tietoon, ja niistä on mahdollisesti ollut tehtävissä päätelmiä.

Hovioikeus on pääkäsittelyssä tiedustellut B:ltä, esittääkö hän C:n terveydentilasta uutta selvitystä, mihin mahdollisuuteen hän oli valituskirjelmään vastatessaan viitannut. B on ilmoittanut, ettei esitä, koska todistuksesta, joka hänellä on, jouduttaisiin peittämään niin paljon tekstiä, ettei jäljelle jäävän tekstin esittäminen olisi mielekästä.

Kaiken edellä lausutun ja asiassa esitetyn todistelun perustella asiaa harkittuaan hovioikeus päätyy siihen, että vaikka B on vastustanut turvakiellon alaisten tietojen luovuttamista ja C on käräjäoikeudessa kertyneiden asiakirjojen mukaan halunnut, etteivät hänen turvakiellolla suojatut tietonsa tule hänen isänsä tietoon, lapsen tai äidin etu ei anna aihetta rajoittaa isän tietojensaantioikeutta niin olennaisesti, ettei isä saisi tietää lapsen kotikuntaa, josta saattaa olla pääteltävissä myös äidin kotikunta. Myöskään asuinpaikan ja osoitteen sekä muiden mahdollisten yhteystietojen osalta asiassa ei ole esitetty todistelua objektiivisesta terveys- tai turvallisuusuhasta. Ottaen kuitenkin huomioon asiakirjoista ilmenevät kirjaukset siitä, miten C on subjektiivisesti kokenut uhan, hovioikeus päätyy lapsen etua harkitessaan siihen, että tietojensaantioikeutta ei ole syytä ainakaan tässä vaiheessa ulottaa asuinpaikkaa ja osoitetta koskeviin tietoihin sekä muihin yhteystietoihin.

Koska hovioikeus päätyy tietojensaantioikeuden osalta osittain eri lopputulokseen kuin käräjäoikeus, B:llä voi olla intressi hakea hovioikeuden ratkaisuun muutosta tältä osin omasta tai lapsen puolesta. Hovioikeuden määräämän tietojensaantioikeuden käyttäminen välittömästi kotikunnan osalta voisi johtaa muutoksenhakuoikeuden jäämiseen tosiasiassa vaille merkitystä. Tähän nähden hovioikeus asettaa määräykseen päätöslauselmasta ilmenevän voimaantulorajoituksen.

B on ilmoittanut suostuvansa lähettämään A:lle sähköpostitse tietoja C:stä kaksi tai neljä kertaa vuodessa ja lisäksi suostuvansa siihen, että C:n omahoitaja ja opettaja tekevät C:stä yhteenvetoja A:lle lähetettäväksi. Hovioikeus toteaa, että kyseiset tiedottamistavat voivat sinänsä osaltaan edistää lapsen ja vanhemman välistä suhdetta ja vanhempien välejä, mutta täytäntöönpantavissa olevaa määräystä ei voida näiltä osin antaa.

Tapaamisoikeus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

C ei ole tavannut isäänsä säännöllisesti useaan vuoteen, ja hän on asian ollessa käräjäoikeudessa vireillä vastustanut tapaamisia voimakkaasti. Hovioikeudessa ei ole kuitenkaan tullut esiin sellaisia seikkoja, joiden vuoksi tapaamisoikeuden vahvistamisen voitaisiin katsoa olevan ilmeisessä ristiriidassa lapsen edun kanssa. Tapaamiset on syytä toteuttaa toistaiseksi valvottuina. Lapsen ja isän välisen suhteen kehittymisestä riippuen valvonnan tarvetta on mahdollisesti harkittava myöhemmin uudelleen. Koska nykyoloissa ei voida arvioida lapsen ja isän suhteen kehittymistä, määräyksiä valvonnan kestosta ja tapaamisoikeuden mahdollisesta laajenemisesta ei voida vielä antaa (KKO 2007:71).

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Päätöslauselma

Muutokset käräjäoikeuden päätöslauselmaan

Huolto ja tietojensaantioikeus

Käräjäoikeuden päätöstä C:n määräämisestä yksin äitinsä B:n huoltoon ei muuteta.

Hovioikeus vahvistaa, että A:lla on sama oikeus kuin huoltajalla saada C:tä koskevia salassa pidettäviä tietoja viranomaisilta ja yksityisiltä palveluntuottajilta kuitenkin siten, että tietojensaantioikeutta rajoittaa C:n ja B:n turvakielto. Turvakiellon voimassa ollessa A:lla ei ole oikeutta saada sellaisia tietoja, joista ilmenee C:n tai B:n asuinpaikka, osoite tai muu yhteystieto. Sen sijaan tietoja, joista ilmenee tai on pääteltävissä C:n kotikunta, saadaan antaa A:lle. Tiedot saadaan antaa, vaikka niistä olisi pääteltävissä B:n kotikunta. Turvakiellolla suojattujen kotikuntatietojen osalta tämä päätös on pantavissa täytäntöön, kun se on saanut lainvoiman. A:n on tarvittaessa esitettävä tämä päätös tietoja pyytäessään.

Tapaamisoikeus

Hovioikeus vahvistaa, että C:llä on oikeus tavata isäänsä A:ta valvotusti kerran kahdessa viikossa tunnin ajan. Tapaamiset järjestetään parillisena lauantaina tai sunnuntaina kello 12 ja 18 välisenä aikana. Tapaamisia jatketaan näin toukokuun 2020 loppuun saakka, minkä jälkeen tapaamisen pituutta laajennetaan kahteen tuntiin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Arja Maunula
hovioikeudenneuvos Juha Karvinen
hovioikeudenneuvos Atso Sinervo

Valmistelija: hovioikeuden esittelijä Miika Laaksoharju

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

Hovioikeus katsoi, ettei jäänyt varteenotettavaa epäilyä, että alokas A oli käyttänyt rasistisesti halventavaa ilmausta alikersantti C:stä varuskunnan ruokalassa, kun C oli kulkenut A:n ohi. Sen lisäksi, että A oli jo käräjäoikeuden katsomin tavoin kielenkäytöllään syyllistynyt palvelusrikokseen, hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen kunnianloukkaukseen. Äänestys.

SATAKUNNAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 17.9.2018 nro 138683

Asia Palvelusrikos

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Palvelusrikos
– – – –
Rikoslaki 45 luku 1 §
12.01.2018 Kankaanpää

Sotilas, alokas A on rikkonut Yleisen Palvelusohjesäännön (2017) kohdassa 3.5/80 käskettyä velvollisuutta: ”Henkilön tai henkilöstöryhmän tarkoituksellinen loukkaaminen tai vihamielisen ja loukkaavan ilmapiirin luominen on kiellettyä. Epäasiallinen ja halventava kielenkäyttö on kiellettyä.”

A on ruokaillessaan alokas B:n kanssa muonituskeskuksessa sanonut ”...vitun neekerit...” tilanteessa, jossa alikersantti C on kulkenut heidän ohitseen. C:n katsoessa A:ta ja B:tä kohden he ovat nauraneet hänelle.

Asianomistaja C:n lisäys rangaistusvaatimukseen:

A on rikkonut Yleisen Palvelusohjesäännön kohtaa 83, jonka mukaan sotilaiden on noudatettava keskinäisessä kanssakäymisessä yleisiä hyviä tapoja ja käyttäytymissääntöjä sekä käyttäydyttävä toista sukupuolta kohtaan asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla.

– – – –

Asianomistaja C:n vaatimus

– – – –

C on yhtynyt syyttäjän syytteeseen.

C on vaatinut A:lta vahingonkorvausta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä 2.000 euroa korkoineen 12.1.2018 lukien.

Vastaus

Vastaaja A on myöntänyt käyttäneensä teonkuvauksessa mainittua sanontaa. Hän on kiistänyt asianomistajan lisäyksen rangaistusvaatimukseen. Hän ei ole tiennyt C:n läsnäolosta. Asianomistajan vaatimukset olivat kohtuuttomat.

– – –

Käräjäoikeuden tuomion perustelut

Syyttäjän syyte

A on myöntänyt käyttäneensä tilanteessa teonkuvauksessa mainittua loukkaavaa sanontaa ja näin sanoessaan rikkonut Yleisen Palvelusohjesäännön kohdassa 3.5/80 käskettyä velvollisuutta. Menettelyllään A on syyllistynyt palvelusrikokseen syyttäjän teonkuvauksen mukaisesti. Asianomistaja C:n ja todistajien B:n ja D:n kertomukset tukevat tätä johtopäätöstä.

Kysymyksenasettelu

Asianomistaja C on laajentanut syytteen teonkuvausta ja esittänyt vaatimuksia A:ta kohtaan ja katsonut, että A on aiheuttanut hänelle kärsimystä. A on kiistänyt, että sanonta olisi kohdistunut asianomistaja C:hen. Asiassa on siten kysymys siitä, onko A sanonnallaan loukannut nimenomaisesti C:tä.

Onko A:n epäasiallinen käytös kohdistunut C:hen

Asianomistaja C:n mukaan hän kuuli A:n käyttävän neekeri-sanontaa varuskunnan muonituskeskuksessa. C ei ole osannut kertoa, onko A:n sanonta kohdistunut häneen.

A:n mukaan hän keskusteli ulkomaalaisten autolla ajosta palvelustoveri B:n kanssa. Tässä yhteydessä A oli käyttänyt neekeri-sanontaa. A ei ollut havainnut asianomistaja C:tä, joka oli ollut hänen takanaan. A:n mukaan hän ei ollut nimitellyt C:tä, jonka läsnäolosta A tuli tietoiseksi myöhemmin.

Todistaja B:n mukaan hän oli tilanteessa läsnä ja kuuli A:n käyttävän neekeri-sanaa. B:n mukaan kysymys oli keskustelusta autolla ajosta. B:n mukaan A ei loukannut C:tä, koska A ei ollut tietoinen C:n läsnäolosta. B:n mukaan tilanteen jälkeen tapahtunut naurahtaminen johtui siitä, että hän arvasi neekeri-sanan käyttämisestä tulevan seuraamuksia.

Todistaja D on kertonut, että kuuli A:n käyttävän tilanteessa neekeri-sanaa. D ei ole osannut kertoa, onko A kohdistanut sanan C:hen, koska D ei ole kuullut koko keskustelua.

A on kiistänyt kohdistaneensa neekeri-sanontaansa C:hen. C ei ole osannut kertoa, onko sanonta kohdistunut häneen. B:n kertomuksesta on pääteltävissä, että A ei ole kohdistanut sanontaansa C:hen. D:n kertomuksesta ei voi tehdä johtopäätöksiä asiassa. A:n ja B:n kertomuksista on pääteltävissä, että tilanteen jälkeen tapahtunut naurahtaminen on liittynyt siihen, että A ja B ovat todenneet saavansa asiasta seuraamuksia. Tämän vuoksi tilanteen jälkeen tapahtuneesta nauramisesta ei voi tehdä syytettä tukevia johtopäätöksiä.

Kerrotuilla perusteilla asiassa on jäänyt näyttämättä, että A olisi käyttänyt epäasiallista kieltä C:tä kohtaan.

Seuraamus

Lievä sakkorangaistus on riittävä ja oikeudenmukainen seuraamus.

Korvaukset

Syyte on hylätty siltä osin, kun kysymyksessä on ollut asianomistajaan kohdistunut loukkaus. Tämän vuoksi hylätään asianomistaja C:n A:han kohdistamat vaatimukset.

– – – –

Käräjäoikeuden tuomion tuomiolauselma

Vastaaja A

Syyksi luettu rikos

1. Palvelusrikos
12.01.2018
Rikoslaki 45 luku 1 §

Rangaistusseuraamukset

Syyksi luetut rikokset 1
Kurinpitorangaistuksen sijasta 10 päiväsakkoa à 6,00 euroa = 60,00 euroa

– – – –

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari Väinö Ilveskoski sekä sotilasjäsenet kapteeni Matti Jorva ja kapteeni Petri Eskola.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 5.3.2020

Valitus ja vaatimukset hovioikeudessa

C on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen palvelusrikoksesta myös siltä osin, kuin hän on C:n syytteeseen esittämän lisäyksen mukaan rikkonut velvollisuuttaan noudattaa sotilaiden keskinäisessä kanssakäymisessä hyviä tapoja ja käyttäytymissääntöjä. C on hovioikeuden pääkäsittelyssä vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen myös kunnianloukkauksesta sillä perusteella, että A oli menettelyllään tarkoituksellisesti loukannut ja halventanut C:tä kohdistamalla tähän ilmaisunsa. C on tämän lisäksi hovioikeudessa ilmoittanut käsityksenään, että jo alkuperäinen teonkuvaus täytti kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. C on myös vaatinut, että A:lle tuomittua rangaistusta vastaavasti korotetaan.

C on toistanut vaatimuksen, että A velvoitetaan korvaamaan hänelle henkisestä kärsimyksestä 2.000 euroa korkoineen 12.1.2018 lukien. – – – –

Loukkaavat sanat oli kohdistettu juuri C:hen. Tummaihoisena naisena hän oli kokenut nimittelyn erittäin loukkaavaksi.

Vastaus

A on vaatinut, että valitus samoin kuin vasta hovioikeudessa esitetty syyte kunnianloukkauksesta hylätään. – – – –

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. A:n sanat eivät olleet kohdistuneet C:hen. Ne olivat olleet osa hänen ja B:n käymää, autoiluun liittyvää keskustelua. A ei ollut tiennyt C:n olleen tuolloin hänen lähettyvillään.

C:n korvausvaatimus oli perusteeton ja liiallinen. A ei ollut kohdistanut tekoaan C:hen eikä loukannut tätä. A ei ollut käyttänyt C:stä mainittua nimitystä, eikä sana ollut sillä tavoin loukkaava, että C olisi pelkästään sanan kuullessaan oikeutettu kärsimyskorvaukseen. Lisäksi mainitun sanan oli kuullut vain kolme henkilöä henkilöpiirin ollessa siten hyvin rajattu.

– – – –

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu ja hovioikeuden tutkimisvalta

Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi palvelusrikoksen syyttäjän syytteen mukaisesti. Tältä osin tuomioon ei ole haettu muutosta. Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko A:n näytetty kohdistaneen lausumansa C:hen ja siten tahallaan halventaneen C:tä ja onko hän samalla rikkonut Yleisen palvelusohjesäännön 83. kohtaa. Näin ollen asiassa arvioidaan näyttöä siltä osin, onko A kohdistanut halventavan nimityksen C:hen. Sen perusteella ratkaistaan, miten tekoa on rikosoikeudellisesti arvioitava ja minkä suuruinen rangaistus ja kärsimyskorvaus on määrättävä.

A:n syyksi on luettu palvelusrikos sillä perusteella, että hän on Yleisen palvelusohjesäännön 80. kohdan vastaisesti muun muassa käyttänyt epäasiallista ja halventavaa kieltä. C on hovioikeudessa katsonut, että A:n käyttämät ilmaisut olivat kohdistuneet häneen, ja vaatinut sen perusteella, että A tuomitaan rangaistukseen myös kunnianloukkauksesta.

C oli käräjäoikeudessa vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen palvelusrikoksesta syyttäjän esittämän rangaistusvaatimuksen lisäksi sen perusteella, että A oli rikkonut Yleisen palvelusohjesäännön 83. kohtaa laiminlyömällä noudattaa sotilaiden keskinäisessä kanssakäymisessä yleisiä hyviä tapoja ja käyttäytymissääntöjä sekä käyttäytyä toista sukupuolta kohtaan asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla. A oli menettelyllään aiheuttanut C:lle kärsimystä. C oli sen vuoksi vaatinut korvausta loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Hovioikeus toteaa, että palvelusrikosta koskeva rangaistussäännös liittyy Puolustusvoimiin organisaationa, palvelusvelvollisuuteen ja palvelusta tai sotilaallista järjestystä koskeviin määräyksiin eli sotilaskuriin ja -toimintaan. Siten lähtökohtaisesti syyteoikeus palvelusrikoksesta on vain syyttäjällä. Jos kuitenkin A:n katsotaan kohdistaneen ilmaisunsa väitetyin tavoin C:hen, A:n menettely voi täyttää kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön. Tähän nähden C:llä on katsottava olleen asianomistajan asema palvelusrikosta koskevassa asiassa.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 17 §:n mukaan nostettua syytettä tai asianomistajan sen käsittelyn yhteydessä esittämää rangaistusvaatimusta ei saa muuttaa. Syytteen muuttamisena ei pidetä sitä, että syyttäjä tai asianomistaja vetoaa uuteen seikkaan syytteen tueksi. Tällainen muutoksen tekeminen syytteeseen tai rangaistusvaatimukseen on mahdollista vielä muutoksenhakuvaiheessa.

C on hovioikeudessa katsonut, että A oli käräjäoikeuden hänen syykseen lukemalla sekä C:n syyttäjän rangaistusvaatimukseen tekemässä lisäyksessä väitetyllä menettelyllä halventanut C:tä ja syyllistynyt siten kunnianloukkaukseen. Hovioikeus katsoo, että tältä osin on kysymys sellaisesta uudesta syytteen tueksi esitetystä seikasta, joka ei muuta alunperin kuvattua tekoa muuksi tapahtumaksi, ja siten sallitusta syytteen täydentämisestä.

Hovioikeus katsoo edelleen sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n 1 momentin nojalla, että koska väitetty kunnianloukkaus on tehty samalla teolla sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävän rikoksen eli palvelusrikoksen kanssa ja on sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävään rikokseen nähden vähäinen ja rikoksia koskevien syytteiden käsitteleminen yhdessä on tarkoituksenmukaista, myös kunnianloukkausta koskeva rangaistusvaatimus voidaan tutkia sotilasoikeudenkäyntilain mukaisessa järjestyksessä.

Näytön arviointi

C rikosasian kantajana on velvollinen näyttämään, että A on tahallisesti loukannut C:tä.

Alikersantti C ei ollut ollut A:n ryhmänjohtaja, eivätkä hän ja A olleet olleet aiemmin tekemisissä keskenään. C on kertonut, että hän oli ollut lounaalla varuskunnan muonituskeskuksessa ja palauttamassa astioita niille kuuluvalle paikalle todistaja alikersantti D:n kanssa, kun hän oli kuullut ilmaisun ”vitun neekerit”. Hän ei ollut kuullut mitään muuta keskustelua. Asianomistaja oli laskenut tarjottimen linjastolle ja kysynyt D:ltä, oliko tämä kuullut sanat, ja kääntynyt A:n suuntaan. Hän oli palannut alokkaiden pöydän luo ja kysynyt, kumpi heistä oli sanonut mainituin tavoin. A oli myöntänyt sanoneensa ja pyytänyt anteeksi. A ja toinen alokas B olivat nauraneet. Epävarmuustekijänä C:n kertomukseen on liittynyt se, ettei hän ole käräjäoikeudessa varmana seikkana kertonut, että A:n kommentti kohdistui häneen. C on kertonut, että häntä oli käräjäoikeudessa ahdistanut, eikä hän ollut rohjennut kertoa siten. Hän oli olettanut, ettei häntä uskottaisi. Hän ei ollut saanut työyhteisössä tukea asian eteenpäin viemisessä. Hovioikeudella ei ole syytä epäillä näitä C:n toteamia seikkoja. Hänen lähtökohtansa on nyt ollut selvittää tilanne ja tuoda se esille.

D on kertonut kuulleensa sanan ”neekeri” ollessaan lähellä astianpalautuspistettä. Sana oli kuulunut voimakkaasti. D ei ollut kuullut muuta keskustelua. D oli mielestään kuullut sanan, kun hän ja asianomistaja olivat menneet vähän pöydän ohi.

A on kiistänyt kohdistaneensa sanoja asianomistajaan tai olleensa edes tietoinen, että tämä oli ollut lähistöllä. A oli tapahtumahetkellä istunut pöydässä yhdessä B:n kanssa lähellä ruokalan astianpalautuslinjaston alkupäätä. A oli lounaalla keskustellut todistaja B:n kanssa neekereiden ajotavoista ja heidän suurista ajonopeuksistaan ulkomailla. Hän on kertonut nähneensä videoita, joissa neekerit ajoivat kovaa autoilla joissakin lämpimissä maissa. Todistaja B:n kertomus pöytäkeskustelusta on vastannut A:n kertomaa.

B on kertonut, että oli ollut kylmä talvipäivä, ja keskustelu oli kääntynyt lämpimiin maihin ja siitä neekereiden ajotapoihin. A oli alkanut puhua neekereiden ajotavoista. A oli jälkikäteen kertonut, että puhe neekereiden ajotavoista oli liittynyt netissä nähtäviin kaahailuvideoihin. A:n puhe ei ollut kohdistunut kehenkään tiettyyn henkilöön. Asianomistaja oli ollut tulossa A:han nähden tämän takaapäin pöydän kohdalle samoihin aikoihin, kun A oli käyttänyt kysymyksessä olevia sanoja. A ei ollut voinut olla tietoinen asianomistajasta tuossa vaiheessa.

Hovioikeus toteaa että, vaikka alokkaiden keskustelun lähtökohtana olisi ollut kylmä tammikuun päivä Suomessa ja lämpimät maat, kertomus neekerien ajotavoista ulkomailla heidän kuvaamanaan ei ole johdonmukainen kyseessä olleessa tilanteessa. Tätä tukee se, että jos alokkaat olisivat käyneet pöydässä pitemmän keskustelun ja mainittu toteamus olisi kuulunut keskusteluun, epätodennäköistä on, että toteamus keskustelusta olisi erottunut C:lle ja D:lle Varuskunnan ruokalassa on lounaan aikana ääntä, joka haittaa kuuluvuutta. C on kertonut, että häntä on nimitelty vastaavalla tavalla lukuisia kertoja. Hän kykeni vastaavista rasistisista ilmaisuista elämänsä aikana saamansa kokemuksen perusteella jo pelkästään äänestä tunnistamaan, että sanat oli esitetty halventavassa tarkoituksessa. Hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, että A:n ja B:n tilanteen jälkeen tapahtunut naurahtaminen ja A:n anteeksipyyntö olivat liittyneet siihen, että seuraamuksia oli joka tapauksessa tulossa, eikä tästä voi tehdä C:n ajamaa syytettä tukevia johtopäätöksiä.

Hovioikeus toteaa, että asiassa kuullut henkilöt ovat kertoneet eri tavoin siitä, missä kohtaa asianomistaja oli ollut, kun A oli käyttänyt kysymyksessä olevia sanoja. Asianomistajan ja D:n kertomukset viittaavat vahvasti siihen, että heidän sijaintinsa tapahtumahetkellä on ollut sellainen, että A on voinut havaita asianomistajan ennen sanojen lausumista, mikä tukee sitä, että sanat ovat koskeneet asianomistajaa. B:n mukaan asianomistaja oli ollut vasta tulossa häntä ja A:ta kohti. Asianomistaja ja D ovat kertoneet A:n ilmaisun erottuneen selvästi. Hovioikeus pitää lähtökohtaisesti varsin epätodennäköisenä, että A olisi käyttänyt kysymyksessä olevia sanoja vain sattumanvaraisesti juuri sillä hetkellä, kun asianomistaja, joka on tummaihoinen, on ollut hänen läheisyydessään kuuloetäisyydellä. A:n ja B:n kertomukset siitä, että kysymyksessä olevat sanat olisivat liittyneet kylmistä ilmoista alkaneeseen keskusteluun lämpimistä maista ja siitä edelleen netissä oleviin videoihin, joissa neekerit kaahaavat hullusti huonoilla teillä, ovat varsin epäuskottavat. Hovioikeus katsoo, että asianomistajan ja D:n kertomuksia on siten ylipäätään pidettävä uskottavampina kuin A:n ja B:n kertomuksia.

Hovioikeus katsoo arvioituaan näytön kokonaisuutena, että asiassa ei jää varteenotettavaa epäilyä siitä, että A:n sanat ovat koskeneet asianomistajaa. Vaikka A:n tarkoituksena ei olisikaan ollut kohdistaa sanoja suoraan asianomistajaan loukkaustarkoituksessa, hänen on joka tapauksessa kysymyksessä olevissa olosuhteissa täytynyt pitää varsin todennäköisenä, että asianomistaja kuulee sanat ja käsittää niiden liittyvän hänen läsnäoloonsa.

Rikosoikeudellinen arviointi

Yleisen palvelusohjesäännön rikkominen

C on katsonut, että A on rikkonut myös Yleisen palvelusohjesäännön (YLPALVO) 83. kohdassa tarkoitettua palvelusvelvollisuuttaan ja siten tältäkin osin syyllistynyt palvelusrikokseen. Mainittu kohta sisältyy YLPALVO:n jaksoon 3.5.1, jonka otsikkona on ”Miesten ja naisten kanssakäyminen palveluksessa.” Niin kuin otsikosta ilmenee, sen kohdat (83–85) määrittelevät nimenomaan eri sukupuolta olevien sotilaiden välisiä käyttäytymissääntöjä. C on häntä kuultaessa tähdentänyt, että kysymys A:n menettelyssä oli nimenomaan rodusta eikä sukupuolesta. A:n sanat olivat rasistisia, eivätkä ne kohdistuneet häneen naisena.

A:n käyttämästä ilmaisustakin voidaan todeta, että se oli nimenomaan rasistinen ja se olisi voitu kohdistaa yhtä hyvin miespuoliseen sotilaaseen. Tähän nähden A:n ei voida menettelyllään katsoa rikkoneen 83. kohdassa tarkoitettua palvelusvelvollisuuttaan pelkästään sillä perusteella, että hänen lausahduksensa kohdistui naispuoliseen sotilaaseen. Käytetyssä ilmaisussa tai olosuhteissa muutenkaan ei ole tullut ilmi mitään erityisesti C:n sukupuoleen viittaavaa. A ei siten ole rikkonut Yleisen palvelusohjesäännön 83. kohtaa.

Yleisen palvelusohjesäännön 80. kohdan mukaan henkilön tai henkilöstöryhmän tarkoituksellinen loukkaaminen tai vihamielisen ja loukkaavan ilmapiirin luominen on kiellettyä. Kiellettyä saman kohdan toisen virkkeen mukaan on myös epäasiallinen ja halventava kielenkäyttö. Syyttäjä on syyttäessään A:ta käräjäoikeudessa vedonnut juuri tässä kohdassa tarkoitetun palvelusvelvollisuuden rikkomiseen. Käräjäoikeus on tuominnut A:n palvelusrikoksesta mutta, kuten aikaisemmin on todettu, katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi käyttänyt epäasiallista kieltä C:tä kohtaan. Käräjäoikeuden tuomion perusteluista on pääteltävissä, että käräjäoikeus on katsonut A:n rikkoneen Yleisen palvelusohjesäännön 80. kohtaa kielenkäytöllään. Tässä yhteydessä on syytä myös todeta, että YLPALVO:n 78. kohdan 1. virkkeen mukaan henkilön ihmisarvoa loukkaava käyttäytyminen on häirintää.

Kunnianloukkaus

A on käyttänyt asianomistajasta halventaviksi katsottavia ilmauksia siten, että hänen on täytynyt ymmärtää, että asianomistaja kuulee sanat ja voi käsittää, että ne koskevat häntä. A on siten halventamalla asianomistajaa syyllistynyt myös kunnianloukkaukseen.

Rangaistuksen mittaaminen

A on menettelyllään loukannut C:n ihmisarvoa ja samalla sotilaiden keskinäistä kanssakäymistä koskevia sääntöjä. Toisaalta kyse on ollut yksittäisestä ja ohimennen äänekkäässä varuskuntaruokalassa esitetystä suullisesta lausahduksesta, joka on tullut vain pienen henkilöjoukon tietoon. Hovioikeus katsoo näillä perusteilla oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi yhteisen 20 päiväsakon sakkorangaistuksen.

Rikoslain 2 a luvun 2 §:n 4 momentin mukaisesti päiväsakko määrätään tuomioistuimessa oikeudenkäynnin aikaisten tietojen perusteella. Päiväsakon rahamäärä määrätään siten A:n hovioikeudessa ilmoittamien tulojen perusteella.

Vahingonkorvaus

A on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukannut C:n kunniaa, joten tällä on vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä.

C:n ihmisarvoa on loukattu rasistisella ilmaisulla. Kärsimyksen määrää on ollut omiaan lisäämään se, että se on kohdistunut varusmiespalvelusta suorittavaan sotilaaseen, jolla on ollut erityinen syy odottaa muilta sotilailta asiallista kohtelua. Tähän nähden hovioikeus arvioi 800 euron kärsimyskorvauksen kohtuulliseksi.

– – – –

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Syyksi luetut rikokset

1. Palvelusrikos 12.01.2018
Rikoslaki 45 luku 1 §
Laki sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa 4 § 2

2. Kunnianloukkaus 12.01.2018
Rikoslaki 24 luku 9 §

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2
Kurinpitorangaistuksen sijasta 20 päiväsakkoa à 29,00 euroa = 580,00 euroa

Korvausvelvollisuus

A velvoitetaan suorittamaan C:lle korvauksena loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 800 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 12.1.2018 lukien.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

– – – –

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä
Hovioikeudenneuvos Ari Siltama
Hovioikeudenneuvos Tuula Myllykangas
Sotilasjäsen, eversti Kari Pietiläinen
Sotilasjäsen, eversti Pekka Haavikko

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Anssi Rantala

Äänestys.

ERI MIELTÄ OLEVIEN JÄSENTEN LAUSUNNOT ASIASSA SO 18/2485

Sotilasjäsen, eversti Kari Pietiläinen:

Erimielisyyteni koskee sitä, onko A:n näytetty kohdistaneen sanansa C:hen ja voidaanko A C:n esittämän syytteen mukaisesti tuomita sen vuoksi tältä osin kunnianloukkauksesta.

Taustaa

A ja hänen alokastoverinsa B ovat istuneet ruokalassa samassa pöydässä kahdestaan toisiaan vastakkain. Aliupseerit ovat ruokailleet A:n selän takana olevissa pöydissä muutaman kymmenen metrin päässä. Astioiden palautuslinjan alkupää on sijainnut siten, että C ja hänen aliupseeritoverinsa D ovat astioita palauttaessaan kulkeneet A:n ja B:n pöydän ohitse. Selvää on, että A on sanonut sanansa C:n kulkiessa hänen pöytänsä ohitse muutaman metrin päässä sekä että C on nämä sanat kuullut.

A on kiistänyt sen, että hän sanat sanoessaan olisi vielä nähnyt C:n tai muuten tiennyt tämän kulkevan ohitseen. Jos A:n voidaan näyttää ensin nähneen C:n ja vasta tämän jälkeen sanoneen sanansa, voidaan tätä pitää vahvana osoituksena siitä, että sanat on kohdistettu C:hen. Tällöin on perusteet katsoa, että A on rasistisella ilmaisullaan tahtonut loukata C:tä. Jos taas näyttö tästä ei riitä, hovioikeudessa käsiteltävä syyte on hylättävä.

Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi käyttänyt epäasiallista kieltä juuri C:tä kohtaan.

Näytöstä

Tapahtumasta ovat kertoneet hovioikeudessa C ja hänen silloinen alikersanttitoverinsa D sekä A ja hänen pöytäseuransa alokas B.

C kertoi kuulleensa sanat, kun hän käveli pöydän ohi. Tällöin hänellä oli ollut selkä A:han päin. Hän oli kääntynyt taaksepäin ja nähnyt pöydässä A:n ja B:n.

D oli astioita palauttaessaan kävellyt C:n kanssa ”suurin piirtein” rinnatusten, kun hän kuuli yhdestä ruokapöydästä neekeri-sanan, mutta ei oikeastaan muuta. Hän ei ollut katsonut pöytään, josta ääni tuli. D:n käsityksen mukaan he olivat menneet ”ihan vähän” pöydän ohi, kun sanat sanottiin.

A kertoi jutelleensa pöydässä tapahtumahetkellä B:n kanssa eikä hän ollut siinä vilkuillut taaksepäin. Kun A oli sanonut sanansa, hän oli nähnyt vastapäätä istuneen B:n ilmeestä, että nyt A:nkin pitäisi ”tietää jotakin tai olla hiljaa”. A oli tällöin katsonut ympärilleen ja nähnyt C:n, joka oli juuri tullut hänen ohitseen.

B oli istunut pöydässä kasvot C:n ja D:n tulosuuntaan päin. B kertoi, että C oli tullut A:n takaa. B kertoi jollakin lailla reagoineensa siihen, kun hän havaitsi C:n kulkevan heidän ohitseen. B oli tekemiensä havaintojen perusteella vakuuttunut siitä, että sanat sanoessaan A ei ollut vielä tietoinen C:stä.

A on kertonut käyttäneensä syytteessä mainittuja sanojaan kommentoidessaan B:lle sosiaalisessa mediassa näytettäviä videoita, joissa kuvataan hurjia ajotapoja ja joissa etenkin mustaihoiset ajavat ”hullusti”. B on samoin kertonut, että heidän keskustelunsa koski juuri ”neekerien” ulkomailla ajamista käsitteleviä videoita.

Näytön arvioinnista

Arvioitaessa esitettyjen kertomusten perusteella sitä, onko A sanat sanoessaan ollut tietoinen C:n läsnäolosta, voidaan todeta seuraavaa. C ja D ovat tulleet A:n takaa ja ohittaneet hänet muutaman metrin päästä ilman katseyhteyttä. Kumpikin on siten vain ohi kulkiessaan tekemänsä kuulohavainnon perusteella voinut päätellä, mikä heidän sijaintinsa oli ollut A:n sanoessa sanansa. A:n kertoman mukaan hän oli ensin sanonut sanansa, sitten havainnut B:n ilmeen muuttumisen ja vasta tämän jälkeen kääntynyt ja nähnyt C:n. Parhaiten tilanteen on voinut havainnoida B, joka oli istunut pöydässä kasvot C:n tulosuuntaan nähden ja jonka vastapäätä A oli istunut. Niin kuin edellä ilmenee, B kertoi olevansa havaintojensa perusteella varma siitä, että A ei ollut sanomisensa aikana tietoinen C:n läsnäolosta. Hän on myös vahvistanut reagoineensa tilanteeseen A:n kertomalla tavalla, mikä taas tukee A:n kertomusta.

Jos A on havainnut sivulle katsomalla ensin C:n ja reagoinut tähän rasistisella huudahduksellaan, tämä tuskin on voinut tapahtua välittömästi samalla hetkellä kesken B:n kanssa käytyä keskustelua, vaan huomioon kiinnittäminen C:n ihonväriin ja sanallinen reagointi siihen on täytynyt viedä ainakin hetken.

C ja D ovat kertoneet asioiden etenemisestä keskenään yhdenmukaisella ja johdonmukaisella tavalla, mutta niin ovat tehneet myös A ja B. A:n takaa päin ohittaneiden C:n ja D:n havainnot A:n menettelystä eivät kuitenkaan voi olla niin tarkkoja kuin edellä selostetusta syystä B:n havainnot. Kertomukset eivät tältä osin ole edes varsinaisesti ristiriitaisia.

C:n kertoman mukaan hän kykeni vastaavista rasistisista ilmaisuista elämänsä aikana saamansa kokemuksen perusteella jo pelkästään A:n äänestä tunnistamaan, että sanat oli esitetty halventavassa tarkoituksessa. Tälläkin seikalla on asiassa merkitystä. Äänen loukkaavan merkityksen tunnistamisella on kuitenkin vaikea sivuuttaa niitä päätelmiä, joita voidaan tehdä erityisesti B:n välittömien näköhavaintojen perusteella asioiden etenemisjärjestyksestä.

C:n kertomusta tukee kuitenkin vielä se, että hän ja D oli erottaneet juuri rasistisen ilmaisun meluisassa varuskuntaruokalassa, mikä voi viitata siihen, että A oli sanonut ilmaisun kovaan ääneen loukkaamistarkoituksessa. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että A ja B olivat aloittaneet varusmiespalveluksensa vasta muutama päivä aikaisemmin ja sotilaalliseen kuriin juuri tottumassa olevien nuorten alokkaiden tuskin voidaan olettaa esittävän avoimesti loukkaavia lausahduksia ohi kulkeville sotilaille, jotka vielä tulevat alikersanttien pöytien suunnasta.

A on siis kiistänyt tarkoittaneensa rasistisella ilmaisullaan C:tä. Yhteensattuma siitä, että A on sanonut sanansa juuri, kun tummaihoinen C on sattunut kulkemaan hänen ohitseen – tätä kuitenkaan havaitsematta – on varsin erikoinen. C:n mukaan varuskunnassa palveli samaan aikaan kaksi tai kolme tummaihoista miestä ja hän oli ainoa tummaihoinen nainen. Yhteensattuman epätodennäköisyys tukee varsin vahvasti syytettä. Toisaalta A:n kiistämisen perustana oleva vaihtoehtoinen tapahtumankulku on myös mahdollinen. Pöydästä kuulunut naurahdus, johon C on vedonnut, voidaan ymmärtää myös A:n ja B:n reaktiona siihen, että C sattui juuri kulkemaan pöytänsä ohitse. Sitä paitsi jopa hämmästystä herättäviä yhteensattumia kuitenkin esiintyy. Sen vuoksi on tärkeä arvioida näyttöä kokonaisuudessaan ja on syytä tarkoin harkita, mikä merkitys on lopulta annettava vaihtoehtoisen tapahtumankulun epätodennäköisyydelle.

A:n kertomuksen perusteella hänen huudahduksensa on ilmaissut hänen hämmästystään tummaihoisten erikoisista ajotavoista, joita hän oli katsonut nettivideoista. B on tämän keskustelun kulun vahvistanut. Jo se, että tällainen keskustelu voisi olla aiheena rasistiselle huudahdukselle, kuulostaa sinänsä varsin mielikuvitukselliselta. Toisaalta erityisesti nuoret käyttävät huomattavan paljon aikaa internetin ja sosiaalisen median seuraamiseen. Ne tarjoavatkin valtavan määrän erilaista ja elämän ääri-ilmiöitäkin käsittelevää aineistoa, johon voidaan myös reagoida eri tavoin. Varusmiesten keskinäisessä keskustelussa saatetaan käyttää silloin myös tavanomaista enemmän korostuneita ilmaisuja. Siten ei välttämättä ole perusteltua pitää A:n ilmaisulleen esittämää asiayhteyttä sen tietystä mielikuvituksellisuudesta huolimatta täysin epäuskottavana.

Kaiken kaikkiaan syytettä tukee erityisesti edellä selostetun yhteensattuman epätodennäköisyys. Syytettä vastaan puhuu erityisesti tilanteen parhaiten nähneen B:n kertomus, jonka mukaan sanat sanoessaan A ei ole vielä nähnyt C:tä. C:n ja D:n kertomukset eivät tätä voi horjuttaa. Tapahtuman aikana A ja B olivat tunteneet toisensa vasta muutaman päivän, joten heille tuskin on voinut syntyä kertomuksen luotettavuutta heikentävää keskinäistä sidettä. B:tä on kuultu vakuutuksen nojalla todistajana, ja hänen tuskin voidaan olettaa asettavansa itseään syytteen vaaraan perättömästä lausumasta todistajana estääkseen sen, että hänen entinen alokastoverinsa tuomitaan menettelystään jonkin verran ankarampaan sakkorangaistukseen. Kaiken kaikkiaan A:n syyllistymisestä nyt käsiteltävänä olevaan tekoon jää varteenotettava epäily, minkä vuoksi syyte on hylättävä.

Muut kysymykset

Olen äänestyksen tuloksen perusteella samaa mieltä hovioikeuden kanssa siitä, miten hovioikeuden enemmistön A:n syyksi lukema menettely on rikosoikeudellisesti arvioitava. Olen myös samaa mieltä rangaistuksen mittaamisesta, vahingonkorvauksesta sekä oikeudenkäyntikuluista.

Hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä:

Olen samaa mieltä kuin eversti Pietiläinen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Syyttäjä oli nostanut syytteen rattijuopumuksesta teonkuvauksella, jonka mukaan A oli kuljettanut henkilöautoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon jälkeen ollut käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Käräjäoikeus oli kehottanut syyttäjää täydentämään haastehakemuksen teonkuvausta ilmoittamalla, mitä huumausainetta vastaajan veressä on ajon jälkeen ollut. Syyttäjä ei ollut täydentänyt teonkuvausta. Käräjäoikeus oli hylännyt syytteen, koska teonkuvaus oli puutteellinen.

Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rattijuopumuksesta tuomitaan se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Syyttäjän syyte on vastannut säännöksen tunnusmerkistöä.

Hovioikeus totesi, että teonkuvauksen aika ja paikka ovat olleet riittävästi yksilöidyt ja teonkuvauksesta ilmenee, että teko on suoritettu henkilöautoa kuljettamalla ja huumausaineen vaikutuksen alaisena. A on heti liikennevalvonnan pysäytyspaikalla tullut tietämään, että huumepikatesti oli antanut positiivisen tuloksen kannabiksesta ja hän on kertonut miten hän on nauttinut ainetta. Samassa haastehakemuksessa A:lle vaadittiin rangaistusta huumausaineen käyttörikoksesta liittyen mainittuun kannabikseen ja todisteluna viitattiin Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausuntoon. Hovioikeus katsoi, ettei ollut mitään epäilyä siitä, että A:n mahdollisuudet puolustautua syytettä vastaan olisivat olleet puutteelliset. Käräjäoikeuden ei olisi tullut hylätä syytettä mainitsemillaan perusteilla.

Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 5 luku 3 § 1/3
Euroopan ihmisoikeussopimus 6. artikla 3 a kohta

POHJANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 18.11.2019 NRO 150669

Syyttäjä Aluesyyttäjä N

Vastaaja A

Asia Rattijuopumus

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

1. Huumausaineen käyttörikos 11.09.2018 Kokkola

- - -

A on laittomasti käyttänyt huumausainetta, hashisöljyä.

2. Rattijuopumus 13.09.2018 Kokkola

- - -

A on kuljettanut henkilöautoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon jälkeen ollut käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta.

Syyttäjän muut vaatimukset

- - -

Vastaaja on määrättävä vähintään kolmen kuukauden mittaiseen ajokieltoon.

- - -

Vastaaja on velvoitettava korvaamaan valtiolle päihdetutkimuskustannukset 137,11 euroa.

- - -

Muut asiassa esitetyt vaatimukset

- - -

Vastaaja on velvoitettava suorittamaan rikosuhrimaksu 40 euroa.

- - -

Vastaus

A on käräjäoikeudelle 3.10.2019 antamallaan ja allekirjoittamallaan asiakirjalla tunnustanut menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla ja luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostunut asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä.

Kirjallisen menettelyn edellytyksistä

Käräjäoikeus on kehottanut syyttäjää täydentämään haastehakemusta syytekohdan 2 teonkuvauksen osalta. Syyttäjä on ilmoittanut käräjäoikeudelle, ettei täydennä haastehakemusta. Käräjäoikeus katsoo, että asian käsittely suullisessa menettelyssä ei tuo asiaan lisäselvitystä ja asia on muutoin selvä. Käräjäoikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittaminen on asian laatuun ja selvitettyyn tilaan nähden kokonaisuutena arvioiden tarpeetonta. Näin ollen asia voidaan ratkaista kirjallisessa menettelyssä.

Todistelu

Kirjalliset todisteet

1. Keskusrikospoliisin lausunto
2. Lasku

Tuomion perustelut

Näyttö, sen arviointi ja syyksilukeminen

A on käräjäoikeudelle 3.10.2019 toimittamallaan ja allekirjoittamallaan asiakirjalla tunnustanut syytteessä kuvatut teot. Syyttäjä on esittänyt kirjallisena todisteena keskusrikospoliisin lausunnon sekä laskun, joista ilmenee A:n veressä olleet huumausaineet sekä päihdetutkimuskustannukset.

Syyttäjä on väittänyt syytekohdassa 2, että A on syyllistynyt rattijuopumukseen käytettyään huumausainetta. Teonkuvauksesta ei käy ilmi, mitä huumausainetta A:lla on ollut veressään ajon jälkeen. Käräjäoikeus on pyytänyt syyttäjää täydentämään haastehakemusta syytekohdan 2 teonkuvauksen osalta yksilöimällä teonkuvauksessa vastaajan verestä todetut aineet. Syyttäjä ei ole täydentänyt haastehakemusta. Käräjäoikeus toteaa, syytesidonnaisuus huomioon ottaen syytekohdan 2 teonkuvaus ei ole sillä tavoin yksilöity, että vastaajalla olisi ollut mahdollisuus ymmärtää, mistä teosta häntä syytetään. Teonkuvaus on syytekohdan 2 osalta puutteellinen ja syyte rattijuopumuksesta näillä perustein hylätään.

Käräjäoikeus katsoo, että syyte huumausaineen käyttörikoksesta on näytetty toteen vastaajan tunnustamisen perusteella ja syyksilukeminen on syytteen teonkuvauksen mukainen.

Rangaistusseuraamus

Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Oikeudenmukainen rangaistusseuraamus A:n syyksi luetusta rikoksesta on sakkorangaistus. Tuomittu rangaistus on mitattu vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti ottaen huomioon A:n käyttämä huumausaine sekä muut teon olosuhteet.

Päiväsakon rahamäärä on laskettu vastaajan käräjäoikeudelle ilmoittamien tulotietojen perusteella.

Ajokielto

Koska syyte rattijuopumuksesta on hylätty, käräjäoikeus jättää lausumatta ajokieltovaatimuksesta.

Päihdetutkimuskustannukset

Koska syyte rattijuopumuksesta on hylätty, A ei ole velvollinen suorittamaan päihdetutkimuskustannuksia. Päihdetutkimuskustannusten korvausvaatimus hylätään.

Rikosuhrimaksu

A on rikosuhrimaksusta annetun lain 2 §:n mukaan velvollinen suorittamaan rikosuhrimaksun, koska hänet tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta. Lain 3 §:n 1 momentin mukaan rikosuhrimaksun suuruus on 40 euroa, jos rangaistus tuomitaan yhdestä tai useammasta rikoksesta, joista vähintään yhdestä säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kuusi kuukautta.

A:n syyksi luetusta huumausaineen käyttörikoksesta on säädetty ankarimmaksi rangaistukseksi vankeutta enintään kuusi kuukautta.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Hylätty syyte

2. Rattijuopumus
13.09.2018

Syyksi luettu rikos

1. Huumausaineen käyttörikos
11.09.2018
Rikoslaki 50 luku 2a §

Rangaistusseuraamukset

Sakko

Syyksi luetut rikokset 1
15 päiväsakkoa á 6,00 euroa = 90,00 euroa

Korvausvelvollisuus

Vastaaja A määrätään suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu 40,00 euroa.
Laki rikosuhrimaksusta 2 §, 3 § ja 4 §

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjänotaari Heidi Kaskisto.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valittaja Aluesyyttäjä N

Vastapuoli A

Valitus

Syyttäjä on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen myös 13.9.2018 tehdystä rattijuopumuksesta käräjäoikeudessa esitetyn syytteen kohdan 2 mukaisesti ja että A:lle tuomittua rangaistusta sen vuoksi korotetaan.

Käräjäoikeus on menetellyt väärin katsoessaan, että syytteen teonkuvaus ei ole niin yksilöity, että A:lla olisi ollut mahdollisuus ymmärtää, mistä teosta häntä syytetään ja sen vuoksi hylännyt syytteen. Rikoslain 23 luvun 3 §:n mukainen rikos täyttyy, jos vastaajan verestä löytyy vähänkin mitä tahansa huumausainetta tai huumausaineen vaikuttavaa aineenvaihduntatuotetta. A
on esitutkinnassa tunnustanut kannabiksen käytön ja ajamisen kannabiksen vaikutuksen alaisena. Hän on käräjäoikeudessa tunnustanut teon ja suostunut kirjalliseen menettelyyn.

Vastaus

A on vaatinut, että valitus hylätään.

Hän on katsonut, että hänen kärsimänsä kahdeksan kuukauden väliaikainen ajokielto on riittävä seuraamus.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumat

Kokkolassa 13.9.2018 suoritetun liikennevalvonnan yhteydessä A:n kuljettama auto on pysäytetty kello 09.05 ja poliisipartion suorittama huumepikatesti on antanut positiivisen tuloksen kannabikselle. A:lta on otettu verinäyte kello 09.50 ja Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion 3.10.2018 antaman lausunnon mukaan veressä on ollut tertahydrokannabinolia
0,0020 mg/l ja karboksitetrahydrokannabinolia 0,010 mg/l. Molemmat aineet on luokiteltu huumausaineeksi tai niiden aineenvaihduntatuotteeksi. Poliisikuulustelussa 20.2.2019 A on tunnustanut ajaneensa autolla huumausaineen vaikutuksen alaisena.

Syyttäjän nostettua syytteen asiassa A on 3.10.2019 käräjäoikeudelle antamassaan ilmoituksessa tunnustanut menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla, ilmoittanut luopuvansa oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuvansa asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä.

Säännös ja sen tulkinta

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan haastehakemuksessa on ilmoitettava syytteenalainen teko, sen tekoaika ja -paikka ja muut tiedot, jotka tarvitaan teon kuvailemiseksi. Säännöksen esitöiden mukaan (HE 82/1995 s. 63) tarpeellisilla tiedoilla tarkoitetaan sellaisten seikkojen ilmoittamista, jotka ovat tarpeen syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön toteuttamiseksi. Yksilöiminen on tärkeätä jotta oikeudenkäynnin alusta alkaen sekä tuomioistuimella että vastaajalla on riittävän yksityiskohtainen tieto siitä, mihin kaikkiin seikkoihin asian käsittelyn aikana tulee kiinnittää huomiota.

Oikeuskirjallisuudessa on huomautettu, että säännös asettaa rajat oikeudenkäynnille ja vaikuttaa tuomioistuimen harkitessa syytteen muuttamista, vireilläolovaikutusta ja syytesidonnaisuutta. Se luo myös pohjan puolustuksen järjestämiselle. Ratkaisussaan KKO 2012:23 korkein oikeus on asettanut teonkuvaukselle vaatimukseksi, että teon pitää erottua muista rikoksista ja vastaajan pitää pystyä puolustautumaan rangaistusvaatimusta vastaan (kohta 22).

Euroopan ihmisoikeussopimus

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6. artiklan 3 a kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteista. Artiklan on katsottu tarkoittavan sekä teonkuvausta että teon juridista arviointia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toisaalta ratkaisutoiminnassaan katsonut, että tosiasiallinen tieto syytteeseen vaikuttavista seikoista voidaan katsoa riittäväksi (Gea Catalan vastaan Espanja 10.2.1995, Salvador Torres v. Espanja 24.10.1996).

Johtopäätökset

Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rattijuopumuksesta tuomitaan se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Syyttäjän syyte on vastannut säännöksen tunnusmerkistöä.

Harkittaessa, onko teko teonkuvauksen nojalla riittävästi erottunut muista teoista hovioikeus toteaa, että aika ja paikka ovat riittävästi yksilöidyt. Syytteen mukaan teko on suoritettu henkilöautoa kuljettamalla ja A on ollut huumausaineen vaikutuksen alaisena. Erehtyminen tämän teon ja toisen vastaavanlaisen teon suhteen olisi varsin poikkeuksellista.

A on heti 13.9.2018 tullut tietämään, että huumepikatesti on antanut positiivisen tuloksen kannabiksesta. Hän on osannut kertoa, milloin hän oli nauttinut hasisöljyä. Samassa syytteessä kohdassa 1 mainitaan tämä hasisöljy. Syyttäjä on todisteena vedonnut Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausuntoon, josta huumeiden kemiallinen koostumus ja niiden
pitoisuus veressä ilmenevät. Hovioikeus katsoo, että ei ole mitään epäilyä siitä, että A:n mahdollisuudet puolustautua syytettä vastaan olisivat olleet puutteelliset.

Käräjäoikeuden ei olisi mainitsemillaan perusteilla tullut hylätä syytettä.

Syyksilukeminen

2) A:n myöntämisen ja Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausunnon nojalla hovioikeus katsoo selvitetyksi, että A on 13.9.2018 Kokkolassa kuljettanut henkilöautoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon jälkeen ollut käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta.

Seuraamukset

A:n syyksi nyt luetusta rikoksesta ja käräjäoikeuden kohdassa 1 syyksi lukemasta rikoksesta tuomitaan yhteinen 30 päiväsakon suuruinen rangaistus.

Tuomiolauselma

Eri lehdellä.

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Syyksi luettu rikos

2. Rattijuopumus 13.09.2018
Rikoslaki 23 luku 3 § 2

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2
30 päiväsakkoa á 6,00 euroa = 180,00 euroa

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvos Annette Laukkonen, hovioikeudenneuvos Hagar Nordström ja hovioikeudenneuvos Markku Mäkynen.

Vailla lainvoimaa.

+

Hovioikeus katsoi, että avioliittolain mukainen oikeus vaatia omaisuuden ositusta avioliiton purkauduttua ei ole sidoksissa määräaikaan eikä ositusvaade siten lähtökohtaisesti vanhene. Ositusvaateen menettäminen voi kuitenkin painavilla perusteilla olla ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi mahdollista.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 3.7.2019

Asia Perinnönjaon moite

Asian taustaa

A on kuollut 17.10.2004. Häneltä on jäänyt oikeudenomistajina leski B ja lapset C, D ja E.

A ja F olivat menneet naimisiin 10.3.1946. Avioliitto oli päättynyt avioeroon 16.5.1961.

Pesänjakaja on 27.12.2016 toimittanut perinnönjaon A:n jälkeen.

Kanne

C ja F:n kuolinpesä ovat vaatineet, että A:n jälkeen toimitettua perinnönjakoa muutetaan siten, että F:n ja A:n välillä toimitetaan ositus ja B sekä E velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 18.428 eurolla korkoineen.

F:n ja A:n välillä ei ole koskaan toimitettu ositusta. F ei ole luopunut oikeudestaan vaatia ositusta eikä vaatimus myöskään ole vanhentunut. F:n tahto ja käsitys on ollut koko hänen elämänsä ajan, että ositus toimitetaan hänen ja A:n kuoleman jälkeen. A:n haltuun on jäänyt selvästi F:lle kuuluneita omaisuuseriä. Sellaisten omaisuuserien, jotka ovat olleet A:lla ja F:llä heidän avioliittonsa aikana ja joiden omistajaa ei voida varmuudella selvittää, on katsottava kuuluneen puolisoille yhteisesti. F:n kuolinpesällä on edelleen oikeus vaatia omistamaansa omaisuutta itselleen riippumatta siitä, kuinka pitkä aika osapuolten avioerosta on kulunut. Omistusoikeus F:n kuolinpesälle kuuluneisiin esineisiin ei myöskään vanhennu.

Vastaus

B ja E ovat vaatineet, että kanne hylätään. ja C sekä F:n kuolinpesä velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa 14.632 eurolla korkoineen.

F ei ole ryhtynyt toimiin osituksen vaatimiseksi A:n elinaikana, vaan ositusvaade on esitetty ensimmäistä kertaa A:n jälkeen toimitettavassa perinnönjakokokouksessa. Merkittävän pitkän ajan kuluminen, F:n passiivisuus sekä omaisuuden tosiasiallinen jako vuonna 1961 eron jälkeen tukevat kaikki käsitystä, että ositus on toimitettu suullisella sopimuksella tai että ositusvaade on joka tapauksessa lakannut osapuolten passiivisuuden sekä ajan kulumisen vuoksi. F:llä ei olisi eläessään ollut oikeutta vaatia ositusta toimitettavaksi. C:llä ei voi olla avioliittolain 85 §:n 1 momentin perusteella sen parempaa oikeutta asiassa kuin mitä F:llä oli ollut.

F on ollut uudelleen avioliitossa ja eronnut sen jälkeen, kun avioliitto A:n kanssa on päättynyt eroon.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Pesänjakaja on ratkaisussaan katsonut, että F:n ositusvaade oli prekludoitunut ja että ositus A:n ja F:n välillä siten oli tullut toimitetuksi.

Moitekanteessa C myötäpuolineen on vaatinut, että ositus määrätään toimitettavaksi.

F:n ja A:n avioliitto on päättynyt avioeroon 16.5.1961. Asiassa on riidatonta, että avioliittolain 98 §:n ja perintökaaren 23 luvun 9 §:n edellyttämää osituskirjaa ei ole laadittu. Lisäksi on riidatonta, ettei puolisoilla ole koti-irtaimiston lisäksi ollut muuta ositettavaa omaisuutta.

Avioliittolain 85 §:n 1 momentissa säädetty puolison tai perillisen oikeus vaatia osituksen toimittamista ei ole määräaikaan sidottu. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että ositusvaateen menettäminen on mahdollista muun ohella passiivisuuden vuoksi (Lohi, Tapani: Aviovarallisuusoikeus, 2016, s. 391 ss; Kangas, Urpo: Perhevarallisuusoikeus, 3. uud. painos, 2018, s. 185 ss; KKO 2001:56).

C ja D ovat kertoneet, että heidän vanhempiensa erotessa F oli muuttanut pois perheen yhteisestä kodista yksiöön asumaan. Muu perhe oli jäänyt asumaan suureen asuntoon, eikä F ollut ottanut sieltä irtaimistoa mukaansa. C on kertonut, että hänen äitinsä oli eron jälkeen lohduttautunut sillä, että lapset saisivat esineet myöhemmin. C on kertonut, että hänen äitinsä oli sittemmin avioitunut uudelleen ja avioliitto oli päättynyt eroon. C:n käsityksen mukaan tämän avioeron jälkeen oli toimitettu ositus.

F on esittänyt ositusvaateen A:n kuoleman jälkeen vuonna 2005 eli yli neljäkymmentä vuotta ositusperusteen syntymisestä. Se, että puolisoiden varallisuus oli koostunut ainoastaan koti-irtaimistosta, puhuu sitä vastaan, että F:llä olisi ollut erityistä syytä lykätä ositusta näin pitkään. Ositusvaateesta luopumiseen viittaa myös se, ettei vaatimusta ollut esitetty silloinkaan, kun F:n toisen avioliiton päätyttyä oli toimitettu ositus. Näiden seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoo, että F on passiivisuutensa perusteella menettänyt oikeutensa vaatia ositusta. Myöskään F:n perillisillä ei näin ollen ole oikeutta vaatia osituksen toimittamista.

Edellä lausutuilla perusteilla ei ole syytä muuttaa pesänjakajan ratkaisun lopputulosta osituksen toimittamisesta.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Marja Kekäläinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 8.5.2020

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 20.9.2019 myöntänyt C:lle jatkokäsittelyluvan ositusvaateen esittämisen osalta ja siirtänyt kysymyksen jatkokäsittelyn myöntämisestä muilta osin ratkaistavaksi myöhemmin. Hovioikeus on 8.5.2020 katsonut, että aihetta luvan myöntämiselle muilta osin ei ollut. Hovioikeus on siten jatkanut valituksen käsittelyä vain ositusvaateen esittämisen osalta.

Valitus

C on siltä osin kuin hänelle on myönnetty jatkokäsittelylupa vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja A:n jälkeen toimitettua perinnönjakoa muutetaan siten, että F:n ja A:n välillä toimitetaan ositus.

F ei ollut luopunut oikeudestaan vaatia ositusta, eikä ositusvaade ollut vanhentunut. Ositusta F:n ja A:n välillä ei myöskään ollut toimitettu. A:n haltuun oli avioeron jälkeen jäänyt F:lle kuuluvaa omaisuutta, kuten kodin irtaimistoa. F oli tarkoittanut, että ositus toimitetaan myöhemmin. F oli koko elämänsä ajan vilpittömästi ollut siinä käsityksessä, että ositus toimitetaan hänen ja A:n kuoleman jälkeen, jolloin lapset saavat osuutensa. Hänellä ei ollut avioerotilanteessa ollut yksinhuoltajana tosiasiallisia kykyjä, voimia ja varoja vaatia ositusta.

Vastaus

B ja E ovat vaatineet, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio ositusvaatimuksen osalta oli oikea.

Osituskirjaa ei ollut tehty, mutta F:n ja A:n omaisuus oli tosiasiallisesti jaettu. Puolisoilla oli ollut vain vähäistä irtainta omaisuutta ja he olivat asuneet vuokra-asunnossa. Avioliiton aikana omistettuja irtaimia esineitä oli jäänyt molempien puolisoiden haltuun.

F ja siten myös C olivat yli neljänkymmenen vuoden aikana passiivisuuden ja ajan kulumisen perusteella joka tapauksessa menettäneet oikeutensa vaatia ositusta. F:n toiminta osoitti, että ositus oli tosiasiassa tehty suullisella sopimuksella tai hän oli luopunut sen vaatimisesta. Puolisot olivat avioeron jälkeenkin olleet yhteydessä, mutta F ei ollut koko elinaikanaan vaatinut ositusta. F oli ollut uudelleen avioliitossa, joka oli päättynyt avioeroon. Mikäli ositus F:n ja A:n välillä olisi tuolloin ollut toimittamatta, ositus olisi pitänyt toimittaa jälkimmäisen avioliiton osituksen yhteydessä myös heidän välillään. Ositusvaade oli ensimmäisen kerran esitetty vasta A:n jälkeen toimitetussa perinnönjakokokouksessa.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A:n kuolinpesän pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi määrätty asianajaja on perinnönjakokirjassa 27.12.2016 F:n ja A:n välisen osituksen toimittamista koskevan vaatimuksen osalta ratkaisunaan päätynyt siihen, että F:n ositusvaade oli prekludoitunut ja että ositus F:n ja A:n välillä oli siten tullut toimitetuksi.

F:n moitittua perinnönjakoa ja vaadittua edelleen osituksen toimittamista käräjäoikeus ei ole muuttanut pesänjakajan ratkaisun lopputulosta.

Hovioikeudessa on C:n valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, onko F ja siten myös C menettänyt oikeutensa vaatia omaisuuden ositusta F:n ja A:n välillä.

Sovellettavat säännökset

Avioliittolain 85 §:n mukainen oikeus vaatia ositusta avioliiton purkauduttua ei ole sidoksissa määräaikaan. Oikeus vaatia omaisuuden ositusta ei siten lähtökohtaisesti vanhene.

Korkein oikeus ei, toisin kuin käräjäoikeus on todennut, ole ottanut kantaa ositusvaateen menettämisen edellytyksiin. Ratkaisu KKO 2001:56 on koskenut ainoastaan sitä, kuuluiko kysymys ositusvaateen menettämisestä ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella pesänjakajan ratkaistaviin kysymyksiin.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että puoliso voi ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella menettää oikeutensa vaatia omaisuuden ositusta. Ajan kuluminen voi olla aihetodiste siitä, että henkilö on luopunut käyttämästä hänelle annettuja aviovarallisuusoikeuksia, passiivisuus taas merkki siitä, että omaisuus on sovittu ositetuksi ja kumpikin osapuoli on luopunut vaatimuksistaan toista kohtaan (Aarnio, Aulis – Helin, Markku: Suomen avioliitto-oikeus 1992 s. 144). Arvioitaessa sitä, mikä merkitys ajan kulumisella ja passiivisuudella on ositusvaateen esittämisen kannalta, huomiota on kiinnitettävä myös siihen, onko osituksen lykkääntymiselle ollut järkeviä syitä. Mikäli kysymys on avioliiton purkaantumisesta kuoleman johdosta, tavanomaista on, että lesken annetaan elää jakamattomassa pesässä, eikä ositusta toimiteta vielä hänen eläessään. Tällöin vuosikymmeniä kestänyt passiivinenkaan käytös ei välttämättä merkitse sitä, että puoliso olisi tarkoittanut luopua oikeudestaan vaatia ositusta. Toisin asiaa on sen sijaan aihetta arvioida silloin, kun kysymys on avioliiton purkautumisesta avioeron johdosta. Tällöin etenkin se, että puolisot ovat heti eron jälkeen vapaamuotoisesti jakaneet yhteisen irtaimiston ja muutoin pitäneet kumpikin oman omaisuutensa eikä kumpikaan ole tämän jälkeen esittänyt vaatimuksia toisiaan kohtaan, on saattanut synnyttää enemmän omistavalle puolisolle perustellusti käsityksen, että toinenkin puoliso on tyytynyt järjestelyyn. Jälkimmäisessä tapauksessa sen, joka väittää osituksen olevan edelleen toimittamatta, on esitettävä näyttöä siitä, että ositusta on vaadittu, mutta sitä ei ole vaatimuksesta huolimatta toimitettu. (Lohi, Tapani: Aviovarallisuusoikeus 2016 s. 391–393 ja Kangas, Urpo: Perhevarallisuusoikeus 2018 s. 185–186.)

Asian arviointi tässä tapauksessa

Hovioikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että ositusvaateen menettäminen voi ajan kulumisen ja passiivisuuden vuoksi olla mahdollista. Ositusvaateen katsominen menetetyksi edellyttää kuitenkin painavia perusteita. Painavien perusteiden arvioinnissa on muun ohella otettava huomioon avioliiton purkautumisesta kulunut aika, ositusvaatimuksen esittämisen viivästymisen syyt, ositettavaksi vaadittavan omaisuuden laatu ja olosuhteet kokonaisuudessaan.

F:n ja A:n avioliitto on päättynyt avioeroon vuonna 1961. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin puolisoilla ei ole ollut koti-irtaimiston lisäksi muuta ositettavaa omaisuutta. On riidatonta, että avioeron jälkeen osituskirjaa ei ole laadittu. Riidatonta on myös, että vaatimus F:n ja A:n omaisuuden osittamisesta on ensimmäisen kerran esitetty A:n perinnönjakokokouksessa vuonna 2005.

C:n mukaan ositusta ei ollut vaadittu aiemmin, koska F:llä ei ollut yksinhuoltajana ollut voimavaroja ja taloudellista mahdollisuutta vaatia ositusta. F oli myös ajatellut, että ositus toimitetaan molempien kuoleman jälkeen, jolloin lapset saisivat osuutensa esineistä. F oli A:n jälkeen ollut uudelleen avioliitossa, joka oli niin ikään päättynyt avioeroon. Kyseisen avioeron jälkeen oli toimitettu ositus.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella puolisoiden omaisuus on muodostunut yksinomaan koti-irtaimistosta, eikä heillä ole ollut kiinteää omaisuutta. Kysymys ei siten ole ollut siitä, että omaisuuden ositus olisi jätetty tekemättä sen vuoksi, että puolisoille olisi avioerosta huolimatta jäänyt yhteistä omaisuutta tai sen vuoksi, että toinen puolisoista olisi perheen kanssa jäänyt asumaan yhdessä omistettuun asuntoon. Mikään asiassa ei viittaa siihenkään, että puolisoiden välille olisi avioeron jälkeen jäänyt muitakaan avoimia oikeudellisia kysymyksiä.

Hovioikeus toteaa, että ositusta koskeva vaatimus on esitetty ensimmäisen kerran yli 40 vuotta avioeron jälkeen. F ja hänen kuolemansa jälkeen myös hänen perillisensä ovat siten usean vuosikymmenen ajan olleet osituksen suhteen passiivisia. F ei ole vaatinut omaisuuden ositusta vielä toisen avioeronsa jälkeenkään. Hovioikeus katsoo, että A ja myöhemmin myös hänen perillisensä ovat näissä olosuhteissa perustellusti voineet olla siinä käsityksessä, että F on luopunut avio-oikeuteen perustuvista vaatimuksistaan. Asiassa ei ole tullut ilmi sellaisia syitä, joiden vuoksi vaatimuksen esittämisen lykkäämistä näin pitkäksi ajaksi voitaisiin pitää perusteltuna ottaen myös huomioon, että kysymyksessä on ollut ainoastaan koti-irtaimisto.

Johtopäätökset

Mainituilla sekä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoo, että F on passiivisuutensa ja ajan kulumisen perusteella luopunut oikeudestaan vaatia omaisuuden ositusta. Näin ollen myöskään hänen perillisellään C:llä ei ole oikeutta vaatia ositusta. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei siten ole.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Jukka Lindstedt
Hovioikeudenneuvos Satu Saarensola
Hovioikeudenneuvos Jaana Hemminki

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Heidi Karru

Ratkaisu on yksimielinen.

Työntekijä, joka oli siirtymässä työnantajansa kanssa kilpailevan yrityksen palvelukseen, oli ilmoittanut irtisanoutumisestaan työnantajalle noin neljä viikkoa ennen irtisanomisilmoituksensa mukaista työsuhteen päättymispäivää, vaikka työsuhteessa noudatettava irtisanomisaika oli vain kaksi viikkoa. Työnantaja oli katsonut työsuhteen päättyneen, kun irtisanomisilmoituksesta oli kulunut kaksi viikkoa. Hovioikeus katsoi, että irtisanomisaika, jota työntekijä on velvollinen noudattamaan, on vähimmäisaika, eikä estettä ole sille, että työntekijä ilmoittaa irtisanoutumisestaan ennakollisesti tai pidemmällä irtisanomisajalla. Vaikka työnantaja oli katsonut työsuhteen päättyneen ennen irtisanomisilmoituksen mukaista päättymisaikaa, työntekijän työsuhteen perusteetonta päättämistä koskeva kannevaatimus hylättiin, koska työntekijän työsuhde oli päättynyt hänen oman irtisanoutumisensa perusteella.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 16.08.2019 NRO 36674

Asia Työsuhteen irtisanominen

SELOSTUS ASIASTA

Vaatimukset

Kantaja A on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa vastaajayhtiö B Oy:n suorittamaan hänelle

1) irtisanomisajan palkkana 2 587,93 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2018 lukien,

2) lomakorvauksena 516,72 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2018 lukien,

3) tulospalkkiona 5.335 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien,

4) korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 12.918 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien, sekä

5) oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Perustelut

Tausta ja oikeudellinen arviointi

A on työskennellyt 3.6.2013 lukien toistaiseksi voimassa olevaksi tarkoitetussa työsuhteessa B Oy:n palveluksessa nimikkeellä Senior Engineer, Control Development. A on ilmoittanut 4.12.2017 kirjallisesti työnantajan edustajalle, että irtisanoo työsopimuksensa niin, että irtisanomisaika alkaa 18.12.2017. Irtisanomisajan pituus on ollut 14 päivää, joten työsopimus on A:n yksipuolisen tahdonilmaisun mukaan ollut määrä päättyä 1.1.2018.

Työnantaja on tulkinnut ennakolta annettua irtisanoutumisilmoitusta A:n tahdonilmaisun vastaisesti ja katsonut, että työsuhde on päättynyt 18.12.2017. A:lle on aiheutunut työnantajan menettelystä taloudellista vahinkoa maksamatta jääneen irtisanomisajan palkan, lomakorvauksen ja tulospalkkion muodossa. Koska työnantajalla ei ole ollut laillista perustetta päättää työsuhdetta, A:lla on oikeus myös työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen.

A:n kuukausipalkan määrä on ollut 4 306 euroa, joten päiväpalkan määrä on joulukuussa 2017 ollut 4 306: 18 = 239,22 ja tammikuussa 2018 4 306:22 = 195,73. Maksamatta jätetyn irtisanomisajan palkan määrä ajanjaksolta 18.12.2017- 1.1.2018 on siten 239,22 x 10 + 195,73 =

2 587,93 euroa. Irtisanomisajalta kertyneen, maksamatta jätetyn lomakorvauksen määrä on 4 306:25 x 3 = 516,72 euroa.

B Oy:n tulospalkkiojärjestelmän mukaan tulospalkkion maksamisen edellytyksenä on, että henkilö on ollut työsuhteessa vuoden viimeisenä työpäivänä. Tämä edellytys olisi täyttynyt, mikäli A:n selkeää kirjallista tahdonilmaisua olisi noudatettu. Koska työnantaja on päättänyt

työsuhteen, A:lla ei ole tarkkaa tietoa vuodelta 2017 maksetun tulospalkkion määrästä. A esittää sen vuoksi vaatimuksen enimmäismääräisenä ja täsmentää vaatimusta määrällisesti

oikeudenkäynnin edetessä.

A vaatii työsopimuslain mukaisena päättämiskorvauksena minimimäärää eli kolmen kuukauden palkkaa. Korvauksesta ei tarvitse tehdä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n mukaista vähennystä, koska A ei ole saanut työttömyyspäivärahaa.

A:n ennakollinen irtisanoutumisilmoitus

Työsopimuksen irtisanomisaika on ajanjakso, joka on vähintään varattava työsuhteen toiselle sopijapuolelle työsopimuksen päättymiseen valmistautumiseksi.

A on 4.12. ilmoittanut, ettei hyväksy työnantajan uutta työtarjousta, vaan tulee siirtymään kilpailijan palvelukseen. Samalla A on ilmoittanut tulevansa ennakollisesti irtisanomaan työsuhteensa.

A:n ilmoitus on ollut ennakkoilmoitus myöhemmin alkavasta irtisanomisajasta.

Työnantaja oli nimenomaan aiemmin pyytänyt A:ta ilmoittamaan hyvissä ajoin, jos ei aio jatkaa yhtiössä.

A:n yksipuolista tahdonilmaisua on tulkittava sen sisällön mukaisesti.

A:n antama ennakkoilmoitus on normaalia ja lojaalia menettelyä käytännön työelämässä.

Myös työnantajat ovat käyttäneet vakiintuneesti ennakkoilmoituksia isoissa saneerauksissa, joissa on yt-menettelyn jälkeen tarjottu irtisanoutumispakettiratkaisun ottamista ennen työnantajan varsinaisen irtisanomisen toimeenpanemista.

Oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön mukaan työsuhteen päättymispäivämäärän on katsottu määräytyvän annetun irtisanomisilmoituksen mukaan. Työnantaja on kuitenkin tosiasiallisesti

lakkauttanut työsuhteen A:n ilmoittamaa päättymispäivää aiemmin päättymään työnantajan nimenomaisesti ilmoittamana ajankohtana 18.12.2017, joten työnantaja on perusteettomasti päättänyt A:n työsuhteen ja on tästä korvausvelvollinen TSL 12 luvun 2 §:n mukaisesti.

Työnantajan sovintotarjous on sisältänyt rahan lisäksi myös lisäehtoja.

Esitettävä näyttö

A:n kuukausipalkan määrä ja irtisanomisajan pituus ovat A:n käsityksen mukaan riidattomia seikkoja.

A:n täydennys 7.6.2019

A on ollut tietoinen siitä, että yhtiön yleisen käytännön mukaan kilpailijalle siirtyvän työntekijän työvelvoite päättyy välittömästi. B Oy:n edustajat olivat kuitenkin aiemmin pyytäneet A:ta ilmoittamaan hyvissä ajoin, jos A ei aio jatkaa B Oy:n palveluksessa. A oli tiedustellut 4.12, voiko hän jatkaa työntekoa vielä ainakin jouluun asti, koska hänellä oli akuutteja asioita kesken eikä kenelläkään hänen esimiehistään ollut mitään työnteon jatkamista vastaan. Vasta henkilöstöosastolta tuli ilmoitus, että A ei voi työskennellä. B Oy:lla olisi ollut täysi mahdollisuus hyödyntää A:n työvelvoitetta aivan samalla tavalla, kun irtisanomistilanteissa työnantaja yleensä tapauskohtaisesti työtilanteen mukaan päättää, koska työntekovelvoite loppuu.

A on joulu- ja tammikuussa yrittänyt ottaa yhteyttä B Oy:n edustajiin asian sopimiseksi, mutta hänelle on kerrottu, että B Oy:n edustajia on kielletty puhumasta asiasta A:n kanssa. B Oy on - vasta A:n ilmoitettua riitauttavansa asian - tehnyt A:lle sovintotarjouksen, johon on sisältynyt ehdoton salassapito ja vielä sopimussakko. A ei missään olosuhteissa ole ollut valmis hyväksymään puheoikeutensa rajoittamista, joten kyseisillä reunaehdoilla sopiminen ei olisi ollut mitenkään mahdollinen, ei ennen oikeudenkäyntiä eikä oikeudenkäynnissä. A:n liitolle sopimus olisi ollut mahdollinen, jos vastaaja olisi myöntänyt kanteen perusteen.

B Oy:n vastaus

B Oy on vaatinut käräjäoikeutta hylkäämään kanteen kokonaisuudessaan sekä perusteiltaan että määrältään.

Lisäksi B Oy on vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan B Oy:n oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomiosta lukien.

Perustelut

Yleisesti

A:lla ei ole oikeutta vaatimiinsa irtisanomisajan palkkaan, lomakorvaukseen, tulospalkkioon ja korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

A irtisanoutui omalla 4.12.2017 antamallaan irtisanomisilmoituksella. A:n työsopimuksen mukainen irtisanomisaika oli 14 vuorokautta, joten hänen työsuhteensa vastaajan

kanssa päättyi 18.12.2017.

B Oy ei ole päättänyt A:n työsuhdetta.

Tapahtumat

B Oy on suorittanut A:lle kaikki hänen työsuhteeseensa liittyvät saatavat.

A ja hänen esimiehensä C olivat käyneet keskusteluja työsopimuksen ehdoista A:n ja B Oy:n välillä marraskuun 2017 aikana, kun A oli ilmoittanut harkitsevansa

siirtymistä kilpailevaan yhtiöön. B Oy oli myös tehnyt A:lle useita tarjouksia uudesta sopimuksesta. A ja B Oy eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen työsopimuksesta.

Marraskuun 2017 aikana käydyissä keskusteluissa todistajana kuultu C oli ilmoittanut A:lle, että mikäli hän irtisanoutuu ja siirtyy kilpailevan yrityksen palvelukseen, niin B Oy:n käytännön mukaisesti A:n työvelvoite irtisanomisaikana päättyy välittömästi. Tällä käytännöllä B Oy pyrkii muun muassa suojaamaan liike- ja ammattisalaisuuksiaan. A työskenteli tuotekehitysyksikössä ja siten hänellä oli pääsy liike- ja ammattisalaisuuksiksi katsottuun tietoon.

A ilmoitti lopulta esimiehelleen 4.12.2017 sanallisesti irtisanoutuvansa tehtävästään samana päivänä. Samalla A tiedusteli esimieheltään, että onko hänen mahdollista irtisanoutua siten,

että hänen työsopimuksensa päättyisi vasta 1.1.2018. Tähän esimies vastasi, ettei hän tiedä, onko se mahdollista.

A jätti myöhemmin 4.12.2017 kirjallisen irtisanomisilmoituksen, jossa hän ilmoitti irtisanoutuvansa siten, että työsopimus päättyy 1.1.2018. A:n työvelvoite loppui samana päivänä B Oy:n noudattaman käytännön johdosta työnantajan katsottua irtisanomisajan

alkaneen 4.12.2017 annetusta ilmoituksesta. A on ilmoittanut yhtiön edustajalle tietävänsä käytännöstä, jonka mukaan työvelvoitetta irtisanomisaikana ei ole.

B Oy:n näkemyksen mukaan A:lla ei ole oikeutta irtisanoutua irtisanomisaikaansa pidemmällä ajalla ilman asiasta sopimista, ja B Oy laski A:n työsopimuksen päättyneeksi hänen työsopimuksensa mukaisen kahden viikon kuluttua A:n 4.12.2017 antamasta irtisanomisilmoituksesta. B Oy:n henkilöstöhallinnon edustaja ilmoitti A:lle 13.12.2017, että hänen työsuhteensa päättymisaika lasketaan irtisanomisilmoituksen tekemisestä.

Työsuhteen päättymisen jälkeen A ja B Oy kävivät neuvotteluita A:n tulospalkkiosta vuodelta 2017. B Oy:n tulospalkkio-ohjelman mukaan työntekijällä on oikeus tulospalkkioon, mikäli työsuhde on voimassa vuoden viimeisenä päivänä. B Oy oli valmis maksamaan

A:lle lopulta asian sovinnolliseksi ratkaisemiseksi täyden tulospalkkion vuodelta 2017, vaikka varsinainen tulospalkkion toteuma ei olisi oikeuttanut täyteen palkkioon, eikä A:lla olisi ollut edellä kuvatusti B Oy:n tulospalkkio-ohjelman mukaan oikeutta tulospalkkioon lainkaan.

B Oy:n tarjous oli määrältään 7.000 euroa, mutta A ei hyväksynyt tarjousta.

A:lla ei ollut oikeutta irtisanoa 4.12.2017 työsuhdettaan päättymään 1.1.2018

A:n työsopimuksen mukainen irtisanomisaika oli 14 vuorokautta. Irtisanomisaika lasketaan työsopimuslain mukaan yksiselitteisesti irtisanomisilmoituksen antamisajankohdasta, mikä A:n osalta on riidattomasti ollut 4.12.2017. Näin ollen A:n työsuhde on päättynyt

18.12.2017.

Työsopimuslaissa ei mainita mahdollisuutta irtisanoutua siten, että työntekijä voisi jättää yhdellä päivämäärällä irtisanomisilmoituksen, jolla ilmoittaa irtisanoutuvansa vasta myöhemmällä päivämäärällä.

Työsopimuslain mukaan irtisanomisaika ei ole vähimmäisirtisanomisaika, eikä työntekijä saa omalla päätöksellään pidentää irtisanomisaikaansa, kuten A on asiassa käytännössä yrittänyt tehdä.

Olisi lisäksi yleisen sopimusoikeuden vastaista, että työsopimuksen osapuoli voisi muuttaa yhteisesti sovittua sopimuksen ehtoa yksipuolisesti. A:n työsopimuksen sanamuodon lisäksi osapuolten tarkoitus on ollut, että A:n työsopimuksen irtisanomisaika on 14 päivää irtisanomisilmoituksen antamisesta. Minkäänlaisesta muusta irtisanomisajasta eivät A ja B Oy ole työsopimusta solmiessaan sopineet.

Työntekijöiden tekemät yksipuoliset irtisanomisaikojen pidentämiset johtaisivat helposti kohtuuttomiin tilanteisiin työnantajien kannalta, mikäli käytäntö vahvistettaisiin yleisesti hyväksyttäväksi käytännöksi. Myös työsopimusten sitovuus ja oikeusvarmuus heikkenisivät samoin kuin työnantajan oikeussuoja.

Tässä tapauksessa on vielä huomioitava, että A oli tietoinen B Oy:n noudattamasta käytännöstä, jonka mukaan irtisanoutuvalla ja kilpailevan yrityksen palvelukseen menevällä työntekijällä ei ole irtisanomisaikana työvelvoitetta. Näin ollen A olisi saanut ylimääräistä ja täysin vastikkeetonta korvausta hänen 2 viikon palkkaansa vastaavan määrän, mikäli B Oy olisi hyväksynyt A:n työsuhteen päättymisen vasta 1.1.2018. Mikäli irtisanomisajan yksipuolinen pidentäminen olisi kanteessa esitetyin tavoin mahdollista, niin yhtiön työntekijät voisivat vastaavassa tilanteessa irtisanoutua useiden kuukausien irtisanomisajoilla ja odottaa saavansa samalta ajalta palkkaa ilman työntekovelvoitetta. B Oy on aikaisemminkin katsonut irtisanomisajan lähtevän kulumaan irtisanomisilmoituksen jättämisestä vastaavanlaisessa tilanteessa, ja jo työntekijöiden tasapuolisen kohtelun vaatimus on edellyttänyt samaa kohtelua A:n osalta.

A:an ilmoitettua - täysin tietoisena työntekovelvoitteesta vapauttamiseen liittyvästä käytännöstä - siirtyvänsä kilpailijan palvelukseen ennenaikaisesti, ei työnantajalla ole tosiasiassa ollut

mitään mahdollisuutta hyödyntää A:n työpanosta työsuhteen loppuaikana. A:n menettelyn vahvistaminen sallituksi mahdollistaisi työntekijöiden vilpillisen menettelyn myös muissa vastaavissa tapauksissa ja aiheuttaisi negatiivisia toiminnallisia ja taloudellisia vaikutuksia yrityksille. Asian tulkintavaikutusta ja ratkaisun mahdollisia seuraamuksia tulee arvioida huomattavasti laajemmin kuin ainoastaan tämän yksittäistapauksen osalta.

Lisäksi yksipuolisen irtisanomisajan pidentämisen mahdollistaminen johtaisi väistämättä kysymykseen, kuinka paljon irtisanomisaikaa olisi mahdollista pidentää? Voisiko 14 vuorokauden irtisanomisaikaa pidentää esimerkiksi 3 kuukauteen tai puoleen vuoteen? Tällaista arviota olisi

lopulta lähes mahdotonta tehdä, eikä lainsäätäjä ole sellaista mahdollisuutta työntekijälle tarkoittanut.

A:n näkemyksen mukaan irtisanomisajassa on kyse noudatettavasta vähimmäisajasta, ja A:n ennakkoilmoitus on ollut normaalia ja lojaalia menettelyä työnantajaa kohtaan. Tässä

tapauksessa A:n tosiasiallisena tarkoituksena on ollut irtisanoutua työstään 4.12.2017 lukien, mitä osoittaa myös A:n oma menettely. A on mm. järjestänyt läksiäistarjoilua työpaikalla 4.12., eli päivänä, jona hänen on ollut tarkoitus irtisanoutua työstään. B Oy:n näkemyksen mukaan A on päätynyt tekemään riidan kohteena olevan irtisanomisilmoituksen vasta huomattuaan, että hänen irtisanoutumisaikansa onkin 1 kuukauden sijaan vain 14 päivää, eikä

tulospalkkion edellytykset täyty, mikäli hän irtisanoutuu 4.12.2017. Tässä tapauksessa A:n menettely ei ole johtunut siitä, että työnantajalle jäisi enemmän aikaa reagoida irtisanoutumiseen, vaan kyse on ollut puhtaasti oman edun tavoittelusta. A:n menettelyä ei missään nimessä voida katsoa lojaaliksi teoksi työnantajaa kohtaan, vaan päinvastoin työntekijän yleisen lojaliteettivelvoitteen vastaiseksi menettelyksi.

Yhtiö ei päättänyt A:n työsopimusta

A:n työsuhde yhtiöön päättyi hänen oman irtisanoutumisensa johdosta. B Oy ei ole missään vaiheessa ryhtynyt irtisanomiseen tai muihin työsuhteen päättämiseen liittyviin toimiin, eikä työsuhdetta olisi päätetty ilman A:n omaa irtisanoutumista. Näin ollen asiassa ei voida tuomita A:n vaatimaa korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

Mikäli tuomioistuin päätyisi tulkintaan, että A:n työsuhteen olisi tullut päättyä hänen työsopimuksen mukaisesta irtisanomisajasta poiketen vasta 1.1.2018, ei se tarkoita, että B Oy olisi päättänyt työsopimuksen yksipuolisesti ja perusteetta 18.12.2017.

Asiassa on kyse tulkintariidasta irtisanomisajan pituudesta, ei työsopimuksen päättämisen perusteesta tai siitä, kumpi osapuoli työsopimuksen irtisanoi. Näin ollen B Oy:lle voitaisiin tuomita vain A:n vaatimuskohtien 1-3 mukaisiin korvauksiin. Tilanne on analoginen työsopimuslain 6 luvun 4 §:n säätelemän tilanteen kanssa. Lainkohdan mukaan työnantaja joutuu korvaamaan maksamatta jääneen irtisanomisajan palkan osan työnantajalle, mikäli työnantaja on maksanut palkkaa liian lyhyeltä irtisanomisajalta.

Toisinaan työsuhde voi päättyä sellaisissa olosuhteissa, joissa ei voida päätellä työsopimuksen päättänyttä osapuolta. Näissä poikkeustilanteissa työsuhteen katsotaan päättyneen molemminpuolisin toimin, eikä kumpikaan työsopimuksen osapuoli ole korvausvastuussa

toiselle sopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä. (Koskinen, Kairinen ym.: Työoikeus. Oikeuden perusteokset (2018), s. 1352-1353). Vaikka B Oy:n näkemyksen mukaan asiassa on selvää, että työsuhde ei olisi päättynyt ilman A:n irtisanoutumista, katsoo B Oy, että kyse on ollut viimekädessä edellä kuvaillun kaltaisesta tilanteesta, eikä B Oy:n voida siten katsoa olevan asiassa korvausvelvollinen.

Vaatimuksista

B Oy on kiistänyt A:n vaatimukset perusteiltaan. Määrältään B Oy on myöntänyt kanteen kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikuluista

-------

Riidattomat seikat

1. A oli tietoinen siitä, että yhtiön käytännön mukaan kilpailijalle siirtyvän työntekijän työvelvoite päättyy välittömästi.

2. B Oy:n kantajalle tekemä tarjous asian sovinnollisesta ratkaisemisesta.

3. Oikeus tulospalkkioon syntyy vain silloin, jos työsuhde on voimassa vuoden viimeisenä päivänä

4. A on ilmoittanut valmisteluistunnossa, että asian voidaan sopia, jos B Oy myöntää kanteen perusteen. B Oy on vastannut, että se ei ole mahdollista.

5. A on ilmoittanut esimiehelleen 4.12. aikomuksestaan jättää samana päivänä irtisanoutumisilmoitus

6. A on järjestänyt 4.12. työpaikalla läksiäistarjoilua ennen kuin työnantaja on saanut tiedon A:n irtisanoutumisilmoituksesta.

TODISTELU

------

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perusteet

Tausta ja kysymyksenasettelu

A on työskennellyt 3.6.2013 lukien toistaiseksi voimassa olevaksi tarkoitetussa työsuhteessa B Oy:n palveluksessa nimikkeellä Senior Engineer, Control Development. A on ilmoittanut 4.12.2017 kirjallisesti työnantajan edustajalle, että irtisanoo työsopimuksensa niin, että irtisanomisaika alkaa 18.12.2017 (K 1). Irtisanomisajan pituus on ollut 14 päivää, joten työsopimus on A:n yksipuolisen tahdonilmaisun mukaan ollut määrä päättyä 1.1.2018.

A on katsonut, että työnantaja on tulkinnut ennakolta annettua irtisanoutumisilmoitusta A:n tahdonilmaisun vastaisesti ja katsonut, että työsuhde on päättynyt 18.12.2017. A on katsonut, että hänelle on aiheutunut työnantajan menettelystä taloudellista vahinkoa maksamatta jääneen irtisanomisajan palkan, lomakorvauksen ja tulospalkkion muodossa. A on myös katsonut, että koska työnantajalla ei ole ollut laillista perustetta päättää työsuhdetta, A:lla on oikeus myös työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen. A on viitannut kantansa tueksi oikeuskirjallisuuteen ja -käytäntöön.

B Oy on kiistänyt perusteeltaan A:n näkemykset katsoen, että irtisanomisaika on alkanut A:n tosiasiallisesti suorittamasta irtisanoutumisesta 4.12.2017 alkaen huomioon ottaen, että B Oy ei A:n aseman ja vastaajan liikesalaisuuksiin pääsyn johdosta ole voinut A:n itsensä tieten ja yhtiön käytännön mukaisesti hyödyntää A:n työpanosta irtisanoutumisilmoituksen jälkeen irtisanomisaikana, vaan on joutunut vapauttamaan A:n työvelvoitteesta heti 4.12.2017. Tämän vuoksi olisi perusteetonta ja kohtuutonta hyväksyä A:n

oikeus tulospalkkioon ja irtisanomisajan ennakkoilmoitukseen. Ennakkoilmoituksen kesto, mikäli hyväksyttäisiin A:n näkemys, johtaisi myös kohtuuttomuuteen ja yhdenvertaisuuden vaarantumiseen työnantajan kannalta, mikäli se olisi huomattavasti nyt tapahtunutta 14

vuorokautta pidempi. Oikeutta työsuhteen perusteettoman päättämisen korvaukseen ei ole myöskään, koska A on tosiasiallisesti itse irtisanoutunut työsuhteestaan.

Oikeudellinen arviointi

Kohta 1-3/irtisanomisajan palkka, lomakorvaus ja tulospalkkio

Työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on irtisanonut työsopimuksen noudattamatta irtisanomisaikaa, on maksettava työntekijälle korvauksena täysi palkka irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta.

Työsopimuslain 6 luvun 3 §:ssä säädetään yleisistä työsopimuksen irtisanomisajoista. Ne tulevat noudatettavaksi, jos työ- tai työehtosopimuksessa ei ole sovittu irtisanomisajoista.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai tästä laista johtuvia velvollisuuksiaan, on korvattava työntekijälle siten

aiheuttamansa vahinko. Edellä 1 momentista säädetystä poiketen, korvausvelvollisuus 1 luvun 4 §:ssä taikka 7 tai 8 luvussa säädettyjen perusteiden vastaisesta työsopimuksen päättämisestä määräytyy 2 §:n mukaan. Mainitun säännöksen 4 momentin mukaan korvaus irtisanomisajan

noudattamatta jättämisestä määräytyy 6 luvun 4 §:n mukaan.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on tässä laissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on määrättävä maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

A ja yhtiö ovat sopineet irtisanomisajasta työsopimuksessa seuraavasti: "Työsopimuksen irtisanomisessa noudatetaan työehtosopimuksen mukaisia irtisanomisaikoja". Työhön sovellettavan

työehtosopimuksen mukaan "työsopimuksen irtisanomisajat määräytyvät kulloinkin voimassa olevan työsopimuslain mukaisesti". Näin ollen työsuhteessa on tullut -työntekijän irtisanottua työsopimuksensa- noudatettavaksi työehtosopimuksen mukaisesti työsopimuslain 6 luvun 3

§:n mukaisesti 14 päivän irtisanomisaika.

Käräjäoikeus toteaa, että työsopimuksen irtisanomisaika on ajanjakso, joka on vähintään varattava työsuhteen toiselle sopijapuolelle työsopimuksen päättymiseen valmistautumiseksi.

Asiassa on riidatonta, että A on 4.12. ilmoittanut, ettei hyväksy työnantajan uutta työtarjousta, vaan tulee siirtymään kilpailijan palvelukseen. Samalla A on ilmoittanut ennakollisesti tulevansa irtisanomaan työsuhteensa 18.12.2017 päättyväksi 31.12.2017. Asiassa ei ole kiistetty, että työnantaja oli nimenomaan aiemmin pyytänyt A:ta ilmoittamaan hyvissä ajoin, jos ei aio jatkaa yhtiössä.

Käräjäoikeus katsoo, että A:n antama ennakkoilmoitus on normaalia ja lojaalia menettelyä käytännön työelämässä.

Käräjäoikeus katsoo oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä arvioiduin tavoin, että työsopimuslain säännökset eivät estä työntekijää ilmoittamasta ennakolta, että hän irtisanoutuu vasta jostain

myöhäisemmästä ajankohdasta lukien. A:n ilmoitus on ollut siten ennakkoilmoitus myöhemmin alkavasta irtisanomisajasta ja A:n yksipuolista tahdonilmaisua on tulkittava sen sisällön mukaisesti. Vaikka työnantajalla onkin tulkintaetuoikeus työsuhteen ehtojen sisällöstä,

kohdistuu se ainoastaan työsuhteen ehtojen sisältöön eikä mahdollista työntekijän antaman yksipuolisen ilmoituksen sisällön tulkitsemista ilmoituksen sisällön vastaisiesti.

Oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön mukaan työsuhteen päättymispäivämäärän on katsottu

määräytyvän annetun irtisanomisilmoituksen mukaan ja että mikäli työnantaja ei noudata työntekijän ennakkoilmoitusta, on työntekijä oikeutettu irtisanomisajan palkkaan. (esim. Äimälä-Kärkkäinen: Työsopimuslaki: v 2017 s 434-435 ja Koskinen-Valkoinen: Päättämismenettely teoksessa Työoikeus 2018, s. 1388-1389) ja Helsingin hovioikeus 5.1.2009 nro 4 S

08/1654).

Käräjäoikeus katsoo, että työnantaja on edellä arvioiduin tavoin jättänyt noudattamatta A:n ennakkoilmoitusta irtisanoutumisestaan18.12.2017 alkaen, joten A:n työsuhde on oikeudellisesti päättynyt 31.12.2017 ja A on siten oikeutettu työsopimuslain 6 luvun 4 §:n

nojalla irtisanomisajan palkkaan.

Käräjäoikeus katsoo edellä selostettujen työsopimuslain säännösten sisällön ja systematiikan nojalla, että edellä mainitussa tilanteessa työnantajan jättäessä noudattamatta työntekijän irtisanoutuessa laillista irtisanomisaikaa, korvaus muilta kuin irtisanomisajan palkan osalta määräytyy työsopimuslain 12 luvun 1 §:n nojalla.

A on siten oikeutettu lomakorvaukseen sekä työsopimuslain 12 luvun 1 §:n mukaisiin muihin tosiasiallisen työsopimuksen mukaisen työsuhteen päättymisajankohdan johdosta määräytyviin korvauksiin eli tässä tapauksessa lomakorvaukseen ja myös tulospalkkioon 5.335 euroa osalta, koska hänen työsuhteensa on tosiasiallisesti tullut päättyä vasta 1.1.2018, jolloin hän on ollut oikeutettu vuotta 2017 koskevaan tulospalkkioon.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että työnantaja voi vapauttaa työntekijän työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana, mutta että tällainen ilmoitus on yksipuolinen toimenpide työnantajan puolelta eikä vapauta työnantajaa omista velvoitteistaan (esim. Äimälä-Kärkkäinen: Työsopimuslaki: v 2017 s 435 ja KKO 2010:95).

Käräjäoikeus katsoo, että B Oy:n esittämät perusteet A:n aseman ja liikesalaisuuksista tietoisuuden osalta eivät voi siten vapauttaa työnantajaa työsopimuksen ja työsopimuslain mukaisten velvoitteiden noudattamisesta ja siten edellä arvioidun ennakkoilmoituksen noudattamisesta. A:n irtisanomisaika ja ennakkoilmoituksen aika on myös ollut niin lyhyt, ettei A:n menettelyä voida millään tavoin arvioida epälojaaliksi tai johtavan B Oy:n kannalta kohtuuttomaan tilanteeseen. Työnantajan B Oy:n tulee arvioida tilanne erikseen sellaisissa tapauksissa, joissa ennakkoilmoitusaika olisi huomattavasti pidempi eikä käyttää sitä tämän

kaltaisen tapauksen toimintansa perustelemiseen.

Yhtiö on siten korvausvelvollinen kanteen 1-3 kohdista eli irtisanomisajan palkasta, lomakorvauksesta ja tulospalkkiosta.

Kohta 4/työsuhteen perusteeton päättäminen

Työsopimuslain 12 luvun vahingon korvaamista koskevat säännökset jakautuvat yleiseen vahingonkorvaukseen, joka määräytyy edellä selostetun mukaisesti 12 luvun 1 §:n nojalla ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä määrättävään korvaukseen, josta säädetään 12 luvun 2 §:ssä sekä 1 §:n 4 momentin mukaiseen irtisanomisajan noudattamatta jättämiseen, jolta osin korvausvelvollisuus määräytyy 6 luvun 4 §:n mukaisesti. Korvaus perusteettomasta

päättämisestä irtisanomistilanteissa määrätään 12 luvun 2:n mukaan, kun työnantaja on irtisanonut työsopimuksen vastoin 7 luvun 1, 3 tai 7 §:ssä säädettyjä perusteita.

Käräjäoikeus toteaa, että koska edellä selostetussa 12 luvun 1 §:ssä säädetyssä systematiikassa on eroteltu korvausvelvollisuus mainituin tavoin, on tälle erottelulle annettava merkitystä arvioitaessa

oikeudellisesti yksittäisen työsuhteen päättämistilanteen luonnetta ja korvauksen määräytymistä.

Käräjäoikeus katsoo edellä arvioidun perusteella, että koska A on itse ensin ilmoittanut irtisanoutuvansa työsuhteestaan ja työnantaja on sen jälkeen ainoastaan tulkinnut virheellisesti työntekijän itse tekemää irtisanomisilmoitusta jättämällä myöntämättä A:lle

oikeasta ajankohdasta alkavaa irtisanomisaikaa ja tosiasiallisesti irtisanomatta A:ta, ei kysymyksessä ole työsopimuslain 7 luvun 1, 3 tai 7 §:ssä säädettyjen perusteiden vastainen irtisanominen, vaan 6 luvun 4 §:ssä säädetyn oikea-aikaisesti ja -pituisesti määräytyvän

irtisanomisajan noudattamatta jättäminen. Kysymyksessä ei ole siten 12 luvun 2 §:n mukainen työnantajan työsopimuslain vastaisesti suorittama työsuhteen päättäminen.

Käräjäoikeus katsoo näin ollen, että työsopimuslain 12 luvun 2 § ei siten tule oikeudellisesti sovellettavaksi tässä tapauksessa eikä A ole oikeutettu korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus

-----

Käräjäoikeus katsoo, että A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus on ollut A:n asian hoitamisen kannalta tarpeellinen ja kohtuullinen kohdan 1-3 osalta myönnetyn 8.983,46 euron osalta, joten B Oy on korvausvelvollinen oikeudenkäyntikulkuista tältä osin.

Tuomiolauselma

Vastaaja B Oy velvoitetaan suorittamaan kantajalle A

1. irtisanomisajan palkkana 2 587,93 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2018 lukien,

2. lomakorvauksena 516,72 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2018 lukien,

3. tulospalkkiona 5.335 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 20.4.2018 lukien,

5. oikeudenkäyntikulut 8.983,46 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Kanne on hylätty kohdan 4 osalta.

Muutoksenhaku

-----

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Markku Saarikoski.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 30.04.2020

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on myöntänyt A:lle 13.11.2019 jatkokäsittelyluvan.

Valitus

A on vaatinut, että B Oy velvoitetaan maksamaan hänelle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 12.918 euroa korkoineen ja että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.

A oli ilmoittanut 4.12.2017 työnantajalle irtisanovansa työsopimuksensa siten, että irtisanomisaika alkoi 18.12.2017 ja työsuhde päättyi 1.1.2018. Yhtiö oli kuitenkin ilmoittanut A:lle, että työsuhde päättyy 18.12.2017. Kun työnantaja ei ollut noudattanut A:n irtisanomisilmoituksen mukaista irtisanomisaikaa, ei työsuhde ollut päättynyt hänen irtisanomisensa perusteella. Työnantaja oli päättänyt, että työsuhde päättyi 18.12.2017. Työnantajalla ei kuitenkaan ollut ollut perustetta irtisanomiselle, joten A:lla oli oikeus saada kolmen kuukauden palkkaa vastaava korvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

Vastaus

B Oy on vaatinut, että valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio väitetyn perusteettoman työsuhteen päättämisen osalta oli oikea. A:n työsuhde oli päättynyt hänen oman irtisanoutumisensa perusteella, eikä yhtiö ollut tehnyt mitään toimenpiteitä A:n työsuhteen päättämiseksi. A:n työsuhde ei olisi päättynyt ilman hänen omaa irtisanoutumistaan. Yhtiö päin vastoin oli tarjonnut A:lle uutta työsopimusta saadakseen tämän jäämään yhtiön palvelukseen. Työnantaja oli käräjäoikeuden perusteluidenkin osoittamalla tavalla ainoastaan jättänyt noudattamatta sopimuksen mukaista irtisanomisaikaa. Viime kädessä kysymys on tilanteesta, jossa työsuhteen päättymiseen ja päättämistoimen tehneeseen osapuoleen liittyy epäselvyyttä, ja työsuhteen on näin ollen toissijaisesti katsottava päättyneen molemminpuolisin toimin.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, onko työsuhde päättynyt A:n 4.12.2017 suorittaman irtisanomisen perusteella, vaikka työnantaja ei ollut noudattanut A:n irtisanomisilmoituksessaan ilmoittamaa, työsuhteessaan noudatettavaa irtisanomisaikaa pidempää irtisanomisaikaa, vai onko työnantaja päättänyt työsuhteen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti.

A on 4.12.2017 antanut työnantajalleen seuraavan irtisanomisilmoituksen: ”Irtisanoudun alkaen 18.12.2017 siten, että työsuhde loppuu 1.1.2018”. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin perustein (s. 10) A:n irtisanomisaika on ollut 14 päivää.

Irtisanomisaika, jota työntekijä työsopimuksensa ja työsopimuslain säännösten taikka työehtosopimuksen nojalla on velvollinen noudattamaan, on vähimmäisaika, eikä estettä ole sille, että työntekijä ilmoittaa irtisanoutumisestaan ennakollisesti tai pidemmällä irtisanomisajalla kuin muutoin olisi vähimmäisaikana noudatettava.

A on irtisanoutunut työsuhteestaan siirtyäkseen työnantajansa kanssa kilpailevan yrityksen palvelukseen. Tämä taustatilanne ei ole rajoittanut A:n oikeutta irtisanoa työsopimuksensa vähimmäisirtisanomisaikaa pidemmällä irtisanomisajalla tai ilmoittamalla irtisanoutumisestaan työnantajalleen ennakollisesti.

A:n työsuhde on päättynyt hänen oman irtisanoutumisensa perusteella, eikä hän siten ole oikeutettu vaatimaansa työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä työnantajan toimesta.

Hovioikeus edellä mainituin täsmennyksin hyväksyy käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä vaaditun korvauksen osalta.

Asian näin päättyessä A on velvollinen korvaamaan B Oy:n määrältään kohtuulliset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

A velvoitetaan korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 726 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamisesta lukien.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Tapio Vanamo (pj)
Hovioikeudenneuvos Pirjo Aaltonen
Hovioikeudenneuvos Miikka Kärki

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A oli sylkäissyt virkatehtävää suorittavaa poliisia kasvoihin ilmoittaen, että hänellä on C-hepatiitti. Sylkeä oli mennyt poliisin suuhun ja silmään, ja poliisi oli joutunut olemaan puoli vuotta C-hepatiittiseurannassa. Kysymys siitä voidaanko sylkäisyä pitää rikoslain 16 luvun 1 §:ssä tai 2 §:ssä tarkoitettuna väkivallan käyttämisenä.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 20.2.2019

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen
- - -

19.02.2017 Hämeenlinna

A on käyttänyt väkivaltaa pakottaakseen virkamiehen eli poliisin jättämään tekemättä julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen.

Hätäkeskukselle oli ilmoitettu A:n olevan itsetuhoisena autossaan, minkä johdosta vanhempi konstaapeli B on lähtenyt virkatehtävälle. A on tavattu istumassa autossaan ja poliisit ovat yrittäneet puhumalla saada sekavan A:n ulos autostaan. Koska A ei ole suostunut nousemaan autosta, ovat poliisit käsistä vetämällä ryhtyneet nostamaan A:ta autosta. A:n päästyä jaloilleen, on hän sylkäissyt konstaapeli B:tä suoraan kasvoihin ilmoittaen, että hänellä on C-hepatiitti. A:n sylkeä on mennyt B:n suuhun ja silmään ja B on joutunut olemaan puoli vuotta C-hepatiittiseurannassa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Muut asiassa esitetyt vaatimukset

- - -

B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja on vaatinut ensisijaisesti, että A tuomitaan törkeästä pahoinpitelystä ja toissijaisesti pahoinpitelystä. - - -

Vastaus

Vastaaja A on kiistänyt menetelleensä syytteessä mainitulla tavalla.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaaja A on kiistänyt asianomistajan rangaistusvaatimukset sekä törkeän pahoinpitelyn että pahoinpitelyn osalta perusteeltaan. - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen

A on syyllistynyt siihen rikokseen, mistä syyttäjä on hänelle vaatinut rangaistusta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

B on vaatinut rangaistusta myös törkeästä pahoinpitelystä tai toissijaisesti pahoinpitelystä.

Rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan jos pahoinpitelyssä 1) aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila, 2) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla tai 3) käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

B:n kuulemisesta on käynyt ilmi, ettei C-hepatiitti ole tarttunut B:hen, ja ettei muuta väkivaltaa ole ollut eikä kvalifioivia seikkoja ole. Käräjäoikeus katsoo, ettei A näin ollen ole syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn.

Yleisesti on tiedossa, että C-hepatiitti on vakava sairaus ja tarttuu vain verikontaktissa. Riski C-hepatiittitartunnan saamisesta sylkemisen seurauksena on tässä tapauksessa terveydenhoitohenkilökunnan toiminnan perusteella kuitenkin ollut olemassa. B:llä ei ole voinut olla tietoa siitä, onko syljen mukana ollut verta, joka voisi B:n silmien tai suun kautta joutua tämän verenkiertoon. Käräjäoikeus katsoo, että riski vakavan sairauden aiheutumisesta on ollut, vaikkakin se on ollut pieni. Koska A ei näin menetellessään ollut voinut C-hepatiitin vähäisen tartuntariskin vuoksi saada aikaan todellista vaaraa rikoksen täyttymisestä, ja kun muitakaan tekoa kvalifioivia seikkoja ei ole, käräjäoikeus katsoo, ettei kysymyksessä ole myöskään voinut olla törkeän pahoinpitelyn yritys.

Ottaen huomioon, että B ja C ovat olleet virkatehtävää toimittamassa virkapuku yllään sekä B:n kertoma tapahtumista ennen sylkemistä ja sen jälkeen, käräjäoikeus katsoo A:n tienneen B:n olevan poliisina virkatehtävää toimittamassa, ja tahallaan yrittäneen tartuttaa tähän C-hepatiitin. Käräjäoikeus katsoo myös, että sylkeminen kasvoille ilmoituksella C-hepatiitin sairastamisesta on väkivallan käyttöä.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoo A:n syyllistyneen virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen. Ottaen huomioon, että pahoinpitelyn voidaan katsoa jo sisältyvän sitä vakavampana pidettävään ja ankarammin tuomittavaan virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen, käräjäoikeus katsoo, ettei A:n syyksi voida katsoa pahoinpitelyä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TUOMIOLAUSELMA

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyksiluettu rikos

1. Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen
19.02.2017
Rikoslaki 16 luku 1 §

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Erja Vihinen

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 3.4.2020

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Kanta-Hämeen käräjäoikeus 20.02.2019 nro 107825

Asia

Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen

Valittaja

A

Vastapuolet

Kihlakunnansyyttäjä - - -
B

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on ensisijaisesti vaatinut, että syyte virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta hylätään. Toissijaisesti A on vaatinut, että syyksilukeminen lievennetään virkamiehen vastustamiseksi - - -

Perusteinaan A on lausunut, että hän ei ollut sylkäissyt B:tä kasvoille tai sanonut, että hänellä on C-hepatiitti. Sylkäisemällä tapahtuva virkamiehen vastustaminen ei täytä virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen tunnusmerkistöä. Todellista riskiä hepatiitin tarttumiseen ei ollut ollut. - - -

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään perusteettomana - - -

B on vaatinut, että valitus hylätään perusteettomana.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Hovioikeudessa on kysymys ensisijaisesti siitä, oliko A sylkäissyt B:tä kasvoihin ja sanonut, että hänellä on C-hepatiitti. Mikäli A:n katsotaan menetelleen mainitulla tavoin, arvioitavaksi tulee täyttääkö teko virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen tunnusmerkistön. Keskeistä teon oikeudellisen arvioinnin kannalta on se, voidaanko sylkäisyä pitää rikoslain 16 luvun 1 §:ssä tai 2 §:ssä tarkoitettuna väkivallan käyttämisenä.

Näyttö ja johtopäätökset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

B:n uskottavana pidettävällä kertomuksella on näytetty, että A oli sylkäissyt B:tä kasvoihin ja sanonut, että hänellä on C-hepatiitti, ja että B oli joutunut olemaan puoli vuotta C-hepatiittiseurannassa.

Sovellettavat säännökset ja oikeudellinen arviointi

Rikoslain 16 luvun 1 §:n 1 kohdan mukaan joka käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa pakottaakseen virkamiehen tekemään tai jättämään tekemättä julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen, on tuomittava virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Saman luvun 2 §:n mukaan jos virkamiehen väkivaltainen vastustaminen, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty, rikoksentekijä on tuomittava virkamiehen vastustamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Edelleen saman luvun 3 §:n mukaan joka käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa oikeudettomasti estää tai yrittää estää 1 §:ssä tarkoitetun virkatoimen suorittamista tai vaikeuttaa sitä, on tuomittava haitanteosta virkamiehelle sakkoon.

Hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 61) todetaan rikoslain 16 luvun 1 §:n mukaisen virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen osalta, että väkivalta ja sillä uhkaaminen merkitsee aktiivista toimintaa, joka välittömästi tai välillisesti kohdistuu virkamiehen henkilöön. Lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 3/1998 vp s. 13-14) alkuperäisiä säännösehdotuksia muutettiin siten, että toisistaan erotettiin virkamiehen väkivaltainen vastustaminen, virkamiehen vastustaminen ja haitanteko virkamiehelle. Lakivaliokunnan mietinnön perusteluista ilmenee, että moitittavuudeltaan eriarvoiset teot oli syytä erottaa selvästi toisistaan. Hallituksen esityksessä esitettyä virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen soveltamisalaa pidettiin huomattavan laajana ja sen todettiin kattavan moitittavuudeltaan hyvin erilaisia tekoja. Kyse saattoi olla juopuneen harmittomasta huitomisesta tai kostamistarkoituksessa käytetystä voimakkaasta väkivallasta.

Korkein oikeus ei ole antanut nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen verrattavaa virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen tai pahoinpitelyyn liittyvää ennakkoratkaisua, ja hovioikeuksien ratkaisut aiheesta ovat keskenään ristiriitaisia (ks. esim. Rovaniemen hovioikeus 29.6.2017 ratkaisu 126615 ja Itä-Suomen hovioikeus 30.10.2019 ratkaisu 147042).

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että väkivallan käyttäminen ja sillä uhkaaminen merkitsevät aktiivista toimintaa ja johdonmukaista olisi ymmärtää väkivalta tässä yhteydessä samalla tavalla kuin pahoinpitelyrikoksissa. Ainakin kaikki se, mikä on väkivaltaa rikoslain 21 luvun säännöksen mukaan, olisi sitä myös rikoslain 16 luvun 1 ja 2 §:n kannalta. (Pekka Viljanen teoksessa Keskeiset rikokset, toim. Frände ym, 2018, s. 81) Pahoinpitelyrikosten osalta ruumiillisen väkivallan tekemisen on katsottu merkitsevän terveyden näkökulmasta relevanttia, ruumiillista koskemattomuutta loukkaavaa toimintaa. Sitä on esimerkiksi lyöminen, läpsiminen, potkiminen, kuristaminen, pureminen, töniminen, retuuttaminen ja käsien vääntäminen. (Jussi Matikkala teoksessa Keskeiset rikokset, toim. Frände ym, 2018, s. 252) Toisaalta esimerkiksi sylkemisen, jossa toista halvennetaan epäsuoralla fyysisellä kontaktilla, on katsottu voivan täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. (Dan Frände ja Markus Wahlberg teoksessa Keskeiset rikokset, toim. Frände ym, 2018, s. 455)

Edelleen oikeuskirjallisuudessa on lausuttu seuraavaa. Toisessa pahoinpitelyn tekotyypissä on kysymys seurauksen aiheuttamisesta muuten kuin ruumiillista väkivaltaa käyttämällä. Rikoslain 21 luvun 5 §:ssä tällaisena mainitaan muun muassa terveyden vahingoittaminen. Esimerkiksi sairauden tartuttamiseen ei tarvitse liittyä mitään väkivaltaa sanan yleiskielisessä merkityksessä. Voidaan siis sanoa, että kaikki pahoinpitelyrikoksena rangaistava menettely ei ole väkivaltaa. Tämän tyyppiset teot ovat ongelmallisia rikoslain 16 luvun 1 ja 2 §:n kannalta, mutta niidenkin olisi syytä kuulua säännösten alaisuuteen. Ongelma voi ilmetä esimerkiksi tilanteessa, jossa on HI-viruksen tai muun vakavan ja pelätyn taudinaiheuttajan tarttumisvaara. Kiinniottamista toimittava poliisimies on voinut saada verta vuotavan haavan jonkun muun kuin X:n aiheuttamana, ja X, jolla niin ikään on verta vuotava haava, roiskuttaa tahallisesti vertaan poliisimiehen päälle ja ilmoittaa olevansa HIV-positiivinen. X:n teko saattaa aiheuttaa poliisimiehessä sellaisen paniikkireaktion, että hän joutuu jättämään kiinniottamisen sikseen. Tilanne on vastaavanlainen, jos X uhkaa menetellä sanotulla tavalla. X:n teko ei silti ole pahoinpitelysäännöksissä tarkoitettua väkivallan käyttämistä eikä sillä uhkaamista. (Pekka Viljanen edellä mainitussa teoksessa, s. 82 alaviitteineen)

Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Vastaava periaate sisältyy perustuslain 8 §:ään sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklaan ja Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklaan.

Rikoslain 3 luvun 1 §:n esitöiden mukaan rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tuomioistuin rangaistussäännöstä soveltaessaan saa mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, niin kuin myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34).

Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2018:36, KKO 2014:7 ja KKO 2013:12). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkisen ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Iso-Britannia 22.11.1995 kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007 kohta 101).

Hovioikeus katsoo, että yleiset rikosoikeudelliset tulkintaopit sekä laillisuusperiaate ja erityisesti sen analogiakielto huomioon ottaen väkivallan käsitettä ei voida tulkita rikoslain 16 luvun 1 ja 2 §:ssä laajemmin kuin pahoinpitelyä koskevassa säännöksessä. A:n menettelyssä ei ole näin ollen ollut kysymys väkivallan käyttämisestä eikä se täytä virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen eikä virkamiehen vastustamisen tunnusmerkistöä. Sen sijaan A on syytteessä kuvatulla menettelyllään syyllistynyt haitantekoon virkamiehelle.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TUOMIOLAUSELMA

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Muutokset käräjäoikeuden tuomiolauselmaan

Syyksi luettu rikos

1. Haitanteko virkamiehelle 19.02.2017
Syyksilukemista on lievennetty
Rikoslaki 16 luku 3 §

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Kirsi Kanerva
Hovioikeudenneuvos Jarmo Hannikainen
Asessori Helena Virtanen

Valmistelija: hovioikeuden esittelijä Ilona Eneberg

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Vastaajaa oli syytetty käräjäoikeudessa pahoinpitelystä. Syytteen tueksi oli esitetty muun ohella asianomistajan vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu kertomus tapahtumista. Asianomistaja oli ennen pääkäsittelyä käännytetty kotimaahansa eikä vastaaja ollut voinut esittää tälle kysymyksiä oikeudenkäynnissä tai esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli katsonut johtopäätöksenään käyntikertomuksesta ja muista todisteista, että vastaaja ei ollut toiminut hätävarjelussa tai hätävarjelun liioittelussa, vaan hän oli asianomistajaa ruokailuveitsellä pahoinpidellen aiheuttanut tälle syytteessä tarkoitetut vammat. Käräjäoikeus oli lukenut vastaajan syyksi pahoinpitelyn.

Hovioikeus, jonne vastaaja valitti, katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu asianomistajan kertomus voitiin ottaa vastaan todisteena. Hovioikeus katsoi lisäksi, että asiassa oli kysymys suullisen todistelun uskottavuusarvioinnin asemesta siitä, voitiinko syytteen tueksi esitettyä näyttöä pitää tuomitsemiskynnyksen ylittymiseen riittävänä. Kun myöskään asian laatu ja merkitys eivät edellyttäneet pääkäsittelyn toimittamista, vastaajan pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylättiin.

Hovioikeus katsoi, että vastaajan väite hätävarjelussa toimimisesta sai tukea hänestä esitetystä erikoisalan sairauskertomuksesta ja valokuvista. Kun asianomistajan vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattua kertomusta ja muuta syytteen tueksi esitettyä näyttöä ei voitu pitää riittävänä selvityksenä tapahtumainkulusta ja siitä, että asianomistajalla todetut naarmut eivät olisi aiheutuneet vastaajan väittämästä puolustautumisesta kynsin, asiassa jäi varteenotettava epäilys hätävarjelussa toimimisesta. Siihen nähden, että vastaajalla ei hätävarjelutilanteesta esittämänsä perusteella ollut ollut käytössään ruokailuveistä tai muuta lyöntivälinettä, hänen puolustautumisensa ei katsottu ilmeisesti ylittäneen sitä, mitä voitiin kokonaisuutena arvostellen pitää puolustettavana. Syyte pahoinpitelystä hylättiin.

Lainkohdat:

RL 4 luku 4 §
OK 26 luku 14 § ja 15 §
OK 17 luku 24 § 2 momentti
ROL 11 luku 4 § 3 momentti

POHJANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 17.4.2019 NRO 117451

Syyttäjä Kihlakunnansyyttäjä K

Vastaaja A

Asianomistaja B

Asia Pahoinpitely

Selostus asiasta

Syyttäjä on istunnossa ilmoittanut peruuttavansa syytteen kohdassa 2, jossa B on vastaajana. B on karkotettu kotimaahansa eikä hänen olinpaikastaan ole mitään tietoa. Vaikka asiassa laadittaisiinkin eurooppalainen pidätysmääräys, ei ole todennäköistä, että B saataisiin haastettua ja tuotua Suomeen.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 15 §:n 2 momentin mukaan jos asianomistaja ottaa syytteen ajaakseen, hänen on ilmoitettava tästä kirjallisesti tuomioistuimelle 30 päivän kuluessa siitä, kun hän sai tiedon syytteen peruuttamisesta.

Asianomistajana oleva A on oikeudenkäynnissä 11.4.2019 ilmoittanut ottavansa syytteen ajaakseen. Kyseinen syytekohta erotetaan käsiteltäväksi myöhemmin omana asianaan.

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Pahoinpitely
5710/R/0017761/18
Rikoslaki 21 luku 5 § 1

17.04.2018 Vaasa

A on tehnyt ruumiillista väkivaltaa B:lle Vaasan vankilassa omassa sellissään lyömällä tätä ruokailuveitsellä rintakehään, vasempaan ranteeseen, vasempaan sisäreiteen ja vasemmalle puolelle vyötäröön. A:n menettelystä on B:lle aiheutunut pistosjälki rintalihakseen, kaksi pistosjälkeä vasemman käden ranteeseen, naarmuja vasempaan sisäreiteen ja vasemmalle puolelle vyötäröön.

Syyttäjän muu vaatimus

Rikosuhrimaksu syytekohdassa 1

A on velvoitettava suorittamaan rikosuhrimaksu 80 euroa.

Laki rikosuhrimaksusta.

Vastaus

A on kiistänyt syytteen pahoinpitelystä. A on toiminut itsepuolustuksessa ja kyseessä on ollut hätävarjelu toisen oikeudetonta hyökkäystä kohtaan.

Todistelu

Henkilötodistelu

1. A, todistelutarkoituksessa

Kirjalliset todisteet

1. Vankiterveydenhuollon käyntikertomus 17.4.2018 (esitutkintapöytäkirja, liite 1, sivu 4)
2. Valokuvaliite, kuva 1 (esitutkintapöytäkirja, liite 3)
3. Valokuva (esitutkintapöytäkirja, liite 4)
4. Sairauskertomus
5. Valokuvat

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen

A on syyllistynyt siihen rikokseen, josta syyttäjä on hänelle vaatinut rangaistusta.

Syyksilukemisen perustelut

A on kertonut, että kyseisenä päivänä, 17.4.2018, hän oli päässyt töistä noin klo 12 ja hän oli hakenut selliinsä välipalaa ja ruokaveitsen, jotta hän olisi voinut tehdä itselleen voileivän. Hänen ja B:n välinen riita oli saanut alkunsa elokuvasta, ja A oli kysynyt B:ltä, miksi hän oli ottanut kyseisen videon. B oli vastannut A:lle törkeästi. Tämän jälkeen B oli lyönyt A:ta nyrkillä suoraan kasvoihin. B on pitempi kuin A, ja A oli vain yrittänyt suojella itseään. A oli yrittänyt poistua sellistä, mutta B oli vetänyt hänet takaisin sellin sisälle. A ei ole aiheuttanut B:lle mitään vammoja. Veitsi oli ollut sellin sisällä, mutta A ei ole käyttänyt sitä. B olisi saanut paljon enemmän vammoja, jos A olisi käyttänyt veistä. B oli saanut haavan, kun tämä oli ottanut A:sta kiinni, ja A:n kynnet olivat osuneet häneen suojatessaan itseään. A oli myös yrittänyt huutaa apua, mutta ei kyennyt tekemään enemmän.

B:tä ei ole voitu kuulla henkilökohtaisesti istunnossa tapahtumista. Asiassa esitetystä vankiterveydenhuollon käyntikertomuksesta (kirjallinen todiste nro 1) käy ilmi, että B:llä oli ollut sanaharkkaa A:n kanssa ja että he olivat päätyneet A:n selliin, jossa A oli lyönyt B:tä voiveitsellä rintalihakseen, johon oli tullut pistosjälki. Myös B:n vasemman ranteen kohdalla oli ollut kaksi pistosjälkeä. B:n vasemman sisäreiden kohdalla oli ollut naarmuja kuten myös vasemmalla puolella vyötäröä.

A on esittänyt kirjallisena todisteena sairauskertomuksen (kirjallinen todiste nro 4). Siitä ilmenee, että A:n oikean silmän näkö on heikentynyt. Esitietoihin on merkitty, että A oli ollut tappelussa, jossa hän oli saanut monta nyrkin iskua suoraan päähän. Hän on myös valittanut päänsärkyä. Asiassa esitetyistä valokuvista (kirjallinen todiste nro 5) ilmenee, että myös A on tilanteessa saanut vammoja.

Käräjäoikeus toteaa, että B ja A ovat olleet ainoat henkilöt, jotka ovat olleet viimeksi mainitun sellissä. Riidatonta on edelleen se, että sellissä on ollut ruokaveitsi (kirjallinen todiste nro 3). Kirjallisena todisteena (nro 2) on lisäksi esitetty valokuva, josta käräjäoikeuden näkemyksen mukaan näkyy pistosjälki B:n rintakehässä. Kyse ei ole ollut raapimisjäljestä. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen, käräjäoikeus katsoo asiassa näytetyksi, että kyse on ollut tappelusta, johon A on ollut osallinen. Kyse ei ole ollut hätävarjelusta tai hätävarjelun liioittelusta ottaen huomioon, että A olisi voinut poistua tilanteesta. Asiassa ei ole esitetty luotettavaa selvitystä siitä, että B olisi repinyt A:n takaisin selliin tämän yrittäessä poistua sieltä.

Rangaistuksen mittaaminen

Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Ottaen huomioon, että vankilassa tapahtuneessa pahoinpitelyssä on käytetty ruokaveistä, käräjäoikeus katsoo, ettei teko ole sakolla sovitettavissa. Käräjäoikeus on alentavana seikkana ottanut huomioon Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomion 9.5.2018. Näillä perusteilla käräjäoikeus on harkinnut A:n oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi tuomiolauselmalta ilmenevän vankeusrangaistuksen.

- - -

Rikosuhrimaksu

Rikosuhrimaksusta annetun lain nojalla A velvoitetaan suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu 80 euroa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee oheisesta tuomiolauselmasta.

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Syyksi luettu rikos

1. Pahoinpitely
17.04.2018
Rikoslaki 21 luku 5 § 1

Rangaistusseuraamukset

Vankeus
Syyksi luetut rikokset 1
60 päivää vankeutta

Korvausvelvollisuus

Laki rikosuhrimaksusta.
Vastaaja A määrätään suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu 80,00 euroa.

- - -

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Anna-Maria Lindström.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 24.10.2019 myöntänyt A:lle jatkokäsittelyluvan.

Valitus

Vaatimukset

A on vaatinut, että syyte pahoinpitelystä hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta valtiolle.

Perusteet

Käräjäoikeus on arvioinut näytön väärin. A ei ole syyllistynyt pahoinpitelyyn, vaan puolustanut ja yrittänyt suojella itseään hätävarjelussa isokokoisempaa ja voimakkaampaa B:tä vastaan. B on tunkeutunut väkisin A:n ahtaaseen vankiselliin ja käynyt siellä A:n kimppuun. A on puolustanut itseään työntämällä B:tä pois päältään, jolloin B:lle on voinut tulla naarmuja. A ei ole lyönyt B:tä ruokailuveitsellä, vaan B:n rinnassa oleva haava on syntynyt kynnen raapaisusta. A on itse saanut tilanteessa melko vakavia vammoja, jotka osoittavat hänen olleen altavastaajana B:n hyökätessä hänen päälleen. A ei ole syyllistynyt pahoinpitelyyn, vaan käyttänyt hätävarjelussa sallittuja puolustautumiskeinoja B:tä vastaan.

Syytteen tueksi esitetty näyttö ei riitä langettavaan tuomioon. B ei ole ollut läsnä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä eikä häntä ole voitu kuulla. B on karkotettu Suomesta eikä hänen olinpaikkaansa tiedetä. Käräjäoikeus ei todisteiden näyttöarvoa punnitessaan ole ottanut huomioon sitä, että A:lla ei ole ollut mahdollisuutta esittää B:lle kysymyksiä oikeudenkäynnissä. Näillä perusteilla syyte olisi tullut hylätä.

Vastaus

Vaatimus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Perusteet

Käräjäoikeuden tuomio on oikea. Syyttäjä on viitannut käräjäoikeuden perusteluihin.

B on ennen oikeudenkäyntiä käräjäoikeudessa karkotettu kotimaahansa Senegaliin eikä hänen olinpaikkansa ole tiedossa. Suomella ei ole Senegalin kanssa kahdenvälistä sopimusta oikeusavun antamisesta rikosasioissa tai rikoksentekijän luovuttamisesta. Koska B:tä ei yrityksistä huolimatta ole pystytty tavoittamaan, B:n vankiterveydenhuollon käyntikertomus on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla voitu ottaa todisteena huomioon asiaa ratkaistaessa.

Riidatonta on, että syytteenalaiset tapahtumat ovat sattuneet A:n sellissä. Lisäksi riidatonta on, että sellissä on ollut ruokailuveitsi. Edelleen riidatonta on, että väkivaltatilanteen osapuolina ovat olleet A ja B, joille molemmille on syntynyt tilanteessa vammoja.

A:n valituksessa esittämän mukaan B:n vammat olivat syntyneet kynnen raapaisuista, kun A oli yrittänyt suojata itseään. A on kiistänyt tehneensä ruumiillista väkivaltaa B:lle. B on kertonut sairaanhoitajalle, että hän oli joutunut sanaharkkaan A:n kanssa ja että A oli lyönyt häntä vankisellissä voiveitsellä. Sairaanhoitajan havainnot B:n vammoista ja kirjallisena todisteena esitetty valokuvaliite tukevat syytettä ja B:n kertomusta tapahtumista. Sitä vastoin A:n kertomus B:n vammojen syntytavasta ei saa tukea sairaanhoitajan havainnoista eikä valokuvaliitteestä. Asiassa esitetty muu todistelu huomioon ottaen vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu B:n kertomus ei ole ollut ainoa ja ratkaiseva näyttö syytteen tueksi. A on lyönyt B:tä ruokailuveitsellä, mistä ei esitetyn selvityksen valossa jää järkevää epäilystä.

Pahoinpitely on tapahtunut A:n vankisellissä. B:llä ei ole ollut mitään lyöntivälinettä. Sitä vastoin A:lla on ollut käytössään ruokailuveitsi, jolla hän on lyönyt B:tä, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus poistua sellistään. Tapahtumaolosuhteet ja valittajan käytössä ollut ruokailuveitsi osoittavat, ettei A:n menettelyssä ole ollut kysymys rikoslain 4 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta hätävarjelusta, vaan molemminpuolisesta väkivallasta.

Välitoimet

Hovioikeuden valmistelusta vastaava jäsen on 3.1.2020 soittanut B:n avustajana toimineelle asianajaja L:lle, joka on kysyttäessä kertonut, että B on asiakirjoihin sisältyvän päätöksen mukaisesti käännytetty Senegaliin. Asianajaja L ei ole käännyttämisen jälkeen saanut B:hen yhteyttä eikä hänellä ole B:n yhteystietoja.

Hovioikeuden valmistelusta vastaava jäsen on 7.1.2020 soittanut oikeusministeriön hallitusneuvos M:lle. Hallitusneuvos M on vastauksena tiedusteluun kertonut, että Suomen ja Senegalin välillä ei ole solmittu sellaisia kansainvälistä oikeusapua koskevia sopimuksia, joiden nojalla Senegaliin käännytetty henkilö voitaisiin tavoittaa ilman ajantasaisia yhteystietoja ja tätä voitaisiin esimerkiksi kuulla videon välityksellä.

Hovioikeuden valmistelusta vastaava jäsen on ilmoittanut mainituista välitoimista valittajan puolustajalle ja syyttäjälle, joille on vielä 13.1.2020 lähetetty välitoimien sisältöä koskeva sähköpostiviesti.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa

Sovellettavat lainkohdat ja muut oikeusohjeet

Hovioikeuden on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan, jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta, käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jollei estettä ole. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 16 §:n mukaan, jos käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan, käräjäoikeuden ratkaisua saa tämän todistelun osalta muuttaa vain, jos todistelua ei enää voida ottaa uudelleen vastaan. Rangaistusvaatimuksesta tehtyä ratkaisua saadaan kuitenkin muuttaa rikosasian vastaajan eduksi.

Sitä, milloin kysymys on suullisen todistelun uskottavuudesta, on käsitelty seikkaperäisesti vuoden 1998 hovioikeusmenettelyn uudistuksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä. Vaikka oikeudenkäyntimenettelyä hovioikeudessa on sittemmin useasti uudistettu, sanottuun esitykseen voidaan nojautua myös sitä arvioitaessa, onko valituksessa esitetyissä väitteissä kysymys oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:ssä tarkoitetusta suullisen todistelun uskottavuuden riitauttamisesta.

Käräjäoikeudessa suullisesti todistelutarkoituksessa annetun lausuman uskottavuudesta on kysymys silloin, kun käy tarpeelliseksi tutkia, mikä näyttöarvo, todistusvoima, lausumalle on annettava siitä tosiseikasta, jota lausumalla on tahdottu selvittää, eli kuinka luotettavana lausumaa voidaan pitää. Uskottavuudesta on kysymys esimerkiksi silloin, kun muutoksenhakija väittää, että todistaja on kertonut totuudenvastaisesti tai että kertomus ei muusta syystä, esimerkiksi muistitekijöiden vuoksi, vastaa hänen havaintojaan. Uskottavuudesta on niin ikään kysymys, kun väitetään, että lausuman antajan tarkoitusta ei ole ymmärretty oikein tai että lausuman perusteena oleva havainto ei esimerkiksi todistajan vaillinaisen aistimiskyvyn tai huonojen havainto-olosuhteiden vuoksi ole luotettava (HE 33/1997 vp s. 66).

Todistelun uskottavuudesta ei sitä vastoin ole kysymys, jos hovioikeudessa käy riitaiseksi se, mitä johtopäätöksiä lausumalle annetun näytön arvon perusteella on asiassa tehtävä. Johtopäätös voi olla joko oikeudellinen päätelmä tai niin sanotussa aihetodistelutilanteessa päätelmä siitä, mitä todistettu tosiseikka merkitsee edelleen todisteena. Lausuman antaneen todistajan tai muun henkilön uudelleen kuulemisella hovioikeudessa ei saada lisävalaistusta päätelmän tekemiseen. Esimerkiksi rikosasiassa ei tarvitsisi toimittaa pääkäsittelyä, jos hovioikeudessa on kysymys vain siitä, voidaanko rikosasian vastaajan käräjäoikeudessa esitettyjen, sinänsä riidattomien aihetodisteiden perusteella katsoa syyllistyneen syytteessä tarkoitettuun tekoon. Hovioikeuden jäsenten välittömästä todistelusta tekemillä havainnoilla ei ole harkinnassa merkitystä, vaan kysymys on vain siitä, mikä merkitys sinänsä toteennäytetyille seikoille annetaan (HE 33/1997 vp s. 66).

Pääkäsittelyn toimittaminen tässä tapauksessa

Riidatonta on, että B ja A ovat olleet ainoat henkilöt viimeksi mainitun sellissä, jossa syytteenalainen tilanne on sattunut. Käräjäoikeus on pitänyt todisteina esitettyjen valokuvien perusteella riidattomana, että sellissä on ollut ruokailuveitsi. Käräjäoikeus on katsonut, että A on aiheuttanut ruokailuveitsellä pistosjäljen B:n rintakehään ja että kysymys ei ole ollut raapimisjäljestä. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että kyse on ollut tappelusta, johon A on ollut osallinen. Koska asiassa ei ollut luotettavasti selvitetty, että B olisi repinyt A:ta takaisin selliin, ja koska A olisi voinut poistua tilanteesta, käräjäoikeus on katsonut, että kyse ei ole ollut hätävarjelusta tai hätävarjelun liioittelusta. A on tuomittu pahoinpitelystä 60 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu.

B:tä ei ole asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä kuultu todistelutarkoituksessa, koska hänet on sitä ennen käännytetty Senegaliin, minkä vuoksi syyttäjä on luopunut hänen kuulemisestaan. Käräjäoikeus on ottanut vastaan todisteena muun ohella B:n vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjatun kertomuksen tapahtumista.

A on pyytänyt hovioikeutta toimittamaan pääkäsittelyn näytön uudelleen arvioimiseksi lausuen, että hän ei ole syyllistynyt syytteessä kuvattuun pahoinpitelyyn eikä hänen syyllisyydestään ole esitetty riittävää näyttöä etenkään siihen nähden, että B ei ole ollut läsnä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä eikä hänelle ole voitu esittää kysymyksiä. Koska käräjäoikeuden langettava tuomio on edellä todetusti perustunut asiassa esitettyyn kirjalliseen todisteluun, ja koska käräjäoikeudessa ainoastaan A:ta on kuultu todistelutarkoituksessa, valituksessa ei ole riitautettu suullisen todistelun uskottavuusarviointia sellaisessa merkityksessä, joka edellä selostetun oikeudenkäymiskaaren sääntelyn nojalla velvoittaisi hovioikeutta toimittamaan pääkäsittelyn.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys suullisen todistelun uskottavuusarvioinnin asemesta siitä, voidaanko syytteen tueksi esitettyä näyttöä pitää näyttöarvoltaan tuomitsemiskynnyksen ylittymiseen riittävänä, kun huomioon otetaan se, että A:n oikeus esittää B:lle kysymyksiä ei ole toteutunut käräjäoikeudessa eikä asian esitutkinnassa. A:n henkilökohtaisella kuulemisella ei ole saatavissa asiaan lisäselvitystä.

Pääkäsittelyn toimittaminen näytön uudelleen arvioimiseksi ei lausutuilla perusteilla ole tarpeen. Kun asian ei myöskään laatunsa ja merkityksensä puolesta ole katsottava edellyttävän pääkäsittelyn toimittamista, kun niitä arvioidaan A:n kannalta, hovioikeus hylkää A:n pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta.

Pääasia

Kysymyksenasettelu hovioikeudessa

Asiassa on ensinnäkin kysymys siitä, onko vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu B:n kertomus tapahtumainkulusta voitu ottaa käräjäoikeudessa vastaan todisteena asiaa ratkaistaessa, kun B on jäänyt tavoittamattomiin eikä A:lla ole ollut mahdollisuutta esittää hänelle kysymyksiä asian käsittelyn missään vaiheessa. Ratkaistavaksi tulee myös se, voidaanko kyseistä kertomusta hyödyntää hovioikeudessa.

Mikäli kertomuksen hyödyntäminen katsotaan mahdolliseksi, asiassa on kysymys siitä, mikä merkitys vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjatulle B:n lausumalle voidaan antaa syytettä tukevana näyttönä, ja onko syytteen tueksi esitetty tuomitsemiskynnyksen ylittävä näyttö, kun huomioon otetaan A:n väite toimimisesta hätävarjelussa.

Sovellettavat lainkohdat ja muut oikeusohjeet

Rikosasian todistustaakasta ja tuomitsemiskynnyksestä säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä. Vastaaja voi kuitenkin kertomuksellaan sekä muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää syytteessä väitettyyn nähden vaihtoehtoisen tapahtumienkulun. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2013:96 (kohta 9) todetulla tavalla tällöinkin on lähtökohtana, että vastaajan ei edellytetä puolustautuakseen voivan esittää vastanäyttöä syyttäjän todistelulle tai vakuuttavaa todistelua oman kertomuksensa paikkansapitävyydestä. Mainitun ratkaisun mukaan vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida sulkea pois riittävällä varmuudella. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen.

Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään katsonut, että silloin kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa, rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka siitä, että kysymys ei ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan väite hätävarjelutilanteen käsillä olosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista. Silloin kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelussa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumienkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsillä oloa ei esitetyn näytön perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois (KKO 2016:97, kohdat 8–9; KKO 2019:22, kohta 12 ja KKO 2020:29, kohta 13).

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää.

Korkein oikeus on ennakkopäätöksen KKO 2018:54 kohdassa 22 todennut, että jos esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä kirjallista lausumaa saadaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetyin edellytyksin käyttää todisteena, tuomioistuimen on joka tapauksessa näytön arvioinnissa otettava huomioon syytetyn vastakuulusteluoikeuden toteutumatta jääminen ja muut kirjallisen kertomuksen näyttöarvoa heikentävät seikat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällainen todistajankertomus ei saa olla todisteena yksinomainen tai ratkaiseva taikka todiste, jolla on merkittävä painoarvo todistelussa, ellei oikeudenkäynnissä ole ollut riittäviä tasapainottavia tekijöitä (Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta 15.12.2011, kohta 147; Schatschaschwili v. Saksa 15.12.2015, kohta 116).

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan, jos asianomistajan tai todistajan henkilökohtaisen kuulemisen asemesta todisteena käytettiin esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, tuomioistuimen on erityisesti perusteltava, mikä merkitys hänen kertomuksellaan oli näyttönä asiassa ja mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin puolustuksen oikeuksien turvaamiseksi. Tuomioistuimen on tällöin myös erityisesti perusteltava, miksi asianomistajaa tai todistajaa ei kuultu henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä.

Kirjallisen kertomuksen hyödyntäminen

Hovioikeus toteaa, että vastaajan vastakuulusteluoikeuden tai näytön arvioinnin luotettavuuden kannalta vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen esitietona kirjattu potilaan lausuma ei poikkea esitutkintapöytäkirjaan merkitystä kertomuksesta. B:n sairaanhoitajalle tapahtumasta kertoma on käyntikertomuksessa selkeästi erotettavissa sairaanhoitajan tekemistä havainnoista ja johtopäätöksistä. B:n vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattua lausumaa on siten perusteltua pitää sellaisena oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettuna kirjallisena lausumana, jota ei saa käyttää todisteena tuomioistuimessa, elleivät mainitussa lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty (ks. KKO 2018:54, kohdat 29 ja 31).

Tässä tapauksessa B:n olinpaikka ei ole tiedossa, koska hänet on käännytetty Senegaliin. B:n avustajalla ei ilmoituksensa mukaan ole käännytyksen jälkeen ollut käytössään B:n yhteystietoja. Suomella ei ole Senegalin kanssa sellaista sopimusta oikeusavun antamisesta rikosasioissa, joka näissä oloissa mahdollistaisi sen, että B:tä voitaisiin kuulla asiassa todistelutarkoituksessa. On siis selvää, että oikeusapupyynnön tekeminen ei johtaisi B:n tavoittamiseen eikä häntä saataisi oikeuteen kuultavaksi muutoinkaan. Näillä perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että käsillä on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettu hyväksyttävä syy ottaa vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu B:n lausuma vastaan todisteena asiaa ratkaistaessa.

Sen johdosta, että B on edellä selostetuista syistä jäänyt tavoittamatta ja häntä ei ole saatu oikeudenkäyntiin kuultavaksi, hovioikeus toteaa seuraavaa. Puolustuksella ei käytössä olevien asiakirjojen perusteella ole ollut mahdollisuutta osallistua B:n kuulusteluun esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä eikä siten esittää hänelle kysymyksiä. Puolustus on kuitenkin oikeudenkäynnissä käräjäoikeudessa voinut riitauttaa B:n kertomuksen luotettavuuden ja esittää oman käsityksensä tapahtumainkulusta. Hovioikeus lausuu jäljempänä B:n kirjallisen kertomuksen merkityksestä näyttönä ja siitä, miten puolustuksen vastakuulusteluoikeuden puuttuminen on otettava huomioon näytön arvioinnissa.

Näyttö, sen arviointi ja johtopäätökset näytöstä

Kirjallisena todisteena esitetystä vankiterveydenhuollon käyntikertomuksesta ilmenevät Blle aiheutuneet vammat ovat riidattomia. A on kuitenkin lausunut, että jäljet eivät ole seurausta ruokailuveitsellä lyömisestä, vaan kynsimisestä. A ei ole valituksessaan hovioikeudelle riitauttanut sairaanhoitajan käyntikertomukseen kirjaamien havaintojen tai tämän johtopäätösten oikeellisuutta. Sen sijaan A on riitauttanut käyntikertomukseen esitietona kirjatun B:n kertomuksen oikeellisuuden, johon sairaanhoitajan johtopäätökset ovat osaltaan perustuneet. A on lisäksi käräjäoikeudessa ja valituksessaan hovioikeudelle kiistänyt syyllistyneensä rikokseen ja lausunut, että kyse on ollut itsepuolustuksesta isokokoisemman ja voimakkaamman B:n aloittamaa hyökkäystä vastaan.

Hovioikeus toteaa, että vankiterveydenhuollon käyntikertomuksen lisäksi syytettä tukevat jossakin määrin kirjallisina todisteina esitetyt valokuvat A:n vankisellistä löydetystä ruokailuveitsestä sekä B:n kehossa olleista naarmuista, joita sairaanhoitaja on vankiterveydenhuollon kertomuksen perusteella pitänyt B:n kertomuksen perusteella pistosjälkinä. Näistä todisteista ilmenevien seikkojen perusteella ei kuitenkaan voida tehdä luotettavasti päätelmiä siitä, millaisten tapahtumien seurauksena B:llä todetut henkilövahingot ovat aiheutuneet. Ruokailuveitsessä ei siitä esitetyn valokuvan perusteella ole ollut mitään sellaisia jälkiä, joista voitaisiin päätellä, että A olisi vastoin kiistämistään pahoinpidellyt sillä B:tä. Myöskään B:stä esitetyistä valokuvista ilmenneistä naarmuista ei voida perustellusti sanoa sitä, ovatko ne olleet hänen sairaanhoitajalle kertomallaan tavalla pistosjälkiä vai A:n väittämällä tavalla raapimisjälkiä. Tähän nähden vankiterveydenhuollon käyntikertomusta ja siihen kirjattua B:n lausumaa on pidettävä asiassa pääasiallisena näyttönä arvioitaessa sitä, onko A syyllistynyt siihen tekoon, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2000:71 on ollut käsillä tilanne, jossa asianomistaja ei ollut häntä käräjäoikeudessa todistelutarkoituksessa kuultaessa halunnut lausua mitään pahoinpitelyä koskevassa asiassa. Asianomistajan ominaisuudessa hänen ei ollut tarvinnut kertoa mitään eikä vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin. Asianomistajan esitutkinnassa antama kertomus oli siten voitu lukea käräjäoikeuden pääkäsittelyssä ja ottaa todisteena huomioon. Kun vastaajalla ei kuitenkaan ollut asianomistajan kieltäytymisen johdosta tilaisuutta kuulustuttaa asianomistajaa ja kun muu jutussa esitetty näyttö ei ollut riittävä selvitys vastaajan syyllisyydestä, korkein oikeus hylkäsi syytteen.

A:lla ei ole ollut mahdollisuutta kuulustella tai kuulustuttaa B:tä oikeudenkäynnissä eikä asian esitutkinnassa. B:n vankiterveydenhuollon asiakaskertomukseen kirjattu kertomus on suppea, eikä siitä hänellä todettujen henkilövahinkojen syntymiseen johtaneiden tapahtumien osalta ole ilmennyt muuta kuin se, että B oli kertomansa mukaan joutunut sanaharkkaan A:ksi nimeämänsä toisen vangin kanssa. Tämän jälkeen osapuolet "päätyivät toisen selliin, jossa toinen vanki oli lyönyt plasta voiveitsellä rintalihakseen, johon tullut pistosjälki". Toisaalta asiassa on esitetty myös A:ta koskeva erikoisalan sairauskertomus ja hänestä otettuja valokuvia, joista on ilmennyt, että myös A:lla on ollut päässään haava.

A:n väite B:n häneen kohdistamasta hyökkäyksestä saa tukea A:ta koskevasta erikoisalan sairauskertomuksesta ja valokuvista. Näin ollen arvioitavaksi tulee edellä selostettujen oikeusohjeiden perusteella se, voidaanko A:n väittämää tapahtumienkulkua pitää käytössä olevan todistusaineiston perusteella uskottavana vaihtoehtona syytteessä väitetylle tapahtumienkululle, eli voidaanko A:n väittämän hätävarjelutilanteen käsillä oloa riittävällä varmuudella sulkea pois.

Kun huomioon otetaan ratkaisusta KKO 2000:71 ilmenevä oikeusohje sekä se, että B:n vankiterveydenhuollon asiakaskertomukseen kirjattu kertomus tapahtumainkulun alkuvaiheesta on suppea eikä syytteen tueksi esitettyä muutakaan näyttöä voida pitää riittävänä selvityksenä tapahtumainkulusta ja siitä, että A ei olisi aiheuttanut B:lle naarmuja kynsillään, hovioikeus toteaa, että asiassa jää varteenotettava epäilys siitä, että B:llä todetut jäljet ovat olleet seurausta A:n väittämästä puolustautumisesta B:n hyökkäystä vastaan. Siihen nähden, että A:lla ei hätävarjelutilanteesta esittämänsä perusteella ole ollut käytössään ruokailuveistä tai muutakaan lyöntivälinettä, hovioikeus katsoo, että puolustautuminen kynsillä hyökkäystä vastaan ei ole ilmeisesti ylittänyt sitä, mitä voidaan kokonaisuutena arvostellen pitää puolustettavana.

Johtopäätöksenään hovioikeus toteaa, että A:ta vastaan nostettu syyte pahoinpitelystä on hylättävä. A on vapautettava hänelle tuomitusta rangaistuksesta sekä kaikesta korvausvelvollisuudesta valtiolle.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätty syyte

1. Pahoinpitely 17.04.2018

Rangaistusseuraamukset

A vapautetaan käräjäoikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistusseuraamuksesta.

Korvausvelvollisuus

A vapautetaan velvollisuudesta suorittaa valtiolle rikosuhrimaksu.

- - -

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Tuula Keltikangas, Jukka Mäkelä ja Timo Saranpää. Esittelijänä on ollut hovioikeuden esittelijä Tiitus Hiivanainen.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, voitiinko rikosasia ratkaista kirjallisessa menettelyssä.

SATAKUNNAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 9.1.2020 NRO 100793

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Syytteen teonkuvauksen mukaan A on kuljettaessaan henkilöautoa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ylittänyt huomattavasti sallitun enimmäisnopeuden ajaessaan nopeudella 125 km/h sallitun enimmäisnopeuden ollessa 80 km/h ja ohittanut muita ajoneuvoja ohituksen ollessa kielletty ajamalla keltaisen sulkuviivan vasemmalla puolella. A:n menettely on ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle. Ajo on tapahtunut noin klo 12.20 ja tapahtuma-aikaan on satanut vettä.

Käräjäoikeus on tuominnut A:n kirjallisessa menettelyssä syytteen teonkuvauksen mukaisesta törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkorangaistukseen.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjänotaari Sini Setälä

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valittaja A

Vastapuoli Aluesyyttäjä S

Asia Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen

Valitus

A on vaatinut, että hänen katsotaan törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen asemasta syyllistyneen enintään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja syyte enemmälti hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että hänelle tuomittua sakkorangaistusta joka tapauksessa alennetaan sekä päiväsakon luku- että rahamäärän osalta.

A:n Lounais-Suomen poliisilaitokselle lähettämästä lausumasta ilmeneviä seikkoja ei ole asian käsittelyssä huomioitu.

A:lle tuomittu rangaistus on kohtuuttoman ankara. Myös päiväsakon rahamäärä on liian suuri hänen tuloihinsa nähden.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

A:n ajonopeus ja ohitustilanne huomioon ottaen menettely täyttää törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön. A:n menettely on ollut törkeän huolimatonta.

A on käräjäoikeudelle antamallaan kirjallisella ilmoituksella luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostunut asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä, joten ei ole ollut estettä käsitellä asiaa kirjallisessa menettelyssä.

Syyttäjä on jättänyt vaatimuksen päiväsakon rahamäärän alentamisesta hovioikeuden harkintaan.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyttäjä on vaatinut rangaistusta A:lle törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. A on esitutkinnassa tunnustanut sinänsä menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla ja ilmoittanut suostuvansa asian käsittelyyn kirjallisessa menettelyssä, mutta hän on tuonut esiin seikkoja, jotka hänen mielestään vähentävät teon moitittavuutta. Käräjäoikeuden antaman haasteen tiedoksiannon yhteydessä A oli tunnustanut käräjäoikeudelle menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla, luopunut oikeudestaan suullisen käsittelyyn ja suostunut kirjalliseen menettelyyn.

A on tapahtuman jälkeen toimittanut Lounais-Suomen poliisilaitokselle lausuman. Epäselväksi on jäänyt, miksi lausumaa ei ole liitetty asiassa toimitettuun esitutkinta-aineistoon. A on lausumassaan katsonut, että hän ei ole menetellyllään syyllistynyt ainakaan liikenneturvallisuuden vaarantamisen törkeään tekomuotoon. Syytteen teonkuvauksen mukainen ylinopeus ja keltaisen sulkuviivan ylittäminen oli ollut seurausta hänen omasta virhearvioinnistaan ohitustilanteessa. Hän oli vasta ennen keltaisen sulkuviivan alkamista alkaneen ohituksen aikana havainnut, että hänen ennen ohitusta havaitsemansa kahden kulkuneuvon välissä oli kulkenut kolmaskin kulkuneuvo. Ohituksen keskeytys ei onnistunut enää siinä vaiheessa. Tapahtumapaikalla oikealle taittuva kaarre oli loiva eikä hän ollut lähtenyt ohittamaan ennen kuin hän oli ollut täysin varma, että vastaantulevaa liikennettä ei ollut.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan asian ratkaiseminen kirjallisessa menettelyssä pääkäsittelyä toimittamatta edellyttää sitä, että pääkäsittelyn toimittamisen on oltava asian selvitettyyn tilaan nähden kokonaisuutena arvioiden tarpeetonta. Muiden pykälässä säädettyjen edellytysten täyttymisestä ei ole tässä asiassa kysymys.

Hallituksen esityksen (HE 271/2004 vp. s. 43) perusteella vastaajan esitutkinnassa esittämä tutkittavana olevan rikoksen kiistäminen ei sellaisenaan veisi asiaa menettelyn soveltamisalan ulkopuolelle. Hallituksen esityksessä todetaan kuitenkin myös, että näytöltään epäselviä juttuja ei voida käsitellä yksinomaan kirjallisesti. Lakivaliokunta on mietinnössään (1/2006 vp s. 6) 5 kohtaa koskien todennut, että kirjallisen menettelyn käyttäminen ei ole mahdollista esimerkiksi silloin, kun vastaajan syyllisyydestä on hänen antamastaan tunnustuksesta huolimatta epäilyksiä.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2019:71 kohdan 11 mukaan 5 kohdan mukaisia edellytyksiä ei ole yleensä annetusta suostumuksesta huolimatta silloin kun, vastaaja on esitutkinnassa kiistänyt syyllisyytensä tavalla, joka asiassa kertyneen aineiston valossa herättää epäilyksen rikosvastuun edellytysten täyttymisestä.

Hovioikeus katsoo, että kirjallisen menettelyn edellytyksiä arvioitaessa on pidettävä lähtökohtana sitä, että se soveltuu vain näytöltään selvään asiaan, jossa kaikki rikosvastuun perustavat seikat on selvitetty. Siten myös huolimattomuuden asteen asianmukainen arviointi edellyttää epäselvissä tilanteissa lähtökohtaisesti suullista pääkäsittelyä.

A:n esitutkintalausumat liittyvät sen arviointiin, onko A:n menettely ollut törkeän huolimatonta. Asia on siten ollut käräjäoikeudessa näytöltään epäselvä. Tuottamuksen astetta ei ole tässä tilanteessa mahdollista arvioida pääkäsittelyä toimittamatta, joten asian käsittelemiseen ja ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä ei ole ollut edellytyksiä.

Näillä perusteilla asia on palautettava käräjäoikeuteen.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

Asia palautetaan Satakunnan käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen, Pasi Vihla ja Johanna Borgmästars. Esittelijänä on toiminut hovioikeuden esittelijä Pauli Kataja.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Asiassa on kysymys siitä, onko tyytymättömyyden ilmoittaminen käräjäoikeuden ratkaisuun oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 4 a §:ssä tarkoitettu jälkitoimi, josta käräjäoikeus on jo määrännyt maksettavaksi palkkiota vai onko A:n puolustajaksi määrätyllä asianajaja B:llä oikeus vaatimaansa palkkioon tyytymättömyyden ilmoituksesta.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 21.12.2018

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Varsinais-Suomen käräjäoikeus on 14.8.2018 antamallaan päätöksellä määrännyt asianajaja B:n A:n puolustajaksi ja 21.12.2018 antamallaan tuomiolla määrännyt asianajaja B:lle maksettavaksi palkkiota A:n avustamisesta käräjäoikeudessa muun ohella jälkitoimista yhdeltä tunnilta.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Jenna Mansikkamäki

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 30.6.2020

Asian käsittely hovioikeudessa

Presidentti on 20.5.2020 siirtänyt vahvennetun istunnon käsiteltäväksi kysymyksen avustajan palkkiosta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Avustajan palkkio

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sovellettavat säännökset

Oikeusapulain 17 §:n 1 momentin mukaan yksityiselle avustajalle vahvistetaan kohtuullinen palkkio tarpeellisista toimenpiteistä niihin käytetyn ajan perusteella ja välttämättömästä matkustamisesta johtuvasta ajanhukasta sekä korvaus kuluista. Valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin toimenpiteistä, joista palkkiota maksetaan. Saman lain 18 §:n 2 momentin mukaan avustajalle tulevan palkkion ja korvauksen tuomioistuin määrää avustajan tehtävän päättyessä tuomioistuimessa. Saman pykälän 3 momentissa mainituin poikkeuksin, joista nyt ei ole kysymys, palkkion ja korvauksen määrää asiaa viimeksi käsitellyt tuomioistuin, vaikka pääasia ei ole enää käräjäoikeudessa vireillä.

Oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 1 §:n mukaan maksetaan palkkio muun muassa puolustajalle, joka on määrätty oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n nojalla. Saman asetuksen 2 §:n mukaan palkkio avustajalle maksetaan tehtävään käytetyn ajan perusteella, jollei jäljempänä toisin säädetä. Asetuksen 3 §:n mukaan palkkio maksetaan asiaan valmistautumisesta, asian käsittelystä esitutkintaviranomaisessa ja suullisesta käsittelystä tuomioistuimessa. Lisäksi palkkiota maksetaan tuomioistuimen päätöksen tiedoksiantamisesta päämiehelle ja päätöksen läpikäynnistä päämiehen kanssa. Edelleen asetuksen 4 a §:n mukaan tuomioistuimen päätöksen tiedoksiantamisesta päämiehelle ja päätöksen läpikäynnistä päämiehen kanssa palkkio maksetaan yhteensä yhdeltä tunnilta, ellei ole erityisiä syitä maksaa palkkiota pidemmältä ajalta.

Hovioikeuden arviointi ja johtopäätös

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:31 (kohta 20) lausunut, että käräjäoikeuden ratkaisun lainvoimaisuuden selvittäminen ja siitä tiedottaminen ovat osaltaan tuomioistuimen ratkaisun antamisen jälkeisiä toimenpiteitä, eikä niistä suoriteta erillistä palkkiota.

Edellä mainitusta ratkaisusta ilmenevin tavoin palkkioasetuksen 4 a §:ssä tarkoitettuja jälkitoimia voivat siten olla muutkin toimet kuin nimenomaan mainitussa pykälässä mainitut toimet. Tyytymättömyyden ilmoitus tehdään käräjäoikeudelle ja ilmoituksen hyväksymisestä päättää käräjäoikeuden puheenjohtaja. Tilanteessa, jossa avustaja tai puolustaja ilmoittaa päämiehensä puolesta tyytymättömyyttä käräjäoikeuden ratkaisuun, mutta ratkaisuun ei haeta valittamalla muutosta hovioikeudelta, avustajan tai puolustajan olisi saadakseen palkkiota tyytymättömyyden ilmoittamisesta haettava sitä erikseen ja tuomioistuimen olisi annettava vaatimuksesta erillinen ratkaisunsa, mikäli tyytymättömyyden ilmoittamisen ei katsota kuuluvan palkkioasetuksen 4 a §:ssä tarkoitettuihin jälkitoimiin. Tätä ei voida pitää tarkoituksenmukaisena sanotun toimen vähäisyyteen nähden.

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus arvioi, että tyytymättömyyden ilmoittaminen käräjäoikeuden ratkaisuun on osaltaan käräjäoikeuden ratkaisun antamisen jälkeisiä toimenpiteitä eikä siitä suoriteta enää palkkioasetuksen 4 a §:ssä tarkoitetun jälkitoimipalkkion lisäksi erillistä korvausta. Tätä tulkintaa tukee myös menettelyn yksinkertaisuus palkkiota määrättäessä. Asianajaja B:lle on käräjäoikeudessa määrätty maksettavaksi palkkio jälkitoimista yhdeltä tunnilta. Asianajaja B:llä ei siten ole oikeutta saada tyytymättömyyden ilmoittamisesta palkkiota enää hovioikeudessa. Muilta osin palkkio maksetaan vaatimuksen mukaisesti.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeuden presidentti Kenneth Nygård (eri mieltä)
Hovioikeudenneuvos Arja Maunula
Hovioikeudenneuvos Rita Melartin
Hovioikeudenneuvos Erkki Reijonen
Hovioikeudenneuvos Sanna Niinistö
Hovioikeudenneuvos Nora Viikari (eri mieltä)
Hovioikeudenneuvos Kirsti Avola

Hovioikeuden esittelijä Jatta Kaskinen

Äänestys

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA R 19/331

Hovioikeudenneuvos Nora Viikari:

Olen samaa mieltä enemmistön kanssa perustelujen kysymyksenasettelua hovioikeudessa ja sovellettavia säännöksiä koskevissa kappaleissa lausutun osalta. Sen jälkeen lausun sovellettavien säännösten osalta lisäksi seuraavan.

Oikeusapulain 17 §:ssä säädetään edelleen, että palkkion määräämistä varten avustajan on esitettävä yksityiskohtainen selvitys asiassa suorittamistaan toimenpiteistä ja kuluistaan, jollei sellaisen selvityksen esittäminen ole tarpeetonta. Saman lain 18 §:n mukaan avustajalle tulevan palkkion ja korvauksen tuomioistuin määrää avustajan tehtävän päättyessä tuomioistuimessa.

Oikeusapulain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeusapuun kuuluvat ne oikeusavustajan toimenpiteet, jotka asiassa ovat tarpeen huomioon ottaen asian laatu ja merkitys, riidan kohteen arvo ja olosuhteet kokonaisuudessaan. Oikeusapulakia koskevan hallituksen esityksen (HE 82/2001 vp s. 81) mukaan avustajan toimenpiteet olisi yksittäisessä asiassa rajoitettava vain asian hoitamisen kannalta tarpeellisiin toimiin. Yleisesti ottaen tarpeellisina voitaisiin pitää sellaisia toimenpiteitä, joihin oikeusapunsa itse maksamaan kykenevä henkilö vastaavantyyppisessä asiassa normaalisti ryhtyisi. Se, mitkä toimenpiteet ovat kussakin oikeusasiassa tarpeellisia, määräytyisi asian erityispiirteiden mukaan. Tämän vuoksi toimenpiteitä ja niiden tarpeellisuutta arvioitaessa huomioon olisi otettava muun muassa asian laatu ja merkitys sekä olosuhteet kokonaisuudessaan.

Muutoksenhausta käräjäoikeudesta hovioikeuteen on säädetty oikeudenkäymiskaaren 25 luvussa. Luvun 5 §:ssä säädetään tyytymättömyyden ilmoittamisesta. Pykälän mukaan asianosaisen, joka tahtoo hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun, on ilmoitettava siihen tyytymättömyyttä puhevallan menettämisen uhalla.

Arviointi ja johtopäätös

Oikeusapulaissa tai sen nojalla annetussa asetuksessa ei ole säädetty siitä sisältyykö tyytymättömyyden ilmoittaminen käräjäoikeuden ratkaisun antamisen jälkeisiin toimenpiteisiin, joita on tarkoitettu oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 4 a §:ssä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2020:31 ei ole ollut kysymys asianosaisen tekemästä tyytymättömyyden ilmoittamisesta käräjäoikeuden ratkaisuun. Oikeuskirjallisuudesta tai -käytännöstä ei ole löydettävissä kannanottoa asian oikeudelliseen arviointiin.

Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 4 §:n mukaan asiamies saa valtuutuksen nojalla edustaa päämiestä vain siinä oikeudessa, jossa suullinen valtuutus on annettu tai valtakirja on esitetty. Asiamiehellä samoin kuin oikeudenkäyntiavustajalla on kuitenkin aina valta ilmoittaa tyytymättömyyttä sen oikeuden päätökseen, jossa hän on esiintynyt asiamiehenä tai oikeudenkäyntiavustajana. Tästä säännöksestä ei voida tehdä päätelmää siitä, onko tyytymättömyyden ilmoittaminen oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 4 a §:ssä tarkoitettu jälkitoimi.

Tyytymättömyyden ilmoittamisella tarkoitetaan asianosaisen ilmoitusta siitä, että hän aikoo valittaa ratkaisusta hovioikeuteen tai että hän ainakin varaa siihen mahdollisuuden. Tyytymättömyyden ilmoitus on puhevallan käyttämisen edellytys muutoksenhaussa ja siten välttämätön toimenpide tilanteessa, jossa on tarkoitus toimittaa valituskirjelmä hovioikeudelle.

Tyytymättömyyden ilmoittamisesta säädetään oikeudenkäymiskaaren 25 luvussa, joka koskee muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Tyytymättömyyden ilmoitus on välttämätön toimenpide, jotta asian voisi saattaa hovioikeuden tutkittavaksi. Muutoksenhakuasiassa tyytymättömyyden ilmoittaminen on siten oikeusapulain 5 §:ssä ja 17 §:ssä tarkoitettu tarpeellinen toimenpide. Tässä tapauksessa tyytymättömyyden ilmoitus on tehty oikeudenkäyntiasiamiehen käräjäoikeuden ratkaisun antamisen jälkeen saaman uuden toimeksiannon perusteella eikä se ole osaa asiamiehen käräjäoikeudessa hoitamasta toimeksiannosta. Asiamiehellä on sen vuoksi hovioikeudessa oikeus palkkioon siitä uuteen toimeksiantoon sisältyvästä työstä, jonka tyytymättömyyden ilmoittaminen on aiheuttanut.

Velvollisena lausumaan maksettavasta palkkion määrästä, totean olevani siitä samaa mieltä kuin enemmistö.

Hovioikeuden presidentti Nygård:

Olen samaa mieltä kuin hovioikeudenneuvos Viikari

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

Asianomistaja A, jolla ei ollut vaatimuksia, oli kieltäytynyt todistamasta pahoinpitelyä koskevassa asiassa, koska hän ja vastaaja B olivat avoliitossa. Hovioikeus katsoi, että A:lla oli oikeus kieltäytyä todistamasta, koska ei ollut syytä epäillä, ettei hän olisi itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Asiassa ei saanut käyttää näyttönä A:n lääkärinlausuntoon merkittyä lausumaa eikä todistajien C ja D kertomuksia siltä osin kuin he ovat kuulleet A:n kertovan tapahtumista poliisille alustavassa puhutuksessa. Äänestys.

Oikeudenkäymiskaari 17 luku 17 §, 18 §, 24 § 2 momentti ja 25 § 2 momentti

VANTAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 10.10.2018 JA TUOMIO 16.10.2018

Käsittelyratkaisu 10.10.2018

Päätös kieltäytymisoikeudesta

Syyttäjä on katsonut, että asianomistajan kertomuksen osalta tulisi soveltaa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momenttia, koska on syytä epäillä, ettei kyse ole asianomistajan omasta tahdosta. Syyttäjä on viitannut kahteen jättämäänsä tutkintailmoitukseen, jotka koskivat B:n ja A:n yhteiseen asuntoon tehtyjä kotihälytyksiä. 17.2.2016 B:tä on epäilty A:han kohdistuneesta lievästä pahoinpitelystä. 17.7.2016 B:tä on epäilty A:han kohdistuneesta pahoinpitelystä. Nämä tapahtumat eivät ole johtaneet syytteeseen. Nyt kysymyksessä oleva, epäilty rikos on tapahtunut 26.11.2017, jonka jälkeen A on syyttäjän mukaan esitutkinnassa ilmoittanut, ettei jatka yhteiseloa ja että vastaavaa olisi tapahtunut viimeksi pari kuukautta aiemmin.

Asianomistaja on kertonut olevansa edelleen avoliitossa vastaajan kanssa. Asianomistajan mukaan hän halusi omasta tahdostaan kieltäytyä todistamasta eikä kukaan ollut yrittänyt vaikuttaa häneen. Asianomistajan mukaan aiemmissa tapauksissa oli ollut tosiasiallisesti kysymys suusanallisista riidoista eikä pahoinpitelyistä. Edelleen asianomistajan mukaan hänellä on lukihäiriö eikä hän ollut ymmärtänyt esitutkinnassa sitä, että hänellä oli oikeus kieltäytyä todistamasta. Asianomistajan mukaan kysymys ei ollut siten siitä, että hänen mielensä olisi jollain tavalla muuttunut kuulemisen jälkeen.

Käräjäoikeus toteaa, että kysymys vaitiolo-oikeuden kumoamisesta on vaikea ottaen huomioon, että kuten lain esitöissä on todettu, lähisuhteissa tapahtuneisiin pahoinpitelyihin liittyy usein sukupuoleen katsomatta fyysisiä ja psyykkisiä alistussuhteita, jotka vaikuttavat asianomistajan harkintakykyyn. Perhe- tai muun lähipiirin valtasuhteet voivat olla sellaiset, että tekijä painostaa pahoinpitelyn uhrin luopumaan vaatimasta rangaistusta pahoinpitelijälleen.

Käräjäoikeus toteaa, että läheisen vaitiolo-oikeus on lähtökohta ja sen voi sivuuttaa vain, jos on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt sen käytöstä. Näyttökynnys on siten asetettu matalaksi, mutta säännöksen soveltaminen edellyttää kuitenkin näyttöä asiattoman vaikuttamisen puolesta. Syyttäjä on esittänyt väitteensä tueksi kaksi poliisin tutkintailmoitusta. Tällaiset aikaisemmat tapahtumat voivat olla osoitus siitä, että kieltäytyminen ei johtuisi omasta tahdosta. Yksin sen perusteella ei kuitenkaan tällaista johtopäätöstä ole mahdollista tehdä, etenkin kun viimeisestä aiemmasta tapahtumasta on kulunut jo yli kaksi vuotta. A on itse kertoessaan kieltäytymisensä syystä ilmaissut, että kyse on hänen omasta ratkaisustaan oman harkintansa perusteella. Hän ei ole ollut epävarma tai pelokas eikä asianomistajan ilmoituksen perusteella ole pääteltävissä, että asianomistaja olisi vedonnut kieltäytymisoikeuteensa jonkun muun päätöksestä.

Käräjäoikeus katsoo, ettei asiassa ole ilmennyt riittävää perustetta evätä asianomistaja A:n vaitiolo-oikeutta.

Tuomio 16.10.2018

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Pahoinpitely
5560/R/0060703/17
Rikoslaki 21 luku 5 § 1
26.11.2017 Vantaa

B on tehnyt kotonaan avopuolisolleen A:lle ruumiillista väkivaltaa. A on mennyt vuoteeseen nukkuakseen, kun B on repinyt päiväpeiton pois ja heittänyt sen A:n päälle sekä heittänyt tyynyjä ja muita esineitä A:n päälle. Kun A on aikonut poistua asunnosta, on B puristanut käsivarresta ja kantanut hänet eteisestä olohuoneeseen ja heittänyt sohvalle. Sohvalla B on istunut A:n vatsan päälle ja ainakin kaksi kertaa laittanut molemmat kätensä A:n suun ja nenän päälle niin, ettei A ole saanut henkeä. Samalla B on työntänyt sormensa A:n suuhun ja kurkkuun. Otteiden välillä A on saanut rimpuiltua ja irrotettua otteen. Sitten A:n on onnistunut rimpuilla otteesta kokonaan pois, jolloin B on tarttunut vartaloon kiinni ja heilauttanut A:ta niin, että hänen päänsä on kolahtanut seinää vasten. B on istunut uudelleen A:n vatsan päälle ja kolmannen kerran laittanut molemmat kätensä A:n suun ja nenän päälle niin, ettei A ole saanut henkeä. Lopulta A:n on onnistunut rimpuilla otteesta pois. Pahoinpitelystä on aiheutunut hengen ahdistusta, kuhmu otsaan, mustelma käsivarteen, ruhjeita kasvoihin ja kaulaan sekä kipua ja särkyä.

…….

Vastaus

B on tunnustanut menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla muutoin paitsi, että hän ei ollut heittänyt, vaan oli työntänyt A:n sohvalle; hän ei ollut laittanut käsiään A:n suun ja nenän päälle, vaan ainoastaan suun päälle; hän ei ollut työntänyt sormiaan A:n suuhun tai kurkkuun eikä hän ollut heilauttanut A:ta seinää vasten niin, että tämän pää olisi kolahtanut seinää vasten, vaan A oli rimpuillut hänen otteessaan niin, että oli tässä yhteydessä lyönyt päänsä.

……

Tuomion perustelut

1. Pahoinpitely 26.11.2017

Mistä asiassa on kysymys?

Vastaaja on myöntänyt syyllistyneensä pahoinpitelyyn syytteessä kuvatuin tavoin, paitsi että hän ei ollut heittänyt, vaan työntänyt A:n sohvalle; hän ei ollut laittanut käsiään A:n nenän ja suun päälle, vaan ainoastaan suun päälle; hän ei ollut työntänyt sormiaan A:n suuhun ja kurkkuun; hän ei ollut heilauttanut A:ta niin, että tämän pää olisi kolahtanut seinää vasten, vaan A oli rimpuillut vastaajan otteessa niin, että oli tässä yhteydessä lyönyt päänsä.

Asiassa on siten ollut kysymys näytöstä eli siitä, onko vastaaja menettelyt syytteessä väitetyin tavoin.

Yleisesti näytöstä

Vastaaja ei ole halunnut tulla kuulluksi asiassa ja asianomistaja A, jota on ollut tarkoitus kuulla todistajana asiassa, on käyttänyt vastaajan avopuolisona kieltäytymisoikeuttaan. Käräjäoikeus on 10.10.2018 antamassaan käsittelyratkaisussa katsonut, ettei asiassa ole ilmennyt riittävää perustetta evätä A:n vaitiolo-oikeutta.

Asiassa ovat kuultu todistajina asianomistajan vanhempia, joille asianomistaja on tapahtumahetkellä soittanut ja lähettänyt tekstiviestejä. Vanhemmat ovat olleet kyseisellä asunnolla poliisin saapumisen jälkeen ja ovat kuulleet asianomistajan kertomaa tapahtumista sekä ovat tehneet havaintoja asianomistajasta ja vastaajasta.

Lisäksi asiassa on esitetty asianomistajaa koskeva lääkärintodistus ja valokuva.

Käräjäoikeus selostaa jäljempänä asiassa esitettyä näyttöä asiaan vaikuttavilta osin.

Näytöstä

Kirjallisena todisteena esitetystä lääkärinlausunnosta 22.12.2017 ilmenee, että asianomistajassa on todettu otsalla kuhmu ja vasemmassa käsivarressa mustelma 27.11.2017. Kasvoilla on todettu lievää kosketteluarkuutta ja lääkäri on todennut, että molemmin puolin alaleuan leukakulmissa on mahdollisesti pienet mustelmat, mutta nämä asianomistaja oli meikannut piiloon. Kaulan ja niskan osalta lääkärinlausunnossa on todettu, että ruhjeita ei näy. Lääkärinlausunnosta ilmenee, että asianomistaja on kertonut, että hänen poikaystävänsä oli istunut sohvalla makaavan asianomistajan lantion päällä ja oli pitänyt käsiä asianomistajan suun ja nenän edessä estäen hengittämistä. Asianomistaja on kertonut päässeen tästä rimpuilun jälkeen pakoon. Asianomistaja on kertonut lääkärille, että poikaystävä oli saanut otteen ilmeisesti vasemmasta kyynärvarresta ja oli vetänyt asianomistajan takaisin, missä yhteydessä asianomistaja oli lyönyt oikealta puolelta otsansa seinään. Lääkäri on todennut, että tutkittavan kertomuksen ja havaittujen löydösten välillä ei ole todettu ristiriitaa.

Valokuvasta ilmenee, että asianomistajalla on oikealla otsalla kuhmu.

Todistaja C:n kertomuksesta on ilmennyt, että hänen tyttärensä, asianomistaja A oli lähettänyt hänelle 26.11.2017 klo 10.13 lukien viestejä, joissa asianomistaja oli kirjoittanut vastaajan olevan ihan sekaisin, meinannut hypätä parvekkeelta ja ajellut hiuksensa. Todistaja on lukenut viestit, joissa asianomistaja on kirjoittanut, ettei vastaaja päästä häntä ulos, vaan ottaa kiinni ja sulkee kädellä asianomistajan suun, niin ettei asianomistaja saa henkeä ja riepottelee asianomistajaa.

Todistaja D:n kertomuksesta on ilmennyt, että hänen tyttärensä, asianomistaja A oli soittanut pelokkaana ja hätääntyneenä asunnon parvekkeelta. Todistajien yhdensuuntaisista kertomuksista on ilmennyt, että he olivat olleet toisiinsa yhteydessä ja päättäneet kummatkin lähteä suunniltaan asunnolle. Todistaja C oli tätä ennen soittanut hätäkeskukseen. Todistajat olivat olleet ulkona odottamassa poliiseja ja olivat antaneet poliisille avaimen asuntoon.

Todistajien yhdensuuntaisista kertomuksista on ilmennyt, että he olivat menneet myöhemmin yhdessä sisään asuntoon. Kummatkin ovat kertoneet, että asianomistaja oli näyttänyt hätääntyneeltä ja hänen päässään oli ollut kuhmu. Muita vammoja todistajat eivät olleet kertomansa mukaan havainneet. Todistaja C:n mukaan asianomistaja oli valittanut myöhemmin pääkipua ja lisäksi hän oli valitellut lapaluussa tai vastaavassa myös kipua.

Todistaja D:n mukaan tilanteessa oli ilmennyt, että vastaaja oli ollut sekaisin ja rauhaton ja että jostain oli ollut riitaa. Vastaaja oli pahoinpidellyt itseään ja oli leikellyt hiuksiaan. Huoneisto oli ollut sekaisin ja vastaaja oli rikkonut vessan oven. Todistaja D:n mukaan asianomistaja oli kertonut, että vastaaja oli yrittänyt estää asianomistajaa poistumasta asunnosta ja että sohvalla oli painittu. Edelleen asianomistaja oli todistaja D:n mukaan kertonut vastaajan työntäneen sormiaan asianomistajan suuhun, pitänyt kiinni tämän kaulasta ja kehosta.

Todistaja C on vahvistanut, että hänen esitutkinnassa kertomansa piti paikkansa ja että asianomistaja oli kertonut "poliiseille paikan päällä, että B oli kuristanut häntä kurkusta, painanut kurkkua ja heittänyt seinälle. B:llä oli ollut saksetkin kädessä jossain vaiheessa ja hän oli uhannut hypätä parvekkeelta sekä roikkunut parvekkeen reunalla. Muistaakseni B olisi uhannut A:ta niillä saksilla. A oli järkyttyneen oloinen ja valitti kipua ranteissa. A:lla oli myös kuhmu otsassa. Kun lähdimme asunnolta, olimme illalla A:n kanssa vielä yhteydessä ja hän kertoi, että päänsärky yltyi illan aikana."

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetty kirjallisen kertomuksen käyttökielto koskee sanamuotonsa mukaan paitsi esitutkintapöytäkirjaan myös muulle asiakirjalle merkittyä lausumaa. Vastaajan vastakuulusteluoikeuden tai näytön arvioinnin luotettavuuden kannalta lääkärinlausuntoon merkitty potilaan kertomana esitietona kirjattu kertomus ei poikkea esitutkintapöytäkirjaan merkitystä kertomuksesta. Näin ollen lääkärinlausuntoon kirjattua asianomistajan kertomaa tapahtumainkulusta ei voida ottaa huomioon.

Kun A:lla on katsottu olevan vaitiolo-oikeus, huomioon ei voida ottaa myöskään sitä, mitä todistajat ovat kuulleet A:n kertoneen poliisille. Käräjäoikeus toteaa, että todistajat ovat lisäksi kertoneet kuulleensa tapahtumista sellaista, jota syytteessä ei väitetä vastaajan tehneen.

Todistajat ovat kuitenkin keskustelleet tapahtuman aikaan A:n kanssa ja todistaja C on saanut A:lta tekstiviestejä tapahtumien keskeltä. Edelleen todistajat ovat tehneet havaintoja asianosaisista. Näiltä osin mitään estettä kertomusten huomioon ottamiseen ei ole.

Vastaaja on pääosin myöntänyt syytteen teonkuvauksen oikeaksi.

Vastaaja on ensinäkin kiistänyt heittäneensä asianomistajaa sohvalle. Vastaaja on myöntänyt työntäneensä asianomistajan sohvalle. Käräjäoikeus toteaa, että pahoinpitelyn kannalta kysymys ei ole kovin oleellisesta erosta ja kysymys saattaa olla siitä, että samaa tapahtumaa on kuvattu hieman eri sanoin. Syytteen teonkuvausta ei kuitenkaan ole muutettu ja kun sohvalle heittämisestä ei ole esitetty mitään näyttöä, on syyte tältä osin jäänyt näyttämättä.

Vastaaja on myöntänyt laittaneensa kätensä asianomistajan suun päälle, mutta ei nenän päälle. Edelleen vastaaja on kiistänyt työntäneensä sormiaan asianomistajan suuhun tai kurkkuun. Ensiksi mainitun kiistämisperusteen osalta käräjäoikeus viittaa aiemmin lausuttuun siitä, että kysymys saattaa olla siitä, että samaa tapahtumaa on kuvattu hieman eri tavoin. Todistaja C:n kertomat tekstiviestit, joissa asianomistaja on kirjoittanut vastaajan sulkevan hänen suunsa niin, ettei hän saa henkeä, ovat tukeneet osaltaan vastaajan myöntämistä kuin syytettäkin. Käräjäoikeus toteaa, että asiassa ei ole esitetty näyttöä siitä, että vastaaja olisi laittanut kädet asianomistajan nenän päälle. Vastaaja on tunnustanut, että hän on pidellyt rimpuilevaa asianomistaa ja laittanut kätensä asianomistajan suun päälle. Tilanteessa, jossa rimpuilevan ihmisen suun päälle laitetaan väkisin kädet, on ilmeistä, että tämä haittaa samalla ilman kulkeutumista suun välittömässä läheisyydessä olevien sierainten kautta ja että sormet menevät myös suuhun. Tällaista riepottelutilannetta ja hengityksen estymistä tukee todistaja C:n saamat tekstiviestit asianomistajalta. Lääkärinlausunnossa ei ole mainintaa suuhun tai kurkkuun tulleista vammoista. Asiassa on jäänyt näyttämättä, että vastaaja olisi laittanut käsiään myös asianomistajan nenän päälle tai työntänyt sormensa tämän kurkkuun.

Todistajien kertomuksista ja kirjallisista todisteista on ilmennyt, että asianomistajan päässä on ollut kuhmu. Syytteen mukaan kuhmu on aiheutunut tilanteessa, jossa vastaaja on saanut otteestaan rimpuilleen asianomistajan vartalosta kiinni ja heiluttanut tätä niin, että asianomistajan pää on kolahtanut seinää vasten. Vastaajan mukaan asianomistaja oli rimpuillut hänen otteessaan ja että tässä yhteydessä asianomistaja oli lyönyt päänsä. Syyttäjä ei ole väittänyt, että vastaaja olisi lyönyt asianomistajan pään seinään. Myös tämän kiistämisperusteen osalta kysymys voi olla siitä, että samaa tilannetta on kuvattu hieman eri tavoin. Kun asiassa ei ole esitetty näyttöä siitä, että vastaaja olisi heilauttanut A:ta, syyte jää tältä osin toteen näyttämättä.

Mitä tulee pahoinpitelystä asianomistajalle aiheutuneisiin vammoihin, asiassa on lääkärinlausunnon perusteella näytetty, että asianomistajalle on tullut kuhmu otsaan ja mustelma käsivarteen. Todistaja C:n kertomuksella ja todistajan kertomilla tekstiviesteillä on selvitetty, että asianomistajalle on aiheutunut hengenahdistusta sekä kipua ja särkyä. Lääkärintodistuksen mukaan kaulan alueella ei ole ollut ruhjeita eikä asiassa ole esitetty näyttöä siitä, että asianomistajalle olisi tullut kasvoihin tai kaulaan ruhjeita. Näin ollen syyte jää tältä osin toteennäyttämättä.

Syyksilukeminen ja osittain hylkääminen

Vastaaja on syyllistynyt siihen rikokseen, josta hänelle on vaadittu rangaistusta, kuitenkin siten, että asiassa on jäänyt näyttämättä, että vastaaja olisi heittänyt asianomistajan sohvalle tai laittanut kätensä suun lisäksi myös asianomistajan nenän päälle tai työntänyt sormiaan asianomistajan kurkkuun. Edelleen asiassa on jäänyt näyttämättä, että vastaaja olisi heilauttanut A:ta niin, että tämän pää olisi tässä yhteydessä kolahtanut seinää vasten tai että hänen menettelystään olisi aiheutunut asianomistajalle ruhjeita kasvoihin tai kaulaan.

Rangaistuksesta

Väkivallan käyttäminen on aina hyvin moitittavaa. Teossa on ollut jossain määrin julmina pidettäviä piirteitä ottaen huomioon, että ilman saannin vaikeutuminen on kenelle tahansa ja erityisesti väkivaltatilanteessa ahdistavaa. Kun pahoinpitely on tapahtunut asianomistajan omassa kodissa, on se omiaan aiheuttamaan erityistä turvattomuutta. Vaikka asianomistajan fyysiset vammat eivät ole olleet vakavia, ei vastaajan syyksi luettu pahoinpitely ole ollut vähäinen. Tähän nähden vastaajan syyksi luettu rikos ei ole sovitettavissa sakkorangaistuksella.

Vastaajaa koskevasta rikosrekisterin osaotteesta ilmenee, että hänet on tuomittu kerran aiemmin, 22.4.2016 ehdolliseen vankeusrangaistuksen täysin erityyppisistä rikoksista. Ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaikaa oli ehtinyt kulua noin 1,5 vuotta ennen nyt kysymyksessä olevaa rikosta. Nämä seikat huomioon ottaen, käräjäoikeuden arvion mukaan estettä tuomita vastaajaa ehdolliseen vankeusrangaistukseen ei ole.

Rangaistuksesta vähennetään rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vapaudenmenetysaika 26.-27.11.2017 eli kaksi päivää.

……

Tuomiolauselma

Vastaaja B

Syyksi luettu rikos

1. Pahoinpitely
27.11.2017
Rikoslaki 21 luku 5 § 1

Rangaistusseuraamukset

Vankeus
Syyksi luetut rikokset 1
30 päivää vankeutta
Vapaudenmenetysaika 26. - 27.11.2017
Vankeusrangaistus on ehdollinen
Koeaika päättyy 31.3.2020

……

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Pauliina Hermunen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 26.5.2020

Valitus

Syyttäjä on vaatinut, että B:n syyksi luetaan pahoinpitely käräjäoikeudessa esitetyn syytteen teonkuvauksen mukaisesti ja B:lle tuomittua vankeusrangaistusta sen vuoksi ja muutoinkin korotetaan ja se tuomitaan ehdottomana tai ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta määrätään yhdyskuntapalvelua. …..

B oli pahoinpidellyt avopuolisoaan A:ta syytteessä kuvatulla tavalla. A oli käräjäoikeudessa todistajana kuultavana vedonnut vaitiolo-oikeuteensa, ja teko oli luettu B:n syyksi vain myöntämiltään osin.

Asianomistajan vaitiolo-oikeus tuli syrjäyttää, koska oli syytä epäillä, ettei A ollut itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä vaan B oli hänet siihen painostanut. Hyödyntämiskieltoa ei tullut ulottaa koskemaan lääkärinlausuntoon kirjattua A:n lääkärille vapaaehtoisesti ja kieltäytymisoikeudesta tietoisena antamaa kertomusta tapahtumista.

Vastaus

B on vaatinut, että valitus hylätään. …..

Käräjäoikeus oli arvioinut asiassa esitetyn näytön oikein. Läheisen kieltäytymisoikeus oli lain ja oikeuskäytännön mukaan pääsääntö, eikä sen murtamiseen ollut riittävää perustetta.

Ei ollut perusteita tuomita ehdotonta vankeusrangaistusta tai yhdyskuntapalvelua. ….

Hovioikeuden ratkaisu

Asianomistajan vaitiolo-oikeutta koskeva käsittelyratkaisu

Hovioikeus on pääkäsittelyssä julistamassaan käsittelyratkaisussa katsonut, että A:lla on asiassa vaitiolo-oikeus eikä hänen esitutkinnassa antamaansa kertomukseen saa vedota asiassa näyttönä. Hovioikeuden perustelut olivat seuraavat:

Syyttäjä on nimennyt hovioikeudessa samoin kuin käräjäoikeudessa todistajaksi A:n, joka on vastaaja B:n avopuoliso tai puoliso. Käräjäoikeudessa A ilmoitti kieltäytyvänsä todistamasta, koska hän oli vastaajan avopuoliso. Käräjäoikeus hyväksyi todistajan oikeuden kieltäytyä todistamasta. Käräjäoikeuden mukaan ei ollut syytä epäillä, ettei A olisi itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Käräjäoikeus myös katsoi, ettei syyttäjä voinut kieltäytymisoikeuden takia vedota A:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen.

Hovioikeudessakin A on kieltäytynyt todistamasta. Syyttäjä on katsonut, että A:n vaitiolo-oikeus tuli murtaa, koska oli syytä epäillä, että B oli painostanut A:n vetoamaan vaitiolo-oikeuteensa. Vaatimuksensa tueksi syyttäjä on vedonnut kahteen tutkintailmoitukseen, jotka koskivat epäiltyjä B:n A:han kohdistamia pahoinpitelyrikoksia 17.2.2016 ja 17.7.2016. Nämä aiemmat rikostutkinnat eivät olleet johtaneet syytteeseen tai tuomioon.

Hovioikeus on kuullut A:ta kieltäytymisensä perusteista. A halusi kieltäytyä todistamasta sen vuoksi, että hän oli edelleen parisuhteessa B:n kanssa. A oli kertonut asiasta esitutkintakuulustelussa vain siksi, ettei hän vielä tuolloin ollut ymmärtänyt, että hänellä olisi ollut oikeus vaitioloon. A oli päättänyt itsenäisesti vaitiolo-oikeutensa käyttämisestä. Myös B on hovioikeuden pääkäsittelyssä kertonut, että päätös oli A:n oma.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi rikosasiassa päättää, ettei asianosaiseen saman luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevalla todistajana kuultavalla asianomistajalla, jolla ei ole vaatimuksia, ole vaitiolo-oikeutta, jos on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

Arvio A:n päätöksenteon itsenäisyydestä on syytä tehdä tämän hetken tilanteen mukaan, kun A on nimetty kuultavaksi tässä oikeudenkäynnissä ja koska käräjäoikeus ei ole kieltäytymisoikeuden vuoksi sallinut vedota A:n esitutkintakertomukseen.

A:ta kuultaessa on tullut ilmi, että hän ja B ovat nyt käsiteltävän tapahtuman jälkeen muuttaneet erilleen asumaan mutta ovat sittemmin palanneet yhteen ja perustaneet perheen. A:lla ja B:llä on pieni lapsi, joka heillä oli mukanaan hovioikeuden odotussalissa. A on tapahtuman jälkeen tehnyt tärkeitä omaa elämäänsä koskevia henkilökohtaisia ratkaisuja eikä mikään nyt asiassa esille tullut viittaa siihen, että hän ei olisi kyennyt itsenäisesti päättämään myös kieltäytymisestään tässä oikeudenkäynnissä. Asiassa ei voida enää antaa merkitystä niille tutkintailmoituksille, jotka on tehty jo useita vuosia sitten. Huomioon on otettava lisäksi, että B on osaksi myöntänyt syytteen oikeaksi, mikä puhuu painostamista vastaan. A:lla on siten oikeus kieltäytyä todistamasta tässä asiassa hovioikeudessa.

Todistelua koskeva käsittelyratkaisu

Lääkärinlausunnon esitiedot

Asiassa on kysymys myös siitä, saako lääkärinlausuntoon esitietona kirjattua asianomistajan kertomusta hyödyntää näyttönä asiassa.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää.

Niin kuin korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2018:54 katsonut, lääkärinlausuntoon potilaan esitietona kirjattu kertomus ei vastaajan vastakuulusteluoikeuden tai näytön arvioinnin luotettavuuden kannalta poikkea esitutkintapöytäkirjaan merkitystä kertomuksesta (kohta 29). Sanottua kertomusta on perusteltua pitää oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettuna kirjallisena lausumana, jota ei saa käyttää todisteena tuomioistuimessa, elleivät lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty (kohta 31). Ratkaisussa korkein oikeus on päätynyt siihen, että tilanteessa, jossa todistelutarkoituksessa kuultava asianomistaja oli kutsuttuna jäänyt pois hovioikeuden pääkäsittelystä eivätkä hänen kirjallisen kertomuksensa käyttämisen edellytykset täyttyneet, hovioikeus ei olisi saanut sallia myöskään hänen lääkärinlausuntoon merkityn kertomuksensa käyttämistä todisteena (kohta 33).

Käsiteltävässä asiassa hovioikeus katsoo, että vastaavasti myöskään todistajana kuultavan asianomistajan kieltäytyessä todistamasta ei näyttönä voida käyttää hänen lääkärinlausuntoon kirjattua kertomustaan, jonka osalta vastaajalla ei ole vastakuulustelumahdollisuutta. Näillä lisäyksillä perusteluihin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun lääkärinlausuntoon merkittyjen esitietojen osalta.

Todistajien havainnot asianomistajan alustavasta puhutuksesta

Asiassa on kuultu todistajina A:n vanhempia C:tä ja D:tä. Hovioikeuden on ratkaistava saako heidän kertomuksiaan hyödyntää asiassa näyttönä siltä osin kuin he ovat kuulleet A:n kertovan tapahtumista poliisille alustavassa puhutuksessa.

Ennakkoratkaisussaan KKO 1995:66 korkein oikeus on katsonut, että vastaajan lähiomaisen kieltäytyessä todistamasta näyttönä ei voitu hyödyntää häntä puhuttaneen poliisin kertomusta siitä, mitä lähiomainen oli alustavassa puhuttelussa kertonut syytteessä tarkoitetusta teosta. Poliisin kertomuksen hyödyntäminen olisi merkinnyt tosiasiallisesti lähisukulaisuuden suojan murtamista. Oikeudenkäymiskaaren uuden 17 luvun säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että uudistetuilla todistelua koskevilla säännöksillä ei ole tarkoitus puuttua mainitusta ratkaisusta ilmenevään linjaan (HE 46/2014 vp s. 78).

Käsiteltävässä asiassa A:n vedottua vaitiolo-oikeuteensa häntä puhuttanutta poliisia ei olisi voitu kuulla todistajana A:n alustavassa puhutuksessa kertomista seikoista. Poliisi on puhuttanut A:ta tämän asunnossa. Puhutuksen aikana C ja D ovat olleet läsnä samassa asunnossa eivätkä ole voineet välttyä kuulemasta sitä, mitä heidän tyttärensä on kertonut tapahtumista poliisille. C ja D ovat voineet kuulla kaiken sen, mitä A on poliisille kertonut. Näissä olosuhteissa A:n alustavassa puhutuksessa antama kertomus on ollut rinnastettavissa hänen esitutkinnassa antamaansa kertomukseen. Tämän vuoksi C:n ja D:n kertomusten hyödyntäminen alustavan puhutuksen sisällöstä merkitsisi A:n vaitiolo-oikeuden tosiasiallista murtamista. Näin ollen hovioikeus katsoo, ettei C:n ja D:n kertomuksia voida tältä osin hyödyntää näyttönä asiassa. Näillä lisäyksillä perusteluihin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun todistajien kertomusten asettamisesta hyödyntämiskieltoon A:n alustavassa puhutuksessa poliisille kertomista seikoista.

Pääasian ratkaisu

Syyksilukeminen

Asiassa ei ole näytetty B:n syyllistyneen muuhun kuin mitä käräjäoikeus on hänen syykseen lukenut.

Rangaistusseuraamus

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun rangaistuksen mittaamisesta ja rangaistuslajin valinnasta.

…..

Tuomiolauselma

Vastaaja B

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

……

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenneuvos Taina Tuohino ja hovioikeudenneuvos Sanna Mantila. Valmistelijana on toiminut hovioikeuden esittelijä Mari Vihla.

Äänestys.

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA R 18/2773

Hovioikeuden presidentti Könkkölä:

Olen enemmistön kanssa eri mieltä siitä, voidaanko todisteena käyttää C:n ja D:n hovioikeudessa antamaa kertomusta siitä, mitä he ovat kuulleet tyttärensä A:n kertovan poliisille alustavassa kuulustelussa. A on läheisen kieltäytymisoikeuteen vedoten kieltäytynyt todistamasta. Hänen vanhempansa C ja D, jotka olivat olleet alustavan puhuttelun aikana tyttärensä asunnossa, ovat sitä vastoin läheisyydestään huolimatta suostuneet todistamaan. Hovioikeuden enemmistö on katsonut korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuun (1995:66) viitaten, että C:n ja D:n kertomusten hyödyntäminen alustavan puhutuksen sisällöstä merkitsisi tässä tilanteessa A:n vaitiolo-oikeuden tosiasiallista murtamista.

Mainitun korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan poliisimiehen kuuleminen siitä, mitä läheistodistaja oli hänelle kertonut alustavassa puhuttelussa, olisi merkinnyt tosiasiallisesti lähisukulaisuussuojan murtamista, kun läheistodistaja vetosi kieltäytymisoikeuteensa. Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella jää kuitenkin tulkinnanvaraiseksi, koskeeko tämä edelleen vallitseva oikeusohje lähtökohtaisesti vain rikoksentutkintaa suorittavaa poliisia vai onko kielto syytä ulottaa laajemmalle niihin sivullisiin, jotka ovat puhuttelun kuulleet.

A:n vanhemmat C ja D olivat tulleet asianosaisten asunnolle A:n äidilleen lähettämän tekstiviestin perusteella. C oli viestin jälkeen soittanut tapahtumasta hätäkeskukseen. C ja D olivat päässeet asuntoon sen jälkeen, kun poliisit olivat tulleet vastaajan kanssa ulos. He olivat tehneet havaintoja asianosaisten mielentilasta, tyttärensä ulkoisesta olemuksesta ja asunnon epäjärjestyksestä. C on hovioikeuden pääkäsittelyssä kertonut, että hän ei ollut kuunnellut, mitä hänen tyttärensä oli kertonut poliisille ja että hänellä oli muutenkin huono kuulo. Myöskään D ei hovioikeudessa kertomansa mukaan ollut kuullut tyttärensä keskustelua poliisin kanssa, koska oli ajatellut, että se oli "heidän välistä asiaansa". A on kuitenkin asunnossa kertonut isälleen, miten hän oli yrittänyt rauhoitella tilannetta ja miten hän oli saanut kuhmun otsaansa.

Ainakaan hovioikeudessa kertomansa mukaan C ja D eivät olleet kuunnelleet tai kuulleet, mitä heidän tyttärensä oli alustavassa puhuttelussa poliisille kertonut. Tästä voidaan päätellä, että se, mitä D on hovioikeudessa kertonut tyttärensä puheista, perustuu siihen, mitä hän on kuullut tyttäreltä suoraan. On kuitenkin aiheellista todeta, että C on käräjäoikeudessa kertonut siitä, mitä asianomistaja oli sanonut tapahtumista poliiseille paikan päällä.

C:llä ja D:llä oli havaintoja tapahtumasta jo ennen poliisin paikalle tuloa A:n äidilleen lähettämän tekstiviestin perusteella. He ovat voineet myös tehdä paikalla havaintoja asianosaisista ja tapahtumapaikasta. Tässäkin tapauksessa olisi voinut käydä myös niin, että he olisivat ehtineet keskustella tyttärensä kanssa tapahtumista ennen poliisin paikalle tuloa. Sellainen keskustelu on myös ollut mahdollista poliisin suorittaman keskustelun päätyttyä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:stä johdettua todisteen hyödyntämiskieltoa ei voida ulottaa niin laajalle, että sivullista todistajaa ei saisi kuulla siitä, mitä kieltäytymisoikeuteen vetoava läheinen on hänelle suoraan kertonut tai edes siitä, mitä läheinen on kertonut sanoneensa alustavassa puhuttelussa poliisille. Tämä osoittaa sen, kuinka vaikeaa on erottaa alustavasta puhuttelusta kuultua muista todistajan kuulemista asioista tai tekemistä havainnoista. Tällainen erottelu on kaiken kaikkiaan omiaan vaikeuttamaan totuuden selville saamista ja se myös vastoin vapaata todistusharkintaa. Tässä tapauksessa mikään ei myöskään viittaa siihen, että asiassa olisi pyritty kiertämään A:n kieltäytymisoikeutta sallimalla hänen vanhempiensa paikallaolo asunnossa alustavan kuulustelun aikana. Katson siis, että ei ole estettä miltään osin käyttää todisteena C:n ja D:n todistajan kertomuksia. Toisaalta niin kuin edellä on todettu, C ja D ovat kumpikin kertoneet hovioikeudessa, että he eivät ole kuulleet poliisin ja tyttärensä välistä alustavaa keskustelua. Kun kuitenkin enemmistö katsoo, että heidän kertomuksiaan ei voida hyödyntää siltä osin kuin mitä vanhemmat ovat kertoneet siitä, mitä ovat asunnolla kuulleet tyttärensä sanoneen, katson tämän kannan sitovan minua, kun arvioidaan sitä, onko syyte näytetty toteen.