RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Velallinen oli hovioikeudessa vedonnut uutena seikkana siihen, että velkoja ei ollut hakenut maksuohjelman raukeamista ilman aiheetonta viivytystä. Kysymys siitä, oliko tämä seikka tutkittava viran puolesta.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 4.12.2018

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 4.12.2018 nro 50386

Selostus asiasta käräjäoikeudessa olennaisilta osilta

Velkoja A on vaatinut, että B:n velkajärjestely määrätään raukeamaan.

B on vaatinut, että A:n hakemus hylätään.

Velkoja C on antanut pyydetyn lausuman.

Vahvistetun maksuohjelman mukaan velallisen on maksuohjelman raukeamista koskevan hakemuksen vireilletuloon 25.5.2018 mennessä tullut suorittaa hakijalle 24 kuukausierää. Asiassa on ollut riidatonta, että velallinen B oli elokuussa 2016 suorittanut maksuohjelman mukaiset kolme ensimmäistä maksuerää hakijalle. Tämän jälkeen B ei ollut tehnyt maksuohjelman mukaisia suorituksia.

Näillä ja mainitsemillaan muilla perusteilla käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B on olennaisesti laiminlyönyt maksuohjelman noudattamisen ilman hyväksyttävää syytä.

Käräjäoikeus on määrännyt B:n maksuohjelman raukeamaan.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Susanna Leppänen

TURUN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 6.6.2019

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Varsinais-Suomen käräjäoikeus 4.12.2018 nro 50386

Asia

Velkajärjestelyn raukeaminen

Valittaja

B

Vastapuolet

A

C

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

B on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja vaatimus maksuohjelman raukeamisesta hylätään.

Perusteinaan B on lausunut, että A ei ollut tehnyt velkajärjestelyn raukeamista koskevaa hakemusta ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen, kun peruste siihen oli tullut velkojan tietoon. - - -

Vastaukset

A on käräjäoikeuden päätöksen perusteluihin viitaten vaatinut, että valitus hylätään. - - -

C on vaatinut, että valitus hylätään. - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

B on vedonnut uutena seikkana siihen, että velkoja ei ollut hakenut maksuohjelman raukeamista ilman aiheetonta viivytystä. Asiassa on arvioitava sitä, onko vedottu seikka hakemuksen muodollinen edellytys ja onko se siten tutkittava viran puolesta.

Maksuohjelman raukeamisen aineellisista edellytyksistä säädetään yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 42 §:ssä.

Lain 61 §:n 1 momentin mukaan maksuohjelman raukeamista tai muuttamista koskeva hakemus on tehtävä tuomioistuimelle kirjallisesti. Hakemus on tehtävä ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen, kun peruste siihen on tullut velallisen tai velkojan tietoon. Hakemusta maksuohjelman muuttamiseksi ei voida tehdä sen jälkeen, kun maksuohjelman kesto on päättynyt. Velallisen hakemus maksuohjelman raukeamisesta on tehtävä maksuohjelman aikana ja velkojan hakemus viimeistään kahden vuoden kuluessa siitä, kun maksuohjelmassa määrätty suoritusvelvollisuus on täytetty. Jos hakemuksen perusteena on rikoslain 39 luvun 2 tai 3 §:ssä tarkoitettu velallisen menettely, velkojan hakemus voidaan kuitenkin tehdä ennen kuin syyteoikeus rikoksesta on vanhentunut.

Säännös tai sen esityöt (HE 183/1992 vp ja LaVM 14/92) eivät anna nimenomaista vastausta siihen, onko viran puolesta tutkittava se, että hakemus on tehty ilman aiheetonta viivytystä. Viran puolesta tutkimista puoltaa se, että säännös on velkajärjestelylain 8 luvussa, joka koskee menettelyä tuomioistuimessa. Lisäksi muut säännöksessä luetellut hakemuksen edellytykset ovat ehdottomia ja siten viran puolesta tutkittavia seikkoja. Vastakkaista näkemystä puoltaa se, että edellytys hakemuksen tekemisestä ilman aiheetonta viivytystä vaatii tapauskohtaista harkintaa.

Tapauksessa KKO 2002:50 korkein oikeus on todennut, että maksuohjelman raukeaminen on velallisen kannalta ankara, koko maksuohjelmaan kohdistuva ja myös kaikkien muiden velkojien asemaan vaikuttava seuraamus. Tämä seikka edelleen puoltaa sitä näkemystä, että hakemuksen tekeminen ilman aiheetonta viivytystä on viran puolesta tutkittava seikka. Merkittävää tapauksessa on se, että korkein oikeus on ratkaissut asian, vaikka velallista ei ollut kuultu käräjäoikeudessa. Eri mieltä olevat jäsenet olisivat palauttaneet asian käräjäoikeuteen velallisen kuulemista varten. Hovioikeus tekee edellä todetusta johtopäätöksen, että tuomioistuimen tulee viran puolesta tutkia, onko maksuohjelman raukeamista koskeva hakemus tehty ilman aiheetonta viivytystä.

Koska B:n vetoama seikka on tutkittava jo viran puolesta, B saa vedota kyseiseen seikkaan hovioikeudessa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n estämättä.

Pääasiaratkaisun perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Käsittelyratkaisussa mainitussa tapauksessa KKO 2002:50 velallinen oli jättänyt maksuohjelman mukaiset kuukausittaiset maksuerät maksamatta velkojapankille huhtikuusta 1998 lukien. Pankki huomautti velalliselle siitä kirjeellään 4.9.1999 ja pani maksuohjelman raukeamista koskevan hakemuksensa vireille käräjäoikeudessa 10.7.2000. Pankin ei katsottu ilman aiheetonta viivytystä tehneen hakemustaan tai ryhtyneen muihin sellaisiin toimiin, jotka olisivat oikeuttaneet hakemuksen lykkäämiseen.

Nyt kysymyksessä olevassa asiassa B on jättänyt maksuohjelman mukaiset kuukausittaiset maksuerät maksamatta velkojalle elokuun 2016 jälkeen. Velkoja ei ole ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin ennen velkajärjestelyn raukeamista koskevaa hakemusta 25.5.2018. Velkoja ei siten ole tehnyt hakemusta ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen kun peruste siihen oli tullut velkojan tietoon. Tämän vuoksi maksuohjelman raukeamista koskeva hakemus on hylättävä.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan ja vaatimus maksuohjelman raukeamisesta hylätään.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Kai Kokko
Hovioikeudenneuvos Anne Laine
Hovioikeudenneuvos Pekka Varjus

Hovioikeuden esittelijä Elli Vainio

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

Kun otettiin huomioon, että saatavan erääntyneisyyttä oli pidettävä pääsääntönä suorituskanteen tutkimiselle ja hyväksymiselle ja tästä pääsäännöstä ei ollut asuinhuoneiston vuokraamisesta annetussa laissa poikettu ja saatavan syntyminen oli edellytys suoritustuomiolle, hovioikeus katsoi, että kaupungin vaatimus siitä, että A velvoitetaan suorittamaan päivävuokraa tuomion antamista seuraavan kuukauden alusta lukien siihen saakka kunnes huoneisto on luovutettu kaupungin hallintaan oli aiheeton ja ennenaikainen, ja se oli sen vuoksi selvästi perusteettomana hylättävä.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan, että erääntymättömiä suoritusvelvoitteita koskevat kanteet oli pääsääntöisesti hylättävä ennenaikaisina, jolloin kantaja voi nostaa uuden kanteen suoritteen eräännyttyä. Eräissä tapauksissa oli mahdollista saada suoritustuomio sellaisestakin velvoitteesta, joka erääntyi vasta tulevaisuudessa. Tällaisia olivat koron vaatiminen saatavalle myös tuomion jälkeiseltä ajalta maksupäivään saakka ja elatusavun vaatiminen toistuvina suorituksina niin kauan kuin elatusvelvollisuus oli voimassa. Sen sijaan vuokria ei voitu määrätä maksettavaksi etukäteen, vaan ainoastaan ennen tuomion antamista erääntyneet vuokrat voitiin tuomita maksettaviksi. Käräjäoikeus totesi,että huoneenvuokralain 34 §:n §:n 2 momentin tarkoittamaa tilannetta, jonka mukaan vuokra oli maksettava myös huoneiston hallintaoikeuden kestoajalta ja hallintaoikeuden päättymisen jälkeiseltä ajalta, jos vuokralainen tai tältä oikeutensa johtanut edelleen käytti huoneistoa, ei ollut vielä ratkaisun antamishetkellä olemassa. Mikäli kantajan vaatimus hyväksyttäisiin ennen kuin oli selvillä, menetteleekö vastaaja em. lainkohdassa tarkoitetulla tavalla, voisi kantaja saada etukäteen määrän osalta avoimen ja velvoittavan tuomion asiassa. Tällaisen suorituskanteen hyväksyminen edellytti muun muassa, että kyseinen saatava oli erääntynyt maksettavaksi tai muutoin langennut suoritettavaksi. Edellä mainituin perustein tuomiolla määrätty maksuvelvollisuus voi koskea vain tuomion antamista edeltävää aikaa ja siten kantajan vaatimus tuomion antamishetkellä erääntymättömien vuokrien osalta oli hylättävä ennenaikaisena.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Riitta Kiiski.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

Jatkokäsittelylupa on myönnetty 30.10.2018.

Valitus

Kaupunki on toistanut käräjäoikeuden tuomiossa selostetun kanteensa hylätyin osin vaatien, että A velvoitetaan suorittamaan kaupungille kanteen kohdan 9 mukaisesti vuokraa 19,70 euroa päivältä käräjäoikeuden tuomion antamista seuraavan kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien siihen saakka, kunnes huoneisto on luovutettu kaupungin hallintaan viivästyskorkoineen tuomittavalle määrälle huoneiston hallinnan luovuttamista seuraavasta päivästä lukien.

Vaatimus ei ollut ennenaikainen. Vuokralainen oli velvollinen maksamaan asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 34 §:n 3 momentin mukaan vuokraa myös hallintaoikeuden päättymisen jälkeiseltä ajalta, jos hän huoneistoa edelleen käytti. Tuomio olisi ollut myös tältä osin täytäntöönpantavissa. Ulosottoviranomainen voi todeta, milloin hallinta ja vuokranmaksuvelvollisuus ovat päättyneet. Prosessiekonomiset syyt puolsivat päivävuokran maksuvelvollisuuden vahvistamista tuomion jälkeiseltäkin ajalta vuokrasopimuksen päättämistä koskevan riita-asian yhteydessä.

Vastaus

A ei ole vastannut valitukseen.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Kaupunki on käräjäoikeudessa vaatinut, että sen ja A:n välinen asuinhuoneistoa koskeva vuokrasopimus puretaan ja A velvoitetaan häädön uhalla muuttamaan huoneistosta tai että vuokrasopimus vahvistetaan irtisanotuksi. Lisäksi kaupunki on vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan kaupungille erääntyneet ja oikeudenkäynnin aikana erääntyvät vuokrat korkoineen. Edelleen kaupunki on vaatinut kanteen kohdassa 9, että Järvelä velvoitetaan suorittamaan päivävuokraa 19,70 euroa tuomion antamista seuraavan kuukauden alusta lukien siihen saakka kunnes huoneisto on luovutettu kaupungin hallintaan.

Käräjäoikeus on katsonut, että kohdan 9 vaatimus oli ennenaikainen, ja on hylännyt sen oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n nojalla selvästi perusteettomana. Muilta osin asiassa on annettu yksipuolinen tuomio.

Kanteen kohdassa 9 tarkoitettu vuokranmaksuvelvollisuus ei ollut vielä käräjäoikeuden tuomiota annettaessa syntynyt eivätkä tarkoitetut saatavat olleet vielä erääntyneet. Asiassa on kysymys siitä, onko tämä seikka estänyt vaatimuksen hyväksymisen siten, että kanne on voitu tältä osin edellä mainitun lainkohdan nojalla hylätä.

Kanteen ennenaikaisuus

Suoritusvelvollisuuden erääntyminen on yleensä kanteen hyväksymisen edellytys ja erääntymätöntä saatavaa koskeva kanne tulee pääsääntöisesti hylätä ennenaikaisena. Vaatimus erääntyneisyydestä liittyy kanteen aineelliseen hyväksyttävyyteen sekä myös oikeussuojan tarpeeseen. Kantajalla ei ole yleensä oikeussuojan tarvetta saada etukäteen tuomiota ennen velvoitteen erääntymistä. Tällainen tilanne on käsillä tyypillisesti silloin, kun saatava on perusteenkin osalta vielä epävarma ja riippuu tulevaisuuden tapahtumista.

Saatavan erääntyneisyys ei kuitenkaan aina ole kanteen tutkimisen tai hyväksymisen edellytys, vaan tästä pääsäännöstä on useita poikkeuksia. Viivästyskorkoa ja vasta tulevaisuudessa erääntyviä elatusapuja voidaan vaatia maksettavaksi, vaikka ne erääntyvät vasta tuomion antamisen jälkeen. Myös vahingonkorvaussaatavien osalta voidaan tuomita maksettavaksi vasta tulevaisuudessa erääntyviä saatavia, kuten toistuvaiskorvausta vastaisesta tulojen menetyksestä. Näissä tapauksissa saatavien peruste on käsillä tuomiota annettaessa. Lisäksi on mahdollista antaa ehdollisia tuomioita joissakin takautumis- ja seurannaistilanteissa. Edelleen on katsottu, että kanteessa voidaan tuomita maksettavaksi ehdollinen suoritusvelvollisuus sen varalta, ettei vastaaja täytä hänelle vaadittua ensisijaista velvoitetta. Esimerkkinä oikeuskirjallisuudessa on mainittu tilanne, jossa tuomiossa annetaan toissijainen korvausvelvollisuus esineen luovuttamisvelvoitteen laiminlyönnin varalta (kts. Tauno Tirkkonen, Suomen siviiliprosessioikeus I, 1974, s. 385–378, Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 363–365 ja Juha Lappalainen, Oikeudenkäynnin kohde, teoksessa Prosessioikeus 2016, s. 498–500).

Asian arviointi tässä tapauksessa

Kanteen kohdassa 9 on kysymys saatavasta, joka ei ole vielä syntynyt ja jonka peruste riippuu tulevaisuuden tapahtumista. Tuomiolla vahvistetaan saamisoikeuden olemassaolo ja määrätään tästä johtuvista seuraamuksista. Tuomioon ei kuulu, että sillä määrätään saamisoikeuksista, jotka eivät ole syntyneet. Mikäli saatava ei ole erääntynyt, vaatimus tulee jättää saatavan erääntyneisyyttä koskevan edellytyksen vuoksi joko oikeussuojan tarpeen puuttumisen vuoksi tutkimatta tai hylätä. Toisaalta edellä todetuin tavoin saatavan erääntyneisyys ei aina ole kanteen tutkimisen ja hyväksymisen edellytys.

Tässä tapauksessa vaatimus on perustettu asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 34 §:n 3 momenttiin, jonka mukaan vuokralaisen on maksettava vuokraa huoneiston hallintaoikeuden kestoajalta ja hallintaoikeuden päättymisen jälkeiseltä ajalta, jos vuokralainen edelleen käyttää huoneistoa. Vuokrasaatavan syntyminen myös tulevaisuudessa edellyttää näin ollen vain sitä, että vuokralainen edelleen pitää vuokrasuhteen päättymisestä huolimatta huoneistoa hallinnassaan. Kanteen hyväksymistä puoltaa myös se, että vuokrasaatavien peruste on käsillä tuomiota annettaessa ja niiden syntyminen myös tulevaisuudessa on suurella todennäköisyydellä odotettavissa. Lisäksi prosessiekonomisesti ajatellen olisi edullista antaa myös tulevaisuudessa erääntyvien päivävuokrien osalta suoritustuomio sen varalta, ettei vuokralainen luovuta huoneiston hallintaa vuokranantajalle.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annettu laki ei kuitenkaan sisällä säännöksiä siitä, että vastaisuudessa erääntyvä vuokra voitaisiin määrätä tuomiolla maksettavaksi. Erääntymättömien vuokrasaatavien tuomitseminen maksettavaksi poikkeaa edellä selostetuista esimerkeistä koskien viivästyskorkoa, elatusapua ja ansionmenetystä siinä, että näissä tilanteissa toistuva suoritusvelvollisuus perustuu nimenomaiseen lainsäännökseen. Näissä tapauksissa myös saatavien peruste on käsillä tuomiota annettaessa, kun taas kohdan 9 vaatimuksen mukaisen saatavan peruste riippuu tuomion jälkeisistä tulevaisuuden tapahtumista. Ulosottomenettelyssä voidaan joutua tutkimaan suoritusvelvollisuuden lakkaamista useista eri syistä, kuten maksun, kuittauksen tai vanhentumisen vuoksi. Huoneiston hallinnan luovutus voidaan sinänsä selvittää yleensä melko vähäisin toimenpitein. Toisaalta hallinnan luovutukseen ja vuokranmaksuvelvollisuuden lakkaamiseen voi liittyä myös tilanteita, jotka edellyttävät sellaista tulkintaa, jota ei voida ulosottomenettelyssä tutkia.

Kun otetaan huomioon, että saatavan erääntyneisyyttä on pidettävä pääsääntönä suorituskanteen tutkimiselle ja hyväksymiselle ja tästä pääsäännöstä ei ole asuinhuoneiston vuokraamisesta annetussa laissa poikettu ja saatavan syntyminen on edellytys suoritustuomiolle, hovioikeus katsoo, että kanteen kohdan 9 vaatimus on aiheeton ja ennenaikainen, ja se on sen vuoksi selvästi perusteettomana hylättävä. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei siis ole.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Ari Siltama ja Tarja Raiskinen sekä asessori Karri Tolttila

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukaisen asumisoikeushuoneiston käyttövastikkeen enimmäistason määrittelystä sekä siitä, oliko kantajalta peritty käyttövastike ylittänyt tämän tason. Kysymys myös käyttövastikkeen enimmäistason vahvistamista koskevien vaatimusten tutkimisesta.

ESPOON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 21.12.2017

KANNE

Vaatimukset

A on vaatinut, että käräjäoikeus

1) ensisijaisesti

- vahvistaa A:n ja B Oy:n välisessä asumisoikeussopimuksessa ja asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen enimmäistasoksi (jäljempänä taso I) tilastokeskuksen paikkakuntakohtaisen eli "Espoo-Kauniainen" -tilastojoukon mukaisen ARA-vuokra-asuntotilaston huonemäärään perustuvan jaottelun mukaisen asuinneliövuokran,

- velvoittaa B Oy:n palauttamaan A:lle liikaa perityn käyttövastikkeen kahden vuoden ajalta ennen kanteen tiedoksiantamista 31.8.2015 eli 1.9.2013 - 31.8.2015 väliseltä ajalta yhteensä 3.351,69 euroa sekä

- alentaa käyttövastikkeen "Espoo-Kauniainen" -tilastojoukon mukaiselle tasolle (taso I),

2) toissijaisesti

- vahvistaa A:n ja B Oy:n välisessä asumisoikeussopimuksessa ja asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen enimmäistasoksi (jäljempänä taso II) tilastokeskuksen paikkakuntakohtaisen suuraluejaon eli "Espoo-Kauniainen 2"-tilastojoukon mukaisen ARA-vuokra-asuntotilaston huonemäärään perustuvan jaottelun mukaisen asuinneliövuokran,

- velvoittaa B Oy:n palauttamaan A:lle liikaa perityn käyttövastikkeen kahden vuoden ajalta ennen kanteen tiedoksiantamista 31.8.2015 eli 1.9.2013 - 31.8.2015 väliseltä ajalta yhteensä 2.312,73 euroa sekä

- alentaa käyttövastikkeen "Espoo-Kauniainen 2" -tilastojoukon mukaiselle tasolle (taso II),

3) kolmassijaisesti

- velvoittaa B Oy:n palauttamaan liikaa perityn asumisoikeussopimuksessa ja asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen määrän, joka on ylittänyt tilastokeskuksen paikkakuntakohtaisen eli "Espoo-Kauniainen" -tilastojoukon mukaisen ARA-vuokra-asuntotilaston huonemäärään perustuvan jaottelun mukaisen asuinneliövuokran kahden vuoden ajalta ennen kanteen tiedoksiantamista 31.8.2015 eli 1.9.2013 - 31.8.2015 väliseltä ajalta yhteensä 3.351,69 euroa sekä

- alentaa käyttövastikkeen "Espoo-Kauniainen" -tilastojoukon mukaiselle tasolle (taso I)

4) neljässijaisesti

- velvoittaa B Oy:n palauttamaan liikaa perityn asumisoikeussopimuksessa ja asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen määrän, joka on ylittänyt tilastokeskuksen paikkakuntakohtaisen suuraluejaon eli "Espoo-Kauniainen 2" -tilastojoukon mukaisen ARA-vuokra-asuntotilaston huonemäärään perustuvan jaottelun mukaisen asuinneliövuokran kahden vuoden ajalta ennen kanteen tiedoksiantamista 31.8.2015 eli 1.9.2013 - 31.8.2015 väliseltä ajalta yhteensä 2.312,73 euroa sekä

- alentaa käyttövastikkeen "Espoo-Kauniainen 2" -tilastojoukon mukaiselle tasolle (taso II) ja

5) viidessijaisesti
- määrää asumisoikeussopimuksissa ja asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen enimmäisvertailuvuokran ja
- palauttaa liikaa perityn käyttövastikkeen kahden vuoden ajalta ennen kanteen tiedoksiantamista 31.8.2015 eli 1.9.2013 - 31.8.2015 väliseltä ajalta,

6) velvoittaa B Oy:n korvaamaan palautettaville käyttövastikkeille ensisijaisesti yhteensä 3.351,69 eurolle, toissijaisesti yhteensä 2.312,73 eurolle ja kolmassijaisesti käräjäoikeuden määräämälle määrälle:
a) korkolain 12 §:n mukaista luottokorkoa kunkin käyttövastikkeen maksupäivästä lukien 31.8.2015 saakka sekä
b) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 31.8.2015 lukien sekä

7) B Oy velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 18.478,60 euroa korkoineen.

- - - - - -

VASTAUS

Vaatimukset

B Oy on vaatinut, että kanne

- vaatimuskohtien 1-5 osalta ensisijaisesti jätetään tutkimatta tai toissijaisesti hylätään,
- hylätään vaatimuskohtien 6 ja 7 osalta ja
- A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut arvonlisäveroineen 17.139,52 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta lukien.

- - - - - -

SELOSTUS KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISUSTA

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Kantaja on vuonna 2005 tehnyt asumisoikeussopimuksen vastaajan kanssa koskien 78 m2:n suuruista, kolme huonetta käsittävää asuntoa osoitteessa - - - -, Espoo. Kysymys on aravarahoitteisesta kohteesta.

Kantaja on katsonut, että vastaajan häneltä ajanjaksolla syyskuu 2013 - elokuu 2015 perimä käyttövastike on ylittänyt asumisoikeusasunnoista annetun lain (jälj. asumisoikeuslaki) 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen enimmäistason. Kantaja on katsonut, että kantajan käyttövastikkeen enimmäistaso on ensisijaisesti Tilastokeskuksen paikkakuntakohtainen eli "Espoo-Kauniainen" -tilastojoukon mukainen tai toissijaisesti Tilastokeskuksen paikkakuntakohtaisen suuraluejaon eli "Espoo-Kauniainen 2" -tilastojoukon mukainen ARA-vuokra-asuntotilaston huonemäärään perustuvan jaottelun mukainen asuinneliövuokra. Kantaja on vaatinut, että kyseinen tilastovuokra vahvistetaan kantajan käyttövastikkeen enimmäistasoksi, kantajan käyttövastike alennetaan tilastojoukon mukaiselle tasolle ja vastaaja velvoitetaan palauttamaan liikaa peritty käyttövastike edellä mainitulta ajanjaksolta. Kantaja on vaihtoehtoisesti vaatinut, että käräjäoikeus määrää kantajan käyttövastikkeen enimmäistason. Kantajan mukaan edellä mainitussa säännöksessä tarkoitetaan paikkakunnalla hallinnollista kuntaa ja käyttöarvolla sitä, onko huoneisto aravatasoinen vai ei.

Vastaaja on katsonut, että kanne tulee hylätä, koska tilastokeskuksen julkaisemien tilastojen osoittama keskivuokra ei ole asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin tarkoittama enimmäistaso. Vastaaja on katsonut, että käyttövastikkeen enimmäistaso ei ole minkään tilaston mukainen tilastovuokra, vaan vertailuvuokra tulee määrittää tapauskohtaisesti ottaen huomioon kunkin huoneiston ominaisuudet. Vastaajan mukaan kyseisessä säännöksessä tarkoitetaan paikkakunnalla enintään kaupunginosan mukaan määräytyvää aluetta tai jopa yksittäisiä rakennuksia tai kaupunginosan aluetta sekä käyttöarvolla kunkin huoneiston yksilöllisiä ominaisuuksia, kuten sijaintia, rakennusvuotta ja varustetasoa.

Asiassa on kysymys siitä, onko kantajan käyttövastikkeen asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukainen enimmäistaso Tilastokeskuksen "keskimääräiset kuukausivuokrat aluettain" - tilastossa määritelty "Espoo-Kauniainen" tai "Espoo-Kauniainen 2"-tilastojoukon mukainen keskimääräinen ARA-vuokrataso. Ratkaistavana on se, miten asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukainen käyttövastikkeen enimmäistaso määritellään ja tähän liittyen, mitä kyseisessä säännöksessä tarkoitetaan paikkakunnalla, käyttöarvoltaan samanveroisilla huoneistoilla ja yleensä perittävällä vuokralla.

Asiassa ei ole kysymys siitä, onko kantajalta peritty käyttövastike asumisoikeuslain omakustannusperiaatteen mukainen tai että kantajan käyttövastike ei muutoin olisi kohtuullinen.

Vaatimusten tutkiminen

Vastaaja on vaatinut, että kanne jätetään tutkimatta vaatimuskohtien 1 - 4 osalta, koska kysymys on abstraktista laintulkintakysymyksestä. Vastaajan mukaan kantaja pyytää käräjäoikeutta vahvistamaan lainkohdan tulkinnalle yleispätevän sovelluksen eli että vertailuvuokra olisi yhtä suuri kuin määrätty tilastovuokra.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että vahvistuskannetta ei voida ajaa yksistään abstraktista laintulkintakysymyksestä. Vahvistuskanteen tulee tähdätä tietyn konkreettisen oikeussuhteen olemassaolon tai ei-olemassaolon vahvistamiseen. Kannetta, jossa vaadittaisiin vahvistettavaksi, että juttuun sovelletaan tiettyä lakia tai että jollekin säännökselle on annettava tietynsisältöinen tulkinta, ei oteta tutkittavaksi. Samoin ei myöskään voida vaatia tuomiolla vahvistettavaksi pelkkää tosiasiaa tai tapahtumainkulkua, siis yleensä näyttö kysymystä sellaisenaan eikä myöskään abstraktista kokemussääntöä. Pelkästään abstraktin oikeuskysymyksen tai konkreettisen näyttökysymyksen vahvistamista koskevan tuomion oikeusvoimavaikutuksen ulottuvuutta olisi vaikea määritellä. Kriteeri, että vahvistuskanteen kohteena on jokin oikeussuhde, tarkoittaa sitä, että kanteessa tulee olla kyse sekä konkreettisista faktoista että niiden juridisesta merkityksestä. (Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 369)

Kantaja ei ole yleisesti vaatinut, että lain säännökselle vahvistettaisiin tietynsisältöinen tulkinta. Kanne on koskenut ainoastaan hänen ja vastaajan välistä asumisoikeussopimusta. Kantaja on vaatinut, että asianosaisten välisessä suhteessa kantajan käyttövastikkeen enimmäistasoksi vahvistetaan tietty taso. Kanne on siten tähdännyt tietyn konkreettisen oikeussuhteen vahvistamiseen kantajan ja vastaajan välillä.

Vahvistuskanne on liittynyt käyttövastikkeen palauttamista koskevaan vaatimukseen, jonka yhteydessä se on esitetty. Tähänkin nähden kanteen voidaan katsoa koskevan asianosaistenkin välisessä suhteessa ainoastaan kanteen kohteena olevaa ajanjaksoa. Tällöin myös kanteen johdosta annettavan tuomion oikeusvoimavaikutuksen ulottuvuus on yksiselitteisesti määriteltävissä. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että kanne voidaan tutkia vahvistamisvaatimuksen osalta.

Kantaja on lisäksi vaatinut, että käräjäoikeus alentaa käyttövastikkeen edellä mainitulle tilastojoukon mukaiselle tasolle. Asumisoikeuslain 18 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi asumisoikeuden haltijan vaatimuksesta alentaa käyttövastikkeen määrää. Kanteessa on siten kysymys asumisoikeuslakiin perustuvasta vaatimuksesta. Kantajan vaatimuksessa ei ole ilmoitettu, minkä määräiseksi kantajan käyttövastike tulee alentaa. Käyttövastikkeen alentamisvaatimus on kuitenkin liittynyt käyttövastikkeen palauttamista koskevaan vaatimukseen, jonka yhteydessä se on esitetty. Alentamisvaatimuksen euromääräinen taso on ilmennyt käyttövastikkeen palauttamista koskevasta vaatimuksesta. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että kanne voidaan tutkia myös käyttövastikkeen alentamista koskevan vaatimuksen osalta.

Kantaja on vaatimuskohdissa 1 ja 3 lisäksi vaatinut, että vastaaja velvoitetaan palauttamaan liikaa peritty käyttövastike. Kanne on tältä osin perustunut siihen, että kantajalta peritty käyttövastike on ylittänyt käyttövastikkeen enimmäistason. Tältä osin kysymys on varsin tavanomaisesta velvoittamiskanteesta, jossa vaaditaan vastaajan velvoittamista suorittamaan jotakin. Kanne voidaan siten tutkia myös käyttövastikkeen palauttamista koskevan vaatimuksen osalta.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että kanne voidaan vaatimuskohtien 1-4 osalta kokonaisuudessaan tutkia.

Vastaaja on myös vaatinut, että kanne jätetään vaatimuskohdan 5 osalta tutkimatta, koska vaatimukset olivat määrältään yksilöimättömiä.

Kannevaatimuksista tulee selvästi ilmetä, mitä kantaja vaatii. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kannevaatimuksien tulee olla yksilöityjä ja sellaisinaan täytäntöönpantavissa. Vaatimuksista tulee siten selvästi ilmetä vahvistuskanteen osalta, mikä yksilöity seikka vaaditaan vahvistettavaksi tai suorituskanteen osalta, mikä yksilöity määrä vaaditaan velvoitettavaksi suorittamaan kantajalle. Riittävää ei ole se, että käräjäoikeuden harkittavaksi jätetään se, millaiseksi tietty seikka vahvistetaan tai mikä määrä vastaaja velvoitetaan suorittamaan kantajalle.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan jos yksityisoikeudellisen saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla, tuomioistuin arvioi määrän. Kyseisen säännöksen nojalla käräjäoikeus voi tietyin edellytyksin arvioida määrän, joka vastaaja on velvollinen kantajalla suorittamaan. Kyseinen määrä voi tällöin olla enintään kantajan vaatimuksessaan vaatima määrä. Kyseisestä säännöksestä ei seuraa se, että kantajan ei tulisi vaatia vastaajan velvoittamista suorittamaan tietty määrä.

Kantajan vaatimuksesta ei ilmene, minkä suuruiseksi kantajan käyttövastikkeen enimmäistaso tulisi vahvistaa tai mikä määrä vastaaja tulisi velvoittaa palauttamaan kantajalle. Vaatimus ei siten ole yksilöity ja sellaisenaan täytäntöönpantavissa. Kantaja ei ole käräjäoikeuden täydennyskehotuksesta huolimatta täydentänyt kannettaan. Mainituilla perusteilla kanne on vaatimuskohdan 5 osalta jätettävä kokonaisuudessaan tutkimatta.

Käräjäoikeuden johtopäätökset pääasian osalta

Asumisoikeuslain 16 §:n 1 momentin mukaan asumisoikeuden haltijalta voidaan periä kohtuullista käyttövastiketta. Pykälän 4 momentin mukaan käyttövastike ei saa olla paikkakunnalla käyttöarvoltaan samanveroisista huoneistoista yleensä perittäviä vuokria korkeampi.

Paikkakunta

Termiä paikkakunta ei ole asumisoikeuslaissa tai sen esitöissä määritelty. Paikkakunnan tarkemmasta määritelmästä asumisoikeuslaissa ei ole myöskään oikeuskäytäntöä.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 30 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi vuokralaisen vaatimuksesta harkintansa mukaan alentaa vuokraa tai muuttaa vuokran määräytymistä koskevaa ehtoa, jos vuokra olennaisesti ylittää vuokra-arvoltaan samanveroisten ja samaan tarkoitukseen käytettyjen huoneistojen alueella käyvät vuokrat ilman huoneenvuokrasuhteissa hyväksyttäväksi katsottavaa syytä. Kyseisessä säännöksessä on käytetty paikkakunnan sijaan termiä alue. Paikkakunnan määritelmään ei siten voida hakea johtoa huoneenvuokraa koskevista säännöksistä.

Useassa asumisoikeuslain säännöksessä mainitaan paikkakunnan lisäksi myös termi kunta. Nämä säännökset koskevat kuitenkin lähtökohtaisesti kunnalle säädettyjä, asumisoikeutta koskevia tehtäviä ja viittaavat kuntaan niin sanottuna hallinnollisena yksikkönä. Lain 52 §:ään on kirjattu, että kyseisessä laissa kunnalla tarkoitetaan sitä kuntaa, jossa kysymyksessä oleva asumisoikeustalo sijaitsee. Kyseisessä säännöksessä ei ole kuitenkaan määritelty itse termiä kunta, vaan ainoastaan säännelty asumisoikeusasioissa toimivaltainen kunta, eli se kunta, jonka tehtäviin kussakin tapauksessa kunnalle säädetyt tehtävät kuuluvat. Pelkästään kyseisestä säännöksestä tai kuntaa koskevista säännöksistä ei siten voida päätellä, että paikkakunnalla tarkoitettaisiin asumisoikeuslaissa muuta kuin kuntaa.

Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen Kielitoimiston sanakirjan mukaan paikkakunta tarkoittaa seutua ja varsinaisesti maaseutu- tai kaupunkikuntaa. Sanakirjasta on pääteltävissä, että paikkakunnalla tarkoitetaan kuntaa niin sanottuna alueellisena yksikkönä.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että paikkakunnalla tarkoitetaan asumisoikeuslaissa lähtökohtaisesti tiettyä kuntaa.

Käyttöarvoltaan samanveroiset huoneistot

Asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tai sen esitöissä ei ole tarkemmin määritelty, mitä käyttöarvoltaan samanveroisilla huoneistoilla tarkoitetaan. Lain tulkinnasta ei ole myöskään oikeuskäytäntöä.

Kaikki asunnon käyttöarvosta käräjäoikeudessa kertoneet henkilöt ovat yhdenmukaisesti kertoneet, että asunnon käyttöarvoon vaikuttavat myös asunnon yksilölliset ominaisuudet, kuten asunnon sijainti, kulkuyhteydet, palvelut, ikä, kunto, maisema, sauna ja parveke. Erityisen merkityksellinen asunnon käyttöarvoon vaikuttava seikka on yhdenmukaisten kertomusten mukaan asunnon sijainti. Kertomuksista on lisäksi yhdenmukaisesti ilmennyt, että yksittäisen kaupunginosan sisälläkin asunnon arvot voivat vaihdella merkittävästi riippuen siitä, missä asunto tarkemmin sijaitsee kaupunginosan sisällä. Myös esimerkiksi asunnon ikä ja varustelutaso vaikuttavat merkittävästi asunnon käyttöarvoon. Varsin ilmeistä myös on, että esimerkiksi hyvällä ja arvostetulla alueella, hyvien kulkuyhteyksien päässä sijaitsevasta, uudesta tai uudehkosta, hyvin varustellusta, saunan ja parvekkeen sisältävästä asunnosta ollaan valmiita maksamaan käyttövastiketta merkittävästi enemmän kuin huonomaineisella alueella, hankalien kulkuyhteyksien päässä olevasta, vanhasta asunnosta, joka ei sisällä saunaa ja parveketta. Asunnon käyttöarvoa määriteltäessä on siten välttämätöntä ottaa huomioon myös kunkin asunnon yksilölliset ominaisuudet.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että asunnon käyttöarvoon vaikuttavat rahoitusmallin ja huoneluvun lisäksi asunnon yksilölliset ominaisuudet. Asumisoikeuslaissa tarkoitetaan siten käyttöarvoltaan samanveroisilla huoneistoilla rahoitusmallin ja huoneluvun lisäksi yksilöllisiltä ominaisuuksiltaan pääpiirteissään toisiaan vastaavia huoneistoja.

Yleensä perittävä vuokra

Asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tai sen esitöissä ei ole tarkemmin määritelty, mitä yleensä perittävällä vuokralla on säännöksessä tarkoitettu. Lain tulkinnasta ei ole myöskään oikeuskäytäntöä. Toisaalta kyseisessä laissa tai sen esitöissä ei ole myöskään viitattu tilastokeskuksen tai muihin tilastoihin osoittamaan yleensä perittävää vuokraa. Olettavaa on, että tällainen viittaus ilmenisi vähintään lain esitöistä, jos se olisi lain tarkoitus.

Edellä mainituilla sekä muilla ratkaisusta ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus katsoo, että yleensä perittävällä vuokralla ei tarkoiteta tietystä tilastosta ilmenevää keskimääräistä vuokraa. Erilaiset tilastot voivat kuitenkin olla yhtenä vertailupohjana arvioitaessa käyttö vastikkeen enimmäistasoa.

Tuleeko käyttövastikkeen enimmäistason olla enintään aravavuokratason mukainen

Käräjäoikeus on katsonut, että käyttöarvoltaan samanveroisella asunnolla ei tarkoiteta ainoastaan samaa rahoitusmallia. Tähän nähden käyttövastikkeen enimmäistaso voisi asunnon käyttöarvo huomioon ottaen lähtökohtaisesti ylittää aravavuokratason.

Käräjäoikeus on todennut, että lain esitöistä ei ole löydettävissä johtoa sille, että käyttövastikkeen tulisi olla enintään aravavuokratasoinen. Myös asiantuntijan lausunnosta ja kertomuksesta on ilmennyt, että käyttövastike voi ylittää aravavuokratason. Asiassa on ilmennyt, että asumisoikeusasuntojen laatutaso on yleensä korkeampi kuin aravavuokra-asuntojen. Asiassa on myös ilmennyt, että asumisoikeustalojen ja aravavuokrakohteiden rahoituskustannukset poikkeavat toisistaan siten, että asumisoikeustalojen rahoituskustannukset ovat jossain määrin aravavuokrakohteita korkeammat. Näihin seikkoihin nähden myös käyttövastikkeen tulee voida olla korkeampi kuin aravavuokrakohteiden vuokra. Asiassa ei ole esitetty muitakaan perusteita, minkä vuoksi käyttövastikkeen tulisi olla enintään aravavuokratasoinen.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että käyttövastikkeen enimmäistason ei tule olla enintään aravavuokratasoinen.

Lopputulos vaatimuskohtien 1-4 osalta

Kanne on perustunut lähtökohtaisesti ainoastaan siihen, että kantajan käyttövastikkeen enimmäistason tulisi olla edellä mainittu ensisijainen tai toissijainen tilastovuokra ja että kantajan käyttövastike on ylittänyt mainitun tilastovuokran. Käräjäoikeus on edellä katsonut, että kumpikaan kantajan esittämistä tilastovuokrista ei ole asumisoikeuslain 16 §:n tarkoittama kantajan käyttövastikkeen enimmäistaso. Asiassa ei ole siten perusteita vahvistaa kantajan käyttövastikkeen enimmäistasoksi mainittuja tilastovuokria tai alentaa kantajan käyttövastiketta kyseiselle tasolle.

Kantaja ei ole esittänyt muita perusteita sille, että kantajan käyttövastike ylittäisi asumisoikeuslain 16 §:ssä tarkoitetun enimmäistason. Vastaaja on joka tapauksessa edellä todetun mukaisesti osoittanut, että kantajalta peritty käyttövastike ei muutoinkaan ole ylittänyt asumisoikeuslain 16 §:n tarkoittaman käyttövastikkeen enimmäistasoa. Asiassa ei siten ole perusteita velvoittaa vastaajaa palauttamaan kantajan maksamaa käyttövastiketta.

Edellä mainituilla perusteilla kanne on vaatimuskohtien 1-4 osalta kokonaisuudessaan hylättävä.

- - - - - -

Tuomiolauselma

Kanne hylätään vaatimuskohtien 1 - 4 ja 6 osalta.

Kanne jätetään tutkimatta vaatimuskohdan 5 osalta.

A velvoitetaan korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut 14.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta lukien.

Oikeudenkäynti- ja asianosaiskuluvaatimukset enemmälti hylätään.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet:

Käräjätuomari Tiina Veranen
Käräjätuomari Anne Ali-Rekola
Käräjätuomari Anna-Maria Kangas

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 3.7.2019

Valittaja
A

Vastapuoli
B Oy

Asian käsittely hovioikeudessa

- - - - - -

Valitus

A on toistanut käräjäoikeuden tuomiossa selostetusta kanteesta ilmenevät vaatimuksensa ja B Oy:n asiamiehiin kohdistamansa oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksensa. A on lisäksi vaatinut, että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata B Oy:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa tai että korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrää ainakin alennetaan. A on edelleen vaatinut, että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 1.150 eurolla korkoineen.

Yleistä

B Oy oli perinyt A:lta asumisoikeusasunnon käyttövastiketta, joka oli ollut asumisoikeusasunnoista annetun lain (jäljempänä asumisoikeuslaki) 16 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla korkeampi kuin paikkakunnalla käyttöarvoltaan samanveroisista huoneistoista yleensä perittävät vuokrat.

A oli tämän vuoksi asumisoikeuslain 18 ja 19 §:n nojalla saattanut asuntonsa käyttövastikkeen kohtuullisuuden ja oikeellisuuden tuomioistuimen tutkittavaksi ja vaatinut, että tuomioistuimen tuli määrätä yhtiö palauttamaan liikaa maksettu käyttövastike. Käyttövastike oli ylittänyt kohtuullisena pidettävän käyttövastikkeen enimmäis- tai vertailutason enemmän kuin vain vähän.

Vaatimusten tutkiminen

Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea siltä osin kuin siinä oli katsottu, että A:n vaatimukset 1-4 voitiin tutkia. Kanne oli nostettu asumisoikeuslain 18 ja 19 §:n erityissäännösten perusteella. Vahvistuskanne oli myös loogisessa yhteydessä asiassa esitettyihin suorituskanteisiin.

Kanteen kohtaa 5 ei olisi tullut jättää tutkimatta. Vaatimuskohdassa oli kysymys nimenomaan asumisoikeuslain 18 §:n mukaisen oikeussuojakeinon käyttämisestä, jossa A oli saattanut tuomioistuimen tutkittavaksi käyttövastikkeen kohtuullisuuden ja oikeellisuuden. Tuomioistuin oli velvollinen ottamaan kanteessa esitetyn vaatimuksen tutkittavaksi sellaisenaan kuin A oli sen esittänyt. Tuomioistuin oli velvollinen kantajan vaatimuksesta määrittelemään käyttövastikkeen enimmäistason. Mikäli kanteen vaatimuksia 1-4 ei hyväksyttäisi, tuomioistuimen tuli tällöin määrätä enimmäisvertailuvuokrataso asiassa esitettyjen seikkojen perusteella. Tämä oli välttämätöntä kantajan oikeusturvan kannalta.

- - - - - -

Paikkakunta

Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea siltä osin kuin siinä oli katsottu, että asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin käsitteellä 'paikkakunta' tarkoitettiin kuntaa. Tämä tulkinta vastasi käsitteen tarkoitusta yleiskielessä sekä muualla lainsäädännössä.

Käyttöarvoltaan samanveroinen huoneisto

Käräjäoikeuden ratkaisu oli sitä vastoin väärä siltä osin kuin siinä oli katsottu, että huoneiston käyttöarvoon vaikuttivat asunnon yksilölliset ominaisuudet. Käyttöarvoltaan samanveroisen huoneiston käsitettä tuli tulkita asumisoikeuslain ja -järjestelmän tarkoituksen perusteella. Asumisoikeuslaissa ei tarkoitettu huoneiston käyttöarvolla samaa asiaa kuin vapaarahoitteisten asuntojen käyttöarvolla. Huoneistojen samanveroisuus tuli arvioida objektiivisin perustein asuntokohtaisten perusteiden sijaan. Mikäli asunnon yksilölliset ominaisuudet otettaisiin huomioon vertailutasoa määritettäessä, kysymys ei enää olisi samanveroisuudesta asumisoikeuslain tarkoittamalla tavalla. Vapaarahoitteisten asuntojen vuokratasolla ei ollut merkitystä asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin tulkinnassa.

A:n asunto sijaitsi asumisoikeustalossa, joka oli aravatasoinen. Näin ollen huoneisto tuli katsoa käyttöarvoltaan samanveroiseksi huoneistoksi aravavuokra-asuntoihin nähden.

Yleensä perittävä vuokra

Käräjäoikeus oli virheellisesti katsonut, ettei yleensä perittävällä vuokralla tarkoitettu tietystä tilastosta ilmenevää keskimääräistä vuokraa. Asumisoikeuslain esitöistä ilmeni, että vertailuvuokrataso tuli määrittää tilastojen perusteella.

A:n asiassa esittämät Tilastokeskuksen tilastot olivat luotettavia ja niiden otoskoko oli merkittävä. Tilastot olivat laajuudeltaan riittävät. Samanveroisista huoneistoista yleensä perittävää vuokraa arvioitaessa oikea vertailukohta ja vertailuvuokran määrittämisen lähtökohta oli Tilastokeskuksen tilastoista ilmenevä aravavuokrataso.

Aravavuokrat käyttövastikkeen enimmäistasona

Käyttövastikkeen enimmäistasoa ei voinut määrittää vapaarahoitteisen asumisen vuokrataso, koska se määräytyi toisenlaisin perustein. Vertailukohtana tuli käyttää asuinkohteita, joiden rahoituspohja oli verrannollinen asumisoikeusasumiseen. Lähin vertailukohta oli siksi aravarahoitteinen asuntotuotanto, jonka vuokratasosta oli paikkakuntakohtainen ja yleinen tilastoihin perustuva vertailuaineisto.

Enimmäistaso ei myöskään voinut olla vapaarahoitteisten ja aravarahoitteisten kohteiden vuokratason välissä. Tähän viittaava lausuma, joka oli asumisoikeuslain myöhemmissä esitöissä, ei ollut oikeuslähteenä merkityksellinen, koska lain muutoksissa ei ollut ollut kysymys asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin muuttamisesta. Asumisoikeuslain esitöistä ilmeni, että lain tarkoituksena oli ollut, että käyttövastikkeen enimmäistaso oli juuri aravavuokrataso.

Koska enimmäistaso ei voinut olla kumpikaan edellä mainituista, enimmäistasoksi voitiin katsoa ainoastaan aravavuokrataso. Käyttövastikkeen enimmäistaso ei siten voinut ylittää asunnon käyttöarvon perusteella tätä tasoa. Tämä tulkinta oli myös yhdenmukainen asumisoikeuslain sosiaalisen tavoitteen kanssa.

Asumisoikeus- ja aravavuokratalojen erilaisiin rahoituskustannuksiin liittyvät seikat eivät olleet merkityksellisiä tässä asiassa. Lisäksi yhtiön tähän liittyvät laskelmat olivat virheellisiä ja harhaanjohtavia. Ero asumisoikeus- ja aravavuokratalojen korkokustannusten välillä oli lähes olematon. Muutoinkin yhtiön esittämä näyttö liittyi vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen käyttöarvoon, jolla ei ollut merkitystä tämän asian arvioinnin kannalta.

- - - - - -

Vastaus

B Oy on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 3.085,24 eurolla korkoineen.

Vaatimusten tutkiminen

A oli kanteen vaatimuksissa 1-4 pyytänyt tuomioistuinta vahvistamaan lainkohdan tulkinnalle yleispätevän sisällön siten, että käyttövastikkeen enimmäistaso olisi yhtä suuri kuin määrätyn Tilastokeskuksen tilaston mukainen tilastovuokra. Kyse oli siten abstraktista laintulkintakysymyksestä, jota koskevat vaatimukset tuli ensisijaisesti jättää tutkimatta, koska ne eivät perustuneet yksittäisen oikeussuhteen konkreettiseen tosiseikastoon.

Vaatimuksen 5 tutkimatta jättämisen osalta käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea. Vaatimus oli määrältään yksilöimätön.

Yleistä asumisoikeusjärjestelmästä

Kaikki asumisoikeustaloja omistavat yhteisöt Suomessa olivat pitkään ja vakiintuneesti noudattaneet käytäntöä, jossa käyttövastikkeen enimmäistaso oli kunnan sisällä vallitsevan aluekohtaisen todellisen aravavuokran ja vapaarahoitteisen vuokran välillä. Tämä käytäntö oli myös ollut Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) hyväksymä.

A:n vaatimusten perusteiden hyväksyminen aiheuttaisi käytännössä asumisoikeusjärjestelmän lakkauttamisen. Tilastoista ilmenevän aravavuokran hyväksyminen vertailuvuokraksi ja siten käyttövastikkeen enimmäistasoksi tarkoittaisi tosiasiallisesti sitä, että korkean kysynnän alueilla yhtiö olisi pakotettu laskemaan käyttövastikkeita ja samalla vastaavasti nostamaan vastikkeita matalan kysynnän alueilla. Tämä tarkoittaisi asumisoikeuslain 16 a §:n 2 momentissa nimenomaisesti sallitun käyttövastikkeiden tasauksen estämistä. Lopputuloksena olisi asumisoikeusyhteisön maksukyvyttömyys, kun usealla paikkakunnalla asumisoikeustalojen tuotot eivät riittäisi talojen aiheuttamien kustannusten kattamiseen.

Käyttövastikkeiden tasausjärjestelmän vuoksi omakustanteisessa käyttövastikkeessa otettiin huomioon valtakunnallisesti toimivan asumisoikeusyhteisön kustannukset eikä vain kyseisen kohteen kustannuksia. Tämä tarkoitti sitä, että suuremman kysynnän kohteiden käyttövastikkeet nousivat, mutta olivat edelleen asumisoikeuslaissa tarkoitetun omakustannusperiaatteen mukaisia. Oli siis mahdollista, että samallakin paikkakunnalla perittiin vastaavantyyppisistä asumisoikeushuoneistoista erisuuruista käyttövastiketta. Asiassa ei ollut väitettykään, ettei A:n käyttövastike olisi määräytynyt omakustannusperiaatteen mukaisesti tai että yhtiö olisi toiminut väärin kustannusten tasauksen suhteen.

Asumisoikeustalojen toiminta poikkesi usealla eri tavalla aravavuokratalojen toiminnasta, minkä johdosta käyttövastiketta ei voitu suoraan verrata aravavuokriin.

Asumisoikeustalon omistajan täytyi varautua käyttövastikkeita perimällä asumisoikeusmaksujen lunastuksiin ja maksaa asumisoikeusmaksulle myös indeksikorotusta, mitä velvoitteita aravavuokratalon omistajalla ei ollut. Asumisoikeustalon pääoma- ja rahoituskulut olivat myös korkeammat kuin aravavuokratalolla, ja järjestelmien kustannusrakenteet poikkesivat toisistaan. Asumisoikeushuoneistojen laatuvaatimukset olivat yleensä korkeammat kuin aravavuokrahuoneistojen.

Käyttövastikkeesta yleisesti

A:lta peritty käyttövastike oli määräytynyt omakustannusperiaatteen mukaisesti yhtiön omistamien asumisoikeustalojen yhteisöön kuuluvien asumisoikeusasuntojen ja niihin liittyvien tilojen rahoituksen ja ylläpidon menojen perusteella. Käyttövastike oli ollut lain ja sopimuksen mukainen.

Asiassa oli riitaa ainoastaan asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukaisen enimmäistason ylittämisestä. Laissa tai sen esitöissä ei todettu, että käyttövastikkeen enimmäistasoa arvioitaisiin suhteessa samalla rahoitusmallilla toteutettujen asuntojen vuokriin. Vertailussa oli kysymys nimenomaan käyttövastikkeen enimmäistason määrittämisestä, eikä sen normaali- tai keskiarvotasosta. Käyttövastikkeen taso määräytyi edellä mainitun säännöksen kolmen ensimmäisen momentin perusteella.

Paikkakunta

Paikkakunnalla ei tarkoitettu asumisoikeuslain 16 §:ssä kuntaa vaan lähinnä kaupunginosaa tai tätä pienempää aluetta, jolla vallitsee määrätty vuokrataso. Asumisoikeuslain 52 §:ssä oli erikseen määritelty käsitteen 'kunta' merkityssisältö kyseisessä laissa, joten käsitteellä 'paikkakunta' tarkoitettiin jotakin muuta kuin kuntaa tai kaupunkia.

Asumisoikeuslaki oli säädetty vuonna 1990. Lain säätämishetkellä säännös oli vastannut käsitteistöltään silloisen huoneenvuokralain (653/1987) 25 §:ssä käytettyjä käsitteitä. Näin ollen asumisoikeuslain paikkakunta-käsitteelle tuli antaa vastaava sisältö kuin mikä sille on huoneenvuokralain perusteella annettu. Huoneenvuokralaissa käsite 'paikkakunta' oli sittemmin muutettu alueeksi, mutta sen merkityssisältö oli säilynyt samana.

Huoneenvuokralakia koskevassa oikeuskäytännössä paikkakunnan ja alueen oli katsottu olevan sama kaupunginosa, saman kaupunginosan tietty katu, ydinkeskusta tai jopa sama rakennus, jos sen osalta oli olemassa vertailukelpoisia käyttövastiketasoa osoittavia tietoja.

Käyttöarvo

Huoneiston käyttöarvoon ja sen kautta vertailun kohteena olevaan vuokratasoon vaikuttivat huoneluvun ja koon lisäksi huoneiston yksilölliset ominaisuudet kuten sijainti, kysyntä, varustetaso, erityisominaisuudet ja rakennusvuosi. Saman kunnan alueella sijaitsevien kohteiden käyttöarvo voi siten olla erilainen, eikä vertailuvuokraa voitu määrittää kaavamaisesti koko kuntaa koskevista tilastoista.

ARA oli määrittänyt pääkaupunkiseudulle neljä erilaista tontin käyttöarvoa kuvaavaa hintavyöhykettä, koska erilaisilla sijaintitekijöillä oli välittömästi vaikutusta tontista maksettavaan hintaan ja siten sen käyttöarvoon. A:n asumisoikeusasunto sijaitsi korkeimpien tonttihintojen vyöhykkeellä, mikä heijastui korottavana tekijänä myös käyttöarvoon.

A:n asunto sijaitsi vuonna 2002 valmistuneessa talossa Espoon Leppävaarassa Säterin alueella. Kysymyksessä oli 78 m2:n suuruinen saunallinen kolmio, joka sijaitsi viisikerroksisen talon kolmannessa kerroksessa. Asuntoon kuului noin 4 m2:n suuruinen parveke, ja asunnon ikkunat olivat kolmeen suuntaan. Leppävaara oli kysytty asuinalue, jossa oli hyvät palvelut ja liikenneyhteydet. Lisäksi A:n talon pysäköinti oli järjestetty osin pysäköintilaitospaikoilla, mikä oli nostanut kohteen rakentamiskuluja ja käyttöarvoa. Kyseisen kohteen hakijamäärä oli ollut poikkeuksellisen suuri.

Yleensä perittävä vuokra

Yleensä perittävällä vuokralla ei tarkoitettu asumisoikeuslain 16 §:ssä Tilastokeskuksen tilastoon perustuvaa aravavuokratasoa. Kantajalla oli todistustaakka hänen asuntoaan käyttöarvoltaan ja sijainniltaan vastaavan huoneiston vertailuvuokratasosta. Pelkkä tässä asiassa esitetty tilastotieto ei riittänyt näytöksi vuokratasosta.

Lain tarkoittaman yleensä perittävän vuokran tuli olla sellainen, että se oli tiedossa asumisoikeussopimusta solmittaessa ja kuukausittaista käyttövastiketta perittäessä. Tilastokeskuksen tilastot, joihin asiassa oli vedottu, julkaistiin aina noin 1,5 vuoden kuluttua siitä, kun asumisoikeustalon omistajan oli tullut määrittää ja ilmoittaa asukkaalle huoneistosta perittävä käyttövastike.

Lain esitöiden mukaan käyttövastikkeen enimmäistason tulisi asettua vapaarahoitteisen vuokratason ja aravavuokratason väliin, koska asumisoikeusjärjestelmässä oli piirteitä molemmista järjestelmistä. Joillakin alueilla arava-asuntojen vuokrat olivat lähellä markkinaehtoisia vuokria erityisesti pääkaupunkiseudulla. Käyttövastikkeen enimmäistaso oli pääsääntöisesti markkinavuokra, mutta joillakin alueilla omakustanneperiaatteella määritettävä käyttövastike jopa ylitti vapaarahoitteisten asuntojen vuokratason.

Tilastoissa ei otettu riittävällä tavalla huomioon huoneistojen yksilöllisiä ominaisuuksia ja näiden vaikutusta huoneiston käyttöarvoon. Tilastoissa oli myös useita muita epävarmuustekijöitä ja vääristymiä, jotka vaikuttivat niiden vertailukelpoisuuteen. Lisäksi tilastot kuvasivat vain tilastojoukon keskiarvoa, joten ne eivät soveltuneet käyttövastikkeen enimmäistason määrittämiseen. Käytännössä tilastoarvon käyttäminen enimmäistasona johtaisi siihen, että käyttövastikkeen pitäisi olla pienempi kuin vuokra, joka tosiasiallisesti peritään noin puolesta aravavuokra-asuntoja.

A:n viittaamia Tilastokeskuksen tilastoja oli laadittu ainoastaan 24 kaupungin osalta. Esimerkiksi yksinomaan Espoota koskevaa tilastoa ei ollut edes käytettävissä. Näin ollen käyttövastikkeen enimmäistasoa ei ollut edes mahdollista kaavamaisesti sitoa mainittuihin tilastoihin.

Mikäli lainsäätäjä olisi tarkoittanut asumisoikeushuoneistojen käyttövastikkeen enimmäistason määritettävän suoraan tilaston perusteella, olisi tätä koskeva maininta otettu asumisoikeuslakiin tai vähintään lain esitöihin. Näin ei kuitenkaan ollut tehty.

Yleensä perittävä vuokra tuli määritellä tapauskohtaisten olosuhteiden perusteella ja viime kädessä sen mukaan, mikä olisi kyseessä olevan huoneiston vuokra, mikäli se olisi vuokrattuna vapailla markkinoilla. Käytännössä yleensä perittävä vuokra oli määritettävissä arvioimalla lähialueen asuntojen tosiasiallista vuokratasoa sekä soveltamalla tämä vuokrataso kyseessä olevaan asuntoon siten, että otettiin huomioon asunnon paikkakunnan ja käyttöarvon mukaiset olosuhteet.

A:lta peritty käyttövastike alitti asiantuntijoiden arvioiman vertailuvuokran. Arvioiden keskiarvo A:n huoneiston vuokrasta oli 15,35 euroa neliömetriltä kuukaudessa vuonna 2015 (10 prosentin korotus ja vesimaksu huomioituna). Kymmenen prosentin korotus oli tehty sen vuoksi, että asiantuntijat olivat tehneet arvionsa maltillisesti, koska eivät olleet päässeet tutustumaan huoneistoon. Arviot perustuivat kattavaan selvitykseen ja vastasivat alueella tosiasiallisesti perittäviä vuokria.

A:n esittämistä tilastoista poiketen huoneiston tarkalla sijaintipaikkakunnalla Leppävaarassa vastaavan suuruisista aravavuokra-asunnoista perittävät vuokrat olivat tosiasiallisesti korkeampia kuin A:lta perittävä käyttövastike.

- - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisut

- - - - - -

2. Vaatimusten 1-4 tutkimisesta

Yhtiö on vastauksessaan hovioikeudessa vedonnut siihen, että kanteen vaatimukset 1-4 tulisi jättää tutkimatta, koska niissä oli kyse abstraktista laintulkintakysymyksestä, josta ei voinut antaa vahvistustuomiota.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin, kun siinä on katsottu, että kohdissa 1-4 esitetyt käyttövastikkeen palauttamis- ja alentamisvaatimukset on voitu tutkia.

A on kanteessaan kohdissa 1 ja 2 vaatinut vahvistettavaksi asumisoikeussopimuksessa ja asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa tarkoitetun käyttövastikkeen enimmäistasoksi tietyn tilaston mukaisen vuokran.

Käräjäoikeus on katsonut voivansa tutkia kohtien 1 ja 2 vahvistusvaatimukset, koska ne koskivat asianosaisten välisen oikeussuhteen vahvistamista eli asumisoikeussopimuksen sisältöä ja tarkemmin käyttövastikkeen enimmäismäärää. Käräjäoikeuden tulkinnan mukaan A ei ollut yleisesti vaatinut, että lain säännökselle vahvistettaisiin tietyn sisältöinen tulkinta.

Kuten käräjäoikeuden tuomiossa on todettu, vahvistuskannetta ei voida ajaa yksistään abstraktista laintulkintakysymyksestä siten, että jollekin säännökselle vaaditaan vahvistettavaksi tietty sisältö. Vahvistuskanteen tulee tähdätä tietyn konkreettisen oikeussuhteen olemassaolon tai ei-olemassaolon vahvistamiseen.

Asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentissa säädetään käyttövastikkeelle ehdoton yläraja siten, ettei käyttövastike saa olla paikkakunnalla käyttöarvoltaan samanveroisista huoneistoista yleensä perittäviä vuokria korkeampi. Käyttövastikkeen varsinaisena määräytymisperusteena on kuitenkin saman säännöksen 2 ja 3 momenteista ilmenevä omakustannusperiaate.

Asumisoikeuslain 5 §:n 2 momentin mukaan tämän lain säännöksistä ei voida asumisoikeussopimuksessa poiketa asumisoikeuden haltijan tai tältä oikeutensa johtaneen vahingoksi.

A:n asumisoikeussopimuksessa on tältä osin vain viittaus siihen, että käyttövastikkeen määräytymisessä sovelletaan asumisoikeuslain 16 §:ää.

Vahvistuskanteessa on yhtäältä vaadittu nimenomaisesti vahvistettavaksi asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin tarkoittaman käyttövastikkeen enimmäismääräksi tietty tilastollinen vuokra. Toisaalta vastaava on vaadittu vahvistettavaksi asianosaisten välisessä asumisoikeussuhteessa. Ensiksi mainittu vaatimus tähtää yksiselitteisesti tietyn laintulkinnan vahvistamiseen, mikä ei ole vahvistuskanteella mahdollista.

Vaatimuksen toinen osa koskee sanamuotonsa mukaan asianosaisten välisen sopimuksen tulkintaa. Asumisoikeussopimuksen ehdon ja siten asianosaisten välisen konkreettisen oikeussuhteen sisältönä on kuitenkin tietty euromääräinen käyttövastike, ei sen yleinen enimmäistaso. Käyttövastikkeen enimmäistasoa koskeva asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin säännös on asukkaan suojaksi säädetty ehdoton yläraja, eikä kysymyksessä olevan asumisoikeussopimuksen ehto. Kysymyksessä on käyttövastikkeen määrää koskeva yleinen rajoitussäännös. Vaatimuksessa on tältäkin osin asiallisesti kysymys siitä, että kantajat pyrkivät vahvistamaan asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentille tietyn tulkinnan, mikä ei ole vahvistuskanteella mahdollista.

Kannevaatimukset 1 ja 2 on siten jätettävä tutkimatta siltä osin kuin niissä on vaadittu vahvistettavaksi käyttövastikkeen enimmäistasoksi tietty tilastollinen vuokra.

Selvyyden vuoksi hovioikeus kuitenkin toteaa, että tuomioistuimen arvioitavana on joka tapauksessa myös ilman erillistä vahvistuskannetta A:n vaatimusten 1-4 tutkittavien osien johdosta se, miten asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin säännöstä enimmäisvuokratasosta on nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa tulkittava ja onko kyseinen laissa säädetty enimmäistaso ylitetty.

3. Vaatimuksen 5 tutkimisesta

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin käräjäoikeus on jättänyt kohdan 5 vaatimuksen tutkimatta.

Hovioikeus toteaa lisäksi, että vaatimuksen tutkiminen ei tosin ole edellytys sille, että tuomioistuin voi määrätä käyttövastikkeen eri suuruiseksi kuin mitä kanteessa on vaadittu. Kannevaatimukset määrittävät mahdollisen alennuksen ja mahdollisen palautuksen enimmäismäärän, ja tuomioistuin voi hyväksyä vaatimuksen määrällisesti myös osittain.

- - - - - -

Pääasiaratkaisun perustelut

1. Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko A:lta perityn asumisoikeushuoneiston käyttövastike ylittänyt asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukaisen enimmäistason.

Asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukaan käyttövastike ei saa olla paikkakunnalla käyttöarvoltaan samanveroisista huoneistoista yleensä perittäviä vuokria korkeampi.

Arvioitavana on siten kyseisen säännöksen kolmen käsitteen eli paikkakunnan, käyttöarvoltaan samanveroisen huoneiston ja yleensä perittävän vuokran merkityssisältö sekä osittain yleisemmin asumisoikeushuoneistojen käyttövastikkeen enimmäismäärän suhde arava- ja markkinavuokriin ja näitä kuvaaviin tilastoihin.

Käyttövastikkeen enimmäistason arviointikriteerit muodostavat yhdessä kokonaisuuden, ja enimmäistasoon vaikuttavat erikseen ja yhdessä kaikki edellä mainitut kolme osatekijää. Hovioikeus arvioi ensiksi kunkin kyseisessä säännöksessä käytetyn käsitteen merkityssisältöä ennen kuin käsittelee niiden soveltamista nyt käsiteltävän tapauksen tosiseikastoon.

2. Käyttövastikkeen enimmäistasoon vaikuttavat tekijät

(a) Paikkakunta

Käräjäoikeus on katsonut, että käsitteellä paikkakunta tarkoitetaan asumisoikeuslaissa lähtökohtaisesti tiettyä kuntaa. Tämä tulkinta on A:n mukaan ollut oikea.

Yhtiö on vastauksessaan vedonnut siihen, että paikkakunnan käsitettä tulisi tulkita siten, että se tarkoittaisi lähinnä kaupunginosaa tai tätä pienempää aluetta, jolla vallitsee määrätty vuokrataso. Yhtiön mukaan tämä tulkinta vastaisi asumisoikeuslain säätämishetkellä voimassa olleen huoneenvuokralain vastaavien säännösten tulkintaa, jotka eivät ole asiallisesti muuttuneet myöhemmässä huoneenvuokrasääntelyssä.

Käräjäoikeuden toteamin tavoin käsitettä paikkakunta ei ole asumisoikeuslaissa tai sen 16 §:ää koskevissa esitöissä määritelty, eikä asumisoikeuslain tulkinnasta ole tältä osin vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Asumisoikeuslain muita säännöksiä koskevissa myöhemmissä esitöissä on tosin eräissä kohdissa käytetty käsitettä 'alue' eri yhteyksissä, joissa on viitattu lain 16 §:n 4 momenttiin (esimerkiksi HE 100/2002 vp s. 52, 55 ja 57). Näissä esitöissä ei kuitenkaan ole suoranaisesti ollut kysymys nyt kysymyksessä olevan lainkohdan perusteluista, eikä niistä ole luettavissa, että niiden tarkoituksena olisi ollut ottaa kantaa lain alkuperäiseen paikkakunnan käsitteen tulkintaan.

Asumisoikeuslain säätämishetkellä voimassa olleessa huoneenvuokralaissa (653/1987) on ollut vastaavankaltainen vuokran kohtuullisuutta koskeva säännös. Lain 25 §:n 1 momentin mukaan asuinhuoneiston vuokran tuli olla kohtuullinen. Kohtuullisuutta harkittaessa oli otettava huomioon paikkakunnalla vuokra-arvoltaan samanveroisista huoneistoista yleensä maksetut vuokrat sekä huoneiston vuokra-arvoon vaikuttavat korottavat ja alentavat seikat.

Lakien tältä osin identtinen vuokratason vertailualuetta kuvaava käsite viittaa siihen, että asumisoikeuslaissa on tarkoitettu huoneiston paikkakunnalla samaa asiaa kuin tuolloin voimassa olleessa huoneenvuokralaissa.

Vanhan huoneenvuokralain säätämisajankohdan oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että koska vuokrataso ei ollut kaikilla varsinkaan isomman kunnan asuinalueilla sama, huoneenvuokralaissa tarkoitettuna paikkakuntana olisi tullut pitää pienempää alueetta kuin kuntaa (Saarnilehto, Ari: Vuoden 1987 huoneenvuokralaki, 1987, s. 75).

Voimassa olevan asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain (481/1995) 30 §:ssä paikkakunnan käsite on kuitenkin muuttunut alueeksi. Säännöksen mukaan tuomioistuin voi vuokralaisen vaatimuksesta harkintansa mukaan alentaa vuokraa tai muuttaa vuokran määräytymistä koskevaa ehtoa, jos vuokra olennaisesti ylittää vuokra-arvoltaan samanveroisten ja samaan tarkoitukseen käytettyjen huoneistojen alueella käyvät vuokrat ilman huoneenvuokrasuhteissa hyväksyttäväksi katsottavaa syytä.

Lainkohdan esitöiden (HE 304/1994 vp s. 65-66) mukaan säännös vastaisi vähäisin tarkistuksin aikaisemmin voimassa ollutta sääntelyä vuokran alentamisesta. Säännöstä tarkistettiin kuitenkin siten, että vertailuvuokrina otettaisiin huomioon vuokra-arvoltaan samanveroisten ja samaan tarkoitukseen käytettyjen huoneistojen käyvät vuokrat alueella eikä huoneistojen käyvät arvot paikkakunnalla, kuten siihen saakka oli tehty. Vertailuvuokrina ei siis käytettäisi pelkästään paikkakunnan tilastollisia vanhojen ja uusien sopimusten vuokrien keskiarvoja, vaan pyrittäisiin selvittämään nykyistä eriytyneemmin alueen vuokra-asuntomarkkinat ja niillä vallitsevat vuokrat ja sopimusehdot yleensä sekä erityisesti vuokraa koskevat sopimusehdot ja vuokraa vastaan saadut etuudet.

Oikeuskirjallisuudessa tämä muutos on ymmärretty siten, että vuoden 1987 huoneenvuokralain mukainen vertailualueena käytetty paikkakunta oli alueena liian laaja, joten sitä supistettiin uudessa laissa (Kanerva – Kuhanen: Laki asuinhuoneiston vuokrauksesta, 2011, s. 159).

Edellä selostettu säädöshistoria huomioon ottaen hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, ettei voimassa olevan asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain käsitettä 'alue' voida rinnastaa asumisoikeuslain käsitteeseen 'paikkakunta'. Säädöshistorian perusteella on pikemminkin pääteltävissä, että asumisoikeuslaissa tarkoitetaan paikkakunnalla edelleen samaa laajempaa aluetta kuin vanhassa huoneenvuokralaissa. Ottaen lisäksi huomioon paikkakunnan käsitteen merkityssisältö yleiskielessä, hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että paikkakunnan on tulkittava asumisoikeuslaissa tarkoittavan lähtökohtaisesti tiettyä kuntaa.

Paikkakunnan alueen laajuuden täsmällisellä määrittelyllä ei tosin ole asian arvioinnin kannalta viime kädessä ratkaisevaa merkitystä, koska jäljempänä katsottavalla tavalla vaatimus vertailusta käyttöarvoltaan samanveroisiin huoneistoihin sisältää yhtenä arviointikriteerinä myös huoneiston tarkemman sijaintialueen.

(b) Käyttöarvoltaan samanveroinen huoneisto

Käräjäoikeus on katsonut, että asumisoikeuslaissa tarkoitettiin käyttöarvoltaan samanveroisilla huoneistoilla rahoitusmallin ja huoneluvun lisäksi yksilöllisiltä ominaisuuksiltaan pääpiirteissään toisiaan vastaavia huoneistoja.

Käräjäoikeudessa asiantuntijana kuultu professori oli lausunnossaan ja kertomuksessaan katsonut, että käyttövastikkeen vertailukohtana tuli käyttää aravavuokrakohteiden yleistä vuokratasoa ottaen kuitenkin huomioon asunnon yksilölliset ominaisuudet. Myös kaikki asunnon käyttöarvosta käräjäoikeudessa kertoneet henkilöt olivat yhdenmukaisesti kertoneet, että asunnon käyttöarvoon vaikuttivat myös asunnon yksilölliset ominaisuudet, kuten asunnon tarkempi sijainti, kulkuyhteydet, palvelut, ikä, kunto, maisema, sauna ja parveke. Kertomuksista oli lisäksi yhdenmukaisesti ilmennyt, että yksittäisen kaupunginosan sisälläkin asunnon arvot voivat vaihdella merkittävästi riippuen siitä, missä asunto sijaitsee kaupunginosan sisällä.

A on valituksessaan katsonut, että asumisoikeuslain tulkinnassa huoneiston samanveroisuus tuli arvioida objektiivisin eikä asuntokohtaisin perustein. Huoneiston käyttöarvon samanveroisuutta tuli arvioida suhteessa aravavuokra-asuntojen käyttöarvoon.

Käräjäoikeuden toteamin tavoin käsitettä 'käyttöarvoltaan samanveroinen huoneisto' ei ole asumisoikeuslaissa tai sen 16 §:ää koskevissa esitöissä määritelty, eikä asumisoikeuslain tulkinnasta ole tältä osin vakiintunutta oikeuskäytäntöä.

Asumisoikeuslain säätämisen aikaan voimassa olleen huoneenvuokralain (653/1987) 25 §:n 1 momentin samankaltaisen säännöksen mukaan vuokran kohtuullisuutta harkittaessa oli otettava huomioon paikkakunnalla vuokra-arvoltaan samanveroisista huoneistoista yleensä maksetut vuokrat sekä huoneiston vuokra-arvoon vaikuttavat korottavat ja alentavat seikat. Myös voimassa olevan asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 30 §:n 1 momentin mukaan vertailu tehdään vuokra-arvoltaan samanveroisiin huoneistoihin.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että huoneiston vuokra-arvossa on kysymys huoneiston arvosta vuokralaiselle käytettäessä huoneistoa vuokrattuun tarkoitukseen. Vuokra-arvon käsite on kirjallisuudessa rinnastettu käyttöarvon käsitteeseen. Keskeisinä vuokra-arvoon vaikuttavina tekijöinä on mainittu esimerkiksi huoneiston yksilölliset ominaisuudet kuten sijainti, suunnittelu, laatu, kunto, varustelutaso ja muut erityispiirteet (ks. esim. Saarnilehto, Ari: Huoneenvuokran sääntelystä, 1981, s. 85-124; Saarnilehto, Ari: Vuoden 1987 huoneenvuokralaki, 1987, s. 74; ja Kanerva – Kuhanen: Laki asuinhuoneiston vuokrauksesta, 2011, s. 158).

Tästä on pääteltävissä, että asumisoikeuslain käsitteellä käyttöarvo on katsottava olevan ainakin pääosin vastaava merkityssisältö kuin huoneenvuokrasääntelyssä käsitteellä vuokra-arvo. Molemmissa on kysymys huoneiston konkreettisesta arvosta asukkaalle, kun huoneistoa käytetään siihen tarkoitukseen, jota varten se on hankittu. Arvio tehdään asukkaan näkökulmasta, mutta objektiivisin perustein. Käyttöarvo ei siten ainakaan välittömästi liity kysymyksessä olevan huoneiston omistuksen rahoitusmalliin. Rahoitusmalli voidaan kuitenkin ottaa huomioon yhtenä tekijänä käyttöarvon kokonaisarvioinnissa.

Käyttöarvo ei määrittele euromääräistä käyttövastikkeen tasoa vaan ratkaisee sen, minkälaisesta huoneistosta maksettaviin vuokriin kulloinkin kyseessä olevaa käyttövastiketta verrataan. Vertailutason valinta on kuitenkin tehtävä varsin yleisellä tasolla tyyppikohtaisesti siten, että kunkin asunnon käyttöarvoon yleisesti vaikuttavat seikat voidaan ottaa huomioon. Vertailukohteina eivät siten yleensä ole muut yksittäiset huoneistot. Käyttöarvon määrittelyssä voivat tulla huomioon otettavaksi esimerkiksi huoneiston tarkempi sijainti alueella, suunnittelu, laatu, kunto, varustelutaso ja muut erityispiirteet.

Hovioikeus hyväksyy näillä täsmennyksillä käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja katsoo, että asumisoikeuslaissa tarkoitetaan käyttöarvoltaan samanveroisilla huoneistoilla kokonaisuutena arvioiden ominaisuuksiltaan pääpiirteissään toisiaan vastaavia huoneistoja.

(c) Yleensä perittävä vuokra

Käräjäoikeus on todennut, että laissa tai lain esitöissä ei ole viitattu siihen, että Tilastokeskuksen tilastot tai muut tilastot määrittelisivät laissa tarkoitetun yleensä perittävän vuokran. Käräjäoikeus on myös todennut, että tilastot eivät ole alueellisesti kattavia ja niissä ei ole huomioitu huoneistojen yksilöllisiä ominaisuuksia. Edellä mainittu huomioon ottaen käräjäoikeus on katsonut, että yleensä perittävällä vuokralla ei tarkoiteta tietystä tilastosta ilmenevää keskimääräistä vuokraa.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden johtopäätökset siitä, että yleensä perittävällä vuokralla ei tarkoiteta tietystä tilastosta kaavamaisesti ilmenevää vuokraa. Tilastot voivat kuitenkin osaltaan toimia vertailuperusteena ja näyttönä asiassa.

Käräjäoikeuden katsomin tavoin samanveroisista huoneistoista yleensä perittävää vuokraa ei tule määrittää myöskään yksinomaan aravavuokra-asuntojen vuokratason perusteella. Tämänkaltainen tulkinta ei saa tukea asumisoikeuslaista, sen esitöistä tai oikeuskäytännöstä. Lain sanamuoto huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että yleensä perittävällä vuokralla tarkoitetaan vuokraa, joka peritään käyttö- tai vuokra-arvoltaan vastaavanlaisista huoneistoista niiden rahoitusmallista riippumatta.

2.5. Käyttövastikkeen enimmäistason arviointi tässä tapauksessa

Riidatonta on, että A:n asumisoikeusasunto on 78 m2:n suuruinen ja sisältää kolme huonetta. Asunto sijaitsee talon 3. kerroksessa ja sisältää saunan ja parvekkeen. Asunto sijaitsee Espoon Säterissä, postinumeroalueella 02600. A on solminut asumisoikeussopimuksen 16.9.2005.

Käräjäoikeuden A:n asuntoon toimittamassa katselmuksessa on ilmennyt, että A:n asunnon huoneissa on laminaattilattia. Kylpyhuoneessa on muovilattia ja kylpyhuoneen seinät ovat laatoitetut. A:n asunnon parveke on kooltaan 4 m2, eikä sitä ole lasitettu. Julkisivua koskevista valokuvista ilmenee, että asunto on päätyhuoneisto, ikkunat ovat kolmeen suuntaan ja parveke on sisäpihalle päin. A:n talo on ulkoasultaan varsin siisti. Asunto sijaitsee varsin suositulla alueella lähellä kauppakeskus Sellon palveluja ja hyviä kulkuyhteyksiä.

A:n asunnon markkinavuokra on ollut vuonna 2015 asiantuntija - - - arvion mukaan vesimaksuineen 1.195 euroa (+/- 5-10 %) ja asiantuntija - - - arvion mukaan ilman vesimaksua 950 euroa (+/-10 %). - - - mukaan asunnon arvo ei ole juurikaan vaihdellut vuosina 2013 – 2015. Asiantuntijoilla ei ole ollut mahdollisuutta käydä asunnon sisällä, mutta heidän lausunnoistaan ja kertomuksistaan ilmenneet oletukset asunnon kunnosta olivat käräjäoikeuden mukaan varsin hyvin vastanneet niitä havaintoja, jotka käräjäoikeus oli tehnyt asunnon katselmuksessa.

Käräjäoikeus on aiemmin lausumaansa viitaten katsonut, että käyttöarvoltaan samanveroisella huoneistolla ei tarkoiteta ainoastaan saman rahoitusmallin huoneistoja. Tämä viittasi käräjäoikeuden mukaan siihen, että käyttövastikkeen enimmäistaso voisi asunnon käyttöarvo huomioon ottaen lähtökohtaisesti ylittää aravavuokratason. Käräjäoikeus on todennut, että asiassa esitetyn selvityksen perusteella asumisoikeusasuntojen laatutaso oli yleensä korkeampi kuin aravavuokra-asuntojen. Edelleen asumisoikeus- ja aravavuokrakohteiden rahoituskustannukset poikkesivat toisistaan siten, että asumisoikeuskohteiden rahoituskustannukset olivat jossain määrin aravavuokrakohteita korkeammat. Tähän nähden käräjäoikeus on arviointinsa lähtökohtana katsonut, että myös käyttövastikkeen tuli voida olla korkeampi kuin aravavuokrakohteiden vuokran. Asiassa ei ollut tullut ilmi muutakaan perustetta, jonka vuoksi käyttövastikkeen tulisi olla enintään aravavuokran tasoinen.

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, että A:lta peritty käyttövastike on ollut vuonna 2013 vesimaksuineen 981,28 euroa ja ilman vesimaksua 951,28 euroa, vuonna 2014 vesimaksuineen 1.044,19 euroa ja ilman vesimaksua 1.012,19 euroa sekä vuonna 2015 vesimaksuineen 1.066,75 euroa ja ilman vesimaksua 1.034,75 euroa. Neliömääräisenä käyttövastike ollut vuonna 2013 vesimaksuineen 12,58 euroa/m2 sekä ilman vesimaksua 12,20 euroa/m2, vuonna 2014 vesimaksuineen 13,39 euroa/m2 ja ilman vesimaksua 12,98 euroa/m2 sekä vuonna 2015 vesimaksuineen 13,68 euroa/m2 ja ilman vesimaksua 13,27 euroa/m2.

Käräjäoikeus on katsonut, että A:n käyttövastike on ylittänyt ARA-vuokra-asuntoja koskevan Tilastokeskuksen tilaston mukaisen kolmioiden ja sitä suurempien asuntojen keskimääräisen neliövuokran vuonna 2013 0,86 eurolla, vuonna 2014 1,27 eurolla ja vuonna 2015 1,48 eurolla. A:n käyttövastike on sitä vastoin alittanut vapaarahoitteisten uusien vuokrasuhteiden tilaston mukaisen neliövuokran vuonna 2013 1,22 eurolla, vuonna 2014 1,17 eurolla ja vuonna 2015 1,81 eurolla. A:n käyttövastike on alittanut vapaarahoitteisten huoneistojen koko vuokra-asuntokantaa koskevan tilaston mukaisen neliövuokran vuonna 2013 0,26 eurolla, vuonna 2014 0,61 eurolla ja vuonna 2015 1,06 eurolla.

Käräjäoikeus on johtopäätöksenään todennut, että A:lta peritty käyttövastike oli varsin hyvin vastannut asiantuntijoiden arvioita asunnon vuokran markkina-arvosta. Käyttövastike oli myös varsin selvästi alittanut vapaarahoitteisia kohteita koskevien tilastojen mukaiset keskimääräiset vuokrat. A:n asunto oli ollut ikäänsä nähden varsin tavanomainen eikä asiassa ollut ilmennyt syitä, joiden vuoksi huoneiston käyttövastike tulisi arvioida selvästi keskimääräisiä vuokria alhaisemmaksi. Sitä vastoin asunto sijaitsi varsin suositulla alueella, mikä nosti asunnon arvoa. Käräjäoikeus on katsonut, että kantajalta peritty käyttövastike ei ollut ylittänyt asumisoikeuslain 16 §:n 4 momentin mukaista käyttövastikkeen enimmäistasoa.

Hovioikeus hyväksyy edellä selostetut käräjäoikeuden johtopäätökset, eikä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta siten ole aihetta muuttaa siltä osin kuin kanteen kohtien 1-4 käyttövastikkeen palauttamis- ja alentamisvaatimukset on hylätty.

- - - - - -

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Kanne jätetään tutkimatta siltä osin kuin A on kohdissa 1 ja 2 vaatinut vahvistettavaksi käyttövastikkeen enimmäistasoksi Tilastokeskuksen paikkakuntakohtaisen tai suuraluejaon mukaisen ARA-vuokra-asuntotilaston osoittaman neliövuokran.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

A velvoitetaan korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 3.085,24 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden ratkaisun antopäivästä lukien.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Timo Ojala
Hovioikeudenneuvos Mirjami Paso
Asessori Kristian Sjöblom

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, alkaako tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitettu seitsemän vuorokauden ajanjakso siitä, kun epäilty on ollut kysymyksessä olevan rikoksen vuoksi vapautensa menettäneenä vai tuomioistuimen vangitsemispäätöksestä.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 12.7.2019

Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 12.7.2019 nro 1192

Selostus asiasta käräjäoikeudessa

Käräjäoikeus on laskenut kyseisen seitsemän vuorokauden säilytysajan kiinniottamisesta lukien. A oli otettu kiinni 10.7.2019 kello 14.10. Käräjäoikeus on määrännyt A:n vangittavaksi siten, että A voidaan sijoittaa Tampereen poliisivankilaan 17.7.2019 kello 14.09 saakka, jonka jälkeen hänet on vietävä Kylmäkosken vankilaan.

Käräjäoikeus oli perustellut päätöstään sillä, että lainkohdan tarkoituksena on ollut rajoittaa epäiltyjen säilyttämistä poliisivankilassa säädetyllä maksimiajalla. Mikäli määräaika lasketaan vangitsemishetkestä, johtaa se eri epäiltyjen osalta sattumanvaraisesti erilaisiin poliisivankilassa säilyttämisaikoihin riippuen siitä, missä vaiheessa poliisi esittää pidätettyä vangittavaksi ja kuinka nopeasti vangitsemisasian istunto pystytään järjestämään.

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomari Teea Puusa

TURUN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 16.7.2019

Ratkaisu, josta on kanneltu

Pirkanmaan käräjäoikeus 12.7.2019 nro 1192

Asia

Kantelu vangitsemisasiassa

Kantelija

Rikoskomisario - - -

Vastapuoli

A

Vaatimukset hovioikeudessa

Kantelu

Rikoskomisario on vaatinut, että A:n tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentin mukainen seitsemän vuorokauden sijoitusaika poliisivankilassa lasketaan vangitsemispäätöksen eikä kiinniottamisen ajankohdasta.

Vastaus

A on vaatinut, että kantelu hylätään perusteettomana.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

-- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tutkintavankeuslain 1 luvun 1 §:ssä on säädetty, että lakia sovelletaan tutkintavankeuden toimeenpanoon. Hallituksen esityksessä HE 263/2004 vp, s. 214 on todettu, että lakia sovelletaan tuomioistuimen vangitseman henkilön vapaudenmenetyksen eli tutkintavankeuden toimeenpanoon. Hallituksen esityksessä 252/2016 vp, s. 11 on todettu, että tutkintavankeus alkaa tuomioistuimen vangitsemispäätöksestä.

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 1 ja 3 momentissa on säädetty, että rikoksen johdosta vangittu henkilö on viipymättä vietävä syyteasiaa käsittelevää tuomioistuinta lähimpänä sijaitsevaan tutkintavankilana toimivaan vankilaan tai erityisestä syystä muuhunkin tutkintavankilana toimivaan vankilaan. Vangitsemisesta päättävä tuomioistuin voi pakkokeinolain 2 luvun 9 §:ssä tarkoitetun pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän esityksestä päättää, että tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään tutkintavankien säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi, turvallisuussyistä tai rikoksen selvittämiseksi. Tutkintavankia ei saa tällöinkään pitää poliisin säilytystilassa seitsemää vuorokautta pidempää aikaa, ellei siihen ole poikkeuksellisen painavaa, tutkintavangin turvallisuuteen, rikoksen esitutkintaan tai pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 b kohdassa tarkoitetusta vaarasta aiheutuvaa, erillään pitämiseen liittyvää syytä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Koska tutkintavankeus alkaa tuomioistuimen vangitsemispäätöksestä ja tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:ssä säädetään nimenomaan tutkintavangin sijoittamisesta, säännöksen 3 momentissa tarkoitettu seitsemän vuorokauden ajanjakso alkaa tuomioistuimen vangitsemispäätöksestä. A:n sijoitusaika poliisivankilassa on näin ollen alkanut 12.7.2019 ja päättyy 18.7.2019.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden vangitsemisratkaisua muutetaan siten, että A on siirrettävä Tampereen poliisivankilasta Kylmäkosken vankilaan viimeistään 18.7.2019.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Elise Mäki (eri mieltä)
Hovioikeudenneuvos Hannele Satopää
Hovioikeudenneuvos Camilla Mäkinen

Hovioikeuden esittelijä Elli Vainio

Äänestys

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA R 19/1209

Hovioikeudenneuvos Elise Mäki:

Tutkintavankeuslaissa tai sen esitöissä ei ole yksiselitteisesti lausuttu, alkaako kysymyksessä oleva seitsemän vuorokauden määräaika kiinniottamisesta vai tuomioistuimen vangitsemispäätöksestä. Tutkintavankeuslain periaatteellinen lähtökohta on tutkintavangin siirtäminen tutkintavankilaan viipymättä vangitsemispäätöksen jälkeen. Nyt kysymyksessä oleva määräys tutkintavangin pitämisestä poliisin ylläpitämässä säilytystilassa on poikkeussäännös.

Hovioikeuden enemmistön lausumin tavoin lain sanamuoto viittaa siihen, että ajanjakso alkaa vangitsemispäätöksestä. Toisaalta lain esitöissä on muun muassa lausuttu, että poikkeussäännöstä sovellettaessa säilytysaika poliisin tiloissa näissä tapauksissa olisi enintään seitsemän vuorokautta (HE 252/2016, s. 49).

Tutkintavankeuslain muutoksella (103/2018) on pyritty nimenomaan lyhentämään aikaa, jolloin epäiltyä voidaan pitää poliisin säilytystiloissa. Muun muassa Euroopan neuvoston vankilasääntöjen mukaan tutkintavankia tulisi lähtökohtaisesti pitää aina vankilassa. Katson myös näiden seikkojen puoltavan käräjäoikeuden johtopäätöstä. Kun vielä otetaan huomioon rikosoikeuden yleinen periaate puolustuksen suosimisesta sekä käräjäoikeuden lausumat perustelut epäiltyjen yhdenvertaisesta kohtelusta, katson käräjäoikeuden tavoin, että tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitettu ajanjakso alkaa siitä ajankohdasta, kun epäilty on ollut tutkittavana olevan rikoksen vuoksi vapautensa menettäneenä poliisin säilytystiloissa.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

N Oy ei ollut ottanut tapahtuneesta liikkeen luovutuksesta huolimatta palvelukseensa seitsemää luovuttajan palveluksessa ollutta työntekijää. Mitattaessa työsuhteiden perusteettomasta päättämisestä tuomittavia korvauksia merkitystä ei ollut sillä, että A oli toiminut työsuojeluvaltuutettuna ja C luottamusmiehenä.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU 30.6.2017

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

A, B, C, D, E, F ja G vaativat, että N Oy velvoitetaan maksamaan heille muun ohella korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. He olivat työskennelleet voimalaitoksen käyttöpalveluissa, ja heidän työsuhteensa oli liikkeen luovutuksessa siirtynyt N Oy:n vastattavaksi. N Oy ei ollut ottanut heitä palvelukseensa.

Käräjäoikeus velvoitti N Oy:n maksamaan kantajille E:tä lukuun ottamatta muun ohella korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

Käräjäoikeus ei ottanut korvauksia mitatessaan huomioon A:n asemaa työsuojeluvaltuutettuna ja C:n asemaa luottamusmiehenä, koska irtisanominen oli kohdistunut koko voimalaitoksen henkilöstöön N Oy:n tulkittua, ettei kysymys ole liikkeen luovutuksesta. Koko voimalaitoksen henkilöstöä oli käsitelty yhdenmukaisesti ja samalla tavalla.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:
käräjätuomari Jyrki Mantere

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 21.8.2019

Selostus asian käsittelystä hovioikeudessa

N Oy valitti käräjäoikeuden tuomiosta vaatien muun ohella, että yhtiö vapautetaan kaikesta tuomitusta maksuvelvollisuudesta voimalaitoksen käyttöpalveluissa työskennelleille A:lle, B:lle, C:lle, D:lle, E:lle, F:lle ja G:lle tai että korvauksia ainakin alennetaan. Asiassa ei ollut tapahtunut liikkeen luovutusta ja että korvaukset olivat joka tapauksessa liian korkeita.

A jätti vastavalituksen vaatien, että hänelle tuomittua korvausta korotetaan 24 kuukauden palkkaa vastaavaan määrään. Korvaus oli liian matala ottaen huomioon hänen asemansa työsuojeluvaltuutettuna.

B jätti vastavalituksen vaatien, että hänelle tuomittua korvausta korotetaan 10 kuukauden palkkaa vastaavaan määrään. Korvaus oli liian matala.

C jätti vastavalituksen vaatien, että hänelle tuomittua korvausta korotetaan 30 kuukauden palkkaa vastaavaan määrään. Korvaus oli liian matala ottaen huomioon hänen asemansa pääluottamusmiehenä.

A, B, C, D, E, F ja G vaativat, että N Oy:n valitus hylätään.

N Oy vaati, että A:n, B:n ja C:n vastavalitukset hylätään.

Lisäksi kaikki asianosaiset esittivät oikeudenkäyntikuluja koskevia vaatimuksia.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että asiassa oli tapahtunut liikkeen luovutus. Hovioikeus hylkäsi N Oy:n väitteen siitä, että F:llä ei ole oikeutta esittää asiassa vaatimuksia.

Luottamusmiehen ja työsuojeluvaltuutetun aseman vaikutuksesta tuomittavaan korvaukseen hovioikeus lausui seuraavaa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asiassa on tältä osin kysymys siitä, onko mitattaessa A:lle ja C:lle maksettavaksi tuomittuja korvauksia otettava huomioon, että A on ollut ennen liikkeen luovutusta työsuojeluvaltuutettu ja C pääluottamusmies.

Työsopimuslain 13 luvun 4 §:n mukaan luottamusvaltuutettu säilyttää asemansa, jos liike tai sen osa sitä luovutettaessa säilyttää itsenäisyytensä. Työsopimuslaissa ei ole säännöstä luottamusmiehen tai työsuojeluvaltuutetun aseman säilymisestä. Luottamusmiehen suoja liikkeen luovutuksessa on jätetty sovittavaksi työehtosopimuksissa (HE 157/2000 vp, s. 124).

N Oy on ennen luovutusta ja sen jälkeen johdonmukaisesti kieltänyt asiassa olevan käsillä liikkeen luovutus. Se on kohdellut käyttöpalveluissa työskennelleitä henkilöitä yhdenmukaisesti siinä merkityksessä, että yhtiö ei ole katsonut kenenkään työsuhteen siirtyneen sille suoraan.

Henkilöstön edustajille tuomittavia korotettuja korvauksia voidaan yleisesti ottaen perustella sillä, ettei voida poissulkea heidän asemansa tosiasiassa vaikuttaneen työsuhteen päättämiseen. Peruste ei sovellu nyt käsillä olevaan tilanteeseen, jossa työnantaja on kohdellut kaikkia työntekijöitä samalla tavalla. Siten A:n ja C:n työsuhteiden päättäminen ei ole liittynyt heidän toimintaansa henkilöstön edustajina. Henkilöstön edustajien oikeuksia ei ole loukattu, eikä työnantajan menettelyn moitittavuutta lisää se, että A:ta ja C:tä on kohdeltu samoin kuin muita. Heidän kantansa tueksi vetoamistaan työtuomioistuimen ratkaisuista ei johdu muuta.

Koska A:n ja C:n asemalla ei näillä perusteilla ole korvauksen määrän kannalta merkitystä, asiassa ei ole tarpeen lausua siitä, onko työsuojeluvaltuutetun ja pääluottamusmiehen asema siirtynyt liikkeen luovutuksessa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Arvioidessaan korvausten määrää hovioikeus totesi, ettei irtisanomisajan palkkaa ole otettava huomioon tuomittuja korvauksia alentavana seikkana toisin kuin käräjäoikeus oli tehnyt. Hovioikeus korotti B:lle tuomitun korvauksen kahdeksan kuukauden palkkaa vastaavaan määrään. Käräjäoikeuden tuomitsemien korvausten jo verraten korkea taso huomioon ottaen hovioikeus ei korottanut A:lle ja C:lle tuomittavia korvauksia

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Kai Kokko
Hovioikeudenneuvos Anne Laine
Asessori Hanna-Kaisa Heinonen

Hovioikeuden esittelijä Johannes Koskenniemi

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, mikä on asunnon omistavan velallisen maksuvelvollisuuden määrä tilanteessa, jossa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 32 §:n mukaisen tavallisten velkojen vähimmäiskertymän määrä on negatiivinen ja jossa velallisella maksuohjelman mukaan on maksuvaraa. Lisäksi kysymys maksuohjelman kestosta.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Satakunnan käräjäoikeuden päätös 28.9.2018 nro 15225

Asia

Velkajärjestelyhakemus

Valittajat

A Ab

B Oy

Vastapuoli (käräjäoikeudessa hakija)

C

Kuultava

Selvittäjä, asianajaja D

SELOSTUS ASIASTA KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Käräjäoikeus on 14.6.2018 antamallaan päätöksellä aloittanut velkajärjestelyn. Päätöksessään käräjäoikeus on määrännyt asianajaja D:n selvittäjänä laatimaan hakijalle maksuohjelmaehdotuksen.

Selvittäjä on toimittanut käräjäoikeudelle 29.8.2018 maksuohjelman ja tiivistelmän lausumista. A Ab on lausunut, että hakijalla on maksuvaraa, joten hakijan tulee maksaa velkojaan maksuvaran mukaisesti maksuohjelman keston ajan.

Selvittäjä on ratkaissut asian VJL 32 §:n perusteella. "Tavallisten velkojen vähimmäismäärä velallisen omistaessa asuntonsa: Kun velallisella on omistusasunto, velallisen on suoritettava tavallisia velkojaan 2 momentin mukaista laskennallista kertymää vastaava määrä (tavallisten velkojen vähimmäiskertymä) riippumatta siitä, saako velallinen pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi." Koska hakijan vähimmäiskertymä on miinusmerkkinen, tavallisille veloille ei tule suorituksia.

RATKAISUN LOPPUTULOS

Käräjäoikeus vahvistaa liitteenä olevan maksuohjelmaehdotuksen sellaisenaan hakijan maksuohjelmaksi.

Maksuohjelman kesto on 40 kuukautta. Se alkaa 1.9.2018 ja päättyy 31.12.2021.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Helena Perä-Takala.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimukset

A Ab ja B Oy ovat vaatineet, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja käräjäoikeuden vahvistamaa maksuohjelmaa muutetaan siten, että C velvoitetaan suorittamaan tavallisia velkojaan maksuvaraansa vastaavan 293 euroa kuukaudessa 60 kuukauden ajan eli yhteensä 17.580 euroa.

Perusteet

Käräjäoikeuden vahvistamassa maksuohjelmassa tavallisille veloille määrätty kertymä on virheellinen sekä vastoin yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) tarkoitusta.

C asuu velattomassa omistusasunnossa. Vaikka vuokra-asuntovaihtoehdon mukaan laskettu vähimmäiskertymä onkin negatiivinen, ei siitä seuraa, että velallisen maksuvelvollisuus poistuisi kokonaan.

Vastaus

Vaatimus ja sen perusteet

C on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden vahvistama maksuohjelma on velkajärjestelylain 32 §:n mukainen.

Mikäli maksuohjelmassa määrätään maksuvelvollisuus maksuvaran mukaisena, maksuohjelman kesto on määrättävä velkajärjestelylain 30 §:n 3 momentin nojalla pääsäännön mukaisesti kolmen vuoden mittaiseksi. C:llä ei ole A-velkoja ja vähimmäiskertymän määrä on nolla euroa. Näin ollen maksuohjelmaa ei voida pidentää kyseisen säännöksen nojalla.

Viiden vuoden maksuohjelman kestolle ei ole perusteita, koska maksuvelvollisuutta ei ole kokonaan poistettu, velkajärjestelyä ei ole myönnetty esteestä huolimatta eikä maksuohjelman kestoa ole tarpeen pidentää yksityisvelkojan hyväksi.

Lausuma

Selvittäjä on lausumassaan todennut, että velkajärjestelylain 32 §:n sanamuodon mukainen laskennallinen määrä voi olla joko positiivinen, negatiivinen tai nolla. Lainkohta ei näin ollen aseta mitään ehdotonta maksuvelvollisuutta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Hovioikeudessa ratkaistavat kysymykset

Asiassa on riidatonta, että C:n maksuvara on 293 euroa, vähimmäiskertymälaskelma on negatiivinen ja että C saa maksuohjelmassa pitää asuntonsa.

Kysymys on siitä, onko C:n maksuvelvollisuudeksi velkajärjestelylain 32 §:n nojalla vahvistettava nolla euroa sen vuoksi, että vähimmäiskertymä on negatiivinen.

Velallisen maksuvelvollisuus

Velkajärjestelylain 1 §:n 1 momentin mukaan vahvistettavan maksuohjelman tulee vastata velallisen maksukykyä.

Lain 5 §:n 1 momentin mukaan velallisen on käytettävä velkojensa suoritukseksi kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin (maksuvara).

Lain 32 §:n 1 momentin mukaan, kun velallisella on omistusasunto, velallisen on suoritettava tavallisia velkojaan laskennallista kertymää vastaava määrä (tavallisten velkojen vähimmäiskertymä) riippumatta siitä, saako velallinen pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi.

Asiassa on edellä todetun mukaisesti riidatonta, että velkajärjestelylain 32 §:n 1 momentin tarkoittama tavallisten velkojen vähimmäiskertymä on maksuohjelmassa negatiivinen. Selvittäjä ja käräjäoikeus ovat lain sanamuotoon perustuen katsoneet, että C:lle ei ole määrättävä maksuvaransa mukaista maksuvelvollisuutta, koska vähimmäiskertymä on negatiivinen.

Hovioikeus toteaa, että kyseisen säännöksen tulkinnassa on otettava huomioon velkajärjestelylain tarkoitus ja tavoitteet. Velkajärjestelylain 1 §:n ja 5 §:n mukaisesti maksuohjelma on määrättävä niin, että se vastaa velallisen maksukykyä ja että velallinen suorittaa velkojille maksuvaraansa vastaavan määrän.

Velkajärjestelylain 32 §:n tarkoittaman vähimmäiskertymälaskelman tarkoitus osaltaan on toimia apuvälineenä arvioitaessa sitä, voiko velallinen pitää asuntonsa vai tuleeko hänen se realisoida velkojien hyväksi. Se, että vähimmäiskertymä todetaan negatiiviseksi, ei osoita, että velallisella ei olisi lainkaan maksuvaraa. Edellä todetun mukaisesti velkajärjestelylain 5 §:n mukaan maksuohjelma on määrättävä niin, että velallinen suorittaa velkojille maksuvaraansa vastaavan määrän.

Hovioikeus toteaa lisäksi, että mikäli maksuohjelman mukaiset suoritukset määräytyisivät vähimmäiskertymän eivätkä maksuvaran mukaan, tulkinta johtaisi siihen, että omistusasunnon omistava velallinen pääsisi parempaan asemaan kuin sellainen velallinen, jolla ei ole omistusasuntoa. Tällaista tulkintaa ei voida pitää velkajärjestelylain tarkoituksen ja tavoitteiden mukaisena.

Edellä lausutun perusteella hovioikeus katsoo, että C:n maksuohjelman mukainen maksuvelvollisuus tulee määrätä vastaamaan hänen maksuohjelman mukaista maksuvaraansa eli 293 euroa kuukaudessa.

Maksuohjelman pituus

Velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaan maksuohjelman sisältö on tavallisten velkojen osalta pääsääntöisesti määrättävä niin, että maksuohjelman kesto on kolme vuotta.

Säännöksen 3 momentin mukaan, mikäli velallinen säilyttää omistusasuntonsa, voi maksuohjelman kesto olla kolmea vuotta pitempi. Maksuohjelman kesto ei kuitenkaan saa tavallisten velkojen osalta ylittää kymmentä vuotta.

Säännöksen 4 momentin mukaan maksuohjelman kesto on viisi vuotta, jos velallisen maksuvelvollisuus on maksuohjelmassa kokonaan poistettu tai velkajärjestely on myönnetty lain 10 a §:n nojalla velkajärjestelyn yleisestä esteestä huolimatta taikka jollei lain 31 a §:stä muuta johdu. Lain 31 a §:ssä säädetään maksuohjelman keston jatkamisesta yksityisvelkojan hyväksi.

Edellä selostettujen säännösten mukaisesti maksuohjelman kesto on pääsääntöisesti kolme vuotta. Tämä pääsääntö koskee paitsi tilannetta, jossa velallisella ei ylipäänsä ole realisoitavaa omistusasuntoa myös tilannetta, jossa velallinen säilyttää omistusasuntonsa.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2013:76 todennut, että maksuohjelman kestoa pääsäännön mukaisesta kolmesta vuodesta pidentävän säännöksen soveltamisedellytyksiä ei tule tulkinnalla laajentaa (kohta 11). Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että säännöksen tarkoittama maksuohjelman pidennys on velallisen intressissä, koska maksuohjelman kestoa voidaan pidentää silloin, kun asuntonsa säilyttävä velallinen ei muutoin saisi kokoon tavallisten velkojen vähimmäiskertymää pääsäännön mukaisen maksuohjelman keston aikana. (Koskelo – Lehtimäki: Yksityishenkilön velkajärjestely, 1997, s. 279). Näin ollen hovioikeus katsoo, ettei C:n maksuohjelman pituutta tule pidentää velkajärjestelylain 30 §:n 3 momentin nojalla pääsäännön mukaisesta kolmesta vuodesta.

Hovioikeus toteaa, ettei valituksessa ole edes väitetty, että asiassa olisi velkajärjestelylain 30 §:n 4 momentin tarkoittamia edellytyksiä määrätä maksuohjelman kestoksi viisi vuotta.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöstä ja siinä vahvistettua maksuohjelmaa muutetaan siten, että C:n maksuvelvollisuudeksi määrätään maksuvaran mukainen 293 euroa kuukaudessa.

Asia palautetaan Satakunnan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan tämän päätöksen saatua lainvoiman tai asianosaisten suostumuksella jo aikaisemminkin ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, ottaen huomioon palautuksen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen ja Mika Kinnunen sekä asessori Anne Saranpää. Esittelijänä on ollut hovioikeuden esittelijä Toni Värttö.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimainen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A oli vaatinut, että edesmennyt B vahvistetaan hänen isäkseen. A vaati hovioikeutta teettämään oikeusgeneettisen isyystutkimuksen B:n haudatuista vanhemmista C:stä ja D:stä. Kysymys määräyksen antamisen edellytyksistä. Ks. myös HelHO 2018:2.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU 14.12.2017

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

A nosti kanteen vuonna 2011 kuolleen B:n oikeudenomistajaa E:tä vastaan ja vaati, että B vahvistetaan hänen isäkseen. E vaati, että kanne hylätään.

A vaati lisäksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä B:n isästä, vuonna 1967 kuolleesta C:stä, ja B:n äidistä, vuonna 1984 kuolleesta D:stä. E vaati, että vaatimus hylätään. Käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen lakiin perustumattomana.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen katsoen, ettei asiassa ollut esitetty riittävää näyttöä B:n isyyden vahvistamiseksi.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Susanna Leppänen

TURUN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 6.9.2019

Selostus asian käsittelystä hovioikeudessa

A haki valittamalla muutosta käräjäoikeuden pääasiaratkaisuun. Myöhemmin A toisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemisestä. Hovioikeus antoi vaatimuksen johdosta seuraavan käsittelyratkaisun.

KÄSITTELYRATKAISU

Vaatimus oikeusgeneettisen näytteen ottamisesta

A on vaatinut hovioikeuteen 31.7.2018 saapuneessa kirjelmässään, jota hän on täydentänyt oma-aloitteisella hovioikeuteen 18.3.2019 saapuneella kirjelmällään, että hovioikeus määrää oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi B:n vanhemmista eli C:stä ja D:stä.

Perusteinaan A on lausunut, että hänellä on oikeus saada selvitettyä, kuka on hänen isänsä. Oikeus perustuu Suomen perustuslakiin ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain kielto, jonka mukaan tutkimusta ei voida määrätä tehtäväksi haudatusta vainajasta, on jätettävä soveltamatta, koska se on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Näytteen ottaminen C:stä ja D:stä on ainoa keino ratkaista asia luotettavasti. Näytteen ottaminen B:stä ei ole mahdollista. C on ollut haudattuna noin 52 vuotta ja D noin 35 vuotta, ja B on heidän ainoa lapsensa. Hautaan ei ole haudattu muita vainajia. Asiassa ei ole esitetty moraalisia tai filosofisia syitä, jotka puhuisivat näytteen ottamista vastaan. A:lla ei ollut ollut aiemmin tarvetta selvittää isänsä henkilöllisyyttä, koska B:n isyyttä ei ollut kyseenalaistettu tämän eläessä. Määräyksen antamista tukee A:n ja B:n yhteydenpito ja yhdennäköisyys, asiassa tehty veriryhmätutkimus sekä raastuvanoikeuden vahvistama elatusvelvollisuus. D:n ainoan elossa olevan sisaren elossa olevat lapset ovat antaneet suostumuksensa näytteiden ottoon.

Vastaus

E, jolta hovioikeus on oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 10 §:n 2 momentin nojalla pyytänyt vastauksen C:n ja D:n ainoan oikeudenomistajan B:n oikeudenomistajana ja isyyden vahvistamista koskevan asian vastapuolena, on hovioikeuteen 12.2.2019 toimittamassaan vastauksessa ja sitä täydentävässä, oma-aloitteisessa 17.4.2019 hovioikeuteen toimittamassaan lausumassa vaatinut, että vaatimus hylätään.

Perusteinaan E on lausunut, että C ja D eivät ole antaneet suostumustaan näytteen ottamiseen. Näytteitä ei voida ottaa ilman heidän suostumustaan. Heistä ei olisi voitu ottaa näytteitä heidän eläessään ilman heidän suostumustaan. A:lla oli ollut mahdollisuus selvittää alkuperänsä ennen B:n kuolemaa. Kaikki C:n ja D:n sukulaiset eivät ole antaneet suostumustaan näytteen ottamiseen. C ja D on haudattu samaan hautaan eikä näytteen saamisesta oikeasta vainajasta ole varmuutta.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta

A on syntynyt avioliiton ulkopuolella vuonna 1957. Turun kaupungin raastuvanoikeus on seuraavana vuonna velvoittanut B:n maksamaan elatusapua A:lle ja tämän äidille. A on ensimmäisen kerran vaatinut isyyden vahvistamista vuonna 2013, mutta käräjäoikeus on hylännyt kanteen isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin sisältämän kanneaikasäännöksen nojalla.

B on kuollut 4.5.2011, eikä hänestä ole saatavilla kudosnäytettä. Näytteen ottaminen hänen ruumistaan ei ole mahdollista.

C on kuollut 6.1.1967, ja D on kuollut 17.7.1984. B oli heidän ainoa lapsensa. Tämän ainoa avioliitossa syntynyt lapsi on kuollut lapsettomana 8.4.2009. B ja E ovat solmineet avioliiton 13.6.1980.

Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain säännökset

Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain (OIL) 2 §:n mukaan tuomioistuin voi käsiteltävänään olevassa isyyden vahvistamista tai kumoamista koskevassa asiassa määrätä tutkimuksen tehtäväksi, jos asianosainen sitä vaatii tai jos tuomioistuin pitää sitä muutoin tarpeellisena asian selvittämiseksi. Jos tutkittava mies tai äiti on kuollut, mutta häntä ei vielä ole haudattu tai tuhkattu, tuomioistuin voi saman lain 5 §:n 2 momentin mukaan määrätä tutkimuksen tehtäväksi vainajasta otettavasta kudosnäytteestä.

Jos tutkittavan olinpaikasta ei voida saada tietoa, tuomioistuin voi OIL:n 5 §:n 1 momentin nojalla määrätä, että tutkimus tehdään hänestä aiemmin otetusta, saatavilla olevasta kudosnäytteestä tai että tutkimuksessa käytetään hänestä aiemmassa tutkimuksessa saatuja tietoja. Saman pykälän 2 momentin nojalla tuomioistuin voi antaa 1 momentissa tarkoitetun määräyksen silloinkin, jos vainaja on kateissa tai häntä ei ole voitu tunnistaa luotettavasti taikka jos vainaja on haudattu tai tuhkattu.

OIL:n 6 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä tutkimuksen tehtäväksi molemmista miehen vanhemmista näiden suostumuksella, jos mies on kadonnut tai kuollut eikä tutkimusta voida tehdä 5 §:n 1 tai 2 momentin nojalla. Jos miehen isä tai äiti on kadonnut tai kuollut, 2 momentin mukaan sovelletaan, mitä 5 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään, jollei ole syytä olettaa, että kadonnut tai kuollut vanhempi ei olisi antanut suostumustaan tutkimuksen tekemiseen.

Kysymyksenasettelu

OIL:n 5 §:n 2 momentissa on nimenomaisesti rajattu haudatut vainajat lain soveltamisalan ulkopuolelle. Asiassa on A:n väitteen vuoksi kysymys siitä, johtaako mainitun rajauksen soveltaminen tässä asiassa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.

Tutkimuksen tekeminen isäksi väitetyn miehen vanhemmista, joko olemassa olevasta näytteestä tai hautaamattomasta vainajasta varta vasten otettavasta näytteestä, edellyttää edellä todetuin tavoin tutkittavien oletettua suostumusta. Tämän edellytyksen A ei ole väittänyt olevan ristiriidassa perustuslain kanssa. Asiassa on siten vielä ratkaistava suostumusta koskeva kysymys, jos rajoitussäännös jätetään soveltamatta.

Perustuslain 106 §:n soveltamisen edellytykset

Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle, jos käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

Lain ja perustuslain välinen ristiriita on ensisijaisesti pyrittävä poistamaan perustuslainmukaisella tai perusoikeusmyönteisellä tulkinnalla. Nyt vaatimuksen hyväksyminen merkitsisi sen sallimista, minkä laki nimenomaisesti kieltää. Ristiriidan poistaminen tulkinnan keinoin ei ole mahdollista.

Ristiriidalta edellytetään 106 §:ssä ilmeisyyttä. Vaatimus ei perustuslain esitöiden mukaan lähtökohtaisesti täyty, kun perustuslakivaliokunta on ottanut siihen kantaa lain säätämisvaiheessa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa (HE 1/1998 vp, s. 164). Perustuslakivaliokunnan mietinnössä (PeVM 10/1998 vp, s. 31) on toisaalta pidetty mahdollisena, että tuomioistuimessa tulee esille sellainen ristiriitatilannetta koskeva asetelma, jota valiokunta ei ole lainkaan arvioinut. Tällaisessa tilanteessa ilmeisyysvaatimus saattaa mietinnön mukaan poikkeuksellisesti täyttyä perustuslakivaliokunnassa käsitellyn lainkin osalta.

Oikeuskirjallisuudessa on kyseenalaistettu perustuslakivaliokunnan ennakollisen kannanoton sitovuus konkreettisessa soveltamistilanteessa (Juha Lavapuro: Uusi perustuslakikontrolli, 2010, s. 213-224).

Perustuslakivaliokunnan kannanotot

Perustuslakivaliokunnan tehtävänä on perustuslain 74 §:n mukaan antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.

OIL:n säätämiseen johtanutta lakiesitystä ei lähetetty perustuslakivaliokunnan käsiteltäväksi, eikä esityksen käsitellyt lakivaliokunta pyytänyt perustuslakivaliokunnalta lausuntoa.

OIL:iin tehtiin muutoksia lailla 13.1.2015/12 isyyslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Tuolloin perustuslakivaliokunta antoi esityksen käsitelleelle lakivaliokunnalle lausunnon (PeVL 46/2014 vp). Esityksessä ei muutettu oikeustilaa haudattujen vainajien osalta, mihin perustuslakivaliokunnan lausunnossa ei ole puututtu. Tuolloin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun Jäggi v. Sveitsi 13.10.2006 antamisesta oli kulunut noin kahdeksan vuotta.

Perustuslakivaliokunnan käsiteltävänä ollut lakiesitys oli isyyslain kokonaisuudistus, jonka yhtenä pontimena olivat olleet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kansallisessa sääntelyssä toteamat ihmisoikeusloukkaukset (HE 91/2014 vp, s. 16). Nyt väitetyssä ristiriidassa ei ole kysymys yllättävästä asetelmasta, joka kävisi ilmi ennakoimattomassa konkreettisessa soveltamistilanteessa, vaan selvästä lakia säädettäessä tehdystä valinnasta. Kun perustuslakivaliokunta ei lausunut kokonaisuudistuksen suhteesta Jäggi-ratkaisuun, se samalla tosiasiallisesti hyväksyi vallinneen oikeustilan sisältämät rajoitukset oman alkuperän selvittämistä koskevaan oikeuteen. Selvää kuitenkin on, ettei arvioitaessa säännöksen perustuslainmukaisuutta perustuslakivaliokunnan hiljaiselle hyväksynnälle voida antaa vastaavaa painoarvoa kuin nimenomaiselle lausumalle.

Viime kädessä asiassa on kysymys säännöksen arvioimisesta perustuslain kannalta tässä yksittäisessä soveltamistilanteessa eikä siitä, miten säännöksen perustuslainmukaisuutta on arvioitu ennakolta.

Soveltamatta jättäminen ja lailla säätämisen vaatimus

Toisin kuin kanneaikaa koskeneissa ratkaisuissa KKO 2012:11 ja KKO 2014:14, soveltamatta jättämistä koskeva vaatimus ei kohdistu itsenäiseen ja kokonaiseen säännökseen vaan sen osaan. Vaatimus merkitsee sitä, että soveltamatta olisi jätettävä OIL:n 5 §:n 2 momenttiin sisältyvä sivulause "mutta häntä ei vielä ole haudattu tai tuhkattu". Tapa, jolla yksittäinen säännös ja säännösten väliset viittaukset on muotoiltu, saattaa kuitenkin olla lähinnä sattumanvarainen, eikä sen vuoksi ole ehdotonta estettä jättää vain osaa säännöksestä soveltamatta.

Nyt käsillä oleva asetelma eroaa mainituista ratkaisuista myös siinä suhteessa, ettei kysymys ole yksinomaan rajoitussäännöksestä. Määräys on vaadittu annettavaksi tilanteessa, joka on nimenomaisesti jätetty säätelemättä. Laissa ei siten ole säädelty haudan avaamisen ja näytteen ottamisen tapaa tai oikeussuojakeinoja tai toimivaltaisia viranomaisia.

Laissa ei ole annettu tuomioistuimelle toimivaltaa vaaditun määräyksen antamiseen. Määräyksen antaminen edellyttäisi toimivallan perustamista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, mikä ei ole ongelmatonta, kun määräys jäljempänä selostetuin tavoin itsessään rajoittaisi vainajan omaisten oikeutta yksityis- ja perhe-elämän suojaan. Rajoittamisen edellytyksenä on tällöin Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 8 artiklan 2 kohdan mukaan se, että laki sen sallii. Esimerkiksi Ruotsissa on katsottu, ettei tämänkaltaista rajoitusta voida tehdä ilman kirjoitetun lain tukea (NJA 2016 s. 1157).

Vaikka tutkimusmääräys katsottaisiinkin voitavan antaa, tuomioistuimella ei ainakaan ole toimivaltaa määrätä ketään avaamaan hautaa ja ottamaan vainajista näytteitä. Näytteen saaminen jäisi siten viime kädessä kantajan vastuulle.

Mainitut näkökohdat eivät sinänsä välittömästi liity rajoitussäännöksen ja perustuslain välisen ilmeisen ristiriidan arvioimiseen. Ne on kuitenkin perusteltua ottaa huomioon arvioitaessa asiaa kokonaisuutena.

Soveltuvat perus- ja ihmisoikeudet

Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä on turvattu. EIS:n 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perheelämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta.

Niin perustuslakivaliokunnan lausuntojen kuin korkeimman oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella oikeus tuntea oma alkuperänsä kuuluu mainittujen oikeuksien ydinalueelle (Pascaud v. Ranska 16.9.2011, kohta 59; KKO 2012:11, kohta 29; PeVL 59/2002 vp, s. 3; PeVL 15/2011 vp, s. 4). Jokaisella tulisi olla mahdollisuus saada selville vanhempiensa henkilöllisyys (Mifsud v. Malta 29.4.2019, kohdat 56 ja 65). Kysymyksessä ei kuitenkaan ole oikeus, jonka rajoittaminen ei olisi mahdollista (Odièvre v. Ranska 13.2.2003).

DNA-näytteen ottaminen elävästä henkilöstä vastoin tämän tahtoa muodostaa EIS:n 8 artiklan loukkauksen (Mifsud-ratkaisu, kohta 54). Vainajan yksityisyyden suojaa näytteen ottaminen ei kuitenkaan loukkaa (Jäggi v. Sveitsi 13.10.2006, kohta 42). Kajoaminen haudattuun vainajaan voi toisaalta loukata tämän elossa olevien sukulaisten yksityis- tai perhe-elämän suojaa (Solska ja Rybicka v. Puola 20.12.2018, kohdat 101-108).

Hautarauha ei ole pelkästään vainajien omaisten oikeus, vaan siihen kohdistuu myös julkinen intressi. Juuri hautarauhan kunnioittamisen vuoksi OIL ei sisällä mahdollisuutta ottaa näyte haudatusta vainajasta (HE 56/2004 vp, s. 12). Hautarauhaan kohdistuva julkinen intressi ilmenee muun muassa hautaustoimilain 2 §:stä. Hautarauha kuuluu siten myös sellaisille vainajille, joilla ei ole omaisia. Sanottua ilmentää se seikka, että rikoslain 17 luvun 12 §:ssä on säädetty rangaistavaksi hautarauhan rikkominen, jonka täyttää esimerkiksi haudan luvaton avaaminen. Säännöksen suojelukohteena on peruskäsitys siitä, miten kuolleisiin tulee suhtautua (HE 204/2002 vp, s. 5; HE 6/1997 vp, s. 130). Myös Jäggi-ratkaisussa (kohta 39) on todettu kuolleiden kunnioittamisen olevan tekijä tasapainoa etsittäessä.

Näillä perusteilla asiassa on punnittava yhtäältä A:n oikeutta saada isänsä henkilöllisyys selvitettyä ja toisaalta vainajien hautarauhaa ja heidän omaistensa oikeutta yksityis- ja perhe-elämänsä suojaan. Ratkaistava on, johtaako lainsäädännössä omaksuttu punnintaratkaisu tässä soveltamistilanteessa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.

Arvio väitetystä ristiriidasta

A:n väittämä ilmeinen ristiriita on käsillä, jos ne edellä selostetut perusteet, joilla lainsäädännössä omaksuttuun ratkaisuun on päädytty, eivät yhdessä vainajien omaisten ja oikeudenomistajien oikeuksien asiassa saavan painoarvon kanssa selvästi ole riittäviä rajoittamaan A:n oikeutta alkuperänsä selvittämiseen.

Alkuperän selvittämistä koskevalle oikeudelle annettava painoarvo ja siten sen rajoittamiselle asetettavat edellytykset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Kuten edellä on todettu, oikeus kuuluu yksityiselämän ydinalueelle. Punnittaessa oikeuden rajoittamista on kuitenkin otettava huomioon asian erityispiirteet, jotka voivat joko heikentää tai vahvistaa oikeuden painoarvoa.

A:n oikeuden painoarvoa vahvistaa hänen kanteensa tueksi esittämä näyttö, etenkin Turun kaupungin raastuvanoikeuden makaamisnäytön ja veritutkimuksen perusteella vahvistama elatusapuvelvollisuus. Myös yhdennäköisyys tukee A:n kannetta. Sen sijaan väitettyä yhteydenpitoa B:n ja A:n välillä ei ole asiassa näytetty toteen, koska kirjallisina todisteina esitetyt kortit eivät ole A:lle vaan tämän äidille.

Toisaalta A:n oikeuden painoarvoa asiassa jonkin verran rajoittaa se, ettei hän ollut nostanut kannetta B:n eläessä. Sinänsä selvää on, ettei tarve saada alkuperänsä selvitettyä vähene iän myötä (Jäggi-ratkaisu, kohta 40). A on kuitenkin todennut tienneensä lapsesta asti B:n olevan hänen isänsä ja nostaneensa kanteen vasta havaittuaan perukirjasta, ettei isyyttä ollut vahvistettu. Vaikka syytä ensimmäisen kanteen nostamiselle vasta vuonna 2013 pidettäisiinkin uskottavana, A:lla olisi ollut tilaisuus varmistua asiasta. Ei ole kohtuutonta, että hän kantaa seurauksen siitä, että hän ei ollut näin menetellyt. Tarvetta vaatia näytteiden ottamista haudatuista vainajista ei olisi, jos kanne olisi nostettu aikaisemmin.

Kokoavasti voidaan todeta, että A:n oikeus alkuperänsä selvittämiseen saa asiassa varsin suuren painoarvon. Näytteiden ottaminen vainajista olisi ilmeisesti ainoa keino ratkaista, onko B hänen isänsä. Tämän epääminen rajoittaa merkittävästi A:n oikeuden toteutumista ja vaatii siten vahvoja perusteita.

Toisella puolella asiassa on ensinnäkin vainajien oikeudenomistajan E:n vastustus. Hän ei ole vainajien verisukulainen. Hän on mennyt B:n kanssa naimisiin kolmetoista vuotta C:n kuoleman jälkeen ja neljä vuotta ennen D:n kuolemaa, eikä asiassa ole tullut esille, että appivanhemmat olisivat olleet hänelle erityisen läheisiä. Tämän vuoksi hänen vastustuksellaan ei ole asiassa ratkaisevaa painoarvoa.

Kumpikin asianosainen on esittänyt selvitystä siitä, miten D:n ja C:n omaiset suhtautuvat vaatimukseen. Läheisimmätkin elossa olevat omaiset ovat verraten kaukaisia (D:n sisaren lapset ja C:n sisarusten lastenlapset). He eivät käytä puhevaltaa vainajien puolesta, eikä heitä ole lain mukaan kuultava asiassa. Sillä, että F vastustaa isosetänsä haudan avaamista, ei siten ole asiassa ratkaisevaa merkitystä. Vaatimus koskee asiassa esitetyn perusteella vain ohuesti hänen perhe-elämänsä suojaa.

Lisäksi vaatimusta vastaan puhuu julkisena intressinä hautarauha. Se, että vainajat ovat levänneet haudassa pitkään, on toisaalta omiaan vähentämään hautarauhan merkitystä asiassa. Toisaalta se on samalla omiaan vähentämään näytteen ottamisen ja tutkimuksen onnistumisen mahdollisuuksia. C on ollut haudattuna yli 50 vuotta. Saadun selvityksen perusteella hänen ruumistaan voidaan otaksua vieläkin saatavan otettua tutkimuksen vaatima DNA-näyte. Tiedossa kuitenkin on, että vainajien luut saattavat maan alla voimakkaastikin siirtyä ja sekoittua toisiin luihin maan liikkeiden ja muun muassa routimisen seurauksena. Varmuutta näytteen ottamisen ja tutkimuksen onnistumisesta ei ole.

Johtopäätös

Kysymys on lainsäädännössä tehdystä tietoisesta ratkaisusta, johon perustuslakivaliokunta ei ole puuttunut huolimatta sille osoitetusta lausuntopyynnöstä. Vahvimmin ristiriidan puolesta puhuva Jäggi-ratkaisu, joka ei ole suuren jaoston ratkaisu, on tuolloin ollut eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan tiedossa.

OIL:n ratkaisun tueksi esitetty peruste, hautarauhan kunnioittaminen, on asiaan vaikuttava, ja myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään antanut sille merkitystä.

Nämä seikat yhdessä vainajan omaisten yksityis- ja perhe-elämän suojan kanssa merkitsevät sitä, että A:n oikeuden rajoittamiselle on tässä soveltamistilanteessa riittävät perusteet. Kaikki edellä todettu huomioon ottaen OIL:n 5 §:n 2 momentin soveltaminen ei siten johda ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.

Vaatimus on näillä perusteilla hylättävä.

Kun asia päättyy näin, ei ole tarpeen lausua D:n ja C:n oletettavasta suhtautumisesta näytteiden ottamiseen.

Lopputulos

Vaatimus tutkimuksen tekemisestä hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Asia on ratkaistu esittelystä.

Hovioikeudenneuvos Kaarina Syysvirta
Hovioikeudenneuvos Anne Laine
Hovioikeudenneuvos Pekka Varjus

Hovioikeuden esittelijä Johannes Koskenniemi

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys tuomion perusteluvelvollisuudesta ja sen laajuudesta.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 4.6.2019

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että kohdassa 1 hänen maksettavakseen tuomittu korvaus kivusta ja särystä alennetaan 500 euroon ja että kohdan 2 syyte vahingonteosta ja siihen liittyvä korvausvaatimus hylätään. Lisäksi hän on vaatinut, että hänelle tuomittu vankeusrangaistus lievennetään sakkorangaistukseksi tai että vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

Kohdassa 1 A on lyönyt avokämmenellä asianomistajaa molempiin poskiin, mistä on aiheutunut hematoomaa ja nenän verenvuotoa. A on kiistänyt syytteen enemmälti ja katsonut, että myös asianomistajan oma myötävaikutus tapahtumiin on otettava huomioon asiassa.

Kohdassa 2 A on myöntänyt rikkoneensa asianomistajan puhelimen lasin. Puhelin oli kuitenkin jo aiemmin rikkoutunut asianomistajan käytössä käyttökelvottomaksi siten, ettei sitä voinut enää korjata. Näin ollen A ei ole voinut syyllistyä vahingontekoon ja korvausvaatimus on perusteeton. Puhelimen arvoon nähden kysymys voi joka tapauksessa olla enintään lievästä vahingonteosta.

Vastaukset

Syyttäjä ja B ovat vastustaneet muutosvaatimuksia.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely ja tuomio käräjäoikeudessa

Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta kohdassa 1 pahoinpitelystä ja kohdassa 2 vahingonteosta. A on vastannut syytteisiin ja korvausvaatimuksiin valituksestaan ilmenevin tavoin. Asiassa on esitetty kirjallisina todisteina valokuvia asianomistajan vammoista ja rikkoutuneesta puhelimesta sekä lääkärinlausunto vammoista. Asianomistajaa ja vastaajaa on kuultu henkilökohtaisesti.

Kohdan 1 osalta käräjäoikeus on todennut syytteen pahoinpitelystä tulleen näytetyksi asianomistajan yksityiskohtaisella ja uskottavan tuntuisella kertomuksella, jota vammoista esitetyt valokuvat ja lääkärinlausunto tukevat. Käräjäoikeus on katsonut, että valokuvat ja lääkärinlausunto osoittavat, ettei väkivalta ole voinut olla vastaajan väittämän mukaista. Kohdan 2 vahingonteon syyksilukemista eikä korvausvelvollisuutta ole perusteltu lainkaan. Asianomistajan kertomuksen sisältöä ei ole kirjattu perusteluihin kummankaan syytekohdan osalta eikä se, mitä vastaaja on kertonut, tai miten sitä on arvioitu, ilmene myöskään tuomiosta, vaikka myös vastaajan kertomus on ilmoitettu otetun vastaan henkilötodisteluna. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle 3 kuukautta vankeutta ja velvoittanut A:n maksamaan asianomistajalle vahingonkorvausta molemmissa kohdissa.

Tuomion perustelemisvelvollisuus

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan tuomio on perusteltava. Perusteluista on ilmettävä, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Oikeudenkäymiskaaressa on vastaava säännös riita-asioiden osalta.

Kuten selostetusta säännöksestäkin ilmenee, kertomuksia eikä muuta todistelua tarvitse eikä pidäkään selostaa enemmälti kuin sen, mikä on näytön arvioinnin oikeellisuuden osoittamiseksi välttämätöntä. Tosiseikastoltaan epäselvissäkin tapauksissa tuomiossa on tärkeintä näytön arviointi, josta ilmenee suoraan ja pääsääntöisesti ilman edelläkäyvää todistelun selostamista, millaiset johtopäätökset tuomioistuin on esitetyn näytön oikeudellisesti merkityksellisistä seikoista tehnyt ja miten se on niiden muodostamaa kokonaisuutta arvioinut.

Kertomuksen uskottavuus tarkoittaa siinä kerrotun havainnon tai kokemuksen oikeellisuutta. Tällöin tuomioistuimen on otettava kantaa, sisältyykö kerrontaan, havaintoon tai kokemukseen niitä kyseenalaistavia virhelähteitä vai ei, sekä, onko uskottavaksi todetun havainnon tai kokemuksen olemassaololle mahdollisia muita selityksiä kuin se, että vastaaja on syyllistynyt hänen syykseen väitettyyn tekoon. Tuomio on perusteltava niin yksityiskohtaisesti kuin asian merkitys ja riitaisuus vaativat.

Nyt kysymyksessä olevassa tuomiossa kohdassa 1 osin kiistetyn ja tekotavaltaan suhteellisen vakavan pahoinpitelyn osalta näyttönä on esitetty osapuolten ilmeisesti ristiriitaiset kertomukset tapahtumista. Toisen osapuolen kertomuksen toteaminen yksityiskohtaiseksi ja uskottavan tuntuiseksi ei kuitenkaan ole näytön arviointina riittävää, kun näyttönä on esitetty myös vastapuolen edellisen kanssa ristiriidassa oleva kertomus. Tällöin tuomioistuimen on näytön arvioinnissaan yksilöitävä, mitkä yksityiskohdat kertomuksissa ja muussa todistelussa osoittavat tuomioistuimen käsityksen toisen kertomuksen uskottavuudesta ja toisen epäuskottavuudesta oikeaksi tarvitsematta kuitenkaan selostaa kertomuksia tai muuta todistelua enemmälti.

Vastaajan korvausvelvollisuutta kohdassa 1 ja seuraamusta koskevat perustelut täyttävät tuomiossa laissa säädetyt vaatimukset.

Kohdan 2 osalta näyttönä on myös esitetty samojen osapuolten ilmeisesti ristiriitaiset kertomukset tapahtumista. Ratkaisua ei ole tässä kohdassa perusteltu lainkaan, vaikka vahingon aiheuttaminen ja vahingonteon tunnusmerkistön täyttyminen on kiistetty, ja väitetty teko on tuomiolauselmassa luettu vastaajan syyksi sekä velvoitettu tämä korvaamaan asianomistajalle aiheutunut vahinko.

Hovioikeus katsoo, että käräjäoikeuden tuomion perusteluista ei kohdassa 1 teon osittainen kiistäminen sekä todistusaineiston ja teon laatu ja tuomittu ehdoton vankeusrangaistus huomioon ottaen riittävästi ilmene, mihin seikkoihin ja minkälaiseen henkilötodistelun arviointiin ja päättelyyn ratkaisu perustuu. Kohdassa 2 tuomion perusteluista olisi kiistämisen perusteisiin nähden ilmettävä näyttöratkaisun perustelun lisäksi erityisesti se, millaiseen oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Käräjäoikeuden tuomion perustelut eivät täytä kummankaan kohdan osalta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n vaatimuksia tuomion perustelemisesta.

Perusteluvelvollisuuden yhtenä tehtävänä on varmistaa se, että varsinainen ratkaisuharkinta on tullut huolellisesti suoritetuksi. Tätä kautta perusteluvelvollisuuden laiminlyönti saa merkitystä myös oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan oikeudenkäyntivirheen kannalta. Lisäksi tuomion perusteluilla on merkitystä asian asianosaiselle tämän hakiessa muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Puutteellisesti perusteltu tuomio ei anna valittajille mahdollisuutta kyseenalaistaa tuomioistuimen tekemiä päätelmiä eikä arvioida sitä, mihin seikkoihin heidän tulisi kiinnittää huomiota valituskirjelmissään. Asianmukaisten perustelujen puuttumisen johdosta myöskään hovioikeus ei voi arvioida käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta, mikä on välttämätöntä valituksen käsittelyn valmistelemiseksi.

Edellä mainitut näkökohdat huomioon ottaen hovioikeus pitää tässä tapauksessa tuomion perusteluja niin puutteellisina, ettei niiden korjaaminen hovioikeuden toimesta ole soveliasta. Asia on näin ollen palautettava käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan muutoin paitsi asianosaisten avustajille käräjäoikeudessa valtion varoista maksettujen palkkioiden osalta ja asianomistajalle käräjäoikeudessa valtion varoista maksetun todistelukustannusten korvauksen osalta. Asia palautetaan Päijät-Hämeen käräjäoikeuteen.

Käräjäoikeuden on palautuspäätöksen saatua lainvoiman viipymättä omasta aloitteestaan otettava asia hovioikeuden asiakirjavihkon pohjalta uudelleen käsiteltäväkseen ja annettava sen jälkeen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:ssä säädetyt vaatimukset täyttävä uusi tuomio, johon sisältyy myös lausunto rangaistuksesta, korvausvelvollisuudesta, rikosuhrimaksusta, todistelukustannuksista sekä asianosaisten oikeudenkäyntikuluista aikaisemmassa käräjäoikeuden käsittelyssä ja asianosaisten oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa. Asianosaisten suostumuksella asia voidaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi jo ennen tämän päätöksen lainvoimaiseksi tuloa.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen
Hovioikeudenneuvos Lasse Tamminen
Hovioikeudenneuvos Tanja Arpiainen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Tutkintavangin seitsemän vuorokauden säilytysaika poliisin säilytystilassa on laskettava vangitsemispäätöksestä eikä kiinniotosta lähtien.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 30.7.2019

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus on 24.5.2019 julistamallaan päätöksellä määrännyt A:n vangittavaksi epäiltynä todennäköisin syin törkeästä ryöstöstä ja törkeästä kotirauhan rikkomisesta 28.3.2019 Kouvolassa. A on määrätty passitettavaksi Kaakkois-Suomen poliisilaitoksen Kouvolan poliisivankilaan, kunnes tarvittavat tutkintatoimet saadaan suoritetuksi. A on kuitenkin siirrettävä viimeistään 31.5.2019 Mikkelin vankilaan, ellei käräjäoikeus pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän pyynnöstä erittäin painavasta syystä anna lupaa hänen pitämiselleen edelleen poliisivankilassa.

Kantelu

A on vaatinut, että käräjäoikeuden vangitsemispäätöstä muutetaan siten, että A tulee määrätä siirrettäväksi Mikkelin tai Kuopion vankilaan viimeistään 28.5.2019.

Käräjäoikeus on tulkinnut tutkintavankeuslakia virheellisesti, kun se on vangitsemispäätöksessään määrännyt, että A on siirrettävä pois poliisivankilasta viimeistään 31.5.2019. A on otettu kiinni jo 21.5.2019 ja pidätetty 22.5.2019. Lain seitsemän vuorokauden mukainen säilytysaika poliisivankilassa tulee laskea kiinniottohetkestä ja tulee siten A:n kohdalla täyteen jo 28.5.2019.

Vastaus

Rikoskomisario on vastustanut vaatimusta. Käräjäoikeuden päätös säilytysajasta poliisivankilassa on oikea. Tutkintavankeuslain mukainen seitsemän vuorokauden säilyttäminen poliisivankilassa liittyy nimenomaan tutkintavankiin. Pidättäminen ja kiinniotto ovat eri pakkokeinoja kuin vangitseminen ja ne on myös pakkokeinolaissa eriytetty selkeästi toisistaan.

Joka tapauksessa esitutkintatoimenpiteet on saatu 28.5.2019 aamulla siihen pisteeseen, että A:n säilyttäminen Kouvolan poliisivankilassa ei ole ollut enää välttämätöntä. Näin ollen A on jo 28.5.2019 siirretty säilytettäväksi Mikkelin vankilaan käräjäoikeuden päätöksen mukaisesti.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikoksen johdosta vangittu henkilö on viipymättä vietävä syyteasiaa käsittelevää tuomioistuinta lähimpänä sijaitsevaan tutkintavankilana toimivaan vankilaan tai erityisestä syystä muuhunkin tutkintavankilana toimivaan vankilaan. Saman lainkohdan 3 momentin mukaan vangitsemisesta päättävä tuomioistuin voi pakkokeinolain 2 luvun 9 §:ssä tarkoitetun pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän esityksestä päättää, että tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään tutkintavankien säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi, turvallisuussyistä tai rikoksen selvittämiseksi. Tutkintavankia ei saa tällöinkään pitää poliisin säilytystilassa seitsemää vuorokautta pidempää aikaa, ellei siihen ole poikkeuksellisen painavaa, tutkintavangin turvallisuuteen, rikoksen esitutkintaan tai pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 b kohdassa tarkoitetusta vaarasta aiheutuvaa, erillään pitämiseen liittyvää syytä.

A on hovioikeuteen 28.5.2019 saapuneessa kantelussaan vaatinut, että käräjäoikeuden vangitsemispäätöstä muutetaan siten, että hänet tulee määrätä siirrettäväksi poliisivankilasta vankilaan viimeistään 28.5.2019. Tutkinnanjohtaja on vastauksessaan ilmoittanut, että A on 28.5.2019 siirretty vankilaan. Siten muutoksenhaun kohteena oleva päätös ei ole enää vankilaan siirtämistä koskevan määräajan osalta voimassa.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, onko kantelu tutkittava, vaikka käräjäoikeuden päätös ei ole vankilaan siirtämistä koskevan määräajan osalta enää voimassa. Jos kantelu on tutkittava, kysymys on siitä, lasketaanko edellä lainkohdan 3 momentissa tarkoitettu seitsemän vuorokauden määräaika epäillyn kiinniottamisesta lähtien vai vangitsemispäätöksen tekemisestä lähtien.

Kantelun tutkiminen

Korkein oikeus on ratkaisussaan 1998:90 katsonut, että vangitseminen pakkokeinona merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen ja siten on tärkeää, että vangitseminen tapahtuu laillisin perustein ja että vangitsemista koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäinen. Näistä syistä muutoksenhakutuomioistuimella tulee olla mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikkei muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen uuden vangittuna pitämistä koskevan päätöksen vuoksi enää olisikaan mahdollista puuttua.

Lisäksi korkein oikeus on ratkaisussaan 2018:52 vangitsemiseen liittyvien yhteydenpitorajoitusten osalta todennut, että asiallisia perusteita ei ole esitettävissä sille, että tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisen lainmukaisuutta ei voitaisi muista henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista merkitsevistä pakkokeinoista poiketen tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt muutoksenhakuaikana tai muutoksenhaun vireillä ollessa. Johdonmukaisuussyyt päinvastoin edellyttävät, että yhteydenpidon rajoittamista arvioidaan samalla tavalla kuin vangitsemista ja matkustuskieltoa sen suhteen, voidaanko muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto vielä pakkokeinon voimassa olon päättymisen jälkeen. Tämä on tärkeää sen varmistamiseksi, että henkilökohtaiseen vapauteen puuttuminen aina tapahtuu laillisin perustein ja että tällaisten pakkokeinojen edellytyksiä koskeva oikeuskäytäntö on yhtenäistä.

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 § on tullut voimaan 1.1.2019. Lainkohdan sanamuodosta ei ilmene, mistä ajankohdasta lähtien siinä tarkoitettu seitsemän vuorokauden määräaika on laskettava. Siten vapauteen kohdistuvien pakkokeinojen laillisuuden varmistamiseksi ja oikeuskäytännön yhtenäisyyden turvaamiseksi A:n kantelu on tutkittava.

Sovellettavat oikeusohjeet ja esityöt

Tutkintavankeuslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan tutkintavankeuslakia sovelletaan tutkintavankeuden toimeenpanoon.

Tutkintavangin sijoittamista koskevan tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 1 ja 3 momentin sisältö on selostettu edellä kysymyksenasettelussa.

Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan tutkintavangin ottaminen vankilaan perustuu tuomioistuimen antamaan vangitsemismääräykseen.

Edellä mainittua tutkintavangin säilytysaikaa poliisin säilytystilassa koskevaa 2 luvun 1 §:n 3 momenttia on muutettu lailla tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n ja 3 luvun 8 §:n muuttamisesta (103/2018) ja se on mainitun sisältöisenä tullut voimaan 1.1.2019. Lainmuutoksen yhteydessä säilytysaikaa poliisin säilytystilassa lyhennettiin neljästä viikosta seitsemään vuorokauteen.

Hallituksen esityksestä ilmenee, että lain muutoksen taustalla on ollut tutkintavankeuden järjestämistä pohtineen työryhmän ohjausryhmän linjaus, jonka mukaan tavoitteena Suomessa on, että tutkintavangit siirretään välittömästi vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen vankilaan. Hallituksen esityksen mukaan kansainväliset ja kansalliset valvontaelimet ovat esittäneet useissa yhteyksissä arvostelua tutkintavankien säilyttämisestä poliisin tiloissa. Euroopan neuvoston kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun tai rangaistuksen estämiseksi toimiva komitea (CPT) on kehottanut selonteossaan Suomen viranomaisia ryhtymään ripeästi toimiin, joilla tutkintavankien säilyttäminen poliisivankiloissa päättyisi. Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen täytäntöönpanoa valvova YK:n kidutuksen vastainen komitea (Committee against Torture, CAT) on Suomea koskevan viidennen ja kuudennen määräaikaisraportin (CAT/C/FIN/5-6) loppupäätelmissään kehottanut Suomea muuttamaan lainsäädäntöä siten, että tutkintavangit siirrettäisiin nykyistä nopeammin poliisin säilytystiloista vankiloihin. Myös Euroopan neuvoston suositusluontoisten vankilasääntöjen mukaan tutkintavankeja ja vankeja tulisi lähtökohtaisesti pitää ainoastaan vankiloissa. Eduskunnan oikeusasiamies on useiden poliisivankiloihin kohdistuneiden tarkastustensa yhteydessä kiinnittänyt huomiota poliisivankiloiden huonoon kuntoon ja soveltumattomuuteen vapautensa menettäneiden pidempiaikaiseen säilytykseen. Poliisivankiloiden olosuhteiden on yleensä todettu soveltuvan vain henkilöiden lyhytaikaiseen säilytykseen. (HE 252/2016 vp, s. 6 ja 16)

Edellä mainittujen kannanottojen mukaan vapautensa menettänyt tulisi siirtää pois poliisin säilytystilasta viimeistään, kun tuomioistuin on päättänyt hänen vangitsemisestaan eli yleensä viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Hallituksen esityksessä todetaankin, että tutkintavankien siirtämisen heti vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen vankilaan tulisi olla lähtökohtainen pitemmän aikavälin tavoite. Tämän tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan ole välittömästi mahdollista, koska tutkintavankiloina toimivat vankilat ovat pääosin täynnä. Tutkintavankiloiden ongelmana on myös, että tutkintavankien yhteydenpitorajoitusten toteuttaminen voi olla vaikeaa, varsinkin yliasutustilanteessa. Lisäksi tutkintavankien nopeampi siirtäminen poliisin tiloista tutkintavankiloihin edellyttäisi nykyistä parempien kuulustelutilojen järjestämistä vankiloihin. Poliisille aiheutuisi lisäkustannuksia kuulustelumatkoista. On myös esitetty, että esitutkinnan kesto tulee pidentymään merkittävästi. Näillä perusteilla hallituksen esityksessä päädyttiin ehdottamaan tutkintavankeuslakia muutettavaksi siten, että aikaa, jonka tutkintavankia voitaisiin säilyttää poliisin ylläpitämässä säilytystilassa, lyhennettiin aiemmasta neljästä viikosta. Periaatteellisena lähtökohtana olisi, kuten voimassa olevassakin laissa, että tutkintavanki passitettaisiin lähimpään tutkintavankilana toimivaan vankilaan, kun tuomioistuin päättää vangitsemisesta (HE 252/2016 vp, s. 30-31).

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:ää koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu lähtökohtana olevan edelleen, että tutkintavanki sijoitettaisiin vangitsemisen jälkeen tutkintavankilana toimivaan vankilaan. Tuomioistuin voisi kuitenkin päättää, että tutkintavanki sijoitetaan poliisin säilytystilaan, jos sijoittaminen olisi välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi, turvallisuussyistä taikka rikoksen selvittämiseksi. Sijoittaminen voisi olla välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi esimerkiksi silloin, kun esitutkinnassa olevassa rikosasiassa olisi epäiltynä useita henkilöitä. Yhteydenpitorajoitus on yleensä helpompi toteuttaa poliisin säilytystilassa kuin vankilassa. Turvallisuussyillä tarkoitetaan tutkintavangin oman turvallisuuden lisäksi muiden henkilöiden turvallisuutta. Sijoittaminen voisi olla välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi esimerkiksi, kun kyse olisi erittäin laajasta ja monimutkaisesta rikoskokonaisuudesta, jossa olisi lukuisia epäiltyjä. Säilytysaika poliisin tiloissa olisi näissä tapauksissa enintään seitsemän vuorokautta. (HE 252/2016 vp s. 49)

Myös lakivaliokunta on pitänyt mietinnössään tärkeänä esityksen tavoitetta lyhentää poliisin säilytystiloissa tapahtuvaa tutkintavankien säilytysaikaa ja on katsonut, että tutkintavankien siirtämisen vankilaan heti vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen tulee olla lähtökohtainen pidemmän aikavälin tavoite. Mietinnössä on tuotu esille, että lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan tutkintavankien säilyttämiseen soveltuvien tilojen verkoston saaminen viimeksi mainitun pidemmän aikavälin tavoitteen kannalta asianmukaisiksi vaatisi kuitenkin merkittäviä kustannuksia ja aika hankesuunnittelun aloittamisesta tilojen valmistumiseen veisi useita vuosia. Näin ollen lakivaliokunta on katsonut, että poliisin säilytystiloissa tapahtuvan säilyttämisen vähentämiseen on tarpeen ryhtyä esityksen mukaisesti viipymättä mutta asteittain. (LaVM 10/2017 s. 5)

Johtopäätökset

Tutkintavankeuslaissa tai sen esitöissä ei nimenomaisesti mainita, mistä lakiin otettu seitsemän vuorokauden määräaika alkaa. Mainintaa määräajan alkamisajankohdasta ei sisältynyt lakiin myöskään ennen 1.1.2019 voimaan tullutta lainmuutosta enimmäissäilytysajan ollessa neljä viikkoa eikä tähän ollut otettu kantaa myöskään aiemmin voimassa olleen säännöksen esitöissä (HE 262/2004 vp s. 217).

Lainmuutoksen tarkoitus on edellä esitöissä todetuin tavoin ollut inhimillisistä syistä lyhentää tutkintavangin säilytysaikaa usein poliisivankiloiden huonokuntoisissa ja muutoinkin pitkäaikaiseen säilytykseen soveltumattomissa poliisivankiloissa. Määräajan lyhentämiseen liittyvät kuitenkin edellä hallituksen esityksessä ja lakivaliokunnan mietinnössä todetut ongelmat. Pakkokeinolain 3 luvun 4 §:n mukaan pidätettyä koskeva vangitsemisvaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Siten, jos nyt kysymyksessä oleva seitsemän päivän määräaika laskettaisiin kiinniottamisesta, tutkintavankia voitaisiin säilyttää poliisivankilassa vangitsemispäätöksen antamisen jälkeen monissa tapauksissa vain kolme vuorokautta. Ottaen huomioon määräajan lyhentämiseen liittyvät esitöissä todetut ongelmat, on perusteltua katsoa, että määräaikaa ei ole tarkoitettu lyhentää näin huomattavasti aikaisemmin voimassa olleesta neljän viikon määräajasta.

Hovioikeus toteaa, että tutkintavangin ottaminen vankilaan tai poliisin säilytystilaan perustuu tuomioistuimen antamaan vangitsemismääräykseen. Tutkintavankeus alkaa vasta käräjäoikeuden vangitsemispäätöksestä. Kiinniottaminen ja pidättäminen ovat tutkintavankeudesta erillisiä, itsenäisiä rikosprosessuaalisia pakkokeinoja.

Tutkintavankeuslakia sovelletaan sen 1 §:n mukaisesti tutkintavankeuden toimeenpanoon ja lain 2 luvun 1 §:ssä säädetään sanamuotonsa mukaan vain tutkintavangin sijoittamisesta ja säilyttämisestä poliisin säilytystilassa. Rikoksesta epäillyn asema muuttuu tutkintavangiksi tuomioistuimen vangitsemispäätöksellä. Lainkohta sääntelee sanamuotonsa mukaisesti tutkintavangin sijoittamista. Lainkohdan sanamuoto on yksiselitteinen eivätkä edellä mainitut hallituksen esityksessä ja lakivaliokunnan mietinnössä todetut lakimuutoksen taustalla olleet seikat anna aihetta tulkita lakia kantelijan tarkoittamalla tavalla.

Näillä perusteilla tutkintavangin seitsemän vuorokauden säilytysaika poliisin säilytystilassa on laskettava vangitsemispäätöksestä lähtien.

Päätöslauselma

Kantelu ei anna aihetta toimenpiteisiin.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen
hovioikeudenneuvos Hanna Paronen
asessori Marleena Tuikkala

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimmassa oikeudessa.

Asia Avioero ym.

SELOSTUS ASIASTA

Asian käsittely

Avioeroa sekä alaikäisten lasten huoltoa ja asumista koskeva hakemus on saapunut käräjäoikeuteen 26.10.2017 (liite 1). Käräjäoikeus on pyytänyt täydentämään hakemusta ja hakemuksen täydennykset ovat saapuneet käräjäoikeudelle 20.11. ja 15.12.2017. Täydennystä on pyydetty mm. käräjäoikeuden toimivallasta ja hakijan turvapaikkaoikeudellisesta asemasta, joihin kysymyksiin hakijalta on tullut täydennykset.

Hakijasta ja asiaan osallisista ei ole Suomessa väestörekisteritietoja, eikä siten myöskään avioliitto-, lasten huolto- tai osoitemerkintöjä. Hakija on kertonut, että hakijan ja asiaan osallisten viimeinen yhteinen oleskelupaikka on ollut vastaanottokeskuksessa. Muuta kuin turvapaikan hakemiseen liittyvää sidettä ei heillä ole esitetty olevan Suomeen.

Maahanmuuttovirasto on ilmoittanut hakijan ja asiaan osallisten olevan Irakin kansalaisia ja heidän olevan X Oy:n ylläpitämissä vastaanottokeskuksissa.

Hakijan ja asiaan osallisten turvapaikkahakemukset on ensin hylätty ja päätöstä koskevan muutoksenhaun perusteella korkein hallinto-oikeus on 24.11.2017 palauttanut asian uudelleen Maahanmuuttoviraston käsiteltäväksi. Asian käsittely on kesken.

Esitettyjen tietojen mukaan hakija ja asiaan osalliset ovat edelleen Suomessa.

-----

Asia on ratkaistu kirjallisen valmistelun jälkeen.

Perustelut

Toimivaltasäännökset

- avioero

Hakemus koskee muita kuin Suomen kansalaisia. Suoraan kansallisen lain mukaiset toimivaltasäännökset eivät nyt tule ensisijaisesti sovellettavaksi.

Bryssel lla-asetuksen (2201/2003) toimivaltasäännökset ovat sen 3-5 artikloissa, joiden mukaiset kotipaikka- ja asuinpaikkaedellytykset eivät nyt kuitenkaan täyty. Asetuksen 7 artiklan mukaan hakijan tilanteessa jää sovellettavaksi Suomen kansallinen lainsäädäntö.

Avioliittolain 119 § 1 momentin mukaan avioeroa koskeva asia voidaan tutkia Suomessa, jos
1) jommallakummalla puolisolla on kotipaikka Suomessa tai
2) hakijalla on ollut Suomessa kotipaikka tai muu läheinen yhteys Suomeen eikä hän voi saattaa avioeroa koskevaa asiaa tutkittavaksi siinä vieraassa valtiossa, jossa jommallakummalla puolisolla on kotipaikka, tai tämä aiheuttaisi hakijalle kohtuuttomia vaikeuksia, ja asian tutkimista Suomessa on olosuhteisiin katsoen pidettävä aiheellisena.

Hakija tai kukaan asiaan osallisista ei ole Suomen väestötietojärjestelmässä. Heille ei ole muodostunut kotipaikkaa Suomeen pelkästään turvapaikkamenettelyn vuoksi. Siten jää arvioitavaksi, onko muodostunut muuta sellaista läheistä yhteyttä Suomeen, jonka perusteella hakemus voitaisiin täällä tutkia. Turvapaikkamenettely on kesken, eikä sitä voida muutoinkaan yksin pitää sellaisena läheisenä yhteytenä, jota lainkohdassa on tarkoitettu.

Hakemustiedoista selviää, että hakemuksessa tarkoitettujen puolisoiden avioliitto on ilmeisesti solmittu Irakissa, jonne yhteydet ovat heillä läheisimmät.

Suomea ei voida pitää ainoana maana, jossa avioero voidaan saada menettelynä etenemään ja jossa sen tutkiminen olisi aiheellista.

-lasten huolto

Bryssel lla -asetuksen 13 artiklan mukaan lapsen oleskelu Suomessa voi määrittää tuomioistuimen toimivallan, kuitenkin sen 2 kohdan mukaan sitä sovelletaan lapsipakolaisiin ja maasta levottomuuksien vuoksi siirtymään joutuneisiin lapsiin. Hakija on esittänyt tiedot lapsia koskevasta turvapaikkamenettelystä Suomessa. Maahanmuuttovirasto on ensin päätöksellä, jonka hallinto-oikeus on hyväksynyt, molemmat olleet myöntämättä heille turvapaikkaa. Korkein hallinto-oikeus on palauttanut asian uudelleen käsiteltäväksi ottamatta kantaa siihen, ovatko lapset oikeutettuja turvapaikkaan. Siten ei ole selvitetty, että asetuksen 13 artiklan 2 kohdan mukaista asemaa lapsilla olisi nyt olemassa tai että heidän maahantulonsa olisi johtunut Irakin levottomuuksista.

Siten ei ole aihetta tarkemmin selvittää lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 18-20 §:n kansainvälisen toimivallan mahdollisuutta tässä tapauksessa. Käräjäoikeus toteaa kuitenkin, että erityisesti mainitun lain 19 §:n mukaisten edellytysten täyttymisessä on vastaavuus edellä olevan asetuksen 13 artiklan perustelujen yhteydessä jo lausuttuun.

- selvitys avioliitosta ja lasten huoltosuhteesta

Käräjäoikeus toteaa myös, että selvitys puuttuu avioliiton olemassaolosta, lapsien huoltosuhteista ja vanhemmuudesta. Nämä ovat myös edellytyksiä asian tutkimiselle tuomioistuimessa.

Johtopäätökset

Koska käräjäoikeudelta puuttuu kansainvälinen toimivalta tutkia avioerohakemusta ja lapsen asemaa koskevaa hakemusta, niin ei myöskään ole enää aihetta harkita sitä, onko Hyvinkään käräjäoikeus muutoinkaan toimivaltainen tuomioistuin oikeudenkäymiskaaren 10 luvun nojalla.

Päätöslauselma

Hakemus jätetään tutkimatta.

Lainkohdat

Bryssel IIa-asetus, avioliittolaki, laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta soveltuvin osin.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Arto Järvinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 29.5.2019

-----

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuden ratkaistavaksi siten, että avioeron harkinta-ajan katsotaan alkaneen avioerohakemuksen vireilletulopäivästä 26.10.2017. A on lisäksi vaatinut vahvistettavaksi, että A:n ja B:n neljä alaikäistä lasta asuvat A:n luona ja B saa tavata lapsia ilman rajoituksia.

A ja B olivat irakilaisia turvapaikanhakijoita. Perheen passit olivat poliisin hallussa, joten A:n ja B:n henkilöllisyyksiä voitiin siten pitää varmistettuina. Molemmat asianosaiset olivat luku- ja kirjoitustaidottomia sekä kuuroja. Maahanmuuttovirasto oli hylännyt perheen turvapaikkahakemuksen, eikä Helsingin hallinto-oikeus ollut muuttanut päätöstä. Korkein hallinto-oikeus oli palauttanut asian Maahanmuuttoviraston käsiteltäväksi, ja asian käsittely oli edelleen kesken.

Perhe oli hakenut Suomesta kansainvälistä suojelua 15.9.2015. Heitä voitiin siten pitää siinä määrin vakiintuneesti Suomessa oleskelevina, että heidän avioero- ja lapsiasiansa voitiin ratkaista Suomessa. A:lla ei ollut mahdollisuuksia saattaa asiaa vireille kotimaassaan, koska nainen ei saanut Irakissa avioeroa yksipuolisella hakemuksella.

Mikäli A ja B tuomittaisiin avioeroon, he voisivat jatkaa turvapaikkaprosessejaan erillisinä prosesseina, ja A:n mahdollisuudet saada turvapaikka paranisivat. Mikäli avioero myönnettäisiin, myös lapsia koskeva turvapaikkahakemus ratkaistaisiin A:n turvapaikkapäätöksessä siihen saakka, kunnes lapset olisivat täysi-ikäisiä.

Vastaus

B ei ole vastustanut A:n avioerohakemusta.

Asia tuli käsitellä Suomessa. A ja B eivät voineet saattaa avioeroasiaansa tutkittavaksi kotimaassaan ilman kohtuuttomia hankaluuksia. Pitkä oleskelu Suomessa oli luonut asianosaisille avioliittolain 119 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittaman läheisen yhteyden Suomeen.

Myös lasten huoltoa, asumista ja tapaamisoikeutta koskeva asia tuli ottaa tutkittavaksi. B ei vastustanut sitä, että lapset asuivat A:n luona. Huoltomuodoksi tuli vahvistaa yhteishuolto. Lasten tuli voida tavata B:tä myös B:n luona sekä päivätapaamisina että säännöllisinä yön yli kestävinä tapaamisina. Yön yli kestävät tapaamiset eivät kuitenkaan tällä hetkellä onnistuneet vastaanottokeskuksessa, johon B oli sijoitettu. B oli halukas vaihtamaan sellaiseen vastaanottokeskukseen, jossa pidemmät tapaamiset olivat mahdollisia.

B on esittänyt tapaamisoikeutta vahvistettavaksi vastauksestaan tarkemmin ilmenevällä tavalla.

-----

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A ja B ovat irakilaisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat oleskelleet Suomessa syyskuusta 2015 alkaen. A:n ja B:n sekä heidän neljän alaikäisen lapsensa turvapaikkahakemukset on hylätty Maahanmuuttovirastossa ja hallinto-oikeudessa. Korkein hallinto-oikeus on 24.11.2017 palauttanut asian Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi. Asianosaiset ovat hovioikeuden pääkäsittelyssä ilmoittaneet, että turvapaikka-asian käsittely on edelleen kesken.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, onko suomalainen tuomioistuin toimivaltainen käsittelemään asianosaisten avioeroa sekä lasten huoltoa, asumista ja tapaamista koskevan asian.

Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

Tuomioistuimen toimivallan arviointiin vaikuttaa olennaisesti asianosaisten oikeusasema. Hakija, hänen puolisonsa ja lapsensa ovat Irakin kansalaisia. Koska asianosaiset eivät ole Euroopan unionin kansalaisia tai heihin rinnastettavia, he ovat ulkomaalaislain 3 §:n 1 momentin 2 a kohdan tarkoittamalla tavalla kolmannen maan kansalaisen asemassa. Heidän oikeudellista asemaansa arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että he ovat tulleet maahan turvapaikanhakijoina ja hakeneet ulkomaalaislain 94 §:n 1 momentissa tarkoitetussa turvapaikkamenettelyssä oleskeluoikeutta kansainvälisen suojelun perusteella.

Kysymys suomalaisen tuomioistuimen kansainvälisestä prosessioikeudellisesta toimivallasta ratkaistaan kansainvälisten sopimusten sekä Euroopan unionin ja kansallisen lainsäädännön nojalla.

Asianosaiset ovat Irakin kansalaisia. Kansainvälisissä sopimuksissa ei ole sovellettavaksi tulevia nimenomaisia tuomioistuimen toimivaltaa koskevia säännöksiä. Kansainvälisissä sopimuksissa on kuitenkin yleisiä periaatteellisia perhe-elämän suojaa ja lapsen etua koskevia säännöksiä, joille tulee antaa osaltaan merkitystä myös toimivaltaa koskevassa oikeudellisessa harkinnassa.

Ulkomaalaisia koskevia oikeudellisia kysymyksiä ratkaistaessa on otettava huomioon Yhdistyneiden kansakuntien kansalaisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien sopimus (SopS 7–8/1976, jäljempänä KP-sopimus) ja Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 18–19/1990, jäljempänä ihmisoikeussopimus). KP-sopimuksen 23 artiklan 4 kohdan mukaan sopimusvaltioiden on ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin turvatakseen aviopuolisoille yhdenvertaisuuden oikeuksiin ja vastuuseen nähden muun ohessa avioliiton purkautuessa. Saman säännöksen mukaan avioliiton purkautuessa on ryhdyttävä toimenpiteisiin tarpeellisen suojelun turvaamiseksi lapsille. Ihmisoikeussopimuksen säännöksistä nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa merkitystä voidaan antaa lähinnä 8 artiklassa turvatulle yksityis- ja perhe-elämän suojalle. Säännöksen mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta.

Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien yleissopimuksessa (SopS 59–60/1991) on säädetty yleisistä menettelysäännöistä, jotka vaikuttavat myös ulkomaalaisoikeuden alalla kaikkiin lapsia koskeviin kysymyksiin. Yleissopimuksen 3 artiklassa on säädetty periaatteesta, jonka mukaan muun ohessa kaikissa tuomioistuinten toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.

Euroopan unionin lainsäädännössä on nimenomaisia tuomioistuimen toimivaltaa koskevia säännöksiä. Niiden soveltamisessa on kuitenkin otettava huomioon, että unionin oikeusjärjestyksessä on erotettu sisämarkkinaoikeudellinen vapaan liikkuvuuden sääntely kolmansien maiden kansalaisia koskevasta maahanmuuttosääntelystä. Kolmansien maiden kansalaisia koskevat Euroopan unionin oikeudessa säädetyt ulkomaalaisten oikeudet toteutuvat lähtökohtaisesti vasta varsin pitkän oleskeluajan jälkeen tai perheyhteydessä Euroopan unionin jäsenvaltion kansalaisen kanssa (ks. esim. Juha Raitio: Eurooppaoikeus ja sisämarkkinat, 2013, s. 576–581 ja Jaana Palander: Ulkomaalaisoikeuden sääntelyjärjestelmä, teoksessa: Kallio, Heikki – Kotkas, Toomas – Palander Jaana (toim.), Ulkomaalaisoikeus, 2018, s. 14).

Tuomioistuimien kansainvälisestä toimivallasta on kansallisessa lainsäädännössä säädetty yleisesti oikeudenkäymiskaaren 10 luvussa. Mainitun luvun 27 §:n mukaan oikeudenkäymiskaaren 10 luvun säännöksiä noudatetaan kuitenkin vain, jollei muusta laista, Euroopan yhteisön lainsäädännöstä tai Suomea sitovasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Suomen tuomioistuinten kansainvälisestä toimivallasta on säädetty erikseen avioliittolaissa ja lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa, joten oikeudenkäymiskaaren 10 luvun säännökset eivät näin ollen tule nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa sovellettavaksi.

Avioero

Suomen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta

Avioliittolain 119 §:n 1 momentin mukaan avioeroa koskeva asia voidaan tutkia Suomessa, jos jommallakummalla puolisolla on kotipaikka Suomessa tai hakijalla on ollut Suomessa kotipaikka tai muu läheinen yhteys Suomeen eikä hän voi saattaa avioeroa koskevaa asiaa tutkittavaksi siinä vieraassa valtiossa, jossa jommallakummalla puolisolla on kotipaikka, tai tämä aiheuttaisi hakijalle kohtuuttomia vaikeuksia, ja asian tutkimista Suomessa on olosuhteisiin nähden pidettävä aiheellisena.

Avioliittolain 119 §:n 5 momentissa on säädetty sovellettavien säännösten etusijaperiaatteesta. Säännöksen mukaan mitä 1 momentissa säädetään, sovelletaan ainoastaan, jollei tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa ja neuvoston asetuksesta (EY) N:o 2201/2003 (Bryssel II a -asetus) tai Suomea sitovasta valtiosopimuksesta muuta johdu.

Avioeroa koskevat toimivaltasäännökset sisältyvät Bryssel II a -asetuksen 3–7 artikloihin. Asetuksen 3 artiklan 1 a kohdan nojalla jäsenvaltion tuomioistuin on toimivaltainen avioeroa koskevassa asiassa muun ohella silloin, kun puolisoilla on jäsenvaltion alueella asuinpaikka ja 1 b kohdan nojalla silloin, kun puolisoilla on jäsenvaltion kansalaisuus. Bryssel II a -asetus voi siten tulla sovellettavaksi, mikäli jompikumpi mainituista liitännöistä on olemassa. Asetuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaan jos mikään jäsenvaltion tuomioistuin ei ole 3, 4 ja 5 artiklan mukaan toimivaltainen, toimivalta määräytyy kussakin jäsenvaltiossa kyseisen valtion oman lainsäädännön mukaan.

Bryssel II a -asetuksen tarkoittamaa asuinpaikka-käsitettä ei ole asetuksessa määritelty. Asuinpaikan sisältöä määritettäessä lähtökohtana on pidettävä sitä merkitystä, joka asuinpaikka-käsitteelle on annettu kansainvälisessä perheoikeudessa (Markku Helin: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2013, s. 191 ja Tuulikki Mikkola: Kansainvälinen avioliitto- ja jäämistöoikeus, 2009, s. 163–164). Kansainvälisessä yksityisoikeudessa henkilön asuinpaikan katsotaan olevan siinä valtiossa, jossa on hänen keskeinen ja konkreettinen elinympäristönsä. Määritelmä perustuu siten henkilön tosiasialliseen elämäntilanteeseen.

Asuinpaikkaliittymän yleistyminen kansainvälisessä sääntelyssä on yleisesti johtunut muun ohessa pakolaisten ja valtiottomien henkilöiden asemaa koskevien kansainvälisten yleissopimusten hyväksymisestä (Ks. Helin: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2013, s. 46). A ja B ovat tosiasiallisesti asuneet Suomessa lähes neljä vuotta, joka puoltaa sitä, että Bryssel II a -asetusta voitaisiin asuinpaikkaliitäntä huomioon ottaen soveltaa heidän avioeroasiassaan. Asiassa on kuitenkin otettava vielä huomioon, että Euroopan unionin lainsäädännössä on edellä todetuin tavoin erotettu vapaan liikkuvuuden sääntely kolmansien maiden kansalaisia koskevasta maahanmuuttosääntelystä.

Bryssel II a -asetuksen johdannon mukaan Euroopan unionin neuvosto on asetusta säätäessään katsonut, että Euroopan yhteisö on asettanut tavoitteekseen luoda vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen, jossa taataan henkilöiden vapaa liikkuvuus. Johdannossa todetaan edelleen, että tätä varten yhteisö toteuttaa muun muassa siviilioikeudellisia asioita koskevan oikeudellisen yhteistyön alalla toimenpiteitä, jotka ovat tarpeen sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan kannalta. Henkilöiden vapaa liikkuvuus on turvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2004/38/EY ja se on implementoitu ulkomaalaislain 10 lukuun. Vapaan liikkuvuuden periaatteet koskevat direktiivin nojalla unionin kansalaista ja häneen rinnastettavaa henkilöä sekä näiden perheenjäseniä.

Hovioikeus katsoo, että Bryssel II a -asetuksen johdannossa todettu asetuksen tarkoitus huomioon ottaen sitä ei ole tarkoitettu sovellettavaksi turvapaikanhakijoina jäsenvaltiossa olevien kolmansien maiden kansalaisten avioeroasioissa. Hovioikeus katsoo siten edellä mainituilla perusteilla, että toimivalta avioeroa koskevan asian käsittelyyn määräytyy Suomen kansallisen lainsäädännön nojalla ja asiassa tulee soveltaa avioliittolain 119 §:ää.

Avioliittolaissa säädettyjen toimivallan edellytysten arviointi

Asianosaiset ovat katsoneet, että heidän avioeroasiansa tulee ottaa suomalaisessa tuomioistuimessa tutkittavaksi, koska pitkä oleskelu Suomessa on luonut heille avioliittolain 119 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittaman läheisen yhteyden Suomeen. Asianosaiset ovat myös katsoneet, että he eivät voisi saattaa avioeroasiaa tutkittavaksi kotimaassaan ilman kohtuuttomia vaikeuksia.

Hallituksen esityksen (HE 62/1986 vp, s. 83) mukaan avioliittolain 119 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetut vaikeudet voivat olla luonteeltaan joko oikeudellisia tai tosiasiallisia. Esteen asian tutkimiselle puolisoiden kotipaikkavaltiossa voi muodostaa esimerkiksi se, että avioero ei ole ylipäätään mahdollinen kyseisessä valtiossa. Edelleen jos avioeron saaminen kotipaikkavaltiossa esimerkiksi kestäisi kohtuuttoman kauan tai jos avioeron edellytysten tutkimiseksi vaadittaisiin näyttöä, jonka esittäminen aiheuttaisi puolisolle kohtuuttomia vaikeuksia taikka jos avioeroon kyseisen maan lainsäädännön mukaan kytkeytyisi sellaisia liitännäisseuraamuksia, joita Suomen oikeusjärjestyksen valossa ei voida pitää hyväksyttävinä, voisi asian tutkiminen Suomessa tulla kysymykseen. Myös tosiasialliset vaikeudet, kuten avioero-oikeudenkäynnistä aiheutuvien kustannusten suuruus tai muut oikeudenkäyntiin kotipaikkavaltiossa liittyvät käytännön hankaluudet olisi otettava huomioon säännöstä sovellettaessa.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että laissa tarkoitettuna toimivallan perustavana olosuhteena voitaneen pitää esimerkiksi sitä, että avioero on henkilön kotimaassa joko kokonaan kielletty tai niin vaikeasti saatavissa, että asia on tarkoituksenmukaisinta ratkaista Suomessa. (Ks. Mikkola: Kansainvälinen avioliitto- ja jäämistöoikeus, 2009, s. 154.) Säännöksen perusajatuksena on, että henkilön, jolla on läheinen yhteys Suomeen, tulee ilman kohtuuttomia vaikeuksia saada avioside katkaistuksi, vaikka se ei hänen kotipaikkavaltiossaan ole mahdollista. Toimivallan käytön aiheellisuus riippuu siitä, onko suomalaisella avioerolla vaikutuksia niissä maissa, joihin puolisoiden oikeudelliset intressit liittyvät. Eron myöntäminen saattaa siksi olla aiheellista, vaikka ratkaisua ei tunnustettaisikaan maassa, jossa puolisot ovat viettäneet yhteiselämää. (Ks. Helin: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2013, s. 198–199.)

A ja B ovat hovioikeudessa yhdenmukaisesti kertoneet menneensä naimisiin Irakissa vuonna 2001. A ja B olivat tulleet Suomeen Turkin kautta neljän alaikäisen lapsensa kanssa, ja matkalla Suomeen he olivat olleet muissa maissa ainoastaan lyhyitä aikoja. Suomeen perhe oli tullut syyskuussa 2015. A on kertonut haluavansa avioeron, ja B on ilmoittanut, ettei vastusta avioeroa. A on kertonut edelleen, että hänen oli naisena mahdotonta saada avioeroa Irakissa. A:n mukaan pelkästään sen seikan kertominen, että haluaa avioeron, tarkoitti itsensä altistamista hengenvaaraan. A:n mukaan myös lapset vietäisiin häneltä erotilanteessa pois.

A ja B ovat molemmat luku- ja kirjoitustaidottomia sekä kuuroja. A ja B ovat vielä kertoneet, että muun ohella kuurous vaikeuttaisi asioiden hoitamista ja avioeron hakemista Irakissa. A:n mukaan kuuroja syrjittiin Irakissa, viranomaiset eivät halunneet kommunikoida heidän kanssaan eikä tulkkeja ollut lainkaan. B on kertonut viranomaisissa asioinnista A:n kanssa yhdenmukaisesti todetessaan, etteivät he tulisi saamaan asiansa hoitamiseen tulkkausapua, vaan ainoa mahdollisuus olisi hoitaa asiaa elein.

Hovioikeus toteaa, että Suomen tuomioistuimien toimivaltaa koskevan avioliittolain 119 §:n 1 momentin 2 kohdan soveltamista turvapaikanhakijan avioeroa koskevassa asiassa voidaan pitää varsin tulkinnanvaraisena. Asiassa on yksittäistapauksellisesti harkittava säännöksessä tarkoitettujen edellytysten täyttymistä.

A ja B ovat olleet Suomessa hovioikeuden ratkaisua annettaessa yli 3,5 vuotta. Asianosaisten lapset käyvät Suomessa koulua. B on kertonut opiskelleensa Suomessa kuurojen kansanopistossa suomalaista viittomakieltä ja suomalaista kulttuuria helmikuusta 2016 lähtien. Hovioikeus katsoo, että hakijalla voidaan Suomessa oloajan pituuden perusteella katsoa olevan avioliittolain 119 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu läheinen yhteys Suomeen. Ottaen huomioon, että asianosaiset ovat saapuneet Suomeen turvapaikanhakijoina, sekä heidän kertomansa erityisesti kuurouteen liittyvät vaikeudet avioeroasian hoitamisessa kotimaassaan hovioikeus katsoo myös, että avioeroa koskevan asian saattaminen tutkittavaksi Irakissa aiheuttaisi hakijalle kohtuuttomia vaikeuksia. A:lla ja B:llä on neljä yhteistä lasta, ja A on avioeroasian liitännäisvaatimuksena esittänyt lasten huoltoa ja asumista koskevan vaatimuksen. Hovioikeus katsoo, että asian tutkimista Suomessa on myös perheen olosuhteisiin katsoen pidettävä aiheellisena.

Avioliiton pätevyys toimivallan edellytyksenä

Avioliiton purkamisen edellytyksenä on, että sen on täytynyt syntyä pätevällä tavalla. Eri valtioissa on erilaisia oikeudellisia säännöksiä, jotka osoittavat, mitkä tosiseikat saavat aikaan avioliiton. Ulkomaalaisen avioliiton tulee olla Suomessa pätevä, jotta osapuolet voidaan tuomita suomalaisessa tuomioistuimessa avioeroon. (Ks. myös Helin: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2013, s. 183.)

Kansallisen avioerohakemuksen perustaksi ja avioliiton pätevyyden osoitukseksi riittää väestötietojärjestelmään tehty merkintä voimassa olevasta avioliitosta (ks. väestötietojärjestelmästä ja väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annettu laki 18 § ja tästä järjestelmästä annettu valtioneuvoston asetus 5 §).

Ulkomaiseen asiakirjaan perustuva tieto avioliitosta merkitään väestötietojärjestelmään edellä mainitun lain 19 §:n 1 momentin mukaisesti. Säännöksen mukaan julkisesti luotettavana tietona väestötietojärjestelmään voidaan tallettaa asiakirjan perusteella vain sellainen tieto, jonka luotettavuus on varmistettu alkuperäisestä virallisesta asiakirjasta tai sen luotettavasti oikeaksi todistetusta jäljennöksestä taikka tiedon luotettavuus on aiemmin varmistettu suomalaisessa tuomioistuin- tai hallintomenettelyssä. Säännöksessä tarkoitetun asiakirjan on oltava laillistettu tai siihen on liitettävä asianomaisen valtion toimivaltaisen viranomaisen todistus sen alkuperästä, jollei muun ohessa Suomea sitovan kansainvälisen sopimuksen velvoitteiden täyttämisestä muuta johdu. Saman säännöksen 2 momentin mukaan jos edellä tarkoitettua asiakirjaa, asiakirjan laillistamista tai asianomaisen valtion toimivaltaisen viranomaisen todistusta asiakirjan alkuperästä ei voi saada asianomaisen valtion huonon turvallisuus- tai ihmisoikeustilanteen taikka muun erityisen syyn vuoksi, voi maistraatti hyväksyä myös muun luotettavan selvityksen väestötietojärjestelmään talletettavan tiedon perusteeksi. Tiedon tallettamista väestötietojärjestelmään pyytävän on esitettävä maistraatille selvitystä syistä, joiden vuoksi asiakirjan, asiakirjan laillistamisen tai asiakirjan alkuperää osoittavan todistuksen saaminen on hänelle mahdotonta.

Edellä mainittu sääntely koskee väestötietoviranomaisena toimivan maistraatin hallintomenettelyä sen tallettaessa tietoja väestötietojärjestelmään, mutta hovioikeus katsoo, että avioliiton pätevyys tulee prosessista riippumatta lähtökohtaisesti osoittaa samalla tavalla eli asianomaisen valtion toimivaltaisen viranomaisen todistuksella.

Erityisesti ulkomaalaisilla tulee kuitenkin olla mahdollisuus esittää selvitystä avioliiton pätevyydestä myös muutoin kuin asiakirjojen muodossa. Arvioitaessa turvapaikanhakijan velvollisuutta esittää selvitystä on otettava huomioon muun ohessa turvapaikkamenettelyä koskeva sääntely. Ulkomaalaislain 97 §:n mukaan viranomaiset eivät saa yksittäisessä kansainvälistä suojelua koskevassa asiassa hankkia tietoa tavalla, jonka seurauksena vainoa harjoittavat tai vakavaa haittaa aiheuttavat toimijat saavat tietää kansainvälistä suojelua koskevasta asiasta ja joka vaarantaa asianomaisen tai hänen läheistensä turvallisuuden. Viranomaiset eivät voi siten myöskään edellyttää sellaisten asiakirjojen hankkimista, joista voi aiheutua vaaraa asianosaiselle tai hänen perheenjäsenelleen (ks. AOA 18.8.2009 Dnro 3565/4/07). Turvapaikkamenettelyssä on lisäksi katsottu, että myös kirjallinen selvitys voi olla epäluotettavaa ja sitä ei siten voida pitää riittävänä avioliiton aitoutta selvitettäessä. Asian arviointi edellyttää, että hakijaa kuullaan henkilökohtaisesti suullisesti (ks. esim. KHO 2015:177).

Hovioikeus toteaa, että A:sta, B:stä tai heidän avioliitostaan ei ole merkintöjä Suomen väestötietojärjestelmässä. Maahanmuuttoviraston käräjäoikeudelle antamasta vastauksesta tiedonsaantipyyntöön 1.12.2017 ilmenee, että A ja B ovat merkitty aviopuolisoiksi ulkomaalaisrekisteriin. A:lla ja B:llä ei ole myöskään todistusta avioliitostaan.

A ja B ovat heitä hovioikeudessa kuultaessa kertoneet, että he ovat naimisissa. A:n mukaan heidät oli vihitty Irakissa vuonna 2001 asiaan kuuluvine juhlineen. B:n mukaan vihkimistä oli edeltänyt keskustelut, ja vihkimisen oli toimittanut siihen toimivallan saanut tuomari. Vihkitoimitus ei ollut ollut uskonnollisen yhdyskunnan toimittama, vaan sen oli toimittanut virkamies ja se oli tapahtunut oikeustalolla. B:n mukaan he olivat saaneet avioliittoon vihkimisestä myös virallisen todistuksen. Todistus oli kuitenkin jäänyt Irakiin heidän lähtiessä hakemaan turvapaikkaa ulkomailta.

Hovioikeus toteaa, että kumpikaan asianosaisista ei ole kiistänyt avioliiton olemassa oloa tai pätevyyttä. Asianosaiset ovat saapuneet Suomeen yhdessä perheenä neljän lapsensa kanssa. Asianosaisten kertomuksissa avioliittoon vihkimisestä tai siihen liittyvissä yksityiskohdissa ei niin ikään ole ollut ristiriitaisuuksia. Kun lisäksi otetaan huomioon heidän asemansa kuuroina turvapaikanhakijoina ja siitä johtuvat heidän rajalliset mahdollisuutensa esittää asiassa kirjallista selvitystä, esitettyä selvitystä heidän avioliittonsa pätevyydestä on pidettävä avioerohakemuksen tutkimisen kannalta riittävänä.

Lasten huolto, asuminen ja tapaaminen

Suomen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 19 §:n 1 momentin mukaan Suomen tuomioistuin voi tutkia lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskevan asian, jos lapsella asian tullessa vireille on Suomessa asuinpaikka. Säännöksen 3 momentin mukaan lapsella, joka on asunut Suomessa keskeytyksettä vähintään vuoden ajan välittömästi ennen asian vireille tuloa, on katsottava olevan täällä asuinpaikka, jollei asiassa muuta ilmene. Säännöksen 4 momentin mukaan Suomen viranomainen voi tutkia lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan asian niin kuin lapsella olisi asuinpaikka Suomessa, jos lapsi oleskelee Suomessa ja hän on kotimaassaan esiintyvien levottomuuksien vuoksi vailla asuinpaikkaa tai hänen asuinpaikkaansa ei kyetä selvittämään. Lain 20 §:n 1 momentissa on säädetty Suomen tuomioistuimen toimivallasta tilanteessa, jossa lapsella ei asian tullessa vireille ole asuinpaikkaa Suomessa.

Lain 29 a §:n mukaan mitä 19–21 ja 23–29 §:ssä säädetään, sovelletaan ainoastaan, jollei tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa ja neuvoston asetuksesta (EY) N:o 2201/2003 (Bryssel II a -asetus) tai Suomea sitovasta valtiosopimuksesta muuta johdu.

Hovioikeus viittaa edellä Bryssel II a -asetuksen soveltamisen osalta asetuksen tarkoituksesta lausuttuun ja toteaa lisäksi seuraavaa. Vanhempainvastuuta koskevat toimivaltasäännökset sisältyvät Bryssel II a -asetuksen 8–14 artikloihin. Asetuksessa on yksittäinen nimenomaisesti lapsipakolaisia koskeva säännös sen 13 artiklan 2 kohdassa. Säännöksen mukaan myös lapsipakolaisiin ja maastaan levottomuuksien vuoksi siirtymään joutuneisiin lapsiin sovelletaan asetuksen 13 artiklan 1 kohtaa, jossa säädetään, että jos lapsen asuinpaikkaa ei kyetä ratkaisemaan eikä toimivaltaa voida määrittää asetuksen 12 artiklan nojalla, toimivalta on sen jäsenvaltion tuomioistuimilla, jossa lapsi on.

Hovioikeus toteaa, että Bryssel II a -asetus voi siten tulla sovellettavaksi ratkaistaessa turvapaikanhakijoina maahan tulleiden lasten huoltoa koskevia asioita. Artikla 13 koskee kuitenkin sanamuotonsa perusteella ainoastaan niitä tilanteita, joissa lapsen asuinpaikkaa ei kyetä ratkaisemaan eikä tuomioistuimen toimivaltaa voida määrittää asetuksen 12 artiklan nojalla. Hovioikeus katsoo siten, että myös lasten huoltoa ja asumista koskevan asian toimivalta määräytyy nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan, mikäli katsotaan, että lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 19 §:n mukaiset asuinpaikkaa koskevat edellytykset täyttyvät.

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa säädettyjen toimivallan edellytysten arviointi

X:n vastaanottokeskuksen käräjäoikeudelle antamasta selvityksestä ilmenee, että C, D, E ja F ovat oleskelleet x:n vastaanottokeskuksessa. Selvityksessä todetaan, että ulkomaalaisrekisterissä olevien tietojen mukaan lasten äidin nimi on A.

Hovioikeus katsoo selvitetyksi, että A:n ja B:n lapset ovat oleskelleet Suomessa hovioikeuden ratkaisua annettaessa keskeytyksettä yli 3,5 vuotta ja käyvät täällä koulua. Lapsilla on siten ollut lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 19 §:n 1 momentin ja 3 momentin tarkoittamalla tavalla asuinpaikka Suomessa. Hovioikeus katsoo näin ollen, että lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa säädetyt tuomioistuimen toimivallan edellytykset täyttyvät.

Johtopäätökset suomalaisen tuomioistuimen toimivallasta

Kun otetaan toisaalta huomioon hakijan kansainvälistä suojelua koskevan asian pitkä käsittelyaika, perhe-elämän suojaa ja lapsen etua koskevat ihmisoikeusperiaatteet, edellä toimivallasta lausuttu sekä säännökset vanhempainvastuuta koskevien vaatimusten esittämisestä avioerohakemuksen yhteydessä, hovioikeus katsoo, että hakijalla on oikeus saattaa avioeroa ja lasten huoltoa, asumista ja tapaamista koskeva hakemusasia vireille suomalaisessa tuomioistuimessa myös kysymyksessä olevassa tilanteessa, jossa hänen ja hänen perheenjäsentensä maassaolo-oikeutta ei ole vielä lainvoimaisesti ratkaistu.

A:n ja B:n avioeroa ja lasten huoltoa ja asumista koskevat asiat voidaan tutkia suomalaisessa tuomioistuimessa.

Avioerohakemuksen tiedoksianto käräjäoikeudessa

A:n käräjäoikeudelle toimittamaa hakemusta ei ole annettu B:lle tiedoksi. B on viimeistään hovioikeuden pääkäsittelyssä 1.3.2019 saanut käräjäoikeudelle toimitetun hakemuksen tiedokseen. Edellä lausuttu ja avioliittolain 26 §:n 1 momentin säännös huomioon ottaen harkinta-ajan ei voida katsoa alkaneen A:n vaatimin tavoin asian vireilletulopäivästä, vaan sen on katsottava alkaneen hakemuksen tiedoksisaannista 1.3.2019.

-----

Päätöslauselma ja väliaikaismääräys

Päätöslauselma

Hyvinkään käräjäoikeuden 16.1.2018 antama päätös nro 26 kumotaan. Asia palautetaan Itä-Uudenmaan käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman omasta aloitteestaan ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen.

Avioeron harkinta-ajan on katsottava alkaneen 1.3.2019.

-----

Väliaikaismääräys

Hovioikeus antaa A:n ja B:n pyynnöstä väliaikaisen määräyksen lasten tapaamisoikeudesta:

C, D, E ja F tapaavat isäänsä rajoittamattomasti päivätapaamisina lasten kotipaikkakunnalla. Isä tapaa jokaista lasta kerran kuukaudessa perjantaista sunnuntaihin isän kotona ensisijaisesti siten, että kaikki neljä lasta ovat tapaamisissa yhdessä. Lasten loma-aikoina kukin lapsi viettää isänsä kanssa viikon maanantaista sunnuntaihin siten, että isän luona on kaksi lasta kerrallaan. Asianosaiset sopivat lasten tapaamisten ajankohdista videoviestein.

Väliaikainen määräys on voimassa, kunnes tuomioistuin lopullisesti päättää asiasta, jollei määräystä tätä ennen peruuteta tai muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Tuula Myllykangas
Hovioikeudenneuvos Mirjami Paso
Hovioikeudenneuvos Wilhelm Norrman

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Hanna-Riikka Pulkkinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Asiassa oli kysymys siitä, oliko asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksessa äänestettäessä tullut noudattaa asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa säädettyä niin sanottua äänileikkuria vai tuliko asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen määräystä tulkita siten, ettei äänileikkurisäännöstä sovelleta yhtiössä.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 18.9.2017

Kantaja
Osakkeenomistaja A

Vastaaja
Asunto-osakeyhtiö B

KANNE

Vaatimukset

Kantaja A on vaatinut, että käräjäoikeus

1) julistaa vastaajan B Oy varsinaisen yhtiökokouksen 22.4.2015 äänestyspäätöksen vastuuvapauden myöntämisestä tilikaudelta 1.1. - 31.12.2014 E:lle, F:lle ja G:lle pätemättömäksi;

2) vahvistaa, että lakisääteinen äänileikkuri koskee asunto-osakeyhtiö B:n osakkeita; - - -

- - - - -

VASTAUS

Vaatimukset

Asunto-osakeyhtiö B on vaatinut, että A:n kanne hylätään - - -.

- - - - - -

SELOSTUS KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISUSTA

Asian tausta

Asunto-osakeyhtiö B:ssä on 8 osakeryhmää, jotka oikeuttavat hallitsemaan yhteensä 4 huoneistoa ja 4 autotallia. Tällä hetkellä kukin osakas omistaa yhden autotalliosakesarjan.

Yhtiössä osakkeet jakautuvat prosenttiyksikön tarkkuudella seuraavasti: huoneisto A 39 %, huoneisto B 20 %, huoneisto C 17% ja huoneisto D 25%.

- - - - -

Äänileikkurin soveltamisesta

Yhtiöjärjestyksellä voidaan määrätä, että äänestysrajoitus (äänileikkuri) on jotakin muuta kuin viidesosa kokouksessa edustettujen osakkeiden yhteenlasketusta äänimäärästä. Hyväksyttävää äänimäärää voidaan joko nostaa tai laskea tai äänestysrajoitus voidaan poistaa.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksestä

Yhtiöjärjestystä on yleensä tulkittava sen sanamuodon mukaisesti siten kuin asianomainen määräys on objektiivisesti ajatellen sellaisenaan ymmärrettävä. Tulkinnan tulee olla sopusoinnussa yhtiöjärjestyksen muiden määräysten, AOYLn ja yleensä asunto-osakeyhtiöoikeudellisten periaatteiden kanssa.

Yhtiöjärjestystä on tulkittava sen sanamuodon mukaisesti suppeasti.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestys on ollut voimassa 5.9.1984 lähtien, eikä sitä ole muutettu tämän jälkeen. Yhtiöjärjestys on laadittu aikana, jolloin voimassa oli vuoden 1926 asunto-osakeyhtiölaki (L asunto-osakeyhtiöistä 5.2.1926/30). Kyseiseen lakiin ei vuonna 1984 ole itsessään sisältynyt säännöstä osake-ääni-periaatteesta, vaan kyseinen periaate on tuolloin ollut johdettavissa (ks. edellä mainittu laki 3 §) vuoden 1978 osakeyhtiölain (734/1978) 9 luvun 3 §:stä, jonka mukaan: "Jokainen osake tuottaa yhtiökokouksessa yhden äänen. Yhtiöjärjestyksessä voidaan kuitenkin määrätä, että eri osakkeilla on eri suuruinen äänimäärä. Minkään osakkeen äänimäärä ei siinä tapauksessa saa olla suurempi kuin kaksikymmentä kertaa toisen osakkeen äänimäärä. Jokainen saa yhtiökokouksessa äänestää edustamiensa osakkeiden koko äänimäärällä, jollei yhtiöjärjestyksessä ole toisin määrätty."

Vuoden 1926 asunto-osakeyhtiölain 7 §:ssä sen sijaan todetaan seuraavasti:
"Yhtiökokouksessa älköön kukaan äänestäkö enemmällä kuin viidennellä osalla kokoukseen osaa ottavien yhteenlasketusta äänimäärästä, ellei yhtiöjärjestyksessä ole toisin määrätty."

Nyt kyseessä olevan asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksen 16 §:ssä todetaan, että yhtiökokouksessa on kullakin osakkeenomistajalla yksi ääni kutakin omistamaansa osaketta kohden. Yhtiöjärjestyksen 16 §:ssä on näin ollen haluttu säilyttää osake-ääni-periaate ja käräjäoikeuden näkemyksen mukaan sillä on nimenomaisesti poikettu siitä, mitä vuoden 1926 asunto-osakeyhtiölain 7 §:ssä on säädetty, eli yhtiöjärjestyksessä on määrätty toisin siltä osin kuin mitä 7 §:n rajoitus määrää.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiökokouspöytäkirjojen (25 kpl) mukaan äänileikkuria ei ole sovellettu yhtiössä koskaan, ei edes varsinaisessa yhtiökokouksessa 18.4.2013, kuten H on oikeudessa kertonut.

Hallitus on hallituksen kokouspöytäkirjan mukaan 19.3.2015 päättänyt, että äänileikkuria ei sovelleta yhtiökokouksien äänestyksissä.

Isännöintiliiton 08/2012 päivitetyllä ohjeistuksella ei ole äänileikkuriasiaa arvioitaessa tässä yksittäistapauksessa merkitystä.

Kiinteistöliitto Uusimaan 7.8.2013 päivätyssä lausunnossa todetaan, että koska asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksessä ei ole selkeästi ilmaistu, että määräyksellä haluttaisiin poistaa äänestysrajoituksen soveltaminen, tulee asunto-osakeyhtiölain mukainen äänestysrajoitus sovellettavaksi. Kiinteistöliitto Uusimaan mukaan yhtiöjärjestyksen 16 §:ssä on lähinnä informatiivisessa mielessä todettu lain pääsääntö osakkeiden tuottamasta äänimäärästä poikkeamatta äänestysrajoituksen soveltamisesta. Lausunnon lopussa todetaan kuitenkin, että "kysymys äänestysrajoituksen soveltuvuudesta on äärimmäisen epäselvä ja tulkinnanvarainen ottaen huomioon asiaa koskeva ristiriitainen oikeuskäytäntö, emmekä varmuudella pysty ottamaan kantaa siihen, kuinka tuomioistuimessa asiaa arvioitaisiin". Tämän vuoksi Kiinteistöliitto Uusimaan mielipiteelle ei tässä käsiteltävässä asiassa voida antaa merkitystä eikä myöskään kantajan todistajana kuullun Kiinteistöliiton lakimiehen lausumille.

KHT tilintarkastajan lausunnolla, I:n todistuksella tai J:n lausunnolla ei ole näyttöarvoa asiassa.

E on asianosaisena todistelutarkoituksessa kuultuna myöntänyt olleensa vuonna 2012 ymmärtämättömyyttään 20.5.2012 päivätyn sähköpostinsa mukaisesti H:n yhtiöjärjestykseen ehdottamaa selvennystä vastaan, mutta asiaa tarkemmin tutkittuaan E on vaihtanut mielipidettään.

Tilanteessa, jossa yksi omistaisi asunto-osakeyhtiö B:n A- ja B-asuntojen osakkeet, johtaisi äänileikkurin soveltamattomuus siihen, että tuo omistaja voisi yksinään päättää yhtiön asiat. Tämä tilanne on kuitenkin epätodennäköinen. Sen sijaan äänileikkurin soveltaminen johtaisi E:n C-asunnon osakeomistuksen osalta lain tarkoituksen vastaiseen tilanteeseen, jolloin hän menettäisi äänivaltansa asunto-osakeyhtiössä ainoana alle 20 %:ia osakkeista omistavana. Lain tarkoituksena kun on suojella alle 20 %:ia omistavia osakkeenomistajia. Äänileikkurin soveltaminen merkitsisi myös sitä, että esim. 45 % osakekannasta omistavat (B- ja D-osakkaat) saisivat yksin päättää kustannuksista, joista päätöstä vastustaneet osakkaat maksaisivat 55 %.

Käräjäoikeus on katsonut, ettei yhtiöjärjestyksessä ole ollut tarkoitus soveltaa silloista 7 §:n äänileikkurisäännöstä (kuten Turun HO 21.12.1993 nro 4037, mikä ratkaisu perustuu sananmuodon mukaiseen tulkintaan).

Kun asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksessä on todettu, että yhtiökokouksessa on kullakin osakkeenomistajalla yksi ääni kutakin omistamaansa osaketta kohden, äänestysrajoitus on yhtiöjärjestysmääräyksellä poistettu. Jokaisella osakkeenomistajalla on jokaisessa äänestys- ja muussa tilanteessa, jossa hänen äänioikeudestaan on kysymys, yhtä monta ääntä kuin osakettakin.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiökokouksessa 22.4.2015 tehty päätös vastuuvapauden myöntämisestä tilikaudelta 1.1. - 31.12.2014 E:lle, F:lle ja G:lle on tehty noudattaen menettelyä koskevia AOYL:n ja yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Sen vuoksi kantajan päätöksen pätemättömäksi julistamista koskeva vaatimus hylätään.

Äänileikkurin vahvistamista koskeva kantajan vaatimus hylätään.

Tuomiolauselma

Kantaja A:n kanne hylätään.

- - - - -

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Merja Vainio.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 2.7.2019

Valittaja
A

Vastavalittaja ja vastapuoli
Asunto-osakeyhtiö

Asian käsittely hovioikeudessa

- - - - -

Valitus

Aon toistaen käräjäoikeuden tuomiossa selostetun kanteensa vaatinut, että asunto-osakeyhtiö B:n (jäljempänä myös asunto-osakeyhtiö ja yhtiö) varsinaisen yhtiökokouksen 22.4.2015 päätös vastuuvapauden myöntämisestä tilikaudelta 1.1.–31.12.2014 E:lle, F:lle ja G:lle julistetaan pätemättömäksi. Lisäksi A on vaatinut vahvistettavaksi, että asunto-osakeyhtiö B:n yhtiökokouksessa äänestettäessä sovelletaan niin sanottua äänileikkurisäännöstä. - - -

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksessä ei ollut määrätty asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla osakkeenomistajan äänimäärän rajoittamisesta. Yhtiöjärjestyksen 16 §:ssä oli ainoastaan toistettu asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 momentissa säädetty niin sanottu yksi ääni per osake -periaate, jonka mukaan osake tuottaa yhden äänen kaikissa yhtiökokouksessa käsiteltävissä asioissa. Yhtiöjärjestys oli laadittu ajankohtana, jolloin voimassa olleeseen vuoden 1926 asunto-osakeyhtiölakiin ei ollut sisältynyt ääni per osake -periaatetta. Yhtiöjärjestykseen oli siten ainoastaan sisällytetty osakeyhtiölaista johdettu periaate osakkeiden tuottamasta äänimäärästä. Määräys ei koskenut äänileikkurin soveltamista.

Yhtiökokouspöytäkirjat eivät osoittaneet, että äänileikkuria ei ollut käytännössä sovellettu asunto-osakeyhtiössä. Kaikki yhtiökokouspöytäkirjoihin kirjatut päätökset oli tehty yksimielisesti, joten pöytäkirjaan ei ole ollut tarvetta ottaa merkintää äänimäärän rajoituksesta.

Lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella ei ollut selvää, tuliko äänileikkuria näissä olosuhteissa soveltaa asunto-osakeyhtiö B:n yhtiökokouksessa. Yhtiöjärjestystä tuli yleensä tulkita sen sanamuodon mukaisesti, mutta tulkinnan tuli olla yhteensopiva yhtiöjärjestyksen muiden määräysten, asunto-osakeyhtiölain säännösten ja asunto-osakeyhtiöoikeudellisten periaatteiden kanssa.

Yhtiöjärjestyksen 16 §:n määräystä tulkittaessa tuli ottaa huomioon, että yhtiö oli kahden paritalon neljästä huoneistosta koostuva asunto-osakeyhtiö. Yhtiössä oli lisäksi neljä autotallia, joiden hallintaan oikeuttavat osakkeet jakautuivat siten, että kunkin huoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden omistaja omisti myös yhden autotallin hallintaan oikeuttavat osakkeet. Osakkeiden lukumäärä oli sidottu autotalleja lukuun ottaman huoneistojen jyvitettyihin pinta-aloihin.

Asunto-osakeyhtiössä, jossa oli ainoastaan neljä osakkeenomistajaa, kahden eli B- ja C-huoneistojen osakkeenomistajien omistusosuus jäi alle 20 prosentin. Äänileikkurin soveltamatta jättäminen johtaisi siihen, että kummallakaan näistä osakkeenomistajista ei olisi tosiasiallista päätösvaltaa yhtiökokouksessa. Asiaa arvioitaessa tuli ottaa huomioon kaikki yhtiökokouksessa mahdolliset äänestystilanteet sen sijaan, että arvioitaisiin vain yhtä mahdollista äänestystilannetta.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestykseen ei sen rakennusten luonteesta huolimatta sisältynyt asunto-osakeyhtiölain säännöksistä poikkeavia määräyksiä esimerkiksi kunnossapitovastuusta, lukuun ottamatta osakashallinnassa olevia piha-alueita. Siten äänileikkurin merkitys korostui käytännössä kyseisenlaisessa pari- tai erillistaloista koostuvissa pienissä asunto-osakeyhtiöissä, joissa huoneistojen koot ja osakemäärät poikkesivat merkittävästi toisistaan.

Asiassa oli riidatonta, että vastuuvapauden myöntämistä E:lle, F:lle ja isännöitsijä G:lle oli kannattanut yhteensä 656 osaketta ja ääntä sekä vastustanut 536 osaketta ja ääntä. Jos äänileikkuria koskevan säännöksen katsottiin tulevan sovellettavaksi yhtiössä, vastuuvapauden myöntämistä mainituille henkilöille oli kannattanut yhteensä 435 ääntä ja vastustanut yhteensä 475 ääntä. Tällöin yhtiökokouksen 22.4.2015 vastuuvapauden myöntävä päätös oli pätemätön, koska päätöstä tehtäessä ei ollut äänestyksen osalta noudatettu asunto-osakeyhtiölain säännöksiä.

- - - - -

Vastaukset

Asunto-osakeyhtiö Bon vaatinut, että valitus hylätään - - -.

Yhtiöjärjestyksen määräyksiä koskevat tulkintakysymykset tuli ratkaista ensisijaisesti sanamuodon mukaisella tulkinnalla. Tulkinnassa oli toissijaisesti mahdollista ottaa huomioon muun muassa yhtiössä noudatettu vakiintunut käytäntö. Tulkinnassa ei sen sijaan tullut antaa merkitystä sille, mitä yhtiöjärjestystä laadittaessa oli tarkoitettu, koska yhtiöjärjestys ei rinnastunut sopimukseen.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksen 16 §:n mukaan jokaisella osakkeenomistajalla oli yhtiökokouksessa yhtä monta ääntä kuin osakettakin. Yhtiöjärjestyksessä ei ollut muuta määräystä äänioikeudesta eikä siinä viitattu asunto-osakeyhtiölain äänileikkuria koskevaan säännökseen.

Äänileikkurin soveltaminen yhtiökokouksissa johtaisi siihen, että osakkaiden ääniä tuli leikata kaikissa yhtiökokouksissa. Yhtiöjärjestyksen 16 §:ään sisältyvä määräys siitä, että jokainen osake tuotti yhden äänen, ei siten toteutuisi lainkaan.

Asunto-osakeyhtiössä oli noudatettu yhtiöjärjestystä sen sanamuodon mukaisesti. Yhtiössä muodostuneen käytännön mukaan äänileikkurisäännöstä ei ollut sovellettu. Äänimäärän rajoitusta ei ollut mainittu yhdessäkään yhtiön yhtiökokouspöytäkirjassa.

- - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Asunto-osakeyhtiö B on niin kutsuttu pienyhtiö, joka muodostuu neljästä huoneistosta ja neljästä autotallista. A omistaa yhtiössä osakkeet, jotka oikeuttavat B-huoneiston hallintaan ja tuottavat yhtiökokouksessa toiseksi pienimmän äänimäärän. Pienimmän äänimäärän tuottavat osakkeet, jotka oikeuttavat C-huoneiston hallintaan.

Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksen 16 §:ssä on määrätty, että ”yhtiökokouksessa on kullakin osakkeenomistajalla yksi ääni kutakin omistamaansa osaketta kohden”. Asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestys on käräjäoikeuden tuomiossa todetulla tavalla ollut voimassa 5.9.1984 lähtien muutoksitta.

Asiassa on kysymys siitä, tuleeko asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksessa järjestettävässä äänestyksessä soveltaa asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa säädettyä niin sanottua äänileikkuria vai onko yhtiöjärjestyksen 16 §:ää tulkittava siten, että siinä on määrätty, ettei säännöstä niin sanotusta äänileikkurista sovelleta.Mikäli asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 2 momentti tulee sovellettavaksi, on otettava kantaa siihen, onko yhtiökokouksen päätös 22.4.2015 julistettava valituksessa esitetyillä perusteilla pätemättömäksi. Lisäksi asiassa on kysymys oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta.

Sovellettavat säännökset ja muut oikeuslähteet

Voimassa olevan asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan osake tuottaa yhden äänen kaikissa yhtiökokouksessa käsiteltävissä asioissa. Yhtiöjärjestyksessä voidaan kuitenkin määrätä, että jokainen osakeryhmä tuottaa yhden äänen. Säännöksen 2 momentin mukaan yhtiökokouksessa järjestettävässä äänestyksessä yhden osakkeenomistajan äänimäärä on enintään viidesosa kokouksessa edustettujen osakkeiden yhteenlasketusta äänimäärästä, jollei yhtiöjärjestyksessä toisin määrätä.

Lainkohdan säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 24/2009 vp, s. 120–121) mukaan osakeyhtiölain 5 luvun 12 §:stä poiketen asunto-osakeyhtiössä ei edelleenkään sallita erisuuruisen äänimäärän tuottavia osakkeita. Edelleen esitöiden mukaan lain 6 luvun 13 §:n 2 momentinäänileikkuria koskevasta olettamasta voidaan poiketa yhtiöjärjestyksen määräyksellä. Äänileikkuriolettaman säilyttäminen on ollut tarpeen sen edistämiseksi, että yhtiökokouksen enemmistöpäätökset tarkoituksenmukaisuuskysymyksissä olisivat kaikkien osakkeenomistajien edun mukaisia. Vaikeasti ennakoitavissa oleva osakkaiden välinen intressiristiriita voi syntyä esimerkiksi, kun sijoittaja hankkii kerralla useita huoneistoja samasta yhtiöstä (HE 24/2009 vp, s. 120–121).

Kysymys siitä, onko äänileikkurin soveltamisesta luovuttu yhtiöjärjestyksen määräyksellä, ratkaistaan viime kädessä tuomioistuimessa yleisten yhtiöjärjestyksen tulkintaan sovellettavien periaatteiden nojalla. Jos äänileikkuria ei haluta soveltaa, on hallituksen esityksessä todettu olevan suositeltavaa käytännössä määrätä asiasta asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 momentin sanamuodosta poikkeavalla tavalla niin selvästi, ettei myöhemmin synny epäselvyyttä siitä, onko äänileikkurista luovuttu vai onko yhtiöjärjestyksessä vain toistettu 1 momentin mukainen säännös yksittäisen osakkeen tuottamasta äänimäärästä(HE 24/2009 vp, s. 121).

Yhtiöjärjestyksen oikeudellinen asema ja merkitys huomioon ottaen sen tulkinnassa on otettava lähtökohdaksi määräyksen sanamuoto. Tämä periaate on vahvistettu myös korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä (KKO 2017:2 ja KKO 2001:57). Sanamuodon mukaisesta tulkinnasta voidaan poiketa silloin, kun tällainen tulkinta ei vastaa sitä tarkoitusta, joka lausekkeella osana yhtiöjärjestystä on, tai se johtaa yhtiön, osakkeenomistajan tai luovutuksensaajan kannalta yllättävään tai kohtuuttomaan lopputulokseen. Yhtiöjärjestyksen tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon asunto-osakeyhtiölain yhtiöjärjestykselle asettamat rajoitukset ja asunto-osakeyhtiölain tulkinnassa noudatettavat keskeiset periaatteet (ks. KKO 2017:2, kohdat 9 ja 10).

Oikeuskirjallisuudessa on todettu pääsäännön äänimäärän osalta olevan se, että yksi osake tuottaa yhden äänen kaikissa yhtiökokouksissa käsiteltävissä asioissa. Tätä pääsääntöä rajoittaa asunto-osakeyhtiölain äänileikkurisäännös. Yhtiöjärjestyksessä on mahdollista poiketa äänestysrajoituksesta sekä lievempään että ankarampaan suuntaan. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että määräys ”jokaisella osakkeenomistajalla on yhtä monta ääntä kuin osakettakin” tarkoittaa, ettei asunto-osakeyhtiölain mukaista äänileikkurisäännöstä sovelleta (Norri – Palsala, Asuntoyhtiö 2002, s. 138 ja J. Kyläkallio – Iirola – K. Kyläkallio, Asunto- ja kiinteistöosakeyhtiö 2003, s. 345–346).

Oikeuskirjallisuudessa on toisaalta myös pidetty epäselvänä, voidaanko oikeuskäytännön perusteella katsoa edellä mainitun määräyksen poistavan äänileikkurisäännöksen soveltamisen (Arjasmaa – Kuhanen, Asunto-osakeyhtiölaki 2001, s. 171 ja Furuhjelm – Kanerva – Kinnunen – Kuhanen, Asunto-osakeyhtiölaki kommentaari osa 2, 2015, s. 72–73). Kannanottona on kuitenkin esitetty, että jos yhtiöjärjestyksessä on määräys, jolla on palautettu asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 momentin pääsääntö siitä, että jokainen osake tuottaa yhden äänen, määräys tarkoittanee poikkeamista asunto-osakeyhtiölaissa säädetystä äänestysrajoituksesta (Furuhjelm – Kanerva – Kinnunen – Kuhanen, Asunto-osakeyhtiölaki kommentaari osa 2, 2015, s. 72–73).

Oikeuskirjallisuudessa on todettu kuitenkin myös, että oikeuskäytännössä ei ole muodostunut sellaista yleistä tulkintalinjaa, jonka perusteella voitaisiin yleisesti sanoa, että mainitunlaisilla yhtiöjärjestyksen määräyksillä on tarkoitettu poiketa äänileikkurin soveltamisesta koskevasta lain pääsäännöstä (Jauhiainen – Järvinen – Nevala, Asunto-osakeyhtiölaki 2013, s. 341).

Turun hovioikeuden 21.12.1993 (nro 4037) antamassa ratkaisussa oli kysymys yhtiöjärjestyksen tulkinnasta tilanteessa, jossa yhtiöjärjestyksessä oli määrätty seuraavasti: ”osakkeenomistajilla on yhtiökokouksessa yhtä monta ääntä kuin osakettakin”. Hovioikeus katsoi edellä mainitun määräyksen tarkoittavan sitä, että asunto-osakeyhtiölaissa (30/1926) säädetty äänestysrajoitus ei ollut voimassa vastaajayhtiössä. Hovioikeus katsoi, että asunto-osakeyhtiölain äänestysrajoitus oli voimassa vain siinä tapauksessa, että määräys äänioikeudesta yhtiökokouksessa puuttui kokonaan yhtiöjärjestyksestä tai se oli asunto-osakeyhtiölain 7 §:n 1 momentin tarkoittamin tavoin äänioikeutta rajoittava.

Helsingin hovioikeuden 18.8.1993 (nro 3335) antamassa ratkaisussa vastaajayhtiön yhtiöjärjestyksessä oli määrätty, että ”yhtiökokouksessa on kullakin osakeluetteloon merkityllä osakkaalla yhtä monta ääntä kuin hänellä on osakkeita”. Hovioikeus totesi, että asunto-osakeyhtiölaissa (30/1926) oli ilmaistu äänivallan rajoitusta koskeva pääsääntö, jonka mukaan yhtiökokouksessa äänestettäessä kukaan ei saa käyttää äänivaltaa enemmällä kuin viidesosalla kokouksessa läsnä olevasta äänimäärästä. Tästä voitiin poiketa, jos siitä oli määrätty yhtiöjärjestyksessä. Hovioikeus katsoi, että ilmaisulla ”yhtiökokouksessa on kullakin osakeluetteloon merkityllä osakkaalla yhtä monta ääntä kuin hänellä on osakkeita” oli todettu käänteisesti se, että yhtiössä saattoi olla eriarvoisia osakkeita äänivallan osalta. Tätä tulkintaa tuki se, että yhtiössä oli sekä asuin- että liikehuoneistoja ja vielä liikehuoneistoiksi yhtiöjärjestyksessä nimettyjä työhuoneita, varasto ja autotalli yhtiön rakennuksen eri kerroksissa, joiden kaikkien huoneistojen hallintaan oikeuttivat erinumeroiset osakkeet. Hovioikeus katsoi johtopäätöksenään, että yhtiöjärjestystä oli tulkittava sen sanamuodon mukaisesti. Koska yhtiöjärjestyksessä ei ollut määrätty poikkeuksesta lain äänestysrajoitusta koskevaan pääsääntöön, äänestysrajoitusta oli siten sovellettava vastaajayhtiössä.

Yhtiöjärjestyksen 16 §:n tulkinta

Yhtiöjärjestyksen tulkinnassa noudatetaan edeltä ilmenevin tavoin periaatetta, jonka mukaan tulkinnan lähtökohtana on yhtiöjärjestyksen määräyksen sanamuoto. Yhtiöjärjestyksen tulkinnassa voidaan tietyin varsin rajoitetuin edellytyksin antaa merkitystä myös yhtiössä noudatetulle käytännölle ja yhtiöjärjestyksen laatijan tarkoitukselle. Lisäksi yhtiöjärjestyksen tulkinnassa tulee ottaa huomioon, että tulkinnan tulee olla sopusoinnussa asunto-osakeyhtiölain säännösten ja asunto-osakeyhtiöoikeudellisten periaatteiden kanssa. Yhtiöjärjestyksen tulkinta on siis pyrittävä myös sovittamaan yhteen sen kokonaisuuden kanssa, jonka osa yhtiöjärjestys on.

Yhtiöjärjestyksen sanamuoto

Hovioikeus toteaa, että Asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestyksen 16 §:n tarkoituksesta ei voida tehdä päätelmiä yksin määräyksen sanamuodon perusteella. Yhtiöjärjestyksen määräyksen sanamuotoa on siten arvioitava yhdessä asunto-osakeyhtiölain säännösten kanssa.

Yhtiön yhtiöjärjestyksen 16 §:ssä on toistettu voimassa olevaa asunto-osakeyhtiölain (1599/2009) 6 luvun 13 §:n 1 momentin säännöstä vastaava määräys osakkeen tuottamasta äänimäärästä (ns. osake per ääni -periaate). Yhtiöjärjestys on tullut voimaan vuonna 1984 ja tuolloin voimassa olleen lainsäädännön mukaan osake per ääni -periaate johdettiin osakeyhtiölaista (734/1978). Äänileikkurista säädettiin puolestaan asunto-osakeyhtiölain (30/1926) 7 §:n 1 momentissa nykyistä 6 luvun 13 §:n 2 momenttia vastaavalla tavalla. Asunto-osakeyhtiölain voimaanpanolain (1600/2009) 1 §:n 4 momentin nojalla asiassa tulee soveltaa voimassa olevaa asunto-osakeyhtiölakia (1599/2009).

Asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 momentin sanamuoto ja sitä koskevat edellä mainitut lain esityöt huomioon ottaen säännös koskee ainoastaan osakkeiden tuottamaa äänimäärää. Sen mukaan asunto-osakeyhtiössä ei edelleenkään sallita erisuuruisen äänimäärän tuottavia osakkeita. Saman säännöksen 2 momentissa säädettyä äänileikkuriolettamaa on puolestaan pidetty tarpeellisena niin kutsuttujen vähemmistöosakkeenomistajien suojan vuoksi. Ottaen huomioon, että säännöksen 1 momentissa säädetään kunkin osakkeen tuottamasta äänimäärästä ja 2 momentissa puolestaan yhtiökokouksessa äänestämisestä, niillä on katsottava olevan lähtökohtaisesti eri tarkoitus. Hovioikeus katsoo siten, ettei 1 momentin säännöstä voida pitää poikkeuksena 2 momenttiin (ks. myös HHO 18.8.1993 nro 3335).

Yhtiöjärjestyksen määräysten tulee olla osakkeenomistajan oikeudet ja velvollisuudet sekä vaihdannan intressit huomioon ottaen selviä. Tämä periaate on todettu myös asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 24/2009 vp, s. 121), jossa on edeltä ilmenevin tavoin todettu, että äänileikkurista poikkeamisesta on syytä määrätä niin selvästi, ettei myöhemmin synny epäselvyyttä siitä, onko äänileikkurista luovuttu vai onko yhtiöjärjestyksessä vain toistettu 1 momentin mukainen säännös yksittäisen osakkeen tuottamasta äänimäärästä.

Hovioikeus toteaa, että nyt kysymyksessä oleva yhtiöjärjestyksen 16 §:n määräys on saman sisältöinen kuin asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 momentin säännös. Tämä huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei niitä voida tulkita eri tavoin. Kun otetaan huomioon edellä asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 1 ja 2 momentista lausuttu, hovioikeus katsoo, ettei kysymyksessä oleva yhtiöjärjestys yksin sanamuotonsa mukaan tulkittuna sisällä nimenomaista määräystä yhtiökokouksessa äänestämisestä, vaan ainoastaan kunkin osakkeen tuottamasta äänimäärästä. Tätä tulkintaa puoltaa myös hallituksen esityksen lausuma, jonka mukaan äänileikkurista tulisi määrätä yhtiöjärjestyksessä niin selvästi, ettei juuri nyt kysymyksessä olevan kaltaista tulkinnallista epäselvyyttä syntyisi. Toisaalta määräyksen sanamuoto ei myöskään nimenomaisesti poissulje vaihtoehtoa, jonka mukaan yhtiöjärjestyksen voitaisiin tulkita sisältävän määräyksen yhtiökokouksessa äänestämisestä.

Yhtiössä noudatettu käytäntö ja yhtiöjärjestyksen laatijan tarkoitus

Kantaja on vedonnut muun ohessa siihen, että yhtiössä on muodostunut äänileikkurin soveltamista koskeva vakiintunut käytäntö, jolla oli merkitystä yhtiöjärjestyksen tulkinnassa.

A:nmukaan yhtiössä oli yhdessä päätetty, että äänileikkuria sovelletaan, koska äänestämisestä ei ole mainintaa yhtiöjärjestyksessä. H:n mukaan äänileikkurin soveltamista koskeva kysymys oli ollut yhtiössä tulkinnanvarainen. H:lle itselleen oli ollut selvää, ettei ääniä leikata ja myös yhtiön hallitus oli tehnyt periaatteellisen päätöksen, ettei äänileikkurisäännöstä sovelleta. F:n mukaan äänileikkuria ei ollut yhtiössä sovellettu sinä aikana, kun hän oli ollut osakkaana. F:n käsityksen mukaan leikkuria ei ollut sovellettu myöskään aikaisemmin. Myös E on kertonut, ettei yhtiön päätöksenteossa ollut sovellettu äänileikkuria heidän osakkeenomistusaikanaan tai tätä aikaisemmin. K:nmukaan yhtiössä oli tullut soveltaa äänileikkuria suoraan lain nojalla, koska äänileikkurista ei ollut mainintaa yhtiöjärjestyksessä.

I on kertonut, että hänen isänsä oli 1970-luvulla perustanut asunto-osakeyhtiö B:n. Yhtiön koko osakekanta oli sittemmin siirtynyt I:lle ja hänen äidilleen. Yhtiöjärjestyksen oli laatinut oikeustieteen tohtori L ja I oli osallistunut yhtiöjärjestyksen laatimiseen. I:n mukaan yhtiössä ei ollut ollut tarkoitus luopua äänileikkurista. Tarkemmin kysyttäessä I ei ole kuitenkaan osannut kertoa, mitä äänileikkurin soveltamisesta olisi kysymyksessä olevassa yhtiössä käytännössä seurannut. Myös I on kertonut, ettei yhtiön päätöksenteossa ollut sovellettu äänileikkuria heidän osakkeenomistusaikanaan tai tätä aikaisemmin.

Hovioikeus toteaa, että yhtiöjärjestyksen julkinen luonne ja osakkeiden siirtokelpoisuus huomioon ottaen se ei ole sopimukseen rinnastettavissa, minkä vuoksi sen laatijan tarkoitukselle ei tule antaa sanottavaa merkitystä yhtiöjärjestystä tulkittaessa.

Ottaen huomioon edellä yhtiöjärjestyksen luonteesta todettu, myös yhtiön noudattaman käytännön merkitys yhtiöjärjestyksen tulkinnassa on arvioitava tapauskohtaisesti (ks. KKO 1989:146 ja KKO 2005:26 sekä KKO 2009:22). Oikeuskäytännössä on muun ohessa katsottu, että vuosienkaan yhtiöjärjestyksen vastainen käytäntö ei luonut osakkeenomistajille yhtiöjärjestyksen määräyksistä poikkeavia oikeuksia tai velvollisuuksia (esim. KKO 1989:146, KKO 1998:61 ja KKO 2012:88).

Hovioikeus toteaa, että kirjallisena todisteena olevista yhtiökokouspöytäkirjoista ja henkilötodistelusta on käynyt ilmi, että asunto-osakeyhtiö B:n yhtiökokouksen päätökset on tehty ennen moitteenalaista päätöstä yksimielisesti. Tämä huomioon ottaen yhtiössä ei ole ennen moitteenalaisen päätöksen tekemistä käytännössä syntynyt sellaista äänestystilannetta, jossa olisi ollut tarve ottaa kantaa äänileikkurisäännöksen soveltamiseen. Hovioikeus katsoo siten, ettei yhtiössä ole näytetty olleen äänileikkurin soveltamista koskevaa vakiintunutta käytäntöä ja toteaa lisäksi, että käytännöllä voisi joka tapauksessa olla yhtiöjärjestyksen tulkinnassa vain rajoitettu merkitys.

Yhtiössä noudatetulla käytännöllä tai yhtiöjärjestyksen laatijan tarkoituksella ei voida tässä tapauksessa katsoa olevan merkitystä kysymyksessä olevan yhtiöjärjestyksen määräyksen tulkinnassa.

Yhtiön luonne ja asunto-osakeyhtiölain äänileikkurisäännöksen tarkoitus

Asiassa on vielä arvioitava sitä, onko yhtiöjärjestyksen sanamuodon mukainen tulkinta nyt kysymyksessä olevan pienyhtiön tapauksessa yhteensopiva asunto-osakeyhtiölain säännösten tarkoituksen ja asunto-osakeyhtiöoikeudellisten periaatteiden kanssa. Tämä huomioon ottaen on arvioitava, voidaanko 16 §:n määräyksen tulkita tarkoittavan kysymyksessä olevassa yhtiössä sitä, että siinä on määrätty myös yhtiökokouksessa äänestämisestä asunto-osakeyhtiölain olettamasäännöksestä poikkeavasti.

A on katsonut, että asunto-osakeyhtiö B:n kaltaisessa yhtiössä, jossa B- ja C-huoneistojen osakkeenomistajien omistusosuus jää alle 20 prosentin, äänileikkurin soveltamatta jättäminen johtaa siihen, että kummallakaan edellä mainituista pienosakkaista ei olisi tosiasiallista päätösvaltaa yhtiökokouksessa. A on esittänyt valituksensa sivuilta 7–9 ilmenevät laskelmat kunkin osakkeen prosentuaalisesta ääniosuudesta ja päätösvallan määräytymisestä eräissä äänestystilanteissa. Asunto-osakeyhtiö on puolestaan hovioikeuden pääkäsittelyssä F:n kuulemisen yhteydessä esittämänsä laskelman perusteella katsonut, että äänileikkurin soveltaminen johtaisi kaikkien osakkeiden ollessa yhtiökokouksessa edustettuna siihen, että pienimmän äänimäärän tuottavien C-huoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden äänimäärä ei vaikuttaisi yhtiökokouksen päätöksen lopputulokseen missään äänestystilanteessa.

Hovioikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 2 momentin mukaisen äänileikkurisäännöksen tarkoituksena on edellä todetuin tavoin suojata vähemmistöosakkeenomistajia ja edistää sitä, että yhtiökokouksen enemmistöpäätökset tarkoituksenmukaisuuskysymyksissä olisivat kaikkien osakkeenomistajien edun mukaisia. Hovioikeus katsoo, että kunkin osakkeenomistajan äänimäärän prosentuaalisella osuudella ei ole osakkeenomistajan etua arvioitaessa suoranaista merkitystä, vaan etua on arvioitava sen perusteella, mikä äänimäärä tuottaa äänten enemmistön ja millainen on pienosakkeenomistajan asema tämä huomioon ottaen eri äänestystilanteissa.

Hovioikeus toteaa enemmistöpäätösten osalta, että kahden osakkaan ollessa yhtiökokouksessa edustettuina äänileikkurin soveltaminen ei vaikuttaisi pienosakkeenomistajan eli C-osakkaan asemaan, koska äänet menisivät kaikissa äänestystilanteissa tasan. Tilanne on kaikissa äänestystilanteissa sama myös, jos yhtiökokouksessa on edustettuna kolme osakasta, koska kaikilla osakkailla olisi saman verran ääniä. Edelleen jos yhtiökokouksessa ovat edustettuna kaikki osakkeenomistajat, yhtiön pienosakkaan eli C-huoneiston osakkaan äänet eivät vaikuttaisi äänileikkuria sovellettaessa missään äänestystilanteessa lopputulokseen.

Määräenemmistöpäätöksissä äänet jakautuvat yhtiökokouksessa äänestettäessä puolestaan kaikissa tilanteissa siten, että A-huoneiston ollessa kokouksessa edustettuna määräenemmistöä ei muodostuisi koskaan A-huoneiston osakkaan äänestäessä esitystä vastaan.

Pienosakkaan asema vaihtelee enemmistöpäätöksenteossa edellä esitetyin tavoin nyt kysymyksessä olevassa yhtiössä yhtiökokouksessa edustettuina olevista osakkeista ja äänestysasetelmasta riippuen. Hovioikeus katsoo kokonaisuutena eri äänestystilanteita arvioituaan, että asunto-osakeyhtiölain äänileikkurisäännöksellä ei joko olisi enemmistöpäätöksenteossa pienosakkaan kannalta mitään merkitystä tai sen soveltaminen johtaisi säännöksen tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Määräenemmistöpäätöksissä pienosakkaiden edun turvaaminen edellyttäisi puolestaan äänileikkurin soveltamista.

Asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 27 §:n 2 momentissa säädetty huomioon ottaen määräenemmistöpäätökset ovat periaatteellisesti tärkeitä, mutta ne eivät koske sellaisia osakkeenomistajan kannalta merkityksellisiä tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä kuten esimerkiksi yhtiön rakennusten ja kiinteistön kunnossapitohankkeita tai menojen rahoittamista. Äänileikkurisäännöksen tarkoituksena on edistää sitä, että yhtiökokouksen enemmistöpäätökset nimenomaan tarkoituksenmukaisuuskysymyksissä olisivat kaikkien osakkeenomistajien edun mukaisia. Pienosakkaan etua arvioitaessa ratkaisevampana voidaan siten pitää päätöksiä, jotka tehdään enemmistöpäätöksinä.

Ottaen huomioon yhtiöjärjestyksen määräyksen joustava sanamuoto ja edellä äänileikkurisäännöksen tarkoituksesta todettu sekä asunto-osakeyhtiö B:n luonne, hovioikeus katsoo, että nämä seikat yhdessä arvioituna puoltavat tulkintaa, jonka mukaan yhtiöjärjestyksen 16 §:llä on katsottava määrätyn osakkeiden tuottaman äänimäärän ohella myös siitä, että yhtiökokouksessa äänestettäessä ei sovelleta asunto-osakeyhtiölain äänileikkuria koskevaa olettamasäännöstä. Toisenlainen tulkinta johtaisi äänileikkurisäännöksen tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen.

Johtopäätös

Hovioikeus katsoo, että asunto-osakeyhtiö B:n yhtiöjärjestystä on edellä esitetyillä perusteilla tukittava siten, että sen 16 §:ssä on määrätty äänileikkurin soveltamisesta asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 13 §:n 2 momentin olettamasäännöksestä poikkeavasti eli yhtiössä on yhtiöjärjestyksen määräyksellä luovuttu äänileikkurin soveltamisesta. Näin ollen hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun kannevaatimusten 1 ja 2 hylkäämisestä. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen pääasian osalta ei siten ole.

- - - - -

Tuomiolauselma

- - - - -

Käräjäoikeuden tuomiota ei pääasian osalta muuteta.

- - - - -

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Leeni Kivalo
Hovioikeudenneuvos Mirjami Paso
Asessori Jenny Andersson-Trontti

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Elina Ferm

Ratkaisu on yksimielinen.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

K:n syyksi käräjäoikeudessa luettiin K:n myöntämisen ja sitä tukevan kirjallisen todistelun perusteella huumausaineen käyttörikos, rattijuopumus ja kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta.

Rangaistusta kohtuullistavana tuomiona otettiin huomioon Kemi-Tornion käräjäoikeuden tuomio 19.9.2017 numero 136419 (Rovaniemen hovioikeus 4.5.2018 numero 118805), jolla K oli tuomittu 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus katsoi, että mainittu vankeusrangaistus oli riittävä seuraamus myös nyt K:n syyksi luetuista teoista. Lisäksi käräjäoikeus määräsi K:n suorittamaan valtiolle 40 euron suuruisen rikosuhrimaksun.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

K valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että hänen maksettavakseen määrätty 40 euron suuruinen rikosuhrimaksu poistetaan.

Syyttäjä vaati, että K:n valitus hylätään.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Rikosuhrimaksusta annetun lain 2 §:n mukaan rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan se, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta. Mainitun lain 4 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin määrää rikosuhrimaksun rangaistuksen tuomitessaan.

Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 293/2014 vp s. 20) mukaan samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta rangaistukseen tuomitulle määrättäisiin vain yksi rikosuhrimaksu, eikä ratkaisuun sisältyvien rikosten lukumäärä vaikuttaisi maksun suuruuteen. Esitöissä ei ole erikseen otettu kantaa tilanteeseen, jossa tuomioistuimen käsiteltävänä olevat teot olisi voitu käsitellä samalla kertaa jo jossakin aiemmin annetussa tuomiossa käsiteltyjen tekojen kanssa, eikä siihen, tuleeko rikosuhrimaksu määrättäväksi tilanteessa, jossa uudessa tuomiossa syyksiluetuista teoista katsotaan vastaajalle aiemmin tuomittu rangaistus riittäväksi seuraamukseksi.

Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin (751/1997) mukaan, jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään vankeusrangaistukseen tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

Aikaisempien tuomioiden huomioon ottamista on rikoslain 7 luvun 6 §:n muuttamiseen johtaneissa esitöissä (HE 48/1997 vp s. 5 ja 7) perusteltu muun ohella yhdenvertaisuusperiaatteella ja sen estämisellä, että kokonaisrangaistus ei ankaroituisi sen mukaan, käsitelläänkö rikokset yhdessä vai erikseen.

Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa käräjäoikeus on lukenut K:n syyksi 1. – 4.6.2017 tehdyn huumausaineen käyttörikoksen ja 4.6.2017 tehdyt rattijuopumuksen ja kulkuneuvon kuljettamisen oikeudetta sekä katsonut rikoslain 7 luvun 6 §:n perusteella, että Kemi-Tornion käräjäoikeuden 19.9.2017 (Rovaniemen hovioikeus 4.5.2018) tuomio, jolla K on tuomittu kuudesta eri rikoksesta yhteiseen kolmen vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen, on riittävä seuraamus myös käräjäoikeuden nyt K:n syyksi lukemista rikoksista. Käräjäoikeuden ratkaisu on perustunut siihen arvioon, että K:n kokonaisrangaistus ei olisi ollut edellä todettua ankarampi, mikäli nyt käsitellyt rikokset olisi käsitelty samalla kertaa 19.9.2017 annetussa tuomiossa käsiteltyjen rikosten kanssa.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2019:4 ottanut kantaa siihen, voitiinko rikoslain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetussa tilanteessa vastaajalle määrätä rikosuhrimaksu myös jälkimmäisessä tuomiossa tilanteessa, jossa vastaaja oli sekä ensimmäisessä että jälkimmäisessä tuomiossa tuomittu kahteen erilliseen vankeusrangaistukseen. Korkeimman oikeuden mukaan pelkästään sillä perusteella, että rikokset olisi voitu käsitellä samassa yhteydessä aiemmassa tuomiossa käsiteltyjen rikosten kanssa, joista rikosuhrimaksu oli määrätty, rikosuhrimaksua ei tullut jättää määräämättä. Korkeimman oikeuden edellä viitatusta ennakkopäätöksestä poiketen nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa K:lle ei ole tuomittu uutta rangaistusta, vaan edeltävässä tuomiossa tuomittu rangaistus on katsottu riittäväksi seuraamukseksi myös nyt käsiteltävänä olleista rikoksista. Helsingin hovioikeus on 14.6.2018 antamassaan tuomiossa numero 125810 ottanut kantaa siihen, voitiinko rikosuhrimaksu määrätä suoritettavaksi silloin, kun rikosasian vastaajan aikaisemmat tuomiot oli katsottu rikoslain
7 luvun 6 §:n nojalla riittäväksi seuraamukseksi vastaajan syyksi luetusta rikoksesta. Tilanne on siten nyt käsiteltävässä tapauksessa yhtenevä edellä mainitun Helsingin hovioikeuden ratkaisun tosiseikaston kanssa.

Tuomioistuin voi edellä todetun rikoslain 7 luvun 6 §:n perusteella ottaa aikaisemman tuomion huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana tai katsoa, että aikaisempi tuomio on riittävä rangaistus myös tuomioistuimessa käsiteltävänä olevista rikoksista. Ensin mainitussa tapauksessa tuomioistuin tuomitsee sen käsiteltävänä olevasta rikoksesta vastaajan rangaistukseen, mutta tämä rangaistus on alempi tai lievempi kuin se olisi ilman aikaisempaa tuomiota. Tuomioistuin on tällöin velvollinen myös määräämään rikosuhrimaksun, jos rikoksesta on säädetty rangaistukseksi vankeutta. Jälkimmäisessä tapauksessa taas teko luetaan vastaajan syyksi, mutta uutta rangaistusta ei aikaisemman rangaistuksen lisäksi enää tuomita.

Rikosuhrimaksusta annetun lain 2 §:n ja 4 §:n 1 momentin sanamuoto on yksiselitteinen. Lain mukaan velvollisuus maksun määräämiseen kohdistuu nimenomaan siihen tuomioistuimeen, joka tuomitsee vastaajan rangaistukseen. Käräjäoikeus ei ole 9.4.2019 antamassaan tuomiossa tuominnut K:lle hänen syykseen lukemistaan rikoksista uutta rangaistusta, koska aikaisempi rangaistus on katsottu riittäväksi seuraamukseksi.

Myös rikosuhrimaksulain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 293/2014 vp s. 20) on rikosuhrimaksulain 2 §:ä koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa katsottava tarkoitetun nimenomaan sitä, että maksuvelvollisuus edellyttää aina lisärangaistukseen tuomitsemista ottaen huomioon, että hallituksen esityksen mukaan samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta rangaistukseen tuomitulle määrättäisiin vain yksi rikosuhrimaksu ja että nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa rikokset olisi voitu käsitellä samalla kertaa. Koska K:a ei ole tässä asiassa tuomittu enää uuteen erilliseen rangaistukseen, hovioikeus katsoo, että K:lle 9.4.2019 määrätty 40 euron suuruinen rikosuhrimaksu on poistettava.

Ratkaisu

K:lle 9.4.2019 maksettavaksi määrätty 40 euron suuruinen rikosuhrimaksu poistetaan.

ASIAN RATKAISSEET HOVIOIKEUDEN JÄSENET

hovioikeudenlaamanni Teija Unkila

määräaikainen hovioikeudenneuvos Marjo Juotasniemi, joka on myös esitellyt asian

määräaikainen hovioikeudenneuvos Teemu Saukkoriipi

Käräjäoikeuden tuomio 1.6.2018

----

Asia
Lähestymiskielto

Selostus asiasta
Pyyntö
A on vaatinut vuoden ajaksi perusmuotoista lähestymiskieltoa siten, ettei B saa tavata eikä muutoin ottaa hakijaan yhteyttä.

Asianosaisten välille on 10.5.2017 määrätty ensimmäinen lähestymiskielto, joka on päättynyt 9.5.2018. Lokakuusta 2017 alkaen B on toistuvasti ottanut yhteyttä hakijaan muun muassa tekstiviesteillä, sähköpostilla, Facebookissa ja soittamalla. Viimeisin yhteydenotto on tapahtunut 13.5.2018, jolloin B on lähettänyt 74 kappaletta uusia videoita hakijalle. A on tehnyt rikosilmoituksen lähestymiskiellon rikkomisesta sekä muista rikoksista.

Lisäksi A on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 1.999,20 euroa laillisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Vastaus

B ei ole vastustanut lähestymiskiellon määräämistä. B on myöntänyt, että häirintä on jatkunut syksyllä 2017 ja keväällä 2018. B on kiistänyt oikeudenkäyntikuluvaatimuksen perusteeltaan, myöntäen määrällisesti 900 euroa (ilman arvonlisäveroa).

Todistelu
---

Käräjäoikeuden ratkaisu
Kiellon määrääminen
Määrätään perusmuotoinen lähestymiskielto.

Kiellon sisältö
Lähestymiskieltoon määrätty B ei saa tavata suojattavaa henkilöä Ada eikä muuten ottaa häneen yhteyttä tai sitä yrittää. Kiellettyä on myös A:n seuraaminen ja tarkkaileminen.

Perustelut
B on ollut määrättynä perusmuotoiseen lähestymiskieltoon ajaksi 10.5.2017 - 9.5.2018 koskien A:ta.

B:n määrätty avustaja ja edunvalvoja, julkinen oikeusavustaja D on ilmoittanut, että A:n 9.5.2018 hakemaa uutta lähestymiskieltoa ei vastusteta ja että perusteet perusmuotoisen lähestymiskiellon määräämiselle ovat olemassa.

B on itse todennut oikeudessa, että A ei ole ottanut häneen mitään yhteyttä lähestymiskiellon voimassa ollessa 10.5.2017 - 9.5.2018 eikä sen jälkeenkään.

Lähestymiskieltolain 2 §:n mukaan lähestymiskielto voidaan määrätä, jos on perusteltu aihe olettaa, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasta häiritsemään tätä.

Tässä oikeudenkäynnissä on selvitetty hakijan kirjallisten todisteiden, hakijan oikeudessa esittämien videoiden ja hakijan henkilökohtaisen kuulemisen perusteella, että B on ottanut lukuisia kertoja ja eri tavoin yhteyttä A:hän lähestymiskiellon voimassa ollessa alkaen lokakuun 2017 puolivälistä. Yhteydenotot ovat jatkuneet vuoden 2018 aikana lähestymiskiellon päättymiseen 9.5.2018 asti ja vielä sen jälkeenkin 10. -13.5.2018. Viimeisimmissä yhteydenotoissa on ollut myös väkivallalla uhkailua, mikä on ilmennyt oikeudessa esitetyistä videoista. Käräjäoikeus katsoo, että asiassa on vakavan häirinnän ja myös uhkailun vuoksi perusteet lähestymiskiellon määräämiselle.

---

Oikeudenkäyntikulut
Lähestymiskieltolain 14 §:n mukaan asiaan osalliset vastaavat itse lähestymiskieltoasian käsittelystä johtuvista kustannuksista. Milloin siihen on painavia syitä, voidaan asiaan osallinen kuitenkin tuomioistuimessa velvoittaa suorittamaan vastapuolen kohtuulliset oikeudenkäyntikulut osaksi tai kokonaan.

Asiassa on ilmeistä, että B:n psyykkinen sairaus on ollut merkittävästi vaikuttamassa siihen, että hän on ottanut toistuvasti pitkän ajan kuluessa lokakuusta 2017 lähtien yhteyttä A:han. Tätä oikeudenkäyntiä B ei ole kuitenkaan viivyttänyt. Yhteydenotot ovat olleet niin runsaita, että käräjäoikeus katsoo olevan painavia syitä velvoittaa B korvaamaan hakija A:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

B velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 1.116 eurolla viivästyskorkoineen 1.7.2018 lukien. Viivästyskorko on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä.

Lainkohdat

---

Asian on ratkaissut käräjätuomari Hilkka Vähäsöyrinki

Hovioikeuden tuomio 6.5.2019

Asian käsittely hovioikeudessa

B:lle on myönnetty jatkokäsittely lupa 20.9.2018.

Valitus
B on vaatinut, että hänet vapautetaan suorittamasta A:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa kokonaan tai ainakin osaksi. Enintään B voitaisiin velvoittaa korvaamaan kohtuullisina kuluina 600 euroa.

Asiassa ei ole ollut lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä määrätä B:tä suorittamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja. Lain esitöiden mukaan painava syy vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen voi olla oikeudenkäynnin pitkittäminen tai tarpeettoman oikeudenkäynnin ja siten turhien kulujen aiheuttaminen. Sellaisia kuluja ei tässä tapauksessa ole, koska B on myöntänyt kiellon edellytysten olemassaolon ja pyrkinyt näin kulujen rajoittamiseen. Painavia perusteita ei ole senkään vuoksi, että B:llä on ollut sairautensa vuoksi merkittäviä vaikeuksia lopettaa yhteydenottoja.

Vastaus
A on vaatinut, että valitus hylätään ja B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 1.488 eurolla korkoineen.

Lähestymiskieltoasia on ollut poikkeuksellinen muun muassa sen vuoksi, että häirintä on jatkunut huomattavan pitkään eikä 9.5.2018 päättyneellä eikä myöskään 1.6.2018 alkaneella lähestymiskiellolla ole ollut estävää vaikutusta vaan kieltoja on rikottu lukuisia kertoja. Häiritsevien viestien määrä on vuosien aikana ollut valtava ja viestien sisältö on ollut poikkeuksellista. Poliisin tutkittavana on ollut useita kieltojen rikkomisia. On kohtuutonta, jos A joutuisi maksamaan näissä olosuhteissa kulunsa toisesta tai sitä seuraavista hakemuksista. B on käräjäoikeudessa velvoitettu sitä paitsi maksamaan vain puolet hakijan todellisista kuluista.

Hovioikeuden ratkaisu
Lähestymiskiellosta annetun lain 14 §:n mukaan asiaan osalliset vastaavat itse lähestymiskieltoasian käsittelystä johtuvista kustannuksista. Milloin siihen on painavia syitä, voidaan asiaan osallinen kuitenkin tuomioistuimessa velvoittaa suorittamaan vastapuolen kohtuulliset oikeudenkäyntikulut osaksi tai kokonaan.

Asiassa on kysymys siitä, onko ollut painavia syitä velvoittaa B korvaamaan A:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Kysymys on myös siitä, onko vastaavasti painavia syitä velvoittaa B korvamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Lain esitöiden mukaan poikkeustapauksissa ei ole kohtuullista, että asian voittanut osapuoli ei saisi korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Jossakin asiassa voi näet tulla ilmi, että lähestymiskieltoa on voitu vaatia ainoastaan kiusantekomielessä. Toisaalta voi olla myös niin, että lähestymiskieltoon määrättävä henkilö pyrkii pitkittämään oikeudenkäyntiä perusteettomasti ja saa näillä toimillaan hakijan oikeudenkäyntikulujen määrän kasvamaan aiheettomasti. Tällaisissakin tapauksissa voisi tulla harkittavaksi kysymys siitä, voidaanko pääsäännöstä poiketen hakijalle korvata hänen oikeudenkäyntikulunsa osaksi tai kokonaan (HE 41/1998 vp).

B, silloinen C, on 10.5.2017 määrätty vuodeksi perusmuotoiseen lähestymiskieltoon. Suojeltava henkilö oli A. Käräjäoikeuden ratkaisun perustelujen mukaan C (B) oli ollut toistuvasti yhteydessä A:hän vuodesta 2010 tai 2011 lukien, Facebook-viesteillä, tekstiviesteillä, sähköpostitse ja puhelimitse, vaikka A oli ilmoittanut, etteivät yhteydenotot olleet toivottavia. Viestit olivat olleet sisällöltään asiattomia, loukkaavia ja häiritseviä.

A on Helsingin käräjäoikeudelle 9.5.2018 tekemässä hakemuksessa pyytänyt uudelleen B:lle vuoden ajaksi perusmuotoista lähestymiskieltoa. Pyynnön mukaan B oli lokakuusta 2017 alkaen lähestymiskiellosta huolimatta toistuvasti ottanut yhteyttä hakijaan eri viestintävälineillä. Viimeisin yhteydenotto oli tapahtunut 13.5.2018, jolloin B oli lähettänyt 74 uutta videota hakijalle. B, jolle tämän asian käsittelyä varten oli määrätty edunvalvoja, ei ollut vastustanut lähestymiskieltoa. Käräjäoikeus on määrännyt B:n pyynnön mukaisesti lähestymiskieltoon.

Pyynnön liitteenä on esitutkintapöytäkirja 19.3.2018 suoritetusta esitutkinnasta. Tutkinta on aloitettu A:n 16.10.2017 tekemästä ilmoituksesta, jossa A vaatii B:lle rangaistusta lähestymiskiellon rikkomisesta, kunnianloukkauksesta, laittomasta uhkauksesta ja vainoamisesta. Pöytäkirjan liitteenä on A:n puhelimesta tallennettuja B:n lähettämiä viestejä ja videoita.

B on määrätty vuodeksi lähestymiskieltoon ensin 10.5.2017 ja sitten uudelleen 1.6.2018. Kiellon uudelleen määräämisen perusteena on ollut se, että B on 10.5.2017 määrätyn kiellon voimassaoloaikanakin ottanut lukuisia kertoja yhteyttä A:han. Käräjäoikeuden ratkaisun mukaan yhteydenotot ovat jatkuneet vuoden 2018 aikanakin kiellon päättymiseen saakka ja vielä senkin jälkeen 10.-13.5.2018. Viimeisimmissä yhteydenotoissa on ollut myös väkivallalla uhkailua. A:n häiritseväksi kokema yhteydenpitoja viestintä on jatkunut jo vuosikausia. Vastauksessaan hovioikeudelle A ilmoittaa, että vuosien aikana häiritsevien viestien ja yhteydenottojen määrä nousee kymmeniin tuhansiin.

A on siis joutunut tekemään uuden lähestymiskieltohakemuksen edellisen kiellon päättyessä ja myös tekemään rikosilmoituksen yhteydenotoista kiellon aikana. Häiritsevä viestintä on ollut huomattavan pitkäkestoista ja poikkeuksellisen laajaa. Hovioikeus pitää kohtuuttomana, jos A joutuu tässä tilanteessa yksin vastaamaan uuden lähestymiskieltoasian oikeudenkäyntikuluista. A:n vaatimus oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa on ollut 1.999,20 euroa ja käräjäoikeus on velvoittanut B:n korvaamaan tästä 1.116 euroa. Tuomittujen oikeudenkäyntikulujen määrää ei sellaisenaan voida pitää kohtuuttomana.

Asiassa ilmenneen perusteella on ilmeistä, että B:n psyykkinen sairaus ja hänen siitä johtuva vaikeutensa kontrolloida käyttäytymistään on ollut ainakin osasyy yhteydenottoihin. Ei kuitenkaan ole osapuolten riskinjaon kannalta kohtuullista, että A joutuisi kantamaan itse B:n sairauden vuoksi oikeudenkäynnistä hänelle aiheutuneet kulut. Lähestymiskiellon pyytäminen on ollut A:lle lain tarjoama keino suojautua näiltä yhteydenotoilta ja lähestymiskiellon pyytämisestä on aiheutunut hänelle kuluja, joista B ei voi kokonaisuudessaan vapautua sairautensakaan perusteella. Valitus on siten hylättävä.

Hovioikeuskulut

Asiassa on edellä ilmeneviä painavia syitä velvoittaa B korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa. Kun B on valittanut käräjäoikeuden tämän sisältöisestä ratkaisusta, on yhtä lailla painavia syitä velvoittaa B korvaamaan A:lle tälle hovioikeudessa aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut (ks. KKO:2009:8 kohta 11).

B on hyväksynyt määrällisesti A:n oikeudenkäyntikuluiksi viittä työtuntia vastaavat 900 euroa ilman arvonlisäveroa. Hovioikeus pitää tätä määrää kohtuullisena.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

B velvoitetaan korvaamaan A:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.116 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä lukien.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä
Hovioikeudenneuvos Timo Ojala
Hovioikeudenneuvos Äsa Nordlund

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A:n syyksi on luettu törkeä kirjanpitorikos ja törkeä veropetos siten, että hän on asiakasyritystensä taloushallintotehtäviä hoitaessaan laiminlyönyt osaksi oman yrityksensä kirjanpitovelvollisuuden ja välttänyt lähes 65.000 euron verot. A:n harjoittamaan liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi A tuli määrätä liiketoimintakieltoon, vaikka siihen ei olisi ollut tarvetta sopimattoman tai vahingollisen liiketoiminnan jatkamisen estämiseksi. Ratkaisussa mainituin perustein asiassa katsottiin olevan erityisiä syitä määrätä, että A:lle määrätty liiketoimintakielto ei koske muuta kuin liiketoiminnan muodossa tapahtuvaa kirjanpito- ja tilintarkastustoimintaa sekä laskentatoimen ja verosuunnittelun konsultointia.

Liiketoimintakiellosta annettu laki 1 § ja 4 § 3 momentti

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 22.05.2019 nro 123865

Asia

Törkeä kirjanpitorikos ym.

Valittaja

A

Vastapuoli

Aluesyyttäjä C

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

1. Törkeä kirjanpitorikos

- - -

01.01.2009-30.06.2016 Vaasa

A on kirjanpitovelvollisen A Ky:n edustajana ja tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä laiminlyönyt liiketapahtumien kirjaamista vastoin kirjanpitolainsäädännön mukaisia velvollisuuksia sekä merkinnyt kirjanpitoon vääriä tai harhaanjohtavia tietoja.

Yhtiön kirjanpitoon on jätetty kirjaamatta A:n B Oy:n tilille ohjaamat myyntitulot, yhteensä 151.470,75 euroa. Lisäksi yhtiön kirjanpitoon on tehty veroilmoitusten antamisen jälkeen muistiotositteiden avulla korjauksia.

A on menettelyllään vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista yhtiön toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Liiketapahtumien kirjaaminen on laiminlyöty olennaisilta osiltaan ja kirjanpitorikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

2. Törkeä veropetos

- - -

01.01.2009-30.06.2016 Vaasa

A on antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta aiheuttanut veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi.

A on vuosien 2009-2016 aikana ohjannut A Ky:n myyntituloja yhtiön pankkitilin sijasta B Oy:n tilille yhteensä 151.470,75 euroa. A ei ole verottajalle antamissaan ilmoituksissa ilmoittanut tätä myyntiä eikä sen sisältämää arvonlisäveroa. A on lisäksi antanut arvonlisäveroa koskevissa ilmoituksissa vuosina 2010, 2011 ja 2014 väärän tiedon yhtiön liikevaihdon määrästä, minkä johdosta myös ilmoitettu arvonlisäveron alarajahuojennus on vuosina 2010 ja 2014 ollut perusteeton sekä vuonna 2011 liiallinen.

A on menettelyllään aiheuttanut tuloveron määräämättä jättämisen seuraavasti:

- - -

A on menettelyllään aiheuttanut arvonlisäveron määräämättä jättämisen seuraavasti:

- - -

Vältetyn veron määrä on yhteensä 64.446,84 euroa. Teolla on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

- - -

Muu vaatimus

A on määrättävä liiketoimintakieltoon. Hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä. A:n toimintaa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.

Laki liiketoimintakiellosta 3 §

Vastaus

A on myöntänyt syyttäjän esittämän rangaistusvaatimuksen ja teonkuvauksen oikeaksi. Teonkuvauksessa mainitut elinkeinotulon verot ja arvonlisäverot ovat jääneet määräämättä. Verohallinto on vielä verotusoikeuden voimassaollessa maksuunpannut verot A:lle, joka on jälkikäteen suorittanut ne täysimääräisesti verohallinnolle. Osa veroista oli hallinnollisessa prosessissa maksuunpanon suhteen vanhentuneita, joista Verohallinto on esittänyt tässä rikosperusteisen vahingonkorvausvaatimuksen. A on vapaaehtoisesti suorittanut em. erät Verohallinnolle 8.4.2019. Näin ollen verohallinnolla ei ole enää mitään maksuunpantuihin veroihin tai rikosperusteisesti vaadittuihin määriin koskevia vaatimuksia A:ta kohtaan.

- - -

Liiketoimintakieltoa koskeva vaatimus

Liiketoimintakiellon määräämiseen A:lle ei ole perusteita ja joka tapauksessa liiketoimintakiellon määrääminen olisi kohtuutonta otettaessa huomioon A:n olot, rikoksesta johtuvat syyt, teon katuminen, rikoksen aiheuttamien kaikkien vahinkojen korvaaminen oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti.

A:n toiminta ei ole arvioitavissa velkojien, sopimuskumppanien, julkisen talouden tai terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingolliseksi. A:lta ei tule viedä mahdollisuutta ansaita omaa ja perheen elantoa. A:n elinkeinotoiminnassa ei ole ollut mitään muita laiminlyöntejä tai rangaistavaa menettelyä.

Kokonaisharkinnassa yllä olevien seikkojen lisäksi tulee ottaa huomioon myös pitkä ajankuluminen syyksi luettavasta menettelystä.

- - -

Tuomion perustelut

Käräjäoikeus toteaa, että vastaaja A on myöntänyt syyttäjän esittämän rangaistusvaatimuksen ja teonkuvauksen oikeaksi. Teonkuvauksessa mainitut elinkeinotulon verot ja arvonlisäverot ovat jääneet määräämättä.

Verohallinto on vielä verotusoikeuden voimassa ollessa maksuunpannut verot A:lle, joka on jälkikäteen suorittanut ne täysimääräisesti verohallinnolle. Osa veroista oli hallinnollisessa prosessissa maksuunpanon suhteen vanhentuneita, joista Verohallinto on esittänyt tässä rikosperusteisen vahingonkorvausvaatimuksen. A on vapaaehtoisesti suorittanut em. erät Verohallinnolle 8.4.2019. Näin ollen verohallinnolla ei ole enää mitä maksuunpantuihin veroihin tai rikosperusteisesti vaadittuihin määriin koskevia vaatimuksia A:ta kohtaan.

Verotarkastuskertomuksesta ilmenee mm, että verohallinto on suorittanut verotarkastuksen A Ky - nimisessä yhtiössä (y-tunnus ......), tarkastuksesta on laadittu verotarkastuskertomus, johon on asiassa vedottu kirjallisena todisteena.

- - -

Johtopäätökset

Asiassa ei ole ilmennyt mitään järkevää syytä epäillä verotarkastuskertomuksen oikeellisuutta.

Yllä olevan nojalla käräjäoikeus katsoo siten syyksilukemisen edellyttämällä varmuudella selvitetyksi, että A on kirjanpitovelvollisen A Ky:n edustajana ja tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä laiminlyönyt liiketapahtumien kirjaamista vastoin kirjanpitolainsäädännön mukaisia velvollisuuksia sekä merkinnyt kirjanpitoon vääriä tai harhaanjohtavia tietoja. A on menettelyllään vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista yhtiön toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Liiketapahtumien kirjaaminen on laiminlyöty olennaisilta osiltaan ja kirjanpitorikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

A on antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta aiheuttanut veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi. Vältetyn veron määrä on yhteensä 64.446,84 euroa. Teolla on siten tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Tämän nojalla vastaajan syyksi luetaan syytekohdat 1 ja 2 teonkuvausten ja syytteen mukaisesti.

- - -

Liiketoimintakielto - sovellettavat säännökset ja arvioinnin lähtökohdat

Liiketoimintakieltolain 1 §:ssä säädetään, että liiketoimintakielto voidaan määrätä sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi. Lain 2 §:n 3 kohdan ja 3 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan liiketoimintakieltoon voidaan määrätä muun muassa yhteisön hallituksen jäsen tai toimitusjohtaja, joka on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä, ja hänen toimintaansa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.

Käräjäoikeus toteaa, että A on kirjanpitovelvollisen A Ky:n edustajana ja tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä omistajana yllä kohdissa 1 ja 2 tuomittu sellaisesta rikollisesta menettelystä liiketoiminnassa, jota liiketoimintakieltolaissa tarkoitetaan.

Siten laissa säädetyt liiketoimintakiellon määräämisen yleiset, henkilön asemaa sekä rikollisen teon ja elinkeinotoiminnan yhteyttä koskevat edellytykset täyttyvät.

Tältä osin kysymys on nyt siitä, voidaanko vastaajan rikollista menettelyä pitää vähäisenä ja voidaanko hänen menettelyään kokonaisuutena arvioiden pitää laissa tarkoitetulla tavalla vahingollisena.

Onko rikollinen menettely ollut vähäistä?

Liiketoimintakieltolakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 198/1996 vp s. 16) todetaan, että rikoksen vähäisyyttä tulisi arvioida ensisijaisesti menettelystä säädetyn rangaistuksen perusteella. Rikoksista, joista säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, ei voida esittää olettamusta siitä, onko menettelyä pidettävä vähäisenä vai ei, vaan menettelyn moitittavuus ja sopimattomuus on arvioitava tapauksittain.

Arviota ei tule kuitenkaan perustaa yksinomaan rikollisesta menettelystä säädettyyn rangaistukseen, vaan huomioon tulee ottaa myös rikoksen ilmenemismuoto sekä syyksiluettavan rikollisen menettelyn laajuus.

Rikollista menettelyä ei saatettaisi pitää vähäisenä, jos se muodostaa olennaisen osan liiketoiminnasta tai sillä saavutettu taloudellinen hyöty on merkittävä, vaikka yksittäisistä teoista säädetty ankarin rangaistus olisikin vankeutta vähemmän kuin kaksi vuotta. Tässä tapauksessa maksimirangaistus on 4 vuotta vankeutta.

Korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2002:118, KKO 2013:1 ja KKO 2015:88) arvioinut liiketoimintakieltolaissa tarkoitettua rikollisen menettelyn vähäisyyttä. Lähtökohdaksi on asetettu lain esitöiden mukaisesti rikoksen rangaistusasteikko, jonka on katsottu yleisellä tasolla ilmentävän rikoslajin tai - tyypin vakavuutta.

Ratkaisut ovat koskeneet rikoksia, joiden enimmäisrangaistus on ylittänyt lain esitöissä mainitun kahden vuoden rajan, rikoksen vähäisyyttä on arvioitu myös ottaen huomioon sen ilmenemismuoto, aiheutuneet vahingot ja muut teon yksilölliset olosuhteet.

Arviointi joudutaan tällöin perustamaan sellaisten tapauskohtaisten seikkojen varaan, jotka vaikuttavat rikoksen tosiasialliseen rangaistusarvoon ja jotka ovat merkityksellisiä myös liiketoimintakieltolain tavoitteiden kannalta.

Kokonaisarvioinnissa vahingollisena pitämistä vastaan puhuu tässä asiassa se, ettei vastaaja ole aikaisemmin syyllistynyt liiketoiminnassa rikolliseen menettelyyn eikä asiassa ole esitetty selvitystä, jonka perusteella hänen voitaisiin arvioida jatkavan rikollista menettelyään. Vastaaja on myös pyrkinyt vähentämään rikoksien seurauksia korvaamalla asianomistajalle rikoksella aiheuttamansa vahingon.

Toisaalta yhtiön kirjanpitoon on jätetty kirjaamatta A:n B Oy:n tilille ohjaamat myyntitulot. Kirjanpidossa olevalle pankkitilille myyntisuorituksia on samana ajanjaksona 1.1.2009- 30.6.3016 kirjattu yhteensä 208.185,19 euroa ja kirjanpidon ulkopuoliselle myyntisuorituksia yhteensä 151.470,75 euroa, joita siis ei ole kirjattu yhtiön kirjanpitoon eikä suorituksia muutoinkaan ole ilmoitettu verohallinnolle. Sanottu määrä on huomattava. Lisäksi yhtiön kirjanpitoon on tehty veroilmoitusten antamisen jälkeen muistiotositteiden avulla korjauksia.

A on antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta aiheuttanut veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi. Vältetyn veron määrä on yhteensä 64.446,84 euroa. Teolla on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Myös tekoaika on ollut verrattain pitkä, 1.1.2009 - 30.6.2016. Kokonaisarvioinnin perusteella käräjäoikeus katsoo, että rikollista menettelyä ei voida pitää vähäisenä, koska se muodostaa olennaisen osan koko liiketoiminnasta, sillä saavutettu taloudellinen hyöty on merkittävä ja laiton menettely on jatkunut verrattain kauan.

Tämän perusteella käräjäoikeus määräsi vastaajan liiketoimintakieltoon 22.5.2019 ja 22.5.2022 väliseksi ajaksi.

- - -

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Fredrik Träskman.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

- - -

Valitus

A on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon hänelle määrätyn liiketoimintakiellon osalta.

- - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Liiketoimintakiellon määrääminen

Liiketoimintakiellosta annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan liiketoimintakielto voidaan määrätä sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi. Lain 3 §:n 1 momentin 2) kohdan mukaan kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies voidaan määrätä liiketoimintakieltoon, jos hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä ja hänen toimintaansa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan kilpailun kannalta vahingollisena. Lain 4 §:n 3 momentin mukaan erityisistä syistä voidaan määrätä, ettei kielto koske tiettyä tai tietynlaista liiketoimintaa.

Käräjäoikeuden tuomiossa mainituin perustein A on liiketoiminnassaan syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä.

A on teon tultua ilmi korvannut A Ky:n toiminnassa Verohallinnolle aiheuttamansa vahingot täysimääräisesti. Hänen ei siten voida katsoa saaneen pysyvää kilpailuetua veron välttämisen johdosta. A:n rikollinen menettely liiketoiminnassaan on päättynyt kesäkuussa 2016 ja hän on jatkanut samaa liiketoimintaa siihen asti, kun käräjäoikeus oli määrännyt hänet liiketoimintakieltoon. A:n mukaan hän oli lopettanut tulojensa ohjaamisen ohi kirjanpidon heti, kun verotarkastus oli alkanut. Asiassa ei ole tullut ilmi mitään sellaista, että A olisi tuon jälkeen jättänyt noudattamatta liiketoimintaansa liittyviä lakisääteisiä velvollisuuksia. Mainituista syistä johtuen vaara siitä, että A jatkaisi sopimatonta liiketoimintaa, ei ole ilmeinen. A:ta ei tähän nähden olisi tarpeen määrätä liiketoimintakieltoon sopimattoman tai vahingollisen liiketoiminnan jatkamisen estämiseksi.

A Ky:n toimiala on ollut asiakasyritysten taloushallinnon hoitaminen sisältäen muun muassa kirjanpidon pitämisen ja palkanlaskennan. A on syyllistynyt vakaviin talousrikoksiin laiminlyömällä osaksi oman yrityksensä kirjanpitovelvollisuuden ja välttämällä lähes 65.000 euron verot. Tämän vuoksi A on keskeisellä tavalla vaarantanut luottamuksen harjoittamaansa liiketoimintaan. Tämän liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi A tulee määrätä liiketoimintakieltoon.

A on korvannut kaikki Verohallinnolle aiheuttamansa vahingot ja osoittanut muutoinkin syvästi katuvansa tekoaan. Hän on kertonut aikovansa jatkossa työllistää itsensä yrittäjänä suorittavissa tehtävissä esimerkiksi kuljetusyrittäjänä niin, että hänen omankin kirjanpidon hoitaisi ulkopuolinen taho. Mainittuihin seikkoihin nähden hovioikeus katsoo olevan olemassa erityisiä syitä määrätä, että A:lle määrätty liiketoimintakielto ei koske muuta kuin liiketoiminnan muodossa tapahtuvaa kirjanpito- ja tilintarkastustoimintaa sekä laskentatoimen ja verosuunnittelun konsultointia.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

Muut rikosoikeudelliset seuraamukset

A määrätään liiketoimintakieltoon.

Liiketoimintakielto alkaa 22.5.2019 ja päättyy 22.5.2022.

- - -

Liiketoimintakielto ei koske muuta kuin liiketoiminnan muodossa tapahtuvaa kirjanpito- ja tilintarkastustoimintaa sekä laskentatoimen ja verosuunnittelun konsultointia.

- - -

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet: Hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen, Petteri Korhonen ja Pasi Vihla.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A:lle määrätty puolustaja oli ollut läsnä A:n ensimmäisessä kuulustelussa, mutta ei myöhemmissä kuulusteluissa eikä rekonstruktiossa. A:lle oli esitutkinnassa ilmoitettu oikeudesta avustajaan ja oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen. Kysymys siitä, oliko A riittävällä tavalla ymmärtänyt oikeutensa ja voinut luopua niistä pätevästi.

Tapauksessa hovioikeus asetti A:n kuulustelukertomukset esitutkinnassa ja rekonstruktiosta tehdyn tallenteen hyödyntämiskieltoon, koska haavoittuvassa asemassa ollut A ei ollut ymmärtänyt oikeuksiaan ja asemaansa tavalla, jota pätevä luopuminen oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen tai oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa edellyttivät.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 1.11.2019

Vaatimukset hovioikeuden pääkäsittelyssä

A on vaatinut, että hänen 5.10.2017, 10.10.2017, 18.10.2017, 30.10.2017, 1.11.2017 ja 17.12.2017 toimitettuja kuulustelukertomuksiaan sekä rekonstruktiosta A:n osalta tehtyä tallennetta ei saa hyödyntää asiassa, vaan ne on asetettava hyödyntämiskieltoon.

A:n itsekriminointisuojaa ei ole asianmukaisesti turvattu esitutkinnassa, eivätkä A:n avustajan käyttämiseen liittyneet oikeudet ole toteutuneet. A:n oikeusturvasta vastuulliset tahot, eli hänen puolustajansa, poliisi, syyttäjä ja tuomioistuin ovat laiminlyöneet huolehtia A:n oikeusturvasta. A:lle oli määrätty puolustaja pakkokeinoja mutta ei esitutkintaa varten. Poliisi, syyttäjä ja tuomioistuin ovat tämän tienneet tai ainakin heidän olisi pitänyt se tietää. Tuomioistuimen oli täytynyt käsittää, että A tarvitsee puolustajan esitutkintaan. Myös poliisin oli täytynyt käsittää, ettei A ollut kykenevä yksin päättämään, mitä oikeuksia hän vaatii ja mistä hän luopuu. Myöskään syyttäjä ei ole puuttunut siihen, että A ei ole ollut asianmukaisesti puolustettuna. Puolustaja on toiminut asiassa täysin passiivisesti. Hän on ollut läsnä ainoastaan ensimmäisessä kuulustelussa 2.10.2017 ja pakkokeinoistunnoissa. Jos päämiestä epäillään henkirikoksesta, hyvään asianajotapaan ja puolustamistapaan kuuluu läsnäolo kaikissa kuulusteluissa. Puolustajan olisi täytynyt olla saapuvilla kuulusteluissa, joissa poliisi ottaa A:lta tunnustusta tai kuulustelee A:ta syyllisyyteen sitovista yksityiskohdista. Puolustajan olisi täytynyt selvittää A:lle, mitä osallistuminen rekonstruktioon merkitsee. Toisaalta poliisi on ilmoittanut rekonstruktiosta puolustajalle niin myöhään, ettei tällä olisi ollut edes tilaisuutta päästä paikalle. Mikäli linjaus taposta murhaksi on tehty heti rekonstruktion jälkeen, poliisi on kuulustellut A:ta murhasta epäiltynä 1.11.2017 ilmoittamatta sitä kuitenkaan hänelle tai hänen puolustajalleen.

A:lla on lapsuudessa todettu monimuotoinen kehityksen ongelma, mikä on myöhemmin arvioitu lieväksi älylliseksi kehitysvammaisuudeksi. A:n kognitiivisissa kyvyissä, ja erityisesti A:n kielellisessä suoriutumisessa ja osaamisessa, on havaittu merkittäviä puutteita. A on tämän vuoksi ollut haavoittuvassa asemassa, eikä hän ole kyennyt itse ratkaisemaan avustajasta luopumista kuulusteluissa ja rekonstruktiossa.

Syyttäjä on vastustanut vaatimusta perusteettomana muutoin paitsi 17.12.2017 toimitetun kuulustelukertomuksen osalta.

Käräjäoikeuden ratkaisu hyödyntämiskiellosta on oikea. A:lla on tosiasiassa ollut avustaja esitutkinnassa ja lisäksi rikoksesta epäillyllä on oikeus luopua oikeudestaan avustajaan esitutkinnassa. Vapaudenmenetyksen aikana A on soittanut avustajalleen 2.10.2017, 18.10.2017 ja 19.10.2017. A:lla on ollut tilaisuus luottamukselliseen neuvotteluun avustajansa kanssa.

B ja C ovat vastustaneet vaatimusta perusteettomana muutoin paitsi 17.12.2017 toimitetun kuulustelukertomuksen osalta.

Todistelu

Hovioikeudessa on esitetty kirjallisena todisteena A:n kuulustelujen alkuosat koskien A:lle tehtyjä ilmoituksia. Lisäksi hovioikeudessa on esitetty uusina kirjallisina todisteina voimassa olevat määräykset rikoksesta epäillylle tehtävistä ilmoituksista, Pohjois-Savon käräjäoikeuden 23.2.2018 asiassa antaman välituomion nro 108410 sivulla 14 oleva kolmas kappale, A:sta tehty neuropsykologinen tutkimus, lomake epäillylle tehtävistä ilmoituksista ja A:n 1.10.2017 allekirjoittama lomake. Hovioikeudessa on kuultu A:ta todistelutarkoituksessa sekä D:tä ja E:tä todistajina. Lisäksi hovioikeudessa on kuultu uutena todistajana F:ää.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että A:lle on heti esitutkinnan alkuvaiheessa pian vapautensa menettämisen jälkeen määrätty puolustaja esitutkintaviranomaisen aloitteesta ja että puolustaja on ollut läsnä A:n ensimmäisessä kuulustelussa. Edelleen riidatonta on, että puolustaja ei ole ollut läsnä A:n myöhemmissä kuulusteluissa eikä myöskään rekonstruktiossa. Vielä riidatonta on, että A:lle on ilmoitettu hänen oikeudestaan avustajaan ja oikeudestaan olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen. Asiassa on kysymys siitä, onko edellä mainitut oikeudet ilmoitettu A:lle riittävän selvästi ja siitä, onko A kuulustelutilanteissa riittävällä tavalla ymmärtänyt oikeutensa ja siten voinut luopua niistä pätevästi.

Epäillyn oikeudet ja oikeuksista luopuminen

Esitutkintalain 4 luvun 3 §:n mukaan rikoksesta epäillyllä on oikeus olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä epäillään. Saman luvun 10 §:ssä säädetään oikeudesta käyttää avustajaa. Oikeudesta avustajaan on määrätty myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan c alakohdassa, jonka mukaan jokaisella syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tämä koskee myös oikeutta puolustautumiseen esitutkinnassa.

Epäillyn oikeus avustajaan ja oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen liittyvät Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vahvasti toisiinsa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu puolustajan olevan tarpeen ainakin silloin, kun kysymyksessä on vakava, vapausrangaistuksen uhan perustava rikos tai asiassa on vaikeita oikeus- tai tosiasiakysymyksiä (esim. Benham v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuren jaoston tuomio 10.6.1996, kohdat 60 - 64). Keskeistä epäillyn oikeuksien toteutumisen kannalta on, että hänellä on jo tutkinnan alkuvaiheessa, lähtökohtaisesti ennen kuin poliisi ensimmäisen kerran esittää hänelle kysymyksiä, mahdollisuus tavata avustajaansa ja käydä tämän kanssa luottamuksellisia keskusteluja. Tällöin avustaja voi selvittää epäillylle tämän oikeuksia ja epäilty voi arvioida asemaansa ja oikeuksiensa käyttöä kysymyksessä olevassa asiassa. Avustajan tehtävänä on muun muassa huolehtia siitä, että syytetty ei vastoin tahtoaan joudu myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. (esim. Salduz v. Turkki, suuren jaoston tuomio 27.11.2008, kohdat 54 ja 55. Kts. myös KKO 2012:45 kohta 9.)

Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2016:76 (kohta 14) katsonut, että esimerkiksi sen arvioiminen, onko toisen surmaamisessa kysymys taposta vai murhasta edellyttää asianomaisten rikossäännösten ja niiden soveltamiskäytännön tuntemista. Tekotavasta riippuen tämä rajankäynti saattaa olla vaikeaa. Kuultava, joka ei ole ennen kuulustelemistaan käynyt luottamuksellisia keskusteluja soveltamiskäytäntöä tuntevan avustajan kanssa, saattaa kuulustelussa käyttää ilmaisuja, jotka eivät anna oikeaa kuvaa hänen tekonsa rikosoikeudelliseen arviointiin vaikuttavista seikoista. Epäillyn on lisäksi usein vaikea ymmärtää, mikä merkitys tällaisen asian arvioinnissa olisi sillä, että hän päättäisi käyttää oikeuttaan vaieta esitutkinnassa.

Rikoksesta epäilty voi myös pätevästi luopua hänelle kuuluvista oikeuksista. Luopuminen itsekriminointisuojasta ja oikeudesta avustajaan voi olla tehokas vain, jos se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja jos siihen liittyy luopumisen merkityksen huomioon ottaen oikeasuhteiset vähimmäistakeet (esim. Salduz, kohta 59 ja Panovits v. Kypros, tuomio 11.12.2008, kohta 68). Avustajasta luopumisen yksiselitteisyyden on katsottu edellyttävän, että epäillylle on kerrottu hänen oikeudestaan avustajaan sekä oikeudestaan olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Brusco v. Ranska, tuomio 14.10.2010, kohdat 45 ja 54 - 55 ja Stojkovic v. Ranska ja Belgia, tuomio 27.10.2011, kohta 54). Epäillyllä tulee myös olla mahdollisuus todella ymmärtää nämä oikeutensa, mikä voi edellyttää tämän erityistä varmistamista muun muassa nuorten ja esimerkiksi sairauden tai vastaavan syyn vuoksi heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta (esim. Panovits, kohta 74 ja Borotyuk v. Ukraina, tuomio 16.12.2010, kohta 82). Vaikka henkilö antaisi lausuman oma-aloitteisesti ilman minkäänlaista pakottamista tai suostuttelua viranomaisen taholta, yksin tällä perusteella ei vielä voida heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta katsoa, että oikeuksista luopuminen olisi tapahtunut pätevällä tavalla (kts. KKO 2016:96, kohta 25). Toisaalta puolustautumisoikeuksien väärinkäyttönä on voitava torjua menettely, jolla pyritään taktikoimaan lausuma hyödyntämiskiellon piiriin (LaVM 19/2014 vp s. 18).

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä säädetään hyödyntämiskiellosta. Lainkohdan 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää saman luvun 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta. Viitatun säännöksen mukaan jokaisella on oikeus kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Hyödyntämiskieltosäännöksen 3 momentin mukaan muussa tapauksessa tuomioistuin saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon lainkohdassa luetellut seikat. Jos kysymys on ensisijaisesti puolustuksen järjestämistä koskevasta loukkauksesta, hyödyntämiskielto ratkeaa 3 momentin nojalla (HE 46/2014 vp s. 89).

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:45 (kohdat 42, 43) on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön (mm. Salduz-ratkaisu) viitaten katsottu, että jos epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa ei ole toteutunut, syytetyn oikeuksille aiheutuu periaatteessa korjaamatonta vahinkoa, jos tuomiossa syyllisyyden tueksi nojaudutaan hänen esitutkinnassa antamiinsa lausumiin. Itsekriminointisuojaa koskevan oikeudenloukkauksen korjaamattomuus merkitsee puolestaan sitä, että oikeudenkäynti voi yleensä olla oikeudenmukainen vain, mikäli syyllisyyttä arvioitaessa ei nojauduta sellaisiin epäillyn lausumiin, joita rasittaa tällainen oikeudenloukkaus. Kun esitutkintakertomus on hankittu loukaten epäillyn oikeutta avustajaan, kysymys sen käytettävyydestä oikeudenkäynnissä liittyy ensisijaisesti epäillyn puolustautumisoikeuksiin. Jos epäillyn itsekriminointisuojaa on näissä tilanteissa loukattu, epäillyn oikeuksien loukkaaminen voidaan yleensä välttää vain, jos hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä (kts. KKO 2012:45, kohta 46. Kts. myös KKO 2016:76 kohdat 21 ja 22 sekä KKO 2016:96 kohdat 34 – 36).

Ihmisoikeustuomioistuin on sittemmin Ibrahim-ratkaisussa täsmentänyt Salduz-ratkaisussa omaksumaansa linjaa sellaisten todisteiden käyttämiseen, joita rasittaa itsekriminointisuojaan kohdistuva loukkaus. Ibrahim-ratkaisun mukaan tällaisten todisteiden käyttämisen vaikutusta on arvioitava silmällä pitäen oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kokonaisuutena. Tässä arvioinnissa on tapauksen mukaan kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, onko kuultava ollut erityisen haavoittuva henkilö, esimerkiksi ikänsä tai henkisten ominaisuuksiensa vuoksi ja onko kiistetty lausuma nopeasti peruttu tai tarkistettu, sekä todisteen painoarvoon näytön arvioinnissa (Ibrahim v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuren jaoston tuomio 13.9.2016, kohdat 260 ja 274).

Epäillylle määrätyn puolustajan toimintavelvollisuus

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 6 §:n mukaan puolustaja on velvollinen huolellisesti hyvää asianajotapaa noudattaen valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta. Saman luvun 7 §:n mukaan puolustajan tulee niin pian kuin mahdollista neuvotella päämiehensä kanssa ja ryhtyä valmistelemaan hänen avustamistaan sekä ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joita tämän oikeuksien valvominen vaatii.

Lähtökohtaisesti on epäillyn ja hänen avustajansa välinen asia, miten he järjestävät epäillyn puolustuksen ja milloin he katsovat avustajan läsnäolon kuulusteluissa tarpeelliseksi. Myös ihmisoikeustuomioistuin on lukuisissa ratkaisuissaan todennut jo avustajakunnan itsenäisyydestä johtuvan, että valtio on velvollinen puuttumaan avustajan toimintaan tai laiminlyönteihin vain poikkeustapauksissa. Tällainen tilanne on käsillä, jos laiminlyönti on ilmeinen tai se on saatettu riittävän selvästi ja aikaisessa vaiheessa viranomaisten tietoon (Imbrioscia v. Sveitsi, tuomio 24.11.1993, kohta 41, Panasenko v. Portugali, tuomio 22.7.2008, kohta 48, Gabrielyan v. Armenia, tuomio 10.4.2012, kohdat 65 – 67.)

Epäillyn oikeuksien toteutuminen tässä tapauksessa

Tapahtumainkulku

Asiassa on tullut todistaja D:n kertomuksella selvitetyksi, että A on keskustellut valitsemansa puolustajan kanssa ennen ensimmäistä 2.10.2017 järjestettyä kuulustelua sekä puhelimitse että henkilökohtaisesti juuri ennen kuulustelun aloittamista. A ei ole ensimmäisessä kuulustelussa puolustajansa läsnä ollessa kertonut mitään osuudestaan tekoon. Sekä A itse että D ovat hovioikeudessa kertoneet, että puolustaja on kuulustelun jälkeen todennut A:lle, ettei häntä tarvita kuulusteluissa, mutta ilmoittanut A:lle tulevansa kuulusteluihin, mikäli A näin haluaa. Lisäksi puolustaja on ohjeistanut A:ta lukemaan kuulustelukertomukset huolella ennen niiden allekirjoittamista. Seuraavan kerran A on tavannut puolustajansa vangitsemisoikeudenkäynnissä 4.10.2017, jolloin A on edelleen kiistänyt teon.

A:n esitutkintakertomuksista ilmenee, että A on oma-aloitteisesti kertonut osallisuudestaan tutkittavaan rikokseen ensimmäisen kerran 5.10.2017. A on kertonut itselleen raskauttavimmista seikoista kuulusteluissa 10.10.2017 ja 18.10.2017 kello 13:50. A on kuulustelujen alussa kysyttäessä vastannut, ettei hän tarvitse avustajaa paikalle. A:n puolustaja ei ole ollut läsnä edellä mainituissa kuuluisteluissa. D on kertonut, ettei puolustajalle ole myöskään ilmoitettu edellä mainituista kuulusteluista. D:n mukaan tämä on johtunut siitä, että poliisi on tulkinnut puolustajan aikaisemmat lausumat niin, ettei hän halua tulla kuulusteluihin paikalle, ellei A itse sitä vaadi. D on lisäksi kertonut, että tästä johtuen A:n kuulemiset on esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän käymän keskustelun johdosta päätetty videoida. D on vielä kertonut kuulustelleensa A:ta aiemminkin eikä D:llä ollut herännyt kuulusteluissa epäilyksiä sen suhteen, etteikö A olisi ymmärtänyt, mitä avustajasta luopuminen tarkoittaa.

D:n kertomuksella on edelleen tullut selvitetyksi, että A on ollut 4.10.2017 pidetyn vangitsemisistunnon jälkeen seuraavan kerran yhteydessä puolustajaansa puhelimitse 18.10.2017 kello 11.45, eli 5.10. - 10.10.2017 järjestettyjen kuulustelujen jälkeen, mutta ennen 18.10.2017 järjestettyä kuulustelua. A on ollut puolustajaansa puhelimitse yhteydessä vielä 19.10.2017. A:n kertoman mukaan puhelinkeskusteluissa on ainoastaan keskusteltu vangitsemiseen ja yhteydenpidon rajoittamiseen liittyvistä seikoista. Vielä A on tavannut puolustajansa vangitsemisasian uudelleen käsittelyissä 24.10.2017 ja 14.11.2017. Vangitsemisistuntojen välissä A:ta on kuultu 30.10.2017 ja 1.11.2017 ilman puolustajaa. Rekonstruktio on toimitettu 31.10.2017 ilman puolustajan läsnäoloa. Todistaja D:n mukaan rekonstruktiosta oli samana päivänä ilmoitettu puolustajalle, mutta tämä oli puhelimessa ilmoittanut D:lle, ettei näe syytä tulla rekonstruktioon paikalle.

Epäilty rikosnimike on muutettu taposta murhaksi rekonstruktion jälkeen, mutta päätöksen tarkempi ajankohta on jäänyt asiassa epäselväksi. A:ta on kuultu esitutkinnassa epäiltynä taposta paitsi viimeisen kerran 17.12.2017 kuultaessa, jolloin A:lle on ilmoitettu epäillyn rikosnimikkeen muuttumisesta murhaksi.

Käräjäoikeus on 29.1.2018 antamallaan päätöksellä vapauttanut A:lle 2.10.2017 lukien määrätyn puolustajan tehtävästään ja määrännyt A:lle uuden puolustajan 9.1.2018 lukien.

A:n ymmärryskyky

A:lla on nyt käsiteltävää hyödyntämiskieltoa koskevan rikosasian vuoksi toimitetussa mielentilatutkimuksessa todettu muun muassa monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö. Mielentilatutkimuksen liitteenä olevan neuropsykologian erikoispsykologi F:n lausunnon mukaan A:n kognitiivista tasoa oli pidetty lapsuudessa heikkolahjaisuutena, mutta kuudentoista vuoden iässä A:lle oli asetettu lieväasteisen kehitysvammaisuuden diagnoosi. Ajankohtainen kognitiivisen suoriutumisen yleistaso on lausunnon mukaan selvästi keskitasoa heikompaa tai erittäin heikkoa tasoa. A on taipuvainen suhtautumaan asioihin passiivisella tavalla, mikä selittynee ainakin osittain heikolla ymmärryskyvyllä. A:n älyllistä tasoa voidaan pitää pikemminkin laaja-alaiseen oppimisvaikeuteen kuin kehitysvammaisuuteen viittaavana.

F on hovioikeudessa kuultaessa kertonut A:n olevan älyllisesti heikkoa tasoa, mutta A:lla ei mielentilatutkimuksissa ollut todettu varsinaista kehitysvammaa. A:n on vaikea ymmärtää monimutkaisia lauserakenteita, hänen kykynsä tuottaa puhetta on niukkaa ja hänen sanavarastonsa on tavallista suppeampi. A ei pysty ymmärtämään monimutkaisia käsitteitä tai pitkiä lauserakenteita. Asiat tulee selittää ja esittää A:lle lyhyinä lauseina, jotta hän ymmärtäisi ne.

Johtopäätökset

Ottaen huomioon edellä A:sta esitetty lääketieteellinen selvitys hovioikeus katsoo, että A on ollut esitutkinnassa haavoittuvassa asemassa. Asiassa on tosin jäänyt epäselväksi, onko esitutkintaviranomainen tai edes A:n puolustaja tullut tietoiseksi A:n haavoittuvuudesta. Edellä mainitulla seikalla ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä päätettäessä A:n kuulustelukertomusten ja rekonstruktion hyödyntämisestä, vaan tältä osin ratkaisevaa on se, onko A luopuessaan avustajasta ja oikeudestaan olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen ymmärtänyt, mistä hän luopuu. Lisäksi on otettava huomioon, onko asiassa muutoin tullut esille seikkoja, jotka olisivat antaneet esitutkintaviranomaiselle aihetta kiinnittää huomiota avustajan tarpeellisuuteen esitutkintakuulusteluissa. Tältä osin hovioikeus lausuu seuraavaa.

A on kuulustelujen aikana ollut vapautensa menettäneenä, mikä on vaikeuttanut hänen puolustuksensa järjestämistä. A:n puolustautuminen on tässä tilanteessa edellyttänyt, että hänellä on avustaja, joka asianmukaisesti hoitaa tehtävänsä. Saatu selvitys osoittaa, että A:n ja hänen puolustajansa välillä on ollut jossain määrin yhteydenpitoa, joskin A:n kertoman mukaan yhteydenpito on koskenut ainoastaan pakkokeinoja. Asiassa esitetyn selvityksen valossa vaikuttaa siltä, että A:lle määrätty puolustaja on suhtautunut puolustajantehtäväänsä hyvinkin passiivisesti, mistä myös esitutkintaviranomainen on tullut tietoiseksi ja tästä johtuen päätynyt videoimaan kuulustelut. Kuulustelujen videoimisen ei kuitenkaan voida katsoa nyt käsiteltävän tapauksen olosuhteet huomioon ottaen vapauttavan esitutkintaviranomaista tälle kuuluvasta vastuusta turvata rikoksesta epäillyn puolustus.

A:n puolustuksen asianmukaista järjestämistä on edellyttänyt myös se, että hän on ollut vakavasta rikoksesta epäiltynä. A:n menettelyn oikeudellinen arviointi on ollut epäselvä ja häntä on esitutkinnassa kuulusteltu ensin taposta ja myöhemmin murhasta epäiltynä ja hänet on käräjäoikeudessa tuomittu tapon yrityksestä. Poliisin ja syyttäjän on täytynyt olla tietoisia asian oikeudellisesta epäselvyydestä. A ei ole voinut ilman avustajaa arvioida, millä tavalla hänen lausumansa voivat vaikuttaa teon rikosoikeudelliseen arviointiin. A:lta on kuulustelujen alussa vain lyhyesti kysytty, tarvitseeko hän avustajaa, johon A on vastannut kieltävästi. A ei ole kertonut osuudestaan tekoon ensimmäisessä kuulustelussa puolustajansa läsnä ollessa. A ei ole ollut kykenevä yksin arvioimaan avustajan tarpeellisuutta kuulusteluissa, ottaen huomioon puutteet A:n kognitiivisissa taidoissa sekä A:han kohdistuneiden rikosepäilyjen vakavuus ja epäselvyys. Näin ollen siinä vaiheessa, kun A on muuttanut kertomustaan, esitutkintaviranomaisen olisi tullut kiinnittää erityistä huomiota avustajan tarpeellisuuteen.

Siitä seikasta, että A on oma-aloitteisesti kertonut tapahtumista, ei edellä kerrotulla tavalla voida päätellä, että A olisi ymmärtänyt, mitä avustajasta luopuminen tarkoittaa. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että A:n tarkoituksena olisi ollut taktikoida lausumiaan hyödyntämiskiellon piiriin.

A on sittemmin oikeudenkäynnissä kiistänyt osallisuutensa tekoon ja A:n esitutkintakertomukset ovat olleet keskeinen näyttö hänen syyllisyytensä tueksi.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että haavoittuvassa asemassa ollut A ei ole ymmärtänyt oikeuksiaan ja asemaansa tavalla, jota pätevä luopuminen oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen tai oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa edellyttäisivät. A:n esitutkinnassa antamien kuulustelukertomusten ja rekonstruktiosta tehdyn tallenteen hyödyntäminen hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä vaarantaa A:n oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, eikä kuulustelukertomuksia ja rekonstruktiosta tehtyä tallennetta näin ollen saa hyödyntää hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä asiassa.

Päätöslauselma

Asiassa ei saa A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä hyödyntää A:n esitutkinnassa 5.10.2017, 10.10.2017, 18.10.2017, 30.10.2017, 1.11.2017 ja 17.12.2017 antamaa lausumaa eikä rekonstruktiosta A:n osalta tehtyä tallennetta.

- - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
hovioikeudenneuvos Pirjo Soininen
hovioikeudenneuvos Harri Hyvärinen

Valmistelija: hovioikeuden esittelijä Tyyni Laiho

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että polttoaineen anastamisesta epäillyn henkilön kuvan ja nimen julkaiseminen loukkasi tämän yksityisyyttä, eikä polttoaineautomaattiin kiinnitetty tarra merkinnyt pätevää suostumusta perusoikeutena suojatun yksityiselämän loukkaamiseksi. Teon rangaistavuutta ei poistanut myöskään poliisin edustajan lehdessä esittämä kannanotto, että teosta ei tulisi seuraamuksia.

ITÄ-UUDENMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 4.10.2018

Asia Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

Syyttäjän rangaistusvaatimus
1. Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
09.01.2017 - 01.06.2018 Hyvinkää

A ja B ovat yhdessä toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittäneet C:n yksityiselämästä tiedon ja kuvan siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

A on esimiehensä B suostumuksella julkaissut erään huoltoaseman Facebook -sivulla kuvan C:stä tilanteessa, jossa C ilmoituksen mukaan anastaa polttoainetta. Kuva on huoltoaseman viralliselle Facebook-sivulle ja kirjoituksessa on mainittu C nimeltä. Kirjoitusta on myös pyydetty jakamaan eteenpäin.

Julkaisu on jaettu eteenpäin ainakin 2331 kertaa.

……

Vastaus

Vastaajat ovat myöntäneet syytteen teonkuvauksen oikeaksi kiistäen syyllistyneensä asiassa rikokseen. Perusteeksi vastaajat ovat katsoneet, että toteamus siitä, että C on anastanut polttoainetta, on riidaton. Koska Facebook-ilmoitus koskee rikosta, se ei ole koskaan yksityisasia. Kertomalla rikoksesta, vastaajat eivät ole syyllistyneet rikokseen. Lisäksi vastaajat ovat katsoneet, että C on anastamalla bensaa antanut suostumuksensa Facebook-sivustolla julkaisemiseen. Ilmoituksessa on selkeästi mainittu, että varastamalla annat suostumuksen julkaisuun Facebook-sivustolla. Mikäli vastaajien katsotaan syyllistyneen tekoon, se on niin vähäinen, että heidät tulee jättää rangaistukseen tuomitsematta.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n tunnustamat tosiseikat osoittivat, että he olivat menetelleet syytteessä kuvatulla tavalla.

Käräjäoikeus katsoi, että teko oli loukannut C:n yksityisyyden suojaa ja ollut omiaan aiheuttamaan tähän kohdistuvaa halveksuntaa. Rikosepäilyä koskevan tiedon julkaiseminen ei ollut ollut tarpeen teon yleisen merkityksen vuoksi.

Edelleen käräjäoikeus katsoi, ettei suostumus kuvan julkaisemiseen ollut voinut perustua polttoainemittareihin kiinnitettyihin teksteihin ja että A:n ja B:n erehdyksellä teon rangaistavuuden suhteen ei ollut asian arvioinnissa merkitystä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n sakkorangaistuksiin.

------

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Jussi Huuskonen

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 4.12.2019

Valitus

A ja Bovat vaatineet, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään. Toissijaisesti he ovat vaatineet, että heidät jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

A ja B olivat menetelleet syytteessä kuvatulla tavalla, mutta he eivät olleet syyllistyneet rikokseen. Tieto C:n syyllistymisestä rikokseen ei kuulunut ainakaan hänen yksityisyyden suojansa keskiöön. Polttoainemittarissa olleen ilmoituksen perusteella C oli antanut suostumuksensa kuvansa julkaisemiseen anastamalla polttoainetta.

Valittajat olivat erehtyneet pitämään tekoaan sallittuna. A oli tiedustellut Teboilin aluemyyntipäälliköltä, voiko polttoainetta anastaneen henkilön tiedot julkaista Facebookissa. Lisäksi Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen rikoskomisario oli todennut ennen tekoajan päättymistä, että menettelystä ei koidu seuraamuksia.

Syyttäjä ja C ovat vaatineet, että valitus hylätään.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

C oli 9.1.2017 tankannut Hyvinkäällä Kehäkujan Teboil-huoltoasemalla maksamatta. Polttoaineautomittarissa olleen ilmoituksen mukaan anastamalla polttoainetta hyväksyi kuvansa julkaisemisen Facebookissa. Huoltoaseman myymäläpäällikkö B oli esimiehensä A:n suostumuksella julkaissut huoltoaseman Facebook-sivulla valvontakameran kuvan C:stä tankkaamassa autoaan. Kuvan yhteydessä oli ollut teksti: ”HUOMIO!! Tunnistaako kukaan? Rekkarin perusteella C Hyvinkäältä. Käynyt meillä lainaamassa polttoainetta viime lauantaina 7.1. ja tänään maanantaina 9.1. Henkilö ei ilmeisesti tiedä, että polttoaineet tulisi myös maksaa tankkauksen jälkeen!! TÄTÄ SAA JAKAA ETEENPÄIN!!” Julkaisua oli jaettu edelleen ainakin 2.331 kertaa. Ennen julkaisua B oli tiedustellut huoltoaseman aluemyyntipäälliköltä, voiko kuvan julkaista.

C:n avustaja oli ollut yhteydessä A:han julkaisun poistamiseksi. Julkaisu oli kuitenkin poistettu vasta kesällä 2018.

Aamupostin verkkojulkaisussa 10.1.2017 julkaistussa uutisessa haastateltu Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen rikoskomisario oli todennut, että jos epäily kohdistuu oikeaan henkilöön, tekijälle ei ole tiedossa seuraamuksia.

Asiassa on kysymys siitä, ovatko A ja B syyllistyneet menettelyllään yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen sekä tuomittavasta rangaistuksesta ja vahingonkorvauksista.

Arviointi ja johtopäätökset

Onko julkaisu loukannut C:n yksityiselämää?

Rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä tuomitaan se, joka oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Saman pykälän 3 momentin rajoitussäännöksen mukaan yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Kysymys rikoksesta epäillyn tai tuomitun henkilötietojen julkaisemisesta on arvioitava tapauskohtaisesti. Jos tietty rikos on senlaatuinen, ettei sillä voida katsoa olevan yhteiskunnallista merkitystä, sitä koskeva tieto kuuluu tekijänsä yksityiselämän suojattaviin seikkoihin (HE 19/2013 vp s. 39).

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:51 todennut muun muassa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on huomiota kiinnitetty kohteen asemaan julkisuuden henkilönä, julkaistujen tietojen oikeellisuuteen, syyttömyysolettaman noudattamiseen sekä julkaisun tyyliin ja otsikointiin (Sciacca v. Italia 11.1.2005, Lappalainen v. Suomi 20.1.2009,

Axel Springer AG v. Saksa 7.2.2012 ja Egill Einarsson v. Islanti 7.11.2017). Korkein oikeus on katsonut, että törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitun henkilön kuvan julkaiseminen Facebook-sivulla yhdessä sanottua tekoa koskevan uutisen kanssa täytti yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistön.

Julkaisussa on kerrottu C:n lainanneen kahdesti polttoainetta ja jättäneen sen maksamatta. On kuitenkin selvää, että julkaisulla on tarkoitettu saattaa laajempaan tietoon se, että C on anastanut polttoainetta. Näin julkaisun lukijat ovat sen myös ymmärtäneet.

Julkaisussa ei ole kommentoitu polttoainevarkauksia tai muutakaan rikollisuutta yleisellä tasolla. Julkaisun sisältö, esittämistapa tai muutkaan seikat eivät tue valittajien väitettä siitä, että heidän tarkoituksenaan olisi ollut käsitellä pienten sakkorangaistuksilla sovitettavien tekojen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Julkaisuhetkellä kysymys on ollut vasta rikosepäilystä, tosin vahvasta sellaisesta, mutta selvästi vähäisemmästä teosta, kuin mistä edellä mainitussa korkeimman oikeuden ratkaisussa on ollut kysymys. Vaikka valittajilla olisikin ollut tarkoituksena käsitellä mainittuja, kokemiaan yhteiskunnallisia epäkohtia, ei tämä olisi edellyttänyt C:n nimen julkaisemista. Hovioikeus siten käräjäoikeuden tavoin katsoo, että julkaisu on merkinnyt puuttumista C:n yksityisyyden suojaan ja selvästi ylittänyt sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Valittajat ovat näin ollen rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla saattaneet lukuisten ihmisten saataville tiedon ja kuvan C:n yksityiselämästä. Julkaisun asiayhteys sekä kehotus jakaa sitä edelleen ovat olleet omiaan aiheuttamaan C:hen kohdistuvaa halveksuntaa.

Onko C antanut suostumuksen kuvan ja tiedon levittämiseen?

Rikoslain 24 luvun 8 §:n esitöiden mukaan teko ei ole oikeudeton, jos tiedonlevittämiseen on ollut kyseisen henkilön suostumus. Suostumus voidaan antaa nimenomaisesti tai hiljaisesti. Paljon julkisuudessa olevien henkilöiden yksityisasioista kertomista on voitu pitää sallittuna hiljaisen suostumuksen perusteella. Tällaisen suostumuksen olettaminen on kuitenkin ongelmallista, koska yksityisyyden suoja on perusoikeutena suojattu oikeushyvä. Ilman nimenomaista lupaa ei ole yleensä perusteltua olettaa, että henkilö olisi suostunut ainakaan yksityiselämään syvälle käyvien tietojen julkistamiseen. Lisäksi suostumus on aina peruutettavissa (HE 19/2013 vp s. 41).

Kirjallisena todisteena esitetyn polttoainemittarista otetun kuvan perusteella ilmoitus kuvan julkaisemisesta Facebookissa on ollut selvästi näkyvillä. Asiassa ei ole aihetta epäillä, että C ei olisi nähnyt ilmoitusta. Oikeuskäytännössä on hyväksytty yksityisoikeudellisen sopimuksen syntyminen toimimalla selkeän pysäköintikieltoa koskevan merkin vastaisesti, kun kieltoon oli liitetty ilmoitus kiellon rikkomisesta perittävästä valvontamaksusta (KKO 2010:23). Perusoikeuksia kaventavan suostumuksen antamiseen mainitulla tavalla tulee kuitenkin edellä mainittu lain esitöiden

kannanotto huomioon ottaen suhtautua pidättyväisemmin kuin yksityisoikeudellisen sopimuksen synnyttävään tahdonilmaisuun. Sen vuoksi hovioikeus käräjäoikeuden tavoin katsoo, ettei suostumusta kuvan julkaisuun ole pätevästi voinut perustaa polttoainemittarissa olleeseen ilmoitukseen. Ilmoitus on lisäksi koskenut vain kuvan julkaisemista, joten C:n nimi on joka tapauksessa julkaistu ilman hänen suostumustaan. Julkaisua ei ole myöskään poistettu C:n avustajan yhteydenotosta huolimatta. C:n yksityiselämää koskevan tiedon ja kuvan levittämiselle ei siten ole

ollut pätevää suostumusta.

Tunnusmerkistöerehdys ja kieltoerehdys

Rikoslain 4 luvun 1 §:ssä säädetyn tunnusmerkistönerehdyksen osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset.

Rikoslain 4 luvun 2 §:ssä säädetyn kieltoerehdyksen perusteella, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, viranomaisen virheellisen neuvon tai muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi.

Lain sisällön vaikeaselkoisuus voi olla rangaistusvastuusta vapauttava seikka yleensä vain, jos lain sisällön selvittäminen on kohtuuttoman vaikeaa tai ylivoimaista. Viranomaisen virheellisen neuvon perusteella vastuusta voi vapauta tilanteissa, joissa tekijä on kääntynyt viranomaisen puoleen tulkinnallisesti epäselvässä tilanteessa. Erehdys voi olla anteeksiannettava erityisesti, jos neuvoa kysyneellä on ollut perusteet pitää neuvoa auktoritatiivisena päätöksenä asiassa. Neuvon tulee lisäksi olla selvä ja yksiselitteinen ja perustua täydelliseen ja totuudenmukaiseen selontekoon (HE

44 2002 vp s. 106 - 107).

Valittajat eivät ole yrittäneet selvittää lain sisältöä tai tekonsa sallittavuutta etukäteen muulla tavoin kuin tiedustelemalla asiasta aluemyyntipäälliköltä. Lain sisällön tarkempi selvittäminen ennen tekoa ei olisi ollut kohtuuttoman vaikeaa tai ylivoimaista. Verkkojulkaisun uutisessa oleva rikoskomisarion kannanotto ei myöskään ole sellainen viranomaisen päätökseen verrattavissa

oleva neuvo, joka poistaisi rangaistusvastuun. Lisäksi valittajat eivät ole poistaneet julkaisua silloinkaan, kun he ovat tulleet tietoisiksi heihin kohdistuvasta rikosepäilystä. Edellä mainituilla ja muuten käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla kysymykseen ei tule kieltoerehdykseen

perustuva rangaistusvaatimuksesta vapautuminen.

----

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta

----

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Jarmo Kilpelä
Hovioikeudenneuvos Ari Kyllönen
Hovioikeudenneuvos Satu Saarensola

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Antti Ignatius

Äänestys.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto asiassa

Hovioikeudenneuvos Ari Kyllönen:

Rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan, joka oikeudettomasti 1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä sakkoon. Pykälän 3 momentin mukaan yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisenä ei pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Rikoksentekijän yksityisyyden suoja on sitä vahvempi, mitä lievemmästä teosta on kysymys. Silti selkeä lähtökohta on, että rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia (KKO 2005:136 ja KKO 2018:51).

Syytteessä mainitussa ilmoituksessa on ollut kysymys polttoaineen anastamisesta. Rikoslain 28 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan, joka anastaa toisen hallusta irtainta omaisuutta, on tuomittava varkaudesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, jos varkaus, huomioon ottaen anastetun omaisuuden arvo tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava näpistyksestä sakkoon. Hallituksen esityksen mukaan irtaimen omaisuuden anastamista ei välttämättä ole pidettävä näpistyksenä, vaikka anastetun omaisuuden arvo on vähäinen (HE 66/1988, s. 38). Oikeuskäytännössä on puolestaan katsottu, että jos anastussarjan kukin teko on osa tekijän etukäteen tekemästä anastusten suorittamista koskevasta suunnitelmasta, mikään anastuksista ei ole kokonaisuutena arvioiden vähäinen omaisuuden arvosta riippumatta (KKO 2002:33). Rikoksia, joiden toteuttamiseen sisältyy laissa rikoksen paheksuttavuutta lisäävinä pidettyjä piirteitä, ei yleensä voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisinä (KKO 2011:66). Tapauksessa Helsingin HO 25.1.2012 tuomio nro 180, R 11/1452, A oli anastanut polttoainetta eri

huoltoasemilta siten, että hän oli tankannut polttoainetta autoonsa ja poistunut maksamatta. A tuomittiin varkauksista vankeusrangaistukseen. Tapauksessa Helsingin HO 23.3.2018 tuomio nro 18/112670, R 17/1752, B oli anastanut polttoainetta eri huoltoasemilta siten, että hän oli tankannut polttoainetta autoonsa ja poistunut maksamatta. B tuomittiin varkauksista vankeusrangaistukseen.

Puolustuksen mukaan valittajien tarkoitus oli anastajan kuvan julkaisulla näpistelyn lopettaminen ja huomion kiinnittäminen merkittävään yhteiskunnalliseen ja lainsäädännölliseen ongelmaan. Mielestäni tälle perustelulle voidaan antaa jonkin verran merkitystä, koska on yleisesti tunnettua, että syytteessä mainitun teon aikaan ja sitä ennen julkisuudessa oli ollut keskustelua polttoainevarkauksista (Tässä tankkaa bensavaras, Iltalehti 10.6.2010, Suomi on polttoainevarkaiden paratiisi, Yle.fi 27.1.2012, Liiketoimintaa turvallisesti – kansallinen strategia yritystoiminnan turvallisuuden parantamiseksi, Sisäasiainministeriön julkaisusarja 30/2012, Bensavarkaudet rasittavat polttoainealaa, Kauppalehti 15.6.2015, Netissä levinnyt kuva tehosi – Bensavaras ilmoittautui itse poliisille, Aamuposti 1.4.2016, Polttoainevarkauksia tapahtuu lähes päivittäin – vahingossa tai tahallaan , Yle.fi 25.7.2016, Huoltamo kyllästyi jokaviikkoisiin bensiininäpistyksiin – VS: Ovela keino pysäytti varkaat, Verkkouutiset.fi 25.3.2017 ja Huppu päässä ja väärät rekisterikilvet autossa – huoltamoyrittäjä kyllästyi bensavarkaisiin ja turvautui sosiaaliseen mediaan, Yle.fi 11.4.2018).

Syytteessä mainittu kuva ja tieto on laitettu huoltoaseman Facebook-sivulle 9.1.2017. Seuraavana päivänä on julkaistu julkiseen keskusteluun liittyvä lehtihaastattelu, jossa poliisin edustaja on ilmoittanut kantanaan, ettei syytteessä tarkoitetusta julkaisemisesta ole tulossa seuraamuksia.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että joissakin tapauksissa tarve ehkäistä ennalta uusia rikoksia voi puoltaa sitä, että rikoksentekijän nimeä ja henkilöllisyyttä koskeva tieto julkaistaan (KKO 2005:136).

Puolustus on vedonnut myös siihen, että kysymyksessä olevaan bensiiniautomaattiin on ollut liimattuna teksti "Varastamalla polttoainetta, hyväksyt kuvasi julkaisun Facebookissa." Asianomistaja on puolestaan ilmoittanut, että hän ei ollut nähnyt lappua.

Tapauksessa KKO 2010:23 yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Korkein oikeus katsoi, että ajoneuvon kuljettajan oli katsottava tulleen tietoiseksi siitä, että kysymyksessä oli yksityinen alue, jolla pysäköinti oli kielletty ja että kiellon vastaiseen pysäköintiin liittyi 40 euron suuruinen valvontamaksu. Kuljettajalle, joka oli kiellon vastaisesti halunnut pysäköidä ajoneuvonsa alueelle, voitiin näissä olosuhteissa asettaa sopimukseen perustuva velvollisuus valvontamaksun suorittamiseen.

Katson, että bensiiniautomaatissa ollut teksti "Varastamalla polttoainetta, hyväksyt kuvasi julkaisun Facebookissa." on ollut näkyvällä paikalla ja selkeästi esillä. Katson, että polttoainetta varastava antaa tällaisessa tilanteessa luvan kuvansa julkaisuun.

Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskeva rikos on vain tahallisena rangaistava.

Suomen perustuslain 8 §:ssä säädetystä rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, ettei ketään saa tuomita rangaistukseen ilman lain tukea. Laillisuusperiaatteeseen sisältyy myös täsmällisyysvaatimus eli laissa pitää täsmällisesti osoittaa, mitkä teot säädetään rangaistaviksi eli laki ei saa olla epämääräinen (ks. Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus, Helsinki 2012, s. 37-41, Melander, Sakari: Rikosvastuun yleiset edellytykset, Helsinki 2016, s. 186, KKO 2013:12, KKO 2015:22, KKO 2016:42 ja KKO 2016:53. Ks. myös Itä-Suomen HO 27.6.2014 tuomio nro 14/128184, R 14/428: metsästysrikosta koskeva rikoslain 48 a luvun 1 § ei täyttänyt laillisuusvaatimuksen rikoslainsäädännölle asettamaa täsmällisyysvaatimusta ja Itä-Suomen HO 25.11.2014 tuomio nro 14/150398, R 14/953: Rikoslain 41 luvun 1 §:n 1 momentti ja ampuma-aselain muutettu 2 § eivät täyttäneet laillisuusvaatimuksen rikoslainsäädännölle asettamaa täsmällisyysvaatimusta).

Hallituksen esityksen mukaan ongelmallisen tapausryhmän yksityiselämän suojan laajuuden kannalta muodostaa tavallisten ihmisten virallisten normien vastainen käyttäytyminen eli käyttäytyminen, joka tullessaan ilmi voi johtaa virallisiin seuraamuksiin (HE 19/2013, s. 39).

Katson, että joka tapauksessa rikoksentekijän kuvan ja nimen levittämiseen tulisi suhtautua vähemmän ankarasti silloin, kun levittämiseen syyllistyy rikoksesta vahinkoa kärsinyt asianomistaja tai sellaisen edustaja verrattuna siihen, että levittäjä on joku täysin ulkopuolinen taho.

Katson, että kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen tässä tapauksessa syytteessä mainitun kuvan ja tiedon ilmaiseminen ei ole selvästi ylittänyt sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Sen vuoksi hylkään syytteen ja muut vaatimukset ja velvoitan valtion korvaamaan valittajien oikeudenkäyntikulut asiassa.

Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Osakkeenomistaja oli asentanut huoneistonsa parvekkeelle ilmalämpöpumpun. Yhtiö oli kieltänyt muutostyön. Kysymys siitä, kuuluiko ilmalämpöpumpun asentaminen parvekkeelle osakkeenomistajan muutostyöoikeuden piiriin. Lisäksi kysymys siitä, oliko muutostyön kieltäminen kohtuutonta ottaen huomioon siitä aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty. Lisäksi asiassa oli otettava kantaa ilmalämpöpumppujen kieltämistä koskevan yhtiökokouksen päätöksen pätemättömyyteen.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 17.8.2018

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Osakkeenomistaja A vaati kanteessaan muun ohella, että käräjäoikeus julistaa pätemättömäksi asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksen päätöksen, jossa osakkeenomistajilta oli kielletty ilmalämpöpumppujen asentaminen parvekkeilleen, ja oikeuttaa A:n asentamaan ilmalämpöpumpun hallinnassaan olevalle parvekkeelle. Yhtiö vastusti kannetta.

Käräjäoikeus totesi, että ilmalämpöpumpun asennuttaminen yhtiön parvekkeille edellytti muutostöiden tekemistä yhtiön ulkoseinään ja siten julkisivuun. Muutokset kohdistuivat osittain yhtiön hallinnassa oleviin tiloihin, eikä niitä voitu tehdä ilman yhtiön suostumusta. Koska ilmalämpöpumpun asennuttaminen yhtiön parvekkeille ei kuulunut osakkeenomistajan muutostyöoikeuden piiriin, yhtiökokouksen päätös ilmalämpöpumppuasennusten kieltämisestä ei ollut asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen vastainen eikä siten pätemätön. Tuomioistuimen muutostyölupa ei voinut ulottua osakashallinnassa olevan tilan ulkopuolelle, joten käräjäoikeudella ei ollut toimivaltaa luvan myöntämiseen. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Nina Wahlstedt

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 29.11.2019

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan, asunto-osakeyhtiön ylimääräisen yhtiökokouksen - - - päätös kieltää osakkeenomistajilta ilmalämpöpumppujen asentaminen parvekkeilleen julistetaan pätemättömäksi, yhtiötä kielletään panemasta mainittua päätöstä täytäntöön ja hänet oikeutetaan asentamaan ilmalämpöpumppu hallinnassaan olevalle parvekkeelle. - - -

Perusteinaan A on lausunut, että yhtiökokouksen päätös on asunto-osakeyhtiölain vastainen. A:lla on oikeus asentaa ilmalämpöpumppu hallinnassaan olevalle parvekkeelle. A:n hallintaoikeus ulottuu hänen osakehuoneistonsa ja parvekkeensa väliseen seinään, joten hänellä on siihen muutostyöoikeus. Ilmalämpöpumpusta on A:lle merkittävää hyötyä, koska ilman sitä huoneisto on liian kuuma. Ilmalämpöpumpun asentaminen ei voi vahingoittaa rakennusta eikä aiheuttaa haittaa yhtiölle tai toisille osakkeenomistajille. Ilmalämpöpumppu on asennettu asianmukaisesti seinän ei-kantavaan kohtaan, se on lähes äänetön, eikä se muuta rakennuksen julkisivua. Yhtiöllä ei ole oikeutta kieltää muutostyötä, koska työn suorittaminen ei ole kohtuutonta ottaen huomioon aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaukset

Yhtiö on vaatinut, että valitus hylätään - - -.

Perusteinaan yhtiö on lausunut, että rakennuksen ulkoseinä kuuluu yhtiön hallintaan. Koska muutostyö kohdistuu yhtiön hallinnassa oleviin rakenteisiin, se edellyttää yhtiön suostumusta, jota ei ole annettu. Ilmalämpöpumppu aiheuttaa melua ja tärinää sekä muuttaa rakennuksen julkisivua. Koska ilmalämpöpumpun asentaminen muuttaa rakennuksen ulkoasua, se saattaa edellyttää rakennuslupaa tai ainakin toimenpidelupaa. Myös ulkoseinän puhkaiseminen, ilmalämpöpumpun tuottama kondenssivesi ja sähköasennukset saattavat aiheuttaa haittaa yhtiölle ja muille osakkeenomistajille, kun taas A:lle tuleva hyöty on hyvin vähäinen. Yhdenvertaisuusperiaate edellyttää, että ilmalämpöpumpun asentaminen pitäisi sallia kaikille osakkeenomistajille, jos se sallitaan yhdelle.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Osakkeenomistajan muutostyöoikeuden laajuus

Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan osakkeenomistajalla on oikeus tehdä kustannuksellaan muutoksia osakehuoneistossa. Mainitun lain 1 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan osakehuoneistolla tarkoitetaan sellaista huoneistoa ja muuta rakennuksen tai kiinteistön osaa, jonka hallintaan osakkeet tuottavat oikeuden. Säännöksen 2 momentin mukaan osakehuoneistoon kuuluu myös sellainen parveke, jolle on kulkuyhteys vain osakehuoneiston kautta. Yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä parvekkeen hallintaoikeudesta toisin. Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan yhtiön suostumuksella osakkeenomistaja voi kustannuksellaan tehdä muutoksia myös yhtiön hallinnassa olevissa tiloissa.

Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 24/2009 vp s. 99–100) mukaan muutostyöoikeus koskee yhtiöjärjestyksen perusteella osakkeenomistajan hallinnassa olevia alueita. Osakkeet tuottavat yleensä myös muutosten tekemiseen oikeuttavan hallintaoikeuden sellaisella parvekkeella, jolle on kulkuyhteys vain osakkeenomistajan osakehuoneistosta. Muutostyöoikeus ei ole kuitenkaan ehdoton. Esimerkiksi parvekkeiden osalta muutostyöoikeutta rajoittaa se, miten muutos vaikuttaa kiinteistön ulkonäköön tai yhtiön kunnossapidettäviin rakennuksen osiin. Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan yhtiön on pidettävä kunnossa muun ohella osakehuoneistojen rakenteet. Tietyn huoneiston sisäpuolisen kunnossapitotehtävän kuuluminen yhtiölle ei kuitenkaan sinänsä estä osakkeenomistajaa tekemästä omalla kustannuksellaan muutoksia myös näihin, yhtiön kunnossapitovelvollisuuden alaisiin kohteisiin (HE 216/1990 vp s. 56). Oikeuskirjallisuudessa (mm. Furuhjelm, Marina – Kanerva, Ari – Kuhanen, Petteri – Rosén, Aki: Asunto-osakeyhtiölaki. Kommentaari. Osa 1, 2019, s. 343) on todettu, että asunto-osakeyhtiölain 4 luvun määrittelemä kunnossapitovastuun jako ei rajoita osakkaan oikeutta muutostöihin.

Edellä todetun perusteella osakkeenomistajalla on lähtökohtaisesti muutostyöoikeus, jos muutostyön kohteena oleva tila on hänen hallinnassaan. Kysymys hallintaoikeudesta ratkeaa asunto-osakeyhtiölain ja yhtiöjärjestyksen määräysten perusteella. Konkreettisen muutostyön suorittamistapaan ja kunnossapitovelvollisuuden jakautumiseen liittyvillä seikoilla, kuten sillä, että muutos kajoaa rakennuksen kantaviin rakenteisiin, ei ole tässä arvioinnissa merkitystä. Ne voivat sen sijaan vaikuttaa siihen, voiko yhtiö yksittäistapauksessa hyötyjen ja haittojen punninnan perusteella kieltää muutostyön.

Yhtiön yhtiöjärjestyksen - - - mukaan A:n omistamat yhtiön osakkeet - - - tuottavat oikeuden hallita asuinhuoneistoa - - -, jonka hallintaan kuuluu lasitettu parveke. Koska parveke on A:n hallinnassa, hänellä on siihen ja siten myös asuinhuoneiston ja parvekkeen väliseen seinään lähtökohtaisesti asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:n mukainen muutostyöoikeus. Yhtiön kiellettyä muutostyön asiassa on seuraavaksi arvioitava muutostyön sallittavuutta mainitun luvun 3 ja 6 §:n nojalla.

Kohtuuttomuusarvioinnin lähtökohdat

Asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan yhtiö voi kieltää muutostyön, jos työn suorittaminen olisi kohtuutonta, kun otetaan huomioon aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty. Saman luvun 6 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi oikeuttaa osakkeenomistajan tekemään muutoksen, jos yhtiö kieltää sen. Säännöksen 2 momentin mukaan tuomioistuin voi oikeuttaa osakkeenomistajan tekemään muutoksen, jos sen kieltäminen olisi kohtuutonta, kun otetaan huomioon aiheutuvan haitan määrä ja osakkeenomistajalle koituva hyöty.

Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 24/2009 vp s. 102–103) mukaan haitan tai vahingon aiheutumisen on oltava yleisesti arvioiden todettavissa, jotta se voi oikeuttaa yhtiön kieltämään muutostyön. Vain vähäistä suurempi haitta tai vahinko voi johtaa siihen, että muutostyölle tarvitaan yhtiön suostumus. Muutostyön kieltäminen on yleensä kohtuutonta silloin, jos muutostyö olisi mahdollista toteuttaa siten, ettei siitä aiheudu olennaista haittaa tai osakkeenomistaja korvaa siitä aiheutuvan vahingon ja haitan. Yhtiöllä on oikeus kieltää muutostyö ainoastaan, jos haittaa tai vahinkoa ei ole mahdollista kokonaan poistaa ja olisi kohtuutonta edellyttää suostumuksen antamista edes korvausta vastaan. Haitaksi katsotaan myös vahinkoriskin lisääntyminen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Muutostyöstä aiheutuva hyöty

A:lle muutostyöstä koituva hyöty on huoneiston viilentäminen kesäisin. Kerrostalon kahdeksannessa eli ylimmässä kerroksessa asuvan A:n ja seitsemännessä kerroksessa asuvan todistaja B:n kertomuksilla on selvitetty, että taloyhtiön kiinteä jäähdytysjärjestelmä ei ole heidän huoneistoissaan riittävä ja että heidän asuntojensa makuuhuoneet ovat kesäisin kohtuuttoman kuumat, mikä haittaa nukkumista. A:n ja B:n mukaan taloyhtiön jäähdytysjärjestelmän viilennysteho on heidän huoneistoissaan suhteellisesti pienempi kuin kerrostalon muissa huoneistoissa. - - - Mainituilla perusteilla ilmalämpöpumpun asentamisesta aiheutuu A:lle sellaista hyötyä, joka puoltaa muutostyön sallimista.

Muutostyöstä aiheutuva haitta

Seinän läpivienti

Oikeuskirjallisuudessa (Furuhjelm – Kanerva – Kuhanen – Rosén 2019, s. 366) on todettu, että muutostyön yhtiölle aiheuttama haitta voi olla esimerkiksi kiinteistön rakenteiden heikentyminen. Tällainen on tyypillisesti muutos, jossa kajotaan rakennuksen kantaviin rakenteisiin. Mikäli osakas aikoo tehdä muutoksia kantaviin rakenteisiin, hänen on muutostyöluvan saadakseen osoitettava, ettei muutos aiheuta rakenteiden heikkenemistä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Läpiviennin tekeminen seinään ei ole rakennusteknisesti poikkeuksellinen toimenpide. A on näyttänyt, että seinän läpivientiaukko on tehty huolellisesti hyvää rakennustapaa noudattaen ja kajoamatta kantaviin rakenteisiin. Vaikka reiän tekeminen seinään lähtökohtaisesti lisää vahinkoriskiä, haitan merkitys on edellä todettu huomioon ottaen tässä tapauksessa suhteellisen vähäinen.

Kondenssivesi

Valokuvilla sekä A:n ja todistaja C:n kertomuksilla on selvitetty, että ilmalämpöpumpun sisäyksikköön ilmasta tiivistyvä vesi eli kondenssivesi oli johdettu poistoputkella parvekkeen lattiakaivoon, josta se kulkeutuu kaupungin hulevesiviemäriin. A on siten näyttänyt, että sisäyksikön kondenssiveden poistamisesta oli huolehdittu asianmukaisesti.

- - - Ilmalämpöpumpun hankkimisen syy huomioon ottaen ei ole aihetta epäillä, että A käyttäisi ilmalämpöpumppua sen käyttötarkoituksen vastaisesti lämmitykseen, joten mahdolliseen lämmityskäyttöön sisältyvillä riskeillä ei ole haitta-arvioinnissa merkitystä.

Tärinä ja melu

A:n, C:n ja D:n kertomuksilla on selvitetty, että ilmalämpöpumpun ulkoyksikkö oli asennettu jousitetulle alustalle kumipalasten päälle. A:n huoneiston alapuolella asuva B on kertonut, ettei hän ollut havainnut ilmalämpöpumpusta aiheutuvan tärinää. A on siten näyttänyt, että ilmalämpöpumpun tärinä on vaimennettu asianmukaisesti.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

- - - A on näyttänyt, ettei ilmalämpöpumpusta aiheudu erityistä meluhaittaa. Vaikka ilmalämpöpumppu sinänsä aiheuttaa ääntä, se on esitetyn selvityksen perusteella niin vähäistä, ettei sillä ole haitta-arvioinnissa vähäistä suurempaa merkitystä.

Sähköasennukset

C:n kertomuksella on selvitetty, että hänellä on kylmäasentajan pätevyys, joka oikeuttaa ilmalämpöpumppujen asentamiseen ja siihen liittyvien sähköasennusten tekemiseen. Ilmalämpöpumpun asentaminen ei ollut edellyttänyt kiinteitä sähköasennuksia, vaan kysymys oli ollut sähköjohdon kytkemisestä parvekkeella olleeseen yhtiön asennuttamaan pistorasiaan. C:n kertomuksella ja valokuvilla on näytetty, että sähköasennustyö on tehty asianmukaisesti. Sähköasennuksista ei ollut siten aiheutunut sellaista haittaa, jolla olisi asiassa merkitystä.

Viranomaisluvat ja julkisivu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Jos muutostyöhön vaaditaan viranomaisen lupa, hallituksen on asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla haettava lupa tai valtuutettava osakkeenomistaja hakemaan se. Asunto-osakeyhtiölain esitöiden (HE 216/1990 vp s. 56) mukaan tuomioistuimen antama myönteinen päätös ei yksinään oikeuta muutoksen toteuttamiseen, jos siihen tarvitaan rakennusviranomaisen tai muun viranomaisen lupa. Tarvittava viranomaisen lupa voidaan hakea joko ennen asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi tai sen jälkeen. Edellä todettu huomioon ottaen sillä seikalla, edellyttääkö ilmalämpöpumpun asentaminen viranomaisen lupaa, ei ole merkitystä tämän asian arvioinnissa.

- - - A:n ilmalämpöpumppu, joka sijaitsee lasitetulla parvekkeella kerrostalon ylimmässä eli kahdeksannessa kerroksessa, on vaikeasti havaittavissa. Se ei siten aiheuta haittaa yhtiön julkisivulle. Myös sähköjohdot ja putket on valokuvilla näytetty asennetun siten, ettei niistä aiheudu näköhaittaa julkisivulle.

Yhdenvertaisuusperiaatteen merkitys

Asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 10 §:stä ilmenevän yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Yhtiökokous, hallitus tai isännöitsijä ei saa tehdä päätöstä tai ryhtyä muuhun toimenpiteeseen, joka on omiaan tuottamaan osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2016:43 (kohta 23) mukaan yhdenvertaisen kohtelun loukkaus on kysymyksessä silloin, jos samassa asemassa olevia osakkeenomistajia kohdellaan eri tavalla myöntämällä jollekin epäoikeutettua etua muiden osakkeenomistajien tai yhtiön kustannuksella.

Tässä tapauksessa osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden kannalta olennaista on se, että jokaisessa huoneistossa on asumisen kannalta asianmukainen lämpötila. Asiassa on selvitetty, että asunto-osakeyhtiössä on vain muutama muita isompi huoneisto, joissa taloyhtiön jäähdytysjärjestelmä on riittämätön. Tähän nähden kaikissa huoneistoissa ei ole vastaavaa lisäviilentämisen tarvetta kuin A:lla, eikä yhdenvertaisuusperiaate siten edellytä, että kaikilla osakkeenomistajilla olisi jatkossa oikeus asentaa parvekkeilleen ilma-lämpöpumppu. Ratkaisevaa merkitystä ei näin ollen ole myöskään sillä, ovatko muut osakkeenomistajat mahdollisesti halukkaita asentamaan ilmalämpöpumpun. Mainituilla perusteilla asiassa ei ole tarpeen arvioida, millaista haittaa yhtiölle aiheutuisi, jos kaikki osakkeenomistajat asentaisivat parvekkeilleen ilmalämpöpumpun.

Yhteenveto hyödyistä ja haitoista

Edellä todetuilla perusteilla ilmalämpöpumpun asentamisesta on A:lle varteenotettavaa hyötyä, kun taas yhtiölle aiheutuva haitta on suhteellisen vähäinen. Muutostyön kieltäminen on siten kohtuutonta.

Yhtiökokouspäätöksen pätemättömyys

Asunto-osakeyhtiölain 23 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan osakkeenomistaja voi moittia yhtiökokouksen päätöstä muun ohella silloin, jos päätös on asunto-osakeyhtiölain vastainen. Saman luvun 4 §:n 1 momentin nojalla moitekanteen johdosta annettavassa tuomiossa päätös voidaan kantajan vaatimuksesta julistaa pätemättömäksi. Kantajan vaatimuksesta voidaan samalla kieltää yhtiötä panemasta pätemätöntä päätöstä täytäntöön.

Koska ilmalämpöpumpun asentaminen parvekkeelle on asunto-osakeyhtiölain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu osakkeenomistajan muutostyöoikeuden piiriin kuuluva muutostyö, jonka yhtiö voi kieltää vain luvun 3 §:ssä säädetyin edellytyksin, asunto-osakeyhtiön ylimääräisen yhtiökokouksen päätös kieltää osakkeenomistajilta ilmalämpöpumppujen asentaminen on asunto-osakeyhtiölain vastainen ja siten pätemätön.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

Asunto-osakeyhtiön ylimääräisen yhtiökokouksen - - - päätös kieltää osakkeenomistajilta ilmalämpöpumppujen asentaminen parvekkeilleen julistetaan pätemättömäksi, yhtiötä kielletään panemasta mainittua päätöstä täytäntöön ja A oikeutetaan asentamaan ilmalämpöpumppu hallinnassaan olevalle parvekkeelle.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Laaksonen
hovioikeudenneuvos Kari Lahdenperä
hovioikeudenneuvos Virpi Vuorinen

Valmistelija: hovioikeuden esittelijä Miia Ylikulju

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Hakemusasia muuttui riitaiseksi, kun velkoja päätti riitauttaa velkajärjestelyhakemuksen. Velkojan edustajana perintäasiantuntija, jolla ei ollut oikeustieteellistä tutkintoa, ei täyttänyt oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:ssä säädettyjä asiamiehen kelpoisuusvaatimuksia eikä voinut toimia velkojan oikeudenkäyntiasiamiehenä asiassa velkojan riitauttaessa velkajärjestelyhakemuksen.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 12.4.2019

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Velkajärjestelyn hakija on pyytänyt käräjäoikeutta selvittämään velkojan lausuman allekirjoittaneen henkilön kelpoisuuden toimia asiamiehenä, koska asia on riitainen.

Käräjäoikeus on 12.4.2019 ratkaissut asiamiehen kelpoisuutta koskevan väitteen päättäessään velkajärjestelyn aloittamisesta. Käräjäoikeus totesi, että laissa ei säädetä sitä, missä vaiheessa hakemuksen katsotaan olevan riitainen. Käräjäoikeus katsoi, että asia muuttuu riitaiseksi, jos velkoja vastustaa hakemusta joko esittämällä velkajärjestelylain 10 §:n mukaisen esteperusteen tai vetoamalla 9 a §:n mukaiseen väliaikaiseen syyhyn. Asian riitauttavan lausuman toimittavan velkojan asiamiehen tulee täyttää oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1, 2 tai 3 momentissa mainitut kelpoisuusvaatimukset.

Tämän jälkeen käräjäoikeus päätöksellään 10.7.2019 vahvisti maksuohjelmaehdotuksen hakijan maksuohjelmaksi.

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjänotaari Henni Parviainen

TURUN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 10.12.2019

Ratkaisut, joihin on haettu muutosta

- - -

Pirkanmaan käräjäoikeus 12.4.2019 nro 12476

- - -

Asia

Asiamiehen kelpoisuus

Valittaja

Kansaneläkelaitos

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Kansaneläkelaitos on vaatinut, että sen asiamiehenä toimineen perintäasiantuntijan katsotaan täyttäneen oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:ssä säädetyt asiamiehen kelpoisuusvaatimukset ja olleen oikeutettu toimimaan Kansaneläkelaitoksen asiamiehenä sen lausuessa velkajärjestelyn edellytyksistä velkojia kuultaessa.

Perusteinaan Kansaneläkelaitos on lausunut, että sen asiamiehenä toiminut perintäasiantuntija on täyttänyt oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 4 momentin mukaiset asiamiehen kelpoisuusvaatimukset, koska hakemusasia on ollut riidaton siinä vaiheessa, kun perintäasiantuntija on antanut Kansaneläkelaitoksen lausuman velkajärjestelyhakemukseen. Asia on muuttunut riitaiseksi vasta, kun velallinen on kiistänyt velkojan tekemän esteväitteen. Kansaneläkelaitoksen toiminnan järjestämisen kannalta on tärkeää saada selvyys siihen kysymykseen, mitä kelpoisuusvaatimuksia velkojan asiamieheltä edellytetään lausuttaessa ensi kertaa velkajärjestelyhakemuksesta velkajärjestelyn esteiden ja edellytysten osalta.

Vastaus

Vastauksen pyytäminen valitukseen on ollut ilmeisen tarpeetonta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saa toimia asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja, jollei tässä tai muussa laissa toisin säädetä. Saman pykälän 4 momentin 2 kohdan mukaan myös muu kuin 1 momentissa mainittu, rehellinen ja muutoin kyseiseen tehtävään sopiva ja kykenevä täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu, voi toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana hakemusasiassa, joka ei ole riitainen.

Velallinen on 4.10.2018 vireille tulleessa hakemuksessaan hakenut velkajärjestelyä. Käräjäoikeus on kuullut velkojia velkajärjestelyhakemuksesta. Kansaneläkelaitos on 2.11.2018 antanut lausuman, jossa se on vastustanut velkajärjestelyhakemusta, koska velkajärjestelylle on yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan mukainen este. Lausuman on allekirjoittanut Kansaneläkelaitoksen perintäkeskuksen perintäasiantuntija, jolla ei ole oikeustieteellistä tutkintoa. Hakija on lausumassaan 15.11.2018 pyytänyt käräjäoikeutta selvittämään perintäasiantuntijan pätevyyden toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja 14.12.2018 antamallaan lausumalla katsonut, että velkajärjestelyn aloittamiselle ei ole velkojien tarkoittamaa estettä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lainsäädännössä ei ole säännöstä siitä, milloin hakemusasia muuttuu riitaiseksi. Asiasta on ristiriitaista oikeuskäytäntöä velkajärjestelyasioissa. - - -

Kansaneläkelaitos on edellä kerrotussa lausumassaan 2.11.2018 vastustanut hakemusta ja vaatinut sen hylkäämistä. Asianosaiset ovat olleet eri mieltä siitä, voidaanko hakemus hyväksyä. Asia on siten muuttunut riitaiseksi, kun Kansaneläkelaitos on päättänyt riitauttaa velkajärjestelyhakemuksen. Näin ollen Kansaneläkelaitoksen perintäkeskuksen perintäasiantuntija ei ole täyttänyt oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:ssä säädettyjä asiamiehen kelpoisuusvaatimuksia eikä ole tällä perusteella voinut toimia sen oikeudenkäyntiasiamiehenä asiassa.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus on ratkaissut asian päätöslauselmasta ilmenevällä tavalla.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi.

Pääasian osalta käräjäoikeuden ratkaisuun ei ole haettu muutosta.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeuden presidentti Kenneth Nygård
Hovioikeudenlaamanni Asko Nurmi
Hovioikeudenneuvos Arja Maunula
Hovioikeudenneuvos Juha Karvinen
Hovioikeudenneuvos Rita Melartin (eri mieltä)
Hovioikeudenneuvos Vilja Hahto (eri mieltä)
Hovioikeudenneuvos Atso Sinervo, joka esitteli asian

Äänestys

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA S 19/1480

Hovioikeudenneuvos Vilja Hahto:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Velvollisena lausumaan asiamiehen kelpoisuudesta totean olevani siitä samaa mieltä kuin enemmistö.

Hovioikeudenneuvos Melartin:

Olen samaa mieltä kuin hovioikeudenneuvos Hahto.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

B oli tilannut eri verkkokaupoista tuotteita suorittamatta niistä maksua, vaikka tuotteet oli jätetty noutamatta ja ne olivat sittemmin palautuneet lähettäjille. Kysymys siitä, täyttyikö petoksen tunnusmerkistö siitä huolimatta, että tilatut tuotteet olivat palautuneet niiden lähettäjille ja oliko B:n mahdollista vapautua rikosoikeudellisesta vastuusta tehokkaan katumisen nojalla.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 4.12.2018

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

2. PETOS
- - -

4.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä saaneet D:n lähettämään heille yhteensä 215 euron arvoisen Sony Zperia E5 -älypuhelimen.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta Sony Zperia E5 -älypuhelimen. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteen, jota he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan sitä maksaa.

Tuote on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

2. PETOKSEN YRITYS
- - -

4.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

6. PETOS
- - -

8.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä saaneet E:n lähettämään heille yhteensä 361,05 euron arvoisen tuotelähetyksen.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta yhteensä 361,05 euron arvosta tuotteita. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteita, joita he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan niitä maksaa.

Tuotteet on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

6. PETOKSEN YRITYS
- - -

8.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

9. PETOS
- - -

11.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä saaneet F:n lähettämään heille yhteensä 163,85 euron arvosta tuotteita.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta kynttilöitä, sukkia, kaksi käsilaukkua ja naisten saappaat yhteensä 163,85 euron arvosta. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteita, joita he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan niitä maksaa.

Tuotteet on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

9. PETOKSEN YRITYS
- - -

11.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

10. PETOS
- - -

11.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä G:n lähettämään heille yhteensä 188,50 euron arvoisen tuotelähetyksen.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta kahdet naisten housut ja kaksi naisten fleece-paitaa yhteensä 188,50 euron arvosta. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteita, joita he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan niitä maksaa.

Tuotteet on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

10. PETOKSEN YRITYS
- - -

11.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

11. PETOS
- - -

13.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä saaneet H:n lähettämään heille yhteensä 86,60 euron arvoisen tuotelähetyksen.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta yhteensä 86,60 euron arvosta kosmetiikkatuotteita. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteita, joita he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan niitä maksaa.

Tuotteet on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

11. PETOKSEN YRITYS
- - -

13.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

12. PETOS
- - -

13.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä saaneet E:n lähettämään heille yhteensä 175 euron arvoisen tuotelähetyksen.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta yhteensä 175 euron arvosta tuotteita. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteita, joita he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan niitä maksaa.

Tuotteet on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

12. PETOKSEN YRITYS
- - -

13.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

13. PETOS
- - -

13.11.2016 Turku

A ja B ovat yhdessä hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttämällä saaneet E:n lähettämään heille yhteensä 227,10 euron arvoisen tuotelähetyksen.

A ja B ovat yhdessä tilanneet C:n nimissä esiintyen --- verkkokaupasta yhteensä 227,10 euron arvosta tuotteita. Tilausta tehdessään A ja B ovat salanneet huonon maksukykynsä ja toisen nimellä esiintyen erehdyttäneet verkkomyyntiyrityksen lähettämään heille tuotteita, joita he eivät ole maksaneet, eikä heillä ole ollut aikomustakaan niitä maksaa.

Tuotteet on toimitettu tilaajille, mutta he eivät ole noutaneet tilausta postista, jolloin se on palautunut lähettäjälle.

Syyttäjän vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus:

13. PETOKSEN YRITYS
- - -

13.11.2016 Turku

Teonkuvaus kuten yllä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Selostus asiasta käräjäoikeudessa

Käräjäoikeus oli katsonut näytetyksi, että tilaukset kohdissa 2, 6 ja 9–13 oli tehnyt B ja että B oli menettelyllään syyllistynyt näissä kohdissa petoksiin.

Käräjäoikeus oli perustellut ratkaisuaan sillä, että rikoslain esitöiden ja oikeuskäytännön mukaan petoksen tunnusmerkistön mukaisena taloudellisena vahinkona voidaan pitää jo realisoituneen vahingon ohella myös sellaista tilannetta, jossa taloudellisen määräämistoimen hetkellä syntyy huomioon otettava vaara vahingon aiheutumisesta. Käräjäoikeus oli ottanut rangaistuksen mittaamisessa huomioon sen seikan, että B:n tilaamat tuotteet olivat sittemmin palautuneet lähettäjilleen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TUOMIOLAUSELMA

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyksi luetut rikokset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

2. Petos
4.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

6. Petos
8.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

9. Petos
11.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

10. Petos
11.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

11. Petos
13.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

12. Petos
13.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

13. Petos
13.11.2016
Rikoslaki 36 luku 1 §

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus

Syyksi luetut rikokset 1–2, 6, 8–13, 15–23, 25

60 päivää vankeutta

Rangaistusta alentavana on otettu huomioon:

- Varsinais-Suomen käräjäoikeus 1.3.2018, ratkaisu 110835

- Varsinais-Suomen käräjäoikeus 23.8.2017, ratkaisu 131973, syytekohtien 1–2, 6, 8–13 ja 15–23 osalta

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

käräjätuomari Kari Laine

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 21.11.2019

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Varsinais-Suomen käräjäoikeus 4.12.2018 nro 153905

Asia

Petos

Valittaja

B

Vastapuoli

Kihlakunnansyyttäjä - - -

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

B on vaatinut muun ohessa, että syytteet kohdissa 2, 6 ja 9–13 hylätään. - - -

Perusteinaan B on kohtien 2, 6 ja 9–13 osalta lausunut, ettei hän ole tehnyt näissä kohdissa kerrottuja tilauksia. Mainittujen kohtien asianomistajille ei ole syntynyt taloudellista vahinkoa, koska tekijä ei ole noutanut tilauksia postista ja on siten estänyt tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään. Perusteenaan syyttäjä on lausunut, ettei B ollut ryhtynyt aktiivisiin toimiin tekemiensä tilausten peruuttamiseksi, joten kysymys ei ole tehokkaasta katumisesta.

Hovioikeuden ratkaisu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perustelut kohtien 2, 6 ja 9–13 osalta

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut näytön arvioinnin osalta kohdissa 2, 6 ja 9–13 sekä katsoo näytetyksi, että kohdissa kerrotut tilaukset on tehnyt B. Asiassa tulee siten arvioitavaksi, onko B:n menettely ollut rangaistavaa petosrikoksena vai onko kysymyksessä rikoslain 5 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu tehokas katuminen.

Rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan petokseen syyllistyy se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä taikka toista vahingoittaakseen, erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttämällä saa toisen tekemään tai jättämään tekemättä jotakin ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa erehtyneelle tai sille, jonka eduista tällä on ollut mahdollisuus määrätä.

Säännöstä koskevien esitöiden mukaan taloudellinen vahinko on ymmärrettävä rahan tai tavaran tappiota laajempana käsitteenä. Vahinko voisi ilmetä joko varallisuuden suoranaisena vähentymisenä tai taloudellisen edun saamatta jäämisenä. Jo rahan tai tavaran tappion syntymisen välitön vaarakin saattaa usein merkitä sellaista taloudellisen aseman heikentymistä, että sitä voidaan pitää tunnusmerkistössä tarkoitettuna taloudellisena vahinkona, vaikka lopullinen tappio ei vielä olisikaan syntynyt. (HE 66/1988 vp s. 132-133)

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että taloudellisen vahingon syntymisen välitön vaara, jollaisena voidaan pitää myös väliaikaisen tappion vaaraa, voi jo merkitä petoksen tunnusmerkistössä tarkoitetun taloudellisen vahingon syntymistä. Tästä on katsottu seuraavan, että esimerkiksi tilanteessa, jossa maksukyvytön henkilö tilaa tavaraa laskua vastaan maksuajalla ilman, että maksuvelvoitetta on aikomustakaan täyttää, petoksen tunnusmerkistö täyttyy jo sopimuksen solmimisen jälkeen tavarantoimittajan toimitettua tavaran eli tehtyä määräämistoimen, eikä vasta silloin, kun lasku erääntyy maksettavaksi. (Lappi-Seppälä, Tapio ym.: Rikosoikeus, 2019, 24. RL 36: Petos ja muu epärehellisyys)

Rikoslain 5 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yrityksestä ei rangaista, jos tekijä on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen täyttämisestä tai muuten estänyt tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen syntymisen. Säännöstä koskevien esitöiden (HE 44/2002 vp s. 136) mukaan jos tekijä on tehnyt kaiken, mitä rikoksen toteutuminen edellyttää, kysymys on niin sanotusta päättyneestä yrityksestä. Ellei rikoksen yritys vielä ole edennyt näin pitkälle, kysymys on niin sanotusta päättymättömästä yrityksestä, jolloin tekijä voi vapautua rangaistusvastuusta, jos hän vapaaehtoisesti luopuu rikoksen täyttämisestä. Jos rikoksen yritys on tullut päätetyksi, siitä ei enää voi luopua, vaan vastuuvapaus edellyttää sitä, että tekijä on rikoslain 5 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin muuten estänyt tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen syntymisen. Esitöiden mukaan tehokas katuminen tulee käyttöön päättyneiden yritysten tilanteissa eli kun tekijä on tehnyt jo kaiken tarvittavan, mutta seuraus ei ole vielä syntynyt. Säännös rajoittaa ainoastaan yritysvastuuta. Rikoksella loukatun olotilan palauttaminen ei vapauta vastuusta, jos rikos on jo tullut täytetyksi. (HE 44/2002 vp s. 141– 142)

Kohtien 2, 6 ja 9–13 asianomistajat ovat B:n tekemän tilauksen perusteella toimittaneet tämän tilaamat tuotteet B:n antamien yhteystietojen mukaisesti. Antamalla asianomistajille virheellisiä tietoja maksukyvystään ja -aikeistaan B on aloittanut petosrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvan erehdyttämisen. Kun tilaukset on toimitettu, myös määräysvalta tuotteista on siirtynyt asianomistajilta B:lle. B:lle on puolestaan syntynyt velvollisuus maksaa tuotteet, vaikka B:llä ei esitetyn näytön perusteella ole ollut tarkoituskaan täyttää tätä velvollisuuttaan. B ei myöskään ole omin aktiivisin toimin muutoinkaan pyrkinyt peruuttamaan näitä toisen henkilön nimissä tekemiään tilauksia.

B:n menettely on aiheuttanut asianomistajille petosrikoksen tunnusmerkistössä tarkoitetun välittömän taloudellisen vahingon syntymisen vaaran jo siinä vaiheessa, kun määräysvalta tuotteisiin on siirtynyt B:lle, vaikka tilatut tuotteet ovatkin sittemmin palautuneet asianomistajille. Koska petosrikoksen tunnusmerkistö on jo tullut täytetyksi, B ei voi vapautua rikosoikeudellisesta vastuustaan tehokkaan katumisen perusteella. Tuotteiden noutamatta jättäminen voidaan sen sijaan ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa, minkä käräjäoikeus on jo riittävässä määrin tehnyt, koska asianomistajille ei tuotteiden palautumisen vuoksi ole aiheutunut merkittävää taloudellista vahinkoa. Käräjäoikeuden tuomiota ei syyksilukemisen osalta ole edellä lausutuilla perusteilla syytä muuttaa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TUOMIOLAUSELMA

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta kohtien 2, 6 ja 9–13 osalta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Laaksonen
hovioikeudenneuvos Kari Lahdenperä
hovioikeudenneuvos Virpi Vuorinen

hovioikeuden esittelijä Mikael Pulkkinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

Kysymys siitä, oliko poliisilla pysäytyshetkellä virkatehtäväänsä liittyvä peruste A:n pysäyttämiseen ja turvallisuustarkastuksen tekemiseen vai oliko A:n ihmis- ja perusoikeuksia kysymyksessä olevalla menettelyllä loukattu valtion korvausvastuun perustavalla tavalla.

ESPOON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 10.11.2017

Diaarinumero:
L 16/12807

Antopäivä:
10.11.2017

Ratkaisunumero:
17/19766

Kantaja
A

Vastaaja
Suomen valtio, edustajanaan Valtiokonttori

Asia Vahingonkorvaus

Vireille 20.09.2016

SELOSTUS ASIASTA

KANNE

Vaatimus

Kantaja A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle 15.000 euroa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksesta ja 15.000 euroa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan loukkauksesta, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 19.9.2016 lukien sekä oikeudenkäyntikulut 900 euroa laillisine korkoineen kuukauden kuluttua tuomion antopäivästä lukien.

Perusteet

Kantaja oli kävellyt kadulla 19.9.2016 noin kello 20.25, kun kaksi Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen poliisimiestä oli pysäyttänyt kantajan. Poliisimiehet olivat olleet liikkeellä siviilipoliisiautolla. Poliisit olivat suorittaneet turvatarkastuksen kantajalle, vaikka kantaja oli ilmoittanut, ettei toimenpiteelle ollut laillisia perusteita. Laillista perustetta edes kantajan pysäyttämiseen ei ollut ollut.

Turvatarkastuksessa kantajan hallusta oli löydetty SpyDerco Enduro -kääntöveitsi, joka oli ollut housun taskussa. Tämän johdosta kantajalle oli annettu tiedoksi rangaistusvaatimus.

Kantaja oli poliisin edellä kerrotusta laittomasta toiminnasta johtuen joutunut pysähtymään ja olemaan poliisiauton takapenkillä noin 15 minuuttia poliisimiesten kirjoittaessa rangaistusvaatimusta, vaikka oli selvästi ilmoittanut, ettei halua olla autossa vaan voi odottaa auton ulkopuolella, mikäli hänen tulee poliisin käskystä jäädä paikalle. Laillista perustetta vaatia kantajaa olemaan poliisiautossa ei ollut.

Menettelyllään poliisi oli rikkonut edellä mainittuja ihmisoikeussäännöksiä ja kansallista lakia, koska laillista perustetta pysäyttämiselle, tarkastamiselle tai autossa pitämiselle ei ollut. Oikeudenloukkauksen johdosta kantajalla oli oikeus korvaukseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 41 artiklan ja vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n ja 5 luvun nojalla.

Korvauksen määrässä oli otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen korvauskäytäntö ja korottavana tekijänä se, että oikeudenloukkauksen oli toteuttanut kaksi pistoolein aseistautunutta miestä eikä kantajalla ollut ollut tosiasiallisia tehokkaita keinoja ehkäistä loukkausta.

VASTAUS

Vaatimus

Valtiokonttori on vaatinut, että kanne hylätään ja kantaja velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut 5.060 eurolla korkolain mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Perusteet

Poliisipartio oli ollut kanteessa tarkoitetussa tilanteessa suorittamassa normaalia poliisivalvontaa. Poliisipartio oli havainnut kantajan jalkakäytävällä. Havaittuaan poliisipartion kantaja oli lähtenyt puolijuoksua ikään kuin poliisipartiota karkuun, jolloin toinen poliiseista oli juossut kantajan kiinni ja käskenyt häntä pysähtymään. Samalla kantajalle oli näytetty virkamerkki, koska partio oli ollut siviilivaatteissa.

Paikalle tullut toinen poliisi oli havainnut kantajan housunkauluksessa kääntöveitsen. Kantajalle oli tehty turvallisuustarkastus, ja veitsi oli otettu poliisin haltuun.

Kantajalle oli kerrottu, että veitsen hallussapito ei ollut yleisellä paikalla luvallista ilman hyväksyttävää syytä. Kantajalle oli ilmoitettu, että tästä syystä hänelle kirjoitetaan sakko ja veitsi otetaan poliisin haltuun. Tämän johdosta kantaja oli ohjattu poliisiauton takapenkille rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen ajaksi. Rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen aikana toinen poliiseista oli ollut kantajan vieressä, ja auton takaovi oli ollut auki.

Kantaja oli ollut tilanteen alussa erittäin hermostunut, mutta auton takapenkillä käytös oli rauhoittunut noin 15 minuuttia kestäneen rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen aikana. Kantajalle oli kerrottu selkeästi se, miksi poliisi oli pysäyttänyt pakenevan henkilön ja miksi yleisellä paikalla ei saa pitää teräasetta hallussa.

Poliisipartio oli tiennyt kantajan väkivaltaisen menneisyyden, ja tilanne oli hoidettu ottamalla huomioon poliisipartion työturvallisuus.

Poliisipartiolla oli ollut tilanteessa virkatehtävä, jonka turvalliseksi suorittamiseksi oli tehty poliisilain 2 luvun 12 §:n mukainen turvallisuustarkastus. Tarkastus oli ollut tarpeen poliisien työturvallisuuden ja virkatehtävien suorittamiseksi. Tarkastuksen yhteydessä kantajan hallusta oli löydetty kääntöveitsi.

Rangaistusvaatimuksen kirjoittamisen ajan kantaja oli istunut poliisiautossa. Kantajaa oli kuultu välittömästi tapahtumapaikalla ottaen huomioon poliisilain 1 luvun 4 §:stä ilmenevä vähimmän haitan periaate esitutkintalain 6 luvun 3 §:n mukaisesti.

Ihmisoikeussopimuksen mukainen aineettoman vahingon korvaus edellytti oikeudellista perustetta. Lisäksi loukkauksen tuli olla riittävän vakava kuten ratkaisuista KKO 2012:81 ja KKO 2016:20 ilmeni. Tässä tapauksessa viranomaiset olivat hoitaneet virkatehtävänsä lainmukaisesti, joten korvaukselle ei ollut oikeudellista perustetta. Loukkaus ei olisi ollut myöskään korkeimman oikeuden omaksuman kannan mukaisesti riittävän vakava. Loukkausta oli arvioitava sillä perusteella, mikä merkitys loukkauksella oli sen kohteeksi joutuneelle.

Kanteessa oli viitattu korvausperusteena myös vahingonkorvauslakiin. Vahingonkorvaus tällä perusteella edellytti poliisiviranomaisen virhettä tai laiminlyöntiä, josta oli seurannut vahinkoa. Korvaus voitiin maksaa lisäksi vain milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu tai tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu. Tässä tapauksessa oli ollut kyse poliisiviranomaisen virkatehtävästä, joka oli hoidettu lainmukaisesti. Mitään poliisiviranomaisen virhettä tai laiminlyöntiä ei tässä tapauksessa ollut tapahtunut.

Se, että poliisi oli ollut aseistettu, ei voinut mitenkään vaikuttaa korvaukseen tai sen määrään. Poliisit olivat yleisesti ottaen tavalla tai toisella aseistettuja kaikissa Euroopan Unionin jäsenmaissa.

Mitään henkilö- tai esinevahinkoa ei ollut esitetty eikä edes väitetty tapahtuneen. Myöskään mitään taloudellista vahinkoa ei ollut kantajalle asiasta aiheutunut eikä hän ollut tätä edes väittänyt. Korvausvaatimus oli täysin yksilöimätön ja tuli myös sillä perusteella hylätä.

TODISTELU

***

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Tuomion perustelut

Tapahtumatiedot

Kantaja ja vastaaja ovat pääosin olleet yksimielisiä siitä, mitä kanteessa tarkoitetussa tilanteessa on tapahtunut. Yksityiskohtien selvittämiseksi pääkäsittelyssä on kuitenkin kuultu todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina B:tä ja C:tä. Heidän kertomustensa ja riidattomaksi todettujen seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoo asiassa tapahtuneen seuraavaa.

Tunnuksettomalla, henkilöautomallisella poliisiautolla partiointitehtävissä liikkuneet C ja B ovat nähneet huoltoaseman edessä jalkakäytävällä seisoskelleen A:ksi tunnistamansa miehen, jonka rikollisen taustan he ovat tienneet. C ja B ovat pohtineet, oliko A tällä hetkellä vapaalla jalalla vai karkuteillä samalla kun A on näyttänyt tunnistavan poliisimiesten käyttämän tunnuksettoman Skodan poliisiautoksi lähtien ilmeisesti sen vuoksi ripeästi poistumaan paikalta. Tässä tilanteessa B on välittömästi jalkautunut autosta lähtien A:n perään kehottaen tätä huudoin pysähtymään ilmoittaen samalla olevansa poliisi. Auton jalkakäytävälle pysäköityään myös C on noussut autosta ja lähtenyt A:n perään. Poliisimiesten saavuttua A:n luo toinen on ottanut A:ta kiinni oikeasta ja toinen vasemmasta kädestä. A on tässä vaiheessa hermostunut ja ”jännitellyt käsiään”. A:lle on suoritettu poliisilaissa tarkoitettu turvallisuustarkastus, jota suoritettaessa hänen hallustaan on löydetty kääntöveitsi, jonka hallussapito yleisellä paikalla on katsottu kielletyksi. Veitsi on takavarikoitu, ja A:lle on kirjoitettu asiasta rangaistusvaatimusilmoitus.

Rangaistusvaatimusilmoituksen kirjoittamisen ajaksi A:ta on kehotettu siirtymään poliisiauton takapenkille, vaikka A ei olisi sitä halunnut tehdä. A on ollut auton takapenkillä oman arvionsa mukaan noin 15 minuuttia. Kun rangaistusvaatimusilmoitus on saatu kirjoitettua ja annettua A:lle tiedoksi ja kun on ilmennyt, ettei A:ta ollut etsintäkuulutettu, hän on päässyt lähtemään.

C:n kaulassa on tilanteessa roikkunut näkyvillä ollut virkamerkki. B on kertonut näyttäneensä oman virkamerkkinsä A:lle ennen turvallisuustarkastusta. Sekä C että B ovat olleet siviilivaatteissa.

Valtion menettelyn arviointi

Asiassa on arvioitava ensinnäkin sitä, onko poliisilla ollut edellä kerrotussa tilanteessa oikeus pysäyttää A ja suorittaa hänelle turvallisuustarkastus (”stop and search”) vai onko menettely A:n kanteessa tarkoitetuin tavoin loukannut hänen yksityiselämäänsä (ihmisoikeussopimuksen 8 artikla) ja liikkumisvapauttaan (ihmisoikeussopimuksen neljännen lisäpöytäkirjan 2 artikla) tai muita perus- ja ihmisoikeuksia.

Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

A on kanteensa tueksi viitannut poliisin suorittamaa henkilötarkastusta koskeneeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapaukseen Gillan ja Quinton v. Yhdistynyt kuningaskunta (2010). Mainitussa tapauksessa kysymys oli terrorismilain säännöksistä, joiden mukaan poliisipäällikkö saattoi antaa toimialueellaan 28 päiväksi kerrallaan alaisilleen erityisen valtuutuksen henkilötarkastusten suorittamiseen sen selvittämiseksi, oliko henkilöllä hallussaan terrorismitoimintaan sopivia välineitä. Laki salli käytännössä ”ratsiatyyppiset” tarkastukset ilman tarkastuksen kohteeksi joutuneisiin henkilöihin liittynyttä epäilyä. Tällaisia tarkastuksia oli tehty vuonna 2007 noin 117.000. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa loukatun sillä perusteella, että poliisin toimivaltaa ei ollut lailla tarpeeksi rajattu. Myöskään poliisin toimintaan kohdistuvat kontrollikeinot eivät ihmisoikeustuomioistuimen mukaan olleet riittävällä tasolla.

Ihmisoikeustuomioistuin on ottanut kantaa 8 artiklan väitettyyn rikkomiseen myös tapauksessa Uzun v. Saksa (2010), jossa valittajaa oli epäilty murhista. Poliisi oli seurannut valittajaa useiden kuukausien ajan eri keinoin, muun muassa GPS-paikannuksella. Tietoa valittajan yksityiselämästä ja tavoista oli kerätty ja tallennettu systemaattisesti. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että vaikka menettely oli merkinnyt valittajan yksityiselämän suojaan puuttumista, se oli kuitenkin ollut kansallisen lain sallimaa ja oikeutettua muun muassa sen vuoksi, että valittajaa oli epäilty vakavista rikoksista.

Ihmisoikeussopimuksen neljännen lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukaan jokaisella, joka on laillisesti jonkin valtion alueella, on oikeus liikkumisvapauteen tällä alueella ja vapaus valita asuinpaikkansa. Näiden oikeuksien käytölle ei saa asettaa muita kuin sellaisia rajoituksia, jotka ovat lain mukaisia ja välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen tai yleisen turvallisuuden takia, yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi, rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään poliisimiehen oikeudesta turvallisuustarkastukseen henkilöön kohdistuvan tai liittyvän virkatehtävän yhteydessä. Säännöksen 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus kiinniottamisen, pidättämisen, vangitsemisen, säilöön ottamisen ja muun henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvan toimenpiteen yhteydessä tarkastaa, mitä henkilöllä on vaatteissaan tai muuten yllään taikka mukanaan olevissa tavaroissa sen varmistamiseksi, ettei tällä ole hallussaan esineitä tai aineita, joilla hän voi vaarantaa säilyttämisensä taikka aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille. Poliisimies voi virkatehtävän suorittamisen yhteydessä tehdä henkilölle tarkastuksen tällaisten esineiden tai aineiden löytämiseksi muussakin tapauksessa, jos se perustellusta syystä on tarpeen poliisimiehen työturvallisuuden ja virkatehtävän suorittamisen varmistamiseksi.

Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin esitöiden mukaan säännös ei oikeuta tekemään ”ratsiatyyppisiä” turvallisuustarkastuksia, vaan tarkastukselle on aina oltava perusteltu syy, esimerkiksi henkilön aikaisempi käyttäytyminen (HE 224/2010 vp s. 80).

Edellä mainitussa hallituksen esityksessä on mainittu esimerkkinä (HE 224/2010 vp s. 80) muusta kuin vapaudenmenetykseen liittyvästä virkatoimesta se, että puhuttelutilanteissa saattaa tulla vastaan tilanteita, joissa ei ole ainakaan vielä kiinniottamisen edellytyksiä, mutta olosuhteista (esimerkiksi näköhavainto mahdollisesta aseesta tai henkilön vihamielinen käyttäytyminen) tai ennakkotiedoista (esimerkiksi poliisille tullut varoitus taikka poliisilla kyseisen henkilön käyttäytymisestä olevat aikaisemmat tiedot) voidaan päätellä poliisimiehen toimenpiteen kohteena olevalla henkilöllä olevan vaarallisia esineitä tai aineita. Tarkastuksen tarve saattaisi hallituksen esityksen mukaan liittyä sekä toimenpiteen suorittamisen tilanteeseen yleisellä tasolla että toimenpiteen kohteena olevaan henkilöön. Huomiota olisi hallituksen esityksen mukaan kiinnitettävä myös siihen, minkälaiset mahdollisuudet poliisimiehellä on tapahtumapaikka huomioon ottaen puolustaa itseään.

Kun arvioidaan sitä, oliko poliisin menettelylle tässä tapauksessa perusteltu syy, on kiinnitettävä huomiota yksinomaan niihin tosiseikkoihin ja havaintoihin, joiden perusteella toimenpiteisiin on ryhdytty. Näin ollen esimerkiksi sillä, että A:lta on turvallisuustarkastuksessa löytynyt kääntöveitsi, ei ole merkitystä arvioitaessa A:n pysäyttämisen ja hänelle tehdyn turvallisuustarkastuksen suorittamisen perusteita.

A:n pysäyttäminen ja hänelle suoritettu turvallisuustarkastus ovat saadun selvityksen mukaan liittyneet nopeaa reagointia edellyttäneeseen tilanteeseen, jossa A on ollut poistumassa paikalta, jonne poliisi on yllättäen saapunut. Tiedossa olleella A:n rikoshistorialla ja aikaisemmalla käyttäytymisellä on perustellusti ollut oma merkityksensä poliisimiesten suorittamassa tilanteen arvioinnissa. Se, että virkatoimi on kohdistunut A:han, on asettanut omat vaatimuksensa myös poliisin työturvallisuudelle. Turvallisuustarkastus tehdään nimenomaan sen varmistamiseksi, ettei henkilö voi aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille.

Edellä kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että A:n pysäyttämisellä tai turvallisuustarkastuksen suorittamisella olisi käsillä olevassa tapauksessa loukattu A:n perus- tai ihmisoikeuksia tai että A:lla muutenkaan olisi tältä osin oikeutta korvaukseen tai hyvitykseen.

A:n kanteessa on lisäksi ollut kysymys siitä, oliko valtio loukannut A:n liikkumisvapautta, kun A oli joutunut istumaan poliisiauton takapenkillä rangaistusvaatimusilmoitusta kirjoitettaessa ja tiedoksi annettaessa.

Käräjäoikeus toteaa ensinnäkin sen, että kääntöveitsen löytymisen jälkeen A:n asema on muuttunut rikoksesta epäillyksi, jolloin sovellettaviksi ovat tulleet esitutkintalain 6 luvun 3 ja 5 §. Ensin mainitun säännöksen mukaan rikospaikalta tai sen välittömästä läheisyydestä tavatun henkilön on rikosten esitutkintaa suorittavan esitutkintavirkamiehen kehotuksesta jäätävä tälle paikalle tai saavuttava välittömästi virkamiehen edustaman esitutkintaviranomaisen lähimpään tarkoitukseen sopivaan toimipaikkaan tai muun esitutkintaviranomaisen vastaavaan toimipaikkaan. Jälkimmäisessä säännöksessä on säädetty läsnäolon kestosta esitutkinnassa. Epäilty, jota ei ole pidätetty tai vangittu, on velvollinen olemaan läsnä kerrallaan enintään 12 tuntia.

Oikeuskirjallisuudessa (Satu Rantaeskola: Esitutkintalaki – Kommentaari, 2014, s. 183) on edellä mainittujen säännösten osalta todettu seuraavaa: ”Henkilön kuuleminen tulisi tapahtua lähimmässä mahdollisessa paikassa, jollei häntä voi kuulla paikan päällä esimerkiksi poliisiautossa tai muussa kuulustelukäyttöön sopivassa tilapäisessä paikassa.” Lainvalmistelutöissä (LaVM 9/1986 vp s. 6) on suositeltu, että erityisesti vähäisten rikkomusten tutkinta suoritetaan ensimmäisen partion toimesta itse paikalla suppeana esitutkintana.

Kun otetaan huomioon vähimmän haitan periaate (esitutkintalaki 4 luku 5 §) siten kuin sitä yleensä vastaavissa tilanteissa arvioidaan, poliisimiesten työturvallisuuteen liittyvät seikat ja se, että lomakkeiden täyttäminen on käytännössä onnistunut parhaiten auton sisällä, ei asiassa käräjäoikeuden arvion mukaan tältäkään osin voida nähdä A:han kohdistunutta perus- tai ihmisoikeusloukkausta tai muutakaan perustetta hyvitykseen tai korvaukseen.

Edellä mainituilla perusteilla A:n kanne on toteen näyttämättömänä hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

Kun arvioidaan tilannetta A:n näkökulmasta, hänelle on perustellusti voinut syntyä mielikuva siitä, että hän oli kanteessa tarkoitetussa tilanteessa ollut perusteettomasti poliisin mielenkiinnon kohteena ja että hänet oli pysäytetty ja tarkastettu mielivaltaisesti vain sen vuoksi, että poliisi oli hänet tunnistanut. Asian yksityiskohdat ja poliisin toiminnan syyt ovatkin selvinneet edellä kerrotuin tavoin vasta A:n aloitteesta käynnistetyssä oikeudenkäynnissä. Poliisitoiminnan kontrolloinnin kannalta oikeudenkäynti on ollut tarpeellinen.

A on loppulausunnossaan vedonnut muun ohella oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n säännökseen katsoen, että asia oli joka tapauksessa ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että asianosaisten tuli itse vastata kuluistaan, mikäli kanne hylätään.

Tilanteessa, jossa asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi mainitun säännöksen perusteella määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista.

Käräjäoikeus katsoo, että nyt kysymyksessä oleva asia on liittynyt vaikeasti tulkittaviin kotimaisiin poliisin toimivaltasäännöksiin sekä juridisia punnintoja edellyttävään perus- ja ihmisoikeusjuridiikkaan. A:lla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Näin ollen asianosaiset saavat itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

Vastaajan vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään.

Asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jarmo Hirvonen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 12.7.2019

Asia Vahingonkorvaus

Valittaja
A

Vastapuoli
Suomen valtio, edustajanaan Valtiokonttori

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 14.2.2018.

VALITUS

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksesta 15.000 euroa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan loukkauksesta 15.000 euroa, molemmat määrät korkoineen 19.9.2016 lukien. Lisäksi A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 900 eurolla ja hovioikeudessa 600 eurolla, molemmat määrät korkoineen.

Käräjäoikeus oli arvioinut asiaa virheellisesti. Poliisilla ei ollut ollut oikeutta pysäyttää tai tarkastaa A:ta, kun hän oli kulkenut kadulla poliisiautolta pois päin. Poliisilla ei myöskään ollut ollut oikeutta pitää A:ta poliisiauton takapenkillä rangaistusmääräyksen kirjoittamisen ajan hänen vastustuksestaan huolimatta. Poliisin menettely oli ollut oikeudetonta riippumatta siitä, oliko se ollut kansallisen lain mukaista.

A:lla oli oikeus hyvitykseen tilanteessa tapahtuneiden ihmisoikeusloukkausten johdosta. Korvauksen määrää arvioitaessa oli otettava huomioon, että loukkauksen oli tehnyt kaksi aseistettua poliisia.

VASTAUS

Valtiokonttori on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.302 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Ihmisoikeussopimuksen mukainen aineettoman vahingon korvaus edellytti oikeudellista perustetta, jollaista tässä asiassa ei ollut. Lisäksi vaadittu korvauksen määrä ei ollut oikeassa suhteessa väitettyjen rikkomusten vakavuuteen.

Poliisipartio oli ollut suorittamassa normaalia poliisivalvontaa, jonka yhteydessä A oli havaittu jalkakäytävällä ja tunnistettu. A oli poliisit havaittuaan lähtenyt poliisipartiota karkuun. Poliisimiesten oli tullut reagoida tilanteeseen nopeasti, eivätkä he olleet ehtineet selvittää, oliko A paennut vankilasta tai oliko hänestä annettu etsintäkuulutus. Poliisimiehet olivat olleet tietoisia A:n syyllistymisestä useisiin vakaviin rikoksiin. Tämä oli asettanut erityiset vaatimukset poliisin työturvallisuudelle ja ripeälle toiminnalle.

Kun A oli poliisimiesten toimesta pysäytetty, hänen hallustaan oli löytynyt kääntöveitsi. Poliisi oli takavarikoinut veitsen ja kirjoittanut A:lle sakot siten, että tämä oli istunut poliisiauton takapenkillä. A:ta ei ollut pakotettu poliisiautoon. Toiminta oli ollut esitutkintalain mukaista, ja siinä oli noudatettu vähimmän haitan periaatetta.

Poliisipartio oli suorittanut virkatehtävänsä lain mukaisesti, eikä mitään perusteita korvauksille ollut olemassa.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Käsittelyratkaisu

Valtiokonttori on vastauksessaan pyytänyt pääkäsittelyn toimittamista tapahtumien yksityiskohtien selventämiseksi. Valtiokonttori on kuitenkin todennut, että tapahtumat on kirjattu käräjäoikeuden tuomioon oikein. Myös A on valituksessaan katsonut, että tapahtumien kulku on selvitetty oikein käräjäoikeuden tuomiossa.

Hovioikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittamiselle ei ole tarvetta sen selvittämiseksi, mitä valituksessa tarkoitetussa tilanteessa on tapahtunut. Asiassa on kysymys näiden tapahtumien oikeudellisesta arvioinnista. Pääkäsittelyn toimittaminen on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin muutoinkin selvästi tarpeetonta.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu ja asian ratkaisemisen lähtökohdat

Asiassa on ratkaistavana, ovatko A:n pysäyttäminen, hänelle tehty turvallisuustarkastus ja hänen pitämisensä poliisiauton takapenkillä rangaistusmääräyksen kirjoittamisen ajan loukanneet hänen ihmisoikeuksiaan A:n väittämällä tavalla ja jos ovat, onko A:lla tällä perusteella oikeus korvaukseen tai hyvitykseen Suomen valtiolta.

Ihmisoikeusloukkauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta ei ole säännöstä vahingonkorvauslaissa. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on katsottu, että aineettoman vahingon korvaaminen on mahdollista perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan avulla ilman nimenomaisen säännöksen tukeakin, kunhan vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste ja loukkaus on riittävän vakava (KKO 2008:10 kohdat 9 ja 21, KKO 2011:38 kohdat 11, 15 ja 16, KKO 2012:81 kohta 16 ja KKO 2016:20 kohdat 22, 23 ja 31).

Onko A:n ihmisoikeuksia loukattu

Asiassa on riidatonta, että poliisi oli kehottanut A:ksi tunnistamaansa henkilöä pysähtymään tämän lähtiessä jalkaisin kulkemaan poispäin poliisiautosta. Poliisit olivat tulleet A:n luo, ottaneet häntä molemmista käsistä kiinni ja tehneet hänelle turvallisuustarkastuksen, jonka yhteydessä hänen hallustaan oli löytynyt kääntöveitsi. A oli sen jälkeen ohjattu poliisiauton takapenkille, jossa hän oli ollut rangaistusmääräyksen kirjoittamisen ajan eli noin viisitoista minuuttia. A oli voinut poistua paikalta sen jälkeen kun oli selvinnyt, ettei häntä ollut etsintäkuulutettu, ja kun rangaistusmääräys oli annettu hänelle tiedoksi.

A:n pysäyttäminen, turvallisuustarkastuksen suorittaminen ja hänen saattamisensa poliisiautoon odottamaan rangaistusmääräyksen kirjoittamista ovat puuttuneet hänen liikkumisvapauteensa ja yksityiselämäänsä, jotka ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan ja 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklan suojaamia oikeuksia. Näiden oikeuksien käytölle ei saa asettaa muita kuin sellaisia rajoituksia, jotka ovat lain mukaisia ja välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen tai yleisen turvallisuuden takia, yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi, rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tai muiden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien suojaamiseksi.

Nyt käsillä olevassa asiassa keskeistä on se, onko poliisilla ollut sellainen lakiin perustuva virkatehtävä, joka on oikeuttanut pysäyttämään A:n ja suorittamaan hänelle poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentissa tarkoitetun turvallisuustarkastuksen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Gillan ja Quinton v. Yhdistynyt Kuningaskunta (12.1.2010) todennut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksen, kun poliisilla oli kansallisen terrorismilain nojalla oikeus ilman mitään rikosepäilyä pysäyttää ja tarkastaa kenet tahansa sen selvittämiseksi, oliko henkilöllä hallussaan terroristiseen toimintaan sopivia välineitä. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan poliisin toimivaltaa ei ollut riittävästi lailla rajattu, eivätkä siihen liittyvät kontrollikeinot täyttäneet niille asetettuja vaatimuksia.

Ratkaisussaan Foka v. Turkki (24.6.2008) ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että tulliviranomaisen suorittamaa laukun tarkastamista rajatarkastuspisteellä vastustaneelta valittajalta oli riistetty vapaus lain määräämässä järjestyksessä ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 b)-kohdan mukaisessa tarkoituksessa eli lakimääräisen velvoitteen täyttämisen varmistamiseksi. Valittaja oli pakotettu poliisiautoon ja viety poliisiasemalle. Vapaudenriisto ei ollut kuitenkaan kestänyt kauemmin kuin mikä oli ollut tarpeen laukun tarkastamiseksi, sakon määräämiseksi ja muodollisuuksien täyttämiseksi. Ihmisoikeustuomioistuin ei havainnut mielivaltaisuutta ja katsoi, ettei sopimuksen 5 artiklaa ollut rikottu. Sen sijaan sopimuksen sananvapautta suojaavaa 10 artiklaa oli rikottu, kun valittajalta oli takavarikoitu hänen hallussaan ollutta, Turkin vastaisena ja rasistisena pidettyä materiaalia.

Poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentin (872/2011) mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Lain esitöiden mukaan säännös ei ole toimivaltasäännös, eikä se perusta poliisille toimivaltaa ryhtyä minkä tyyppisiin toimiin tahansa kysymyksessä olevien tehtävien suorittamiseksi. Poliisi ei voi pelkästään tämän pykälän perusteella puuttua ihmisen lailla suojattuihin oikeuksiin. Silloin kun poliisi puuttuu henkilön oikeuspiiriin, tulee toimivallan aina perustua nimenomaiseen säännökseen. (HE 224/2010 vp s. 71)

Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus kiinniottamisen, pidättämisen, vangitsemisen, säilöön ottamisen ja muun henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvan toimenpiteen yhteydessä tarkastaa, mitä henkilöllä on vaatteissaan tai muuten yllään taikka mukanaan olevissa tavaroissa sen varmistamiseksi, ettei tällä ole hallussaan esineitä tai aineita, joilla hän voi vaarantaa säilyttämisensä taikka aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille. Poliisimies voi virkatehtävän suorittamisen yhteydessä tehdä henkilölle tarkastuksen tällaisten esineiden tai aineiden löytämiseksi muussakin tapauksessa, jos se perustellusta syystä on tarpeen poliisimiehen työturvallisuuden ja virkatehtävän suorittamisen varmistamiseksi.

Valtiokonttori ei ole tarkemmin yksilöinyt sitä virkatehtävää, jonka suorittamisen yhteydessä turvallisuustarkastus on tehty. Valtion vastauksesta ja riidattomasta tapahtumainkulusta ilmenee, että A on pysäytetty sen vuoksi, että poliisit ovat tunnistaneet hänet ja tienneet hänen rikollisen menneisyytensä ja että A on lähtenyt kulkemaan poispäin poliisiautosta. Poliisilla ei A:ta pysäytettäessä ole ollut syytä epäillä häntä mistään rikoksesta. Poliisin tiedossa ei ole ollut, että A olisi ollut etsintäkuulutettu tai paennut vankilasta. A:n hallussa ollut kääntöveitsi on löydetty vasta turvallisuustarkastuksen yhteydessä.

Yleinen poliisivalvonta ei ole sellainen konkreettinen ja yksilöity virkatehtävä, joka perustaisi poliisille oikeuden pysäyttää ja tarkastaa henkilö poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin nojalla. Pelkästään A:n tunnistaminen ja hänen välttelevä suhtautumisensa poliisiin ei ole käsillä olevissa olosuhteissa riittänyt perusteeksi A:n pysäyttämiselle ja turvallisuustarkastuksen tekemiselle. Valtio ei ole esittänyt muutakaan sellaista perustetta, jonka nojalla poliisilla olisi katsottava olleen toimivalta mainittujen toimien suorittamiselle. A:n Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämään ja 4. lisäpöytäkirjan 2 artiklassa turvattuun liikkumisvapauteen on siten puututtu ilman laissa säädettyä hyväksyttävää perustetta.

Poliisilla on kääntöveitsen löytymisen jälkeen ollut syytä epäillä A:ta rikoksesta ja esitutkintalain 6 luvun 3 §:n nojalla oikeus kehottaa häntä jäämään paikalle tai, jos hän ilman hyväksyttävää syytä kieltäytyy noudattamasta kehotusta tai tämä on hänen käyttäytymisensä perusteella todennäköistä, estää häntä poistumasta paikalta. Kysymyksessä olevassa tilanteessa A:n saattaminen poliisiautoon odottamaan rangaistusmääräyksen kirjoittamista on noudattanut vähimmän haitan periaatetta, eikä menettely ole ollut suhteellisuusperiaatteen vastaista. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että A:n liikkumisvapautta ja yksityiselämän kunnioitusta on edellä mainitulla tavalla loukattu jo hänen pysäyttämisensä ja turvallisuustarkastuksen suorittamisen johdosta.

Oikeus korvaukseen ihmisoikeusloukkauksen johdosta

A:lla on edellä todetuin tavoin oikeus saada korvausta hänelle ihmisoikeusloukkauksen johdosta aiheutuneesta kärsimyksestä, jos loukkausta voidaan pitää riittävän vakavana (KKO 2012:81 kohta 16 ja KKO 2016:20 kohta 37). Korvauksen määrää arvioitaessa merkitystä on annettava loukkauksen ja sen aiheuttamien seurausten vakavuudelle ja kestolle (KKO 2016:20 kohta 38).

Edellä mainituissa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa Gillan ja Quinton v. Yhdistynyt Kuningaskunta ja Foka v. Turkki ihmisoikeusloukkauksen toteaminen on katsottu riittäväksi hyvitykseksi loukkauksesta. Samoin ennakkopäätöksessä KKO 2012:81 korkein oikeus katsoi kirjesalaisuuden loukkauksen objektiivisesti arvioiden niin vähäiseksi, ettei korvausta kärsimyksestä tuomittu maksettavaksi.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa on loukattu A:n liikkumisvapauteen ja yksityiselämään liittyviä oikeushyviä. Loukkaus on tapahtunut julkisella paikalla ja kysymyksessä ovat olleet poliisin ilman laillista perustetta yksityiseen henkilöön kohdistamat pakkotoimet. Toisaalta kestoltaan lyhyen loukkauksen ei ole esitetty aiheuttaneen erityistä kärsimystä, eikä asiassa ole myöskään ilmennyt, että poliisien menettelyllä olisi ollut sellaisia konkreettisia seurauksia, jotka tulisi ottaa korvausta määrättäessä erityisesti huomioon. Hovioikeus katsoo edellä todettuja seikkoja vastakkain punniten ja asiaa kokonaisuutena arvioiden, että loukkaus ei ole ollut siten vähäinen, että pelkkä loukkauksen toteaminen olisi riittävä hyvitys. A:lla on sen vuoksi oikeus saada korvausta loukkauksen hänelle aiheuttamasta kärsimyksestä.

Loukkauksen laatu ja lyhyt kesto huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuulliseksi korvaukseksi loukkauksesta 500 euroa. Poliisien aseistautumisella ei ole vaikutusta korvauksen määrään. Asiassa ei ole edes väitetty, että asetta olisi otettu esille kysymyksessä olevassa tilanteessa.

Korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 9 §:n mukaisesti haasteen tiedoksiantopäivästä 30.9.2016 lukien.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan jos samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi, he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Saman pykälän 2 momentin mukaan mitä 1 momentissa säädetään, on vastaavasti sovellettava, milloin asianosaisen vaatimus hyväksytään ainoastaan osaksi. Tällöin voidaan asianosaiselle kuitenkin tuomita täysi korvaus kuluistaan myös siinä tapauksessa, että hänen vaatimuksensa hyväksymättä jäänyt osa koskee ainoastaan harkinnanvaraista seikkaa, jolla ei ole sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään.

A on kanteensa perusteen osalta pääosin voittanut asian. Hän on osittain hävinnyt vaatimuksensa kärsimyskorvauksen määrän osalta. Tältä osin kysymys on harkinnanvaraisesta seikasta, jonka merkityksen voidaan arvioida olleen oikeudenkäyntikulujen aiheutumisen kannalta vähäinen. Toisaalta A:n vaatimukset menestyvät määrällisesti vain hyvin pieneltä osalta. Hovioikeus katsoo, että valtio on asian lopputulokseen nähden velvollinen korvaamaan kaksi kolmasosaa A:n kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa.

A on ajanut asiaa itse, eikä hänelle ole syntynyt kustannuksia oikeudenkäyntiasiamiehen käyttämisestä. Hänelle on kuitenkin aiheutunut työtä ja ajanhukkaa, jotka voidaan korvata hänelle asianosaiskuluina. Valtiokonttori on käräjäoikeudessa hyväksynyt A:n oikeudenkäyntikulujen määrän 900 euroa. A:n valitus on hovioikeudessa ratkaistu kirjallisessa menettelyssä. Asian laatu ja laajuus huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuullisiksi A:lle aiheutuneiksi asianosaiskuluiksi hovioikeudessa 200 euroa. Valtion on korvattava A:n asianosaiskulut asiassa yhteensä 730 eurolla korkoineen.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

Suomen valtio edustajanaan Valtiokonttori velvoitetaan suorittamaan A:lle korvauksena hänen liikkumisvapautensa ja yksityiselämänsä loukkaamisesta aiheutuneesta kärsimyksestä 500 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 30.9.2016 lukien.

Suomen valtio edustajanaan Valtiokonttori velvoitetaan korvaamaan A:n asianosaiskulut asiassa yhteensä 730 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamisesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvos Jukka Kontio, hovioikeudenneuvos Heli Sankari ja hovioikeudenneuvos Juhana Moilanen.