Kysymys merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiakokonaisuuteen liittyvä lainvalintaa koskeva Helsingin HO:n päätös 14.9.2015 ( I vaihe) sekä Saksan lain mukaista irtisanomisen tehokkuutta koskeva tuomio 12.2.2016 (II vaihe).

Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio nro 14/19849

Annettu 15.5.2014

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaaja

Baltic SF VII Ltd., Nicosia, Kypros

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomion eräistä kantajan vaatimuksista.

Käräjäoikeus on 26.3.2013 välituomiossaan päättänyt, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd.:lle. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen.

Käräjäoikeus on 15.5.2013 päätöksellään hylännyt vastaajan väitteen siitä, että kantajan olisi tullut asetetussa määräajassa esittää selvityksensä ansioistaan suomen kielellä.

Käräjäoikeus on 21.8.2013 hylännyt vastaajan editiovaatimuksen.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VII aluksella, joka purjehti Hangon ja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alus myytiin 21.3.2006 AS Tallink Gruppille, joka otti aluksen käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti sille kyproslaisen alusyhtiön Baltic SF VII Ltd.:n. Alus oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantajan jo aikaisemmin ratkaistut vaatimukset on selostettu aikaisemmissa päätöksissä ja välituomiossa.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa heinäkuusta 2006 lukien. Tässä tuomiossa ratkaistaan kysymys kantajan saamatta jääneen palkan määrästä.

Kantaja on vaatinut korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 6.186,93 euroa, vuodelta 2007 16.770,99 euroa, vuodelta 2008 16.188,41 euroa, vuodelta 2009 16.755,97 euroa, vuodelta 2010 17.064,88 euroa, vuodelta 2011 8.477,20 euroa, vuodelta 2012 11.127,52 euroa ja ajalta tammi-syyskuu 2013 9.391,95 euroa, kaikki määrät viivästyskorkoineen ja oikeudenkäyntikulut korkoineen.

VASTAUS

Kanne voidaan ratkaista vasta, kun työnantajan viivästys on lakannut. Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttava todelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä.

Kantajan esittämä kirjallinen todistelu oli osittain puutteellista. Kantaja oli myötävaikuttanut vahinkoon kieltäytymällä ottamasta vastaan 1.000 euron kuukausipalkkaista työtä. Vaatimus tulee hylätä ainakin tältä osin (87 kk x 1.000 € =) 87.000 euron osalta.

Mahdollinen ansionmenetys tulee laskea siihen saakka, kunnes viivästyminen lakkaa, eikä vuosittain.

TODISTELU

Kantaja

Henkilötodistelu

1. Kantaja puhelimitse kuultuna todistelutarkoituksessa

2. LN

Kirjalliset todisteet

1. Selvitys kantajan tuloista irtisanomisen jälkeisenä aikana

2. Landesarbeitsgericht Dusseldorf n ratkaisu 6.5.2010

3. Arbeitsgericht BerluTn ratkaisu 5.5.2004

Vastaaja

Henkilötodistelu

1. GH

Kirjalliset todisteet

1. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 24.8.1999

2. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 22.11.2005

3. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 16.5.2012

4. Arbeitsgaricht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO

Tuomiolauselma

Vastaaja Baltic SF VII Ltd. velvoitetaan maksamaan kantajalle A:lle korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 6.186,93 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2007 lukien, vuodelta 2007 16.516,12 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2008 lukien, vuodelta 2008 16.188,41 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2009 lukien, vuodelta 2009 16.755,97 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2010 lukien, vuodelta 2010 17.064,88 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2011 lukien, vuodelta 2011 8.477,20 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2012 lukien, vuodelta 2012 11.127,52 euroa j a sille korkolain 4 § :n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 1.1.2013 lukien ja ajalta tammisyyskuu 2013 9.391,95 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa tämän tuomion antamispäivästä lukien. Vaatimus vuodelta 2007 on hylätty enemmälti.

Käräjäoikeus on aikaisemmin 26.3.2013 Saksan lakia soveltaen velvoittanut uuden alusyhtiön maksamaan kantajalle korvausta saamatta jääneestä palkasta. Käräjäoikeus toteaa selvennyksenä, että tämä kantajalle kuuluva oikeus jatkuu edelleen siihen saakka, kunnes vastaaja on palkannut kantajan työsuhteeseen samoin ehdoin kuin ennen hänen irtisanomistaan tai kunnes vastaaja on tarjonnut kantajalle hänen palkkaamistaan työsuhteeseen samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja kantaja on kieltäytynyt tarjouksesta tai kantaja saavuttaa irtisanotussa työsuhteessa laillisesti noudatettavan eläkeiän tai hänen oikeutensa palkkaukseen päättyy lain mukaan muutoin.

----------------------------------------

Perustelut

Kantaja säilyttää työsuhteensa ja saa palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu. Kantajalla on työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

Kanteen oikea-aikaisuus

Vastaaja on pitänyt kannetta ennenaikaisena, koska työllistämisen viivästyminen ei ole päättynyt.

Käräjäoikeus toteaa, että kanne voidaan nostaa, kun saatava on erääntynyt ja sen maksaminen on viivästynyt. Kanne ei ole ennenaikainen.

Näyttötaakasta

Vastaaja on kiistänyt kantajan esittämän näytön tuloistaan riittämättömänä. Suomen lain mukaan oikeudella on vapaa todisteiden harkintavalta, mikä pitää sisällään myös harkintavallan näytön riittävyydestä kussakin tapauksessa. Saksan oikeuden osalta asiassa esitetyssä Dusseldorfin osavaltion työoikeuden ratkaisussa 6.5.2010 oikeus on todennut vakiintuneessa oikeuskäytännössä Saksan lain edellyttävän, että oikeuden on oltava vakuuttunut esitettävien tosiasiallisten todisteiden oikeellisuudesta. Oikeuden vakuuttuneisuus ei edellytä ehdottoman pitävää varmuutta eikä "varmuutta lähestyvää todennäköisyyttä", vaan käytännön elämässä tavanomaista varmuusastetta, joka tuntuu hälventävän jäljelle jääneet epäilykset.

Tässä asiassa kantaja on esittänyt vuosilta 2006-2011 työvoimaviranomaisen päätöksiä ja sen jälkeen palkkatodistuksia sekä verotustodistuksia. Kantajaa on kuultu puhelimitse saksaksi. Oikeuden puheenjohtaja on kuulemisen aluksi saksan kielellä muistuttanut kantajaa totuudessa pysymisen velvollisuudesta.

Kantaja on kertonut olleensa irtisanomisen jälkeen työtön vuoteen 2011 saakka, jolloin hän oli kouluttautunut vuokra-auton kuljettajaksi.

Kantajan tulonmuodostus on esitetyn kirjallisen todistelun mukaan vuosina 2006 - 2011 muodostunut työttömyyskorvauksesta, josta on esitetty lähes aukoton selvitys. Kantaja on saanut työttömyyskorvausta vuonna 2006 3.962,07 euroa, vuonna 2007 8.484,51 euroa, vuonna 2008 8.802,75 euroa, vuonna 2009 7.582,99 euroa (syyskuun selvitys puuttuu), vuonna 2010 7.803,75 euroa ja ajalla 1.1.-31.3.2011 2.074,59 euroa. Summat eroavat jonkin verran kantajan laskelmassa esitetyistä luvuista. Siltä osin kuin kantaja on ilmoittanut saaneensa tuloa edellä mainittua enemmän hänen vaatimuksensa on hyväksytty laskelman pohjaksi. Vuonna 2007 kantaja on esitetyn selvityksen nojalla saanut 8.484,51 euroa, jolloin ansionmenetykseksi muodostuu 16.516,12 euroa.

Vuonna 2011 kantaja on työllistynyt uuteen ammattiin. Tältä osin vuosilta 2011 -2013 esitetty, vaikkakin jossain määrin aukollinen selvitys on hyväksyttävissä.

Käräjäoikeus toteaa kantajan näyttäneen toteen väitteensä ansiotasostaan irtisanomisen jälkeen.

Oikeus kieltäytyä uudesta työstä

Kantaja on kertonut häntä kuultaessa, että hän ei ollut ottanut vastaan uutta työtä, koska kaikista tarjotusta työstä olisi maksettu palkkaa vain noin tuhat euroa kuukaudessa. Vastaaja on väittänyt kantajan kieltäytyneen ilman hyväksyttävää syytä vastaanottamasta toista työtä ja tämän vuoksi itse aiheuttaneensa itselleen vahinkoa, jota vastaajan ei tule velvoittaa korvaamaan.

Kantaja on esittänyt Berliinin työoikeuden ratkaisun 5.5.2004, jossa työstä kieltäytymisen vaikutuksia on arvioitu oikeuskäytännön ja oikeustieteellisen kirjallisuuden valossa. Pääsäännön mukaan korvauksesta on vähennettävä työntekijän ansaittavissa ollut ulkopuolinen ansio, jos tämä on vilpillisesti jätetty vastaanottamatta.

Oikeustapauksen ja siinä viitatun lähdeaineiston valossa kysymys hyväksyttävästä syystä olla ottamatta vastaan muuta työtä on ratkaistava tapauskohtaisesti. Työntekijän vapaus valita työpaikkansa on otettava huomioon. Tulkinta ei saa johtaa siihen, että työntekijä pakotetaan ottamaan vastaan työpaikka, jota hän ei kaikkia seikkoja koskevan kohtuullisen arvioinnin jälkeen ottaisi vastaan. Toisaalta on otettava huomioon työntekijän velvoite minimoida vahingot. Toinen työ on hyväksyttävissä, jos se vastaa työntekijän tietämystä, kykyä ja kokemusta sekä hänen aiempaa asemaansa. Hyväksyttävyysperusteita ovat muun muassa palkkion muoto, työajat, ylityötuntien määrä, sosiaalietuuksien laatuja määrä, työn vaarallisuus ja työn suorittamispaikka. Työntekijän ei periaatteessa tarvitse ottaa vastaan täysin erityyppistä, varsinkaan vähempiarvoista tehtävää. Vakituisen uuden työsuhteen vastaanottaminen saattaa olla pitkän irtisanomisajan vuoksi mahdotonta, koska työntekijä ei voi nopeasti palata entisen työnantajan palvelukseen.

Työntekijä hylkää vilpillisesti ulkopuolisen esittämän työtilaisuuden, jos hän torjuu tahallisesti ja perusteettomasti työtarjouksen ja hänen voidaan katsoa työllistymisen viivästyessä pysyttelevän työttömänä, vaikka hänen tiedossaan ovat kaikki objektiiviset seikat eli työmahdollisuus, työn hyväksyttävyys ja työnantajalle aiheutuvat kielteiset seuraukset. Tämä edellyttää työntekijän tahallista toimintaa, pelkkä tuottamuksellisuus tai törkeä luottamuksellisuus eivät riitä. Hyväksyttävissä olleen ulkopuolisen työtilaisuuden tahallinen hylkääminen johtaa kantajan vaadeoikeuden pienentymiseen.

Kantajan palkka aluksella on ollut noin 2.000 euroa. Tarjotusta työstä olisi maksettu puolet tuosta palkasta. Kertomuksesta ei tarkemmin selviä minkälaista työtä kantajalle olisi tarjottu. Vastaajan vaatima kuukausittainen vähennys tulisi kysymykseen vain niinä kuukausina kuin työstä on kieltäydytty.

Työvoimaviranomainen on maksanut kantajalle työttömyyskorvausta vuodesta 2006 vuoteen 2011. Hyväksyessään maksatuksen viranomainen on samalla tarkastanut tai ainakin hyväksynyt sen, että kantaja on vilpittömästi hakenut hänelle soveliasta työtä. Tuhannen euron kuukausipalkasta kantaja olisi saanut nettona suurin piirtein sen mitä hän on saanut työttömyyskorvausta.

Käräjäoikeus ei tässä tapauksessa hyväksy vastaajan väitettä työstä osaksikaan kieltäytymisestä.

Ansiotulon laskentatapa

Asianosaiset ovat eri mieltä, miten irtisanomisen jälkeinen työtulo muulta työnantajalta tai sosiaaliavustus otetaan huomioon vastaajan maksettavaksi mahdollisesti tuomittavan määrän vähennyksenä. Kantajan mukaan muualta saatu tulo on laskettava vuosittain ja vastaajan mukaan koko vaatimuksen ajalta. Kantaja on esittänyt Berliinin työoikeuden 5.5.2004 antaman ratkaisuin ja Dusseldorfin osavaltion työoikeuden 6.5.2010 antaman ratkaisun, joissa on todettu, että vastoin liittotasavallan työoikeuden oikeuskäytäntöä laskelmia on tarkasteltava jaksoittain (pro rata temporis).

Vastaaja on esittänyt Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ratkaisuja (BAG 22.11.2005 ja BAG 16.5.2012), joiden mukaan tarkastelussa otetaan huomioon koko viivästymisen aika. Tapauksissa viivästyminen on päättynyt ennen tuomioita. Oikeus on todennut, että muualta saatu ansio lasketaan mukaan (päättyneen) vastaanottamisviiveen koko aikaa koskevaan korvaukseen. Vaikka omaksuttua kantaa on kritisoitu oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, tuomioistuin on pitänyt kiinni kannastaan ja erityisesti perustellut sitä ensinnäkin lain sanamuodolla, joka ei anna tukea kummallekaan kannalle. Toiseksi kokonaislaskenta vastaa mukaan laskemista koskevan säännöksen henkeä ja tarkoitusta ja tämä takaa, että työntekijä ei vastaanotto viiveen perusteella pääsääntöisesti saa enempää eikä vähempää kuin mitä sovittu korvaus on. Työntekijän ei tule voida saada vastaanottamisen viivästymisen aikana muualta työpalkkaa ilman, että tämä tulisi täysimääräisesti työnantajan hyväksi. Myös kokonaislaskentaan liittyvät, vielä päättymättömän vastaanottamisviiveen kohdalla ilmenevät laskentavaikeudet kuten myös vero- ja sosiaalivakuutusoikeudelliset ongelmat ovat paremmin ratkaistavissa kuin ne, jotka syntyvät mukaan laskennassa jaksojen mukaan, mikäli tilitysjaksot eivät istu yhteen tai jos ilmenee erilaisia erikoismaksuja.

Vastaajan esittämässä ratkaisussa BAG 24.8.1999 on todettu muun ansion täydellisen laskemisen kokonaisuudessaan mukaan edellyttävän Saksan siviililain 615 §:n 2 lauseen mukaan säännönmukaisesti vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Vasta päättynyt vastaanottamisen viive mahdollistaa työntekijälle työnantajan suhteen kuuluvien palkkavaatimusten ja palvelusten muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan.

Käräjäoikeus toteaa esitettyjen oikeustapausten käsitelleen tapauksia, joissa viivästyminen on päättynyt tavalla tai toisella. Tässä tapauksessa viivästyminen on jatkunut useita vuosia, eikä vastaaja ole päättänyt sitä, vaikka käräjäoikeus on sen siihen välituomiossa velvoittanut. Tällaisessa tapauksessa työntekijällä on oikeus saada tuomio tähänastisen viivästymisen aiheuttamasta vahingosta, vaikka viivästymisen yhä jatkuessa myöhemmistä korvauksista joudutaan mahdollisesti nostamaan uusia kanteita. Työnantajalla on milloin tahansa mahdollisuus lopettaa viivästyminen.

Käräjäoikeus hyväksyy kantajan vaatimuksen, että viivästymistä on tarkasteltava vuosi kerrallaan. Tämä on selkeä vaatimus, koska verotus vahvistetaan lopullisesti vuosittain. Kantajalla on oikeus myös viivästyskorkoon ainakin vuosittain, minkä vuoksi korvaus on joka tapauksessa laskettava vuosittain. Viivästyskoron tuomitseminen vasta vaatimusten viimeisestä ajankohdasta lukien toisi vastaajalle kohtuutonta etua sen pitkittäessä oikeudenkäyntiä.

Kantajan tapa vaatia korvausta jaksottain on yhdenmukainen palkanmaksussa tavanmukaisena käytetyn perioodisuuden kanssa.

Oikeudenkäyntikulut

--------------------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 §

Saksan siviililain (BGB) 613a ja 615 §

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman. Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 20.12.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajat ja vastapuolet

Baltic SF VII Limited

A

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään tuomiollaan 12.2.2016 vahvistanut, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006. Hovioikeus on samoin käräjäoikeuden tuomion hyväksyen vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain (BGB) 613 a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Limitedille sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

Hovioikeus on 18.5.2016 oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n nojalla korjannut tuomiolauselmassa olleen kirjoitusvirheen (II vaihe).

Hovioikeus on 1., 2., 4., 8., 9. ja 24.3. sekä 14.4.2016 toimittanut tässä asian III vaiheessa pääkäsittelyn.

Valitukset

Baltic SF VII Limited on vaatinut,

- että A:n (kantajan) vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta hylätään kokonaan tai ainakin siltä osin kuin yhtiö on velvoitettu maksamaan korvausta ajalta ennen 26.3.2013. Lisäksi yhtiö on vaatinut,

- että joka tapauksessa tuomittua korvausta alennetaan vuosilta 2006–2010 ensisijaisesti 47.902,81 euroon tai toissijaisesti 58.502,81 euroon,

- että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön asianosais- ja oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen, tai

- että yhtiön oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ainakin alennetaan, ja

- että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Kanteen oikea-aikaisuus

Korvauksen määrää ei Saksan korkeimman työtuomioistuimen (Bundesarbeitsgericht, BAG) mukaan voitu laskea ennen kuin työnantajan maksuviivästys oli päättynyt ja näin ollen myöskään korvausta ei voitu ennen tätä määrätä maksettavaksi. Työnantaja voitiin tuomita maksamaan korvausta vasta kun oli lopullisesti tiedossa, oliko työntekijä kärsinyt vahinkoa maksuviivästyksen vuoksi.

Ansiotulon laskentatapa

Korvauksen määrä tuli tässä tilanteessa laskea kokonaisuutena yhtiön koko maksuviivästyksen ajalta (BAG 22.11.2005 1 AZR 407/04). Saksan lain mukaan maksuviivästys päättyi, kun työnantaja otti irtisanotun työntekijän takaisin palvelukseensa tai tarjosi irtisanotulle työntekijälle työtä, mutta työntekijä kieltäytyi työtarjouksesta tai työsuhde muutoin päättyi laillisesti. Jos työntekijä oli irtisanomisen jälkeen ansainnut kokonaisuutena enemmän kuin hän olisi ansainnut ilman irtisanomista, hänellä ei ollut rikastumiskiellon johdosta oikeutta saada työsuhteen irtisanoneelta työnantajalta korvausta menetetyistä palkkatuloista.

Korvauksen määrä

A:n vaatiman ansionmenetyksen määrä oli jäänyt näyttämättä eikä hänellä ollut oikeutta korvaukseen. Esitetty tuloselvitys oli aukollinen vuosilta 2011–2013.

A oli vilpillisesti jättänyt hakematta työtä, josta hän olisi voinut ansaita enemmän kuin työttömänä olleessaan. Hän olisi voinut ottaa vastaan tarjotun työn ja samaan aikaan hakea soveliaampaa työtä. Näin hän olisi rajoittanut itselleen aiheutunutta vahingon määrää. Sitä, mitä Saksan työvoimaviranomainen oli mahdollisesti pitänyt hyväksyttävänä menettelynä, ei voitu pitää perusteena A:lle maksettavaksi määrättävän korvauksen määrää arvioitaessa.

Ei ollut uskottavaa, ettei A olisi saanut työtä, josta olisi ansainnut enemmän kuin 1.000 euroa kuukaudessa. Ottaen huomioon muiden irtisanottujen merimiesten työllistyminen, tarjolla olleen työn kuukausipalkan määränä oli pidettävä vähintään 1.200 euroa. Näin ollen A olisi ansainnut vuonna 2006 6.000 euroa ja vuosina 2007–2010 yhteensä 57.600 euroa, eli yhteensä 63.600 euroa. Mikäli laskennan perusteena käytettäisiin A:n ilmoittamaa 1.000 euron kuukausipalkan määrää, olisi hän ansainnut vuosina 2006–2010 yhteensä 53.000 euroa. A:n ansiotulot yhtiön palveluksessa olisivat olleet vuosina 2006–2010 yhteensä 111.502,81 euroa. Näin ollen maksettavaksi tuomittua korvausta tuli alentaa ensisijaisesti 47.902,81 euroon ja toissijaisesti 58.502,81 euroon.

A:n tuloselvitys oli lisäksi esitetty ainoastaan saksan kielellä, joka ei ollut prosessikieli.

Kohtuullistaminen

Aluskaupan aikana 21.3.2006 Baltic SF VII Limitedillä ei ollut ollut mitään oikeudellista tai muutakaan perustetta arvioida, että yhtiön ja Superfast EPTA Maritime Companyn välisessä aluskaupassa olisi ollut kysymys liikkeenluovutuksesta, joka voisi johtaa A:n ja muiden irtisanottujen merimiesten työllistämisvelvollisuuteen. Tästä johtuen oli kohtuutonta, että yhtiö olisi velvollinen maksamaan korvausta A:lle käräjäoikeuden välituomiota edeltävältä ajalta. Yhtiön korvausvelvollisuuden tuli rajoittua käräjäoikeuden välituomion 26.3.2013 jälkeiseen aikaan päättyen vastaanottamisen viivästymisen päättymiseen.

A on vaatinut,

- että Baltic SF VII Limitedin maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korotetaan, ja

- että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.

Vaadittu oikeudenkäyntikulujen määrä oli oikea ja kohtuullinen.

Vastaukset

A on vaatinut, että yhtiön valitus hylätään.

Kanteen oikea-aikaisuus

Kanne ei ollut ennenaikainen. Korvauskanne voitiin nostaa ja ratkaista, kun saatava oli erääntynyt ja sen maksaminen oli viivästynyt. Yhtiön maksuviivästys ei ollut päättynyt. Yhtiö ei voinut vedota omaan vilpilliseen menettelyynsä perusteena sille, että A:n korvausvaatimusta ei olisi voitu vielä ratkaista.

Ansiotulon laskentatapa

A:n kärsimän ansionmenetyksen määrä laskettiin vertaamalla niitä bruttotuloja, jotka hän oli ansainnut irtisanomisen jälkeen niihin bruttotuloihin, jotka hän olisi saanut ilman irtisanomista. Saksan laki ei sisältänyt säännöksiä siitä, tuliko vertailu tehdä ajanjaksoittain vai koko työllistymisen viivästymisen ajalta. Saksalaisessa oikeuskäytännössä tuomioistuimet olivat suorittaneet vertailun ajanjaksoittain, kun siihen oli katsottu olleen syytä (Landesarbeitsgericht Düsseldorf 6.5.2010 – 13 Sa 70/10, Berliinin työoikeus 5.5.2004 (7 Ca 32770/03)). Tarkasteleminen vuositasolla oli perusteltua tässä tapauksessa, koska se johtaa kohtuulliseen lopputulokseen.

Korvauksen määrä

A oli irtisanomisen jälkeen ollut työtön vuoteen 2011 saakka, jolloin hän oli kouluttautunut vuokra-auton kuljettajaksi. Hän tulonsa olivat olleet pienemmät kuin jos hän olisi ollut yhtiön palveluksessa.

Aukottoman näytön esittäminen ei ollut välttämätöntä, vaan tuomioistuimella oli harkintavaltaa näytön riittävyydestä. A oli esittänyt palkkakuitit lähes jokaiselta kuukaudelta vuosien 2011–2013 osalta. Muilta osin A oli uskottavasti kertonut ansiotuloistaan.

A:n 1.000 euron kuukausipalkka oli vastannut jotakuinkin sitä, mitä hän oli saanut työttömyyskorvauksena. Näin ollen työn vastaanottaminen ei olisi juurikaan lisännyt hänen ansiotulojaan ja siten vähentänyt hänen kärsimäänsä vahinkoa. Saksalaisen oikeuskäytännön mukaan työntekijän ei periaatteessa tarvinnut ottaa vastaan täysin erityyppistä, varsinkaan vähempiarvoista tehtävää. Muiden irtisanottujen merimiesten yleisestä tai keskimääräisestä palkkatasosta ei voitu tehdä päätelmiä yksittäisen merimiehen saatavilla olevasta ansiotasosta. Joka tapauksessa yhtiöllä oli ollut näyttötaakka siitä, että A olisi saanut työtarjouksia, joiden perusteella hän olisi ansainnut enemmän.

Baltic SF VII Limited on lausumillaan perusteilla vaatinut, että A:n valitus hylätään.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Pääkäsittelyssä on kuultu puhelimitse todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina LN:aa ja GH:ta.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on velvoittanut yhtiön maksamaan kantajalle korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 6.186,93 euroa, vuodelta 2007 16.516,12 euroa, vuodelta 2008 16.188,41 euroa, vuodelta 2009 16.755,97 euroa, vuodelta 2010 17.064,88 euroa, vuodelta 2011 8.477,20 euroa, vuodelta 2012 11.127,52 euroa ja ajalta tammi-syyskuu 2013 9.391,95 euroa, kaikki määrät korkoineen. Kaiken kaikkiaan yhtiö on velvoitettu korvaamaan A:lle ansionmenetyksestä 101.708,98 euroa korkoineen. Muilta osin kantajan vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta on hylätty. Lisäksi yhtiö on velvoitettu suorittamaan kantajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 10.000 euroa korkoineen. Kantajalla on katsottu olevan työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

2. Asiassa on yhtiön valituksen perusteella kysymys ensinnäkin siitä, onko kanne ennenaikainen, kun korvausta ansionmenetyksestä on vaadittu ennen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä, toiseksi siitä, onko A:n vaatima ansionmenetys näytetty, ja lisäksi siitä, onko työntekijän vaatimusta ansionmenetyksen korvaamisesta kohtuullistettava. Asiassa on kysymys molemmin puolin myös oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

3. Asiassa on sovellettava Saksan lakia. Oikeudenkäyntiaineistoon sisältyy saksalaisten tuomioistuinten kysymyksenasetteluun liittyviä ratkaisuja suomenkielisine käännöksineen. Hovioikeus on perehtynyt lisäksi tarpeellisilta osin Saksan lakiin ja saksalaiseen oikeuskirjallisuuteen.

4. Asiassa on kuultu saksalaisia asianajajia LN:aa ja GH:ta. Todistajat ovat kertoneet hovioikeudessa käsityksiään Saksan oikeuden sisällöstä III vaiheessa ratkaistaviin kysymyksiin. Yleisesti ottaen todistajien kertomuksista ei ole tullut esiin mitään sellaista erityistä, joka ei kävisi ilmi hovioikeuden tiedossa olevasta Saksan laista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Hovioikeus on ottanut huomioon myös sen, että mainitut todistajat eivät ole ulkopuolisia asiantuntijoita, koska molemmat ovat jollakin tavalla olleet mukana asian oikeudellisissa selvittelyvaiheissa.

5. Hovioikeus huomauttaa jo näin aluksi, ettei se anna merkitystä yhtiön väitteelle siitä, että kantajan esittämä tuloselvitys olisi puutteellinen aineiston saksankielisyyden takia. Asia liittyy laajaan kokonaisuuteen, jossa 38 kantajaa on esittänyt vaatimuksia Saksan lakiin vedoten. Asiaa on käsitelty eri vaiheissa useiden vuosien ajan ja kansainvälisiin asioihin perehtyneillä asianosaisten asiamiehillä on ollut mahdollisuudet ottaa selkoa tästä saksankielisestä aineistosta. Yhtiö on kansainvälistä meriliikennettä harjoittava varustamo, joka on tässä oikeudenkäynnissä tarkoitetulla aluksella harjoittanut matkustajaliikennettä myös Saksasta käsin. Aineisto käsittää pääasiallisesti numerotietoa eikä tekstin ymmärtäminen tai kääntäminen ole voinut olla työlästä. Kysymys on sitä paitsi enemmän saksankielisten oikeudellisten termien merkityssisällön ymmärtämisestä kuin tekstin vieraskielisyydestä. Hovioikeuden pääkäsittelyssä on lisäksi ollut koko ajan saksankielinen tulkki paikalla ja käytettävissä.

Taustaa

6. Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

7. Saksan siviililain (BGB) 615 §:ssä on säädetty, että jos palveluun oikeutettu (työnantaja) viivästyy palvelun vastaanottamisessa, palvelun suorittamiseen velvoitettu (työntekijä) on oikeutettu vaatimaan viivästymisen johdosta suorittamatta jääneestä palveluksesta sovitun vastikkeen. Vastikkeesta on kuitenkin pykälän 2 virkkeen mukaan vähennettävä, mitä velvoitettu on palvelun suorittamatta jäämisen vuoksi säästänyt tai mitä hän on muualla ansainnut tai mitä hän on jättänyt vilpillisesti (böswillig) ansaitsematta.

8. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:ssä on vastaavasti irtisanomistapauksia silmällä pitäen säädetty, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun vuoksi jatkuu, työntekijän on vähennettävä työnantajalta saamatta jääneestä tulosta 1) se määrä, jonka hän on ansainnut muualla, 2) se määrä, jonka hän olisi voinut hankkia, jollei hän olisi vilpillisesti laiminlyönyt vastaanottaa kohtuullista muuta työtä sekä 3) se lainkohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen suoritus, joka hänelle on työttömyyden vuoksi jo maksettu. Irtisanomissuojalain (KschG) säännös syrjäyttää erityissäännöksenä Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen säännöksen. Tähän asiaan vaikuttavaa eroa näillä kahdella lainkohdalla ei ole.

Kanteen ennenaikaisuus

9. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko kantajan maksuvaatimus ennenaikainen. Vastaajayhtiö on väittänyt, että suoritustuomiota ei voida antaa, koska vastaanottamisen viivästyminen ei ole päättynyt.¹ Vastaajayhtiön mukaan näet vasta vastaanottamisen viivästymisen päättyminen mahdollistaa ansionmenetyksen ja työntekijän palvelujen muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan. Kantaja puolestaan katsoo, että estettä korvausvaatimuksen ratkaisemiselle ei ole.

10. Kanteen mahdollinen ennenaikaisuus liittyy olennaisesti Saksan aineelliseen irtisanomissuojajärjestelmään ja siten työntekijän oikeutta vaatia kanteella hyvitystä irtisanomisen vuoksi on syytä tarkastella ainakin lähtökohtaisesti Saksan lainsäädännön perusteella. Näin on siitäkin huolimatta, että joitakin yksittäisiä prosessioikeudellisia kysymyksiä esimerkiksi osaratkaisun oikeusvoimasta saatetaan arvioida Suomessa toisella tavalla.

11. Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että Saksan siviililaista (BGB) tai irtisanomissuojalaista (KschG) ei ilmene, että ansionmenetyksen korvaamista koskeva kanne voitaisiin ratkaista vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännöstäkään tällaista estettä ei ole pääteltävissä. Saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on erikseen todettu, että työntekijä voi esittää maksuvaatimuksen myös vireillä olevan irtisanomiskanteen yhteydessä.² Maksuvaatimuksen esittäminen jo ennen viivästyksen päättymistä saattaa olla tarpeen esimerkiksi jo palkkasaatavan vanhentumisen estämiseksi.

12. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännössä, johon yhtiö on viitannut, korostetaan sinänsä, että muun ansion täydellinen laskeminen kokonaisuudessaan edellyttää säännönmukaisesti työsuorituksen vastaanottamisen viivästyksen päättymistä. Tämä tuomioistuimen toistama kanta koskee kuitenkin vain mahdollisuutta tehdä kokonaislaskelma ansionmenetyksestä ja muualta saaduista ansioista. Jos kantaja vaatii palkkasaatavaansa ennen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä, tässä oikeudenkäynnissä ratkaistaan lopullisesti palkkasaatavan määrä kyseiseltä ajanjaksolta. Muualta saadut ansiot voidaan kokonaisuudessaan ottaa huomioon kuitenkin vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä tehtävässä tilityksessä (29.7.1993 2 AZR, kohta 31). Tässä yhteydessä kokonaislaskelma on tuomioistuimen käyttämän terminologian mukaan siten vasta "väliaikainen".

13. Hovioikeus katsoo, että kanteen ennenaikaisuuskysymyksen kannalta ei sinänsä ole merkitystä sillä, että tässä tapauksessa työnantajan vastaanottoviivästys on kestänyt tavanomaiseen saksalaiseen oikeuskäytäntöön nähden huomattavan pitkän ajan.

14. Estettä maksuvaatimuksen tutkimiselle ja hyväksymiselle ei voida katsoa olevan myöskään Suomen lain mukaan.

15. Vastaajayhtiön väitettä kanteen ennenaikaisuudesta ei siten voida hyväksyä.

Korvauksen määrä

16. Kantajan yhtiön palveluksessa ennen irtisanomista ansaitseman tulon määrä on riidaton. Riitaa on siitä, onko kantaja vuosina 2006–2010 vilpillisesti laiminlyönyt työllistyä ja saada siten työttömyyskorvausta paremmat ansiot ja onko hän esittänyt riittävän luotettavan selvityksen tämän jälkeen saamistaan ansioista.

17. Käräjäoikeus on todennut, että kantajan tulonmuodostus on esitetyn kirjallisen aineiston mukaan vuosina 2006–2011 muodostunut työttömyyskorvauksesta, josta on esitetty lähes aukoton selvitys. Käräjäoikeuden mukaan työvoimaviranomainen on maksamalla työttömyyskorvausta tarkastanut tai ainakin hyväksynyt sen, että kantaja on hakenut itselleen sopivaa työtä. Kantaja ei myöskään ole menetellyt sopimattomasti, kun hän ei ole vastaanottanut työtä, josta kuukausipalkka vastaisi nettona suurin piirtein työttömyyskorvausta.

18. Yhtiö on hovioikeudessa toistanut väitteensä siitä, että kantaja on ilman hyväksyttävää syytä jättänyt vastaanottamasta työtä, josta olisi maksettu ainakin 1.200 euron kuukausipalkka. Sillä, miten Saksan työvoimaviranomainen on arvioinut työttömyyskorvauksen maksamisen edellytykset, ei voi olla asiassa ratkaisevaa merkitystä.

19. Kantaja puolestaan on korostanut, että tarjolla olleen, alhaisesti palkatun työn vastaanottaminen ei olisi juurikaan lisännyt kantajan ansiotasoa ja siten vähentänyt yhtiön maksuvelvollisuutta. Kantaja on myös vedonnut siihen, että työntekijän ei tarvitse ottaa vastaan täysin erilaista, etenkään vähempiarvoista työtä.

20. Kantajaa on kuultu hovioikeudessa.

21. Kantaja on kertonut hakeneensa useita työpaikkoja. Useat työnantajat olivat tehneet työtarjouksia, mutta palkkatarjous oli alhainen. Kantaja oli kieltäytynyt ottamasta vastaan tällaisia töitä alhaisen palkan vuoksi. Kantajan mukaan riittävä palkka olisi ollut 1.500–2.000 euroa kuukaudessa. Kuulemisessa kantaja ei antanut selvää vastausta siihen kysymykseen, oliko hän kieltäytynyt palkkatarjouksesta, jos se jäi alle 1.500 euron. Kantajan kertomuksesta on toisaalta pääteltävissä, että kantajalle oli tarjottu myös 1.000 euroa ja myös tätä pienempää, jopa 500–600 euron palkkaa, josta hän oli ehdottomasti kieltäytynyt.

22. Hovioikeus on voinut havaita tähän samaan kokonaisuuteen kuuluvissa asioissa, että etenkin kouluttamattomien työntekijöiden ansiotaso voi jäädä Saksassa varsin alhaiseksi esimerkiksi Suomeen verrattuna. Hovioikeus toteaa, että kantaja oli työskennellyt ennen irtisanomista laivalla siivoojana. Asiassa ei ole tullut esiin, että hänellä olisi ollut mitään koulutusta. Tähän nähden voidaan olettaa, että hänen mahdollisuutensa omasta mielestään tyydyttävään palkkatasoon eivät ole olleet kovin hyvät.

23. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n 2 kohdan mukaan ansionmenetyksestä on vähennettävä siis se määrä, jonka työntekijä olisi ansainnut, jos hän ei olisi vilpillisesti ("böswillig") laiminlyönyt ottaa vastaan hänelle kohtuuden mukaan sopivaa työtä. Kuten käräjäoikeus on todennut, työntekijä toimii vilpillisesti, jos hän tietoisena objektiivisista seikoista, kuten työnsaantimahdollisuuksista, työn hyväksyttävyydestä ja työnantajalle aiheutuvasta haitasta pysyttelee työttömänä tai jättää ottamatta vastaan työtarjouksen. Työn hyväksyttävyyttä on arvioitava kaikki asiaan liittyvät seikat huomioon ottaen. Saksan oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden perusteella merkittävät eroavaisuudet työn sisällössä voivat olla perusteena kohtuuttomuudelle. Työntekijän ei tarvitse suostua selvään työehtojen huononnukseen, jos hän näköpiirissä olevana aikana pystyy työllistymään tarjolla olevaa työtä paremmin ehdoin (Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, s. 1599–1600).

24. Hovioikeus katsoo, että mitä pidempään vastaanottamisen viivästyminen on jatkunut irtisanomisasian käsittelyn kestoon liittyvissä syistä, sitä enemmän huomiota on kiinnitettävä myös työnantajan asemaan. Siten jos ilmenee, ettei kantaja kykene saavuttamaan tyydyttävänä pitämäänsä palkkatasoa, on ollut kohtuullista edellyttää, että kantaja ottaa vastaan heikomminkin palkattua työtä. Yksinomaan se seikka, että työntekijän nettopalkka ei juurikaan ylittäisi työttömyyskorvausta, ei voi olla työnantajan näkökulmasta ratkaiseva. Hovioikeus toteaa, että Saksan irtisanomissuojalain (KSchG) 11 §:n 3 kohdan mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan työvoimaviranomaiselle sen maksaman työttömyyskorvauksen. Työttömyyskorvaus ei siis vähennä työnantajan maksuvelvollisuutta.

25. Käräjäoikeus on todennut, että työvoimaviranomainen on maksanut kantajalle työttömyyskorvausta vuosina 2006–2011. Käräjäoikeuden mukaan käräjäoikeus on hyväksyessään maksatuksen samalla tarkastanut sen, että kantaja on vilpittömästi hakenut hänelle soveliasta työtä. Hovioikeus pitää tätä käräjäoikeuden, myös saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa (edellä mainittu teos s. 1601) esitettyä kantaa yleisesti ottaen hyväksyttävänä. Toisaalta on niin, että mitä pidemmäksi työttömyys vastaanottamisen viivästymisen aikana muodostuu, sitä enemmän kantajaltakin voidaan edellyttää työllistymistä varten omia ponnistuksia. Kantaja onkin voinut nostaa ansiotasoa kouluttauduttuaan taksinkuljettajaksi.

26. Hovioikeuden käsityksen mukaan kantajalta on voitava kohtuuden mukaan edellyttää, että hän vuodesta 2007 alkaen työllistyy työssä, josta hänelle maksetaan vähintään 1.000 euron kuukausipalkka. Tämän vuoksi on perusteltua määrätä ansionmenetys siten, että yhtiöltä saamatta jääneestä palkasta vähennetään muualta saatuna ansiona - sen todellisesta määrästä riippumatta - vuosilta 2007–2010 vuosittain 12.000 euroa. Käräjäoikeuden ratkaisua on vastaavasti muutettava. Muilta vuosilta vähennys on tehtävä käräjäoikeuden määräämällä tavalla.

27. Yhtiö on myös tässä asiassa vedonnut siihen, että kantajan muualta saamat ansiot tulisivat ottaa huomioon koko siltä ajalta, jona yhtiö on viivästynyt kantajan työsuoritusten vastaanottamisessa (kokonaislaskentaperiaate), eikä vain kunakin kalenterivuonna saaduista ansioista. Tässä asiassa kantaja ei ole minään kalenterivuonna saanut muualta enempää ansioita kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa. Merkitystä ei ole siten sillä, noudatetaanko yhtiön vaatimalla tavalla kokonaislaskentaperiaatetta, vai otetaanko muualta saadut ansiot huomioon kantajan vaatimalla tavalla vain erikseen kultakin kalenterivuodelta. Yhtiö ei ole vaatinut erikseen sen vahvistamista, että kokonaislaskentaperiaatetta tulisi noudattaa myöhemmin kantajan mahdollisesti vaatiessa korvausta ansionmenetyksestä vastaanottamisen viivästymisen jatkuessa. Hovioikeus selvyyden vuoksi ilmaisee käsityksenään, että se ei olisi voinut antaa tässä oikeudenkäynnissä vahvistustuomiota tulevaan oikeussuhteeseen mahdollisesti vaikuttavasta oikeuskysymyksestä.

Korvausmäärien kohtuullistaminen

28. Yhtiö on vaatinut, että ansionmenetyksen korvausvelvollisuutta olisi kohtuullistettava. Yhtiö vetoaa erityisesti oikeudenkäynnin kestoon ja poikkeuksellisuuteen, siihen, että kantaja oli pannut asian vireille väärässä valtiossa, sekä yhtiön odottamattomaan vastuuseen sekä vilpittömyyteen aluskaupassa. Yhtiö esittää sovittelun toteuttamista varten useita vaihtoehtoja siitä, mitä ajankohtaa edeltävältä ajalta vaatimukset tulisi hylätä: hovioikeuden II vaiheen tuomio 12.2.2016, käräjäoikeuden vastaavan vaiheen välituomio 26.3.2013, Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen yleistoimivaltaa koskeva ratkaisu 24.9.2009 taikka kanteiden nostaminen Suomessa 8.5.2009.

29. Hovioikeus toteaa, että se on soveltanut asiassa sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella Saksan pakottavaa lakia työntekijän irtisanomissuojasta. Hovioikeus tähdentää, että yhtiön vaatimus ei tarkoita oikeustoimen tai sen ehdon kohtuullistamista vaan laissa säädetyn oikeusseuraamuksen lieventämistä työnantajan hyväksi kohtuussyistä. Yhtiö ei ole osoittanut perustetta, jolla Saksan lain mukaisesti tehottoman irtisanomisen laissa säädetyistä oikeusseuraamuksista voitaisiin näin poiketa yhtiön esittämistä syistä. Hovioikeuden tiedossakaan ei ole sellaista perustetta.

30. Yhtiön vaatimus korvausmäärän kohtuullistamisesta on siten hylättävä.

Uuden työsuhteen merkitys

31. Saksan irtisanomissuojalain 12 §:ssä säädetään, että jos työsuhde tuomioistuin ratkaisun johdosta jatkuu, mutta työntekijä on aloittanut välissä uuden työsuhteen, hän voi viikon kuluessa ratkaisun lainvoimaiseksi tulosta työnantajalle tekemällään ilmoituksella kieltäytyä jatkamasta aikaisempaa työsuhdetta. Työsuhde päättyy tämän ilmoituksen vastaanottamisella. Jos työntekijä käyttää tätä kieltäytymisoikeuttaan, hänellä on oikeus vaatia ansionmenetyksen korvaamista vain siihen asti, kun hän on aloittanut uuden työsuhteen. Lain 11 §:ää on vastaavasti sovellettava.

32. Erityisen irtisanomisoikeuden tarkoituksena on ratkaista normikollisio, joka johtuu siitä, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n perusteella työntekijän on otettava vastaan muuta työtä, mutta välttyäkseen sopimusrikkomukselta palattava vanhan työnantajan palvelukseen, jos tuomioistuin katsoo työsuhteen jatkuvan. Lainkohta koske vain uutta työsuhdetta mutta ei sitä, että työntekijä on ryhtynyt harjoittamaan yritystoimintaa.

33. Hovioikeus on ottanut pääkäsittelyssä keskusteltavaksi sen, mikä merkitys Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:llä voi olla tässä asiassa.

34. Hovioikeus toteaa, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:n soveltaminen tulee ajankohtaiseksi vasta, kun selviää, käyttääkö kantaja erityistä irtisanomisoikeuttaan sen jälkeen, kun ratkaisu irtisanomisen tehottomuudesta on tullut lainvoimaiseksi. Jos kantaja tätä irtisanomisoikeuttaan käyttää, ja hänen työsuhteensa on alkanut jo ennen tässä kanteessa tarkoitettua ajankohtaa, yhtiö voi tällöin tämän tuomion estämättä vedota mainitun pykälän 3 virkkeen säännökseen siitä, miltä ajalta ansionmenetystä voidaan tässä tilanteessa vaatia.

Oikeudenkäyntikulut

----------------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Baltic SF VII Limited velvoitetaan suorittamaan käräjäoikeuden tuomitsemien korvausmäärien asemesta A:lle korvauksena ansionmenetyksestä vuodelta 2007 13.000,63 euroa, vuodelta 2008 13.000,63 euroa, vuodelta 2009 13.000,63 euroa ja vuodelta 2010 13.000,63 euroa, kaikki määrät käräjäoikeuden määräämine korkoineen.

Vuosilta 2006, 2011, 2012 ja 2013 käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

---------------------------------------------

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija Päivi Risikko (30.9.2016 asti) ja Karri Tolttila (1.10.2016 lukien). Ratkaisu on yksimielinen.

_________________________________

1 Vastaajayhtiö on käyttänyt vastaanottamisen viivästymisen ohella ilmaisuja työn tarjoamisen viiveen päättyminen ja työnantajan maksuviivästys. Hovioikeuden näkemyksen mukaan näillä kaikilla ilmaisuilla on kuitenkin tarkoitettu samaa asiaa.

2 Eine Zahlungsklage des Arbeitnehmer ist auch während einer bereits anhängiger Kündigungsschutzklage möglich, Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, 16. painos, s. 1603 ja 2236.

Kysymys merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiakokonaisuuteen liittyvä lainvalintaa koskeva Helsingin HO:n päätös 14.9.2015 ( I vaihe) sekä Saksan lain mukaista irtisanomisen tehokkuutta koskeva tuomio 12.2.2016 (II vaihe).

Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio nro 14/19846

Annettu 15.5.2014

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaaja

Baltic SF VII Ltd., Nicosia, Kypros

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomion eräistä kantajan vaatimuksista.

Käräjäoikeus on 26.3.2013 välituomiossaan päättänyt, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd.:Ile. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen.

Käräjäoikeus on 15.5.2013 päätöksellään hylännyt vastaajan väitteen siitä, että kantajan olisi tullut asetetussa määräajassa esittää selvityksensä ansioistaan suomen kielellä. Käräjäoikeus on 21.8.2013 hylännyt vastaajan editio vaatimuksen.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VII aluksella, joka purjehti Hangon ja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alus myytiin 21.3.2006 AS Tallink Gruppille, joka otti aluksen käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti sille kyproslaisen alusyhtiön Baltic SF VII Ltd.:n. Alus oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantajan jo aikaisemmin ratkaistut vaatimukset on selostettu aikaisemmissa päätöksissä ja välituomiossa.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa heinäkuusta 2006 lähtien. Tässä tuomiossa ratkaistaan kysymys kantajan saamatta jääneen palkan määrästä.

Kantaja on vaatinut korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 45.290 euroa, vuodelta 2007 39.742 euroa, vuodelta 2008 16.236 euroa, vuodelta 2009 25.327 euroa, vuodelta 2010 21.525 euroa, vuodelta 2011 15.837,17 euroa, vuodelta 2012 17.395,58 euroaja vuoden 2013 tammi-syyskuulta 8.777,88 euroa kaikki määrät viivästyskorkoineen sekä oikeudenkäyntikulut korkoineen.

VASTAUS

Kanne voidaan ratkaista vasta, kun työnantajan viivästys on lakannut.

Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttava todelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä.

Kantajan liiketoiminnan tappiota ei voi laskea vastaajan syyksi. Huomioon on otettava myös kantajan ilmoitus vanhempiensa hoitamisesta.

Mahdollinen ansionmenetys tulee laskea siihen saakka, kunnes viivästyminen lakkaa, eikä vuosittain.

TODISTELU

Kantaja

Henkilötodistelu

1. Kantaja puhelimitse kuultuna todistelutarkoituksessa

2. LN

Kirjalliset todisteet

1. Selvitys kantajan tuloista irtisanomisen jälkeisenä aikana

2. Landesarbeitsgericht Dtisseldorfn ratkaisu 6.5.2010

3. Arbeitsgericht BerluTn ratkaisu 5.5.2004

Vastaaja

Henkilötodistelu

1. GH

Kirjalliset todisteet

1. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 24.8.1999

2. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 22.11.2005

3. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 16.5.2012

4. Arbeitsgaricht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus velvoittaa vastaajan Baltic SF VII Ltd.:n maksamaan kantajalle A:lle ansionmenetystä vuodelta 2008 7.250 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2009 lukien, vuodelta 2009 7.250 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2010 lukien, vuodelta 2010 7.250 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2011 lukien, vuodelta 2011 7.250 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2012 lukien ja vuodelta 2012 7.250 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2013 lukien sekä ajalta 1.1.-30.9.2013 3.420 euroa edellä mainittuine viivästyskorkoineen tämän tuomion antopäivästä lukien.

Käräjäoikeus on aikaisemmin 26.3.2013 Saksan lakia soveltaen velvoittanut uuden alusyhtiön maksamaan kantajalle korvausta saamatta jääneestä palkasta. Käräjäoikeus toteaa selvennyksenä, että tämä kantajalle kuuluva oikeus jatkuu edelleen siihen saakka, kunnes vastaaja on palkannut kantajan työsuhteeseen samoin ehdoin kuin ennen hänen irtisanomistaan tai kunnes vastaaja on tarjonnut kantajalle hänen palkkaamistaan työsuhteeseen samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja kantaja on kieltäytynyt tarjouksesta tai kantaja saavuttaa irtisanotussa työsuhteessa laillisesti noudatettavan eläkeiän tai hänen oikeutensa palkkaukseen päättyy lain mukaan muutoin.

---------------------------------------

Perustelut

Kantaja säilyttää työsuhteensa ja saa palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu. Kantajalla on työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

Näyttötaakasta

Suomen lain mukaan oikeudella on vapaa todisteiden harkintavalta, mikä pitää sisällään myös harkintavallan näytön riittävyydestä kussakin tapauksessa. Saksan oikeuden osalta asiassa esitetyssä Dusseldorfin osavaltion työoikeuden ratkaisussa 6.5.2010 oikeus on todennut vakiintuneessa oikeuskäytännössä Saksan lain edellyttävän, että oikeuden on oltava vakuuttunut esitettävien tosiasiallisten todisteiden oikeellisuudesta. Oikeuden vakuuttuneisuus ei edellytä ehdottoman pitävää varmuutta eikä "varmuutta lähestyvää todennäköisyyttä", vaan käytännön elämässä tavanomaista varmuusastetta, joka tuntuu hälventävän jäljelle jääneet epäilykset.

Tässä asiassa kantaja on esittänyt verotustodistukset vuosilta 2006 - 2010 ja veroilmoituksen vuodelta 2011 sekä veroneuvojan selvityksenvuodelta 2012 sekä erillisen todistuksen alkuvuodelta 2013. Kantajaa on kuultu puhelimitse hänen äidinkielellään saksaksi. Oikeuden puheenjohtaja on kuulemisen aluksi saksan kielellä muistuttanut kantajaa totuudessa pysymisen velvollisuudesta. Kantaja on vahvistanut kirjallisista todisteista ilmenevät tulot. Verotuspäätöstä voidaan pitää luotettavana lähtökohtana. Se on valtion viranomaisen ratkaisu, eikä verotuksen perusteena olevan kirjanpitoaineiston esittäminen ole vastoin vastaajan vaatimusta tarpeellista.

Kantaja on häntä kuultaessa kertonut perustaneensa jo ennen irtisanomista vaateliikkeen, koska hänellä oli huonoja kokemuksia työllistymisestä aikaisemman työnantajan työsuhteen päättymisen yhteydessä. Vuonna 2006 hän oli sijoittanut palkkaansa yritykseen, eikä seuraavana vuonna liiketulosta ollut vielä syntynyt. Koska yritys oli perustettu jo ennen irtisanomista, ei alkavan yrityksen tukeakaan ollut saatu. Alkuvuosina 2006 - 2009 kantajan molemmat vanhemmat olivat peräjälkeen sairastuneet vakavasti ja sittemmin kuolleet. Kantaja oli yritystoiminnan ohella huolehtinut myös vanhemmistaan. Liike ei ollut kannattanut juurikaan. Kantaja oli turvautunut elääkseen elämänkumppaninsa tukeen ja omiin säästöihinsä. Nykyisin hän ansaitsee ilmoituksensa mukaan 1.800 euroa kuukaudessa.

Käräjäoikeus toteaa sinänsä kantajan näyttäneen toteen väitteensä ansiotasostaan irtisanomisen jälkeen. Vuodelta 2006 ja 2007 kantajan tulot ovat olleet negatiiviset ja muilta vuosilta poikkeuksellisen alhaiset. Käräjäoikeus käsittelee syitä tulotasoon jäljempänä.

Kanteen oikea-aikaisuus

Vastaaja on pitänyt kannetta ennenaikaisena, koska työllistämisen viivästyminen ei ole päättynyt.

Käräjäoikeus toteaa, että kanne voidaan nostaa, kun saatava on erääntynyt ja sen maksaminen on viivästynyt. Kanne ei ole ennenaikainen.

Ansiotulon laskentatapa

Asianosaiset ovat eri mieltä, miten irtisanomisen jälkeinen työtulo muulta työnantajalta tai sosiaaliavustus otetaan huomioon vastaajan maksettavaksi mahdollisesti tuomittavan määrän vähennyksenä. Kantajan mukaan muualta saatu tulo on laskettava vuosittain ja vastaajan mukaan koko vaatimuksen ajalta. Kantaja on esittänyt Berliinin työoikeuden 5.5.2004 antaman ratkaisuin ja Dusseldorfm osavaltion työoikeuden 6.5.2010 antaman ratkaisun, joissa on todettu, että vastoin liittotasavallan työoikeuden oikeuskäytäntöä laskelmia on tarkasteltava jaksoittain (pro rata temporis).

Vastaaja on esittänyt Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ratkaisuja (BAG 22.11.2005 ja BAG 16.5.2012), joiden mukaan tarkastelussa otetaan huomioon koko viivästymisen aika. Tapauksissa viivästyminen on päättynyt ennen tuomioita. Oikeus on todennut, että muualta saatu ansio lasketaan mukaan (päättyneen) vastaanottamisviiveen koko aikaa koskevaan korvaukseen. Vaikka omaksuttua kantaa on kritisoitu oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, tuomioistuin on pitänyt kiinni kannastaan ja erityisesti perustellut sitä ensinnäkin lain sanamuodolla, joka ei anna tukea kummallekaan kannalle. Toiseksi kokonaislaskenta vastaa mukaan laskemista koskevan säännöksen henkeä ja tarkoitusta ja tämä takaa, että työntekijä ei vastaanotto viiveen perusteella pääsääntöisesti saa enempää eikä vähempää kuin mitä sovittu korvaus on. Työntekijän ei tule voida saada vastaanottamisen viivästymisen aikana muualta työpalkkaa ilman, että tämä tulisi täysimääräisesti työnantajan hyväksi. Myös kokonaislaskentaan liittyvät, vielä päättymättömän vastaanottamisviiveen kohdalla ilmenevät laskentavaikeudet kuten myös vero- ja sosiaalivakuutusoikeudelliset ongelmat ovat paremmin ratkaistavissa kuin ne, jotka syntyvät mukaan laskennassa jaksojen mukaan, mikäli tilitysjaksot eivät istu yhteen tai jos ilmenee erilaisia erikoismaksuja.

Vastaajan esittämässä ratkaisussa BAG 24.8.1999 on todettu muun ansion täydellisen laskemisen kokonaisuudessaan mukaan edellyttävän Saksan siviililain 615 §:n 2 lauseen mukaan säännönmukaisesti vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Vasta päättynyt vastaanottamisen viive mahdollistaa työntekijälle työnantajan suhteen kuuluvien palkkavaatimusten ja palvelusten muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan.

Käräjäoikeus toteaa esitettyjen oikeustapausten käsitelleen tapauksia, joissa viivästyminen on päättynyt tavalla tai toisella. Tässä tapauksessa viivästyminen on jatkunut useita vuosia, eikä vastaaja ole päättänyt sitä, vaikka käräjäoikeus on sen siihen välituomiossa velvoittanut. Tällaisessa tapauksessa työntekijällä on oikeus saada tuomio tähänastisen viivästymisen aiheuttamasta vahingosta, vaikka viivästymisen yhä jatkuessa myöhemmistä korvauksista joudutaan mahdollisesti nostamaan uusia kanteita. Työnantajalla on milloin tahansa mahdollisuus lopettaa viivästyminen.

Käräjäoikeus hyväksyy kantajan vaatimuksen, että viivästymistä on tarkasteltava vuosi kerrallaan. Tämä on selkeä vaatimus, koska verotus vahvistetaan lopullisesti vuosittain. Kantajalla on oikeus myös viivästyskorkoon ainakin vuosittain, minkä vuoksi korvaus on joka tapauksessa laskettava vuosittain. Viivästyskoron tuomitseminen vasta vaatimusten viimeisestä ajankohdasta lukien toisi vastaajalle kohtuutonta etua sen pitkittäessä oikeudenkäyntiä.

Kantajan tapa vaatia korvausta jaksottain on yhdenmukainen palkanmaksussa tavanmukaisena käytetyn perioodisuuden kanssa.

Yritystoiminta ja sosiaaliset syyt ansiotasoon

Vastaaja on vastustanut liiketoiminnasta syntyneen tappion huomioon ottamista kantajan tuloja vähentävänä tekijänä vuosina 2006 – 2007. Kysymys hyväksyttävästä syystä olla ottamatta vastaan muuta palkkatyötä on ratkaistava tapauskohtaisesti. Työntekijän vapaus valita työpaikkansa on otettava huomioon. Tulkinta ei saa johtaa siihen, että työntekijä pakotetaan ottamaan vastaan työpaikka, jota hän ei kaikkia seikkoja koskevan kohtuullisen arvioinnin jälkeen ottaisi vastaan. Toisaalta on otettava huomioon työntekijän velvoite minimoida vahingot. Toinen työ on hyväksyttävissä, jos se vastaa työntekijän tietämystä, kykyä ja kokemusta sekä hänen aiempaa asemaansa. Hyväksyttävyysperusteita ovat muun muassa palkkion muoto, työajat, ylityötuntien määrä, sosiaalietuuksien laatuja määrä, työn vaarallisuus ja työn suorittamispaikka. Työntekijän ei periaatteessa tarvitse ottaa vastaan täysin erityyppistä, varsinkaan vähempiarvoista tehtävää. Vakituisen uuden työsuhteen vastaanottaminen saattaa olla pitkän irtisanomisajan vuoksi mahdotonta, koska työntekijä ei voi nopeasti palata entisen työnantajan palvelukseen.

Kantaja on häntä kuultaessa kertonut hänen ikäisensä olevan vaikeaa työllistyä entisen kaltaiseen työhön. Hän onkin perustanut liikeyrityksen jo ennen irtisanomistaan. Käräjäoikeus pitää sinänsä hyväksyttävänä kantajan pyrkimystä työllistyä ja siten yritystä myötävaikuttaa vastaajalle tulevan maksuvelvollisuuden pienentymiseen.

Kantajan asemaa tulee verrata siihen asemaan, mikä hänellä olisi jos häntä ei olisi irtisanottu. Tällöin työntekijä saisi palkan ja työnantaja työsuorituksen. Työnantajan velvollisuus rajoittuu palkan maksuun (ansionmenetyksen korvaaminen). Sen sijaan yritystoiminnasta syntyvällä tappiolla ei ole syy-yhteyttä työnantajan maksuvelvollisuuteen. Kantajalla ei ole oikeutta saada korvausta ansionmenetyksestään vuosilta 2006–2007.

Kantaja on huonosti kannattavan liiketoiminnan kanssa samanaikaisesti hoitanut vakavasti sairastuneita vanhempiaan. Tämän on osaltaan täytynyt heikentää kantajan mahdollisuutta ansaita liiketoiminnalla. Kantajan palkka aluksella on ollut 2.080 euroa kuukaudessa. Vuosiansio olisi siten 26.000 euroa. Käräjäoikeus arvioi, että kantaja olisi hyväksyttävästi työllistyessään ansainnut vähintään 1.500 euroa kuukaudessa, jolloin hänen hyväksyttävä vuosiansiotasonsa olisi ollut 18.750 euroa. Kun hän on toiminut liike-elämässä, käräjäoikeus katsoo, että tätä ansiotasoa huonompi tulotaso ei ole syy-yhteydessä vastaajan korvausvelvollisuuteen. Vuosittainen laskennallinen ansionmenetys on siten (26.000 - 18.750 =) 7.250 euroa. Ajalta 1.1.-30.9.2013 ansionmenetys on (9 x 2.080 - [3 x 1.500 + 6 x 1.800] = ) 3.420 euroa. Vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle tämän mukainen korvaus vuosilta 2008–2013.

Oikeudenkäyntikulut

------------------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 §

Saksan siviililain (BGB) 613a ja 615 §

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman. Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 20.12.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajina ja vastapuolina

A

Baltic SF VII Limited

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään tuomiollaan 12.2.2016 vahvistanut, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006. Hovioikeus on samoin käräjäoikeuden tuomion hyväksyen vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain (BGB) 613 a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Limitedille sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

Hovioikeus on 18.5.2016 oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n nojalla korjannut tuomiolauselmassa olleen kirjoitusvirheen (II vaihe).

Hovioikeus on 1., 2., 4., 8., 9. ja 24.3. sekä 14.4.2016 toimittanut tässä asian III vaiheessa pääkäsittelyn.

Valitukset

A on vaatinut, että Baltic SF VII Limitedin (yhtiö) maksettavaksi tuomittu korvaus korotetaan vuodelta 2006 9.880 euroksi, vuodelta 2007 26.000 euroksi, vuodelta 2008 16.236 euroksi, vuodelta 2009 25.327 euroksi, vuodelta 2010 21.525 euroksi, vuodelta 2011 15.837,17 euroksi, vuodelta 2012 17.395,58 euroksi ja vuodelta 2013 8.777,88 euroksi. Lisäksi A on vaatinut, että yhtiön maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korotetaan, ja että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.

A oli irtisanomisen jälkeen perustanut liikeyrityksen työllistyäkseen, koska hänen ikäisensä vuonna 1961 syntyneen henkilön oli ollut vaikea työllistyä Saksassa. Koska A:lle ei ollut ollut tarjolla muuta työtä, hän oli perustamalla oman yrityksen tehnyt voitavansa ansiotulojen saamiseksi. Todennäköinen vaihtoehto ei ollut ollut työpaikka, jossa hän olisi ansainnut 1.500 euroa kuukaudessa vaan työttömyys.

Vaadittujen oikeudenkäyntikulujen määrä oli oikea ja kohtuullinen.

Baltic SF VII Limited on vaatinut

- että kantajan vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta hylätään kokonaan tai ainakin siltä osin kuin yhtiön on velvoitettu maksamaan korvausta ajalta ennen 26.3.2013. Lisäksi yhtiö on vaatinut,

- että A velvoitetaan korvaamaan sen asianosais- ja oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa, tai

- että yhtiön oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ainakin alennetaan, ja

- että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Kanteen oikea-aikaisuus

Korvauksen määrää ei Saksan korkeimman työtuomioistuimen mukaan voitu laskea ennen kuin työnantajan maksuviivästys oli päättynyt ja näin ollen myöskään korvausta ei voitu ennen tätä määrätä maksettavaksi. Sen jälkeen, kun oli lopullisesti tiedossa, oliko työntekijä kärsinyt vahinkoa maksuviivästyksen vuoksi, työnantaja voitiin tuomita maksamaan korvausta.

Ansiotulon laskentatapa

Korvauksen määrä tuli tässä tilanteessa laskea kokonaisuutena yhtiön koko maksuviivästyksen ajalta (BAG 22.11.2005 1 AZR 407/04). Saksan lain mukaan maksuviivästys päättyi, kun työnantaja otti irtisanotun työntekijän takaisin palvelukseensa tai tarjosi irtisanotulle työntekijälle työtä, mutta työntekijä kieltäytyi työtarjouksesta tai työsuhde muutoin päättyi laillisesti. Jos työntekijä oli irtisanomisen jälkeen ansainnut kokonaisuutena enemmän kuin hän olisi ansainnut ilman irtisanomista, hänellä ei ollut rikastumiskiellon johdosta oikeutta saada työsuhteen irtisanoneelta työnantajalta korvausta menetetyistä palkkatuloista.

Korvauksen määrä

A:n tuloselvitys oli esitetty ainoastaan saksan kielellä, joka ei ollut prosessikieli. Vahingon määrä oli jäänyt näyttämättä.

Joka tapauksessa tuli ottaa huomioon, että A oli hoitanut vanhempiaan vuosina 2006–2009. Syy-yhteys ansiotulojen menetyksen ja irtisanomisen välillä oli kyseiseltä ajalta katkennut eikä A:lla ollut oikeutta korvaukseen tältä ajalta.

Kohtuullistaminen

Aluskaupan aikana 21.3.2006 Baltic SF VII Limitedillä ei ollut ollut mitään oikeudellista tai muutakaan perustetta arvioida, että yhtiön ja Superfast EPTA Maritime Companyn välisessä aluskaupassa olisi ollut kysymys liikkeenluovutuksesta, joka voisi johtaa A:n ja muiden irtisanottujen merimiesten työllistämisvelvollisuuteen. Tästä johtuen oli kohtuutonta, että yhtiö olisi velvollinen maksamaan korvausta A:lle käräjäoikeuden välituomiota edeltävältä ajalta. Yhtiön korvausvelvollisuuden tuli rajoittua käräjäoikeuden välituomion 26.3.2013 jälkeiseen aikaan päättyen vastaanottamisen viivästymisen päättymiseen.

Vastaukset

Baltic SF VII Limited on vaatinut, että A:n valitus hylätään.

A oli omasta tahdostaan hoitanut vanhempiaan ja tästä syystä ollut pois työelämästä. Yhtiöllä ei ollut velvollisuutta korvata tästä aiheutunutta vahinkoa.

A on vaatinut, että yhtiön valitus hylätään.

Kanteen oikea-aikaisuus

Kanne ei ollut ennenaikainen. Korvauskanne voitiin nostaa ja ratkaista, kun saatava oli erääntynyt ja sen maksaminen oli viivästynyt. Yhtiön maksuviivästys ei ollut voinut päättynyt. Yhtiö ei voinut vedota omaan vilpilliseen menettelyynsä perusteena sille, että A:n korvausvaatimusta ei olisi voitu vielä ratkaista.

Korvauksen määrä

A oli perustanut jo ennen irtisanomistaan vaateliikkeen. Alkuvuosina 2006–2009 A:n molemmat vanhemmat olivat sairastuneet vakavasti ja hän oli yritystoiminnan ohella huolehtinut heistä. Yritys ei ollut tuottanut juurikaan voittoa ja A oli turvautunut elämänkumppaninsa tukeen ja omiin säästöihinsä. Hänen ansionsa eivät siis olleet olleet samaa luokkaa kuin jos hän olisi ollut yhtiön palveluksessa.

A:n tulot olivat vanhempien sairastamisen aikana vuonna 2008 olleet jopa korkeammat kuin vanhempien kuoleman jälkeen vuonna 2010 ja samaa luokkaa kuin vuosina 2011–2013. Lisäksi yhtiöstä saamillaan palkoilla A:lla olisi ollut mahdollisuus saada hoitaja vanhemmilleen työntekonsa ajaksi. Vanhempien sairastaminen ei siis olisi estänyt työntekoa yhtiön palveluksessa vuosina 2008 ja 2009.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Pääkäsittelyssä on kuultu puhelimitse todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina LN:aa ja GH:ta.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on velvoittanut yhtiön maksamaan kantajalle ansionmenetystä jokaiselta vuodelta ajalta 2008–2012 7.250 euroa ja ajalta 1.1.–30.9.2013 3.420 euroa, kaikki määrät korkoineen. Muilta osin kantajan vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta on hylätty. Lisäksi yhtiö on velvoitettu suorittamaan kantajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 7.000 euroa korkoineen. Kantajalla on katsottu olevan työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

2. Asiassa on yhtiön valituksen perusteella kysymys ensinnäkin siitä, onko kanne ennenaikainen, kun korvausta ansionmenetyksestä on vaadittu ennen työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Toiseksi asiassa on kysymys siitä, onko A:n vaatima ansionmenetys näytetty toteen, ja onko syy-yhteys väitetyn ansionmenetyksen ja irtisanomisen välillä katkennut vuosina 2006–2009 vanhempien hoidon takia. Lisäksi kysymys on siitä, onko A:n vaatimusta ansionmenetyksen korvaamisesta kohtuullistettava yhtiön lausumilla perusteilla. Asiassa on kysymys myös oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

3. Asiassa on sovellettava Saksan lakia. Oikeudenkäyntiaineistoon sisältyy saksalaisten tuomioistuinten kysymyksenasetteluun liittyviä ratkaisuja suomenkielisine käännöksineen. Hovioikeus on perehtynyt lisäksi tarpeellisilta osin Saksan lakiin ja saksalaiseen oikeuskirjallisuuteen.

4. Asiassa on kuultu saksalaisia asianajajia LN:aa ja GH:ta. Todistajat ovat kertoneet hovioikeudessa käsityksiään Saksan oikeuden sisällöstä III vaiheessa ratkaistaviin kysymyksiin. Yleisesti ottaen todistajien kertomuksista ei ole tullut esiin mitään sellaista erityistä, joka ei kävisi ilmi hovioikeuden tiedossa olevasta Saksan laista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Hovioikeus on ottanut huomioon myös sen, että mainitut todistajat eivät ole ulkopuolisia asiantuntijoita, koska molemmat ovat jollakin tavalla olleet mukana asian oikeudellisissa selvittelyvaiheissa.

5. Hovioikeus huomauttaa jo näin aluksi, ettei se anna merkitystä yhtiön väitteelle siitä, että kantajan esittämä tuloselvitys olisi puutteellinen aineiston saksankielisyyden takia. Asia liittyy laajaan kokonaisuuteen, jossa 38 kantajaa on esittänyt vaatimuksia Saksan lakiin vedoten. Asiaa on käsitelty eri vaiheissa useiden vuosien ajan ja kansainvälisiin asioihin perehtyneillä asianosaisten asiamiehillä on ollut mahdollisuudet ottaa selkoa tästä saksankielisestä aineistosta. Yhtiö on kansainvälistä meriliikennettä harjoittava varustamo, joka on tässä oikeudenkäynnissä tarkoitetulla aluksella harjoittanut matkustajaliikennettä myös Saksasta käsin. Aineisto käsittää pääasiallisesti numerotietoa eikä tekstin ymmärtäminen tai kääntäminen ole voinut olla työlästä. Kysymys on sitä paitsi enemmän saksankielisten oikeudellisten termien merkityssisällön ymmärtämisestä kuin tekstin vieraskielisyydestä. Hovioikeuden pääkäsittelyssä on lisäksi ollut koko ajan saksankielinen tulkki paikalla ja käytettävissä.

Taustaa

6. Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

7. Saksan siviililain (BGB) 615 §:ssä on säädetty, että jos palveluun oikeutettu (työnantaja) viivästyy palvelun vastaanottamisessa, palvelun suorittamiseen velvoitettu (työntekijä) on oikeutettu vaatimaan viivästymisen johdosta suorittamatta jääneestä palveluksesta sovitun vastikkeen. Vastikkeesta on kuitenkin pykälän 2 virkkeen mukaan vähennettävä, mitä velvoitettu on palvelun suorittamatta jäämisen vuoksi säästänyt tai mitä hän on muualla ansainnut tai mitä hän on jättänyt vilpillisesti (böswillig) ansaitsematta.

8. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:ssä on vastaavasti irtisanomistapauksia silmällä pitäen säädetty, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun vuoksi jatkuu, työntekijän on vähennettävä työnantajalta saamatta jääneestä tulosta 1) se määrä, jonka hän on ansainnut muualla, 2) se määrä, jonka hän olisi voinut hankkia, jollei hän olisi vilpillisesti laiminlyönyt vastaanottaa kohtuullista muuta työtä sekä 3) se lainkohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen suoritus, joka hänelle on työttömyyden vuoksi jo maksettu. Irtisanomissuojalain (KschG) säännös syrjäyttää erityissäännöksenä Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen säännöksen. Tähän asiaan vaikuttavaa eroa näillä kahdella lainkohdalla ei ole.

Kanteen ennenaikaisuus

9. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko kantajan maksuvaatimus ennenaikainen. Vastaajayhtiö on väittänyt, että suoritustuomiota ei voida antaa, koska vastaanottamisen viivästyminen ei ole päättynyt.¹ Vastaajayhtiön mukaan näet vasta vastaanottamisen viivästymisen päättyminen mahdollistaa ansionmenetyksen ja työntekijän palvelujen muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan. Kantaja puolestaan katsoo, että estettä korvausvaatimuksen ratkaisemiselle ei ole.

10. Kanteen mahdollinen ennenaikaisuus liittyy olennaisesti Saksan aineelliseen irtisanomissuojajärjestelmään. Siten työntekijän oikeutta vaatia kanteella hyvitystä irtisanomisen vuoksi on syytä tarkastella ainakin lähtökohtaisesti Saksan lainsäädännön perusteella. Näin on siitäkin huolimatta, että joitakin yksittäisiä prosessioikeudellisia kysymyksiä esimerkiksi osaratkaisun oikeusvoimasta saatetaan arvioida Suomessa toisella tavalla.

11. Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että Saksan siviililaista (BGB) tai irtisanomissuojalaista (KschG) ei ilmene, että ansionmenetyksen korvaamista koskeva kanne voitaisiin ratkaista vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännöstäkään tällaista estettä ei ole pääteltävissä. Saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on erikseen todettu, että työntekijä voi esittää maksuvaatimuksen myös vireillä olevan irtisanomiskanteen yhteydessä.² Maksuvaatimuksen esittäminen jo ennen viivästyksen päättymistä saattaa olla tarpeen esimerkiksi jo palkkasaatavan vanhentumisen estämiseksi.

12. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännössä, johon yhtiö on viitannut, korostetaan sinänsä, että muun ansion täydellinen laskeminen kokonaisuudessaan edellyttää säännönmukaisesti työsuorituksen vastaanottamisen viivästyksen päättymistä. Tämä tuomioistuimen toistama kanta koskee kuitenkin vain mahdollisuutta tehdä kokonaislaskelma työnantajalta saamatta jääneestä vastikkeesta (palkasta) ja muualta saaduista ansioista. Jos kantaja vaatii palkkasaatavaansa ennen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä, oikeudenkäynnissä ratkaistaan lopullisesti sen palkkasaatavan määrä kyseiseltä ajanjaksolta. Muualta saadut ansiot voidaan kokonaisuudessaan ottaa huomioon kuitenkin vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä tehtävässä tilityksessä (29.7.1993 2 AZR 110/93, kohta 31). Tässä yhteydessä kokonaislaskelma on tuomioistuimen käyttämän terminologian mukaan siten vasta "väliaikainen".

13. Hovioikeus katsoo, että kanteen ennenaikaisuuskysymyksen kannalta ei sinänsä ole merkitystä sillä, että tässä tapauksessa työnantajan vastaanottoviivästys on kestänyt tavanomaiseen saksalaiseen oikeuskäytäntöön nähden huomattavan pitkän ajan.

14. Estettä maksuvaatimuksen tutkimiselle ja hyväksymiselle ei voida katsoa olevan myöskään Suomen prosessioikeudellisten säännösten perusteella.

15. Vastaajayhtiön väitettä kanteen ennenaikaisuudesta ei siten voida hyväksyä.

Korvauksen määrä

16. Kantajan ennen irtisanomista yhtiön palveluksessa ansaitsemien tulojen määrä on riidaton. Riitaa on siitä, onko vanhempien hoitaminen vuosina 2008 ja 2009 heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan hankkia muita ansioita ja onko syy-yhteys ansionmenetykseen katkennut.

17. Kantaja on harjoittanut tappiollista yritystoimintaa vuosina 2006 ja 2007. Kantaja on käräjäoikeudessa vaatinut, että ansionmenetykseen vuosilta 2006 ja 2007 olisi lisättävä kummankin vuoden yritystoiminnan tappiot. Tätä käräjäoikeus ei ole hyväksynyt, koska yritystoiminnasta syntyvällä tappiolla ei ole syy-yhteyttä työnantajan maksuvelvollisuuteen. Käräjäoikeus on tällä perusteella katsonut, että kantajalla ei ole lainkaan oikeutta ansionmenetyksen korvaamiseen vuosilta 2006 ja 2007.

18. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että kantaja on huonosti kannattavan liiketoiminnan kanssa samanaikaisesti hoitanut sairaita vanhempiaan. Käräjäoikeuden mukaan tämän on täytynyt heikentää kantajan mahdollisuuksia ansaita liiketoiminnalla.

19. Käräjäoikeuden arvion mukaan kantaja olisi hyväksyttävästi työllistyessään ansainnut vähintään 1.500 kuukaudessa, jolloin hänen hyväksyttävä vuosityöansionsa olisi ollut 18.750 euroa (oikeastaan 18.000 euroa). Tätä alhaisempi tulotaso ei ole ollut syy-yhteydessä vastaajan korvausvelvollisuuteen. Tämän vuoksi käräjäoikeus on määritellyt vuosilta 2008–2013 vastaajayhtiön maksuvelvollisuuden siltä pohjalta, että kantajan muulta saamat ansiot ovat näinä vuosina vastanneet 18.750 euroa ansiotasoa.

20. Kantajaa on kuultu hovioikeudessa.

21. Kantaja on kertonut säästäneensä oman yrityksen perustamista varten jo ennen irtisanomista. Vuonna 2004 hän oli valmistellut yritystoiminnan aloittamista, koska hän oli havainnut, että työskentely aluksella saattaisi päättyä nopeastikin eikä hän halunnut, että hän jäisi tässä tilanteessa tyhjän päälle. Kantaja oli pelännyt, ettei hän saisi maista työtä. Vuonna 2006 kantaja oli solminut vuokrasopimuksen myymälätiloista. Hänen tarkoituksenaan olisi ollut jatkaa aluksi työskentelyä myös yhtiön palveluksessa ja hänen avopuolisonsa olisi auttanut yrityksen hoitamisessa.

22. Kantajan yritys toimi vähittäiskaupan alalla. Yritys osti tuotteita Suomesta ja myi niitä eteenpäin.

23. Kantaja on kertonut olleensa työttömänä ennen kuin hän oli aloittanut työskentelyn yhtiön palveluksessa ja jo tuolloin hänellä oli ollut vaikeuksia työllistyä. Tilanne oli ollut sama irtisanomisen jälkeen, jolloin hän oli ollut 45-vuotias.

24. Kantaja oli koulutukseltaan räätäli ja lisäksi hän oli käynyt kaupallisen koulutuksen suuntautuen tukku- ja ulkomaankauppaan. Kantajan asuinalueella palkkataso kaupan alalla oli alle 1.000 euroa kuukaudessa eikä 1.500 euron kuukausipalkka ollut mahdollinen.

25. Kantaja kertoi tukeneensa vanhempiensa jokapäiväistä elämää vuodesta 2006 lähtien heidän sairastuttuaan. Vanhempien auttaminen ei ollut kuitenkaan ollut jokapäiväistä hoitamista vaan heidän asioidensa hoitamista ja järjestämistä. Vanhempien päivittäisestä hoitamisesta oli huolehtinut paikallinen sosiaaliviranomainen ja kantajan käly. Kantaja oli käynyt vanhempiensa luona yleensä kerran viikossa töiden jälkeen. Hän oli yöpynyt vanhempiensa luona ja palannut aamulla takaisin töihin myymälään. Kantajan avopuoliso oli auttanut häntä yrityksen päivittäisten asioiden hoitamisessa. Vanhemmat olivat asuneet 40 kilometrin päässä Rostockista. Kantajan äiti oli kuollut vuonna 2008 ja isä seuraavana vuonna.

26. Kantajan mukaan hän olisi pystynyt auttamaan vanhempiaan myös silloin, jos hän olisi jatkanut yhtiön palveluksessa. Tuolloin hänellä olisi ollut taloudellisesti mahdollisuus auttaa vanhempiaan ja kahden viikon vapaiden aikana hän olisi pystynyt tosiasiallisestikin auttamaan heitä. Huolenpito vanhemmista oli johtanut siihen, että kantajalla ei ollut jäänyt aikaa esimerkiksi asiakkaiden hankintaan ja messuilla käyntiin. Tältä osin yritys oli jäänyt avopuolison vastuulle.

27. Kantaja kertoi tulojensa olleen alhaiset vuonna 2009, koska hänen yrityksensä pääsesonki oli ollut talvi ja tuolloin talvi oli ollut lämmin, joten tuotteet eivät olleet menneet kaupaksi. Kantaja oli pystynyt maksamaan tuolloin vain laskut ja verot. Hän oli saanut taloudellista tukea mieheltään, joka oli myös itsenäinen yrittäjä.

28. Kantajan yritys oli lopettanut toimintansa syyskuussa 2014.

29. Ansionmenetyksen määrää on arvioitava erikseen vuosilta 2006 ja 2007, vuosilta 2008 ja 2009 sekä vuosilta 2010–2013.

30. Niin kuin edellä on ilmennyt, käräjäoikeus on hylännyt ansionmenetystä koskevan vaatimuksen kokonaan vuosilta 2006 ja 2007 sillä perusteella, että yhtiö ei voi olla vastuussa yritystoiminnan tappiosta. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä, että kantaja on hovioikeudessa luopunut vaatimasta ansionmenetyksenä yritystoimintansa tappioita vuosilta 2006 ja 2007.

31. Hovioikeuden käsityksen mukaan se seikka, että yritystoiminnan tappioita ei voida vähentää vuosilta 2006 ja 2007, ei voi tarkoittaa, ettei kantajalle ole syntynyt näiltä vuosilta ansionmenetystä yhtiöltä saamatta jääneestä tulosta. Käräjäoikeuden ratkaisua jättää ansionmenetys korvaamatta vuosilta 2006 ja 2007 pelkästään yritystoiminnan tappioiden perusteella ei siten voida hyväksyä.

32. Se, mitä kantaja on kertonut sairaiden vanhempiensa hoitamisen laadusta ja laajuudesta, ei viittaa siihen, että hoitaminen olisi ratkaisevasti heikentänyt yritystoiminnan harjoittamisen edellytyksiä vuoteen 2009 asti, jolloin hänen isänsä kuoli. Toisaalta kantaja on itsekin myöntänyt, että hoitovastuu on rajoittanut hänen mahdollisuuksiansa asiakasmarkkinointiin.

33. Kaiken kaikkiaan hovioikeus kuitenkin toteaa, että kantajan ansiot ovat jääneet kanteessa tarkoitettuna aikana vuosina 2006–2013 hyvin alhaisiksi yritystoiminnan huonon kannattavuuden takia. Keskimääräinen kuukausiansio on vain noin 530 euroa kuukaudessa, kun vuosien 2006 ja 2007 tappioita ei oteta huomioon.

34. Hovioikeus huomauttaa tässä yhteydessä, että kantaja on yritystoimintaan ryhtymällä pyrkinyt työllistymään ja hankkimaan itselleen elantonsa. On ymmärrettävää, että yritystoiminnan saaminen kannattavaksi voi viedä oman aikansa. Ei voida kuitenkaan hyväksyä sitä, että kantaja tietoisena irtisanomisriidasta ja mahdollisuudestaan saada korvausta ansionmenetyksestä yhtiöltä on vuosikausia jatkanut huonosti kannattavaa yritystoimintaa ja siten aiheuttanut sen, että muualta saatu ansio yhtiön etujen vastaisesti jää kovin vähäiseksi.

35. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n 2 kohdan mukaan ansionmenetyksestä on vähennettävä se määrä, jonka työntekijä olisi ansainnut, jos hän ei olisi vilpillisesti ("böswillig") laiminlyönyt ottaa vastaan hänelle kohtuuden mukaan sopivaa työtä. Työntekijä toimii vilpillisesti, jos hän tietoisena objektiivisista seikoista, kuten työnsaantimahdollisuuksista, työn hyväksyttävyydestä ja työnantajalle aiheutuvasta haitasta, pysyttelee työttömänä tai jättää ottamatta vastaan työtarjouksen. Työn hyväksyttävyyttä on arvioitava kaikki asiaan liittyvät seikat huomioon ottaen (Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, s. 1599–1600).

36. Hovioikeus katsoo, että kantajan olisi havaittuaan yritystoimintansa kannattamattomuuden ryhtyä toimenpiteisiin työllistyäkseen paremmalla palkalla. Hovioikeus on toisaalta tietoinen samaan kokonaisuuteen perustuvien vastaavien asioiden perusteella, että tietyillä aloilla ansiotaso voi Saksassa jäädä hyvin alhaiseksi. Kantaja on itse pitänyt käräjäoikeuden edellyttämää 1.500 euron kuukausittaista palkkatasoa liian korkeana kaupan alalla.

37. Kantajalla on kaupallista koulutusta ja hän on lisäksi räätäli. Hovioikeuden käsityksen mukaan huomioon ottaen kantajan koulutus ja työtausta hänellä olisi aktiivisesti työtä haettuaan ollut mahdollisuus työllistyä tehtävässä, jossa hän olisi voinut saavuttaa 1.200 euron kuukausiansion vuodesta 2007. Tämän vuoksi on perusteltua määrätä kantajan ansionmenetys siten, että yhtiöltä saamatta jääneestä palkasta vähennetään muualta saatuna ansiona - sen toteutuneesta määrästä riippumatta - vuosilta 2007–2012 mainitun laskennallisen kuukausiansion mukaisesti 14.400 euroa vuosittain. Vuodelta 2013 vähennys on tammi-syyskuulta vastaavasti 10.800 euroa.

38. Vuodelta 2006 kantajan vaatimus yhtiöltä saamatta jääneestä palkasta on 9.880 euroa. Kun kantajalla ei ole siltä vuodelta huomioon otettavaa muualta saatua ansiota, kantajan vaatimus on hyväksyttävä.

39. Asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, mikä merkitys vanhempien hoitamiselle on ollut kantajan ansaintakyvylle. Samoin ei ole tarvetta ottaa erikseen kantaa siihen, onko kantaja esittänyt riittävän näytön saamistaan ansioista.

40. Yhtiö on myös tässä asiassa vedonnut siihen, että kantajan muualta saamat ansiot tulisivat ottaa huomioon koko siltä ajalta, jona yhtiö on viivästynyt kantajan työsuoritusten vastaanottamisessa (kokonaislaskentaperiaate), eikä vain kunakin kalenterivuonna saaduista ansioista. Tässä asiassa kantaja ei ole minään kalenterivuonna saanut muualta enempää ansioita kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa. Merkitystä ei ole siten sillä, noudatetaanko yhtiön vaatimalla tavalla kokonaislaskentaperiaatetta, vai otetaanko muualta saadut ansiot huomioon kantajan vaatimalla tavalla vain erikseen kultakin kalenterivuodelta. Yhtiö ei ole vaatinut erikseen sen vahvistamista, että kokonaislaskentaperiaatetta tulisi noudattaa myöhemmin kantajan mahdollisesti vaatiessa korvausta ansionmenetyksestä vastaanottamisen viivästymisen jatkuessa. Hovioikeus selvyyden vuoksi ilmaisee käsityksenään, että se ei olisi voinut antaa tässä oikeudenkäynnissä vahvistustuomiota tulevaan oikeussuhteeseen mahdollisesti vaikuttavasta oikeuskysymyksestä.

Korvausmäärien kohtuullistaminen

41. Yhtiö on vaatinut, että ansionmenetyksen korvausvelvollisuutta olisi kohtuullistettava. Yhtiö vetoaa erityisesti oikeudenkäynnin kestoon ja poikkeuksellisuuteen, siihen, että kantaja oli pannut asian vireille väärässä valtiossa, sekä yhtiön odottamattomaan vastuuseen sekä vilpittömyyteen aluskaupassa. Yhtiö esittää sovittelun toteuttamista varten useita vaihtoehtoja siitä, mitä ajankohtaa edeltävältä ajalta vaatimukset tulisi hylätä: hovioikeuden II vaiheen tuomio 12.2.2016, käräjäoikeuden vastaavan vaiheen välituomio 26.3.2013, Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen yleistoimivaltaa koskeva ratkaisu 24.9.2009 taikka kanteiden nostaminen Suomessa 8.5.2009.

42. Hovioikeus toteaa, että se on soveltanut asiassa sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella Saksan pakottavaa lakia työntekijän irtisanomissuojasta. Hovioikeus tähdentää, että yhtiön vaatimus ei tarkoita oikeustoimen tai sen ehdon kohtuullistamista vaan laissa säädetyn oikeusseuraamuksen lieventämistä työnantajan hyväksi kohtuussyistä. Yhtiö ei ole osoittanut perustetta, jolla Saksan lain mukaisesti tehottoman irtisanomisen laissa säädetyistä oikeusseuraamuksista voitaisiin näin poiketa yhtiön esittämistä syistä. Hovioikeuden tiedossakaan ei ole sellaista perustetta.

43. Yhtiön vaatimus korvausmäärän kohtuullistamisesta on siten hylättävä.

Uuden työsuhteen merkitys

44. Saksan irtisanomissuojalain 12 §:ssä säädetään, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun johdosta jatkuu, mutta työntekijä on aloittanut välissä uuden työsuhteen, hän voi viikon kuluessa ratkaisun lainvoimaiseksi tulosta työnantajalle tekemällään ilmoituksella kieltäytyä jatkamasta aikaisempaa työsuhdetta. Työsuhde päättyy tämän ilmoituksen vastaanottamisella. Jos työntekijä käyttää tätä kieltäytymisoikeuttaan, hänellä on oikeus vaatia ansionmenetyksen korvaamista vain siihen asti, kun hän on aloittanut uuden työsuhteen. Lain 11 §:ää on vastaavasti sovellettava.

45. Erityisen irtisanomisoikeuden tarkoituksena on ratkaista normikollisio, joka johtuu siitä, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n perusteella työntekijän on otettava vastaan muuta työtä, mutta välttyäkseen sopimusrikkomukselta palattava vanhan työnantajan palvelukseen, jos tuomioistuin katsoo työsuhteen jatkuvan. Lainkohta koskee vain uutta työsuhdetta mutta ei sitä, että työntekijä on ryhtynyt harjoittamaan yritystoimintaa.

46. Hovioikeus on ottanut pääkäsittelyssä keskusteltavaksi sen, mikä merkitys Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:llä voi olla tässä asiassa.

47. Hovioikeus toteaa, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:n soveltaminen tulee ajankohtaiseksi vasta, kun selviää, käyttääkö kantaja erityistä irtisanomisoikeuttaan sen jälkeen, kun ratkaisu irtisanomisen tehottomuudesta on tullut lainvoimaiseksi. Jos kantaja tätä irtisanomisoikeuttaan käyttää, ja hänen työsuhteensa on alkanut jo ennen tässä kanteessa tarkoitettua ajankohtaa, yhtiö voi tällöin tämän tuomion estämättä vedota mainitun pykälän 3 virkkeen säännökseen siitä, miltä ajalta ansionmenetystä voidaan tässä tilanteessa vaatia.

Oikeudenkäyntikulut

---------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Baltic SF VII Limited velvoitetaan suorittamaan A:lle korvauksena ansionmenetyksestä vuodelta 2006 9.880 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2007 lukien ja vuodelta 2007 11.600 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 1.1.2008 lukien, sekä käräjäoikeuden tuomitsemien korvausmäärien asemesta vuodelta 2008 11.600 euroa, vuodelta 2009 11.600 euroa, vuodelta 2010 11.600 euroa, vuodelta 2011 11.600 euroa, vuodelta 2012 11.600 euroa ja ajalta 1.1.–30.9.2013 7.920 euroa, kaikki määrät käräjäoikeuden määräämine korkoineen.

---------------------------------------

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija Päivi Risikko (30.9.2016 asti) ja Karri Tolttila (1.10.2016 lukien). Ratkaisu on yksimielinen.

____________________________

1 Vastaajayhtiö on käyttänyt vastaanottamisen viivästymisen ohella ilmaisuja työn tarjoamisen viiveen päättyminen ja työnantajan maksuviivästys. Hovioikeuden näkemyksen mukaan näillä kaikilla ilmaisuilla on kuitenkin tarkoitettu samaa asiaa.

2 Eine Zahlungsklage des Arbeitnehmer ist auch während einer bereits anhängiger Kündigungsschutzklage möglich, Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, 16. painos, s. 1603 ja 2236.

Kysymys merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiakokonaisuuteen liittyvä lainvalintaa koskeva Helsingin HO:n päätös 14.9.2015 ( I vaihe) sekä Saksan lain mukaista irtisanomisen tehokkuutta koskeva tuomio 12.2.2016 (II vaihe).

Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio nro 14/19840

Annettu 15.5.2014

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaaja

Baltic SF VIII Ltd., Nicosia, Kypros

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomion eräistä kantajan vaatimuksista.

Käräjäoikeus on 26.3.2013 välituomiossaan päättänyt, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VIII Ltd.:lle. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen.

Käräjäoikeus on 15.5.2013 päätöksellään hylännyt vastaajan väitteen siitä, että kantajan olisi tullut asetetussa määräajassa esittää selvityksensä ansioistaan suomen kielellä.

Käräjäoikeus on 21.8.2013 hylännyt vastaajan editio vaatimuksen.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VIII aluksella, joka purjehti Hangon ja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alus myytiin 21.3.2006 AS Tallink Gruppille, joka otti aluksen käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti sille kyproslaisen alusyhtiön Baltic SF VIII Ltd.:n. Alus oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantajan jo aikaisemmin ratkaistut vaatimukset on selostettu aikaisemmissa päätöksissä ja välituomiossa.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa heinäkuusta 2006 lukien. Tässä tuomiossa ratkaistaan kysymys kantajan saamatta jääneen palkan määrästä.

Kantaja on vaatinut korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 7.464,03 euroa, vuodelta 2007 30.274,29 euroa, vuodelta 2008 35.592,34 euroa, vuodelta 2009 27.579,08 euroa, vuosilta 2010 — 2012 kultakin vuodelta 36.413 euroa ja ajalta tammi-syyskuu 2013 26.217,26 euroa, kaikki määrät viivästyskorkoineen ja oikeudenkäyntikulut korkoineen.

VASTAUS

Kanne voidaan ratkaista vasta, kun työnantajan viivästys on lakannut.

Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttavatodelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä.

Kantaja on omasta tahdostaan jäänyt vanhempainvapaalle vuonna 2007, eikä ole ollut työmarkkinoiden käytettävissä. Syy-yhteys vahinkoon on katkennut, eikä vastaaja voi olla vastuussa mahdollisesta ansionmenetyksestä.

Mahdollinen ansionmenetys tulee laskea siihen saakka, kunnes viivästyminen lakkaa, eikä vuosittain.

TODISTELU

Kantaja

Henkilötodistelu

1. Kantaja puhelimitse kuultuna todistelutarkoituksessa

2. LN

Kirjalliset todisteet

1. Selvitys kantajan tuloista irtisanomisen jälkeisenä aikana

2. Landesarbeitsgericht Dusseldorf n ratkaisu 6.5.2010

3. Arbeitsgericht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

Vastaaja

Henkilötodistelu

1. GH

Kirjalliset todisteet

1. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 24.8.1999

2. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 22.11.2005

3. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 16.5.2012

4. Arbeitsgaricht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO

Tuomiolauselma

Vastaaja Baltic SF VIII Ltd. velvoitetaan maksamaan kantajalle A:lle korvausta ansionmenestyksestä vuodelta 2006 7.464,03 euroa ja sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorvausta 1.1.2007 lukien. Muilta ajoilta korvausvaatimus on hylätty.

------------------------------------------

Perustelut

Kantaja säilyttää lähtökohtaisesti työsuhteensa ja saa palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu, mikäli ei ole seikkaa, joka tämän oikeuden estäisi. Kantajalla on työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

Näyttötaakasta

Suomen lain mukaan oikeudella on vapaa todisteiden harkintavalta, mikä pitää sisällään myös harkintavallan näytön riittävyydestä kussakin tapauksessa. Saksan oikeuden osalta asiassa esitetyssä Dusseldorfin osavaltion työoikeuden ratkaisussa 6.5.2010 oikeus on todennut vakiintuneessa oikeuskäytännössä Saksan lain edellyttävän, että oikeuden on oltava vakuuttunut esitettävien tosiasiallisten todisteiden oikeellisuudesta. Oikeuden vakuuttuneisuus ei edellytä ehdottoman pitävää varmuutta eikä "varmuutta lähestyvää todennäköisyyttä", vaan käytännön elämässä tavanomaista varmuusastetta, joka tuntuu hälventävän jäljelle jääneet epäilykset.

Tässä asiassa kantaja on esittänyt työvoimaviranomaisen todistuksia ja verotusselvityksiä. Kantajaa on kuultu puhelimitse hänen äidinkielellään saksaksi. Oikeuden puheenjohtaja on kuulemisen aluksi saksan kielellä muistuttanut kantajaa totuudessa pysymisen velvollisuudesta. Käräjäoikeus toteaa kantajan näyttäneen toteen väitteensä ansiotasostaan irtisanomisen jälkeen ottaen huomioon hänen kertomuksensa irtisanomisen jälkeisistä tapahtumista.

Kantaja on kertonut olleensa irtisanomisen jälkeen aluksi työttömänä. Joulukuussa 2006 hän oli saanut työtä, joka oli kestänyt helmikuun loppuun 2007. Tämän jälkeen kantaja on jäänyt vanhempainvapaalle, koska hänen vaimonsa palasi töihin. Kantaja ei ole saanut tältä ajalta valtiolta korvausta. Vaimon jäätyä taas kotiin äitiyslomalle kantaja oli ilmoittautunut 24.11.2008 työvoimatoimistoon. Kantaja on saanut työttömyyskorvausta 18.9.2009 saakka. Kun kantajan vaimo oli taas vuonna 2010 mennyt töihin, kantaja oli jäänyt kotiin lapsia hoitamaan, eikä hän ollut saanut etuuksia valtiolta. Kantaja on kertonut häntä kuultaessa, että jos hän olisi saanut jatkaa aluksella työskentelyä, hän ei olisi jäänyt kotiin lapsia hoitamaan.

Kanteen oikea-aikaisuus

Vastaaja on pitänyt kannetta ennenaikaisena, koska työllistämisen viivästyminen ei ole päättynyt. Käräjäoikeus toteaa, että kanne voidaan nostaa, kun saatava on erääntynyt ja sen maksaminen on viivästynyt. Kanne ei ole ennenaikainen.

Ansiotulon laskentatapa

Asianosaiset ovat eri mieltä, miten irtisanomisen jälkeinen työtulo muulta työnantajalta tai sosiaaliavustus otetaan huomioon vastaajanmaksettavaksi mahdollisesti tuomittavan määrän vähennyksenä. Kantajan mukaan muualta saatu tulo on laskettava vuosittain ja vastaajan mukaan koko vaatimuksen ajalta. Kantaja on esittänyt Berliinin työoikeuden 5.5.2004 antaman ratkaisuin ja Dusseldorfin osavaltion työoikeuden 6.5.2010 antaman ratkaisun, joissa on todettu, että vastoin liittotasavallan työoikeuden oikeuskäytäntöä laskelmia on tarkasteltava jaksoittain (pro rata temporis).

Vastaaja on esittänyt Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ratkaisuja (BAG 22.11.2005 ja BAG 16.5.2012), joiden mukaan tarkastelussa otetaan huomioon koko viivästymisen aika. Tapauksissa viivästyminenon päättynyt ennen tuomioita. Oikeus on todennut, että muualta saatu ansio lasketaan mukaan (päättyneen) vastaanottamisviiveen koko aikaa koskevaan korvaukseen. Vaikka omaksuttua kantaa on kritisoitu oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, tuomioistuin on pitänyt kiinni kannastaan ja erityisesti perustellut sitä ensinnäkin lain sanamuodolla, joka ei anna tukea kummallekaan kannalle. Toiseksi kokonaislaskenta vastaa mukaan laskemista koskevan säännöksen henkeä ja tarkoitusta ja tämä takaa, että työntekijä ei vastaanotto viiveen perusteella pääsääntöisesti saa enempää eikä vähempää kuin mitä sovittu korvaus on. Työntekijän ei tule voida saada vastaanottamisen viivästymisen aikana muualta työpalkkaa ilman, että tämä tulisi täysimääräisesti työnantajan hyväksi. Myös kokonaislaskentaan liittyvät, vielä päättymättömän vastaanottamisviiveen kohdalla ilmenevät laskentavaikeudet kuten myös vero- ja sosiaalivakuutusoikeudelliset ongelmat ovat paremmin ratkaistavissa kuin ne, jotka syntyvät mukaan laskennassa jaksojen mukaan, mikäli tilitysjaksot eivät istu yhteen tai jos ilmenee erilaisia erikoismaksuja.

Vastaajan esittämässä ratkaisussa BAG 24.8.1999 on todettu muun ansion täydellisen laskemisen kokonaisuudessaan mukaan edellyttävän Saksan siviililain 615 §:n 2 lauseen mukaan säännönmukaisesti vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Vasta päättynyt vastaanottamisen viive mahdollistaa työntekijälle työnantajan suhteen kuuluvien palkkavaatimusten ja palvelusten muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan.

Käräjäoikeus toteaa esitettyjen oikeustapausten käsitelleen tapauksia,

joissa viivästyminen on päättynyt tavalla tai toisella. Tässä tapauksessa viivästyminen on jatkunut useita vuosia, eikä vastaaja ole päättänyt sitä, vaikka käräjäoikeus on sen siihen välituomiossa velvoittanut. Tällaisessa tapauksessa työntekijällä on oikeus saada tuomio tähänastisen viivästymisen aiheuttamasta vahingosta, vaikka viivästymisen yhä jatkuessa myöhemmistä korvauksista joudutaan mahdollisesti nostamaan uusia kanteita. Työnantajalla on milloin tahansa mahdollisuus lopettaa viivästyminen.

Käräjäoikeus hyväksyy kantajan vaatimuksen, että viivästymistä on tarkasteltava vuosi kerrallaan. Tämä on selkeä vaatimus, koska verotus vahvistetaan lopullisesti vuosittain. Kantajalla on oikeus myös viivästyskorkoon ainakin vuosittain, minkä vuoksi korvaus on joka tapauksessa laskettava vuosittain. Viivästyskoron tuomitseminen vasta vaatimusten viimeisestä ajankohdasta lukien toisi vastaajalle kohtuutonta etua sen pitkittäessä oikeudenkäyntiä.

Kantajan tapa vaatia korvausta jaksottain on yhdenmukainen palkanmaksussa tavanmukaisena käytetyn perioodisuuden kanssa.

Oikeus jättäytyä työmarkkinoiden ulkopuolelle perhesyiden vuoksi

Vastaaja on väittänyt kantajan kieltäytyneen ilman hyväksyttävää syytä vastaanottamasta työtä ja tämän vuoksi itse aiheuttaneensa itselleen vahinkoa, jota vastaajan ei tule velvoittaa korvaamaan.

Kantaja on esittänyt Berliinin työoikeuden ratkaisun 5.5.2004, jossa työstä kieltäytymisen vaikutuksia on arvioitu oikeuskäytännön ja oikeustieteellisen kirjallisuuden valossa. Pääsäännön mukaan korvauksesta on vähennettävä työntekijän ansaittavissa ollut ulkopuolinen ansio, jos tämä on vilpillisesti jätetty vastaanottamatta.

Kantaja on kertonut, ettei hän ollut ottanut vastaan muuta työtä, koska hän oli jäänyt kotiin hoitamaan lapsia vaimon ollessa töissä. Todistaja GH:n mukaan työntekijällä on oikeus palkkaukseen tältä ajalta, jos sellaisesta on asianosaisten kesken sovittu, muutoin ei.

Kantaja ei ole tässä tapauksessa näyttänyt, että työsuhteessa olisi sovittu työnantajalla olevan palkanmaksuvelvollisuus vanhempain vapaan ajalta. Kantaja on oikeutettu korvaukseen ansionmenetyksestä vuodelta 2006 vaatimuksen mukaisesti.

Kantaja on saanut aikana 1.1.-28.2.2007 parempaa palkkaa kuin aluksella, joten tuolta ajalta hän ei ole oikeutettu korvaukseen. Kantaja on omasta tahdostaan jäänyt kotiin hoitamaan lapsia maaliskuussa 2007. Kantajan oikeus ansionmenetyksen korvaukseen on tällöin katkennut, eikä hän sen jälkeen ole korvaukseen oikeutettu.

Oikeudenkäyntikulut

------------------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 §

Saksan siviililain (BGB) 613a ja 615 §

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman. Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 20.12.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajat ja vastapuolet

A

Baltic SF VIII Limited

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VIII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään tuomiollaan 12.2.2016 vahvistanut, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast OKTO Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006. Hovioikeus on samoin käräjäoikeuden tuomion hyväksyen vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain (BGB) 613 a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VIII Limitedille sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

Hovioikeus on 18.5.2016 oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n nojalla korjannut tuomiolauselmassa olleen kirjoitusvirheen (II vaihe).

Hovioikeus on 1., 2., 4., 8., 9. ja 24.3. sekä 14.4.2016 toimittanut tässä asian III vaiheessa pääkäsittelyn.

Valitukset

A on vaatinut, että Baltic SF VIII Limited (yhtiö) velvoitetaan maksamaan korvauksena ansionmenetyksestä vuoden 2007 osalta 30.274,29 euroa, vuoden 2008 osalta 35.592,34 euroa, vuoden 2009 osalta 27.579,08 euroa, vuoden 2010 osalta 36.413 euroa, vuoden 2011 osalta 36.413 euroa, vuoden 2012 osalta 36.413 euroa ja vuoden 2013 osalta 26.217,36 euroa, kaikki määrät korkoineen. Lisäksi A on vaatinut, että hovioikeus vahvistaa yhtiön olevan velvollinen korvaamaan hänelle työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta irtisanomisesta aiheutuneen vahingon viivästyskorkoineen myös 1.10.2013 lukien. Vielä A on vaatinut, että yhtiön maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korotetaan ja että yhtiö velvoitetaan korvaaman hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.

Korvauksen määrä

A:n oikeus korvaukseen ei ollut katkennut hänen jäätyä vanhempainvapaalle vuonna 2007. Hän ei olisi jäänyt kotiin hoitamaan lapsia, jos häntä ei olisi irtisanottu yhtiön palveluksesta. Vanhempainvapaalle jääminen oli ollut seurausta yhtiön suorittamasta laittomasta irtisanomisesta. A:lla olisi ollut oikeus jäädä vanhempainvapaalle siinäkin tapauksessa, että hän olisi jatkanut työntekoa yhtiön palveluksessa. Vanhempainvapaan jälkeen hänellä olisi ollut oikeus palata töihin yhtiön palvelukseen ja hänen ansiotulonsa olisivat taas nousseet tavalliselle tasolleen.

A oli oikeutettu korvaukseen mahdollisesti kärsimästään ansionmenetyksestä myös 1.10.2013 lukien hänen työsuorituksensa vastaanottamisen viivästymisen päättymiseen saakka.

Baltic SF VIII Limited on vaatinut,

- että A:n (kantajan) vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta myös vuodelta 2006 hylätään. Lisäksi yhtiö on vaatinut,

- että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön asianosais- ja oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen, tai

- että yhtiön oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ainakin alennetaan, ja

- että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Kanteen oikea-aikaisuus

Korvauksen määrää ei Saksan korkeimman työtuomioistuimen (Bundesarbeitsgericht, BAG) mukaan voitu laskea ennen kuin työnantajan maksuviivästys oli päättynyt ja näin ollen myöskään korvausta ei voitu ennen tätä määrätä maksettavaksi. Työnantaja voitiin tuomita maksamaan korvausta vasta kun oli lopullisesti tiedossa, oliko työntekijä kärsinyt vahinkoa maksuviivästyksen vuoksi.

Ansiotulon laskentatapa

Korvauksen määrä tuli tässä tilanteessa laskea kokonaisuutena yhtiön koko maksuviivästyksen ajalta (BAG 22.11.2005 1 AZR 407/04). Saksan lain mukaan maksuviivästys päättyi, kun työnantaja otti irtisanotun työntekijän takaisin palvelukseensa tai tarjosi irtisanotulle työntekijälle työtä, mutta työntekijä kieltäytyi työtarjouksesta tai työsuhde muutoin päättyi laillisesti. Jos työntekijä oli irtisanomisen jälkeen ansainnut kokonaisuutena enemmän kuin hän olisi ansainnut ilman irtisanomista, hänellä ei ollut rikastumiskiellon johdosta oikeutta saada työsuhteen irtisanoneelta työnantajalta korvausta menetetyistä palkkatuloista.

Kohtuullistaminen

Aluskaupan aikana 21.3.2006 Baltic SF VIII Limitedillä ei ollut ollut mitään oikeudellista tai muutakaan perustetta arvioida, että yhtiön ja Superfast OKTO Maritime Companyn välisessä aluskaupassa olisi ollut kysymys liikkeenluovutuksesta, joka voisi johtaa A:n ja muiden irtisanottujen merimiesten työllistämisvelvollisuuteen. Tästä johtuen oli kohtuutonta, että yhtiö olisi velvollinen maksamaan korvausta A:lle käräjäoikeuden välituomiota edeltävältä ajalta. Yhtiön korvausvelvollisuuden tuli rajoittua käräjäoikeuden välituomion 26.3.2013 jälkeiseen aikaan päättyen vastaanottamisen viivästymisen päättymiseen.

Vastaukset

Baltic SF VIII Limited on vaatinut, että A:n valitus hylätään.

Korvauksen määrä

A olisi jäänyt vanhempainvapaalle siitä riippumatta, olisiko hän ollut työllistettynä yhtiön palveluksessa vai Apollinaris GmbH:lla tilanteessa, jossa hänen vaimonsa oli saanut hyvätuloisen työpaikan. Ainakaan A ei olisi mitä ilmeisemmin jäänyt vanhempainvapaalle Apollinaris GmbH:lta siksi, että hän olisi ollut tyytymätön ansiotuloihinsa. A oli ansainnut Apollinaris GmbH:n palveluksessa enemmän kuin yhtiön palveluksessa.

A oli omasta aloitteestaan jäänyt pois työelämästä, mikä olettavasti olisi tapahtunut siitä riippumatta, olisiko hän työskennellyt yhtiön palveluksessa vai Apollinaris GmbH:ssa. Tästä aiheutunut taloudellinen menetys ei kuulunut yhtiön korvattavaksi.

Rikastumiskiellon vuoksi A:lla ei joka tapauksessa ollut oikeutta korvaukseen 28.2.2007 jälkeiseltä ajalta, sillä mikäli hän ei olisi jäänyt vanhempainvapaalle, olisi hän ansainnut enemmän kuin yhtiön palveluksessa ollessaan.

A on vaatinut, että yhtiön valitus hylätään.

Kanteen oikea-aikaisuus

Kanne ei ollut ennenaikainen. Korvauskanne voitiin nostaa ja ratkaista, kun saatava oli erääntynyt ja sen maksaminen oli viivästynyt. Yhtiön maksuviivästys ei ollut päättynyt. Yhtiö ei voinut vedota omaan vilpilliseen menettelyynsä perusteena sille, että A:n korvausvaatimusta ei olisi voitu vielä ratkaista.

Ansiotulon laskentatapa

A:n kärsimän ansionmenetyksen määrä laskettiin vertaamalla niitä bruttotuloja, jotka hän oli ansainnut irtisanomisen jälkeen niihin bruttotuloihin, jotka hän olisi saanut ilman irtisanomista. Saksan laki ei sisältänyt säännöksiä siitä, tuliko vertailu tehdä ajanjaksoittain vai koko työllistymisen viivästymisen ajalta. Saksalaisessa oikeuskäytännössä tuomioistuimet olivat suorittaneet vertailun ajanjaksoittain, kun siihen oli katsottu olleen syytä (Landesarbeitsgericht Düsseldorf 6.5.2010 – 13 Sa 70/10, Berliinin työoikeus 5.5.2004 (7 Ca 32770/03)). Tarkasteleminen vuositasolla oli perusteltua tässä tapauksessa, koska se johtaa kohtuulliseen lopputulokseen.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Pääkäsittelyssä on kuultu puhelimitse todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina LN:aa ja GH:ta.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on velvoittanut yhtiön maksamaan kantajalle korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 7.464,03 euroa korkoineen. Kantajan vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta vuosilta 2007–2013 on hylätty kokonaisuudessaan. Yhtiö on velvoitettu suorittamaan kantajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 5.000 euroa korkoineen. Kantajalla on katsottu olevan työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut kantajan oikeuden ansionmenetyksen korvaukseen katkenneen maaliskuussa 2007 kantajan jäätyä omasta tahdostaan kotiin hoitamaan lapsia.

2. Asiassa on kantajan valituksen perusteella kysymys siitä, onko kantajan oikeus ansionmenetykseen katkennut maaliskuussa 2007 hänen jäätyä vanhempainvapaalle. Asiassa on yhtiön valituksen perusteella kysymys ensinnäkin siitä, onko kanne ennenaikainen, kun korvausta ansionmenetyksestä on vaadittu ennen työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Toiseksi asiassa on kysymys siitä, onko A:n vaatima ansionmenetys näytetty toteen, ja tuleeko mahdollisesta korvauksesta vähentää koko vastaanottamisen viivästymisen ajalta se määrä, jonka A oli sinä aikana ansainnut enemmän kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa. Lisäksi kysymys on siitä, onko A:n vaatimusta ansionmenetyksen korvaamisesta kohtuullistettava yhtiön lausumilla perusteilla. Asiassa on kysymys myös oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

3. Asiassa on sovellettava Saksan lakia. Oikeudenkäyntiaineistoon sisältyy saksalaisten tuomioistuinten kysymyksenasetteluun liittyviä ratkaisuja suomenkielisine käännöksineen. Hovioikeus on perehtynyt lisäksi tarpeellisilta osin Saksan lakiin ja saksalaiseen oikeuskirjallisuuteen.

4. Asiassa on kuultu saksalaisia asianajajia LN:aa ja GH:ta. Todistajat ovat kertoneet hovioikeudessa käsityksiään Saksan oikeuden sisällöstä III vaiheessa ratkaistaviin kysymyksiin. Yleisesti ottaen todistajien kertomuksista ei ole tullut esiin mitään sellaista erityistä, joka ei kävisi ilmi hovioikeuden tiedossa olevasta Saksan laista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Hovioikeus on ottanut huomioon myös sen, että mainitut todistajat eivät ole ulkopuolisia asiantuntijoita, koska molemmat ovat jollakin tavalla olleet mukana asian oikeudellisissa selvittelyvaiheissa.

Taustaa

5. Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

6. Saksan siviililain (BGB) 615 §:ssä on säädetty, että jos palveluun oikeutettu (työnantaja) viivästyy palvelun vastaanottamisessa, palvelun suorittamiseen velvoitettu (työntekijä) on oikeutettu vaatimaan viivästymisen johdosta suorittamatta jääneestä palveluksesta sovitun vastikkeen. Vastikkeesta on kuitenkin pykälän 2 virkkeen mukaan vähennettävä, mitä velvoitettu on palvelun suorittamatta jäämisen vuoksi säästänyt tai mitä hän on muualla ansainnut tai mitä hän on jättänyt vilpillisesti (böswillig) ansaitsematta.

7. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:ssä on vastaavasti irtisanomistapauksia silmällä pitäen säädetty, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun vuoksi jatkuu, työntekijän on vähennettävä työnantajalta saamatta jääneestä tulosta 1) se määrä, jonka hän on ansainnut muualla, 2) se määrä, jonka hän olisi voinut hankkia, jollei hän olisi vilpillisesti laiminlyönyt vastaanottaa kohtuullista muuta työtä sekä 3) se lainkohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen suoritus, joka hänelle on työttömyyden vuoksi jo maksettu. Irtisanomissuojalain (KschG) säännös syrjäyttää erityissäännöksenä Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen säännöksen. Tähän asiaan vaikuttavaa eroa näillä kahdella lainkohdalla ei ole.

Kanteen ennenaikaisuus

8. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko kantajan maksuvaatimus ennenaikainen. Vastaajayhtiö on väittänyt, että suoritustuomiota ei voida antaa, koska vastaanottamisen viivästyminen ei ole päättynyt.¹ Vastaajayhtiön mukaan näet vasta vastaanottamisen viivästymisen päättyminen mahdollistaa ansionmenetyksen ja työntekijän palvelujen muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan. Kantaja puolestaan katsoo, että estettä korvausvaatimuksen ratkaisemiselle ei ole.

9. Kanteen mahdollinen ennenaikaisuus liittyy olennaisesti Saksan aineelliseen irtisanomissuojajärjestelmään. Siten työntekijän oikeutta vaatia kanteella hyvitystä irtisanomisen vuoksi on syytä tarkastella ainakin lähtökohtaisesti Saksan lainsäädännön perusteella. Näin on siitäkin huolimatta, että joitakin yksittäisiä prosessioikeudellisia kysymyksiä esimerkiksi osaratkaisun oikeusvoimasta saatetaan arvioida Suomessa toisella tavalla.

10. Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että Saksan siviililaista (BGB) tai irtisanomissuojalaista (KschG) ei ilmene, että ansionmenetyksen korvaamista koskeva kanne voitaisiin ratkaista vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännöstäkään tällaista estettä ei ole pääteltävissä. Saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on erikseen todettu, että työntekijä voi esittää maksuvaatimuksen myös vireillä olevan irtisanomiskanteen yhteydessä.² Maksuvaatimuksen esittäminen jo ennen viivästyksen päättymistä saattaa olla tarpeen esimerkiksi jo palkkasaatavan vanhentumisen estämiseksi.

11. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännössä, johon yhtiö on viitannut, korostetaan sinänsä, että muun ansion täydellinen laskeminen kokonaisuudessaan edellyttää säännönmukaisesti työsuorituksen vastaanottamisen viivästyksen päättymistä. Tämä tuomioistuimen toistama kanta koskee kuitenkin vain mahdollisuutta tehdä kokonaislaskelma työnantajalta saamatta jääneestä vastikkeesta (palkasta) ja muualta saaduista ansioista. Jos kantaja vaatii palkkasaatavaansa ennen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä, oikeudenkäynnissä ratkaistaan lopullisesti sen palkkasaatavan määrä kyseiseltä ajanjaksolta. Muualta saadut ansiot voidaan kokonaisuudessaan ottaa huomioon kuitenkin vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä tehtävässä tilityksessä (29.7.1993 2 AZR 110/93, kohta 31). Tässä yhteydessä kokonaislaskelma on tuomioistuimen käyttämän terminologian mukaan siten vasta "väliaikainen".

12. Hovioikeus katsoo, että kanteen ennenaikaisuuskysymyksen kannalta ei sinänsä ole merkitystä sillä, että tässä tapauksessa työnantajan vastaanottoviivästys on kestänyt tavanomaiseen saksalaiseen oikeuskäytäntöön nähden huomattavan pitkän ajan.

13. Estettä maksuvaatimuksen tutkimiselle ja hyväksymiselle ei voida katsoa olevan myöskään Suomen prosessioikeudellisten säännösten perusteella.

14. Vastaajayhtiön väitettä kanteen ennenaikaisuudesta ei siten voida hyväksyä.

Korvauksen määrä

15. Asiassa on riidatonta kantajan yhtiön palveluksessa ennen irtisanomista ansaitsemien tulojen määrä. Kantajan muualta saadut ansiot ovat määrällisesti riidattomia. Riitaa on siitä, onko kantajan oikeus työansionmenetyksen korvaamiseen katkennut, kun hän on ryhtynyt maaliskuussa 2007 hoitamaan kotona lapsiaan ja onko kantajan tammi- ja helmikuulta 2007 muualta saama ansio, joka ylitti sen tulon, jonka hän olisi saanut vastaajayhtiöltä, vähennettävä kokonaislaskentaperiaatteen mukaisesti vastaajayhtiön maksettavaksi tuomitusta ansionmenetyksestä.

16. Käräjäoikeus on käsitellessään kysymystä oikeudesta jättäytyä työmarkkinoiden ulkopuolelle perhesyiden vuoksi katsonut, että kantaja on omasta tahdostaan jäänyt kotiin hoitamaan lapsiaan maaliskuusta 2007, eikä hän ole enää sen jälkeen oikeutettu korvaukseen.

17. Kantajaa on kuultu puhelimitse hovioikeuden pääkäsittelyssä.

18. Kantaja on kertonut työskennelleensä irtisanomisen jälkeen kolmen kuukauden ajan Apollinaris Gmbh -yrityksessä, jossa hänen bruttopalkkansa oli ollut parempi kuin yhtiön palveluksessa. Hän oli kuitenkin irtisanoutunut tehtävästä, koska hän oli huomannut, että kyseinen työ ei ollut häntä varten. Myös perheen taloudellinen tilanne oli vaikuttanut irtisanoutumiseen. Kantajan vaimo työskenteli apteekkarina ja ansaitsi paremmin kuin kantaja. Irtisanoutumisen jälkeen kantaja oli ollut pitkiä ajanjaksoja kotona ja oli edelleenkin. Tämä oli ollut mahdollista, koska perheen elatus oli turvattu vaimon tuloilla ja kantaja oli halunnut tässä tilanteessa jäädä hoitamaan lapsia kotiin.

19. Kantajan mukaan hän ei olisi jäänyt kotiin, mikäli hänen työsuhteensa olisi jatkunut yhtiön palveluksessa. Tällöin kantajan vaimo olisi hoitanut omaa työtään osa-aikaisesti. Kantaja ei tiennyt, olisiko hänellä ollut oikeus jäädä vanhempainvapaalle yhtiön palveluksesta ja palata sinne myöhemmin.

20. Kantaja on siis maaliskuusta 2007 jäänyt kotiin hoitamaan lapsiaan kantajan puolison palatessa äitiysloman jälkeen työelämään. Vanhemmat ovat tällä tavoin keskenään sopineet siitä, miten elatukseen hankkimiseen ja lasten hoitoon liittyvä velvoitteet jaetaan heidän kesken. Tilanne on rinnastettavissa vanhempainvapaalle jäämiseen, johon vanhemmalla on Saksan lain mukaan oikeus laissa säädetyin edellytyksin (Laki vanhempainrahasta ja -vapaasta, Gesetz zum Elterngeld und zur Elternzeit, Bundeselterngeld unde Elternzeitgesetz 2006 – BEEG).

21. Tässä tilanteessa kantajan jäätyä hoitamaan lapsiaan hänen ei voida katsoa enää olleen työnantajan käytettävissä eikä yhtiön voida myöskään katsoa viivästyneen kantajan työsuorituksen vastaanottamisessa. Merkitystä tässä vaiheessa ei voida antaa enää sille, olisiko kantaja tehnyt saman valinnan ilman irtisanomista. Hovioikeus katsoo siten käräjäoikeuden tavoin, että kantajalla ei ole oikeutta vaatia kanteessa tarkoitettua korvausta ansionmenetyksestä maaliskuusta 2007 alkaen.

22. Hovioikeus toteaa, että edellä lausuttu ei vaikuta kantajan oikeuteen vaatia korvausta ansionmenetyksestä myöhemmin kanteessa tarkoitetun ajanjakson jälkeen, kun kantaja on jälleen markkinoiden käytettävissä, ja jos yhtiö viivästyy silloin kantajan työsuorituksen vastaanottamisessa.

23. Hovioikeus on tähän samaan asiakokonaisuuteen kuuluvissa asioissa S 14/2380, S 14/2384-85, S 14/2387, S 14/2401, S 14/2406, S 14/2407 ja S 14/2411 omaksunut Saksan liittotasavallan vakiintuneen ja johdonmukaisen oikeuskäytännön perusteella sen kannan, että kantajien muualta saamat ansiot on otettava huomioon koko vastaanottamisen viivästyksen ajalta (kokonaislaskentaperiaate). Hovioikeus ei siten ole hyväksynyt käräjäoikeuden kantaa, jonka mukaan muualta saatu ansio otetaan huomioon vain kalenterivuosittain.

24. Kantaja on 1.1.– 28.2.2007 ansainnut 312,63 euroa enemmän kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa. Edellä lausutun mukaisesti yhtiö ei ole enää tämän jälkeen viivästynyt kantajan työsuorituksen vastaanottamisessa. Mainittu 312,63 euroa on siten vähennettävä siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on kertynyt vuodelta 2006.

Korvausmäärien kohtuullistaminen

25. Yhtiö on vaatinut, että ansionmenetyksen korvausvelvollisuutta olisi kohtuullistettava. Yhtiö vetoaa erityisesti oikeudenkäynnin kestoon ja poikkeuksellisuuteen sekä yhtiön odottamattomaan vastuuseen sekä vilpittömyyteen aluskaupassa. Yhtiö esittää sovittelun toteuttamista varten useita vaihtoehtoja siitä, mitä ajankohtaa edeltävältä ajalta vaatimukset tulisi hylätä: hovioikeuden II vaiheen tuomio 12.2.2016, käräjäoikeuden vastaavan vaiheen välituomio 26.3.2013, Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen yleistoimivaltaa koskeva ratkaisu 24.9.2009 taikka kanteiden nostaminen Suomessa 8.5.2009.

26. Hovioikeus toteaa, että se on soveltanut asiassa sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella Saksan pakottavaa lakia työntekijän irtisanomissuojasta. Hovioikeus tähdentää, että yhtiön vaatimus ei tarkoita oikeustoimen tai sen ehdon kohtuullistamista vaan laissa säädetyn oikeusseuraamuksen lieventämistä työnantajan hyväksi kohtuussyistä. Yhtiö ei ole osoittanut mitään perustetta, jolla Saksan lain mukaisesti tehottoman irtisanomisen laissa säädetyistä oikeusseuraamuksista voitaisiin tämän lain mukaan poiketa yhtiön esittämistä syistä. Hovioikeuden tiedossakaan ei ole sellaista perustetta.

27. Yhtiön vaatimus korvausmäärän kohtuullistamisesta on siten hylättävä.

Uuden työsuhteen merkitys

28. Saksan irtisanomissuojalain 12 §:ssä säädetään, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun johdosta jatkuu, mutta työntekijä on aloittanut välissä uuden työsuhteen, hän voi viikon kuluessa ratkaisun lainvoimaiseksi tulosta työnantajalle tekemällään ilmoituksella kieltäytyä jatkamasta aikaisempaa työsuhdetta. Työsuhde päättyy tämän ilmoituksen vastaanottamisella. Jos työntekijä käyttää tätä kieltäytymisoikeuttaan, hänellä on oikeus vaatia ansionmenetyksen korvaamista vain siihen asti, kun hän on aloittanut uuden työsuhteen. Lain 11 §:ää on vastaavasti sovellettava.

29. Erityisen irtisanomisoikeuden tarkoituksena on ratkaista normikollisio, joka johtuu siitä, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n perusteella työntekijän on otettava vastaan muuta työtä, mutta välttyäkseen sopimusrikkomukselta palattava vanhan työnantajan palvelukseen, jos tuomioistuin katsoo työsuhteen jatkuvan. Lainkohta koskee vain uutta työsuhdetta mutta ei sitä, että työntekijä on ryhtynyt harjoittamaan yritystoimintaa.

30. Hovioikeus on ottanut pääkäsittelyssä keskusteltavaksi sen, mikä merkitys Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:llä voi olla tässä asiassa.

31. Hovioikeus toteaa, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:n soveltaminen tulee ajankohtaiseksi vasta, kun selviää, käyttääkö kantaja erityistä irtisanomisoikeuttaan sen jälkeen, kun ratkaisu irtisanomisen tehottomuudesta on tullut lainvoimaiseksi. Jos kantaja tätä irtisanomisoikeuttaan käyttää, ja hänen työsuhteensa on alkanut jo ennen tässä kanteessa tarkoitettua ajankohtaa, yhtiö voi tällöin tämän tuomion estämättä vedota mainitun pykälän 3 virkkeen säännökseen siitä, miltä ajalta ansionmenetystä voidaan tässä tilanteessa vaatia.

Oikeudenkäyntikulut

------------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Baltic SF VIII Limitedin velvollisuus suorittaa A:lle korvausta ansionmenetyksestä vuodelta 2006 alennetaan 7.151,38 euroon korkoineen 1.1.2007 lukien.

------------------------------------------

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija Päivi Risikko (30.9.2016 asti) ja Karri Tolttila (1.10.2016 lukien). Ratkaisu on yksimielinen.

______________________________

1 Vastaajayhtiö on käyttänyt vastaanottamisen viivästymisen ohella ilmaisuja työn tarjoamisen viiveen päättyminen ja työnantajan maksuviivästys. Hovioikeuden näkemyksen mukaan näillä kaikilla ilmaisuilla on kuitenkin tarkoitettu samaa asiaa.

2 Eine Zahlungsklage des Arbeitnehmer ist auch während einer bereits anhängiger Kündigungsschutzklage möglich, Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, 16. painos, s. 1603 ja 2236.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Toisen rikoksen tutkinnan yhteydessä telekuuntelulla saadun niin sanotun ylimääräisen tiedon hyödyntäminen oli ratkaistava pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momentista ilmenevillä edellytyksillä eikä 3 momentissa tarkoitetulla tuomioistuimen toimivaltaa koskevalla määräyksellä ollut merkitystä hyödyntämisen sallittavuutta harkittaessa muissa kuin 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Ylimääräistä tietoa sisältäneiden tallenteiden esittämistä kirjallisina todisteina ei sallittu, mutta ylimääräistä tietoa sisältänyt esitutkinnan loppulausunto voitiin ottaa oikeudenkäyntiaineistona huomioon, koska siinä oli kysymys asianajaja A:n itsensä ilmoittamista seikoista.

A tuomittiin salassapitorikkomuksesta, koska hän oli ilmaissut päämiehensä C:n vangitsemispäätöksessä salassa pidettäväksi määrättyjä tietoja ulkopuoliselle B:lle. Syyksilukemisen kannalta ei ollut merkitystä, vaikka A oli saanut samat tiedot C:ltä, tutkinnanjohtajalta ja oman päättelynsä perusteella. Syyte B:tä vastaan yllytyksestä A:n rikokseen hylättiin näyttämättömänä.

Valtio velvoitettiin korvaamaan osa A:n oikeudenkäyntikuluista, koska A tuomittiin olennaisesti syyttäjän rangaistusvaatimusta lievemmin ja koska todistelu asiassa oli koskenut merkittävältä osin hylätyksi tulleita seikkoja.

POHJOIS-KARJALAN KÄRÄJÄOIKEUDEN KÄSITTELYRATKAISU 10.1.2014

Kirjallisena todisteena 1.1 olevia telekuuntelutallenteita 1-5 ei voida käyttää todisteina 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n (1146/2013) perusteella.

Salassapitorikos ei ole sellainen rikos, johon 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n (806/2011) mukaan telekuuntelu voidaan kohdentaa.

Pakkokeinolain 11 luvun 6 §:ssä (806/2011) oleva siirtymäsäännös on sekä säännöstekstin ja siihen liittyvän esityöaineiston perusteella epäselvä. Lain 10 luvun 56 §:ssä oleva ylimääräisen tiedon käyttämistä koskeva säännös on kuitenkin oikeudelliselta luonteeltaan prosessuaalinen säännös, jota sovelletaan sen voimassa ollessa. Myös asiayhteyteen liittyvä perusoikeusmyönteinen laintulkinta johtaa samaan johtopäätökseen.

Kirjallisena todisteena 1.5. olevan esitutkinnan loppulausunnon sivulla 3 oleva lausunnon osa ei ole hyödyntämiskiellon alainen. Oikeudellisesti tämä on verrattavissa A:n esitutkinnassa kirjattuun lausumaan.

Vaaditut hyödyntämiskiellot eivät myöskään voi miltään osin perustua A:n ja B:n väliseen asianajolliseen toimeksiantoon, koska heidän ilmoituksensa mukaan tällaista toimeksiantoa heidän välillään ei ole ollut nyt kysymyksessä olevien tekojen aikana.

POHJOIS-KARJALAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 24.1.2014

Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta seuraavasti

1. Yllytys salassapitorikokseen

19.12.2012 - 03.01.2013 Joensuu

B on tahallaan taivuttanut asianajaja A:n tahalliseen kohdassa 2 mainittuun salassapitorikokseen pyytämällä puhelimessa ja henkilökohtaisilla tapaamisilla ja saamalla A:lta kohdassa 2 mainittuja lain nojalla salassa pidettäviä tietoja.

B on tehnyt rikoksen vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytyneen Cannonball MC ryhmän jäsenenä (RL 6:5.2).

2. Salassapitorikos

19.12.2012 - 03.01.2013 Joensuu

Asianajaja A on toimiessaan rikoksesta epäillyn Cannonball MC Joensuu moottoripyöräkerhoa edustaneen C:n määrättynä avustajana/puolustajana Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden pakkokeinoistunnossa 19.12.2012 kello 15.00 alkaen asiassa asianumero PK 12/2036 saanut tietää C:n rikosepäilyyn liittyviä tietoja Pohjois-Karjalan poliisilaitoksen rikoskomisario E:n käräjäoikeudelle jättämästä vangitsemisvaatimuksesta 8480/R/18780/12/VAO/1, mainitussa suullisessa pakkokeinoistunnossa ja Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden päätöksen (12/2371) perusteluosasta.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeus on määrännyt E:n pyynnöstä mainitun pakkokeinoasian käsiteltäväksi yleisön läsnä olematta oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 16 §:n 2 momentin nojalla.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeus on myös määrännyt oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 16 §:n 3 momentin ja 24 § 1 momentin 3 kohdan nojalla, että pakkokeinoasian päätöksen perusteet ja muut oikeudenkäyntiasiakirjat on pidettävä salassa syytteen käsittelyyn saakka tai kunnes asia on jätetty sillensä.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeus on vielä kieltänyt pakkokeinolain 1 luvun 18b nojalla esitutkinnan turvaamiseksi C:n yhteydenpidon muihin henkilöihin kuin avustajaansa A:han.

A on pakkokeinoistunnossa läsnä olevana ollut mainitun Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden salassapitomääräyksen, oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 18 §:n sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n perusteella velvollinen olemaan vaiti tietoonsa saamistaan ja Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden salaiseksi julistamista edellä mainituista tiedoista sekä myös olemaan hyväksikäyttämättä kenenkään eduksi mainittuja salaiseksi julistettuja seikkoja.

Huolimatta edellisestä A on Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden salassapito- ja yhteydenpitorajoitusmääräyksen sekä edellä mainittujen lainkohtien vastaisesti puhelimessa 19.12.2012 kello 15:58 kertonut Cannonball MC Joensuu moottoripyöräkerhoa edustaneelle B:lle että,

- B:n rikoskumppani C on väkivallalla uhaten saanut kaverilta rahaa ja että
- C on ollut poliisin tarkkailussa.

Edellisen lisäksi A on tavannut 21.12.2012 kello 10:30 B:n ja myöskin Cannonball MC Joensuu moottoripyöräkerhoa edustaneen F:n ja välittänyt tuolloinkin B:lle ja F:lle edellä mainittuja salassa pidettäviä ja yhteydenpitorajoituksen alaisia tietoja.

Vielä A on 1.1.2013 kello 13:49 puhelussa luvannut ilmoittaa B:lle välittömästi tietoja sikäli, kun hän niitä itse saa C:stä ja tämän rikosepäilyyn liittyvistä salaisista ja yhteydenpitorajoituksen alaisista tiedoista, ja puhelussa 3.1.2013 kello 13:01 sopinut B:n kanssa tapaamisen ilmoittaakseen B:lle C:n rikosepäilyyn liittyviä salaisia ja yhteydenpitorajoituksen alaisia tietoja.

A:lla ja B:llä ei ole ollut olemassa minkäänlaista muuta toimeksiantosopimusta edellä mainittujen tapahtumien aikaan.

- - - - - - - - - - -

A ja B ovat kiistäneet syytteet ja vaatineet valtiota korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa.

- - - - - - - - - - -

Johtopäätös näytöstä

- - - - - - - - - - -

A on myöntänyt käyneensä B:n kanssa puhelinkeskustelun jonkin aikaa C:n vangitsemisoikeudenkäynnin päättymisen jälkeen. B:n ja A:n samansisältöisistä kertomuksista ilmenee A:n ilmoittaneen C:n tulleen vangituksi törkeän kiristyksen vuoksi ja samassa yhteydessä on ollut myös puhetta C:n tyttöystävän avustamisesta.

A on avustajansa asianajaja H:n laatimassa esitutkinnan loppulausunnossa (kirjallinen todiste 1.5 s. 3) myöntänyt kertoneensa B:lle, että C olisi väkivallan uhalla saanut rahaa ja että poliisi oli vissiin jollain tavalla seurannut sitä asiaa.

Vangitsemisvaatimuksessa (kirjallinen todiste 1.2 ja 2.1) on kohdassa Yleiset edellytykset mainittu poliisin suorittaneen C:n tarkkailua, rikoksen kohteen aseellisesta uhkaamisesta ja C:n saaneen rikoksen kohteelta rahaa.

Vaikka B ja A ovatkin kertominsa tavoin tavanneet 21.12.2012 ja olleet puhelinyhteydessä 20.12.2012 ja tammikuun alussa 2013, ei näiltä osin ole esitetty mitään selvitystä siitä, että A olisi näissä yhteydenpidoissa luovuttanut B:lle C:n vangitsemiseen liittyneitä salaisia tietoja.

Näin ollen ratkaisevaksi jää se, onko A puhelinkeskustelussa 19.12.2012 kertoessaan B:lle C:n saaneen väkivallan uhalla rahaa ja että poliisi oli vissiin jollain tavalla seurannut sitä asiaa syyllistynyt rikoslain 38 luvun 1 §:n mukaiseen salassapitorikokseen.

Varmaa on, että A on saadessaan tutkinnanjohtajalta ilmoituksen C:n avustamistehtävästä vangitsemiskäsittelyssä myös saanut tältä tiedon vangitsemisvaatimuksen perusteena olevasta törkeästä kiristyksestä. Ainakin todennäköistä on, että A on jo ennen vangitsemisoikeudenkäyntiä C:n kanssa käymässään neuvottelussa saanut tältä tietää tämän kiinni jäämisestä, tältä löytyneistä rahoista ja poliisin järjestämästä ansasta.

Lain oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa 16 §:n mukaan käsittely voidaan toimittaa yleisön läsnä olematta ja oikeudenkäyntiasiakirjat määrätä salassa pidettäviksi tutkinnallista syistä. Säännöksen tarkoituksena on toisaalta suojata epäiltyä ja toisaalta turvata esitutkinnan toteuttaminen.

A:n B:lle kertomat seikat ovat vangitsemisen perusteena olevan törkeän kirityksen tekotapaa kuvaavia, mitkä A on itsekin vangitsemisperusteena olleesta julkisesta rikosnimikkeestä pystynyt päättelemään ja mitkä tiedot A on joka tapauksessa saanut C:ltä itseltään jo ennen vangitsemisoikeudenkäyntiä. A:n B:lle kertomat asiat eivät myöskään ole sellaisia, että ne osoittaisivat A:n tahallaan pyrkineen vaikuttamaan esitutkinnan toteuttamiseen taikka että ne olisivat vaikeuttaneet esitutkinnan toteuttamista.

Syyksilukeminen

A ei ole syyllistynyt salassapitorikokseen eikä B sen yllytykseen.

- - - - - - - - - - -

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 28.11.2016

Asian aikaisemmat vaiheet

Syyttäjä on valittanut Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden 24.1.2014 antamasta tuomiosta nro 102908 hovioikeuteen ja toistanut B:tä ja A:ta vastaan ajamansa käräjäoikeuden tuomiossa selostetun syytteen B:n osalta yllytyksestä salassapitorikokseen ja A:n osalta salassapitorikoksesta. Syyttäjä on lisäksi vaatinut, että käräjäoikeuden pääkäsittelyssä 10.1.2014 tekemä käsittelyratkaisu telekuuntelutallenteiden 1-5 hyödyntämiskiellosta todisteina kumotaan ja syyttäjän sallitaan käyttää mainittuja tallenteita todisteina asiassa. A on vastavalituksessaan vaatinut, että käräjäoikeuden 10.1.2014 antama käsittelyratkaisu kumotaan siltä osin kuin syyttäjän on sallittu käyttää todisteena A:n esitutkinnan loppulausuntoa ja että hovioikeus määrää, ettei loppulausunnosta ilmeneviä seikkoja voida käyttää todisteena häntä vastaan.

Itä-Suomen hovioikeus ei ole päätöksellään 5.6.2014 nro 14/123704 myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelylupaa, jolloin myös A:n vastavalitus on rauennut. Syyttäjä on valittanut päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus on 14.3.2016 antamallaan päätöksellä nro 0589 myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelyluvan käräjäoikeuden käsittelyratkaisun osalta ja palauttanut asian hovioikeuteen.

Korkein oikeus on palauttamispäätöksessään todennut, että jatkokäsittelyluvan seurauksena ratkaistavaksi tulee, onko telekuuntelussa saatu ylimääräinen tieto jätettävä kokonaan käyttämättä vai voidaanko sitä joltakin osin käyttää todisteena oikeudenkäynnissä. Tämän ohella on ratkaistava A:n vastavalituksessaan esittämä vaatimus siitä, että myös telekuuntelutallenteisiin liittyvä lausuma esitutkinta-asiakirjoissa on jätettävä käyttämättä todisteena.

Hovioikeus on 29.8.2016 myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelyluvan pääasian osalta ja A:lle vastavalituksen osalta.

Käsittely hovioikeudessa

Syyttäjä on valittaessaan edellä todetulla tavalla pääasiasta vaatinut, että käräjäoikeuden pääkäsittelyssä 10.1.2014 tekemä käsittelyratkaisu telekuuntelutallenteiden 1-5 hyödyntämiskiellosta todisteina kumotaan ja syyttäjän sallitaan käyttää mainittuja tallenteita todisteina asiassa.

A on vastavalituksessaan vaatinut hovioikeutta määräämään, ettei syyttäjän kirjallisena todisteena esittämää esitutkinnan loppulausuntoa voida käyttää todisteena häntä vastaan. Loppulausunnon salliminen todisteena johtaisi siihen, ettei telekuuntelutallenteita koskevalla hyödyntämiskiellolla olisi merkitystä.

A ja B ovat vastustaneet syyttäjän telekuuntelutallenteita koskevaa muutosvaatimusta perusteettomana.

Syyttäjä on vastustanut A:n esitutkinnan loppulausuntoa koskevaa muutosvaatimusta.

Hovioikeuden ratkaisu

Telekuuntelutallenteet

Kysymyksenasettelu

Asiassa on ratkaistava, onko telekuuntelussa saatu ylimääräinen tieto jätettävä kokonaan käyttämättä vai voidaanko sitä joiltain osin käyttää todisteena pääasian oikeudenkäynnissä. Lisäksi asiassa on ratkaistava, onko A:n vastavalituksessa esittämä vaatimus siitä, että myös telekuuntelutallenteisiin liittyvä lausuma esitutkinta-asiakirjoissa jätettävä käyttämättä todisteena häntä vastaan.

Sovellettavat säännökset

Korkein oikeus on edellä mainitussa päätöksessään katsonut, että televalvonnalla hankitussa tiedossa on kysymys niin sanotusta ylimääräisestä tiedosta ja että sen käyttämistä todisteena oikeudenkäynnissä on arvioitava voimassa olevan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n nojalla (kohdat 9, 13 ja 14).

Pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n mukaan ylimääräisellä tiedolla tarkoitetaan telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella ja teknisellä tarkkailulla saatua tietoa, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu.

Saman luvun 56 §:n 1 momentin mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämisessä, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa, jolla tieto on saatu. Pykälän 2 momentin mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää myös, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta tai kyse on jostakin momentissa erikseen luetellusta rikoksesta. Ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää 3 momentin mukaan tuomioistuin pääasian käsittelyn yhteydessä.

Johtopäätökset

Väitettyjä yllytystä salassapitorikokseen ja salassapitorikosta koskeva tieto on saatu B:n epäillyn rikoksen selvittämisen yhteydessä suoritetun telekuuntelun yhteydessä. Kysymys on siten korkeimman oikeuden toteamin tavoin pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitetusta ylimääräisestä tiedosta. B:tä syytetään yllytyksestä salassapitorikokseen ja A:ta salassapitorikoksesta, josta on säädetty rangaistukseksi sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. Kysymys on rikoksista, joiden selvittämiseksi ylimääräisen tiedon käyttäminen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 momentin nojalla ei olisi sallittua. Salassapitorikos ei ole myöskään sellainen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentissa erikseen lueteltu rikos, jonka selvittämiseksi saa käyttää ylimääräistä tietoa. Lain sanamuotoon perustuvan tulkinnan mukaan kysymyksessä olevia tallenteita ei saisi käyttää todisteena tässä asiassa.

Koska pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momenttien kriteerit ylimääräisen tiedon käyttämiselle jäävät tässä tapauksessa täyttymättä, asiassa jää harkittavaksi, voiko tuomioistuin sallia ylimääräisen tiedon käyttämisen todisteena muissakin kuin 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa pykälän 3 momentin perusteella, jonka mukaan ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää tuomioistuin pääasian käsittelyn yhteydessä. Korkein oikeus on palauttamispäätöksessään todennut, että jäljempänä selostetut esityölausumat viittaavat siihen, että säännöksen 1 ja 2 momentissa säädetyt esitutkinnan edellytykset soveltuvat myös, kun tuomioistuin päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä.

Voimassa olevan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan tuomioistuimen suorittama arviointi ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä koskisi ensinnäkin niitä edellytyksiä, joita säännöksessä asetetaan ylimääräisen tiedon käytölle rikoksen selvittämisessä mukaan lukien erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Kysymys ei olisi kuitenkaan pelkästään näiden edellytysten tarkastelusta. Arvioinnissa korostuvat toisaalta ne etuudet ja arvot (esimerkiksi perusoikeuksina suojattavat yksityiselämän suoja ja luottamuksellisen viestin suoja), joihin sillä pakkokeinolla on puututtu, jonka käytöllä ylimääräinen tieto on saatu, sekä toisaalta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Tässä yhteydessä huomioitavaksi tulevat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ja korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2007:58 ilmenevät näkökohdat. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti merkitystä on rikoksen vakavuudella (HE 14/2013 vp, s. 46).

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentissa ei ole erikseen todettu, minkä perusteiden nojalla tuomioistuimen on arvioitava sitä, voidaanko ylimääräistä tietoa käyttää näyttönä tuomioistuimessa. Tuomioistuimen päätöksenteko ylimääräisen tiedon käyttämisestä ei alunperin sisältynyt pakkokeinolain uudistamista tarkoittaneeseen hallituksen esitykseen (HE 222/2010 vp), vaan se lisättiin perustuslakivaliokunnan esitettyä asiasta muutosesityksen (PeVL 66/2010 vp, s. 10 ja LaVM 44/2010 vp, s. 31).

Oikeuskirjallisuudessa Pölönen on todennut, että pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n sanamuoto on selvä, kun säännöksen mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämisessä pykälässä mainituilla ehdoilla. Sanamuodonmukaisesti tulkittuna säännöksen vastakohtapäätelmä on vastaavasti selvä: käyttö ei ole sallittua muissa kuin mainituissa tilanteissa. Pykälän 1 ja 2 momentit asettavat toisin sanoen todistamis- ja hyödyntämiskiellon niiden soveltamisalan ulkopuolelle jäävissä tilanteissa. Pölösen mukaan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n sanamuodollinen selkeys hämärtyy lain esitöissä. Hallituksen esityksessä tuodaan esille ylimääräisen tiedon käyttämisen harkinnassa sovellettava suhteellisuusperiaate ja sen mukainen punninta sikäli epäselvästi, että herää kysymys, voidaanko punnintaa tehdä vain käyttöä rajoittavaan suuntaan, siis lisäehtona pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momenttien lisäksi, vai käyttöä laajentavaan suuntaan niin, että käyttö olisi sallittua myös 1 ja 2 momentin kriteereiden jäätyä täyttymättä. Toisaalta esitöissä keskustelua ylimääräisen tiedon käyttämisen rajoista käydään nimenomaan lain säätämisjärjestyskysymyksenä eli perustuslainmukaisuuden kysymyksenä. Pölösen mukaan tämä sekä lain sanamuodon mukainen tulkinta puhuvat vahvasti sen puolesta, että ylimääräisen tiedon käyttämisen rajat pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momenteissa tarkoittavat samalla todistamis- ja hyödyntämiskieltoa eli sallittavan esitutkinta- ja oikeudenkäyntiaineiston rajoja (Pölönen ym.: Todistelu oikeudenkäynnissä 2015, s. 275 ja 276).

Korkein oikeus on palauttamispäätöksessään todennut, että aikaisemmasta vapaan todistelun periaatteeseen pohjautuvasta lähtökohtaisesti sallivasta suhtautumisesta on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksen myötä tarkoitettu siirryttävän tilanteeseen, jossa ylimääräisen tiedon käyttämiseen näyttönä suhtaudutaan entistä rajoitetummin (kohta 19).

Oikeuskirjallisuudessa Viljanen on edelleen todennut, että perustuslakivaliokunnan esittämän yleisen luonnehdinnan mukaan perusoikeuksien rajoitusten on oltava tarkkarajaisia ja riittävän täsmällisesti määriteltyjä. Niiden olennaisen sisällön tulee ilmetä laista. Rajoituksen keskeisen sisällön on ilmettävä itse laista, eikä se saa jäädä alemmanasteisen normin antajan tai lain soveltajan harkintaan (Viljanen: Perusoikeuksien rajoittaminen teoksessa Hallberg ym., Perusoikeudet, 2011, s. 152).

Kysymyksessä on uusi säännös, jonka sanamuoto on selvä. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon edellä todetut perusoikeuksia korostavat kannanotot hovioikeus katsoo, ettei kysymyksessä olevaa säännöstä ole perusteltua tulkita ainakaan laajentavasti siten, että ylimääräistä tietoa voitaisiin käyttää todisteena muissakin kuin pykälän 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa.

Siinä tapauksessa, että tuomioistuimella katsottaisiin olevan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin perusteella harkintavaltaa ylimääräisen tiedon käyttämisestä todisteena muissakin kuin 1 ja 2 momenteissa tarkoitetuissa tapauksissa, arvioinnissa on otettava huomioon edellä kerrotussa hallituksen esityksessä selostetut näkökohdat. Arvioidessaan tämän huomioon ottaen tallenteiden käyttämisen sallittavuutta todisteena hovioikeus punnitsee telekuuntelun sisältämän perusoikeuksien loukkauksen vakavuutta ja toisaalta salassapitorikoksen selvittämisen tärkeyttä. Suhteellisuusperiaate huomioon ottaen hovioikeus päätyy siihen, että yksityiselämän ja luottamuksellisen viestinnän turvaaminen on tässä tapauksessa tärkeämpää kuin puheena olevien rikosten selvittämisintressi.

Hovioikeus ei näin ollen salli telekuuntelutallenteiden 1-5 esittämistä kirjallisina todisteina.

Vastavalitus

Käräjäoikeus on edellä mainitussa käsittelyratkaisussaan katsonut, että esitutkinnan loppulausunnon sivulla 3 oleva lausunnon osa ei ole hyödyntämiskiellon alainen vaan oikeudellisesti verrattavissa A:n esitutkinnassa kirjattuun lausumaan.

A:n esitutkinnan loppulausunnossa olevassa hänen ja B:n välistä keskustelua koskevassa tiedossa ei ole kysymys telekuuntelulla saadusta tiedosta, vaan A:n itsensä esitutkinnassa ilmoittamasta seikasta.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen esitutkinnan loppulausunnon osalta ja sallii siihen vetoamisen oikeudenkäyntiaineistona.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 31.1.2017

- - - - - - - - - -

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Syyttäjä on vaatinut, että B tuomitaan käräjäoikeuden tuomiossa selostetun syytteen 1 kohdan mukaisesti rangaistukseen yllytyksestä salassapitorikokseen ja A 2 kohdan mukaisesti rangaistukseen salassapitorikoksesta. Lisäksi syyttäjä on vaatinut, että rangaistusta B:lle määrättäessä otetaan koventamisperusteena huomioon rikosten tekeminen vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytyneen ryhmän jäsenenä. Vielä syyttäjä on vaatinut, että A ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle sen varoista käräjäoikeudessa syyttäjän nimeämille todistajille maksettavaksi määrätyt todistelukustannukset sekä että valtio vapautetaan velvollisuudesta korvata A:n oikeudenkäyntikulut 6.472,80 euroa ja B:n käräjäoikeuden asianosaiskulut 48 euroa. Lopuksi syyttäjä on vaatinut, että B ja A velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle sen varoista hovioikeuden pääkäsittelyssä maksettavaksi määrättävät todistelukustannukset.

Valituksensa perusteina syyttäjä on lausunut, että B on taivuttanut asianajaja A:n kertomaan hänelle puhelimessa 19.12.2012 käräjäoikeuden salassapito- ja yhteydenpitomääräyksestä huolimatta tietoja, jotka A on saanut tietoonsa toimiessaan B:n kanssa samaan moottoripyöräkerhoon kuuluvan C:n määrättynä avustajana pakkokeinoistunnossa 19.12.2012. Salassapidettäviä ja yhteydenpitorajoituksen alaisia tietoja on välitetty tai sovittu ilmoitettavaksi myös A:n ja B:n tapaamisessa 21.12.2012 ja myöhemmin puhelimessa 1.1.2013 ja 3.1.2013. A on vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen ilmoittanut 19.12.2012 B:lle, että C on väkivallalla uhaten saanut kaverilta rahaa ja että C on ollut poliisin tarkkailussa. Menettelyssä on ollut kysymys tuomioistuimen salaiseksi määräämän tiedon ilmoittamisesta C:n rikoskumppanille B:lle. B:n on kysyessään A:lta tietoja C:stä täytynyt ymmärtää, että hän yllyttää A:ta syyllistymään salassapitorikokseen.

Vastaukset

A on vastustanut syyttäjän vaatimusta. A on lisäksi vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkeimmassa oikeudessa 1.116 eurolla ja hovioikeudessa 6.778,46 eurolla, molemmat määrät laillisine korkoineen.

Vastustamisensa perusteina A on viitannut käräjäoikeuden tuomion sivuille 4-6 kirjattuihin kiistämisperusteisiin. A ei ollut kertonut B:lle mitään salassapidettäviä tietoja. Poliisi on kertonut C:lle, mistä rikoksesta epäiltynä hänet on otettu kiinni ja C on ennen tapaamistaan A:n kanssa tullut myös tietämään poliisin löytämien rahojen takavarikoimisesta. A:n B:lle mainitsemat seikat perustuvat oikeudenkäynnin julkisiin tietoihin ja A:n ennen vangitsemiskäsittelyä päämiehensä kanssa käymissään neuvotteluissa saamiinsa tietoihin ja niiden perusteella tehtyihin päätelmiin. A:n menettely ei ole ollut tahallista. A on vedonnut myös kieltoerehdykseen.

B on vastustanut syyttäjän vaatimuksia ja vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen asianosaiskulunsa hovioikeudessa 470 eurolla.

Vastustamisensa perusteina B on lausunut, että hän ei ollut pyytänyt eikä saanut A:lta salassapidettäviä tietoja. Joka tapauksessa yleisluontoisten pyyntöjen tai kysymysten esittäminen ei ole sellaista taivuttamista, joka olisi yllytyksenä rangaistavaa. B:ltä on puuttunut tahallisuus. Cannonball MC (jäljempänä CMC) ei ole rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 kohdassa tarkoitettu vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytynyt rikollisryhmä. Joka tapauksessa väitettyä yllytystä salassapitorikokseen ei voida katsoa tehdyn järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenenä, koska rikoksen tekeminen ryhmän jäsenenä edellyttää, että rikoksella on yhteys rikollisryhmän toimintakokonaisuuteen.

- - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Syyttäjä on vedonnut kirjallisena todisteena hovioikeuden pääkäsittelyssä hovioikeudelle antamaansa D:n 31.5.2016 laatimaan asiantuntijalausuntoon koskien CMC:n luonnetta ja B:n asemaa kerhossa.

B ja A ovat vastustaneet lausunnon ottamista todisteeksi, koska D ei ole oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 35 §:n 2 momentissa tarkoittamalla tavalla puolueeton asiantuntija.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 §:n mukaan asiantuntijaa kuullaan erityisiä tietoja vaativista kokemussäännöistä sekä niiden soveltamisesta asiassa ilmenneisiin seikkoihin. Saman luvun 35 §:n 1 momentin mukaan asiantuntijan on oltava rehelliseksi ja alallaan taitavaksi tunnettu. Pykälän 2 momentin mukaan asiantuntijana ei saa toimia se, joka on asiaan tai asianosaiseen sellaisessa suhteessa, että hänen puolueettomuutensa vaarantuu.

Kuten Helsingin hovioikeus on 21.12.2016 antamassaan ratkaisussa numero 16/153618 (diaarinumero R 16/717) todennut, D työskentelee Keskusrikospoliisissa rikosylikonstaapelina järjestäytyneen rikollisuuden seurantaryhmässä. Hänellä on pitkä kokemus niin sanottujen tunnuksellisten jengien toiminnasta. D:n lausunto sisältää sellaisia tietoja CMC:n toiminnasta, jotka hän on saanut koulutuksensa, pitkän työkokemuksensa ja omien havaintojensa kautta. D:n luotettavuutta lisää se, että hän toimii asiassa virkavastuulla, koska sanotunkaltaisten lausuntojen laatiminen ja hänen kuulemisensa oikeudenkäynneissä järjestäytyneestä rikollisuudesta kuuluu hänen virkavelvollisuuksiinsa. D ei ole osallistunut tämän asian esitutkintaan. Hovioikeus katsoo, että D ei ole kysymyksessä olevaan asiaan tai asianosaiseen sellaisessa suhteessa, että hänen puolueettomuutensa sen perusteella olisi vaarantunut. Tämän vuoksi hänen asiantuntijalausuntonsa otetaan vastaan kirjallisena todisteena.

Salassapitorikos

Sovellettavat oikeusohjeet

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 16 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi päättää, että vangitsemista, matkustuskieltoa ja todisteiden esittämistä koskevan asian suullinen käsittely ennen syytteen käsittelyn alkua toimitetaan yleisön läsnä olematta, jos pakkokeinovaatimuksen esittäjä tutkinnallisista syistä tai epäilty itse sitä pyytää taikka jos tuomioistuin katsoo muutoin siihen olevan tarvetta.

Edellä mainitun lain 18 §:n mukaan suljetussa käsittelyssä esiin tulleiden tämän lain mukaan tai sen nojalla annetun salassapitomääräyksen perusteella salassa pidettävien tietojen salassapidosta ja hyväksikäytöstä on voimassa, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:ssä säädetään. Salassapitovelvollisuus ja hyväksikäyttökielto koskevat kaikkia suljetussa käsittelyssä läsnä olevia.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 24 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä ratkaisun pidettäväksi tarpeellisin osin salassa, jos ratkaisu sisältää tietoja, joiden salassa pitämiseksi asian suullinen käsittely on toimitettu yleisön läsnä olematta.

Rikoslain 38 luvun 1 §:n 1 kohdan mukaan joka laissa tai asetuksessa säädetyn taikka viranomaisen lain nojalla erikseen määräämän salassapitovelvollisuuden vastaisesti paljastaa salassa pidettävän seikan, josta hän on asemassaan, toimessaan tai tehtävää suorittaessaan saanut tiedon on tuomittava, jollei teko ole rangaistava 40 luvun 5 §:n mukaan, salassapitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Saman luvun 2 §:ssä säädetään salassapitorikkomuksesta. Säännöksen mukaan jos salassapitorikos, huomioon ottaen teon merkitys yksityisyyden tai luottamuksellisuuden suojan kannalta taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava salassapitorikkomuksesta sakkoon.

Näyttö

A, B, E, C ja F ovat jäljempänä mainituin lisäyksin kertoneet hovioikeudessa asiaan vaikuttavilta osin pääpiirteittäin kuten heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden 19.12.2012 antamasta C:n vangitsemista koskevasta julkisesta päätöksestä ilmenee, että C on määrätty vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä törkeästä kiristyksestä 16.-18.12.2012. C ja B on myöhemmin 21.3.2013 tuomittu rangaistukseen kysymyksessä olevasta törkeästä kiristyksestä rikoskumppaneina.

C:n vangitsemisvaatimusta koskeva pakkokeinoistunto on toimitettu yleisön läsnäolematta pakkokeinovaatimuksen esittäjän pyynnöstä tutkinnallisista syistä. Vangitsemispäätös on määrätty pidettäväksi salassa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 16 §:n 3 momentin ja 24 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla syytteen käsittelyyn saakka tai kunnes asia on jätetty sillensä. Oikeudenkäyntiaineisto on näin ollen määrätty pidettäväksi salassa rikosnimikettä, rikoksen tekoaikaa ja sovellettuja lainkohtia lukuunottamatta.

Kirjallisena todisteena esitetystä esitutkinnan loppulausunnosta ilmenee, että A on puhelinkeskustelussa 19.12.2012 C:n vangitsemisistunnon jälkeen kertonut B:lle C:n epäillystä rikoksesta, että "C olisi väkivallan uhalla saanut rahaa". Lisäksi A on kertonut B:lle C:n epäillyn rikoksen ilmitulosta, että "poliisi oli vissiin jollain tavalla seurannut sitä asiaa".

Johtopäätökset

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut, että A:n ja B:n 21.12.2012 tapahtuneen tapaamisen sekä 1.1.2013 ja 3.1.2013 käytyjen puhelinkeskustelujen osalta ei ole esitetty mitään näyttöä siitä, että A olisi noissa yhteydenpidoissa luovuttanut B:lle C:n vangitsemiseen liittyviä salaisia tietoja. Kysymys on siten käräjäoikeuden toteamalla tavalla siitä, onko A kertomalla 19.12.2012 B:n kanssa käymänsä puhelinkeskustelun aikana esitutkinnan loppulausunnosta ilmenevät seikat syyllistynyt salassapitorikokseen ja B yllytykseen salassapitorikokseen.

Asiassa on selvää, että A on ennen vangitsemiskäsittelyä saanut tutkinnanjohtajalta ja C:n kanssa käymässään neuvottelussa tietoja C:n epäillystä rikoksesta. Samoin A on voinut asiantuntemuksensa ja kokemuksensa perusteella tehdä päätelmiä rikoksen luonteesta ja poliisin suorittamista tutkintamenetelmistä. Vangitsemisvaatimuksesta ilmenevät tarkat tiedot rikoksesta ja muista siihen liittyvistä seikoista, muun muassa siitä, että rikokseen epäiltiin osallistuneen C:n lisäksi muitakin henkilöitä, A on saanut viimeistään C:n vangitsemiskäsittelyssä. Joka tapauksessa A on saanut tietää C:n rikokseen ja sen tutkintaan liittyvät tiedot toimiessaan C:n puolustajana eli rikoslain 38 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla tehtävää suorittaessaan.

Käräjäoikeuden antama salassapitomääräys on perustunut oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettuun lakiin ja se on kattanut kaikki salassapidettäviksi määrätyt tiedot, jotka ovat sisältyneet oikeudenkäyntiaineistoon tai tulleet ilmi C:n vangitsemisistunnossa. Sillä, onko A saanut tiedot C:ltä tai oman päättelynsä perusteella jo ennen salassapitomääräyksen antamista, ei ole merkitystä (ks. KKO 2009:3, kohta 20). Näin ollen A olisi saanut ilmaista B:lle vain ne seikat, jotka ilmenevät käräjäoikeuden vangitsemispäätöksen julkisesta versiosta eli sen, että C on määrätty vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä törkeästä kiristyksestä ja että epäillyn rikoksen tekoaika on ollut 16.-18.12.2012. A:n B:lle antamat tiedot koskevat rikoksen tekotapaa ja poliisin suorittamia tutkintatoimenpiteitä, jotka ovat olleet käräjäoikeuden antaman salassapitomääräyksen perusteella salassapidettäviä. A:n menettely täyttää salassapitorikoksen tunnusmerkistön.

Tahallisuudesta

Salassapitorikos on rangaistava vain tahallisena. Tahallisesta rikoksesta tuomitseminen edellyttää, että tahallisuus kattaa kaikki rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvat seikat. Salassapitorikoksen osalta tekijän täytyy tahallisuuden edellyttämällä tavalla mieltää, että kyseessä on tieto, jonka hän on velvollinen pitämään salassa ja että hänen tekonsa merkitsee sen säännösten vastaista paljastamista tai käyttämistä.

A on ollut itse paikalla käräjäoikeuden istunnossa salassapitomääräystä annettaessa. A on käynyt kysymyksessä olevan puhelinkeskustelun B:n kanssa tuoreeltaan salassapitomääräyksestä tiedon saatuaan. Käräjäoikeuden antama salassapitomääräys on ollut yksiselitteinen. A:n on tullut ammattinsa ja kokemuksensa perusteella mieltää menettelevänsä häntä sitovien säännösten vastaisesti ja hänen on tullut ymmärtää antavansa B:lle salassapidettäviä tietoja C:n rikosepäilystä. A:n menettely on näin ollen tahallista.

Kieltoerehdys

Rikoslain 4 luvun 2 §:ssä säädetään kieltoerehdyksestä. Jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on säännöksen mukaan rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana muun muassa lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, viranomaisen virheellisen neuvon tai muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi. Lain säätämiseen johtaneiden esitöiden mukaan pelkkä säännöksen tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan riitä, vaan vastuusta vapautuminen edellyttää, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia (HE 44/2002 vp, s. 113).

Asiassa on kysymys oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain pakkokeinoasioiden julkisuutta, salassapidettäväksi määrätyn tuomioistuimen ratkaisua ja salassapitovelvollisuutta koskevien säännösten tulkinnasta. Hovioikeus toteaa, että edellä mainittuja säännöksiä ei ole pidettävä erityisen vaikeaselkoisia ottaen erityisesti huomioon se, että A:lla on pitkä kokemus asianajajana. Näin ollen A ei vapaudu rikosvastuusta kieltoerehdyksen perusteella.

Menettelyn moitittavuus

A:n ei ole näytetty 19.12.2012 tienneen, että myös B:tä epäiltiin osallisuudesta C:n vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. A ei ole muutenkaan pyrkinyt vaikuttamaan tämän asian esitutkintaan.

A:n ja B:n puhelinkeskustelu on käyty käräjäoikeuden tuomiossa todetulla tavalla A:n kuljettaessa autoa liikenteessä A:n soitettua hänen puhelimeensa tallentuneeseen B:n puhelinnumeroon. On ilmeistä, ettei A ole kerrotuissa olosuhteissa harkinnut, mitä hän kertoo C:n vangitsemisesta B:lle. A:n menettelyn harkitsemattomuus ei kuitenkaan poista teon tahallisuutta. Kerrotut seikat on kuitenkin otettava huomioon arvioitaessa A:n menettelyn moitittavuutta. Hovioikeus katsoo, että A:n rikos on siihen liittyvät edellä kerrotut seikat huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Syyksilukeminen

A on näin ollen syyllistynyt salassapitorikkomukseen paljastamalla salassapitovelvollisuuden vastaisesti puhelimessa 19.12.2012 B:lle ne salassapidettävät seikat, että C on väkivallalla uhaten saanut kaverilta rahaa ja että C on ollut poliisin tarkkailussa.

Yllytys salassapitorikokseen

Rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä.

Hallituksen esityksen mukaan yllytys on toisen tahallista taivuttamista tahalliseen tekoon. Yllytysvastuun perusedellytyksenä on, että yllytys saa aikaan tekopäätöksen tekijässä. Tekotapoina voivat olla käskeminen, palkkaaminen, kiusaaminen tai muu tahallinen taivuttaminen rikokseen. Yllyttäjän tulee toimia tahallisesti. Yllyttäjän tahallisuuteen kuuluu tietoisuus tunnusmerkistöön liittyvistä seikoista (tekoaika, -paikka ja -tapa), oman toiminnan merkityksestä seurauksen syntymiselle sekä siitä, että hänen toimintansa saa aikaan rikoksen teosta vastuunalaisen tekijän päätökseen perustuvan toiminnan kautta. (HE 44/2002 vp, s. 164-165).

Hovioikeus toteaa, että asiassa ei ole näytetty, että B:llä olisi ollut tietoa käräjäoikeuden antamasta salassapitomääräyksestä koskien C:n vangitsemista. B on myöntänyt soittaneensa C:n vangitsemisistunnon jälkeen A:lle ja pyrkineensä kysymyksin selvittämään C:n tilannetta, koska hän on tiennyt A:n hoitaneen C:n asiaa.

Vaikka A edellä todetuin tavoin tuomitaan salassapitorikkomuksesta, ei asiassa ole henkilötodistelu huomioon ottaen esitetty B:tä vastaan mitään sellaista näyttöä, joka osoittaisi B:n yrittäneen käskeä, tahallaan taivuttaa tai muutoin yllyttää C:n puolustajana toiminutta A:ta kertomaan hänelle salassapidettävää tietoa C:n tilanteesta. Näin ollen syyte yllytyksestä salassapitorikokseen on hylättävä.

Rangaistusseuraamus

Oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetun salassapitorikkomuksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä teosta ilmenevään muuhun A:n syyllisyyteen nähden on 15 päiväsakkoa.

Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa

Hovioikeus hyväksyy B:n avustajan asianajaja G:n laskun sekä B:n asianosaiskuluvaatimuksen. Pääkäsittelyn kesto on ollut seitsemän tuntia 30 minuuttia. Valtion varoista maksetaan B:lle matkakustannusten korvauksena 430 euroa sekä ylimääräisenä toimeentulokustannuksena päivärahaa vastaavat 40 euroa.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksestä KKO 2016:41 ilmenevän oikeusohjeen perusteella oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 2 momentista, säännöksen esitöistä sekä oikeuskäytännöstä ilmenevän pääsäännön mukaan vastaaja vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan silloin, kun osa syytteistä hyväksytään ja osa hylätään. Valtio voi joutua osaksi korvaamaan vastaajan kuluja vain erityisestä syystä, esimerkiksi silloin kun pääsyyte asiassa hylätään tai kun syyte hylätään niin olennaisilta osiltaan, että vastaajan syyksi luetaan selvästi vähäisempi ja lievemmin paheksuttava menettely, kuin mistä alkuperäisessä syytteessä on ollut kysymys. Harkinnassa voidaan myös ottaa huomioon, miten merkittävä osa oikeudenkäyntikuluista on aiheutunut puolustautumisesta syyksi luettuun menettelyyn verrattuna hylätyissä syytteissä kuvattuun menettelyyn.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa A:lle on vaadittu kuuden kuukauden vankeusrangaistusta salassapitorikoksesta, jonka osateot ovat tapahtuneet noin kahden viikon aikana. Väitetty teko olisi sen pitkän kestonsa vuoksi osoittanut harkintaa ja tietoista puolustajan aseman väärinkäyttöä. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi yksittäisen ja harkitsemattoman salassapidettävän tiedon ilmaisemisen, josta ei ole aiheutunut vahinkoa. A:n syyksi luettu teko on ollut selvästi vähäisempi ja lievemmin paheksuttava kuin se teko, josta A:lle on vaadittu rangaistusta.

A:lle asian kirjallisesta valmistelusta aiheutuneiden kustannusten osalta ei ole mahdollista erottaa, mikä osa niistä on kohdistunut hyväksyttyyn osatekoon ja mikä osa hylättyihin osatekoihin. A:lle korkeimmassa oikeudessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ovat kohdistuneet myös syytteen hyväksyttyyn osaan. Sen sijaan pääkäsittelyn kestosta ainakin hovioikeudessa ja todennäköisesti myös käräjäoikeudessa merkittävä osa on kohdistunut hylättyihin osatekoihin. Myöskään sen vuoksi, että A on tuomittu harkitsemattomasta teosta, jossa ei ole ollut kyse Cannonball MC:n ja sen Joensuun osaston toimintaan liittyneen rikollisen menettelyn selvittämisen tietoisesta vaikeuttamisesta, asiassa ei olisi ollut tarpeen esittää A:n menettelyn vahingollisuuden arviointia varten niin laajaa selvitystä Cannonball MC:n jäsenten syyksi luetuista rikoksista ja heihin kohdistuneista rikosepäilyistä.

A on voittanut asian siltä osin kuin syyttäjän vaatimus telekuuntelutallenteiden käyttämisestä kirjallisina todisteita on hylätty. A:n oikeudenkäyntikuluista merkittävä osa on aiheutunut kyseisen riitakysymyksen käsittelystä. Hovioikeus katsoo, että syyte siltä osin kuin se on hyväksytty, olisi voitu tutkia käräjäoikeuden ja hovioikeuden pääkäsittelyssä selvästi lyhyemmässä ajassa kuin nyt on tapahtunut. Hovioikeus harkitsee oikeaksi velvoittaa valtion korvaamaan yhden kolmasosan A:n oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa.

Korkein oikeus on palauttanut asian syyttäjän vaatimuksesta hovioikeuden käsiteltäväksi. Tämän vuoksi A:lle korkeimmassa oikeudessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut jäävät A:n vahingoksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmista ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Vastaaja A
Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

Syyksi luettu rikos
2. Salassapitorikkomus 19.12.2012
Rikoslaki 38 luku 2§

Rangaistusseuraamukset
Sakko
15 päiväsakkoa ä 216,00 euroa = 3 240,00 euroa

Muut lausunnot
Valtio vapautetaan velvollisuudesta korvata A:n käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulut 6.472,80 euroa.

Oikeudenkäyntiä hovioikeudessa koskevat lausunnot

A velvoitetaan korvaamaan valtiolle sen varoista käräjäoikeudessa maksettaviksi määrätyt todistelukustannukset yhteensä 18 euroa.

Valtion A:lle käräjäoikeuden osalta maksettavaksi tuomittu oikeudenkäyntikulukorvaus alennetaan 2.157,60 euroon. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa 24.2.2012 lukien.

Valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 2.259,49 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

A velvoitetaan korvaamaan valtiolle sen varoista hovioikeudessa maksettaviksi määrätyt todistelukustannukset yhteensä 65 euroa.

Tuomiolauselma

Vastaaja B
Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomio jää noudatettavaksi.

Oikeudenkäyntiä hovioikeudessa koskevat lausunnot

Valtion varoista maksetaan asianajaja G:lle palkkioksi B:n avustamisesta hovioikeudessa 2.337,50 euroa ja korvaukseksi kuluista 120,40 euroa sekä arvonlisäveron määrä 589,90 euroa eli yhteensä 3.047,80 euroa.

Valtion varoista maksetaan B:lle matkakustannusten korvauksena 430 euroa sekä ylimääräisenä toimeentulokustannuksena päivärahaa vastaavat 40 euroa.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Heikki Hakkarainen
Hovioikeudenneuvos Tero Vauhkonen
Hovioikeudenneuvos Jussi Huuskonen

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Jenni Mikkonen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 5.2.2016

…..........................................................

Asian riidaton tausta

Oy ECU-Group Ab (myöhemmin myös Ostaja tai vastaaja) on perustettavan yhtiön lukuun kauppakirjalla 11.10.2007/15.10.2007 ostanut maa-alueen Metsähallitukselta (myöhemmin myös Myyjä tai kantaja).

Kauppakirjan kohdan 6 mukaa Ostaja vastaa teiden rakentamiskustannuksista. Myyjä ei osallistu em. rakentamiseen eikä rakentamisesta aiheutuviin kustannuksiin. Ostaja on tietoinen, että Kittilän kunta edellyttää kaavateiden rakentamisen tilaamista Metsähallituksen kautta johtuen aluetta koskevasta maankäyttösopimuksesta.

Kantaja on tilannut tienrakennusprojektit kauppakirjan allekirjoittamisen jälkeen Kittilän kunnalta. Kaavateiden toteutus on tehty Kittilän kunnalle toimitettujen tilauksien mukaisesti. Teiden rakennustyöt ovat valmistuneet heinäkuun 2009 loppuun mennessä.

Kittilän kunta on laskuttanut rakentamisen kustannukset kantajalta. Rakentamiskustannuksia on laskutettu kantajalta vuosina 2007-2009.

Viimeinen erä rakennuskustannuksista on laskutettu laskulla, jonka päivämäärä on 17.7.2009.

Kaikista kaavateiden rakennuskustannuksista kantaja on lähettänyt vastaajille laskun pvm 18.6.2014 pääoma 58.268,82 eräpäivä 18.7.2014.

Oy ECU-Group Ab ja perustettu yhtiö Keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie ovat riitauttaneet saatavan vanhentuneena.

Riitakysymys

Asiassa on riitaa siitä, onko kantajan saatava vanhentunut?

Jos näin on, riitaa on siitä, voiko kantaja saada vaatimansa määrän itselleen perusteettomana etuna?

Kanne

Vaatimus

Kantaja vaatii, että vastaajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti
1) ensisijaisesti suorittamaan kantajalle pääomaa 58.268,82 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen 18.7.2014 lukien tai

2) toissijaisesti palauttamaan kantajalle saamansa perusteettoman edun 58.268,82 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kulutta ratkaisun antamisesta lukien. Lisäksi kantaja on vaatinut vastaajien velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan kantajalle velan muistutuskulut 5 euroa ja perintäkulut 248,59 euroa, molemmat määrät korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien sekä oikeudenkäyntikulut korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

Perustelut

1. Ensisijainen kanneperuste

Kantajalla on vastaajilta vaaditun suuruinen saatava, joka ei ole vanhentunut. Vastaajat ovat velvollisia maksamaan vaaditun saatavan.

Yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa ei voida soveltaa (vanhentumislaki 4 §), koska kyse ei ole kauppahinnasta tai muusta vastikkeesta (vanhentumislaki 6 §). Tässä tapauksessa ei ole myöskään ollut kyse kauppakohteen luovuttamisesta tai lain tarkoittamasta suoritusvelvollisuudesta. Kantajalla ei ole ollut velvollisuutta rakentaa kaavateitä vaan ainoastaan velvollisuus välittää kunnalle vastaajien tilaus kaavateiden rakentamisesta. Kantaja on tilannut vastaajien hakemuksesta tienrakennusprojektit kauppakirjan allekirjoittamisen jälkeen Kittilän kunnalta. Kaavateiden toteutus on tehty vastaajien tilauksien mukaisesti.

Saatava ei ole vanhentunut kolmessa vuodessa, vaan vanhentumisaika on kymmenen vuotta (vanhentumislaki 8 §). Saatavan osalta kyse on vanhentumislain 8 §:n 1 momentin tarkoittamasta muusta velasta.

Vanhentumislain 8 § on säädetty siltä varalta, ettei yksikään vanhentumisajan alkamista koskeva säännös sovellu. Pidempi vanhentumisaika tulee sovellettavaksi silloin, kun osapuoli on tehnyt oman suorituksensa ja vaatii vastapuolta täyttämään tällä olevat velvoitteet. Kantaja on aikanaan toiminut sopimuksen mukaan tekemällä sopimuksen perustuvan velvoitteen. Tienrakennusprojektit on sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vastaajien hakemuksesta tilattu Kittilän kunnalta. Tämä jälkeen kantajalle on jäänyt vastaajiin kohdistuva saamisoikeus eli muu velka.

Vanhentumisen alkamisajankohta on kymmenen vuotta velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Oikeusperuste on syntynyt silloin, kun osapuolten välinen sopimus on tehty eli saatavaan sovelletaan kymmenen vuoden vanhentumisaikaa ajankohdasta 11.10.2007/15.10.2007. Saatava ei ole vanhentunut, kun kantaja on lähettänyt laskun 18.6.2014. Saatava olisi vanhentunut vanhentumislain 8 § mukaan vasta 15.10.2017.

2. Toissijainen kanneperuste

Mikäli käräjäoikeus katsoo, että saatava on vanhentunut, kantaja katsoo, että vastaajat ovat saaneet perusteetonta etua vastaavalla määrällä. Vastaajat on hyötynyt perusteettomasti kantajan kustannuksella. Vasvastaajat ovat saaneet perusteetonta etua hyötymällä kantajan kustannuksella.

Vastaus

Vaatimukset

Vastaajat vaativat kanteen hylkäämistä ja kantajan velvoittamista korvaamaan vastaajien oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamisesta lukien.

Perustelut

1. Ensisijaisesta kanneperusteesta

Kanne tulee hylätä vanhentuneena.

Teiden rakentamiskustannusten maksuvelvoitteeseen soveltuu vanhentumislain 4 §:n mukainen yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika. Kolmen vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan lain 6 §:n esitöiden mukaan useimpiin molemminpuolisesti velvoittaviin sopimussuhteisiin perustuviin saataviin, joiden osalta osapuolet eivät ole ennalta sopineet eräpäivästä. Vanhentumislain 6 §:n mukaan kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja on täyttänyt sopimuksen mukaisen velvollisuutensa.

Tässä tapauksessa velkoja eli kantaja on täyttänyt sopimuksen mukaisen velvoitteensa, kun tilauksen mukaiset tiet valmistuivat ja Kittilän kunta laskutti kantajalta siihen liittyvät kustannukset. Kunkin kuluerän maksuvelvollisuuden vanhentuminen on näin ollen alkanut siitä, kun Kittilän kunta on laskuttanut kustannuksen kantajalta ja kantajalle on syntynyt mahdollisuus vaatia maksusuorituksia edelleen vastaajilta. Säännöksen esitöissä on lisäksi nimenomaisesti todettu, ettei velvoitteen vanhentuminen riipu siitä, milloin velkoja lähettää laskun tai muutoin eräännyttää velan.

Viimeinen erä rakentamiskustannuksista on laskutettu laskulla, jonka päivämäärä on 17.7.2009. Kyseisen erän vanhentumisaika on alkanut tästä päivästä. Kolmen vuoden vanhentumisajan huomioon ottaen viimeinen osa kuluista on vanhentunut 17.7.2012 ja sitä edeltävät erät jo ennen tätä ajankohtaa.

Kantaja on esittänyt maksuvaatimuksen vastaajille vasta 18.6.2014 päivätyssä laskussa. Tällöin kantajan maksuvaatimus on ollut jo vanhentunut.

Kaavateiden toteutus on tehty kantajan, ei vastaajien tilauksien mukaisesti. Kauppakirjan kohdan 6 sisältö tukee sitä, että kantajan on ollut tarkoituskin toimia teiden rakennustyön tilaajana ja että se näin toimiessaan on toiminut kauppakirjassa tarkoitetulla tavalla. Sillä, kuka tilauksen tekijäksi katsotaan, ei kuitenkaan ole merkitystä, kun kyse on vanhentumislainsäädäntöön perustuvasta saatavan vanhentumisesta.

Vastaajat ovat kiistäneet kantajan väitteen siitä, että velvoitteeseen maksaa teiden rakentamiskustannukset sovellettaisiin kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Vanhentumislain esitöiden mukaan lain 8 §:n mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan esimerkiksi luottoihin, joiden eräpäivää ei ole velallista sitovasti määrätty, sekä toistaiseksi voimassaoleviin tai ehdollisiin velkoihin. Asiassa käsillä oleva velvoite ei ole luonteeltaan luotto eikä ehdollinen tai toistaiseksi voimassaoleva sitoumus, vaan velka on ollut kytköksissä velkojan eli kantajan suoritukseen. Tässä tapauksessa ei myöskään ole kyse perheenjäsenten välisestä velkasuhteesta (lain esityöt, KKO 2010:66). Esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa on myös todettu, että käytännössä pidemmän vanhentumisajan piiriin kuuluvia velkoja on vähän.

2. Toissijaisesta kanneperusteesta

Vastaajat ovat kiistäneet kantajan väitteen siitä, että, jos kantajan saatava on vanhentunut, vastaajat ovat saaneet perusteetonta etua vastaavalla määrällä. Saatavan lakiin perustuvaa vanhentumista ei voida pitää perusteettomana etuna velalliselle. Oikeuskirjallisuudessa on yksiselitteisesti todettu, että vanhentumisesta tai muusta oikeusperusteesta johtuva saamisoikeuden lakkaaminen ei itsessään tarkoita perusteetonta etua velvoitteesta vapautuneelle velalliselle.

3. Muistutus- ja perintäkutut

Vastaajat ovat kiistäneet kuluvaatimukset perusteettomina.

Määrien osalta ei ole ollut huomauttamista.

Lausumat oikeudenkäyntikuluista

Kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimus on arvonlisäveroineen 4.452,04 euroa.

Vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimus on

- Oy ECU-Group Ab:n arvonlisäveroineen 4 297,50 euroa ja

- Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatien ilman arvonlisäveroa 3.466,50 euroa.

Vastaajat ovat kiistäneet kantajan oikeudenkäyntivaatimuksen perusteeltaan. Määrään ei ole ollut huomauttamista.

Kantaja on kiistänyt vastaajien oikeudenkäyntikuluvaatimuksen perusteeltaan ja määrältään. Vastaajien laskuista ilmenee, että asiaa on hoitanut useampi asiamies. Kantaja epäilee, että vastaajat laskuttavat

samasta työstä tuplasti. Laskuista ei ilmene asiamiesten titteleitä eikä tuntiveloituksia. Kantaja hyväksyy laskuista ainoastaan asiamies Ulla Vuokilan toimenpiteet.

AA Vuokila on todennut, että vastaajien kulujen määrä muodostuu vain tarpeellisista ja kohtuullisista toimenpiteistä. Keskimääräiseksi tuntivelvoitukseksi tulee 223 euroa, mitä ei voida pitää millään tavoin

kohtuuttomana. Järkevän ja tarkoituksenmukaisen työnjaon takia sekä kustannustehokkuussyistä esimerkiksi oikeudellista selvitystyötä ja kirjelmien alustavaa luonnostelua tekee myös toimiston avustava

henkilökunta. Kukaan ei tee samaa työtä kahteen kertaan eli mitään väitettyä "tuplalaskutusta" ei ole. Jokainen käytetty tunti on tarpeellinen asian hoitamiseksi päämiehen edun mukaisesti. Kantajan argumentoinnin kestämättömyyttä osoittaa sekin, että kantajan mielestä vastaajien oikeudenkäyntikuluista hyväksyttäviä veloituksia ovat vain AA Vuokilan tekemät työtunnit (5,25 h), kun kantajan asiamiehet ovat tarvinneet 17,5 h asian hoitamiseen.

Todistelu

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Kauppakirja
Todistusteema: saatavan peruste, sopimuksen sisältö ja vastaajienvastuu teiden rakennuskustannuksista.

2. Lasku
Todistusteema: saatavan määrä

Vastaajan kirjalliset todisteet
1. Metsähallituksen lasku Oy ECU-Group Ab:Ile (ilman liitteitä)
Todistusteemat: Kantaja on esittänyt maksuvaatimuksen 18.6.2014;
mahdollisuus vaatia suorituksia on syntynyt vuosina 2007-2009.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Asian käsittelystä

Osapuolet ovat ilmoittaneet suostuvansa siihen, että asia käsitellään kirjallisen valmistelun perusteella (OK 5:27a §).

Ratkaisun perustelut

Ensisijainen kanneperuste: Kysymys siitä onko kanteen kohteena oleva saatava vanhentunut vanhentumislain 4 §:n mukaisen yleisen kolmen vuoden vanhentumisajan puitteissa.

Kolmen vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan lain 6 §:n esitöiden mukaan useimpiin molemminpuolisesti velvoittaviin sopimussuhteisiin perustuviin saataviin, joiden osalta osapuolet eivät ole ennalta sopineet eräpäivästä.

Näissä tapauksissa vanhentumisen alkaminen on kytketty velkojana olevan osapuolen suoritukseen. Vanhentumisaika alkaa kulua, kun velkojana oleva osapuoli on täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa.

Lain esitöiden mukaan irtaimen kauppa on tyypillinen tämän pykälän soveltamisalaan kuuluva tilanne. Ostaja ei ole velvollinen maksamaan kauppahintaa ennen kuin tavara on sopimuksen mukaisesti asetettu hänen saatavilleen tai hänen määrättäväkseen. Vanhentuminen ei siten riipu siitä, milloin myyjä lähettää laskun tai muutoin eräännyttää velan. Pykälä soveltuu myös palveluiden hankkimiseen.

Kysymys siitä, mikä tässä tapauksessa on ollut kantajan sopimuksen mukainen suoritusvelvollisuus.

Vastaaja on ostanut maa-alueen kantajalta ja maksanut kauppahinnan.

Kauppakirjan kohta 6 koskee kiinteistöstä aiheutuvia kustannuksia. Siinä todetaan mm, että ostaja ottaa vastattavakseen kaikista kunnallistekniikan rakentamisen kustannuksista, kuten teiden, vesi- ja viemärihuollon, sähköistyksen, televerkon yms. rakentamiskustannuksista. Ostaja tekee kunnan ja Levi Vesihuolto Oy:n kanssa tarvittavat sopimukset koskien mainittua rakentamista. Myyjä ei osallistu em. rakentamiseen eikä rakentamisesta aiheutuviin kustannuksiin. Ostaja on tietoinen, että Kittilän kunta edellyttää kaavateiden rakentamisen tilaamista Metsähallituksen kautta johtuen aluetta koskevasta maankäyttösopimuksesta. Ostaja sitoutuu asettamaan em. tientekotöiden rahoittamisesta täysimääräisen vakuuden Metsähallitukselle ennen ko. töiden tilaamista kunnalta kunkin tiekohteen osalta.

Käräjäoikeus toteaa, että sopimuksen mukaan kantajalla ei ole ollut velvollisuus rakentaa kaavateitä eikä osallistua rakentamista aiheutuviin kustannuksiin. Sopimuksessa on ainoastaan todettu Kittilän kunnan edellyttävän kaavateiden rakentamisen tilaamista kantajan kautta. Näin on myös tapahtunut, koska Kittilän kunta on sittemmin teiden rakennustöiden valmistuttua laskuttanut kaavateiden rakennuskustannuksista kantajaa.

Käräjäoikeus katsoo, että kyse ei ole ollut kaupan kohteen luovuttamisesta. Kantajalle kauppakirjassa asetettu em. velvoite ei ole myöskään ollut vastike vastapuolen suorituksesta. Kantajan suorituksessa kyse ei ole ollut kauppahinnasta tai muusta vastikkeesta, vaan em. tientekotöiden rahoittamisesta. Kanteen kohteena olevan laskun maksamisen jälkeen kantajalle on jäänyt vastaajiin kohdistuva saamisoikeus eli muu velka.

Näin ollen käräjäoikeus katsoo, että kantajan saatava ei ole vanhentunut kolmen vuoden vanhentumisajan puitteissa.

VanhL 8 §:n 1 momentin mukaan, jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesta syntyvästä velasta taikka muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamiskohta ei määräydy 5-7 §:n nojalla, velka vanhentuu kymmenen vuoden kulutta velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Käräjäoikeus katsoo, että tässä tapauksessa kyse on edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitetusta toistaiseksi myönnetystä muusta velasta ja kymmenen vuoden vanhentumisaika on alkanut velvoitteen syntymisajankohtana eli kauppakirjan allekirjoittamisajankohtana 11.10.2007/15.10.2007.

Koska kantajan saatava ei ole vanhentunut, vastaajat ovat velvolliset yhteisvastuullisesti suorittamaan kantajalle vaaditut määrät korkoineen.

Toissijainen kanneperuste; perusteettoman edun palautus vaatimus

Lausunnon antaminen toissijaisesta kanneperusteesta raukeaa, koska kanne on menestynyt ensisijaisella perusteella.

Oikeudenkäyntikulut

Koska vastaajat ovat hävinneet asian, vastaajat ovat velvolliset yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut, joiden määrästä ei ole riitaa.

Tuomiolauselma

Vastaajat Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan kantajalle Metsähallitukselle
- 58.268,82 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen 18.7.2014 lukien,
- velan muistutuskulut 5 euroa ja perintäkulut 248.59 euroa, molemmat määrät korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta eli Oy ECU-Group Ab:n osalta 6.5.2015 ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatien osalta 20.5.2015 lukien, ja
- oikeudenkäyntikulut 4.452,04 euroa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamisesta lukien.

Asian on ratkaissut

käräjätuomari Sinikka Kurkinen

Helsingin hovioikeuden tuomio 17.1.2017

…..........................................

Asian käsittely hovioikeudessa

Oy ECU-Group Ab:lle ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatielle on myönnetty jatkokäsittelylupa 20.6.2016.

Valitus

Oy ECU-Group Ab (ECU-Group) ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (Koy Levin Honkatie) ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Metsähallitus velvoitetaan korvaamaan valittajien oikeudenkäyntikulut ECU-Groupin osalta käräjäoikeudessa 4.297,50 ja hovioikeudessa 2.046 eurolla sekä Koy Levin Honkatien osalta käräjäoikeudessa 3.466,50 ja hovioikeudessa 1.650 eurolla, kaikki mainitut määrät korkoineen.

Kanteen perusteena oleva saatava on vanhentunut.

ECU-Group oli ostanut perustettavan yhtiön lukuun Valtiolta noin kolmen hehtaarin kokoisen määräalan Kittilän kunnasta ECU-Groupin ja Valtion puolesta Metsähallituksen 15.10.2007 allekirjoittamalla kauppakirjalla. Kauppaehtojen 6 kohdan mukaan ostaja vastasi kaikista kunnallistekniikan rakentamisen, esimerkiksi teiden rakentamisen, kustannuksista. Kauppakirjasta käy ilmi, että Kittilän kunta oli edellyttänyt, että aluetta koskevasta maankäyttösopimuksesta johtuen Metsähallitus tilaa teiden rakentamistyöt. Kittilän kunta ja Maanrakennus Kantmark Oy ovat sittemmin laskuttaneet kiinteistölle rakennettuihin teihin liittyneistä töistä Metsähallitusta vuosina 2007-2009 siten, että viimeinen teiden rakentamista koskeva lasku on päivätty 1.7.2009. Metsähallitus on vaatinut näistä töistä aiheutuneita kustannuksia ECU-Groupilta ja Koy Levin Honkatieltä ensimmäisen kerran vasta 18.6.2014.

Kanteen perusteena olevan velvoitteen vanhentumiseen sovelletaan velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 6 §:n mukaista yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa. Ostajalle kauppahinnan suorittamisen lisäksi sovittu velvoite ottaa vastatakseen kaavateiden rakennuskustannuksista on ollut tyypiltään vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitettu muu sopimuksen perusteella suoritettava vastike. Tällaisessa tilanteessa vanhentumisaika alkaa kulua vaatimismahdollisuuden periaatteen mukaisesti siitä lukien, kun velkojana oleva osapuoli on täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa. Metsähallitukselle on, sen maksettua sopimuksen mukaisesti teiden rakentamisesta kolmansille osapuolille, syntynyt oikeus vaatia ostajalta korvausta näistä kustannuksista. Jokaisen sopimuksen perusteella suoritetun erän vanhentuminen on alkanut kulua itsenäisesti siitä ajankohdasta, jolloin kyseinen maksusuoritus on tehty kolmannelle osapuolelle. Sen sijaan itse perussuhteen eli kauppakirjan mukaisen sopimuksen syntyhetkellä ei ole merkitystä laskettaessa sen perusteella syntyneiden velvoitteiden vanhentumisajankohtia. Metsähallitus on jokaisen erän osalta laiminlyönyt esittää maksuvaatimuksensa vanhentumislain 6 §:ssä säädetyssä kolmen vuoden määräajassa. Siten sen maksuvaatimus on kokonaan hylättävä vanhentuneena.

Kyseessä ei ole vanhentumislain 8 §:n mukainen toistaiseksi myönnetty muu velka. Sopimusta ei ollut tarkoitettu nyt kyseessä olevilta osin olemaan voimassa toistaiseksi vaan enintään teiden rakentamisen päättymiseen saakka. Lisäksi lainkohdassa "muilla veloilla" tarkoitetaan muita kuin rahavelvoitteita, joiden eräpäivää ei ole sovittu tai joiden ei voida katsoa olevan vastiketta vastapuolen suorituksesta.

Maksuvaatimus tulisi hylätä vanhentuneena siitä huolimatta, että siihen sovellettaisiin vanhentumislain 8 §:n 1 momenttia. Pykälän 2 momentin mukaan myös 1 momentin mukaiseen velvoitteeseen soveltuu yleinen vanhentumisaika sen jälkeen, kun sitä on vaadittu tai se on muun syyn johdosta erääntynyt maksettavaksi. Vanhentumislain systematiikan mukaisesti velvoitteen vanhentumisaika määräytyy vaatimismahdollisuuden periaatteen mukaisesti myös tällaisissa vanhentumislain 8 §:n soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa. Kun Metsähallitus on maksanut sopimuksen mukaiset tilauksensa kolmansille osapuolille, sille on syntynyt mahdollisuus vaatia vastaavia suorituksia ostajalta, ja velka on tuolloin erääntynyt maksettavaksi. Metsähallitus ei kuitenkaan ole esittänyt maksuvaatimusta yhdenkään erän osalta 8 §:n 2 momentissa säädetyssä yleisessä vanhentumisajassa. Siten kantajan maksuvaatimus olisi vanhentunut myös vanhentumislain 8 §:n nojalla.

Vastaus

Metsähallitus on vaatinut, että valitus hylätään ja että ECU-Group ja Koy Levin Honkatie velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan Metsähallituksen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 2.060,88 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden ratkaisu on oikea.

Vanhentumisajan osalta sovellettavaksi tulee vanhentumislain 8 §:n mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika. Vanhentumislain 5-7 §:ssä on rajattu ne tilanteet, joihin kolmen vuoden määräaikaa sovelletaan. Yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa sovelletaan, kun eräpäivästä on sovittu. Vanhentumislain 6 §:n soveltamisalaan kuuluvat useimmat molemminpuolisesti velvoittaviin sopimussuhteisiin perustuvat saatavat. Tässä tapauksessa ei ollut ollut kyse irtaimen esineen kaupasta, molemminpuolisesti velvoittavasta sopimussuhteesta, palveluiden hankkimisesta, kauppahinnasta tai vastikkeesta. Koska velan vanhentumisaika ei ollut alkanut kulua edellä mainittujen säännösten mukaisesti, vaan kysymys on muusta velasta, sovellettavaksi tulee 8 §:n mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu ja sovellettavat lainkohdat

ECU-Groupin perustettavan yhtiön (sittemmin Koy Levin Honkatie) lukuun ostajana ja Metsähallituksen Suomen valtion puolesta myyjänä 15.10.2007 allekirjoittaman kauppakirjan mukaan ostajan vastattaviksi ovat kuuluneet muun ohella teiden rakentamisesta kiinteistölle aiheutuvat kustannukset. Kauppaehdoissa todetaan ostajan olevan tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellyttää kaavateiden rakentamisen tilaamista Metsähallituksen kautta. Metsähallitus on sittemmin tilannut tienrakentamisen Kittilän kunnalta. Rakennustyöt ovat valmistuneet vuoden 2009 heinäkuun loppuun mennessä ja Kittilän kunta sekä rakennustyötä tehnyt Maanrakennus Kantmark Oy ovat vuosien 2007-2009 aikana laskuttaneet Metsähallitusta rakennustöistä yhteensä 58.268,82 euroa. Metsähallitus on vaatinut ECU-Groupia suorittamaan nämä kustannukset Metsähallitukselle 18.6.2014 päivätyllä laskulla. Asiassa on kysymys siitä, onko tämä Metsähallituksen saatava vanhentunut.

Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislain) 4 §:n mukaan velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Vanhentumisaika alkaa kulua eri perusteisten velkojen osalta lain 5-7 §:ssä säännellyin tavoin velan sovitusta eräpäivästä tai siitä, kun velkoja muutoin voi esittää maksuvaatimuksen velalliselle. Vanhentumisajan alkamisesta säädetään 5 §:ssä tilanteissa, joissa eräpäivästä on sovittu, 6 §:ssä säädetään kauppahinnan vanhentumisesta ja 7 §:ssä säädetään korvausvelan vanhentumisesta. Asiassa on sinänsä riidatonta, etteivät osapuolet ole sopineet eräpäivästä eikä kysymys ole 7 §:ssä tarkoitetusta korvausvelasta. Sen sijaan kysymys on siitä, sovelletaanko kyseessä olevaan velkaan vanhentumislain 6 §:ää, jonka mukaan, jollei kauppahinnan tai muun vastikkeen suorittamisen eräpäivää ole sitovasti ennalta määrätty, vanhentumisaika alkaa kulua, kun myyjä on luovuttanut kaupan kohteen ostajalle tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa.

Jos asiassa ei voitaisi soveltaa vanhentumislain 6 §:ää, sovellettavaksi tulisi vanhentumislain 8 §. Pykälän 1 momentin mukaan jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta sellaisesta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy vanhentumislain 5-7 §:n nojalla, velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Sen jälkeen kun velka on velkojan vaatimuksen tai muun syyn johdosta erääntynyt maksettavaksi, noudatetaan kuitenkin sanotun pykälän 2 momentin mukaan erääntymispäivästä laskettavaa kolmen vuoden vanhentumisaikaa.

Oikeudellinen arviointi

Pääsäännön mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua, kun velka sopimuksen mukaan erääntyy tai kun velkojalla on muutoin mahdollisuudet vaatia kauppahinnan tai muun velan maksua. Oikeuskirjallisuudessa tätä periaatetta on kutsuttu vaatimismahdollisuuden periaatteeksi. Vanhentumislain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä vaatimismahdollisuuden periaatetta on perusteltu velkojen selvyyttä ja velallisen oikeussuojaa koskevilla tavoitteilla. Lähtökohtana onkin pidetty sitä, että velan vanhentumisen alkamisajankohta liitettäisiin mahdollisimman objektiivisiin ja osapuolien myöhemmistä oikeustoimista riippumattomiin tekijöihin (HE 187/2002 vp s. 19). Vanhentumislain 6 §:n säännös ilmentää vaatimismahdollisuuden periaatetta.

Vaatimismahdollisuuden periaate ei kuitenkaan ole poikkeukseton. Osapuolet ovat voineet tarkoittaa tai ainakin varautua siihen, ettei velkaa eräännytetä heti, kun siihen on mahdollisuus. Tällaisissa tilanteissa velka alkaa vanhentua vasta, kun se erääntyy maksettavaksi. Tätä periaatetta on oikeuskirjallisuudessa kutsuttu erääntymisperiaatteeksi.

Jos velkaan ei voida soveltaa vanhentumislain 6 §:ää, edellä todetusti sovellettaviksi tulisivat vanhentumislain 8 §:n säännökset. Pykälän 1 momentissa säädetään siitä, milloin vanhentumisaika on kymmenen vuotta, ja pykälän 2 momentissa puolestaan niistä tilanteista, joissa 1 momentin mukaisen vanhentumisajan sijasta siirrytään soveltamaan yleistä kolmen vuoden vanhentumisaikaa. Vanhentumislain hallituksen esityksessä on katsottu, että vanhentumislain laajan soveltamisalan vuoksi yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika ei soveltuisi kaikkiin velvoitteisiin. Toistaiseksi voimassaolevissa tai muissa pitkäkestoisissa sopimuksissa ei välttämättä voida osoittaa sellaista ajankohtaa, johon velvoitteiden selvittäminen erityisesti liittyisi ja josta yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika voisi alkaa kulua (HE 182/2002 vp s. 28). Hallituksen esityksen yksityiskohtaisten perustelujen mukaan 8 §:n 1 momentin kymmenen vuoden vanhentumisaika tulisi sovellettavaksi ainakin luottoihin, joiden eräpäivää ei ole velallista sitovasti ennalta määrätty sekä ehdollisiin velkoihin, kuten takaussitoumukseen, ja myös muun tyyppisiin velvoitteisiin kuin rahavelvoitteisiin (HE 182/2002 vp s. 53).

Edellä todetusti myös vanhentumislain 8 §:n 1 momentin soveltamisalaan kuuluvien velkojen osalta noudatetaan kolmen vuoden vanhentumisaikaa siitä lukien, kun velka on velkojan vaatimuksen tai muun syyn johdosta erääntynyt maksettavaksi. Vanhentuminen voi siten 8 §:n soveltamisalan piiriin kuuluvissa tilanteissa alkaa paitsi velan nimenomaisesta eräännyttämisestä myös muusta syystä. Siten säännös ilmentää osassa sen soveltamisalaan kuuluvia tapauksia erääntymisperiaatetta ja osassa lisäksi vaatimismahdollisuuden periaatetta. Vaatimismahdollisuuden periaate ei koske esimerkiksi toistaiseksi myönnettyä ja vaadittassa erääntyvää velkaa, joista säädetään velkakirjalain 5 §:ssä. Sanotun lainkohdan mukaan, jollei erääntymisajasta ole sovittu, velallinen on velvollinen maksamaan velan velkojan vaatiessa ja oikeutettu suorittamaan sen, milloin itse haluaa.

Vaikka teiden rakentamista koskevista kustannuksista on sovittu kiinteistökaupan yhteydessä, ostajalle niistä koituva maksuvelvoite ei sinänsä ole ollut osa kauppahintaa. Vanhentumislain 6 §:ää sovelletaan kuitenkin kaksipuolisesti velvoittaviin sopimuksiin osapuolten velvoitteen laadusta huolimatta. Metsähallitus on kiinteistökaupan sopimusehtojen tarkoittamalla tavalla tehnyt kiinteistölle rakennettavan kaavatien rakentamista koskevan sopimuksen ja on sen perusteella ollut velvollinen maksamaan rakentamiskustannukset tienrakentajalle. Kiinteistökaupan sopimusehtojen mukaan nämä kustannukset ovat kuitenkin kuuluneet ostajan vastattaviksi, minkä vuoksi Metsähallitukselle on syntynyt kustannusten määrää vastaava saatava ostajalta. Kysymyksessä ei siten ole Metsähallituksen ostajalle myöntämä vaadittaessa erääntyvä velka tai sellainen pitkäkestoinen sopimussuhde, jonka osalta ei voitaisi yksiselitteisesti osoittaa ajankohtaa, josta yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaisi kulua. Sopimusjärjestely ei vanhentumisaikaa arvioitaessa poikkea merkityksellisesti siitä tilanteesta, että ostaja olisi tehnyt teiden rakentamista koskevan sopimuksen myyjän kanssa ja myyjä puolestaan olisi sopinut rakentamistyöstä edelleen kolmannen osapuolen kanssa. Asian arvioinnissa ei ole merkitystä sillä, minkä vuoksi ostaja ei ollut tehnyt eikä ollut voinutkaan tehdä sopimusta suoraan rakentajan kanssa.

Edellä lausutun perusteella hovioikeus katsoo, että kysymyksessä oleva velka on vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitettu muu vastike. Näin ollen vanhentumisaika on alkanut siitä, kun Metsähallituksella on ollut mahdollisuus vaatia velan maksua kiinteistön ostajalta. Tämä mahdollisuus Metsähallituksella on ollut sen jälkeen, kun Kittilän kunta ja Maanrakennus Kantmark Oy ovat laskuttaneet rakentamistyöstä Metsähallitusta, josta on siten alkanut yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika. Riidatonta on, että Metsähallituksella on 17.7.2009 päivätyn laskun saatuaan ollut tieto kaikista rakennuskustannuksista ja se olisi voinut vaatia niiden perusteella kokonaisuudessaan sopimukseen perustuvia saataviaan kiinteistön ostajalta. Asiassa on riidatonta myös se, että Metsähallitus on vaatinut ECU-Groupilta suoritusta rakennuskustannuksista ensimmäisen kerran vasta 18.6.2014 eli yli kolmen vuoden kuluttua edellä kerrotulla tavalla määräytyvästä velan vanhentumisajan alkamisesta. Näin ollen Metsähallituksen saatava on vanhentunut ja sen kanne on hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

Metsähallitus on hävitessään asian oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 16 §:n nojalla velvollinen korvaamaan vastapuoliensa oikeudenkäyntikulut. ECU-Groupin ja Koy Levin Honkatien vaatimia oikeudenkäyntikuluja on pidettävä määrältään kohtuullisina asian laatuun ja laajuuteen nähden.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja Metsähallituksen kanne hylätään. Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie vapautetaan kokonaan käräjäoikeuden tuomitsemasta yhteisvastuullisesta maksuvelvollisuudesta Metsähallitukselle.

Metsähallitus velvoitetaan suorittamaan Oy ECU-Group Ab:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 4.297,50 euroa ja hovioikeudessa 2.046 euroa sekä Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatielle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 3.466,50 euroa ja hovioikeudessa 1.650 euroa. Korvauksille on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Erkki Koivula
hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen
hovioikeudenneuvos Terhi Mattila

esittelijä: hovioikeuden esittelijä Anu Välimäki

Ratkaisu on yksimielinen

Vailla lainvoimaa.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Ratkaisussa päätettiin, että todistajana kuultavalla asianomistajalla ei vastaajaan olevasta läheisestä suhteesta huolimatta ole vaitiolo-oikeutta, koska asiassa esitettyä selvitystä koskevan kokonaisharkinnan perusteella on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Samasta syystä tallennetta asianomistajan soitosta hätäkeskukseen ei ollut asetettava hyödyntämiskieltoon.

Oikeudenkäymiskaari 17 luku 18 § 2 momentti ja 25 § 2 momentti.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös (käsittelyratkaisu) 8.11.2016 nro 623

Selostus asiasta

Asianomistaja A ei ole vaatinut rangaistusta rikoksista, joissa hän on asianomistajana, eikä hänellä ole ollut asiassa yksityisoikeudellisia vaatimuksia.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:n 2 momentin mukaan asianomistajaa, jolla ei ole vaatimuksia, kuulustellaan rikosasiassa todistajana.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n mukaan asianosaisen nykyinen tai entinen aviopuoliso taikka nykyinen avopuoliso, sisarus, sukulainen suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka se, jolla on vastaavanlainen parisuhteeseen tai sukulaisuuteen rinnastuva läheinen suhde asianosaiseen, saa kieltäytyä todistamasta.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n mukaan jokaisella on oikeus kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Sen estämättä, mitä 17 §:ssä ja edellä tässä pykälässä säädetään asianosaiseen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön vaitiolo-oikeudesta, tuomioistuin voi rikosasiassa päättää, ettei todistajana kuultavalla asianomistajalla, jolla ei ole vaatimuksia, ole vaitiolo-oikeutta, jos on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää 18 §:n vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta.

Vaatimukset

A on ilmoittanut, ettei hänellä ole vaatimuksia asiassa eikä hän halua tulla kuulluksi.

Asianomistaja A on muuttanut yhteen vastaaja B:n kanssa, he ovat kihlautuneet viime kesänä ja heille on syntymässä maaliskuussa yhteinen lapsi, joten A on ilmoittanut istuntokäsittelyssä, että käyttää vaitiolo-oikeuttaan häntä kuultaessa todistajana ja että kieltäytyminen on hänestä lähtenyttä ja täysin vapaaehtoista.

B on vaatinut, että A:n soittoa hätäkeskukseen ja siitä taltioitua hätäkeskusnauhoitetta ei saa käyttää asiassa todisteena, koska A käyttää vaitiolo-oikeuttaan.

Päätös

Käräjäoikeus on päätynyt siihen, että todistajana, että todistajana kuultavalla asianomistaja A:lla ei ole vaitiolo-oikeutta, koska käräjäoikeudella on syytä epäillä, että todistajana kuultava asianomistaja A ei ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

Myöskään syyttäjän nimeämä kirjallinen todiste hätäkeskusnauhoite (syytekohdissa 1, 2 ja 3) ei ole siten hyödyntämiskiellon piirissä.

Perustelut

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momentin esitöissä on todettu, että sääntelyn lähtökohtana olisi, että läheisellä on vaitiolo-oikeus, mutta tuomioistuin voisi momentissa säädetyin edellytyksin päättää, ettei vaitiolo-oikeutta asianomaisessa tapauksessa olekaan. Tarkoituksena nimenomaan on, että päätöksen tekee viranomainen, mikä voi ehkäistä läheiseen kohdistuvia kostotoimenpiteitä, kun asianomaisen läheisen mielipide ei sellaisenaan ratkaise kysymystä vaitiolo-oikeuden käyttämisestä (HE 46/2014).

Lisäksi hallituksen esityksessä (HE 46/2014) todetaan siitä kuinka kynnys murtaa kieltäytymisoikeus tulee asettaa matalalle. Lain yksityiskohtaisten perustelujen mukaan vaitiolo-oikeuden syrjäyttämiseen riittäisi, että on syytä epäillä, ettei läheinen ole itsenäisesti päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Kynnys "syytä epäillä" on varsin alhainen. Kynnys vastaa esimerkiksi pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentissa olevaa alempaa vangitsemiskynnystä. Kynnystä ei tule edellä esitettyjen seikkojen vuoksi asettaa korkealle. Lisäksi painostustoimista voi olla vaikeaa saada näyttöä, koska ne tehtäneen yleensä ulkopuolisten läsnä olematta ja painostettu henkilö on todennäköisesti usein vastahakoinen niistä kertomaan. Tuomioistuin joutuisi ilmeisesti yleensä turvautumaan esille tulleiden seikkojen perusteella tehtävään kokonaisharkintaan.

Vastaaja B:tä syytetään asianomistaja A:han kohdistuneesta kahdesta pahoinpitelystä ja yhdestä laittomasta uhkauksesta, jotka ovat tapahtuneet parisuhteen aikana ja osittain silloin kun B ja A ovat olleet jo kihloissa. A on oma-aloitteisesti kertonut esitutkinnassa häneen kohdistuneista pahoinpitelyistä ja siitä ettei halua puhua B:n tekemisistä sen enempää, koska pelkää. Lisäksi A on todennut, että hänellä on kolme lasta ja myöskään heidän takia ei halua tästä puhua. Istuntokäsittelyssä A on kertonut kieltäytymisen olevan vapaaehtoista. Ottaen huomioon rikosten laatu, josta vastaaja B:tä syytetään ja sen, että asianomistaja on esitutkinnassa kertonut pelkäävänsä B:tä, käräjäoikeudella on kokonaisharkinnan perusteella syytä epäillä, ettei A ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä istunnossa.

Koska käräjäoikeuson katsonut, ettei A:lla ole asiassa vaitiolo-oikeutta, myöskään hätäkeskusnauhoitteen hyödyntämiskieltoon ei ole perustetta. Joka tapauksessa Lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 19/2014 s. 18) todetaan, että väärinkäsityksen välttämiseksi valiokunta toteaa, että itsekriminointisuojasäännös ei koske ennen esitutkinnan aloittamista tapahtuneessa alustavassa puhuttelussa vapaaehtoisesti annettuja raskauttavia lausuntoja tai poliisille vapaaehtoisesti luovutettua aineistoa (kuten kirjanpitoa), vaikka henkilölle ei olisi ilmoitettu ETL 7:10:n mukaisesti hänen oikeudestaan olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Myöhemmin lakivaliokunta toteaa yhteenvetona, että näin ollen vapaaehtoisesti luovutettua todistetta voidaan pykälän estämättä hyödyntää näyttönä.

- - -

Asian on ratkaissut käräjätuomari Petteri Pitkäkoski

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

B on vaatinut, että käräjäoikeuden päätöstä muutetaan siten, että A:lla katsotaan olevan vaitiolo-oikeus todistajana asiassa ja ettei kirjallisena todisteena esitettyä hätäkeskusnauhoitetta saa hyödyntää todisteena asiassa.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Pääkäsittely ja todistelu

Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn 20.2.2017. Kirjallisina todisteina on kaksi otetta A:n kuulustelemisesta esitutkinnassa 14.5.2016 ja 14.7.2016. Hovioikeus on kuullut henkilökohtaisesti todistajana A:ta.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Vaitiolo-oikeus

A on kertonut, että hän on kihloissa B:n kanssa ja heidän on tarkoitus muuttaa asumaan yhdessä. Heille on syntymässä kuluvan vuoden maaliskuussa yhteinen lapsi. He ovat päivittäin yhdessä. Yhteenmuutto on siirtynyt A:n omien perheasioiden vuoksi. A:lla ei ole edelleenkään vaatimuksia asiassa. A:lle ei ole kuulustelutilaisuuksissa kerrottu vaitiolo-oikeudesta todistajana eikä selostettu kieltäytymisoikeuden tarkoitusta. Vasta käräjäoikeudessa A:n avustaja oli selvittänyt hänelle vaitiolo-oikeuden todistajana. A oli liioitellut ja "sepittänyt" tapahtumat hätäkeskukseen. A:n mentyä kuulustelutilaisuuksiin B ei ollut millään tavalla ohjeistanut häntä.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan asianosaisen nykyinen tai entinen aviopuoliso, sisarus, sukulainen suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka sen, jolla on vastaavanlainen parisuhteeseen tai sukulaisuuteen rinnastuva läheinen suhde asianosaiseen, saa kieltäytyä todistamasta. Lain esitöiden mukaan avoliittoon rinnastuvan suhteen olemassaoloa arvioitaessa tilanteessa, jossa kumppanit asuvat erillään, voidaan ottaa huomioon muun muassa se, onko heillä yhteisiä lapsia tai onko sellaisia tulossa (HE 46/2014 vp., s. 76).

Kun otetaan huomioon A:n kertomus hänen ja B:n välisen suhteen laadusta ja siitä, että heille on syntymässä yhteinen lapsi, voidaan A:n ja B:n välillä katsoa olevan edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettu parisuhteeseen rinnastuva suhde. A:lla on sen vuoksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 momentin mukaisesti lähtökohtaisesti ollut oikeus kieltäytyä todistamasta käräjäoikeudessa siltä osin, kuin todistaminen myötävaikuttaisi B:n syyllisyyden selvittämiseen. Tämän jälkeen kysymys on siitä, onko asiassa mainitun pykälän 2 momentin mukaisesti syytä epäillä, ettei A ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä, jolloin tuomioistuin voi käräjäoikeuden asiassa menettelemällä tavalla päättää, ettei hänellä tästä johtuen ole vaitiolo-oikeutta.

Kuulustelupöytäkirjoista 14.5.2016 ja 14.7.2016 ilmenee, että A:lle on ennen kumpanakin päivänä suoritettua kuulustelua ilmoitettu vaitiolo-oikeudesta läheisten osalta. A:n kertomusta siitä, että näin ei olisi tapahtunut, ei voida pitää uskottavana.

Hovioikeus hyväksyy mainitulla lisäyksellä käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen siitä, ettei A:lla ole vaitiolo-oikeutta, koska asiassa esitetystä selvityksestä saadun kokonaisharkinnan perusteella on syytä epäillä, että A ei ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

Hätäkeskusnauhoitteen hyödyntäminen

Vaasan hovioikeus on ratkaisussaan 30.8.2013 nro 948 (Finlexissä VaaHO:2013:1) sallinut avopuolison kieltäytyä todistamasta ja todennut, että kun syyttäjän todisteeksi nimeämä tallenne avopuolison hätäkeskukseen soittamasta puhelusta sisältää tietoja seikoista, jotka kuuluvat avopuolison vaitiolo-oikeuden piiriin, tallenteen todisteena käyttämisen salliminen merkitsisi avopuolison vaitiolo-oikeuden sellaista murtamista, jota ei voida pitää hyväksyttävänä. Hovioikeus ei ole sallinut syyttäjän esittää todisteena tallennetta avopuolison puhelusta hätäkeskukseen.

Käräjäoikeuden toteamassa lakiasiainvaliokunnan kananotoissa (LaVM 19/2014 s.18 ) on ollut kysymys vastaajan itsekriminointisuojaan liittyvästä sääntelystä eikä läheisen vaitiolo-oikeuden laajuudesta.

Koska A:lla ei tässä asiassa ole vaitiolo-oikeutta, myöskään hätäkeskusnauhoitteen hyödyntämiskieltoon ei sen vuoksi ole perustetta.

Avustajan palkkio

- - -

Päätöslauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

- - -

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Juhani Palmu, Pasi Vihla ja Maija Hakkarainen-Ylänkö.

Ei lainvoimainen

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Rangaistuksesta valvontarangaistuksena suoritettua aikaa ei oteta ehdonalaisen vapauttamisen ajankohtaa määriteltäessä huomioon, kun vankeudeksi muunnettua valvontarangaistusta suorittava vanki päästetään ehdonalaiseen vapauteen.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 24.2.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi aiheettomasta vapaudenmenetyksestä 2.300 euroa ja perintäkuluista 200 euroa, molemmat määrät korkoineen.

A:n ehdonalaiseen vapauteen päästämisessä on tapahtunut virhe, minkä vuoksi hän on joutunut suorittamaan tuomitusta rangaistuksesta 23 päivää liikaa. A katsoo, että hänen olisi tullut suorittaa alkuperäisestä kuuden kuukauden rangaistuksesta 2/3 eli neljä kuukautta. Virheen on tehnyt se valtion virkamies, joka on päättänyt ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä. Valtion korvausvastuu perustuu vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ään.

Vastaus

Suomen valtio ei ole antanut valituksen johdosta vastausta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Itä-Suomen hovioikeus on 5.4.2012 tuominnut A:n 6 kuukauden vankeusrangaistuksen sijasta saman pituiseen valvontarangaistukseen. Valvontarangaistuksen suorittaminen on keskeytetty A:n suoritettua siitä 2 kuukautta 9 päivää. Pohjois-Savon käräjäoikeus on tuomiollaan 27.11.2012 muuntanut suorittamatta olevan valvontarangaistuksen osan 3 kuukautta 21 päivää saman pituiseksi ajaksi vankeutta. A on aloittanut vankeusrangaistuksen suorittamisen 19.3.2013 ja päässyt ehdonalaiseen vapauteen 1.6.2013 suoritettuaan 2/3 muunnetusta vankeusrangaistuksesta.

Hovioikeudessa on kysymys siitä, olisiko A:n ehdonalaisen vapauttamisen ajankohtaa määriteltäessä tullut vankeudeksi muunnetun rangaistusajan lisäksi ottaa huomioon hänen valvontarangaistuksena suorittamansa aika.

Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan määräaikaista vankeusrangaistusta suorittava päästetään ehdonalaiseen vapauteen, jollei 9 §:stä muuta johdu, kun hän on suorittanut rangaistuksestaan kaksi kolmasosaa tai kahtakymmentäyhtä vuotta nuorempana tehdyn rikoksen perusteella tuomitusta rangaistuksesta puolet. Vanki, joka rikosta edeltäneiden kolmen vuoden aikana ei ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, päästetään ehdonalaiseen vapauteen, kun rangaistuksesta on suoritettu puolet tai kahtakymmentäyhtä vuotta nuorempana tehdyn rikoksen perusteella tuomitusta rangaistuksesta yksi kolmasosa. Momentissa viitattu 9 § koskee ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämistä.

A:n suorittaessa rangaistustaan valvontarangaistusta koskevat säännökset ovat sisältyneet lakiin valvontarangaistuksesta (330/2011). Sanottu laki on sittemmin kumottu 1.5.2015 voimaan tulleella lailla yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta (400/2015).

Hovioikeus toteaa, että rikoslain 2 c luvun 5 §:ssä on selkeät ohjeet ehdonalaisen vapautumisen määräytymisestä. Sen mukaan ehdonalaiseen vapauteen pääseminen määräytyy suoritettavana olevan vankeusrangaistuksen perusteella. Kyseisessä säännöksessä eikä myöskään tapahtuma-aikana voimassa olleessa valvontarangaistuksesta annetussa laissa tai nyt voimassa olevassa yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa ei ole määräystä siitä, että päästettäessä vankia ehdonalaiseen vapauteen suorittamasta vankeudeksi muunnettua valvontarangaistusta vapauttamisen ajankohtaa määriteltäessä tulisi ottaa huomioon myös rangaistuksesta valvontarangaistuksena suoritettu osa. Hovioikeus katsoo, että tällainen kantajan väittämä laskentatapa edellyttäisi, että siitä olisi laissa nimenomaiset säännökset.

Edellä kerrotuilla perusteilla A:n ehdonalaisessa vapauttamisessa ei ole tapahtunut virhettä. Valitus on sen vuoksi hylättävä.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Lea Nousiainen
hovioikeudenneuvos Merja Lahti
hovioikeudenneuvos Jukka Soininen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

X oli lähtenyt Sri Lankasta 29.4.2016 ja tullut Qatarin välilaskun kautta Moskovaan. Sieltä hän oli tullut salakuljettajien avustamana Pietarin kautta Suomeen 23.6.2016 väärennetyillä matkustusasiakirjoilla. Heti Suomeen saavuttuaan 23.6.2016 hän oli hakenut turvapaikkaa Suomessa. Kysymys siitä, oliko X:n katsottava pakolaissopimuksen 31 artiklan mukaisesti tulleen suoraan maasta, jossa hänen elämänsä tai vapautensa oli ollut uhattuna niin, että häntä ei voida tuomita rangaistukseen väärennyksestä.

KYMENLAAKSON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 13.10.2016

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Väärennys
Rikoslaki 33 luku 1 §
23.06.2016 Virolahti

X on käyttänyt väärää tai väärennettyä todistuskappaletta eli Y:lle myönnettyä Sri Lankan passia, jossa Schengen-viisumi todisteena maahantulotarkastauksessa rajatarkajastajalle. X on saanut kyseisen passin salakuljettajalta Colombon lentokentällä kehotuksin opetella kyseiset henkilötiedot.

Vastaus

Vastaaja X on myöntänyt syytteen teonkuvauksen oikeaksi, mutta kiistänyt syytteen väärennyksestä sillä perusteella, että kotimaassaan Sri Lankassa hän oli ollut hengenvaarassa. Hän oli vasta kolme tuntia ennen lähtöä saanut matkustusasiakirjat ja nähnyt, että asiakirjat oli tehty väärillä henkilötiedoilla. Siinä tilanteessa, kun hänellä ei ollut mahdollisuutta saada virallisia teitä passia ja hänen oli pakko päästä pois maasta, hänellä ei ollut ollut valinnanvaraa.

- - - - - - - - - -

Hylätty syyte

1) Syyte väärennyksestä hylätään.

- - - - - - - - - -

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 14.3.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Syyttäjä on vaatinut, että X:n syyksi luetaan syytteen mukaisesti väärennys.

X ei ole tullut Suomeen suoraan maasta, jossa hänen elämänsä tai vapautensa on ollut uhattuna. Hän oli lähtenyt Sri Lankasta Venäjälle 29.4.2016 ja saapunut laittomasti maahan järjestettynä Venäjältä Suomeen 23.6.2016. Hän oli asunut Venäjällä eri hostelleissa ja matkustanut ainakin kerran junalla Pietarista Moskovaan ja takaisin. Laittoman maahantulon järjestäjät olivat osin auttaneet häntä näissä toimissa. Osan ajasta hän oli asunut hostellissa yksin. X ei ollut ilmoittautunut Venäjän viranomaisille tai hakenut turvapaikkaa Venäjältä, vaan hän oli tullut laittomasti maahantuotuna Suomeen, koska hänen perheensäkin on Suomessa. Hän ei ole kertonut kokeneensa Venäjällä vastaavanlaista uhkaa tai vainoa kuin kotimaassaan. Ratkaisun KKO 2013:21 oikeusohje ei sovellu käsiteltävään tapaukseen.

Vastaus

X ei ole antanut häneltä pyydettyä vastausta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Geneven pakolaissopimuksen 31 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot eivät ryhdy rankaisutoimenpiteisiin laittoman maahan saapumisen tai oleskelun johdosta niitä pakolaisia kohtaan, jotka tulevat suoraan maasta, missä heidän elämänsä tai vapautensa on ollut uhattuna 1 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja jotka ovat luvatta tulleet tai luvatta oleskelevat sopimusvaltion alueella, kuitenkin edellyttäen, että nämä ilmoittautuvat viipymättä viranomaisille ja esittävät hyväksyttäviä syitä laittomalle saapumiselleen tai oleskelulleen.

Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2013:21 viitannut Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaisjärjestön (UNHCR) tulkintasuosituksiin katsoessaan, että turvapaikanhakijalla tulee pakolaissopimuksen "tulevat suoraan maasta" -edellytyksen sanamuodosta huolimatta olla jonkinlainen oikeus valita, missä maassa hän hakee turvapaikkaa eikä pelkkä lyhyt pysähdys jossain maassa matkalla lopulliseen määränpäähän estä 31 artiklan takaaman suojan soveltumista. Turvapaikanhakijan kauttakulku ja lyhytaikainen oleskelu muissa valtioissa matkalla lopulliseen määränpäähän eivät estä pakolaissopimuksen 31 artiklan 1 kohdan takaaman suojan soveltumista siinäkään tapauksessa, ettei turvapaikanhakijaa ole uhannut kauttakulkumaissa pakolaissopimuksen 1 artiklan tarkoittama vaino tai uhka. Mitään tarkkaa aikarajaa ei voida asettaa "tulevat suoraan maasta" -edellytyksen täyttymiselle ja arvioinnin tulee perustua tapauskohtaiseen harkintaan.

Kyseisessä ennakkoratkaisussa A oli saapunut Suomeen Afganistanista Dubain, Egyptin, Kyproksen ja Saksan kautta ja hän oli ollut jatkamassa matkaansa Kanadaan ja mahdollisesti sieltä edelleen Iso-Britanniaan. Hänen matkansa Suomeen oli kestänyt kokonaisuudessaan noin kahdeksan vuorokautta. Näissä olosuhteissa A:n katsottiin saapuneen pakolaissopimuksen 31 artiklan 1 kohdan tarkoittamalla tavalla suoraan maasta, jossa hänen elämänsä tai vapautensa on ollut uhattuna.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa X oli lähtenyt Sri Lankasta 29.4.2016 ja tullut Qatarin välilaskun kautta Moskovaan. Sieltä hän on tullut salakuljettajien avustamana Pietarin kautta Suomeen 23.6.2016. Hän on heti Suomeen saavuttuaan 23.6.2016 hakenut turvapaikkaa Suomessa. Kysymys on siitä, onko X:n katsottava tulleen suoraan maasta, jossa hänen elämänsä on ollut uhattuna ottaen huomioon hänen vajaan kahden kuukauden oleskelunsa Venäjällä ennen Suomeen saapumistaan. Jos näin on, häntä ei voida tuomita rangaistukseen väärennettyjen matkustusasiakirjojen käyttämisestä.

X:n Venäjällä oleskelun 29.4. - 23.6.2016 merkitys

Pakolaissopimuksen mukainen suoja rangaistustoimenpiteiltä on tarkoitettu ja myös oikeuskirjallisuudessa tulkittu soveltuvan turvapaikanhakijoihin, jotka ovat lyhyen ajan kulkeneet toisen maan kautta, mikäli he eivät ole saaneet suojaa ensimmäisessä maassa tai heillä on ollut hyväksyttävä syy olla sitä hakematta. Toisaalta suojaa ei ole tarkoitettu sovellettavaksi turvapaikanhakijoihin, jotka ovat asettuneet asumaan toiseen maahan joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Henkilökohtaisista syistä tapahtuvaa muuttoa ei ole syytä suojata. (Goodwin-Gill, Guy S.: Article 31 of the 1951 Convention Relating to the Status of Refugees: Non-Penalization, Detention, and Protection, s. 218, Cambridge University Press 2003, saatavilla osoitteesta:http://www.refworld.org/docid/470a33b10.html; Summary Conclusions: Article 31 of the 1951 Convention, s. 255-256, Cambridge University Press 2003, saatavilla osoitteesta: http://www.refworld.org/docid/470a33b20.html; Dunstan, Richard: United Kingdom: Breaches of Article 31 of the 1951 Refugee Convention. International Journal of Refugee Law, Vol. 10, Issue 1-2, s. 205) .

X:n esitutkinnassa antamasta kertomuksesta ilmenee, että se, että hän oli alun perin matkustanut Sri Lankasta juuri Moskovaan, oli ollut täysin salakuljettajien päätettävissä. Salakuljettajat olivat päättäneet myös hänen majapaikkansa Moskovassa sekä matkustamisesta Pietariin ja siellä vietettyjen 10 päivän majapaikat. Pietarista hänelle oli järjestetty bussikyyti Suomeen. Mikään X:n kertomuksessa ei tue sitä, että hänen aikomuksenaan olisi ollut asettua pysyvästi tai edes väliaikaisesti Venäjälle asumaan. Hänen perheensä oli jo ollut Suomessa, mikä osoittaa, että hänen matkansa määränpäänä oli ollut Suomi.

Ottaen huomioon, että X:llä ei ole ollut mitään aikomusta asettua asumaan Venäjälle ja sen, että matkan järjestelyt ja siten myös hänen Venäjällä viettämänsä ajan pituus on ollut täysin laittoman maahantulon järjestäjien päätettävissä, hovioikeus katsoo, että X:n vajaan kahden kuukauden oleskelu Venäjällä on katsottava vielä sellaiseksi kauttakuluksi ja lyhytaikaiseksi oleskeluksi, mikä ei estä pakolaissopimuksen 31 artiklan 1 kohdan takaaman suojan soveltumista siinäkään tapauksessa, ettei häntä ole uhannut Venäjällä pakolaissopimuksen 1 artiklan tarkoittama vaino tai uhka.

Edellä mainituin lisäyksin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen. Aihetta ratkaisun muuttamiseen ei ole ilmennyt.

Tuomiolauselma

Asia on ratkaistu tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Vastaaja X

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Tuomo Kurki
Hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen
Hovioikeudenneuvos Lasse Tamminen

Esittelijä
Hovioikeuden esittelijä Marleena Tuikkala

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

AVGÖRANDETS CENTRALA INNEHÅLL

Fråga om tillämpningen av 67 § i faderskapslagen (11/2015) i ett arvsärende som hade anhängiggjorts före lagens ikraftträdande och om barnets arvsrätt då faderskapet fastställts efter arvlåtarens död med stöd av tidigare lagstiftning.

Kysymys isyyslain (11/2015) 67 §:n soveltamisesta perintöasiassa, joka oli tullut vireille ennen lain voimaantuloa, sekä lapsen perintöoikeudesta tilanteessa, jossa isyys oli vahvistettu perittävän kuoleman jälkeen aiemman lainsäädännön nojalla.

ÅLANDS TINGSRÄTTS DOM 17.3.2016

Kärande

A

Svarande

H, rättsinneh. ef. C

B, rättsinneh. ef. C

Ärende

Arvsärende,testamentsärende

Anhängiggjort

20.5.2014

A:s yrkanden, grunder och utsaga

Käranden A yrkar att tingsrätten upphäver och undanröjer det avvittrings- och arvskiftesinstrument svarandena har gjort 13.11.2007 samt att tingsrätten fastställer att hon har rätt till arv efter fadern C, som avled 29.4.2007.

Käranden ansöker om att VH Ulf Andersson ska utses till boutrednings- och skiftesman i dödsboet efter C, avliden 29.4.2007.

Om de andra yrkandena förkastas, yrkar käranden att svaranden B åläggs att till käranden utge hälften av den egendom han innehar till ett belopp om 100.000 euro jämte laga ränta enligt 4 § 1 mom. räntelagen från anhängiggörandet av talan.

Vidare yrkar A att svarandena åläggs solidariskt ersätta hennes rättegångskostnader jämte dröjsmålsränta enligt räntelagen 4 § 1 mom. räknat från det en månad förflutit från avgörandet.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Grunder

Åbo hovrätt har 13.2.2013 fastställt Ålands tingsrätts dom 21.5.2012 varmed domstolen fastställt att C, född 14.10.1945, är far till A, född 22.3.1968. Hovrättens dom har vunnit laga kraft. Käranden A har rätt till arv efter sin far. C blev redan vid kärandens födelse av domstol ålagd underhållsskyldighet för henne, utgående från blodprov. Alla inblandade parter har vetat att käranden var dotter till C. Svarandena var vid C:s dödsfall medvetna om att käranden utgick från att hon skulle önskat ta del av bouppteckningen och förväntat sig kallas till den. God man, VH Roger Eriksson upplyste käranden om att hon inte skulle kallas. Svarandena var således redan vid bouppteckningen i ond tro, eftersom käranden fram till dess betraktats av alla parter som C:s dotter. En återgång av avvittrings-och arvsskiftet skulle inte kränka svarandenas berättigade förväntningar, det skulle vara oskäligt med hänsyn till lika behandling av syskon, om barnen inte skulle behandlas lika. Det skulle vara synnerligen oskäligt med hänsyn till kärandens ställning inom familjen att hon inte skulle ha rätt att få sin rättmätiga del av arvet.

Svarandena har förrättat avvittring och arvskifte 13.11.2007 och därigenom fördelat egendomen.

Käranden väckte talan i faderskapsmålet redan 28.4.2008. Vid denna tidpunkt var det inte aktuellt med någon revidering av faderskapslagstiftningen. Faderskapet har fastställts enligt då gällande lagstiftning och någon ny, retroaktiv lagstiftning kan inte beröra käranden. En sådan lagstiftning skulle inte vara förenlig med grundlagen och även strida mot Europarådets människorättskonvention, numera Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna och de grundläggande friheterna. Käranden hänvisar till fyra avgöranden från Europadomstolen (Marckx mot Belgien 13.6.1979, Vermeire mot Belgien 29.11.1991 8214-C9, Inze mot Österrike 28.10.1987 (126), Camp och Bourimi mot Nederländerna 3.10.2000). Eftersom europakonventionen utgör finländsk rättsordning, kan riksdagen inte retroaktivt ändra gällande rättsordning, vilket medför att då faderskapet är fastställt, ska käranden ha rätt till arv efter sin far. Allt annat skulle vara synnerligen oskäligt.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Svaromål och grunder

H

Svaranden H har inte inkommit med svaromål.

B

Svaranden B bestrider att det skulle finnas grund för att upphäva och undanröja avvittrings- och arvskiftesinstrumentet efter C, att käranden skulle ha arvsrätt efter C, att det skulle föreligga grund för att utse boutrednings- och skiftesman i dödsboet efter C, eller att grund skulle finnas för förordnade av kvarstad.

Svaranden B yrkar att käranden åläggs att stå för hans rättegångskostnader jämte laga dröjsmålsränta enligt 4 § räntelagen räknat från en månad från tingsrättens avgörande.

Grunder

Svaranden B framför att det är oklart om arvsrätt följer av faderskap som fastställs för personer födda före den nu gällande faderskapslagen (700/95) trädde i kraft och efter arvlåtarens död, ett fastställande som skett i strid med lagen om införande av lagen om faderskap. Samtliga yrkanden bestrids således.

Svaranden B hänvisar till den nya faderskapslagens 67 §, enligt vilken käranden inte har någon arvsrätt, eftersom arvlåtaren C avlidit 25.4.2007 och således före 31.1.2012. Ett barn fött utom äktenskapet före 1.10.1976 har enligt huvudregeln i den nya faderskapslagen 67 § 1 mom. inte, på grundval av faderskap som fastställts av domstolen, arvsrätt efter en arvlåtare på faderns sida, om arvlåtaren har avlidit före 31.1.2012. Käranden har därmed ingen arvsrätt eftersom arvlåtaren avlidit före 31.1.2012. Att käranden inte erhåller arvsrätt kan inte heller anses oskäligt enligt vad som anges i 67 § faderskapslagen, då det inte föreligger någon olik behandling av syskon födda utom äktenskap. Stadgandet är inte avsett att bedöma situationen mellan syskon inom äktenskap med syskon födda utom äktenskap. Det föreligger inte heller några andra av käranden oberoende särskilt vägande skäl, som skulle motivera att A har arvsrätt i strid med huvudregeln i 67 §.
Det har inte preciserats på vilka grunder avvittringen och arvskiftet skulle upphävas och undanröjas. Avittringen och arvskiftet uppfyller de krav som gällde år 2007 och de uppfyller fortsättningsvis lagens krav såväl materiellt som formellt. Det har inte framkommit nya skulder eller ny egendom i dödsboet, som skulle motivera en återgång av redan verkställt skifte enligt ÄB 21 kap. Huruvida rätt till omskifte föreligger enligt ÄB 23a kap., vilket träder i kraft 1.1.2016, är beroende av om käranden anses ha arvsrätt enligt 67 §.

B har inget att anföra mot att Ulf Andersson skulle utses till uppdraget men utseendet ska ske endast om käranden anses ha arvsrätt och uppdraget ska ske i enlighet med ÄB 23a kap. om omskifte.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

AVGÖRANDE

Motivering

A, född 1968, har berättat hur hon haft en så gott som "normal" relation till sin far, C. Kontakter fanns både under hennes barndom och såsom vuxen, fadern var delaktig i hennes bröllop på ett framträdande sätt, han var delaktig i hennes barns kalas, dop och de hade ofta träffats på olika släktträffar genom åren, särskilt hos kärandens farmor och farbror E. Umgänget påverkades visserligen av att de inte bodde i samma hushåll och tidvis bodde fadern i Sverige. Umgänget var inte schemalagt och t.ex. helgdagsfirande skedde inte varannan gång hos fadern. A övernattade som barn hos fadern och de övriga släktingarna från faderns sida. Fadern intresserade sig för hennes skolgång och hjälpte hennes även en gång då hon var i penningknipa.

A hade även omedelbart fått besked av faderns dåvarande fru, H, om faderns sjukdomsattack och då han kort senare avlidit. A hade blivit överraskad av beskedet efter faderns frånfälle, då hon nekats tillträde till bouppteckningen, eftersom faderskapet påstods inte vara fastställt. A hade uppfattat att faderskapet varit fastställt redan i och med att underhållsskyldigheten fastställts av rådstuvurätten år 1969, vilket hon även fått bekräftat i tonåren då hon första gången bekantat sig med sitt ämbetsbetyg som intygade att C var hennes far.

A:s berättelse om att hon varit som en dotter för C stöds av jubilarartiklar, nekrolog och dödsannons som gällt fadern, hon har nämnts jämte familj i alla dessa, vid sidan av C:s sons B:s familj . A hade även hjälpt änkan H med de praktiska frågorna kring begravningen.

Bouppteckning har upprättats 24.8.2007 samt avvittring och arvskifte 13.11.2007.

Vittnena E, bror till C, och F, syster till C, har bekräftat det A berättat om hennes förhållande till fadern och att hon uppfattats av alla i släkten som hans barn och deltagit på släktkalasen. Umgänget hade varit "normalt" enligt den tidens mått mätt.

B har berättat att han känt till att A var hans syster, men att han först i 6-7-års åldern hade hört om henne och träffat henne för första gången hos farmodern. Umgänget mellan A och fadern C var enligt B betydligt mer sporadiskt än A framfört och att fadern ibland drog sig för träffarna med henne. D hade varit pådrivande i familjen att familjen, inklusive C, skulle träffa A. C hade inte haft så bra relation med sina syskon, särskilt inte systern F. Fadern hade med D besökt en jurist och fått råd om kvarlåtenskapsfrågor och det hade inte funnits några oklarheter om att inte B skulle ärva sin far till fullo. Det hade han även uttalat sig om till B före sjukdomsattacken. Fadern lär även ska ha haft ytterligare ett annat utomäktenskapligt barn.

Vittnet D, fd fru till C och mor till B, har berättat att hon träffat C år 1976 och fått veta att han betalade underhåll för två flickor som han var far till. C hade varit lite motvillig till att ha kontakt med sin dotter och då de bodde i Sverige fram till 1983 hade han ingen kontakt med henne. Vittnet hade även bra kontakt med C efter han gift om sig med H och hon kände till att H även passat A:s barn, eftersom de bott nära varandra. Vittnet har även haft god kontakt med C:s tidigare sambo, G, som har utnyttjanderätt till en stuga som tillfallit D efter skilsmässan med C. C hade känt till att domen om underhållsskyldigheten inte innebar automatiskt att dottern skulle få arvsrätt. I övrigt var C inte den som tänkte på arvsfrågor överhuvudtaget.

Vittnet G, var sambo till C åren 1971-1974 och hade även en bra kontakt till honom och hans familj därefter. Hon hade känt till att C betalade underhåll för ett oäkta barn. C hade varit upprörd över den rättsprocess där underhållet fastställdes, eftersom hans syster hade vittnat mot honom. C hade vid en jul varit motvillig att ge dottern en julklapp men vittnet hade övertalat honom. I övrigt hade han inte umgåtts med dottern under vittnets och C:s sällskapande, eller nämnt henne. Vittnet G har nyttjanderätt till en sommarstuga på Åland som D äger, men anser inte att hon står i något beroendeförhållande till D eller B.

Tillämpliga bestämmelser

Tingsrätten har att ta ställning till huruvida arvsrätt ska följa då faderskapet har fastställts av domstol såsom i detta fall.

Faderskapslagen, som trätt ikraft 1.1.2016, 67 § 1 mom. om barnets arvsrätt i vissa fall lyder enligt följande:

Ett barn som fötts utom äktenskapet före den 1 oktober 1976 har inte på grundval av faderskap som fastställts i domstol arvsrätt efter en arvlåtare på faderns sida om arvlåtaren har avlidit före den 31 januari 2012. Trots den första meningen i detta moment har barnet dock rätt till arv om arvlåtarens egendom med stöd av 5 kap. 1 § i ärvdabalken (40/1965) har tillfallit staten eller om förlusten av arvsrätten ska betraktas som oskälig med hänsyn till likabehandling av syskon som fötts utom äktenskapet eller till något annat motsvarande, av käranden oberoende särskilt vägande skäl. En sådan rätt till arv ska göras gällande senast inom den tid som föreskrivs i 16 kap. 1 § i ärvdabalken.

Om ett barn konstateras ha arvsrätt har denne rätt att yrka omskifte enligt 23 a kap. 1 § ärvdabalken om hans eller hennes rätt till arv inte har preskriberats.

Ostridigt är att A är född före den 1 oktober 1976 och C avlidit före den 31 januari 2012, vilket enligt huvudregeln i första meningen inte ger A arvsrätt efter en arvlåtare på faderns sida, då faderskapets fastställts i domstol. Regelns undantag framgår av andra meningen d.v.s. om förlusten av arvsrätten ska betraktas som oskälig med hänsyn till likabehandling av syskon som fötts utom äktenskapet eller till något annat motsvarande, av käranden oberoende särskilt vägande skäl, ska barnet ändå ha rätt till arv.

Kärandens invändning om att retroaktiv lagstiftning i sig är grundlagsstridig omfattas inte. Den nya faderskapslagen har genomgått granskning av både lagutskottet (LaUB 16/2014) och grundlagsutskottet (GrUU 46/2014) och lagens retroaktiva verkan har inte ansetts grundlagsstridig. Däremot har 67 § ändrat från det regeringens först föreslagit (RP 91/2014). Alla instanser har varit ense om att den gamla faderskapslagen kritiserats av europeiska människorättsdomstolen och man har varit mån om att ändringarna inte skulle leda till nya prickanden. Lagändringen har även påtalats av högsta domstolen i ärende HD 2012:11, där tidsfristen lämnas otillämpad såsom grundlagsstridig. Lagändringen har innefattat bl.a. att barnets talerätt i ett faderskapsmål inte fick begränsas i tid, så att den talerätt, som enligt tidigare lagen skulle ha varit preskriberad, återinfördes, varför man ansett sig tvungen att begränsa arvsrätten, som en följd av fastställande av faderskap.

Vad har då varit lagstiftarens avsikt att ska vägas in då man avgör huruvida undantaget ska tillämpas?

Grundlagsutskottet framförde att människorättsdomstolen inte sina avgöranden hade yttrat sig särskilt om vilka rättsverkningar faderskapets fastställande borde ha, såsom t.ex. barnets arvsrätt. Av Europadomstolens praxis (med hänvisning till fallen Brauer och Fabris) kan man enligt utskottets uppfattning åtminstone dra den slutsatsen att det inte längre finns godtagbara skäl för att behandla utomäktenskapliga och inomäktenskapliga barn på olika sätt när det gäller arvsrätten. Men inom ramen för sin prövningsrätt kan lagstiftaren ändå begränsa denna rätt när det gäller retroaktiva verkningar i syfte att skydda rättstryggheten och berättigade förväntningar under förutsättning att åtgärderna följer proportionalitetsprincipen.

Argumenten vilka handlar om att förhindra att arvskiften som förrättats innan lagen träder i kraft återgår, kan anses godtagbara. Men de väger inte lika tunga som kravet på att barn födda utom äktenskapet under en viss tid inte får diskrimineras. Utskottet fäster här avseende inte bara vid diskrimineringsförbudet utan också vid att den föreslagna regleringen i enskilda fall kan leda till slumpmässig särbehandling av syskon födda utanför äktenskapet uteslutande på grundval av födelsedatum. Utskottet betonar att likabehandling innebär att likalydande bestämmelser och tolkningar måste tillämpas på vardera gruppen; barn födda utom äktenskapet före den 1 oktober 1976 och barn födda utom äktenskapet efter den nämnda tidpunkten, när det gäller de arvsrättsliga konsekvenserna av ett fastställt faderskap. Grundlagsutskottet anser emellertid att lagstiftaren inom ramen för sin prövningsrätt kan begränsa lagstiftningens retroaktiva konsekvenser för att trygga egendomsskyddet för arvingarna och det därtill anknutna skyddet för berättigade förväntningar samt den allmänna rättstryggheten. Lagutskottet ansåg att begränsningen av lagstiftningens retroaktiva konsekvenser för att trygga egendomsskyddet för arvingarna och det därtill anknutna skyddet för berättigade förväntningar samt den allmänna rättstryggheten är motiverad.

Slutsatser

Förlust av arvsrätten ska inte i detta fall granskas ur synvinkeln att den skulle betraktas som oskälig med hänsyn till likabehandling av syskon som fötts utom äktenskapet. Visserligen har det framkommit att även ett annat utomäktenskapligt syskon skulle finnas till käranden, men någon oskälighet till denna del har inte visats.

Finns det något annat "motsvarande, av käranden oberoende särskilt vägande skäl" i detta fall som skulle leda till att förlusten av arvsrätten vore oskälig? Lagstiftarens avsikt framkommer inte helt tydligt men av utskottens utlåtanden framgår att begränsningar av rätten är godtagbara om de har i syfte att skydda rättstryggheten och berättigade förväntningar och egendomsskyddet hos arvingarna.

Tingsrätten anser att käranden A visat att hon och fadern haft vad som kunde karaktäriseras som ett "normalt" far-dotter förhållande, med beaktande av den tidens uppfattningar och förväntningar samt det faktum att de bott i olika hushåll och t.o.m. i olika länder under vissa perioder. Hur C själv sett på saken är svårt att utreda i efterhand, men han har uppgett A som sin dotter i tidningsintervjuer inför sin bemärkelsedag och uppträtt som brudens far på hennes bröllop. Därtill har hela släkten varit måna om och sett A som en del av familjen. Ingen i familjen har agerat som om faderskapet inte skulle ha varit fastställt, fastän det juridiskt inte varit det förrän långt senare, efter att C avlidit. A har motiverat varit i den tron att fastställandet av underhållsskyldigheten inneburit samtidigt att faderskapet fastställts, med beaktande av församlingens ämbetsbetyg som haft denna anteckning. Således har problematiken först väckts vid bouppteckningen och faderskapstalan har väckts därefter.

Arvsfrågor har inte diskuterats inom familjen och C verkar ha varit minst intresserad av dylika frågor enligt vittnena som hörts. Det B framfört om att fadern skulle ha tagit upp arvsfrågor med honom, emotsägs å ena sidan av alla andra vittnesmål, men å andra sidan har just B varit den som han logiskt skulle ha tagit upp frågan med. C har inte gjort några aktiva kvarlåtenskapsåtgärder vad gäller dottern, varken för eller emot.

De övriga arvingarna till C kan inte hävda att inte de skulle ha känt till A såsom C:s dotter och haft berättigade förväntningar på att hon inte skulle få ta del av arvet.

Tingsrätten anser att dessa faktorer sammantaget kan anses uppfylla kraven på motsvarande, av A oberoende särskilt vägande skäl. Säledes upphäver och undanröjer tingsrätten det avvittrings- och arvskiftesinstrument svarandena har gjort 13.11.2007 efter C och fastställer att A har arvsrätt efter sin far. Hon har rätt att yrka att den avvittring och arvskifte som förättats 13.11.2007 ska omskiftas enligt 23a kap. 1 § ärvdabalken. VH Ulf Andersson utses till boutrednings- och skiftesman i dödsboet efter C enligt 9 §.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Domslut

Tingsrätten upphäver och undanröjer det avvittrings- och arvskiftesinstrument svarandena har gjort 13.11.2007 efter C och fastställer att A har arvsrätt efter sin far. VH Ulf Andersson utses till boutrednings- och skiftesman.

Svarandena B och H åläggs solidariskt ersätta A:s rättegångskostnader 7.068 euro jämte dröjsmålsränta enligt räntelagen 4 § 1 mom. räknat från det en månad förflutit från avgörandet.

Lagrum

Ovan i domskälen angivna.

Ärendet har avgjorts av:

Tingsdomare Pia Jacobsson

ÅBO HOVRÄTTS DOM 28.2.2017

Överklagat avgörande

Ålands tingsrätt 17.3.2016 nr 318

(bilaga)

Ärende

Arvsärende

Ändringssökande

B

Motpart

A

Yrkanden i hovrätten

Besvär

B har yrkat att tingsrättens dom upphävs och A:s käromål förkastas samt att hon åläggs att ersätta hans rättegångskostnader i ärendet med ränta.

Enligt huvudregeln i 67 § i faderskapslagen saknar A arvsrätt. C:s och hans släktingars kännedom om A, A:s uppfattning att faderskapet varit fastställt och att det varit fråga om en enligt den tidens mått mätt normal relation utgör inte av A oberoende särskilt vägande skäl till att förlusten av arvsrätten ska betraktas som oskälig. C:s avsikt har varit att sonen B ensam skulle ärva honom och han har berättigat varit i den tron att så skulle ske enligt gällande lagstiftning utan några åtgärder från hans sida.

Bemötande

A har yrkat att besvären förkastas och att B åläggs att ersätta hennes rättegångskostnader i hovrätten med ränta.

A:s käromål bör bedömas utgående från den lagstiftning som gällde då faderskapstalan väcktes 28.4.2008. Eftersom faderskapet sedermera fastställts ska A anses vara delägare i dödsboet efter C. Hon kan inte förlora sin arvsrätt på grund av att lagstiftningen har ändrats med retroaktiv verkan efter att talan anhängiggjorts.

Även detta arvsärende har blivit anhängigt före den nya lagstiftningen trätt i kraft. Enligt Europadomstolens praxis får utomäktenskapliga barn inte behandlas sämre än barn som fötts inom äktenskapet. Även om den nya faderskapslagen ska tillämpas ska förlusten av arvsrätten betraktas som oskälig på det sätt som framgår av tingsrättens dom.

Hovrättens avgörande

Handläggningsavgörande

B har yrkat att hovrätten håller huvudförhandling i ärendet, eftersom avgörandet till stora delar baserar sig på det som parter och vittnen anfört. Även A har i sitt bemötande ansett att huvudförhandling bör hållas.

Enligt 26 kapitlet 14 § i rättegångsbalken ska hovrätten hålla huvudförhandling bland annat när en part i ett tvistemål kräver det. Huvudförhandling behöver dock inte hållas, om muntlig bevisning inte behöver tas emot på grund av att det inte kan finnas något rimligt tvivel om att tingsrätten bedömt bevisningen på riktigt sätt och om det också i övrigt är klart onödigt att hålla huvudförhandling.

Hovrätten konstaterar att frågan om tillämplig lagstiftning och huruvida de begränsningar av arvsrätten i vissa fall som ingår i den nuvarande faderskapslagen ska tillämpas i det här fallet kan avgöras utifrån en juridisk bedömning på basis av de ostridiga omständigheterna och det skriftliga rättegångsmaterialet och förutsätter inte muntlig bevisning.

Med beaktande av motiveringarna i huvudsaken behövs det inte heller vad gäller frågan om A:s arvsrätt tas emot muntlig bevisning. Det har inte framförts något annat skäl till att det bör hållas huvudförhandling än att avgörandet har baserat sig på den muntliga bevisningen. Parterna har inte ifrågasatt innehållet av eller det sätt på vilket tingsrätten uppfattat och nedtecknat den muntliga bevisningen. Parterna har kunnat föra fram sina juridiska argument i den skriftliga förberedelsen.

Med beaktande av ovan framförda omständigheter behöver muntlig bevisning inte tas emot och det är också i övrigt klart onödigt att hålla huvudförhandling i hovrätten. Yrkandet på huvudförhandling förkastas med stöd av 26 kapitlet 14 § 2 momentet i rättegångsbalken.

Avgörande i huvudsaken

Tillämplig lagstiftning

Tingsrätten har då den avgjort ärendet tillämpat 67 § om barnets arvsrätt i vissa fall i den nuvarande faderskapslagen (13.1.2015/11). Lagen tillämpas enligt dess 1 § på konstaterande och fastställande av faderskap samt på upphävande av faderskap och trädde enligt ikraftträdelsebestämmelsen i 61 § i kraft den 1 januari 2016. Föremålet för hovrättens prövning är A:s arvstalan, som har anhängiggjorts 20.5.2014 och sålunda före den nya faderskapslagen trädde i kraft. Frågan gäller huruvida ifrågavarande bestämmelse om barnets arvsrätt i vissa fall ska tillämpas i detta ärende.

Vår rättsordning förhåller sig i allmänhet restriktivt till retroaktiv lagstiftning. Detta grundar sig på kraven på rättvisa, rättssäkerhet och förutsägbarhet. Särskilt negativt förhåller man sig till att en lagförändring skulle påverka en redan anhängig rättegång. Att tillämpa en bestämmelse som trätt i kraft efter att talan väcktes skulle innebära ett exceptionellt undantag från vedertagna rättsprinciper. För att detta ska vara möjligt krävs det enligt hovrättens uppfattning en uttrycklig bestämmelse som tillåter ett dylikt förfarande.

Det är uppenbart att den nya faderskapslagen har haft vissa retroaktiva verkningar i och med att rätten att väcka en faderskapstalan återinförts retroaktivt för barn födda före 1.10.1976. Av detta följer emellertid inte att bestämmelsen i 67 §, vars syfte är att begränsa arvsrätten i de fall där talerätten återinförts retroaktivt, ska tillämpas i ett redan anhängiggjort arvsärende, där faderskapet fastställts med stöd av tidigare bestämmelser, såvida det inte uttryckligen framgår av lagens ikraftträdelsebestämmelser.

Faderskapslagens ikraftträdelsebestämmelser finns i dess 10 kapitel. Hovrätten konstaterar att tillämpningen av 67 § i ett redan anhängigt arvsärende inte får stöd av ikraftträdelsebestämmelserna. Inte heller förarbetena till 67 § stöder en dylik tillämpning av bestämmelsen. Grundlagsutskottet har i sitt utlåtande konstaterat att det inte är förenligt med principen om likabehandling att barn födda före 1.10.1976 särbehandlas vad gäller arvsrätten, men att en förkortning av den normala preskriptionstid på 10 år för att göra sin rätt gällande kan anses godtagbar (GrUU 46/2014 rd. s. 9). Även detta utlåtande, som ligger till grund för den utformning av bestämmelsen som lagutskottet föreslog, talar emot att det skulle finnas grund för att retroaktivt tillämpa 67 § i ett ärende där arvingen redan har gjort sin arvsrätt gällande, och därmed avbrutit preskriptionstiden, innan bestämmelsen trätt i kraft.

Med anledning av det ovan anförda ska på den nu aktuella talan tillämpas de bestämmelser som gällde då arvstalan väcktes 20.5.2014.

A:s arvsrätt efter C

I det följande har hovrätten att ta ställning till den arvsrättsliga ställningen för ett barn då faderskapet har fastställts efter arvlåtarens död med stöd av den gamla faderskapslagen (700/1975) genom att åsidosätta övergångsbestämmelserna med stöd av 106 § i grundlagen samt huruvida det föreligger grund för att fastställandet av faderskapet även i detta fall medför de arvsrättsliga rättigheter som normalt följer med detta rättsförhållande.

Problematiken med de arvsrättsliga konsekvenserna har lyfts fram i prejudikatet HD:2012:11. Majoriteten av ledamöterna ansåg att rättsverkan av fastställandet av faderskap inte kan begränsas i samband med att en talan om fastställande av faderskap godkänns, utan denna fråga ska vid behov avgöras skilt. Att begränsa rättsverkan i det aktuella fallet var inte heller motiverat med beaktande av faderskapslagens uttryckliga syfte att förverkliga barns rättsliga jämlikhet samt den i 6 § i Finlands grundlag tryggade jämlikhetsprincipen (HD:2012:11 punkt 32).

De skiljaktiga ledamöterna argumenterade kring problematiken med att åsidosättandet av övergångsbestämmelserna motiveras med skyddet av privatlivet, från vilket kan härledas en persons rätt att utreda sitt ursprung och sin fars identitet, men till vilket inte ansetts höra rätten till arv. Det var emellertid bara en skiljaktig ledamot som var av åsikten att det är möjligt att fastställa ett faderskap utan att detta också skulle innebära arvsrätt.

Med anledning av de skiljaktiga ledamöternas argumentering i ovan nämnda HD-fall har Urpo Kangas (Osituksen ja perinnönjaon perääntyminen muusta syystä kuin perittävän tai pesän velkojen maksamista varten, Defensor Legis 3/2013 s. 291-311) gjort tolkningen att högsta domstolen eventuellt inte skulle ge ett faderskap som fastställts efter arvlåtarens död någon arvsrättslig betydelse. Enligt Kangas själv följer dock arvsrätt även i dessa situationer direkt med stöd av 1 kapitlet 1 § i ärvdabalken.

I senare rättslitteratur (Helin, Markku: Isyyslaki, 2016, avsnitt 10.2.) har det ansetts klart att ett barn kan ärva sin far också i fall då faderskapet fastställts först efter arvlåtarens död, förutsatt att de allmänna förutsättningarna för arvsrätt föreligger. Arvsrätten begränsas enbart av preskriptionstiden på 10 år.

Även i förarbetena till den nuvarande faderskapslagen har bedömningen av det rådande rättsläget varit att ett fastställt faderskap berättigar till arv, även om faderskapet fastställts först efter arvlåtarens död. (RP 91/2014 rd s. 71, GrUU 46/2014 rd s. 2 och 7)

Hovrätten konstaterar på basis av det ovan framförda att fastställande av faderskap och arvsrätt är knutna till varandra. I samband med att faderskapet fastställs är det inte möjligt att begränsa arvsrätten. I den lagstiftning som ska tillämpas på detta fall har det inte funnits någon uttrycklig bestämmelse som skulle begränsa arvsrätten. Däremot har Europadomstolen i sin rättspraxis betonat likabehandlingen av barn födda utom och inom äktenskapet. Särbehandlingen av ett barn fött utom äktenskapet har granskats i skenet av diskrimineringsförbudet, skyddet för privat- och familjelivet och egendomsskyddet. Skyddet för avlidnas och deras familjers berättigade förväntningar har ansetts väga mindre än kravet på likabehandling (Brauer v. Tyskland, 28.5.2009 och Fabris v. Frankrike, 7.2.2013).

De omständigheter som i detta fall talar emot arvsrätt, det vill säga arvingarnas egendomsskydd och skyddet för berättigade förväntningar samt den allmänna rättstryggheten, väger mindre än kravet på likabehandling. Det är ostridigt att barnet och fadern har haft vetskap om varandra redan före faderskapet fastställdes och även att det förekommit umgänge dem emellan, även om parterna har olika åsikter om umgängets exakta omfattning. Det finns därmed inte skäl att i detta fall göra en annan värdering av de olika intressena än vad Europadomstolen gjort i ovan nämnda rättspraxis.

Med dessa motiveringar finner hovrätten att det fastställda faderskapet i A:s fall även medför de arvsrättsliga rättigheter som normalt hör till detta rättsförhållande. Därmed har det inte framkommit orsak att ändra tingsrättens slutresultat.

Emedan B har förlorat ärendet i hovrätten åläggs han att ersätta A:s skäliga rättegångskostnader i hovrätten. Med beaktande av ärendets art och omfattning finner hovrätten att hennes skäliga rättegångskostnader motsvarar en tidsanvändning om 12 timmar. Den yrkade timdebitteringen är skälig.

Hovrättens avgörande framgår av domslutet.

Domslut

Tingsrättens domslut ändras inte.

B åläggs att ersätta A:s rättegångskostnader i hovrätten med 2.976 euro med dröjsmålsränta enligt 4 § 1 momentet i räntelagen från det att en månad förflutit från hovrättens avgörande.

B:s yrkande på ersättning för rättegångskostnader i hovrätten förkastas.

Ärendet har avgjorts av:

hovrättsrådet Marianne Salonen

hovrättsrådet Lea Rosa Pohjola

hovrättsrådet Camilla Mäkinen

föredragande vid hovrätten Rickard Grönqvist

Avgörandet är enhälligt.

Uppgifter om laga kraft:

Utan laga kraft

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Aviopuolisot B ja D olivat saaneet lapsen keinohedelmöityksen avulla siten, että hedelmöitys oli tapahtunut käyttäen hyväksi D:n isän A:n sukusoluja. Lapsen C synnyttyä avioliitto oli purkautunut ja B oli hakenut D:n isyyden kumoamista. Isyyden kumoamisen jälkeen A:n kanteesta hänen isyytensä C:hen oli vahvistettu. A:n haettua yhteishuoltoa ja tapaamisoikeutta käräjäoikeus oli hylännyt hakemuksen, koska B:n ja C:n suojaksi oli annettu turvakielto ja he olivat muuttaneet pysyvästi ulkomaille, jonka vuoksi määräys tapaamisoikeudesta olisi ainakin toistaiseksi vaikutukseton. Lisäksi käräjäoikeus katsoi, että tapaamisoikeuden tosiasiallisena tarkoituksena oli säilyttää D:n suhteet lapseen. Hovioikeus katsoi, ettei edellytyksiä yhteishuollolle ollut, mutta vahvisti C:lle oikeuden tavata isäänsä A:ta.

KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 3.5.2016

A on käräjäoikeudelle toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että C määrätään vanhempiensa yhteishuoltoon ja että C:lle vahvistetaan oikeus tavata isäänsä A:ta.

Käräjäoikeus on 3.5.2016 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan hakemuksen. Käräjäoikeus on perusteluissaan muun muassa lausunut, että A oli ollut lapselle alunperin isoisä. Lapselle asian käsittämistä ja käsittelemistä on muuttuneissa olosuhteissa pidettävä haasteellisena. B:n ja lapsen on ilmoitettu muuttaneen ulkomaille pysyvästi. Lapsella ja äidillä on voimassa oleva turvakielto. Käräjäoikeus on katsonut, että näissä olosuhteissa määräys lapsen tapaamisoikeudesta olisi ainakin toistaiseksi vaikutukseton. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon asianosaisten yhteistyökyvyttömyys ei ole edellytyksiä yhteishuoltoon tai kerrotuissa olosuhteissa tietojensaantioikeuteen lasta koskevissa asioissa.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 2.3.2017

Asian tausta

B on ollut naimisissa A:n pojan D:n kanssa. B ja D ovat kärsineet lapsettomuudesta, minkä vuoksi he ovat yhdessä D:n vanhempien kanssa sopineet, että he yrittävät saada yhteisen lapsen käyttämällä hedelmöitykseen A:n luovuttamia sukusoluja. Hedelmöittyminen on onnistunut ja C on tämän menettelyn seurauksena syntynyt. B, D ja D:n vanhemmat ovat sopineet, että lapsen isä tulee olemaan sosiaalisen vanhemmuuden mukaisesti D ja että he eivät paljasta ulkopuolisille lapsen biologista isää. Lapsen isäksi on näin ollen merkitty avioliiton perusteella D. B:n ja D:n avioliitto on kuitenkin noin kolmen kuukauden kuluttua lapsen syntymän jälkeen päättynyt avioeroon ja B on muuttanut pois puolisoiden yhteisestä kodista. Myöhemmin avioeron jälkeen D:n isyys on kumottu B:n ajamassa isyyden kumoamista koskevassa asiassa. Lapsen isäksi on biologisen isyyden perusteella vahvistettu A.

A on käräjäoikeudelle toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että C määrätään vanhempiensa yhteishuoltoon ja että C:lle vahvistetaan oikeus tavata isäänsä A:ta. Käräjäoikeus on 3.5.2016 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan hakemuksen.

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että hänen ja B:n yhteinen lapsi, C, määrätään vanhempiensa yhteishuoltoon. Sen varalta, että C:n huolto uskottaisiin yksin B:lle A on vaatinut, että hänelle annetaan oikeus saada C:tä koskevia tietoja terveydenhuollosta, koulusta ja päivähoidosta. Lisäksi A on vaatinut, että tapaamisoikeus tulee määrätä siten, että C tapaa isäänsä aluksi kuukauden ajan valvotusti kerran viikossa perjantaisin kaksi tuntia kerrallaan kello 12.00 alkaen lapsen asuinpaikkakunnalla, kuukauden kuluttua valvottujen tapaamisten alkamisesta joka toinen viikko perjantaista ja joka toinen viikko lauantaista kello 12.00 alkaen kello 18.00 saakka A:n tyttären E:n kotona Vaajakoskella sekä kuukauden kuluttua päivätapaamisten alkamisesta joka toinen parillinen viikonloppu torstaista kello 16.00 alkaen sunnuntaihin kello 18.00 saakka A:n kotona. A hoitaa C:n kuljetukset tapaamisiin ja palauttamisen kotiin. Vielä A on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 5.590,04 eurolla korkoineen.

Asian poikkeuksellisesta luonteesta huolimatta C:lle tulee vahvistaa oikeus pitää yhteyttä ja tavata isäänsä A:ta. B on hänen ja D:n avioeron jälkeen halunnut katkaista kaiken yhteydenpidon entiseen puolisoonsa ja tämän sukulaisiin. Se, että B on samalla katkaissut alaikäisen lapsensa yhteyden isäänsä ja isän puolen sukulaisiin ei ole lapsen edun mukaista. B toimii asiassa omien henkilökohtaisten motiiviensa mukaisesti eikä ajattele lapsen etua. B haluaa erottaa ja vieraannuttaa C:n A:sta ja hänen sukulaisistaan.

A:n ensisijaisena tarkoituksena ei ole vastoin käräjäoikeuden toteamusta säilyttää D:n suhdetta C:hen, vaan mahdollistaa C:n yhteydenpito A:han. Tapaamisoikeuden vahvistaminen mahdollistaisi myös sen, että C voisi tavata A:n sukulaisia, joihin D kiistatta kuuluu. C tuntee entuudestaan A:n ja hänen lähisukulaisensa, koska hän on ollut heidän kanssaan tekemisissä syntymänsä jälkeen. Tapaamisoikeuden vahvistaminen vain pysyttäisi tämän suhteen eikä käräjäoikeuden toteamasta isän vaihtumiseen liittyvästä tilanteen haasteellisuudesta olisi siten kysymys. C:n kanssa ei ole tarpeen käydä läpi, keitä nämä henkilöt ovat juridisesti, biologisesti tai sosiaalisesti hänelle, koska tästä aiheutuisi vain hämmennystä.

B:n suojaksi annettu turvakielto ei ole esteenä tapaamisoikeuden vahvistamiselle, koska se on annettu väärien tietojen tai A:han liittymättömien seikkojen perusteella. A:ta tai hänen lähisukulaisiaan ei ole tuomittu mistään B:hen tai C:hen kohdistuneesta rikoksesta.

A:n käsityksen mukaan B ei ole muuttanut pysyvästi ulkomaille, vaan hän asuu edelleen Mikkelissä. Joka tapauksessa tapaamisoikeus tulee vahvistaa perustepäätöksellä. Esitetty tapaamismalli ei ole sellainen, jonka täytäntöönpano ei olisi mahdollinen. A kykenee yhteistyöhön B:n kanssa, mutta välien katkeaminen on johtunut yksin B:stä. Asiassa ei ole perusteita jättää vahvistamatta yhteishuoltajuutta, joka lain mukaan on pääsääntöinen huoltomuoto. Ainakin on vahvistettava, että A:lla on tietojensaantioikeus C:tä koskevissa asioissa.

Vastaus

B on vastustanut muutosvaatimuksia.

Huoltoa ei tule muuttaa eikä tapaamisoikeutta vahvistaa. Tapaamisoikeus olisi ristiriidassa lapsen edun kanssa. A ei ole ollut koskaan juridisessa tai sosiaalisessa merkityksessä C:n isä. Hän on ollut isoisän roolissa siihen asti, kunnes B:n ja A:n ja D:n välit olivat katkenneet. C ei ole koskaan mieltänyt A:ta isäkseen eikä se ole ollut missään vaiheessa tarkoituskaan. A oli toiminut asiassa ainoastaan sukusolujen luovuttajana eikä hänellä ollut ollut sosiaalista suhdetta C:hen.

A oli aiemmin ollut epäiltynä C:n omavaltaisesta huostaanotosta, minkä johdosta C oli ollut erossa B:stä lähes kaksi kuukautta. A:n toiminta asiassa osoitti, ettei hän ymmärrä pienen lapsen etua ja lapsen erityistä tarvetta äitiin. Tosiasiassa A ajaa poikansa D:n asiaa ja hänen tavoitteenaan on, että D:llä olisi tapaamisoikeus C:hen.

B on sittemmin muuttanut yhdessä C:n kanssa pysyvästi ulkomaille eikä heillä ole aikomustakaan palata takaisin Suomeen. Tämä seikka sekä B:n suojaksi annettu turvakielto huomioon ottaen yhteishuollolle ei ole edellytyksiä eikä perusteita.

- - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko C määrättävä yksin B:n huoltoon vai B:n ja A:n yhteishuoltoon. Mikäli C määrätään yksin B:n huoltoon, kysymys on myös siitä, tulisiko A:lle vahvistaa tiedonsaantioikeus C:tä koskevissa asioissa.

Lisäksi asiassa on kysymys siitä, tulisiko C:lle vahvistaa oikeus tavata isäänsä A:ta.

Sovellettavat säännökset

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Pykälän 2 momentin mukaan lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito.

Saman lain 2 §:n 1 momentin mukaan tapaamisoikeuden tarkoituksena on turvata lapselle oikeus pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Lapsen vanhempien tulee 2 momentin mukaan keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja pitäen silmällä ennen kaikkea lapsen etua pyrkiä siihen, että tapaamisoikeuden tarkoitus toteutuu lain 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti.

Saman lain 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin voi päättää, että lapsen huolto uskotaan molemmille vanhemmille yhteisesti, 3 kohdan mukaan, että lapsen huolto uskotaan yksin toiselle vanhemmalle, ja 5 kohdan mukaan, että lapsella on oikeus pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin voi tarvittaessa antaa määräyksiä huoltajan tehtävistä, oikeuksista ja velvollisuuksista sekä, jos lapsella on kaksi tai useampia huoltajia, päättää tehtävien jaosta huoltajien kesken. Tapaamisoikeudesta päättäessään tuomioistuimen tulee antaa tarkemmat määräykset tapaamisen ja luonapidon ehdoista.

Saman lain 10 §:n 1 momentin mukaan lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva asia on ratkaistava ennen kaikkea lapsen edun mukaisesti. Tässä tarkoituksessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota siihen, miten huolto ja tapaamisoikeus parhaiten toteutuvat vastaisuudessa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus nauttia muun muassa yksityis- ja perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan 2 kohdan mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Valtion negatiivisen velvollisuuden lisäksi 8 artikla sisältää valtiolle kuuluvia positiivisia velvollisuuksia. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevissa asioissa näihin positiivisiin velvollisuuksiin kuuluu lapsen ja vanhempien välisen suhteen ylläpitäminen ja kehittäminen. Näiden positiivisten velvollisuuksien tarkemman sisällön osalta voidaan ottaa huomioon jäljempänä selostettavat lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen säännökset.

Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.

Saman sopimuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaan lapsi on rekisteröitävä heti syntymänsä jälkeen, ja hänellä on syntymästään lähtien oikeus nimeen ja kansalaisuuteen sekä mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan.

Saman sopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan lapsen oikeutta säilyttää muun muassa sukulaissuhteensa niin kuin lainsäädännössä niistä määrätään ilman, että niihin puututaan laittomasti.

Saman sopimuksen 9 artiklan 3 kohdan mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista.

Saman sopimuksen 10 artiklan 2 kohdan mukaan lapsella, jonka vanhemmat asuvat eri valtioissa, on oikeus säännöllisesti ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä molempiin vanhempiinsa, paitsi poikkeuksellisissa tapauksissa.

Lapsen huolto ja tiedonsaantioikeus

Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain yhtenä periaatteena on vanhempien yhteishuollon ensisijaisuus. Huoltomuotoa koskevan päätöksenteon keskeisenä kriteerinä on arvio siitä, voiko yhteishuolto toimia vanhempien ja lapsen arkielämässä. Arvioon yhteishuollon odotettavissa olevasta toimivuudesta vaikuttavat muun muassa vanhempien välisen konfliktin taso, sen syyt ja se, miten vanhemmat ovat aiemmin toimineet lapsen asioissa. Yhteishuoltoa tukee muun muassa se, että vanhemmat kykenevät riidoista huolimatta sopimaan ja keskustelemaan lapsen asioista, he ovat yhteiselämän aikana jakaneet huolto- ja hoitovastuuta lapsesta, vanhemmat ovat yhtä mieltä lapsen elämän isoista kysymyksistä kuten koulutuksesta, terveydenhuollosta ja muista vastaavista sekä että asiassa esitetty muu selvitys tukee sitä, että tilanteen rauhoituttua vanhemmat kykenevät yhteistyöhön lapsen asioissa. Päätöksenteon perusteena on aina lapsen etu. Yhteishuollon toimivuuden todennäköisyyttä heikentää esimerkiksi se, että vanhemmilla ei ole lainkaan keskusteluyhteyttä, vanhempien välinen konflikti on pitkäaikainen ja korjaamaton ja se, että vanhempien yhteistyölle on käytännöllisiä esteitä kuten se, että vanhemmat asuvat eri maissa (Anna-Kaisa Aaltonen: Lapsioikeus ja lapsen oikeus tuomioistuimissa, 2009, s. 28 - 32).

Hovioikeus katsoo, että A on sinällään sopiva lapsensa huoltajaksi. Kysymys on siitä, onko yhteishuoltajuus toimiva ratkaisu. Ellei näin ole, yhteishuoltajuutta ei voida pitää myöskään lapsen edun mukaisena.

Hovioikeudessa esitetystä selvityksestä ilmenee, että vanhempien välillä ei ole lainkaan keskusteluyhteyttä eivätkä he yhdessä kykene päättämään lasta koskevista asioista. Vanhempien asuminen eri maissa aiheuttaa myös osaltaan käytännön hankaluuksia lapsen asioiden yhdessä tapahtuvaan hoitamiseen. Vanhemmat eivät ole koskaan asuneet yhdessä. B on aina huolehtinut ja päättänyt kaikista huoltajalle kuuluvista lapsen asioista. Edellä kerrottujen seikkojen vuoksi on varsin epätodennäköistä, että vanhemmat pystyisivät tulevaisuudessakaan yhteishuollon edellyttämällä tavalla yhdessä keskustelemaan ja päättämään lapsensa asioista. Tähän asti pitkään jatkuneen asiantilan, jossa B on huolehtinut ja päättänyt lapsen asioista koko ajan yksin, muuttaminen voi olla myös aihe uusille erimielisyyksille. Hovioikeus katsoo, että tässä tilanteessa vanhempien yhteishuollolle ei ole edellytyksiä eikä yhteishuolto siten ole myöskään lapsen edun mukaista. Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että aihetta käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen lapsen huollon osalta ei ole.

Oikeus saada lasta koskevia tietoja viranomaisilta antaa huollosta erotetulle vanhemmalle mahdollisuuden seurata lapsen elämää silloinkin, kun vanhempien välisen riitaisuuden vuoksi vanhemmilla ei ole keskusteluyhteyttä. Esimerkiksi opettajalta saadut tiedot lapsen koulunkäynnistä tukevat ei-huoltajan suhdetta lapseen. Hovioikeus katsoo, ettei tässä asiassa ole tullut esille seikkoja, joiden vuoksi tietojensaantioikeuden myöntäminen A:lle olisi vastoin lapsen etua.

Tapaamisoikeus

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain esitöiden (HE 224/1982 vp s. 16) mukaan tapaamisoikeus on vahvistettava pääsääntöisesti, vaikka vanhemmat tai huoltajat eivät tästä olisikaan yksimieliset, jollei ole ilmeistä, että tapaamisoikeuden myöntäminen olisi ristiriidassa lapsen edun kanssa.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että tapaamisoikeus on perusteltua poistaa vain poikkeustapauksissa. Lähinnä tämä voisi tulla kysymykseen tilanteissa, joissa vanhemman väkivaltaisesta tai muuten sopimattomasta käyttäytymisestä aiheutuu vaaraa lapsen terveydelle tai tasapainoiselle kehitykselle. Tällöinkään ei tapaamisoikeuden täydellinen poistaminen ole ensisijainen vaihtoehto, vaan ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan muulla tavoin, esimerkiksi järjestämällä tapaamiset valvottuina (KKO 2007:71).

Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattu yksityiselämän suojaan kuuluva oikeus saada tietää biologiset vanhempansa kuuluu henkilön identiteetin tärkeisiin ja pysyviin perusteisiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään korostanut lapsen ja vanhemman välisen yhteydenpidon tärkeyttä siinäkin tapauksessa, vaikka nämä välit olisivat rikkoutuneet tai niitä ei olisi aikaisemmin ollut. Valtion positiivisiin velvollisuuksiin kuuluu vanhemman ja lapsen välisen suhteen uudelleen muodostaminen (Kacper Nowakowski v. Puola 10.1.2017 kohdat 70 ja 74). Myös lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7, 9 ja 10 artiklojen mukaan lapsella on oikeus, mikäli mahdollista, tuntea vanhempansa ja pitää heihin yhteyttä. Tähän nähden C:llä on asian poikkeuksellisesta luonteesta huolimatta oikeus tuntea A, joka on myöhemmin riidattomasti vahvistettu hänen isäkseen, sekä pitää häneen yhteyttä.

Hovioikeudessa esitetystä selvityksestä ilmenee, että A:ta on aiemmin epäilty C:n omavaltaisesta huostaanotosta. Syyte on kuitenkin sittemmin hylätty. Asiassa ei ole tullut esille muitakaan A:han liittyviä seikkoja, joiden perusteella voitaisiin katsoa, että tapaamisoikeuden vahvistaminen olisi vastoin lapsen etua.

Tapaamisoikeus ei voi kuitenkaan käytännössä toteutua A:n vaatimalla tavalla, koska asiassa esitetyn selvityksen perusteella B ja C asuvat nykyisin ulkomailla. Tämän vuoksi hovioikeus vahvistaa tapaamisoikeuden päätöslauselmasta ilmenevällä tavalla.

Siltä osin kuin asiassa on vedottu siihen, että tapaamisoikeus on vaikutukseton äidin ja lapsen asuessa ulkomailla, hovioikeus toteaa, että tapaamisoikeutta koskeva päätös voidaan tunnustaa ja panna täytäntöön toisessa valtiossa Bryssel IIa -asetuksessa säädetyllä tavalla.

Oikeudenkäynnin kustannukset

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

Oikeusapulain 22 §:n mukaan, jos oikeusavun saajan vastapuoli olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun nojalla velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osittain, hänet on velvoitettava korvaamaan vastaavasti valtiolle sen varoista asiassa maksettavaksi määrätyt kustannukset ja julkisen oikeusavustajan arvioitu palkkio.

Asian laatu ja lopputulos huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei asiassa ole erityisiä syitä velvoittaa B:tä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa eikä A:ta korvaamaan B:n avustamisesta hovioikeudessa aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja valtiolle.

Pääkäsittely hovioikeudessa on kestänyt yhden tunnin ja 20 minuuttia. Muilta osin asianajaja F:n lasku on hyväksytty vaaditun mukaisena. Palkkio pyöristetään oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n 2 momentin mukaisesti lähimpään puoleen tuntiin.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöstä muutetaan tapaamisoikeuden ja tiedonsaantioikeuden osalta.

Tiedonsaantioikeus

A:lle vahvistetaan huoltajalle kuuluva oikeus saada C:tä koskevia tietoja terveydenhuollosta, koulusta ja päivähoidosta. Osoittaakseen oikeutensa A:n tulee tarvittaessa esittää tämä päätös viranomaiselle.

Tapaamisoikeus

C:llä on oikeus tavata A:ta vuosittain kesä-elokuun aikana kahden viikon ajan vanhempien sopimalla tavalla. Ellei sopimusta synny 1.6. mennessä, C:llä on oikeus tavata A:ta kesä-elokuun aikana A:n tarkemmin määräämänä ajankohtana seuraavasti:

- vuonna 2017 kahden viikon ajan 2 tuntia päivittäin A:n määräämässä paikassa

- vuonna 2018 kahden viikon ajan 2 tuntia päivittäin A:n määräämässä paikassa siten, että kahden viikon ajanjaksoon sisältyy myös yksi viikonlopputapaaminen perjantaista kello 12.00 alkaen sunnuntaihin kello 12.00 saakka

- vuonna 2019 ja siitä eteenpäin vuosittain kaksi viikkoa A:n määräämässä paikassa.

B vastaa ja huolehtii C:n tuomisesta Suomeen ja A vastaa ja huolehtii C:n kuljetuksista Suomessa.

B:n on ilmoitettava väestötietojärjestelmään sellainen väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annetun lain 36 §:n 1 momentissa tarkoitettu yhteysosoite, jota kautta A voi saada yhteyden B:hen ja sopia tapaamisoikeuden käytännön järjestetyistä.

Muilta osin käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Oikeudenkäyntikulut ja avustajan palkkio

A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus hovioikeudessa hylätään.

Valtion varoista maksetaan asianajaja F:lle palkkioksi B:n avustamisesta hovioikeudessa 3.190 euroa, korvaukseksi kuluista 287 euroa ja arvonlisäveron määrä 834,48 euroa eli yhteensä 4.311,48 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
hovioikeudenneuvos Tanja Makkonen
hovioikeudenneuvos Tero Vauhkonen

Valmistelija: hovioikeuden esittelijä Hanna-Kaisa Meriläinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta parituksesta ja B:lle avunannosta paritukseen. Syytteen mukaan A oli hankkiakseen taloudellista hyötyä muun muassa järjestänyt huoneistoja korvausta vastaan tapahtuvaa sukupuoliyhteyttä varten useilla paikkakunnilla Suomessa. Toiminta oli tuottanut asiakkailta perittynä maksuina rikoshyötyä yhteensä 1 185 975 euroa. B oli edistänyt A:n tekoa muun muassa vuokraamalla asuntoja toiminnan käyttöön, hoitamalla puhelinvastaajan tehtäviä, kuljettamalla naisia toimipisteestä toiseen ja toimittamalla lehti-ilmoituksia sanomalehtiin.

Syyttäjä vaati, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksen tuottamana hyötynä 1 184 773,50 euroa ja B 2 500 euroa.

A kiisti syytteen ja menettämisvaatimuksen perusteeltaan ja määrältään.

B tunnusti menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla ja myönsi menettämisvaatimuksen oikeaksi. B vaati, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvityksenä oikeudenkäynnin viivästymisestä 12 000 euroa laillisine korkoineen.

Käräjäoikeus katsoi A:n ja B:n syyllistyneen teonkuvausten mukaiseen menettelyyn ja tuomitsi A:n parituksesta ja B:n avunannosta paritukseen. Käräjäoikeus arvioi oikeudenkäynnin viivästyneen yhteensä kuusi vuotta. Käräjäoikeus otti rangaistusta alentavina seikkoina huomioon Riian hovioikeuden tuomion 15.4.2005 sekä oikeudenkäynnin viivästymisen ja tuomitsi A:n kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. B:n osalta käräjäoikeus piti oikeudenmukaisena seuraamuksena 60 päiväsakon sakkorangaistusta ottaen huomioon oikeudenkäynnin viivästyminen. Käräjäoikeus tuomitsi A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 1 100 000 euroa ja B:n 2 500 euroa.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

A valitti käräjäoikeuden tuomiosta ja vaati, että syyte ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylätään.

A myönsi toissijaisesti syyllistyneensä enintään avunantoon paritukseen. Lisäksi A vaati joka tapauksessa rangaistuksen alentamista ja rikoshyödyn määrän alentamista. A katsoi, että hän ei ollut syyllistynyt syytteessä kuvattuun tekoon. Hän oli tietyiltä osin avustanut toiminnassa, minkä osalta menettely saattoi täyttää avunantorikoksen tunnusmerkistön. Hänet oli tuomittu Latviassa rangaistukseen menettelystä ajalta joulukuu 2001 – 20.2.2002, joten häneen ei voitu enää kohdistaa uutta syytettä tältä osin. Rangaistus oli joka tapauksessa liian ankara. Rikoshyödyn määrään sisältyi epävarmuustekijöitä ja sitä tuli joka tapauksessa kohtuullistaa.

B valitti käräjäoikeuden tuomiosta ja vaati, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle oikeudenkäynnin viivästymisestä johtuvana hyvityksenä 10 000 euroa tai että toissijaisesti hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta. B katsoi, että asiassa oli perusteet tuomita hänelle rangaistuksen alentamisen lisäksi korvausta oikeudenkäynniin viivästymisestä. Oikeudenkäynti oli viivästynyt vähintään kahdeksan vuotta.

Syyttäjä vaati, että valitukset hylätään.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Syyksilukeminen ja korvausvelvollisuus asianomistajille

A:han kohdistettu syyte parituksesta koskee ajanjaksoa 1.2.2000 – 20.2.2002. A on tuomittu Latviassa Riian hovioikeuden tuomiolla 15.4.2005 joulukuun 2001 ja 21.12.2004 välisenä aikana tehdyistä ihmiskaupasta ja parituksesta 8 vuoden vankeusrangaistukseen. A on suorittanut edellä todetun vankeusrangaistuksen. Asiassa on päällekkäin menevän tekoajan osalta kysymys siitä, vaatiiko syyttäjä A:lle rangaistusta samasta teosta, josta Latviassa on jo annettu lainvoimainen tuomio, ja estääkö mainitun tuomion oikeusvoimavaikutus siten syytteen tutkimisen tältä osin käsiteltävänä olevassa asiassa.

Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan mukaan henkilöä, jota koskevassa asiassa sopimuspuoli on antanut lainvoimaisen tuomion, ei voida syyttää samasta teosta toisen sopimuspuolen toimesta edellyttäen, että tämä henkilö on tuomion saatuaan suorittanut rangaistuksensa tai parhaillaan suorittaa sitä taikka että sitä ei voida tuomion antaneen sopimuspuolen lain mukaan enää suorittaa. Rikoslain 1 luvun 13 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan Suomessa ei saa nostaa syytettä teosta, josta jo on tekopaikan valtiossa tai toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa annettu lainvoimainen tuomio ja tuomittu seuraamus on pantu täytäntöön tai sen täytäntöönpano oli kesken. Latvia on Euroopan unionin jäsenvaltio ja Schengenin yleissopimuksen osapuoli.

Yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan Schengenin yleissopimuksen 54 artiklaa on tulkittava siten, että kysymys on samasta teosta, kun tapahtuneet teot ovat toisiinsa erottamattomasti liittyviä tekoja, riippumatta näiden tekojen oikeudellisesta luonnehdinnasta tai suojatusta oikeushyvästä (yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisut 9.3.2006 C-436/04, van Esbroeck, ja 28.9.2006 C-150/05, van Straaten). Näin ollen asiassa on arvioitava sitä, muodostavatko Latvian tuomioistuimessa käsitellyt teot ja nyt kyseessä olevat teot joukon sellaisia tosiseikkoja, jotka liittyvät erottamattomasti toisiinsa ajallisesti, alueellisesti ja sisällöltään.

Latviassa käydyssä oikeudenkäynnissä on ollut kysymys järjestäytyneessä ryhmässä hyötymistarkoituksessa tapahtuneesta henkilöiden toimittamisesta heidän suostumuksellaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Riian hovioikeuden tuomiosta 15.4.2005 ilmenee, että teossa on ollut kysymys myös asiakkaiden vastaanottamiseen tarvittavien tilojen järjestämisestä Suomessa eli sisältönsä puolesta samanlaisesta menettelystä kuin nyt kysymyksessä olevassa syytteessä. Kun otetaan huomioon, että epäselvissä tapauksissa asiaa tulee tulkita syytetyn eduksi, asiassa ei voida poissulkea sitä mahdollisuutta, että päällekkäisen tekoajan osalta syytteessä tarkoitettu asia on voitu jo tutkia Latviassa. Kyse on voinut olla olennaisesti samasta tosiasiallisesta menettelystä eli samasta teosta. Syyte on siten jätettävä tutkimatta ajalta joulukuu 2001 – 20.2.2002. Muilta osin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion syyksilukemista koskevat perustelut.

Kielto syyttää tai rangaista kahdesti ei estä rangaistavaksi säädettyyn menettelyyn perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimista. Kiellon soveltumisesta ei siten seuraa, ettei samaan tapahtumakulkuun perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta voitaisi tutkia ja tuomita korvausta maksettavaksi vahingon kärsineelle. Vahingonkorvausta määrättäessä onkin arvioitava itsenäisesti, täyttääkö korvausvaatimuksen perusteena oleva menettely vahingonkorvauksen tuomitsemisen edellytykset. Hovioikeus katsoo, että A on velvollinen maksamaan huoneistojen omistajille niiden käyttämiseen perustuneita vahingonkorvauksia myös siltä ajalta, jolta syyte jätetään tutkimatta.

Oikeudenkäynnin viivästyminen

Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain (jäljempänä hyvityslaki) 3 §:n mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtion varoista kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa.

Hyvityslain 4 §:n mukaan arvioitaessa, onko oikeudenkäynti viivästynyt, otetaan oikeudenkäynnin keston lisäksi huomioon erityisesti asian laatu ja laajuus, asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuinten toiminta oikeudenkäynnissä, asian merkitys asianosaiselle sekä lisäksi asiaa koskeva Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Asiassa on riidatonta, että oikeudenkäynti on viivästynyt. Riitaa asiassa on siitä, onko oikeudenkäynti viivästynyt enemmän kuin käräjäoikeuden katsomat kuusi vuotta.

Oikeudenkäynti käsiteltävässä olleessa asiassa on hyvityslain 5 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittamalla tavalla alkanut helmikuussa 2002. Esitutkinnan valmistuttua asia on ollut syyteharkinnassa yli neljä vuotta. Asian käsittely käräjäoikeudessa on kestänyt yli kahdeksan vuotta oikeudenkäynnin kokonaiskeston ollessa hovioikeudessa lähes 15 vuotta.

Käsiteltävänä ollut rikosasia ei ole tavanomainen, mutta ei myöskään erityisen laaja taikka vaikea. Pääkäsittely on peruutettu käräjäoikeudessa lukuisia kertoja muun muassa vastaajien laillisen esteen vuoksi ja osin ilman laillista estettä tapahtuneiden poissaolojen vuoksi sekä kutsujen tiedoksianto-ongelmien vuoksi. Asianmukaisia pakkokeinoja oikeudenkäynnin turvaamiseksi ei ole käytetty riittävän varhain. Lisäksi asian käsittelyyn on sisältynyt passiivisia ajanjaksoja, jolloin asian käsittelyä ei ole asianmukaisin toimenpitein edistetty.

Edellä lausuttuja viivästyksen kestoa, sen syitä ja asian merkitystä asianosaisille kokonaisuudessaan arvioituaan hovioikeus päätyy siihen, että oikeudenkäynti oli B:n osalta viivästynyt käräjäoikeuden katsoman kuuden vuoden sijasta valtion vastuulla olevasta syystä kahdeksalla vuodella. A on osin omalla toiminnallaan vaikuttanut käsittelyn viivästymiseen, joten hänen osaltaan valtion vastuulla oleva oikeudenkäynnin viivästymisen kesto on jonkin verran lyhyempi.

Rangaistusseuraamukset

Syyte A:n osalta jätetään osittain tutkimatta. A on kuitenkin syyllistynyt lähes kaksi vuotta jatkuneeseen laajamittaiseen paritukseen. Hovioikeus katsoo, että rikoslain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetun Riian hovioikeuden tuomitseman kahdeksan vuoden vankeusrangaistuksen alentavan vaikutuksen jälkeen käräjäoikeuden katsoma 10 kuukauden ehdoton vankeusrangaistus on oikea seuraamus A:n syyksi luetusta teosta ennen oikeudenkäynnin viivästyksen huomioon ottamista.

Oikeudenkäynnin viivästyminen voidaan rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla hyvittää lyhentämällä vankeusrangaistuksen pituutta, muuttamalla ehdoton vankeusrangaistus ehdolliseksi, muuttamalla rangaistuslaji muuten lievemmäksi sekä jättämällä vastaaja rangaistukseen tuomitsematta.

Hovioikeus toteaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Danker v. Suomi 9.12.2008, jossa talousrikosasian käsittely oli kestänyt yhteensä noin 13 vuotta ja kahdeksan kuukautta, katsonut oikeudenkäynnin viivästymisen tulleen riittävästi hyvitetyksi, kun rangaistusta oli alennettu viivästyksen perusteella neljästä kuukaudesta ehdollista vankeutta 40 päiväksi ehdollista vankeutta. A:lle tuomittava rangaistus olisi ilman viivästymishyvitystä 10 kuukauden ehdoton vankeusrangaistus. Vankeusrangaistuksen alentaminen kahdeksaksi kuukaudeksi vankeutta ja vankeuden määrääminen ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi on merkittävä ja kohtuullinen hyvitys A:lle oikeudenkäynnin viivästymisestä, vaikka viivästys onkin ollut huomattava. Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut A:lle tuomittavan rangaistusseuraamuksen osalta.

B:lle tuomittavan rangaistuksen osalta hovioikeus toteaa, että hyvityslain 6 §:n 4 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennettiin viivästymisen seurauksena. Hyvityslain esitöiden (HE 233/2008) mukaan rikosasian viivästyminen hyvitetään edelleen ensisijaisesti rangaistusta lieventämällä tai alentamalla rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla. Rahahyvitys tulee kysymykseen esimerkiksi tilanteessa, jossa syyte hylätään tai silloin kun rangaistuksen alentaminen ei yksinään ole hyvityksenä riittävä. B on muun muassa vuokrannut asuntoja paritustoiminnan käyttöön, hoitanut toiminnan tilauskeskuksessa puhelinvastaajan tehtäviä, kuljettanut seksipalveluja tarjoavia naisia toimipaikkoihin sekä toimittanut lehti-ilmoituksia sanomalehtiin. B:n rooli paritustoiminnassa on ollut merkittävä ja teko on kestänyt yli kaksi vuotta. Lausutut seikat huomioon ottaen oikeudenmukainen rangaistus B:n syyksi luetusta avunannosta paritukseen olisi ilman viivästyshyvitystä yhden vuoden ehdollinen vankeusrangaistus. Tässä asiassa käräjäoikeus on lieventänyt vuoden ehdollisen vankeuden 60 päiväsakoksi. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tuomitseman lievennyksen olevan merkittävä ja kohtuullinen hyvitys oikeudenkäynnin huomattavasta viivästymisestä. B:lle tuomittua rangaistusta ei ole siten aihetta muuttaa.

Menettämisseuraamus

Rikoslain 10 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan jos rikoksen tuottaman hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet.

Hovioikeus hyväksyy kuten käräjäoikeus hyödyn määrän arvioinnin pohjaksi esitutkinnassa tehdyn laskelman rikoksella saadun taloudellisen hyödyn määrästä. Hovioikeus hyväksyy myös käräjäoikeuden perustelut siitä, että asunnoissa harjoitetussa toiminnassa on voinut olla katkoksia vuokra-aikojen alku- ja päättymisvaiheissa ja myös silloin, jos prostituoituja ei ole ollut maassa. Hovioikeus katsoo kuitenkin, että edellä todettujen arviointiin liittyvien epävarmuustekijöiden vaikutus on otettava A:n eduksi huomioon huomattavasti suuremmalla määrällä kuin käräjäoikeus on tehnyt. Lisäksi huomioon on otettava se, että syyte on jätetty tutkimatta 1.12.2001 ja 20.2.2002 väliseltä ajalta. Kirjallisena todisteena esitetystä paritustoiminnassa käytetyistä asuinhuoneistoista laaditusta taulukosta voidaan päätellä, että huoneistoja oli tuolloin ollut vuokrattuna lukuisia ja paritustoiminta oli tuona aikana todennäköisesti ollut laajimmillaan. Syytteen tutkimatta jättämisen vaikutus hyödyn määrän arviointiin on siten huomattava, esitutkinnassa tehdyn laskelman laskentatapaa käyttäen yli 300 000 euroa. Takavarikoidut käteisvarat yhteismäärältään 1 201,55 euroa ovat löytyneet parituksessa käytetyistä huoneistoista. Niiden ei ole myöskään edes väitetty olleen muita kuin rikoksella saatuja varoja. Kyseiset varat ovat siten rikoksella saatua hyötyä. Hovioikeus arvioi edellä todetuilla perusteilla A:n saaman hyödyn määräksi takavarikoitujen varojen lisäksi 600 000 euroa.

A on vaatinut menetettäväksi tuomittavan hyödyn määrän kohtuullistamista. Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta tai menetetyksi voidaan tuomita osa hyödystä muun muassa silloin, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. A on hyötynyt tahallisesta vakavasta rikoksesta, jossa ulkomailta Suomeen järjestettyjen prostituoitujen yleisesti heikoksi ja alisteiseksi tunnettua sosiaalista asemaa on käytetty hyväksi. Kohtuullistamiseen tulee rikoksen laatu ja sillä tavoitellun hyödyn määrä huomioon ottaen suhtautua pidättyvästi ja sen puolesta tulisi esittää erityisen painavia syitä. A:n kohtuullistamisen puolesta esittämät seikat eivät ole riittävän painavia, jotta menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen olisi perusteltua. Tämän vuoksi A on tuomittava täysimääräisesti menettämään valtiolle edellä arvioitu rikoksen tuottama taloudellinen hyöty.

ASIAN RATKAISSEET HOVIOIKEUDEN JÄSENET

hovioikeudenlaamanni Sakari Laukkanen
hovioikeudenneuvos Kaarina Ollikainen
hovioikeudenneuvos Anu Pogreboff

asian valmistelija, viskaali Pekka Nissilä

Helsingin käräjäoikeuden päätös 16.11.2016

….....................................................................

Selostus asiasta

Velallista koskeva velkajärjestely on aloitettu Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 20.11.2015 Nro 50688. Selvittäjä on toimittanut 14.10.2016 ehdotuksen maksuohjelmaksi.

Ratkaisu

Käräjäoikeus vahvistaa liitteenä olevan maksuohjelmaehdotuksen sellaisenaan velallisen maksuohjelmaksi.

Maksuohjelman kesto

Maksuohjelman kesto on 5 vuotta 4 kuukautta. Maksuohjelma alkaa 1.12.2016 ja se päättyy 31.3.2022.

Menettelyajan kesto

Velallinen on vaatinut, että tavanomaista pidemmän menettelyajan vuoksi maksuohjelmaa lyhennetään 60 kuukaudesta 2 kuukautta eli 58 kuukaudeksi. Velkajärjestelyn aloituspäätös oli tehty 20.11.2015. Selvittäjän toisen maksuohjelmaehdotuksen mukaan maksuohjelma alkaa 1.12.2016. Menettelyaika on ollut poikkeuksellisen pitkä, 12 kuukautta.

Velkajärjestelylain 66 §:n mukaan selvittäjän tehtävänä on laatia ehdotus maksuohjelmaksi tuomioistuimen asettamassa määräajassa sekä suorittaa muut tuomioistuimen selvittäjälle määräämät tehtävät. Maksuohjelmaehdotusta laatiessaan selvittäjän on neuvoteltava velallisen ja velkojien kanssa ja annettava heille tarpeelliset tiedot velkajärjestelyn kannalta merkityksellisistä seikoista sekä varattava heille tilaisuus lausua hakemuksesta ja ehdotuksesta.

Käräjäoikeus on jo edellä todennut, että sillä seikalla, että velalliselle ei ole tosiasiallisesti annettu mahdollisuutta lausua ensimmäisestä maksuohjelmaehdotuksesta, ei ole merkitystä tämän asian ratkaisun kannalta, koska selvittäjä olisi joka tapauksessa joutunut laatimaan asiassa toisen maksuohjelmaehdotuksen velallisesta johtuvasta, jäljempänä perustellusta syystä.

Asiassa on riidatonta, että menettelyaika tässä velkajärjestelyasiassa on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Asiassa on, kuten selvittäjä on kertonut tiivistelmässään, tavanomaista suurempi määrä yksityisvelkoja, joista kolme on vaatinut maksuohjelman pidentämistä hyväkseen kahdella vuodella. Lisäksi yhden yksityisvelkojan saatava, yksi velallisen suurimmista veloista, on kokonaan puuttunut velkajärjestelyhakemuksesta. Käräjäoikeus harkitsee näillä perusteilla oikeaksi hyväksyä selvittäjän tiivistelmässään esittämät perustelut menettelyajan kestoon johtaneista syistä.

Maksuohjelman alkamisajankohta

Velallinen on vaatinut, että maksuohjelma tulee määrätä alkamaan taannehtivasti 1.8.2016 tai 1.10.2016.

Velkajärjestelylain 22 §:n mukaan velkajärjestelyn alkamisen oikeusvaikutukset ovat voimassa, kunnes maksuohjelma vahvistetaan.

Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan maksuohjelman oikeusvaikutuksista on säädetty muun ohella seuraavaa. Kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti.

Oikeuskäytännössä velkajärjestelymenettelyn aikaa ei ainakaan pääsääntöisesti lasketa maksuohjelman kestoon. Käräjäoikeus viittaa Vaasan hovioikeuden ratkaisusta 1.12.2015 Nro 574 (S 14/1911) ilmenevään oikeusohjeeseen.

Käräjäoikeus toteaa, että korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2000:48 tarkoitetussa asiassa käräjäoikeus oli 9.12.1994 päättänyt velkajärjestelyn aloittamisesta ja käräjäoikeus oli 27.3.1997 antamallaan päätöksellä vahvistanut maksuohjelmat. Maksuohjelmat oli määrätty alkamaan taannehtivasti 1.1.1997. Menettelyajan kesto oli ollut yli 2vuotta 3 kuukautta.

Käräjäoikeus toteaa, että nyt kysymyksessä olevassa asiassa velkajärjestelyn aloittamisen ja maksuohjelman vahvistamisen välillä on kulunut aikaa alle yksi vuosi. Käräjäoikeus harkitsee sen vuoksi oikeaksi hylätä velallisen vaatimuksen siitä, että maksuohjelma olisi määrättävä alkamaan taannehtivasti 1.8.2016 tai 1.10.2016 lukien.

Asian on ratkaissut
käräjätuomari Riitta Mutanen

Vailla lainvoimaa

….............................................................

Helsingin hovioikeuden päätös 21.3.2017

Asian käsittely hovioikeudessa

Velalliselle on myönnetty jatkokäsittelylupa 23.1.2017.

Valitus

Velallinen on vaatinut, että käräjäoikeuden päätöstä muutetaan siten, että häntä koskeva maksuohjelma määrätään alkamaan ensisijaisesti 1.8.2016 ja toissijaisesti 1.10.2016.

Velkajärjestelymenettelyn kesto oli ollut noin 11 kuukautta, vaikka asia ei ollut millään tavoin tavanomaisesta poikkeava. Velkajärjestelymenettely oli kestänyt seitsemän kuukautta tavanomaista kauemmin, mikä tosiasiassa johti siihen, että maksuohjelma oli pidentynyt vastaavalla ajalla. Menettelyn pitkä kesto oli johtunut selvittäjästä. Selvittäjä oli pyytänyt neljä kertaa pidennystä maksuohjelman laatimiselle asetettuun määräaikaan. Velkajärjestelyhakemuksen tekemisen jälkeen tapahtuneet muutokset velkojissa ja niiden saatavissa olivat kuitenkin olleet tavanomaisia eikä selvittäjän tehtäviin kuulunut avustaa yksityishenkilövelkojia selvittämällä niiden taloudellista asemaa. Menettelyaika oli osin pidentynyt sen vuoksi, ettei selvittäjä ollut varannut velalliselle tilaisuutta lausua muutetusta maksuohjelmaehdotuksesta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Espoon käräjäoikeus on 23.11.2011 antamallaan päätöksellä hylännyt velallisen velkajärjestelyhakemuksen sillä perusteella, että velkajärjestelylle oli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este. Velallinen on hakenut uudelleen velkajärjestelyä Helsingin käräjäoikeuteen 7.8.2015 toimittamallaan hakemuksella. Käräjäoikeus on 20.11.2015 antamallaan päätöksellä aloittanut velallista koskevan velkajärjestelylain mukaisen menettelyn. Käräjäoikeus on katsonut, että velkajärjestelyn myöntämiselle esteestä huolimatta oli velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä. Päätöksen mukaan selvittäjän tuli toimittaa maksuohjelmaehdotus käräjäoikeudelle viimeistään 19.2.2016. Sittemmin tätä määräaikaa on selvittäjän pyynnöstä useaan otteeseen pidennetty. Selvittäjä on toimittanut 14.10.2016 ehdotuksen maksuohjelmaksi. Käräjäoikeus on vahvistanut päätöksellään 16.11.2016 velallista koskevan maksuohjelman ajalle 1.12.2016-31.3.2022.

Asiassa on hovioikeudessa velallisen valituksen johdosta kysymys muun ohella siitä, tulisiko maksuohjelma menettelyn pitkän keston vuoksi määrätä alkamaan taannehtivasti. Jos maksuohjelma määrätään alkamaan taannehtivasti.

Maksuohjelman alkamisajankohta

Yksityishenkilön velkajärjestely jakautuu velkajärjestelyn hakemisen, velkajärjestelymenettelyn ja maksuohjelman toteuttamisen aikaan. Velkajärjestelyä haettuaan velallisen myötävaikutusvelvollisuuteen kuuluu velkajärjestelylain 7 §:n 1 momentin mukaan se, että ennen maksuohjelman vahvistamista velallinen saa käyttää varojaan vain välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja niihin menoihinsa, jotka hän on oikeutettu suorittamaan 12 §:n 2 momentin nojalla. Jos velalliselle tämän myötävaikutusvelvollisuutensa perusteella kertyy varoja, velallinen on velvollinen käyttämään ne velkajärjestelyssä velkojensa suoritukseksi. Myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönti voi olla lain 10 §:n 8 kohdan nojalla velkajärjestelyn este.

Velkajärjestelylaissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla maksuohjelma voitaisiin määrätä alkamaan taannehtivasti. Tällainen mahdollisuus olisi ristiriidassa sen kanssa, että yhtäältä rauhoitusajaksi kutsuttua velkajärjestelymenettelyn aikaa ja toisaalta maksuohjelman toteuttamisen aikaa koskevat oikeusvaikutukset ovat erilaiset.

Velkajärjestelyn aloittamisen ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä rauhoitusaikana velallinen ei muun muassa eräin poikkeuksin saa maksaa velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkojaan eikä niitä myöskään voida periä. Nämä velkajärjestelyn alkamisen oikeusvaikutukset ovat velkajärjestelylain 22 §:n 1 momentissa säädetyin tavoin voimassa, kunnes maksuohjelma vahvistetaan. Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan kun maksuohjelma on vahvistettu, velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti.

Velallisen asema maksuohjelman aikana on erilainen kuin menettelyn aikana myös siltä osin kuin on kysymys velallisen perusturvaan kuulumattomista varoista. Edellä todetusti velallinen on rauhoitusaikana velvollinen säilyttämään maksuvaransa ylittävät varansa ja ne voidaan määrätä tilitettäviksi velkojille velkajärjestelylain 5 §:n nojalla. Maksuohjelman aikana maksuvaran ylittävien tulojen ja velallisen saamien varojen tilitysvelvollisuus määräytyy puolestaan velkajärjestelylain 35 a §:n lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan säännöksen nojalla.

Sen puolesta, ettei maksuohjelmaa voida määrätä alkamaan taannehtivasti, puhuu myös maksuohjelman kestoa koskeva sääntely. Jos maksuohjelma määrättäisiin alkamaan taannehtivasti, se merkitsisi tosiasiallisesti sitä, että maksuohjelman kesto lyhenisi vastaavalla ajalla. Ennen 1.8.2010 voimassa olleen 30 §:n 1 momentin (63/1997) mukaan maksuohjelman kesto voitiin tavallisten velkojen osalta määrätä kohtuuharkinnan perusteella tuolloin voimassa olevan säännöksen mukaista viiden vuoden kestoa lyhyemmäksi. Tässä harkinnassa huomioon otettavia perusteita olivat velallisen olosuhteet, velkaantumisesta kulunut aika sekä se, miten ja missä määrin velallinen oli suorittanut velkojaan ennen maksuohjelman vahvistamista tai suoritti niitä omaisuuden rahaksimuutosta saatavilla varoilla. Lailla 632/2010 maksuohjelman kestoa koskevia säännöksiä muutettiin siten, että maksuohjelman kesto on tavallisten velkojen osalta pääsäännön mukaan kolme vuotta. Jos kuitenkin velkajärjestely on myönnetty 10 a §:n nojalla 10 §:ssä säädetystä esteestä huolimatta, kesto on viisi vuotta. Maksuohjelma on kolmea tai viittä vuotta pitempi, jos velallisella on velvollisuus suorittaa selvittäjän saatava, ja sitä voidaan pidentää myös yksityisvelkojien saatavien suoritukseksi. Jos velalliselle on myönnetty velkajärjestely esteestä huolimatta, jolloin maksuohjelman kesto on lähtökohtaisesti viisi vuotta, se voidaan määrätä viittä vuotta lyhyemmäksi, jos velallinen on saanut velkajärjestelyn esteestä huolimatta ja velalliselta puuttuu pysyvästi maksuvara esimerkiksi iän tai sairauden vuoksi. Velkajärjestelylaissa ei ole säännöksiä, joiden mukaan maksuohjelman kestoa voitaisiin lyhentää muissa tilanteissa ja esimerkiksi sen vuoksi, että asian käsittely on kestänyt tuomioistuimessa tavanomaista kauemmin.

Edellä lausutuilla perustella hovioikeus katsoo, että vaatimus maksuohjelman keston taannehtivasta alkamisesta on lakiin perustumaton.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Petri Leskinen
hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen
hovioikeudenneuvos Terhi Mattila

Ratkaisu on yksimielinen

Vailla lainvoimaa.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin mukaan telekuuntelussa saatua ylimääräistä tietoa ei saanut käyttää näyttönä rikosasiassa. Kysymys siitä, voitiinko todistetta hyödyntää oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin nojalla. Äänestys.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 5.10.2016 nro 140765 ja siihen liittyvä päätös 5.10.2016

Syyttäjän syyte ja todistelu

Syyttäjä on 17.8.2016 vireille tulleessa jutussa vaatinut rangaistusta A:lle muun muassa Harjavallassa 19.6.2014 tehdystä huumausainerikoksesta (syytekohta 1). Kirjalliseksi todisteeksi syyttäjä on nimennyt telekuuntelusta laaditun liitteen ja henkilötodisteluna nimennyt A:n ja kanssasyytetyn.

Syyttäjä on kertonut, että telekuuntelumateriaali on saatu kanssasyytetyn epäillyn törkeän huumausainerikoksen ja sen yhteydessä Satakunnan käräjäoikeuden luvalla tehdyn telekuuntelun yhteydessä. A ei ole ollut telekuuntelun kohteena. Kyse on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n mukaisesta ylimääräisestä tiedosta. A:n osalta epäilty rikos on huumausainerikos, jonka selvittämiseen telekuuntelulupaa pakkokeinolain mukaan ei ole mahdollista saada.

Pakkokeinolain säätämisen jälkeen on tullut voimaan laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (732/2015). Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää jopa lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksien vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet. Tässä tapauksessa ei ole kysymys edes lainvastaisesti hankitusta todisteesta, vaan laillisesti suoritetun telekuuntelun sivutuotteena tulleesta ylimääräisestä tiedosta. Telekuunteluliitettä tulisi saada hyödyntää todisteena, koska oikeudenkäymiskaari koskee nimenomaan oikeudenkäyntiä ja edellä todettu oikeudenkäymiskaaren muutos on myös pakkokeinolakiin verraten uudempi heijastaen siten lainsäätäjän vallitsevaa tahtoa.

A:n vastaus

A on kiistänyt syytteen ja vaatinut, että käräjäoikeus määrää, ettei telekuunteluliitettä voida käyttää kirjallisena todisteena. A on samoilla perusteilla pyytänyt, että hänen esitutkintakertomustaan ei voida käyttää kirjallisena todisteena hyödyksi siltä osin, kun siinä suoraan viitataan telekuunteluun.

Telekuuntelu on kohdistettu kanssavastaajan liittymään ja telekuuntelulupa on myönnetty törkeän huumausainerikoksen selvittämiseksi. A ei ole ollut epäiltynä tästä eikä häneen ole kohdistettu telekuuntelua.

Kyseessä on siis pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n mukaisesta ylimääräisestä tiedosta. Tilanteet, joissa ylimääräistä tietoa voidaan käyttää todisteena on luetteloitu pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ssä. Nyt kyseessä oleva tilanne ei koske yhtään näistä kohdista.

Hyödyntämiskiellon lähtökohta on ollut vahvistaa ihmisoikeuksien suojaa. Pakkokeinolain säännös on suhteellisen tuore ja selkiytti ennen uutta pakkokeinolakia ollutta oikeustilaa. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ää ei ole muutettu tai poistettu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen myötä, vaan se on edelleen voimassa ja tällöin tuo selkeästi esille lainsäätäjän tahdon. Yleisen oikeusperiaatteen mukaan pakkokeinolain säännös prosessin erityislaissa syrjäyttää prosessin yleislain, oikeudenkäymiskaaren säännöksen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § tuo esille yleisen periaatteen, jonka tarkoituksena ei ole poistaa kokonaan hyödyntämiskieltoja.

Syyttäjä vetoaa haastehakemuksessaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistukseen (732/2015). Tämä ei ole ollut voimassa syytekohdan 1 väitettynä tekoaikana. Rikosasiassa asia tulee ratkaista käyttäen hyväksi tekoaikana voimassaolevaa lainsäädäntöä, ellei uudempi laki johda vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tekoaikaan ei oikeudenkäymiskaaressa ole ollut syyttäjän vetoamaan pykälää, jonka vuoksi sen soveltaminen ei tulisi olla mahdollista.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus on erillisellä päätöksellä 5.10.2016 todennut, että asiassa on riidatonta, että syyttäjän vetoama telekuuntelutallenne on saatu kanssasyytetyn puhelinliittymään kohdistuneen telekuuntelun aikana. Telekuunteluluvan on myöntänyt Satakunnan käräjäoikeus ja se on perustellut ratkaisuaan kanssasyytettyyn kohdistuneella epäilyllä koskien törkeää huumausainerikosta. A:han ei ole kohdistettu telekuuntelua. Syyttäjä vetoaa asiassa saatuun pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitettuun ylimääräiseen tietoon. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ssä säädetään, missä tilanteissa ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämiseen. Nyt ei ole kysymys mistään sanotun lainkohdan tarkoittamasta tilanteesta. Näin ollen tätä ylimääräistä tietoa ei voida hyödyntää todisteena tässä asiassa. Koska telekuuntelussa saatua ylimääräistä tietoa on käsitelty myös A:n esitutkintakertomuksessa, ei esitutkintakertomukseen saa tältä osin viitata.

Käräjäoikeus on sen vuoksi määrännyt, että kanssasyytetyn puhelinliittymään kohdistetun telekuuntelun aikana saatua ylimääräistä tietoa koskien A:n mahdollista syyllistymistä syytteen tarkoittamaan menettelyyn ei saa käyttää todisteena tässä asiassa eikä asiassa myöskään voida viitata A:n esitutkintakertomukseen siltä osin kuin siinä on käsitelty telekuuntelussa saatua ylimääräistä tietoa.

Käräjäoikeus on samana päivänä antamallaan tuomiolla hylännyt A:ta vastaan esitetyn syytteen huumausainerikoksesta 19.6.2014 Harjavallassa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Mikael Illman.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Syyttäjän valitus

Syyttäjä on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen ja menettämisseuraamukseen 19.6.2014 Harjavallassa tehdystä huumausainerikoksesta. Syyttäjä on vaatinut, että telekuuntelumateriaali sekä A:n ja kanssasyytetyn esitutkintakertomukset, sikäli kuin niihin on tarpeen vedota, on sallittava esittää todisteina. Syyttäjä on vielä pyytänyt, että hovioikeus erikseen ratkaisee kysymyksen todistelun sallittavuudesta.

Kyseessä on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n mukaisesta ylimääräisestä tiedosta. A:n osalta epäilty rikos on huumausainerikos, jonka selvittämiseen telekuuntelulupaa pakkokeinolain mukaan ei ole mahdollista saada. Pakkokeinolain säätämisen jälkeen on kuitenkin tullut voimaan laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta ja 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää jopa lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet. Tässä tapauksessa ei ole kysymys edes lainvastaisesti hankitusta todisteesta, vaan laillisesti suoritetun telekuuntelun sivutuotteena tulleesta tiedosta. Telekuuntelutietoa tulisi saada hyödyntää todisteena, koska oikeudenkäymiskaari koskee nimenomaan oikeudenkäyntiä ja edellä todettu oikeudenkäymiskaaren muutos on myös pakkokeinolakiin verraten uudempi heijastaen siten lainsäätäjän vallitsevaa tahtoa.

A:n vastaus

A on vaatinut, että syyttäjän valitus sekä pääasiassa että koskien todistelun sallittavuutta hylätään.

Syyttäjän viittaama oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännös ei ole ollut voimassa väitetyn rikoksen tekoaikana. Rikosasia tulee ratkaista käyttäen hyväksi tekoaikaan voimassaolevaa lainsäädäntöä, ellei uudempi laki johda vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen.

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ää ei ole muutettu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen yhteydessä ja pakkokeinolaki tuo selkeästi esille lainsäätäjän tahdon. Pakkokeinolain säännös prosessin erityislaissa syrjäyttää yleisen oikeudenkäymiskaaren.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin mukaan salaisessa pakkokeinossa saatua ylimääräistä tietoa voidaan käyttää tietyin edellytyksin, kun kyseessä on teko, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta, tai kyse on tietyistä säännöksessä erikseen mainituista rikoksista. On riidatonta, että säännöstä ei voida soveltaa tässä tapauksessa.

2. Asian tullessa vireille käräjäoikeudessa todistelua oikeudenkäynnissä on koskenut oikeudenkäymiskaaren uusi 17 luku, joka tuli voimaan 1.1.2016 (SK 732/2015). Väitetyn rikoksen tekoaikana todistelua koskevat säännökset olivat erilaiset ja A on katsonut, että niin sanottua lievemmän lain periaatetta on sovellettava. Periaate on lausuttu julki rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa jonka mukaan, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempää lopputulokseen. Oikeustieteessä ja oikeuskäytännössä on katsottu, että säännöstä sovelletaan rangaistusasteikkoihin, rikosten tunnusmerkistöihin, rikosoikeuden yleisissä opeissa tapahtuneisiin muutoksiin sekä vanhentumissääntöihin. Sen sijaan on vakiintuneesti katsottu, että sovellettavat prosessilait määräytyvät prosessin ajankohdan mukaan.

3. Jo ennen lainuudistusta kysymys todisteen mahdollisesta hyödyntämiskiellosta on tullut ajankohtaiseksi ihmisoikeussopimuksen nojalla. Muun muassa korkein oikeus on ratkaisussaan 2007:58 ottanut kantaa tähän. Myös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisen yhteydessä lakivaliokunta on mietinnössään 19/2014 vp s. 20 todennut, että hyödyntämiskieltoja on voitu soveltaa Suomessa suoraan ihmisoikeusvelvoitteiden tai yleisten periaatteiden nojalla. Näin ollen nykyinen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n säännös on lähinnä saattanut aikaisemman kehityksen säädetyn lain tasolle. Kyse ei ole A:n kannalta lievemmästä laista ja hänen väitteensä siitä, että 1.1.2016 voimaan tullutta oikeudenkäymiskaaren 17 lukua ei voitaisi soveltaa, hylätään.

4. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen yhteydessä ei ole muutettu pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksiä siitä, millä edellytyksillä pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n tarkoittamaa ylimääräistä tietoa on sallittua käyttää todisteena rikoksen selvittämisen yhteydessä ja myöhemmin näyttönä syytteen tueksi. Ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin mukaisesti tuomioistuin pääasian käsittelyn yhteydessä. Asiassa on siten syyttäjän valituksen johdosta kyse siitä, voidaanko oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin todisteen hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännöksen perusteella laajentaa niitä edellytyksiä, joiden perusteella on mahdollista käyttää ylimääräistä tietoa syytteen tueksi esitettävänä näyttönä.

5. Suomen perustuslain 10 §:n 2 momentin mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Perustuslain 10 §:n 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää lisäksi välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä ja turvallisuustarkastuksessa sekä vapaudenmenetyksen aikana.

6. Tämän mukaisesti lainsäätäjä on halunnut säätää pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitetun ylimääräisen tiedon käyttämisen edellytyksistä täsmällisesti, koska ylimääräisen tiedon hankintatapa merkitsee sen kohteena olevan henkilön viestintäsalaisuuden murtamista (ks. esim. HE 14/2013 vp, s. 24-25). Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (PeVL 32/2013 vp, s. 7) katsonut hallituksen esittämästä poiketen, että "hyväksyttävänä voidaan pitää sitä, että ylimääräistä tietoa saa käyttää, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta". Hallitus oli esittänyt ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sallimista rikoksissa, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Pakkokeinolain 10 luvun 56 § säädettiin perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaisesti.

7. Pakkokeinolain 10 luvun 56 § ilmentää siten sitä rajankäyntiä, mihin lainsäätäjä on päätynyt punnitessaan rikosten selvittämisintressiä ja rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuutta ja toisaalta ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sallimisen merkitsemiä perusoikeuksien loukkauksia. Tätä sääntelyä ei ole haluttu muuttaa säädettäessä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentissa siitä, millä edellytyksillä laittomastikin saatua todistetta voidaan hyödyntää rikosprosessissa. Tämä säännös ei myöskään sanamuotonsa mukaisesti koske ylimääräistä tietoa, jonka osalta kyse ei ole lainvastaisesti hankitusta todisteesta. Todisteen hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännöksen perusteella ei siten voida laajentaa niitä edellytyksiä, jotka pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ssä on säädetty ylimääräisen tiedon hyödyntämiselle ja jotka perustuvat lainsäätäjän tätä kysymystä silmällä pitäen tekemään nimenomaiseen rajaukseen. Toisenlainen arviointi johtaisi lainsäätäjän tekemän punninnan vesittämiseen hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännöksen perusteella.

8. Myös korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan 2016:17 (kohta 19) todennut pakkokeinolain esitöihin viitaten, että aikaisemmasta vapaan todistelun periaatteeseen pohjautuvasta lähtökohtaisesti sallivasta suhtautumisesta on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksen myötä siirrytty tilanteeseen, jossa ylimääräisen tiedon käyttämiseen näyttönä suhtaudutaan entistä rajoitetummin. Esityöt viittaavat siihen, että säännöksen 1 ja 2 momentissa säädetyt esitutkinnan edellytykset soveltuvat myös, kun tuomioistuin päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä.

9. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu lain sanamuodon mukaisen tulkinnan ja pakkokeinolain perustuslainmukaisuuden (säätämisjärjestyksen) puhuvan vahvasti sen puolesta, että ylimääräisen tiedon käyttämisen rajat pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momenteissa tarkoittavat samalla todistamis- ja hyödyntämiskieltoa eli sallittavan esitutkinta- ja oikeudenkäyntiaineiston rajoja (ks. Pölönen-Tapanila, Todistelu oikeudenkäynnissä (Helsinki 2015), s. 275-276 ja Rautio-Frände, Todistelu. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari (Helsinki 2016), s. 191-192).

10. Näistä syistä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden päätöksen perustelut ja lopputuloksen.

Päätöslauselma

Syyttäjän valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen, Hagar Nordström (eri mieltä) ja Petteri Korhonen

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Hovioikeudenneuvos Hagar Nordström

Olen samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö mitä tulee perustelujen kohtiin 1-3. Sen lisäksi lausun seuraavaa:

4. Pakkokeinolakia sovelletaan ensisijaisesti rikoksen tutkinnassa vaikkakin siinä on viittauksia tuomioistuinmenettelyyn pääasiassa (esimerkiksi 10 luvun 56 § 1 momentti alkuperäisessä muodossaan, SK 806/2011). Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksessa lainsäätäjän nimenomaisena tarkoituksena on ollut saattaa kaikki todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevat säännökset selkeäksi, johdonmukaiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi kokonaisuudeksi (HE 46/2014 vp s. 23). Hylkään A:n väitteen siitä, että pakkokeinolain 10 luvun 56 § tulisi soveltaa erityislakina harkittaessa todistelun sallivuutta.

5. Suomen perustuslain 10 § 2 momentin mukaan muun muassa puhelun salaisuus on loukkaamaton, mutta 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä ja turvallisuustarkastuksessa sekä vapaudenmenetyksen aikana. Kyseisen säännöksen nojalla on säädetty pakkokeinolain 10 luvun 56 § 1 ja 2 momentissa olevat rajoitukset.

6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § 1 momentin mukaan tuomioistuin ei saa hyödyntää todistetta, joka on saatu kiduttamalla, ja 2 momentin mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää tiettyjen vaitiolo-oikeuksien vastaisesti hankittua todistetta. Edelleen 3 momentin mukaan, johon syyttäjä siis tässä tapauksessa vetoaa, tuomioistuin saa muussa tapauksessa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

7. Telekuuntelutallenne on käytännössä ainoa todiste A:ta vastaan. Sen luotettavuutta voidaan pitää hyvänä. Yhteiskunnan intressissä on, että huumausainerikos selvitetään. Nämä seikat puhuvat todisteen sallimisen puolesta.

8. Edelleen on huomattava, että todistetta ei ole hankittu laittomasti.

9. Sen sijaan hankkimistapaan on liittynyt puhelinsalaisuuden murtaminen ja harkittavaksi tulee, kuinka vakava tämä oikeudenloukkaus on. Säännöksen esitöissä (HE 46/2014 vp s. 93) on käsitelty todisteiden hankkimistapoina kidutusta lähenevää epäinhimillinen tai halventava kohtelu, tai todisteen hankkiminen viranomaisen suorittamalla tahallisella rikoksella. Totean, että telekuuntelussa saatu niin sanottu ylimääräinen tieto ei ole verrattavissa näihin tilanteisiin. Totean edelleen, että perustuslakivaliokunta ei ole lausunnossaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisesta (PeVL 39/2014 vp) maininnut väitettyä ristiriitaa vaan esittänyt, että lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Näin olen on katsottava, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § 3 momentin tiukat edellytykset vastaavat perustuslain 10 § 3 momentissa säädettyjä tilanteita, jolloin puhelinsalaisuus on murrettavissa.

10. Harkitsen kokonaisuutena, että telekuunteluliitteen salliminen ei vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista eikä näiden todisteiden sallimiselle siten ole estettä. Samasta syystä todisteluna voidaan esittää A:n ja kanssasyytetyn esitutkintakertomukset.

11. Muutan käräjäoikeuden 5.10.2016 antaman päätöksen ja sallin syyttäjän vedota todisteena telekuunteluliitteeseen sekä A:n ja kanssasyytetyn esitutkintakertomuksiin.

Ei lainvoimainen.

+

Asiassa on kysymys siitä, onko luotonsaaja peruuttanut luottosopimuksen pätevällä tavalla, kun hän on erillistä peruuttamisilmoitusta tekemättä palauttanut lainaksi saamansa pääoman luotonantajalle luottosopimuksen peruttamiselle säädetyn määräajan kuluessa.

TUUSULAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 30.6.2016

ASIAN KÄSITTELY TUUSULAN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Kantaja A Oy
Vastaaja B

Asia Velkasuhteeseen perustuva saatava

Vireille 13.4.2015 Viite: 183859

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

ASIAN RIIDATON TAUSTA

B on ottanut A Oy:ltä 9.5.2014 solmitulla lainasopimuksella 2000,00 euron lainan. Laina on maksettu vastaajan pankkitilille. A Oy:n järjestelmään on kirjautunut 2000,00 euron suoritus 19.5.2014 B:ltä. Laina olisi alkuperäisen sopimuksen mukaan pitänyt maksaa takaisin kuukausittain 9 erässä alkaen 8.6.2014.

Kanne

Vaatimukset

Kantaja on vaatinut, että vastaaja velvoitetaan suorittamaan kantajalle.

1. Pääoma: 560,07 euroa. Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava 05.03.2015 alkaen. Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan. Selite: Lainasopimus.

2. Korkosaatava: 19,82 euroa. Selite: Maksamattomia luottokorkoja.

3. Kulut: 86,46 euroa. Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 23.7.2015 alkaen. Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Maksamattomia järjestelypalkkioita.

4. Kulut: 30,00 euroa. Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 23.7.2015 alkaen. Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Maksamattomia tilinhoitomaksuja.

5. Kulut: 20,00 euroa. Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 23.7.2015 alkaen. Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Perintäkulut.

6. Oikeudenkäyntikulut: 80,00 euroa. Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä alkaen. Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan. Selite: Oikeudenkäyntikulut.

7. Oikeudenkäyntikulut: 65,00 euroa. Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä alkaen. Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan. Selite: Oikeudenkäyntimaksu.

Perusteet

B on laiminlyönyt sopimusvelvoitteensa, eikä ole reagoinut toistuviin maksuhuomautuksiin. A Oy:llä on oikeus lainasopimuksen ehtojen mukaisesti irtisanoa sopimus ja vaatia koko lainasummaa maksettavaksi perintäkuluineen, kun vastaajan maksuviivästys oli erän tai sen osankin osalta enemmän kuin yksi kuukausi.

A Oy:n järjestelmään on kirjautunut 2000,00 euroa 19.5.2014, jonka jälkeen B:lle on 21.5.2014 lähetetty kirje, jonka mukaan kyseinen suoritus käytetään automaattisesti seuraaviin lainaeriin niiden eräännyttyä. B:tä on pyydetty ilmoittamaan, mikäli hän haluaa, että suoritus kohdistetaan luoton pääomaan. A Oy:lle ei ole saapunut luoton peruutusilmoitusta. B on ollut yhteydessä A Oy:n asiakaspalveluun ensimmäisen kerran 5.1.2015.

A Oy ei ole pyytänyt palauttamaan summaa kolmen päivän sisällä B:n väitteen mukaisesti, vaan laina pyydetään palauttamaan välittömästi ja viimeistään 30 päivän sisällä peruutusilmoituksen lähettämisestä.

Vastaus

Vaatimukset

Vastaaja on vastustanut kannetta ja pyytänyt, että käräjäoikeus hylkää kantajan vaatimukset.

Perusteet

A Oy:n lainalla on ollut 14 vuorokauden peruutusoikeus. B on 14.5.2015 ilmoittanut haluavansa irtisanoa lainan. A Oy on pyytänyt B:tä palauttamaan lainan kolmen päivän kuluessa. B on palauttanut rahat 16.5.2014. Joulukuussa 2014/tammikuussa 2015 A Oy:ltä on tullut kirje, jonka mukaan seuraava lainaosuus on erääntynyt joulukuussa. B on ollut yhteydessä A Oy:öön, josta on ilmoitettu, ettei se ole vastaanottanut irtisanomisilmoitusta ja suoritus on otettu ennakkomaksuna. B on 19.5.2014 ilmoittanut A Oy.lle palauttaneensa rahat ja tiedustellut tuleeko tästä lisäkustannuksia. A Oy ei vastannut viestiin. Lainaehdoissa on lukenut, että A Oy voi veloittaa järjestelypalkkion 389,00 euroa, mikäli laina maksetaan ennenaikaisesti takaisin. B ei ole käsittänyt, että näin tosiasiassa tehdään.

Todistelu

Kirjalliset todisteet
Kantaja

1) A Oy:n lähettämä kirje B:lle 21.5.2014
2) Lista B:n kanssa käydystä sähköpostikeskustelusta

Vastaaja
1) Sähköpostiviestejä 5. - 8.1.2015
2) Pankkitiliote 1. - 31.5.2014
3) Lainasopimus 9.5.2014
4) A Oy:n sopimusehdot

Käräjäoikeuden ratkaisu

Perustelut

Asiassa on riidatonta, että B on ottanut A Oy:ltä 9.5.2014 solmitulla lainasopimuksella 2000,00 euron lainan, joka on maksettu vastaajan pankkitilille. A Oy:n järjestelmään on kirjautunut B:ltä 2000,00 euron suoritus 19.5.2014.

B:n kirjallisena todisteena 4 esittämien A Oy:n sopimusehtojen mukaan lainansaajan tulee suorittaa lainan lyhennyserät sopimuksen mukana tulevan lyhennysaikataulun mukaisesti. Lainansaajalla on oikeus peruuttaa laina ilmoittamalla siitä lainanantajalle 18 päivän kuluessa lainan siirtymisestä asiakkaan tilille, jolloin lainansaajan tulee palauttaa välittömästi ja viimeistään 30 päivän kuluessa peruuttamisilmoituksen lähettämisestä lainasopimuksen nojalla saamansa kaikki varat sen uhalla, että peruuttaminen muutoin raukeaa. Lainasopimus tulkitaan päättyneeksi, kun lainan pääoma on korkoineen kokonaisuudessaan maksettu.

B:n kirjallisesta todisteesta 3 ilmenee, että B on ottanut 9.5.2014 A Oy:ltä 2000 euron luoton, jonka laina-aika on ollut 9 kuukautta ja lyhennystapa tasalyhennys 8.6.2014 alkaen. Lainasopimuksen mukaan lyhennyksen lisäksi lainasta on peritty korko, järjestelypalkkio ja tilinhoitomaksut. Järjestelypalkkio on lainasopimuksen mukaan voitu veloittaa lainansaajalta kokonaisuudessaan myös silloin, kun järjestelypalkkio on jaettu lainaerien kesken, ja lainansaaja maksaa lainan ennenaikaisesti takaisin. B:n kirjallisesta todisteesta 2 käy ilmi hänen A Oy:lle 16.5.2014 tekemänsä 2000 euron suoritus.

A Oy:n kirjallisesta todisteesta 1 ilmenee, että B:lle on lähetetty 21.5.2014 kirje, jossa on todettu, että B:n tekemä 2000 euron suoritus käytetään automaattisesti seuraavien lainaerien hyväksi niiden eräännyttyä. B:tä on pyydetty ilmoittamaan, mikäli hän haluaa, että suoritus kohdistetaan luoton pääomaan. A Oy:n kirjallisesta todisteesta 2 sekä B:n kirjallisesta todisteesta 1 käy ilmi, että B on ollut yhteydessä A Oy:n asiakaspalveluun lainasopimuksen solmimisen jälkeen ensimmäisen kerran vasta 5.1.2015. Asiassa on jäänyt näyttämättä, että B olisi ottanut yhteyttä A Oy:n asiakaspalveluun edellä mainittujen ajankohtien välissä.

Koska B ei ole toimittanut A Oy:Ile luoton peruuttamisilmoitusta, on A Oy voinut lainasopimuksen ja sitä koskevien sopimusehtojen nojalla katsoa B:n 2000 euron suorituksen ennakkomaksuksi ja käyttää sen seuraavien lainaerien hyväksi niiden eräännyttyä. Tämän vuoksi B on velvollinen suorittamaan A Oy:lle sen vaatimat määrät.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. A Oy on voittanut asian, joten B on velvollinen korvaamaan A Oy:n oikeudenkäyntikulut 145 euroa, jotka on määrältään kohtuulliset.

Tuomiolauselma

Vastaaja B velvoitetaan suorittamaan kantajalle A Oy:lle pääomaa 560,07 euroa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 5.3.2015 alkaen, korkosaatavaa 19,82 euroa, maksamattomia järjestelypalkkioita ja tilinhoitomaksuja 116,46 euroa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen tiedoksiantopäivästä 23.7.2015 alkaen, perintäkuluja 20,00 euroa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen tiedoksiantopäivästä 23.7.2015 alkaen sekä oikeudenkäyntikuluja 145,00 euroa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä.

Asian on ratkaissut:
käräjänotaari Vesa Manninen

Helsingin hovioikeudentuomio 2.3.2017

Asian käsittely hovioikeudessa

Valittaja B

Vastapuoli A Oy

B:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 26.9.2016.

Valitus

B on vaatinut, että A Oy:n kanne hylätään ja että A Oy velvoitetaan korvaamaan hänen kulunsa asiassa 900 eurolla ja suorittamaan hänelle korvausta vuoden kestäneestä asian hoitamisesta.

B oli tehnyt A Oy:n kanssa 2.000 euron lainasopimuksen 9.5.2014, minkä jälkeen raha oli siirretty B:n tilille. B oli tehnyt samaan aikaan lainahakemuksen erääseen pankkiin, josta lainapäätös oli tullut viiveellä. Pankin lainaehdot olivat olleet paremmat kuin Oy:n ehdot. B oli päättänyt peruuttaa A Oy:n lainasopimuksen ja maksaa lainan etuajassa takaisin. B oli ilmoittanut 14.5.2014 A Oy:lle, että hän halusi irtisanoa lainasopimuksen. B oli 16.5.2014 maksanut koko summan A Oy:n tilille ja ilmoittanut siitä sähköpostitse A Oy:lle.

Vastaus

A Oy on vaatinut, että valitus hylätään.

A Oy:n järjestelmään oli 19.5.2014 kirjautunut 2.000 euroa. A Oy oli lähettänyt B:lle 21.5.2014 postitse kirjeen, jossa yhtiö oli ilmoittanut, että kyseinen suoritus käytetään automaattisesti seuraaviin lainaeriin niiden eräännyttyä ja B:tä pyydettiin ottamaan yhteyttä, mikäli hänellä oli ollut tarkoitus käyttää suoritus luoton pääomaan. Edellä mainittu kirje oli lähtenyt järjestelmästä automaattisesti, mistä syystä B:n olisi ollut välttämätöntä ottaa yhteyttä, jotta yhtiön asiakaspalvelu olisi käsitellyt asian peruutuksena. Yhtiön järjestelmä oli käyttänyt B:n suorituksen automaattisesti lainaeriin niiden eräännyttyä. Yhtiölle ei ollut koskaan saapunut luoton peruutusilmoitusta. B oli ottanut yhteyttä yhtiön asiakaspalveluun ensimmäisen kerran vasta 5.1.2015. Yhtiön tietojärjestelmän mukaan B oli ottanut useita kertoja yhteyttä asiakaspalveluun tammikuussa 2015 vain sähköpostitse.

Luottokorko ajalta 9.5.2014 – 19.5.2014 on 10,90 euroa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

B on saanut A Oy:ltä 9.5.2014 solmitulla lainasopimuksella 2.000 euron suuruisen luoton, joka on siirretty hänen pankkitililleen 12.5.2014. Lainasopimuksen liitteenä olevan lyhennysaikataulun mukaan luotto oli tarkoitus maksaa takaisin yhdeksässä erässä siten, että ensimmäinen maksuerä olisi ollut 30 päivän kuluttua sopimuksen solmimisesta. B on kuitenkin maksanut luoton pääoman kokonaisuudessaan takaisin A Oy:lle jo 16.5.2014, mikä suoritus on kirjautunut A Oy:n järjestelmään 19.5.2014. Kuluttajansuojalain mukaan kuluttajalla on laissa lähemmin säädetyin tavoin oikeus peruuttaa kuluttajaluottosopimus vielä sen jälkeen, kun lainaksi saadut varat on luovutettu kuluttajalle. A Oy on käsitellyt B:n tekemää maksusuoritusta luoton ennakkomaksuna ja kohdistanut sen luottosopimuksen mukaisiin lainaeriin niiden eräännyttyä. Tämän johdosta luotosta on A Oy:n mukaan edelleen maksamatta pääomaa 560,07 euroa ja luottokorkoa 19,82 euroa. Asiassa on kysymys siitä, onko B peruuttanut luottosopimuksen pätevällä tavalla.

Sovellettavat säännökset ja A Oy:n luottoehdot

Kuluttajansuojalain 7 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan kuluttajalla on oikeus peruuttaa kuluttajaluottosopimus ilmoittamalla siitä luotonantajalle pysyvällä tavalla 14 päivän kuluessa sopimuksen tekemisestä tai siitä myöhäisemmästä ajankohdasta, jona kuluttaja on saanut 17 tai 45 §:n mukaiset tiedot sisältävän kappaleen luottosopimuksesta kirjallisesti tai sähköisesti. Pykälän 2 momentin mukaan, jos kuluttaja peruuttaa sopimuksen, häneltä saa vaatia korvauksena luoton koron ajalta, jonka luotto on ollut hänen käytettävissään. Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajan on viivytyksettä ja viimeistään 30 päivän kuluttua peruuttamisilmoituksen lähettämisestä palautettava luotonantajalle luottosopimuksen nojalla saamansa varat sekä suoritettava 2 momentin mukaiset korvaukset uhalla, että peruuttaminen muutoin raukeaa. Kuluttaja saa kuitenkin pidättäytyä täyttämästä omaa maksuvelvollisuuttaan, kunnes luotonantaja täyttää oman vastaavan velvollisuutensa.

A Oy:n yleisten lainaehtojen mukaan lainansaajalla on oikeus peruuttaa laina ilmoittamalla siitä lainanantajalle 18 päivän kuluessa lainan siirtymisestä asiakkaan tilille, jolloin lainansaajan tulee palauttaa välittömästi ja viimeistään 30 päivän kuluessa peruuttamisilmoituksen lähettämisestä lainasopimuksen nojalla saamansa kaikki varat sen uhalla, että peruuttaminen muutoin raukeaa. Lisäksi todisteena on esitetty "vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot", joiden kohdassa "Rahoituspalvelujen etämyynnin yhteydessä annettavat lisätiedot" alakohdassa 6 on todettu peruuttamisoikeuden käytöstä seuraavaa: "Luotto voidaan peruuttaa 18 vuorokauden sisällä. Peruuttamisilmoitus tulee tehdä kirjallisesti yksilöiden se omalla nimellä ja sopimusnumerolla tai henkilötunnuksella. Luotosta peritään korko ajalta, jolla se on ollut kuluttajan käytettävissä. Peruutus tulee lähettää kohdassa 1. ilmoitettuun luotonantajan osoitteeseen."

Asian arviointi

B on väittänyt, että hän oli ennen lainan maksamista takaisin peruuttanut lainasopimuksen sähköpostin välityksellä. B ei kuitenkaan ole esittänyt näyttöä väittämänsä peruuttamisilmoituksen lähettämisestä. Siten asiassa on arvioitava yksinomaan sitä, onko B peruuttanut luottosopimuksen pätevällä tavalla, kun hän on peruuttamiselle säädetyn määräajan kuluessa palauttanut lainaksi saamansa pääoman luotonantajalle.

Kuluttajansuojalain 7 luvussa ei ole täsmennetty sitä, mitä 20 §:n 1 momentissa tarkoitetaan ilmoittamisella "pysyvällä tavalla". Kyseisellä lainkohdalla on pantu täytäntöön direktiivin 14 artiklan 1 kohta ja 3 kohdan a alakohta. Direktiivin 14 a artiklan 3 kohdan a alakohdan mukaan jos kuluttaja käyttää peruuttamisen oikeuttaan, hänen on peruuttamisen voimaansaattamiseksi ilmoitettava siitä ennen 1 kohdassa tarkoitetun määräajan päättymistä luotonantajalle niiden tietojen mukaisesti, jotka luotonantaja on toimittanut 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan mukaisesti, tavalla, joka voidaan todentaa kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Määräaikaa katsotaan noudatetun, jos tämä ilmoitus on lähetetty ennen määräajan päättymistä kirjallisena tai luotonantajan saatavilla ja käytettävissä olevalla muulla pysyvällä välineellä. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että aikaisemmin voimassa olleessa laissa peruuttamiselle ei ollut asetettu mitään muotovaatimuksia eli peruuttamisen oli voinut tehdä esimerkiksi puhelimella, mutta jatkossa peruuttamisesta olisi ilmoitettava luotonantajalle pysyvällä tavalla eli esimerkiksi kirjeellä tai sähköpostilla. Sen sijaan kuluttajan ei tarvitsisi edelleenkään perustella peruuttamisoikeuden käyttämistä (HE 24/2010 vp).

Kuluttajansuojalain 7 luvun 7 §:n 7 kohtaan sisältyy määritelmä siitä, mitä 7 luvussa tarkoitetaan tietojen antamisella pysyvällä tavalla. Sillä tarkoitetaan tietojen antamista kuluttajalle henkilökohtaisesti kirjallisesti tai sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa ne muuttumattomina. Tämä määritelmä koskee siten vain elinkeinonharjoittajan kuluttajalle antamia tietoja ja se on säädetty turvaamaan kuluttajan asemaa. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaankin, että tarkoituksena on turvata se, että kuluttaja saa annettavat tiedot siten, että hän voi säilyttää tiedot ja tarvittaessa vedota niihin (HE 24/2010 vp).

Edellä kerrotusti kuluttajansuojalaissa luoton peruuttamistoimi on jaettu kahteen vaiheeseen. Kuluttajan on määräajassa ilmoitettava luotonantajalle peruuttamisoikeutensa käyttämisestä, minkä jälkeen kuluttajalla on vielä 30 päivää aikaa palauttaa luotonantajalle luottosopimuksen nojalla saamansa varat. Tässä tapauksessa B on ilmoittamiselle säädetyssä määräajassa palauttanut saamansa varat. Hovioikeus katsoo, että peruuttamisen muotovaatimuksen tarkoituksena on ennen kaikkea se, että tahdonilmaisu on jälkikäteen todennettavissa. Varojen palauttaminen on sinänsä tällainen jälkikäteen todennettavissa oleva toimi. Varat ovat palautuneet A Oy:lle viikon kuluttua siitä, kun B on saanut ne käyttöönsä ja noin kolme viikkoa ennen kuin ensimmäinen maksuerä olisi luottosopimuksen mukaan erääntynyt maksettavaksi. Koska A Oy on käsitellyt B:n maksusuoritusta luoton ennakkosuorituksena, A Oy:n mukaan luotosta on edelleen maksamatta pääomaa 560,07 euroa ja luottokorkoa 19,82 euroa. Sen sijaan jos A Oy olisi käsitellyt maksua sopimuksen peruuttamisena, B olisi velvollinen maksamaan ainoastaan koron niiltä päiviltä, jolloin luotto on ollut hänen käytettävissään. B ei sinänsä ole tehnyt erikseen peruuttamisilmoitusta. Näissä olosuhteissa A Oy ei kuitenkaan ole voinut olla siinä käsityksessä, ettei B ollut tarkoittanut peruuttaa luottosopimusta. Näin ollen A Oy ei voi vedota siihen, että sen luottoehtojen mukaan maksusuoritusta olisi pidettävä luoton ennakkomaksuna erillisen peruuttamisilmoituksen puuttumisen johdosta. Hovioikeus viittaa varallisuusoikeudellista oikeustoimista annetun lain 32 §:n 1 momentin säännökseen. Sen mukaan jos jonkun tahdonilmaisu on erhekirjoituksen tai muun hänen erehdyksensä johdosta saanut toisen sisällyksen, kuin on tarkoitettu, ei tahdonilmaisu sellaisena sido sen antajaa, jos se, johon tahdonilmaisu on kohdistettu, tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksestä.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A Oy:llä olisi ainoastaan oikeus saada korko siltä ajalta, jonka luotto on olut B:n käytettävissä, mistä tässä asiassa ei ole kysymys. Siten A Oy:n kanne on hylättävä ja B on vapautettava kaikesta maksu- ja korvausvelvollisuudesta yhtiölle.

Asianosaiskulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat oikeudenkäynnin valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset. Korvausta suoritetaan myös oikeudenkäynnin asianosaiselle aiheuttamasta työstä ja oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvästä menetyksestä.

Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 107/1998 vp s. 19) on todettu, että mainitun lainkohdan nojalla asianosaiselle itselleen suoritettavan oikeudenkäyntikulujen korvauksen tulee olla poikkeuksellista eikä korvausta voida tuomita oikeudenkäyntiin osallistumisesta tai siihen valmistautumisesta aiheutuvasta tavanomaisesta vaivannäöstä. Asianosaiselle itselleen määrättävä korvaus rajoittuukin lähinnä tilanteisiin, joissa asianosainen itse on ammattitaitonsa tai erityisosaamisensa perusteella tehnyt sellaisia oikeudenkäynnin kannalta välttämättömiä paljon aikaa vaatineita toimenpiteitä, jotka muun suorittamina olisivat myös asiamiehen tai avustajan laskuttamia kulueriä. Oikeudenkäyntiin suoraan liittyvä menetys voi olla oikeudenkäyntimenettelystä asianosaiselle henkilökohtaisesti aiheutuva kustannus tai muu rahallinen tappio. Hovioikeus katsoo, että B:ltä hovioikeuden osalta perittävä oikeudenkäyntimaksu 500 euroa on sellainen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvä kustannus, jonka A Oy on velvollinen korvaamaan B:lle. Muilta osin B:llä ei ole oikeutta saada korvausta kuluistaan hovioikeudessa. B ei ole vaatinut korvausta asianosaiskuluistaan käräjäoikeudessa, joten hänellä ei ole oikeutta vaatia korvausta niiden osalta enää hovioikeudessa.

Tuomiolauselma

Kanne hylätään ja käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

B vapautetaan kaikesta maksu- ja korvausvelvollisuudesta A Oy:lle.

A Oy velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi asianosaiskuluista hovioikeudessa 500 euroa.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen
hovioikeudenneuvos Terhi Mattila
Hovioikeudenneuvos Arja Mäki

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa

Vankeusvangit A, B ja C olivat epäiltyinä vankilan ulkoilupihalla 17.12.2014 tapahtuneista pahoinpitelyistä. Heitä oli epäillyn pahoinpitelyn jälkeen vankeinhoitoviranomaisen tekemän päätöksen perusteella pidetty erillään muista vangeista 19.12.2014–2.1.2015. Lisäksi heidät oli 2.1.2015 lukien sijoitettu vankilan varmuusosastolle. Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:lle, B:lle ja C:lle rangaistusta vankilan ulkoilupihalla tehdystä pahoinpitelystä. A, B ja C vaativat, että syyte tulee jättää ne bis in idem -periaatteen johdosta tutkimatta, koska heille oli määrätty vankeinhoitoviranomaisten toimesta rangaistukset.

Vankien erillään pitämisen ja varmuusosastolle sijoittamisen ei katsottu olevan sellainen rikosoikeudellinen seuraamus, joka olisi estänyt kahteen kertaan syyttämistä ja rankaisemista koskevan kiellon (ne bis in idem) vuoksi syytteiden tutkimisen tuomioistuimessa. Syyte voitiin tutkia ja A, B ja C tuomittiin rangaistukseen pahoinpitelystä.

Hyvinkään käräjäoikeuden tuomio 8.3.2016

Syyte

Syyttäjä vaati A:lle, B:lle ja C:lle kullekin erikseen rangaistusta pahoinpitelystä. Syytteen mukaan A, B ja C olivat kukin yhdessä ja osin erikseen kohdistaneet vankilan ulkoilupihalla väkivaltaa toiseen vankiin syyllistynen menettelyllään pahoinpitelyyn.

Vaatimus syytteiden tutkimatta jättämisestä

Vastaajat A, B ja C vaativat, että heihin kohdistetut syytteet tulee jättää tutkimatta, koska heille oli jo määrätty rangaistus syytteissä mainittujen tekojen vuoksi. Vastaajat A, B ja C olivat esittäneet kukin osaltaan Rikosseuraamuslaitoksen 30.12.2014 antamat päätökset, joiden mukaan Rikosseuraamuslaitos oli päättänyt, että A, B ja C sijoitetaan vankilan varmuusosastolle vankeuslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 2 momentin perusteella 2.1.2015 lukien. Päätöksien perusteluina oli viitattu liitteenä oleviin perustelumuistioihin, joiden mukaan varmuusosastolle sijoittaminen oli turvaamistoimenpide, jolla pyrittiin estämään rikollisen toiminnan jatkaminen vankilassa.

Käräjäoikeuden tuomio

Käräjäoikeus totesi, että vastaajat oli sijoitettu varmuusosastolle vankeuslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 2 momentin perusteella. Esitettyjen päätösten perusteella käräjäoikeus katsoi, että kyseessä oli ollut vankien osastolle sijoittamista koskevat ratkaisut, jotka olivat perusteet vankilan turvallisuuden ylläpitämiseen. Näin ollen kyseessä ei ollut vastaajille rangaistuksena määrättävä seuraamus. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2016:1 käsitellyssä tapauksessa vangille oli määrätty vankilassa nimenomaan vankeuslain 15 luvun mukainen kurinpitorangaistus. Näin ollen korkeimman oikeuden ratkaisu ei soveltunut nyt käsiteltävänä olevan tapaukseen. Edellä esitetyn perusteella käräjäoikeus hylkäsi vastaajien vaatimuksen syytteiden tutkimatta jättämisestä.

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n, B:n ja C:n syyllistyneen pahoinpitelyihin ja tuomitsi heidät rangaistukseen pahoinpitelyistä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Raija Sertti.

Hovioikeuden tuomio 24.2.2017

Valitukset

A, B ja C ovat vaatineet, että syytteet jätetään tutkimatta.

A totesi valituksessaan, että syytteessä tarkoitettu tapahtuma oli sattunut vankilassa 17.12.2014. A oli tämän vuoksi 19.12.2014 määrätty eristyksiin ja siirretty 2.1.2015 vankilan varmuusosastolle, jossa hän oli ollut ainakin kolmen kuukauden ajan. A oli siten saanut väitetyistä pahoinpitelyistä jo rangaistuksen, joka esti syytteen tutkimisen. Ratkaisevaa merkitystä ei ollut sillä, että varmuusosastolle sijoittamista nimitettiin turvaamistoimenpiteeksi. Olennaista oli se, että sijoitus rajoitti vangin oikeuksia huomattavasti ja oli rangaistusluonteinen. Kysymys oli sen kaltaisesta seuraamuksesta, joka kuului Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetyn ne bis in idem -säännön soveltamisalaan.

B totesi omalta osaltaan, että syytteessä tarkoitettu tapahtuma oli sattunut vankilassa 17.12.2014. B oli tämän vuoksi 19.12.2014 määrätty eristyksiin ja siirretty 2.1.2015 vankilan varmuusosastolle, jossa hän oli ollut 23.2.2016 asti. B oli siten saanut väitetystä pahoinpitelystä jo rangaistuksen, joka esti syytteen tutkimisen. Ratkaisevaa merkitystä ei ollut sillä, että varmuusosastolle sijoittamista nimitettiin turvaamistoimenpiteeksi. Olennaista oli se, että sijoitus rajoitti vangin oikeuksia huomattavasti ja oli rangaistusluonteinen. Kysymys oli sen kaltaisesta seuraamuksesta, joka kuului Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetyn ne bis in idem -säännön soveltamisalaan.

C totesi perusteinaan, että hänet oli tapahtuman vuoksi 19.12.2014 määrätty eristyksiin ja siirretty 2.1.2015 vankilan varmuusosastolle, jossa hän oli ollut 19.2.2016 asti. Kaksi viikkoa jatkunut eristäminen oli vastannut sisällöltään tosiasiallisesti kurinpitoseuraamuksellista yksinäisyysrangaistusta, jossa C oli suorittanut toimet yksin. Yli vuoden jatkunut varmuusosastosijoitus oli rajoittanut hänen vapauttaan laajemmin kuin normaalille osastolle sijoittaminen.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa ne bis in idem -säännön soveltamisalaan kuuluivat kaikki sellaiset tilanteet, joissa tekijälle määrätyt rangaistukset perustuivat samoihin tapahtumiin. Varmuusosastolle sijoittamista koskevassa päätöksessä oli selvästi todettu, että se oli tehty nimenomaan pahoinpitelyä koskevien epäilyjen vuoksi. Seuraamus oli tosiasialliselta sisällöltään ollut sanktionluonteinen ja perustunut epäilyyn rikoslaissa rangaistavaksi säädetystä teosta. Yleinen vankilaturvallisuus ei ollut edellyttänyt C:n täydellistä eristämistä kaikista muista vangeista. Kyse ei ollut vähäisestä seuraamuksesta, vaan myös ankaruutensa osalta selvästi rikosoikeudelliseen sanktioon rinnastettavasta seuraamuksesta. Rikosepäilyn johdosta määrätty eristys ja sitä seurannut varmuusosastolle sijoittaminen muodostivat sellaisen seuraamuksen, joka kuului kaksoisrangaistavuuskiellon soveltamisalaan.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitukset hylätään.

Rikosseuraamuslaitoksen 30.12.2014 antamista varmuusosastolle sijoittamista koskevista päätöksistä oli ilmennyt, että A:n, B:n ja C:n varmuusosastolle sijoittaminen oli perustunut epäiltyjen väkivaltarikosten lisäksi vankilaturvallisuuden vakavaan vaarantamiseen ja vakavien rikosten estämiseen. A:ta oli epäilty myös erilaisista järjestysrikkomuksista 14.3.2014 ja 1.6.2014. B oli syyllistynyt vankilassa 28.10.2013, 30.3.2014, 18.8.2014, 13.10.2014, 30.10.2014 ja 9.12.2014 järjestysrikkomuksiin, joista hänelle oli määrätty kurinpitorangaistus tai jotka oli annettu poliisin tutkittavaksi. C:n osalta aiempi varmuusosastosijoitus oli päättynyt samana päivänä kuin nyt kysymyksessä oleva epäilty pahoinpitely oli tehty. Aiemminkin syynä C:n varmuusosastosijoitukseen oli ollut epäily siitä, että C oli pahoinpidellyt toisen vangin. Kysymyksessä olevia sijoituspäätöksiä tuli siten arvioida myös vankilan järjestyksen ja sen rikkomisen näkökulmasta.

Varmuusosastolle sijoittaminen ei ollut lisärangaistus vaan turvaamistoimenpide, jolla pyrittiin estämään rikollisen tai siihen verrattavan toiminnan jatkaminen vankilassa. Erillään pitämisestä varmuusosastolla pitäminen erosi siten, että vankia ei varmuusosastolla välttämättä pidettäisi erillään muista samalle osastolle sijoitetuista vangeista. Osaston sisällä olot pyrittäisiin luomaan mahdollisimman normaaleiksi. Varmuusosastolle sijoittamisesta aiheutui joitakin rajoituksia vangin oikeuksiin ja olosuhteisiin. Olot varmuusosaston sisällä olivat kuitenkin suhteellisen samanlaiset kuin muillakin vankilan osastoilla ja vankien oikeuksia oli suhteellisen vähän rajoitettu. Varmuusosastolle sijoittamista ei siten ollut sen ankaruudenkaan perusteella syytä pitää rangaistusluonteisena.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Hyvinkään käräjäoikeus on 8.3.2016 tuominnut A:n, B:n ja C:n vankilan ulkoilupihalla 17.12.2014 tapahtuneista pahoinpitelyistä vankeusrangaistuksiin. A:ta, B:tä ja C:tä on turvaamistoimenpiteenä pidetty vankeuslain 18 luvun 5 §:n nojalla erillään muista vangeista 19.12.2014 lukien. Heidät on vankeuslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 2 momentin nojalla 2.1.2015 lukien sijoitettu varmuusosastolle. A, B ja C ovat valituksissaan katsoneet, että kysymyksessä olevan rikosepäilyn johdosta heille määrätty eristys ja sitä seurannut varmuusosastolle sijoittaminen muodostivat sellaisen seuraamuksen, joka kuuluu kaksoisrangaistavuuskiellon soveltamisalaan, eikä syytettä voisi tämän vuoksi tutkia. Asiassa on siten hovioikeudessa ratkaistavana, onko erillään pitämistä ja varmuusosastolle sijoittamista pidettävä sellaisena rikosoikeudellisena rangaistuksena, että niin kutsuttu ne bis in idem -sääntö soveltuisi asiaan.

Sijoittamista, kurinpitoa ja turvaamistoimenpiteitä vankilassa koskevasta sääntelystä

Sijoittamisesta vankilassa säädetään vankeuslain 5 luvussa. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan vankilassa voi olla valvonnan asteeltaan ja toiminnoiltaan erilaisia osastoja. Pykälän 2 momentin mukaan osastolle sijoittamisessa on otettava huomioon rangaistusajan suunnitelma, vangin yksilölliset ominaisuudet, ikä, vangin mahdollisuudet täyttää osallistumisvelvollisuutensa sekä vankilan järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen, vangin tai muun henkilön turvallisuus ja rikollisen toiminnan estäminen.

Mainitun luvun 5 §:n mukaan rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikön päätöksellä voidaan vankilaan turvallisuussyistä perustaa muusta vankilasta eristetty osasto (varmuusosasto). Varmuusosastolle sijoitetun vangin oikeuksia ei saa rajoittaa enempää kuin mitä varmuusosastolle sijoittamisesta välttämättä aiheutuu. Varmuusosastolle sijoitettua vankia ja hänen terveydentilaansa on tarkoin seurattava.

Mainitun luvun 6 §:n 1 momentin mukaan vanki voidaan sijoittaa varmuusosastolle muun muassa, jos on perusteltua syytä epäillä, että vanki syyllistyy tekijänä tai osallisena rikoslain 50 luvun 1, 2 tai 4 §:ssä tarkoitettuun rikokseen tai syyllistyy muuhun rikokseen, josta säädetty ankarin rangaistus olisi vähintään 4 vuotta vankeutta. Pykälän 2 momentin mukaan vanki voidaan sijoittaa varmuusosastolle myös, jos hän on vakavasti vaarantanut vankilan turvallisuutta tai jos sijoittaminen on perusteltua hänen oman turvallisuutensa takaamiseksi. Luvun 7 §:n 1 momentin mukaan varmuusosastolle sijoittamista ei saa jatkaa kauemmin kuin se on välttämätöntä.

Vankilan järjestyksestä ja kurinpidosta säädetään vankeuslain 15 luvussa. Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan vangille voidaan määrätä kurinpitorangaistus, jos vanki syyllistyy järjestysrikkomukseen. Järjestysrikkomus on muun muassa syyllistyminen vankilassa rikokseen, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa.
Tekoaikana voimassa olleen vankeuslain 15 luvun 4 §:n 1 momentin (767/2005) mukaan jollei muistutusta pidetä riittävänä seuraamuksena, vangille voidaan määrätä kurinpitorangaistuksena: 1) varoitus; 2) vapaa-ajan toimintaan osallistumisen, rahan tai muiden maksuvälineiden käytön tai omaisuuden hallussapidon rajoittaminen enintään 30 vuorokauden ajaksi (oikeuksien menetys); tai 3) sijoittaminen yksinäisyyteen enintään 14 vuorokauden ajaksi (yksinäisyysrangaistus).

Turvaamistoimenpiteistä ja voimakeinojen käytöstä säädetään vankeuslain 18 luvussa. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan turvaamistoimenpiteitä ovat sitominen, tarkkailu, eristämistarkkailu sekä erillään pitäminen sen mukaan kuin tässä luvussa säädetään.

Mainitun luvun 5 §:n 1 momentin mukaan vanki saadaan pitää erillään muista vangeista, jos se on välttämätöntä: 1) sen estämiseksi, että vanki vakavasti vaarantaa muun henkilön henkeä tai terveyttä; 2) ilmeisen karkaamis- tai vapauttamisyrityksen estämiseksi; 3) päihdyttävän aineen jatkuvan käytön tai rikoslain 50 luvun 1-4 §:ssä tarkoitetun huumausainerikoksen estämiseksi; tai 4) muun 1-3 kohtaa vastaavan, vankilan järjestystä vakavasti vaarantavan teon estämiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan erillään pidettävän oikeuksia ei saa rajoittaa enemmän kuin erillään pitämisestä välttämättä aiheutuu. Vankia ja hänen terveydentilaansa on tarkoin seurattava.

Kahteen kertaan syyttämistä ja rankaisemista koskeva kielto (ne bis in idem -sääntö)

Ne bis in idem -säännöstä eli kahteen kertaan syyttämistä ja rankaisemista koskevasta kiellosta säädetään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa, jonka mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

1. Onko kysymys samasta asiasta

Mainitun säännön soveltuvuutta harkittaessa on ensiksi ratkaistava kysymys siitä, onko syytteessä tarkoitetuissa teoissa ja vankilan tekemissä päätöksissä ollut kysymys samasta asiasta.

Erillään pitäminen on A:n, B:n ja C:n osalta perustunut Rikosseuraamuslaitoksen 30.12.2014 tekemien päätösten perustelumuistioiden mukaan kysymyksessä oleviin epäiltyihin pahoinpitelyihin. Tältä osin kysymys on siten ollut samasta asiasta kuin käräjäoikeuden tuomiossa mainituissa pahoinpitelyissä.

Rikosseuraamuslaitoksen päätöksen 30.12.2014 mukaan A:n osalta varmuusosastolle sijoittamista on perusteltu nyt kysymyksessä olevien pahoinpitelyjen lisäksi sillä, että A oli 14.3.2014 painostanut vartijaa puheilla. Lisäksi henkilökunta oli 1.6.2014 kuullut A:n uhkaavan vartijan terveyttä keskustellessaan toisen henkilön kanssa osastolla. B:n varmuusosastolle sijoittamista on perusteltu pahoinpitelyn lisäksi sillä, että hänestä oli tehty ilmoitus sopimattomasta käytöksestä 30.3.2014. Hän oli kieltäytynyt virtsatesteistä 18.8.2014 ja 13.10.2014. Hänen sellistään oli lisäksi löytynyt huumausainetta 30.10.2014 ja 9.12.2014. C:n varmuusosastolle sijoittamista on perusteltu sillä, että hänen edellinen myös epäillystä pahoinpitelystä johtunut varmuusosastosijoituksensa oli päättynyt samana päivänä kuin syytteessä mainitut pahoinpitelyt on tehty. C:n viimeaikaisen käytöksen oli mainittu olleen erittäin ongelmallista. Rikosseuraamuslaitoksen 30.12.2014 antamien päätösten mukaan on ollut perusteltua syytä epäillä, että A, B ja C syyllistyvät vankeuslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa mainittuun rikokseen ja pykälän 2 momentissa mainittuun vankilaturvallisuuden vakavaan vaarantamiseen.

Hovioikeus toteaa, että A:n, B:n ja C:n sijoittaminen varmuusosastolle on osaksi johtunut käräjäoikeuden heidän syykseen lukemista 17.12.2014 tapahtuneista pahoinpitelyistä. Tämän vuoksi hovioikeus katsoo, että vankeusrangaistuksiin johtaneissa teoissa on ollut ne bis in idem -säännön soveltamisen kannalta kysymys osin samasta asiasta kuin siinä menettelyssä, joka on koskenut vankilan hallinnollisia turvaamistoimenpiteitä.

2. Onko kysymyksessä rikosasia

Toiseksi asiassa on ne bis in idem -säännön soveltamisen kannalta arvioitava sitä, ovatko vankilan turvaamistoimenpiteet ja nimenomaan erillään pitäminen ja varmuusosastolle sijoittaminen rikosoikeudellista menettelyä. Mikäli sinänsä samoihin tosiseikkoihin perustuvat seuraamukset eivät ole rikosoikeudellisia, ei ne bis in idem -sääntö tule sovellettavaksi. Tämä kysymys on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti ratkaistava niin sanottuja Engel-kriteerejä käyttäen. Nämä kriteerit ovat teon oikeudellinen luonnehdinta kansallisen oikeuden mukaan, teon todellinen luonne sekä määrättävissä olevan seuraamuksen luonne ja ankaruus. Jos ensimmäinen mainituista kriteereistä täyttyy eli teon katsotaan olevan kansallisen oikeuden mukaan rikoksena rangaistava, kysymys on aina rikosasiasta. Jos ensimmäinen kriteeri ei täyty, asian luonnetta on arvioitava kahden viimeksi mainitun, keskenään vaihtoehtoisen seikan perusteella. Arvioitavina ovat tällöin menettelyn rikosoikeusluonteisuus ja seuraamuksen merkitys. Jos vain yhtä kriteeriä soveltamalla ei päästä selkeään lopputulokseen, ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut tilannetta kokonaisharkinnan perusteella (KKO 2016:1, kohta 11).

2.1. Teon oikeudellinen luonnehdinta

A:lle, B:lle ja C:lle määrätyt turvaamistoimet ovat Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan olleet hallinnollisia toimenpiteitä, joilla on pyritty estämään rikollisen toiminnan jatkaminen vankilassa ja turvaamaan vankilan järjestys. Eristäminen ja varmuusosastolle sijoittaminen eivät siten ole rikosoikeudellisia seuraamuksia vaan uusien rikosten estämiseksi toimeenpantuja hallinnollisia turvaamistoimenpiteitä. Menettelyä ei siten voida Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan pitää rikosoikeudellisena. Ensimmäinen kriteeri ei asiassa täyty.

2.2. Teon todellinen luonne

Edellä esille tuotu huomioon ottaen asiassa on Engel-kriteerien mukaan arvioitava myös menettelyn todellista luonnetta. Teon rikosoikeudellista luonnetta arvioitaessa merkitystä on annettu muun ohessa sille, koskeeko seuraamus kaikkia kansalaisia samalla tavoin vai onko se rajoitettu koskemaan vain tiettyä henkilöpiiriä ja onko menettelyssä määrätty rikosoikeudellisena rangaistuksena pidettävä seuraamus, liittyykö seuraamukseen muutoin rankaisullinen elementti ja minkälaisia oikeushyviä seuraamuksen määräämisen mahdollistavalla säännöksellä pyritään suojaamaan (KKO 2016:1, kohta 12).

Tältä osin hovioikeus toteaa, että erillään pitäminen ja varmuusosastolle sijoittaminen koskevat vain vankeja. Niihin ei ole sisältynyt rangaistuksellista elementtiä, jota voidaan pitää rikosoikeudellisen seuraamuksen olennaisena osatekijänä. Vaikka niin syytteeseen kuin vankilan turvaamistoimenpiteisiin johtaneet tapahtumat ovat sinällään olleet samoja, ovat vankilan turvaamis- ja sijoittamistoimenpiteet perustuneet vankilan järjestyksen ja vakavien rikosten estämiseen tulevaisuudessa. A:ta, B:tä ja C:tä ei ole turvaamistoimenpidettä ja sijoittamista koskevissa menettelyissä syytetty tai rangaistu rikoksesta.

Vankeuslain turvaamistoimenpiteitä ja sijoittamista koskevien säännösten tarkoituksena ei ole rangaista vankeja vaan ehkäistä rikollisen toiminnan jatkaminen vankilassa ja varmistaa vankilan turvallisuutta. Tässä tapauksessa on perusteltua katsoa, että turvaamistoimenpiteisiin on päädytty yksinomaan vankilan järjestyksen ylläpitämisen vuoksi, vaikka toimenpiteisiin ryhtymisen pääasiallisena perusteena sinänsä olisikin ollut epäily A:n, B:n ja C:n syyllistymisestä vankilassa tapahtuneeseen pahoinpitelyyn. A:n, B:n ja C:n osalta syynä kysymyksessä oleviin toimenpiteisiin on lisäksi ollut myös muuta vankilan turvallisuutta vaarantavaa menettelyä.

2.3.Seuraamuksen ankaruus

Asiassa on Engel-kriteerien valossa arvioitava vielä seuraamuksen ankaruutta. Seuraamuksen luonnetta ja ankaruutta on arvioitu asiassa määrättävissä olevan seuraamuksen perusteella, mutta myös tosiasialliselle seuraamukselle on voitu antaa merkitystä (KKO 2016:1, kohta 12). Hovioikeus toteaa, että erillään pitäminen ja varmuusosastolle sijoittaminen ovat sinänsä rajoittaneet joiltain osin A:n, B:n ja C:n oikeuksia suhteessa muilla osastoilla oleviin vankeihin. Turvaamistoimenpiteiden kesto ei ole riippunut syytteessä tarkoitetuista teoista, vaan vastaajien käyttäytymisellä on ollut vaikutusta siihen. Varmuusosastolta on voinut päästä pois, mikäli käyttäytyy hyvin. Vastaajat ovat siten omilla toimillaan osaltaan voineet vaikuttaa toimenpiteiden ankaruuteen. Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, ettei toimenpiteitä niiden ankaruuskaan huomioon ottaen voida pitää luonteeltaan rikosoikeudellisena.

Johtopäätös

Edellä lausuttu huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei A:n, B:n ja C:n erillään pitämistä ja varmuusosastolle sijoittamista ole pidettävä sellaisena seuraamuksena, jota ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa on tarkoitettu. Tämän vuoksi nämä toimenpiteet eivät ole estäneet pahoinpitelyjä koskevan syytteen tutkimista. Valitukset on siten tältä osin hylättävä.

A:n, B:n ja C:n syyksi luettujen pahoinpitelyjen osalta käräjäoikeuden tuomio jäi pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Timo Ojala
hovioikeudenneuvos Tarja Ryhänen-Dahlman
määräaikainen hovioikeudenneuvos Outi Mikkola

Esittelijä:
hovioikeuden esittelijä Kalle Mäenpää

Ratkaisu on yksimielinen.

A oli ollut työsuhteessa B Oy:öön. B Oy:n ravintola, jossa A oli työskennellyt, oli siirtynyt liikkeen luovutuksen myötä C Oy:lle 1.9.2013. A:n työsuhde oli jatkunut C Oy:n palveluksessa ja päättynyt 17.11.2013. A vaati työsuhteeseen perustuvia palkkasaatavia vuosilta 2010–2012 B Oy:ltä 13.10.2015 vireille tulleella kanteella. B Oy vaati kanteen tutkimatta jättämistä, koska A:n työsuhde B Oy:öön oli liikkeen luovutuksessa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin tarkoittamalla tavalla päättynyt ja mainitun lainkohdan tarkoittama kahden vuoden kanneaika oli tämän vuoksi kulunut.

Liikkeen luovutuksen ei katsottu päättäneen luovutuksensaajan palveluksessa jatkaneen työntekijän työsuhdetta työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin tarkoittamalla tavalla. Tämän vuoksi kahden vuoden kanneajan ei katsottu alkaneen liikkeen luovutuksesta ja kanne voitiin tutkia.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 25.8.2016

Kanne

A vaati muun ohella, että B Oy velvoitetaan suorittamaan sille työsuhteeseen perustuvia maksamatta olevia palkkasaatavia vuosilta 2010–2012.

B Oy oli siirtänyt ravintolan liiketoiminnan C Oy:lle. Liikkeen luovutus oli tapahtunut 1.9.2013. Kantajan työsuhde oli jatkunut 1.9.2013 alkaen C Oy:ssä niin kutsuttuna vanhana työntekijänä. Työsuhde oli päättynyt C Oy:ssä vasta 17.11.2013. Liikkeenluovutuksesta huolimatta B Oy oli vastuussa A:n palkkasaatavista.

Vastaus

A:n työsuhde B Oy:ssä oli päättynyt 31.8.2013, jolloin B Oy:n hallinnoima ravintola oli siirtynyt C Oy:n hallinnoitavaksi. Kanne olisi tullut nostaa viimeistään 31.8.2015. Kanne tuli jättää tutkimatta työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin nojalla saatavan raukeamisen ja kanneoikeuden vanhentumisen johdosta.

Käräjäoikeuden päätös

Käräjäoikeus jätti kanteen tutkimatta. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan työsuhteen päätyttyä sanotun pykälän 1 momentissa tarkoitettu saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Käräjäoikeus katsoi, että kantajan työsuhde B Oy:ssä oli päättynyt 31.8.2013. Koska A:n kanne oli saatettu käräjäoikeudessa vireille 13.10.2015 eli yli kaksi vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen, oli kanneoikeus vanhentunut.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Paimio.

Hovioikeuden ratkaisu 24.2.2017

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen.

A:n työsuhde oli B Oy:n liiketoiminnan luovutuksen yhteydessä jatkunut luovutuksensaajan palveluksessa. Käräjäoikeus oli katsonut työsuhteen päättyneen 31.8.2013, vaikka työsuhde oli päättynyt vasta 17.11.2013. Kanne oli nostettu 13.10.2015 eli kahden vuoden määräajan kuluessa. A olisi voinut kohdistaa vaatimuksen myös luovutuksensaajaan, mutta koska kysymys oli ennen luovutusta syntyneistä palkkasaatavista, oli A kohdistanut vaatimuksensa vain B Oy:öön.

Vastaus

B Oy on vaatinut, että valitus hylätään.

A:n työsuhde B Oy:n kanssa oli päättynyt 31.8.2013, jolloin B Oy:n ravintola oli siirtynyt C Oy:lle. A oli siirtynyt tässä yhteydessä luovutuksensaajan palvelukseen. Kanne B Oy:tä vastaan oli tullut nostaa viimeistään 31.8.2015. Koska kannetta ei ollut nostettu määräajassa, A oli menettänyt oikeutensa esittää vaatimuksia B Oy:tä kohtaan.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A oli ollut työsuhteessa B Oy:öön vuosina 2010–2013. Ravintola, jossa A oli työskennellyt, oli siirtynyt C Oy:lle liikkeen luovutuksen myötä 1.9.2013 ja A:n työsuhde oli jatkunut C Oy:ssä.

A oli käräjäoikeudessa 13.10.2015 vireille tulleella kanteella vaatinut B Oy:ltä työsuhteeseen perustuvia palkkasaatavia. Käräjäoikeus oli jättänyt kanteen tutkimatta, koska kannetta ei ollut nostettu kahden
vuoden kuluessa työsuhteen päättymisestä.

Asiassa on hovioikeudessa ratkaistavana, onko A:n työsuhde työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin tarkoittamalla tavalla päättynyt hänen siirryttyään liikkeen luovutuksen yhteydessä uuden työnantajan palvelukseen ja onko kahden vuoden määräaika kanteen nostamiselle tästä syystä kulunut.

Sovellettavat säädökset

Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n mukaan työnantajan liikkeen luovutuksella tarkoitetaan yrityksen, liikkeen, yhteisön tai säätiön tai näiden toiminnallisen osan luovuttamista toiselle työnantajalle, jos luovutettava, pää- tai sivutoimisena harjoitettu liike tai sen osa pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena.

Pykälän 2 momentin mukaan edellä 1 momentissa tarkoitetussa liikkeen luovutuksessa työnantajan luovutushetkellä voimassa olevista työsuhteista johtuvat oikeudet ja velvollisuudet sekä niihin liittyvät työsuhde-etuudet siirtyvät liikkeen uudelle omistajalle tai haltijalle. Ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän palkka- tai muusta työsuhteesta johtuvasta saatavasta vastaavat luovuttaja ja luovutuksensaaja yhteisvastuullisesti. Luovuttaja on kuitenkin luovutuksensaajalle vastuussa ennen luovutusta erääntyneestä
työntekijän saatavasta, jollei muuta ole sovittu.

Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Sama vanhentumisaika koskee myös muita tässä laissa tarkoitettuja saatavia.

Pykälän 3 momentin mukaan työsuhteen päätyttyä 1 momentissa tarkoitettu saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt.

Asian arviointi

Hovioikeus toteaa, että asiassa on sinänsä selvää, että liikkeen luovutuksen myötä A:n työnantaja on vaihtunut. A:n kannalta hänen työsuhteensa ei liikkeen luovutuksen myötä kuitenkaan päättynyt vaan se oli jatkunut luovutuksensaaja C Oy:n palveluksessa. A:lla oli siten liikkeen luovutuksesta huolimatta ollut vain yksi työsuhde, joka oli jatkunut, kunnes hän oli tullut irtisanotuksi marraskuussa 2013.

Hovioikeus toteaa, että A voisi työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin kanneaikasäännöksen estämättä joka tapauksessa vaatia luovutusta edeltäviä palkkasaataviaan työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 2 momentin nojalla luovutuksensaajalta. Mikäli luovutuksensaaja velvoitetaan korvaamaan ennen luovutusta syntyneitä saatavia työntekijälle, voisi luovutuksensaaja vaatia näitä saatavia luovuttajalta. Luovuttajan ja luovutuksensaajan väliseen suhteeseen ei sovellettaisi työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaista kanneaikaa. Mikäli työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaista kanneaikaa kuitenkin sovellettaisiin työntekijän ja liikkeenluovuttajan välisessä suhteessa, jatkuisi liikkeenluovuttajan vastuu eri ajan riippuen siitä, kohdistaisiko työntekijä vaatimuksensa liikkeenluovuttajaan vai luovutuksensaajaan. Tämän vuoksi ei voida pitää liikkeenluovuttajan kannalta kohtuuttomana sitä, että myös työntekijä voi kohdistaa suoraan vaatimuksia luovuttajaan myös sen jälkeen kun kaksi vuotta on kulunut liikkeen luovutuksesta, mikäli kanneaikoja muuten noudatetaan.

Liikkeen luovutus on yleisseuraanto, jossa työnantajan oikeudet ja velvollisuudet siirtyvät luovutuksensaajalle. Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukainen luovuttajan ja luovutuksensaajan yhteisvastuullisuus luovutusta edeltävästä palkkasaatavasta tarkoittaa työntekijän kannalta sitä, että hän voi nostaa palkkasaataviaan koskevan kanteen työsuhteensa päätyttyä myös luovuttajaa vastaan edellyttäen, että kanneaikoja muuten noudatetaan. Muussa tapauksessa työntekijällä olisi liikkeen luovutuksen johdosta kaksi erillistä kanneaikaa, mitä ei voida pitää tarkoituksenmukaisena.

Johtopäätös

Hovioikeus katsoo, että liikkeen luovutuksen ei voida katsoa päättäneen A:n työsuhdetta työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin tarkoittamalla tavalla. Tämän vuoksi kahden vuoden kanneajan ei voida katsoa alkaneen liikkeen luovutuksesta.

A:n työsuhde oli päättynyt 17.11.2013 ja kanne oli nostettu 13.10.2015, jolloin kahden vuoden määräaika työsuhteen päättymisestä ei ollut päättynyt. Tämän vuoksi käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää kannetta
tutkimatta kanneoikeuden vanhentumisen vuoksi.

Käräjäoikeuden päätös kumottiin ja asia palautettiin käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Petri Leskinen
hovioikeudenneuvos Maija Nyyssönen
määräaikainen hovioikeudenneuvos Outi Mikkola

Esittelijä:
hovioikeuden esittelijä Kalle Mäenpää

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Henkilöstön vuokrausta harjoittava yhtiö (vuokrayritys) oli tehnyt työntekijöiden kanssa määräaikaisia työsopimuksia. Työsopimukset olivat päättyneet viimeisten jatkosopimusten päätyttyä eikä varsinaista työsopimusten irtisanomista tai purkamista ollut suoritettu. Kysymys sen arvioimisesta, oliko työsopimuksia pidettävä toistaiseksi voimassa olevina, oliko työntekijöillä oikeus irtisanomisajan palkkaan ja lomakorvauksiin sekä siitä, oliko työntekijöillä oikeus korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

Työntekijöiden ja vuokrayrityksen väliset työsopimukset katsottiin tehdyn määräaikaisiksi ilman perusteltua syytä. Työsopimuksia oli siten pidettävä toistaiseksi voimassa olevina. Työntekijöillä oli tästä johtuen oikeus vaatimiinsa irtisanomisajan palkkoihin sekä lomakorvauksiin irtisanomisajalta. Työntekijöillä ei kuitenkaan ollut oikeutta saada korvausta työsopimusten perusteettomasta päättämisestä. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos olisi tuominnut työntekijöille korvausta myös työsopimusten perusteettomasta päättämisestä. (Ään.)

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 12.2.2016

Kantajat

A - M

Vastaaja

N Oy

- - -

Asia

Työsuhteen irtisanominen/purkaminen

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Taustatiedot

A - M (jatkossa myös kantajat) ovat olleet kirjallisten määräaikaisten työsopimusten perusteella työsopimuslain (TSL) 1 luvun 1 §:ssä tarkoitetuissa työsuhteissa N Oy:hyn - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

N Oy on henkilöstövuokrausta harjoittava yritys. Kantajat ovat työskennelleet yhtiön kautta em. tehtävissä O Oy:ssä (O).

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kantajien vaatimukset

Kantajat ovat vaatineet, että N Oy velvoitetaan suorittamaan heille seuraavat määrät:

1. Irtisanomisajan palkkana - - -

2. Lomakorvauksena irtisanomisajalta - - -

3. korvauksena työsopimuksen perusteettomasta purkamisesta - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lisäksi kantajat ovat vaatineet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen.

Kantajista J on vaatinut korvauksena asianosaiskuluista - - -

Kantajien vaatimusten perusteet

K:n ensimmäisessä työsopimuksessa määräaikaisuuden perusteeksi oli ilmoitettu kausiluontoinen työ. E:n ja L:n ensimmäisissä työsopimuksissa määräaikaisuuden perusteeksi oli ilmoitettu tuotanto- ja palveluhuipun tasaaminen. Muiden kantajien osalta perusteeksi oli ilmoitettu toimeksiantajan tilapäinen työvoiman tarve. Jatkosopimuksissa määräaikaisuuden perusteeksi oli ilmoitettu vaihtelevasti toimeksiantajan tilapäinen työvoiman tarve, tuotanto- ja palveluhuipun tasaaminen ja asiakkaan määräaikainen tilaus. Oikeutta määräaikaisten työsopimusten tekemisiin oli arvioitava ensimmäisissä työsopimuksissa ilmoitettujen perusteiden mukaisesti.

Määräaikaisille työsopimuksille ei ollut ollut TSL 1 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perusteltua syytä. Määräaikaisuuden tuli perustua työntekijän työhön liittyvään objektiiviseen perusteeseen. Nyt näin ei ollut ollut laita, vaan työsopimuksen päättyminen oli tehty riippuvaiseksi pelkästään käyttäjäyrityksen työvoiman tarpeesta ja päätöksestä. Ratkaisusta KKO 2012:10 ilmenevän oikeusohjeen mukaan tämä ei ollut mahdollista.

Muut kantajat paitsi B ja J olivat allekirjoittaneet vastauksessa mainitut työsopimuksen liitteet. Asiakirjoilla ei ollut kuitenkaan merkitystä määräaikaisuuden perusteiden olemassaolon kannalta.

Muutkaan N Oy:n esittämät seikat eivät olleet muodostaneet perustetta määräaikaisten työsopimusten tekemiselle. Tosiasiassa työvoiman tarve oli ollut pysyvä. Tavanomainen työvoiman tarpeen vaihtelu ei voinut olla määräaikaisuuden peruste.

Koska määräaikaisille työsopimuksille ei ollut ollut perusteita, työsuhteita oli pidettävä toistaiseksi voimassaolevina. Työsuhteet olivat päättyneet ilman irtisanomisaikaa, joten N Oy oli velvollinen suorittamaan kantajille irtisanomisajan palkan ja muille kantajille kuin J:lle sitä vastaavan lomakorvauksen.

Kantajien O:lla tekemät työt olivat vähentyneet vuodesta 2012 alkaen ja keväällä 2013 työt olivat loppuneet. Sen vuoksi N Oy:llä olisi ollut perusteet työsopimusten irtisanomiselle. Koska työsuhteet oli kuitenkin päätetty irtisanomisaikaa noudattamatta, kantajilla oli oikeus saada korvausta myös työsuhteen perusteettomasta purkamisesta.

Ottaen huomioon ilman perustetta tehdyt määräaikaiset sopimukset työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavan TSL 12 luvun 2 §:n mukaisen korvauksen kohtuullisena määränä oli pidettävä C:n ja F:n osalta viiden kuukauden, A:n ja H:n osalta neljän kuukauden sekä B:n, D:n, E:n, G:n, I:n, J:n, K:n, L:n ja M:n osalta kolmen kuukauden palkkaa vastaavaa määrää.

Kantajien keskimääräiset kuukausipalkat sekä päättämiskorvausten määrät olivat - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

N Oy:n ilmoittamat keskituntiansiot olivat paikkansapitäviä. Korvaukset oli kuitenkin laskettava edellä mainittujen keskimääräisten kuukausipalkkojen mukaan.

Koska perusteet työsuhteiden irtisanomiselle olivat olleet olemassa, ansionmenetystä ei ollut aiheutunut. Sen vuoksi työsopimusten perusteettomasta päättämisestä vaaditut korvaukset olivat kokonaisuudessaan korvausta aineettomasta vahingosta.

N Oy:n vastaus

N Oy on vastustanut kantajien vaatimuksia ja vaatinut, että ne hylätään.

Lisäksi yhtiö on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen.

N Oy:n vastauksen perusteet

O:n tilauskanta oli kasvanut voimakkaasti vuodesta 2010 vuoden 2012 alkuun. Tilausten toimittamiseksi O oli palkannut työntekijöitä toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin, mutta sen lisäksi oli tarvittu nyt ko. lisätyövoimaa.

Kysymys oli tosiasiassa ollut kunkin työntekijän osalta yhdestä määräaikaisesta työsuhteesta, jonka päättymispäivää oli siirretty, kun työn jatkumista oli arvioitu uudelleen.

Määräaikaisuuden perusteet oli ilmoitettu työsopimuksissa siten kuin kantajat olivat ilmoittaneet. Lisäksi työt oli kytketty numeroilla ilmoitettuihin O:n toimeksiantoihin.

Määräaikaisille työsopimuksille oli ollut useita perusteltuja syitä. Työsopimuksiin kirjattu asiakkaan määräaikainen tilaus ei ollut ollut määräaikaisuuden pääasiallinen syy. Kantajat olivat työskennelleet suuren tilaajan kohteessa, jossa jatkuvat muutokset johtivat epävarmuuteen tulevaisuuden työtarpeesta. Työntekijät olivat työskennelleet osana teollista prosessia, jossa valmistettiin erittäin suuria koneita tuotantovaiheiden ja työmäärien vaihdellessa erittäin paljon. Ratkaisu KKO 2012:10 koski aivan erilaista toimialaa eikä sitä voitu soveltaa suurteollisuuden töihin. Ajalla 2011-2013 työt olivat vähentyneet n. 70 prosenttia ja O ja N Oy olivat joutuneet vähentämään Turussa toimihenkilöitään. Myös O:n työntekijöiden osalta oli käyty yhteistoimintaneuvottelut, mutta lopulta toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa olleita työntekijöitä ei ollut jouduttu irtisanomaan.

N Oy kuului - - - konserniin, joka oli aikaisemmin keskittynyt ainoastaan toimistotyötä tekevien työntekijöiden vuokraamiseen. O:ssa tehdyn kaltaista teknistä työtä tekeviä työntekijöitä ei ollut ollut missään muualla. Tästäkään syystä O:ssa työskennelleitä työntekijöitä ei ollut voitu ottaa toistaiseksi voimassaoleviin työsuhteisiin.

Viimeisten työsopimusten tekemisen yhteydessä muut kantajat paitsi J olivat allekirjoittaneet työsopimuksen liitteen, jonka mukaan he olivat omasta vapaasta tahdostaan ja ilman painostusta hyväksyneet määräaikaisen työsopimuksensa jatkamisen. Allekirjoittamalla asiakirjan jälkikäteen työntekijät olivat hyväksyneet myös aikaisempien työsopimustensa määräaikaisuuden ja sen perusteet.

Uudet tilaukset olivat vähentyneet voimakkaasti vuodesta 2012 alkaen ja kun aikaisemmat tilaukset oli saatu toimitettua, tarjolla ollut työ oli vähentynyt jyrkästi loppuvuodesta 2012 alkaen. Kantajien työsuhteita ei ollut voitu jatkaa, koska sekä O:lla että N Oy:ssä tarjolla ollut työ oli loppunut kevään 2013 jälkeen.

Edellä kerrotun perusteella kaikki esitetyt vaatimukset olivat perusteettomia.

Irtisanomisajan palkkoja ja lomakorvauksia koskevat vaatimukset olivat määriltään oikeita.

Päättämiskorvauksia koskevat vaatimukset olivat myös määriltään liiallisia. Kantajien työsuhteita ei ollut purettu eikä niiden päättymiseen ollut liittynyt mitään loukkaavaa. Korvausten määriä harkittaessa tuli muiden kuin J:n osalta ottaa huomioon heidän hyväksymänsä edellä mainitut työsopimuksen liitteet. Sen vuoksi kolmen kuukauden palkkaa vastaava minimikorvaus voitiin alittaa ja kohtuullisena korvauksena työsopimuksen päättämisestä oli pidettävä kunkin kantajan osalta enintään kuukauden palkkaa vastaavaa määrää.

Kantajien tulojen perusteella lasketut keskimääräiset kuukausitulot olivat olleet sellaiset kuin kanteessa oli kerrottu. Määriin sisältyi kuitenkin huomattava määrä ylityökorvauksia, joita ei olisi kertynyt, mikäli työsuhde olisi jatkunut. Sen vuoksi päättämiskorvausten laskentaperusteeksi oli otettava työehtosopimuksen 21.2 kohdan mukainen lomanmääräytymisvuoden keskituntiansio, joka sisälsi säännölliseltä työajalta maksettavan peruspalkan lisäksi maksettavat lisät. Tällöin korvaukset vastasivat määriltään sitä, mitä kantajat olisivat ansainneet säännöllisellä työajalla, mikäli työsuhteet olisivat jatkuneet.

Keskituntiansiot ja niiden mukaisesti lasketut kuukauden palkkaa vastaavat määrät olivat - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Todistelu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Käräjäoikeuden ratkaisun perustelut

1. Työsuhteiden laatu

Sovellettavat säännökset

Joulukuun 31. päivään 2010 saakka voimassa olleen TSL 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) mukaan työsopimus oli voimassa toistaiseksi, jollei sitä ollut perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta samoin kuin ilman perusteltua syytä tehtyjä toisiaan seuraavia määräaikaisia työsopimuksia oli pidettävä toistaiseksi voimassa olevina.

Säännöstä on muutettu 1.1.2011 voimaan tulleella lailla 1224/2010. Uuden 2 momentin mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta on pidettävä toistaiseksi voimassa olevana.

Samalla pykälään on lisätty 3 momentti, jonka mukaan toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttö ei ole sallittua silloin, kun määräaikaisten työsopimusten lukumäärä tai niiden yhteenlaskettu kesto taikka niistä muodostuva kokonaisuus osoittaa työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi.

Lainkohdissa mainittua perusteltua syytä ei ole tarkemmin määritelty. Lain 55/2001 esitöiden mukaan (HE 157/2000 s. 60) määräaikainen työsopimus voidaan tehdä esim. silloin, jos työn luonne, sijaisuus, harjoittelu tai muu näihin rinnastettava syy tai muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä peruste sitä edellyttäisi.

Em. hallituksen esityksessä todetaan lisäksi (s. 60 s), että jos työnantajalla on pysyvä työvoiman tarve, määräaikaisten sopimusten käyttöä ei voida pitää sallittuna, vaan tehtävien työsopimusten tulee olla voimassa toistaiseksi. Määräaikaisten sopimusten käyttöä ei esityksen mukaan kuitenkaan rajoitettaisi silloin, kun siihen on laissa tarkoitettu peruste. Määräaikaisen työsopimuksen käyttäminen olisi perusteltua esim. silloin, kun kysymys on jonkin määrätyn työn tai työkokonaisuuden tekemisestä tai sellaisesta lyhytaikaisesta määrätystä työstä, jota työnantaja ei teetä jatkuvasti. Työnantaja voisi palkata lisätyövoimaa määräaikaisin sopimuksin myös jonkin tietyn tilauksen kestoajaksi, jos tilauksen toimittaminen sitä välttämättä edellyttää. Tällöin määräaikaisten sopimusten käytön edellytykseksi olisi kuitenkin asetettava työnantajan perusteltu aihe olettaa, että kyseisen tilauksen toimittamisen jälkeen hänellä ei ole tarjota kyseessä oleville työntekijöille uutta työtä. Määräaikaisen sopimuksen käyttö olisi niin ikään mahdollista, jos työnantajalla on muu yrityksen toimintaan tai tehtävään työhön liittyvä perusteltu syy, kuten tarve saada lisätyövoimaa tuotantohuippujen tasaamiseksi.

HE:n 157/2000 mukaan (s. 61) toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttämisen edellytyksenä olisi toisaalta se, että kunkin määräaikaisen sopimuksen tekemiselle on perusteltu syy ja toisaalta se, että työnantaja ei pyri toisiaan seuraavilla määräaikaisilla työsopimuksilla kiertämään toistaiseksi voimassa oleviin sopimuksiin liittyvää työntekijän suojaa. Jos työnantajan työvoiman tarve on arvioitavissa pysyväksi, jatkuvasti toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttöön samoissa töissä ei olisi perusteltua syytä.

Lain 1224/2010 esitöiden (HE 239/2010 s. 2 ss) mukaan kunkin määräaikaisen työsopimuksen edellytyksenä olevaan perustellun syyn vaatimukseen ei puututtaisi, mutta toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttöä koskevia rajoituksia täsmennettäisiin. Riippumatta siitä, tehdäänkö työsopimukset suoraan työvoimaa käyttävän työnantajan vai työvoimaa vuokraavan yrityksen kanssa, toistuvien määräaikaisten työsopimusten käytön sallittavuutta arvioidaan aina työnantajan työvoimatarpeen pysyvyyden kannalta. Säännöksessä ei olisi mahdollista määritellä peräkkäisten määräaikaisten sopimusten enimmäislukumäärää tai vähimmäiskestoa tarkasti, vaan määräaikaisten työsopimusten solmimisedellytyksiä olisi harkittava kokonaisarvioinnilla ottaen huomioon työnantajan käyttämien määräaikaisten sopimusten kokonaismäärä ja -kesto. Jos työnantajan toiminta kokonaisuudessaan tai joidenkin osa-alueiden osalta on pitkähköjä aikoja perustunut toistuviin määräaikaisiin sopimuksiin, se olisi yleensä osoitus toiminnan edellyttämän työvoimatarpeen vakiintumisesta. Työvoimatarpeen pysyvyyttä arvioitaessa voidaan ottaa huomioon myös muun muassa työnantajan toiminnan laajuus sekä yrityksen asiakaskunnan ja sen antamien toimeksiantojen vakiintuneisuus. Vaikka työvoimatarpeen pysyvyyttä ja toisaalta työnantajan toiminnan vakiintuneisuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon työvoiman käytön historia, perusteen riittävyyden harkinnassa olisi historiatietojen ohella arvioitava myös työnantajan toiminnan jatkamisedellytyksiä jo vakiintuneella tasolla. Toimintaa aloitettaessa, sitä selkeästi laajennettaessa tai toimintasuuntaa muutettaessa työnantajan työvoiman tarve ei välttämättä ole kaikin osin vielä vakiintunut säännöksessä tarkoitetulla tavalla pysyväksi. Työnantajan toiminnan ja työvoimatarpeen vakiintuessa työsopimukset on solmittava toistaiseksi voimassa oleviksi. Toisaalta ehdotetulla säännöksellä ei rajoitettaisi määräaikaisten sopimusten perusteltua käyttämistä.

Vm. HE:ssä on myös todettu työsopimuslain lähtökohtana olevan, että työsopimus voidaan tehdä määräaikaisena, jos sopimuksentekohetkellä arvioidaan, että sopimuksessa määriteltyä työtä ei ole määräaikaisen sopimuksen päätyttyä enää tarjolla. Kysymys on siis tietystä työkokonaisuudesta tai ajallisesti rajatusta tehtävästä, jonka jälkeen työtä ei todennäköisesti enää ole tarjolla eli työvoiman tarve ei ole pysyvä. Määräaikainen toimeksiantosopimus voi olla peruste myös määräaikaisen sopimuksen solmimiselle silloin, kun tarjolla oleva työ rajautuu kyseisen toimeksiannon kestoaikaan. Epävarmuus tarjottavan työn riittävyydestä ei yksinomaisena perusteena ole hyväksyttävä syy käyttää määräaikaisia sopimuksia. Jos yrityksen mahdollisuudet tarjota työtä tilauskannan heikkenemisen tai toimeksiantojen päättymisten vuoksi vähenevät, työnantajalla on käytössään työsopimuslaissa säädetyt keinot sopeuttaa työvoiman tarpeensa lomautusta, osa-aikaistamista tai työsuhteen päättämistä käyttäen. Jos epävarmuus toiminnan jatkuvuudesta olisi peruste käyttää toistuvia määräaikaisia sopimuksia, yrittäjänriski siirtyisi työntekijöiden kannettavaksi vähintään irtisanomisajan palkan suuruisena.

Henkilötodistelussa esitetyt kertomukset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Käräjäoikeuden arvio

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Säännösten mukaan työsopimus on pääsääntöisesti toistaiseksi voimassa oleva ja määräaikaisia työsopimuksia voidaan tehdä vain silloin, kun siihen on perusteltu syy. Kuten ratkaisusta KKO 2012:10 ja lain 1224/2010 edellä selostetuista esitöistä käy ilmi, tämä lähtökohta on voimassa myös vuokratyössä.

Ratkaisun KKO 2012:10 perustelujen mukaan (kpl 14.) määräaikaisuuden edellytyksiä on arvioitava lähtökohtaisesti työnantajana olevan vuokrayrityksen olosuhteiden perusteella, mutta vuokrayrityksen toiminnan luonteen vuoksi myös käyttäjäyrityksen olosuhteilla voi olla merkitystä. Perusteluissa on edelleen todettu, että vaatimus perustellusta syystä määräaikaisen työsopimuksen edellytyksenä täyttyy silloin, kun määräaikaisuus perustuu työntekijän työtehtävien määräaikaiseen luonteeseen eivätkä työtehtävät ole luonteeltaan määräaikaisia pelkästään sen vuoksi, että työtä teetetään vuokratyönä. Myös vuokratyössä määräaikaisuudelle on perusteltu syy vain silloin, kun vuokratyönä teetetään työtehtäviä, joita on tarjolla vain rajoitetuksi ajaksi. Jos sitä vastoin vuokratyöntekijällä teetetään pysyväisluonteisia työtehtäviä eikä työsopimuksen päättymistä ole objektiivisin perustein määritelty, voi arviointi johtaa siihen, että työsopimus katsotaan toistaiseksi voimassa olevaksi.

P:n ja Q:n kertomusten perusteella on selvitetty, että N Oy:llä ei ole nyt ko. aikaan ollut muita metalliteollisuudessa toimivia asiakkaita. Näin ollen yhtiön mahdollisuudet tarjota kantajille työtä ovat riippuneet O:n toimeksiannon jatkumisesta.

KKO:n vm. ratkaisun mukaan määräaikaisuuden edellytyksiä on siis arvioitava lähtökohtaisesti vuokrayrityksen olosuhteiden perusteella. Tämän ei kuitenkaan voida katsoa tarkoittavan sitä, että vuokratyöntekijä voitaisiin palkata määräaikaiseen työsuhteeseen myös silloin, kun käyttäjäyrityksen työvoiman tarve on jatkuvaa eikä sen osalta ole olemassa TSL 1 luvun 3 §:ssä säädettyjä perusteltuja syitä määräaikaisen työsopimuksen käyttämiselle. (Näin myös Saarinen: Työsuhdeasioiden käsikirja 2014 s. 428.) Tällainen tulkinta mahdollistaisi näet TSL:n pakottavan säännöksen kiertämisen vuokratyövoiman käyttämisellä.

R:n kertomuksen perusteella on selvitetty, että O:n tilauskanta on vaihdellut varsin voimakkaasti. Tilauskanta on lähtenyt nousuun vuonna 2004 ja nousua on jatkunut pienin notkahduksin loppuvuoteen 2008. Sen jälkeen tilaukset ovat romahtaneet lähteäkseen uudelleen nousuun vajaata vuotta myöhemmin. Nousu on jatkunut loppuvuoteen 2011, minkä jälkeen tilaukset ovat vähentyneet varsin jyrkästi vuoden 2014 puoliväliin saakka.

R:n tilauskantaa koskeva selvitys on koskenut tilattujen koneiden lukumääriä. Koneiden mahdollisesta erilaisesta laadusta ja siitä johtuvista tarvittavien työpanosten eroista ei ole esitetty selvitystä. Sama koskee esim. liikevaihdon kehitystä. Se, että työntekijöiden osalta toimenpiteeksi on riittänyt vuokratyön tilaamisen lopettaminen, viittaa siihen, ettei työvoiman tarve ole vähentynyt ainakaan tilausten kappalemääriä vastaavalla tavalla.

Pelkästään se seikka, että työvoiman tarpeen jatkuminen on epävarmaa, ei muodosta TSL 1 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perustetta määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle. Sen sijaan edellytyksenä on, että työnantajalla on työsopimusta tehtäessä erityisestä syystä perusteltu aihe olettaa, ettei hänellä tietyn ajan jälkeen ole enää tarjota työntekijälle työtä.

Ratkaisun KKO 2012:10 mukaan (kpl 11.) määräaikaisina voidaan pitää vain sellaisia työsopimuksia, joiden päättyminen määräytyy objektiivisin perustein, kuten päivämäärän, tietyn tehtävän loppuun saattamisen tai tietyn tapahtuman perusteella. Tällöin työsopimuksen kesto on yleensä osapuolten ennakoitavissa työsopimusta tehtäessä. Työsopimus voi olla määräaikainen myös tilanteessa, jossa määräaikaisen työsopimuksen päättymisajankohtaa ei ole sopimusta tehtäessä voitu määritellä tarkasti. Kuitenkin se, että työn ja siten myöskään työsopimuksen päättymisajankohta ei ole sopimusta tehtäessä lainkaan arvioitavissa, viittaa työntekijöiden tarpeen pysyvyyteen ja siihen, että työsopimusta on pidettävä toistaiseksi voimassa olevana.

Työsuhteiden kesto on määritelty kantajien työsopimuksissa niin, että työsuhteet päättyivät, ellei muuta sovittu, kun toimeksiantajan työntekijää koskeva toimeksianto päättyi. Ensimmäisissä työsopimuksissa on ilmoitettu arvioitu päättymisajankohta, joka on ollut n. 3 - 9 kuukauden päässä. Tämän jälkeen arvioitua päättymisajankohtaa on siirretty työntekijästä riippuen 2 - 9 kertaa tyypillisesti kolme kuukautta, mutta joissakin tapauksissa kuusi kuukautta kerrallaan.

Määräaikaisuuksien perusteeksi on ilmoitettu ensimmäisissä työsopimuksissa K:n osalta kausiluontoinen työ, E:n ja L:n osalta tuotanto- ja palveluhuipun tasaaminen ja muiden kantajien osalta toimeksiantajan tilapäinen työvoiman tarve. Jatkosopimuksissa on käytetty näitä perusteita sekä perustetta asiakkaan määräaikainen tilaus niin, että samankin työntekijän jatkosopimuksissa ilmoitettu peruste on vaihdellut.

Kuten sanottu, O:n tilauskanta on vaihdellut ja jälkikäteen arvioituna työvoiman tarve ei ole ollut pysyvää. Esitetty selvitys ei kuitenkaan osoita, että jo kantajien työsopimuksia tehtäessä olisi ollut perusteltu aihe olettaa, että työvoiman tarve olisi ollut tilapäistä. Kahdessa edellisessä kappaleessa kerrotut seikat viittaavat päinvastoin siihen, että työsopimuksia tehtäessä ei tarpeen loppumisesta ole ollut mitään tietoa ja että työsopimukset on tehty määräaikaisina ennen kaikkea siitä syystä, että kysymys on ollut vuokratyöstä.

Edellä kerrotun perusteella asiassa on jäänyt näyttämättä, että määräaikaisten työsopimusten tekemiselle olisi ollut TSL:ssä tarkoitettu perusteltu syy. Sen vuoksi kantajien työsopimuksia on pidettävä toistaiseksi voimassa olevina.

On riidatonta, että muut kantajat kuin B ja J ovat allekirjoittaneet viimeisten jatkosopimusten yhteydessä N Oy:n vastauksessa kerrotut liitteet, joiden mukaan he olivat omasta vapaasta tahdostaan ja ilman painostusta hyväksyneet määräaikaisten työsopimusten jatkamisen.

TSL 1 luvun 3 §:ssä määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle asetettu vaatimus perustellusta syystä koskee työnantajan aloitteesta tehtyjä sopimuksia. Näin ollen pelkästään sillä seikalla, että työntekijä on hyväksynyt työsopimuksen määräaikaisuuden, ei ole merkitystä, vaan perustellun syyn vaatimuksesta voidaan poiketa vain silloin, kun määräaikaisuudesta sovitaan työntekijän aloitteesta. Käräjäoikeus toteaa, että työntekijän suostumus on kaikissa tapauksissa olemassa jo sitä kautta, että hän on tehnyt työsopimuksen. Näin ollen liitteiden olemassaolo ei anna aihetta arvioida määräaikaisuuden sallittavuutta toisin kuin edellä on tehty.

2. Irtisanomisajan palkat ja lomakorvaukset

TSL 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka on irtisanonut työsopimuksen noudattamatta irtisanomisaikaa, on maksettava työntekijälle korvauksena täysi palkka irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta.

Vm. säännöksen sanamuodon mukaan säännöstä sovellettaisiin tapauksissa, joissa työnantaja on irtisanonut työsopimuksen. Kantajien työsopimukset ovat päättyneet viimeisten jatkosopimusten päättyessä. Näin ollen varsinaista työsopimusten irtisanomista tai purkamista ei ole suoritettu.

Työntekijän suorittamaa työsuhteen päättämistä koskevassa TSL 6 luvun 4 §:n 2 momentissa työntekijän vastaavaa korvausvelvollisuutta ei ole kuitenkaan sidottu mihinkään työsuhteen päättämistapaan, vaan siihen, ettei irtisanomisaikaa ole noudatettu. Ei ole perusteltua olettaa, että työnantajan vastuu olisi suppeampi. Tämän mukaisesti myös kirjallisuudessa on katsottu, että työnantajan velvollisuutta korvata noudattamatta jätetyn irtisanomisajan palkka ei ole tarkoitettu koskemaan vain irtisanomisiksi otsikoituja työsuhteen päättämisiä. (Ks. Tiitinen - Kröger: Työsopimusoikeus 2012 s. 716.)

Edellä kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoo, että kantajilla on oikeus vaadittuihin irtisanomisajan palkkoihin, joiden määrät ovat riidattomia. Sama koskee vaadittuja lomakorvauksia irtisanomisajalta.

3. Korvaukset työsopimusten perusteettomasta päättämisestä

TSL 12 luvun 2 §:n mukaan työnantaja, joka on tässä laissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on määrättävä maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

Kuten sanottu, kantajien työsopimukset ovat päättyneet viimeisten jatkosopimusten päättyessä eikä varsinaista työsopimusten irtisanomista tai purkamista ole suoritettu. On riidatonta, että työt ovat vähentyneet niin, että työsopimusten päättämiselle olisi ollut tuotannolliset ja taloudelliset perusteet. Näin ollen työsopimuksia ei ole tässä suhteessa päätetty TSL:ssä säädettyjen perusteiden vastaisesti.

TSL 12 luvun 2 §:n esitöistä (HE 157/2000 s. 119 s) ja myös pykälän 3 momentista käy ilmi, että työntekijällä on oikeus säännöksen mukaiseen korvaukseen myös silloin, kun työnantajalla olisi ollut oikeus työsopimuksen irtisanomiseen, mutta työsopimus on päätetty purkamalla. Sen sijaan hallituksen esityksessä ei ole otettu kantaa pykälän soveltumiseen tilanteeseen, jossa työnantajalla on ilman asianmukaista perustetta tehdyn määräaikaisen työsopimuksen päättyessä perusteet irtisanoa työsopimus. Kirjallisuudessa (Koskinen - Nieminen - Valkonen: Työsuhteen päättäminen 2012 s. 657) on katsottu, että korvaus määrättäisiin TSL 12 luvun 2 §:n mukaan silloin, kun työnantaja on tehnyt määräaikaisen työsopimuksen ilman perusteltua syytä eikä toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen päättämiseen ole ollut irtisanomiseen tai purkuun oikeuttavaa perustetta.

Koska N Oy:llä on ollut perusteet kantajien työsopimusten päättämiselle, yhtiö on menetellyt työsopimusten päättyessä velvollisuuksiensa vastaisesti vain siinä suhteessa, etteivät kantajat ole saaneet hyväkseen irtisanomisaikaa. Tästä kantajilla on oikeus saada TSL 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukainen korvaus. Edellä kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoo, että kantajilla ei ole tässä tilanteessa oikeutta TSL 12 luvun 2 §:n mukaiseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavaan korvaukseen.

4. Oikeudenkäyntikulut

N Oy voittaa asian työsopimusten perusteettomasta päättämisestä vaadittujen määriltään selvästi suurimpien korvausten osalta. Työsopimukset katsotaan kuitenkin kantajien esittämällä tavalla toistaiseksi voimassa olleiksi ja hyväksyttäviksi tulevat irtisanomisajan palkkoja ja lomakorvauksia koskevat vaatimuksetkin ovat määriltään vähäistä suurempia. Sen vuoksi asianosaisten on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n nojalla pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Tuomiolauselma

N Oy velvoitetaan suorittamaan kantajille seuraavat määrät:

- - - irtisanomisajan palkkana - - - ja lomakorvauksena irtisanomisajalta - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Muulta osalta esitetyt vaatimukset hylätään.

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomari Kimmo Simola

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 9.2.2017

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Varsinais-Suomen käräjäoikeus 12.2.2016 nro 3758

Asia

Työsuhteen irtisanominen/purkaminen

Valittajat ja vastavalittajan vastapuolet

A – M

Vastavalittaja ja valittajien vastapuoli

N Oy

-- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A – M (jäljempänä myös valittajat) ovat kukin kohdaltaan toistaneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevät työsopimuksen perusteettomasta purkamisesta esittämänsä vaatimukset. Lisäksi he ovat toistaneet oikeudenkäyntikuluvaatimuksensa ja J asianosaiskuluvaatimuksensa. Vielä he ovat vaatineet, että N Oy velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen. J on esittänyt lisäksi - - - asianosaiskuluvaatimuksen hovioikeuden osalta.

Perusteinaan valittajat ovat lausuneet, että ilman perusteltua syytä tehdyn määräaikaisen työsopimuksen päättäminen tulee työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisesta korvauksesta päätettäessä rinnastaa työsopimuksen laittomaan purkamiseen. Korvausmäärät on laskettu työntekijän todellisen ansiotason mukaan käyttäen laskentaperusteena kunkin työntekijän keskimääräistä palkkaa. Vaaditut määrät ovat kohtuullisia ottaen huomioon työnantajan tahallinen toiminta.

Vastavalitus

N Oy on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan, valittajien kanne hylätään ja yhtiö vapautetaan kaikesta käräjäoikeuden tuomitsemasta korvausvelvollisuudesta. Lisäksi N Oy on vaatinut, että valittajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen.

Perusteinaan N Oy on lausunut, että valittajien työsopimusten määräaikaisuudelle oli ollut perusteltu syy. Myös työsopimuksia tehtäessä oli ollut perusteltua aihetta olettaa työn tarpeen olevan määräaikaista. Työsopimukset olivat päättyneet ilman irtisanomista määräajan päätyttyä. Näin ollen valittajien irtisanomisajan palkkaa ja lomakorvauksia koskevat vaatimukset tulee hylätä.

Vastaukset

N Oy on käräjäoikeuden tuomion perusteluihin viitaten vaatinut, että valittajien valitus hylätään.

Perusteinaan N Oy on lisäksi lausunut, ettei valittajien työsopimuksia ollut päätetty purkamalla eikä siten työsopimuslaissa säädettyjen purkamisperusteiden vastaisesti. Valittajien työsuhteiden päättyminen ei ollut merkinnyt valituksessa väitetyllä tavalla työsopimusten laitonta purkamista. Vaatimus aineettoman vahingon korvaamisesta on perusteeton. Mikäli kuitenkin katsottaisiin, että laki ei estä aineettoman vahingon korvaamista perusteeltaan, kyseistä korvausta ei tule tuomita. Joka tapauksessa korvausvaatimukset ovat ylimitoitettuja. Mikäli hovioikeus katsoisi, että korvauksia tulee määrätä, N Oy myöntää määrältään oikeaksi enintään yhden kuukauden palkkaa vastaavat korvaukset N Oy:n käräjäoikeudessa esittämin tavoin.

A ja hänen myötäpuolensa ovat vaatineet, että N Oy:n valitus hylätään.

Perusteinaan he ovat lausuneet, ettei N Oy:llä ollut ollut perusteltua syytä tehdä heidän työsopimuksiaan määräaikaisina. Yhtiön vastuulla oli ollut selvittää työsopimukseen kirjattavan määräaikaisuuden perusteen laillisuus ja objektiivisuus. Työvoiman tarpeen jatkumisen epävarmuus ei muodosta työsopimuslain 1 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perustetta määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Todistelu hovioikeudessa

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Hovioikeudessa todistelutarkoituksessa ja todistajina kuullut henkilöt ovat asian ratkaisuun vaikuttavilta osilta kertoneet kuten heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon merkitty.

Työsuhteen laadusta hovioikeus lausuu seuraavan.

Kuten käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä perustellusta syystä ole tehty määräaikaiseksi. Määräaikaisen työsopimuksen solmimisperusteena voi olla esimerkiksi tietty tilaus tai lyhytaikainen työ, jota työnantaja ei teetä jatkuvasti, tai muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä tuotantohuippujen tasaaminen. Myös alan käytäntö on oikeuskäytännössä hyväksytty perusteeksi määräaikaisuudelle. Esimerkiksi työvoiman vuokrauksessa määräaikaiset työsopimukset ovat yleisiä. Tämä ei kuitenkaan yksinomaan ja automaattisesti oikeuta määräaikaisen työsopimuksen solmimista.

Työnantajan tavanomaiseen ja pysyvään toimintaan liittyneitä tehtäviä ei oikeuskäytännössä (KKO 2012:2) ole pidetty perusteltuna syynä määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen. Jos määräaikaisuuden päättyminen on todennäköisyydeltään samaa luokkaa kuin suhdannevaihteluista aiheutuva työvoiman kysynnän muutos, työnantajalla ei ole perusteltua syytä solmia määräaikaista työsopimusta (KKO 2011:73). Määräaikaisen työsopimuksen tarkoittaman työn mahdollinen jatkuminen ja toisaalta työn päättyminen tulee ratkaista kokonaisarvioinnin perusteella ottaen huomioon työnantajan mahdollisuudet tarjota työntekijälle kyseistä tai vastaavaa työtä.

Kuten käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, määräaikaisuuden perustetta tarkastellaan lähtökohtaisesti sopimuksen tekemishetken mukaisesti, mutta myös sopimuksen tekemishetken jälkeisillä tapahtumilla on merkitystä.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2012:10 todennut, että työsopimuksen määräaikaisuuden edellytyksiä on arvioitava lähtökohtaisesti työnantajana olevan vuokrayrityksen olosuhteiden perusteella. Vuokrayrityksen toiminnan luonteen vuoksi myös käyttäjäyrityksen olosuhteilla voi olla merkitystä.

Työvoiman vuokrausyrityksen oikeutta solmia määräaikainen työsopimus vuokratyöntekijän kanssa tulee tarkastella muun muassa käyttäjäyrityksen tilapäisen työvoiman tarpeen syyn, työskentelyjaksojen tiheyden sekä niiden yhteenlasketun keston mukaan. Jos käyttäjäyrityksen työvoiman tarpeeseen liittyvät perusteet eivät täytä lain vaatimia edellytyksiä määräaikaisen työsopimuksen solmimisesta tai niiden uusimisesta, työvoiman vuokrausyhtiön ja vuokratyöntekijän välille muodostuu toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Työvoiman tarve on hovioikeuden käsityksen mukaan arvioitavissa pysyväksi silloin kun töiden päättymishetki ei ole sopimusta tehtäessä ennalta arvioitavissa. Näin esimerkiksi silloin, kun jo vuokratyöntekijää käyttäjäyritykseen lähetettäessä tiedetään, että työt tulevat jatkumaan yli sovitun työskentelyjakson ennalta määrättömän ajan.

Hovioikeus toteaa, että vuokrayrityksen solmima työsopimus ei voi olla määräaikainen silloin, jos käyttäjäyritykselläkään ei olisi perusteltua syytä määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen, koska siirtämällä työsuhteen vuokratyön piiriin se merkitsisi työntekijälle kuuluvan työsuhdeturvan kiertämistä.

Koska työsopimuksessa on kysymys yleensä työnantajan aloitteesta tehdystä sopimuksesta, työntekijän saamalle käsitykselle työsuhteen laadusta annetaan myös painoarvoa. Työsuhde voidaan katsoa toistaiseksi voimassa olevaksi esimerkiksi siksi, että työntekijälle ei ole kirjallisen työsopimuksen laatimisvaiheessa riittävästi selvitetty, että kysymys on määräaikaisesta työsopimuksesta.

Nyt esillä olevassa tilanteessa käyttäjäyrityksen eli O:n toiminnan laajuus ei lähtökohtaisesti ole ollut kausiluonteista. Tehtaan tilauskannasta ja valmistuksen kokonaisvolyymistä esitetyn todistelun mukaan muutokset edellä mainituissa suureissa ovat kuitenkin lyhyilläkin aikaväleillä olleet suuria ja liittyneet metallin hintakehitykseen ja yleiseen maailmantalouteen. Nyt kysymyksessä olevat työsuhteet ovat alkaneet sellaisena aikana, jolloin O:n tilauskanta on ollut suuri. Sitä, että tilauskanta ja sen seurauksena myös työvoiman tarve on pienentynyt ja pienentyminen on tapahtunut varsin nopeasti ja jyrkästi, ei sinänsä ole voitu pitää asiaa etukäteen arvioitaessakaan erityisen yllättävänä. N Oy:llä ei ole ollut muita O:n kaltaisia asiakkaita, joille se olisi O:n toimeksiannon päättyessä voinut työntekijät vuokrata. Toisaalta O:n pyrkiessä koko ajan hankkimaan uusia tilauksia on uusia työntekijöitä palkattaessa ollut toiveikkuutta siitä, että myynti ei vähene kovin nopeasti ja kovin jyrkästi. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin työntekijöille on syntynyt käsitys työn todennäköisestä jatkuvuudesta.

Asiassa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioidessaan hovioikeus käräjäoikeuden tavoin päätyy siihen, että valittajina olevien työntekijöiden ja vuokrayrityksen väliset työsopimukset on työnantajan aloitteesta tehty määräaikaisiksi ilman perusteltua syytä. Työsopimuksia on näin ollen pidettävä toistaiseksi voimassa olevina.

Työsopimusten perusteettomasta päättämisestä vaadittujen korvausten ja irtisanomisajan palkan ja lomakorvausten sekä oikeudenkäyntikulujen osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut.

Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa

Sekä valittajat että vastavalittaja häviävät asiansa hovioikeudessa. Tähän nähden hovioikeus päätyy siihen, että asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa vahinkonaan.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.

Asianosaisten vaatimukset saada korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa ja J:n vaatimus saada korvausta asianosaiskuluistaan hovioikeudessa hylätään.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Leena Virtanen-Salonen

hovioikeudenneuvos Juha Karvinen (eri mieltä)

hovioikeudenneuvos Kaarlo Mikkola

Valmistelija:

hovioikeuden esittelijä Reetta-Leena Pitkänen

Äänestys

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA S 16/564

Hovioikeudenneuvos Juha Karvinen:

Työsopimusten katsomisen toistaiseksi voimassa olleiksi, irtisanomisajan palkan ja lomakorvausten osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Työsopimusten perusteettomasta päättämisestä vaadittujen korvausten sekä oikeudenkäynti- ja asianosaiskulujen osalta lausun seuraavan.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan työnantaja, joka on tuossa laissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on määrättävä maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Pykälän 3 momentista käy ilmi, että työntekijällä on oikeus säännöksen mukaiseen korvaukseen myös silloin, kun työnantajalla olisi ollut oikeus työsopimuksen irtisanomiseen mutta työsopimus on päätetty purkamalla.

Kantajien työskentely on päättynyt viimeisten jatkosopimusten päättyessä, eikä sopimuksia ole varsinaisesti irtisanottu tai purettu. On riidatonta, että työt olivat vähentyneet niin, että työsopimusten päättämiselle olisi ollut tuotannolliset ja taloudelliset perusteet. Käräjäoikeus on katsonut, että työnantaja oli menetellyt työsopimusten päättyessä velvollisuuksiensa vastaisesti vain siinä suhteessa, etteivät kantajat olleet saaneet hyväkseen irtisanomisaikaa, mistä heillä oli oikeus saada työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukainen korvaus, ja päätynyt siihen, ettei kantajilla ole tässä tilanteessa oikeutta työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

Nyt kysymyksessä olevia työsopimuksia on edellä perusteluissa lausutuin tavoin pidettävä toistaiseksi voimassa olleina. Siitä, että työnantaja on käsitellyt niitä määräaikaisina, on seurannut, että työt ovat päättyneet ilman irtisanomista ja irtisanomisaikaa viimeisen määräaikaisen sopimusjakson päättyessä, kun työnantaja ei ole tarjonnut jatkosopimusta. Tilanne ei työntekijän näkökulmasta asiallisesti ratkaisevasti eroa työsopimuslain 12 luvun 2 §:n 3 momentista nimenomaisesti ilmenevästä tilanteesta, eikä perustetta korvausvelvollisuuden poissulkeutumiselle ole.

Korvauksen määrää viimeksi mainitun pykälän 2 momentin nojalla harkittaessa määrään olennaisesti vaikuttava seikka on se, että työnantajalla olisi riidattomasti sinänsä ollut työsopimusten irtisanomisperuste. Sen lisäksi on muun ohella otettava huomioon työsuhteiden suhteellisen lyhyt kokonaiskesto ja se, että vaikka työnantajan tilannearvio sen suhteen, oliko työsopimukset voitu tehdä sopimuksissa mainituilla perusteilla määräaikaisiksi, on todettu virheelliseksi, tuo virheellisyys ei ole ollut ilmeistä. Oikeasuhtainen korvaus on yhden kuukauden palkka.

Korvausten euromäärät on laskettava keskituntiansioiden mukaisesti ottamatta ylityökorvauksia huomioon, koska on uskottavaa, että työ oli toteutettu siten, että ruuhkahuippuja lukuun ottamatta ylitöille ei lähtökohtaisesti ollut tarvetta eikä niitä olisi normaalitilanteessa teetetty. Näin ollen korvausten määrät ovat - - - keskimääräisten kuukausipalkkojen mukaiset, eli tuomitsen N Oy:n suorittamaan työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä - - - Siihen nähden, että työnantajalla on ollut työsuhteiden irtisanomisperuste ja työnantaja on erikseen velvoitettu korvaamaan irtisanomisajan palkat, työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä tuomittavista korvauksista ei ole tehtävä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n mukaista vähennystä.

Edellä lausutusta seuraa, että työntekijät ovat perusteiden osalta voittaneet muutoksenhaun kokonaan. Määrien osalta heidän vaatimustensa hyväksymättä jääneet osat koskevat ainoastaan sellaisia harkinnanvaraisia seikkoja, jolla ei ole ollut sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään. Toisaalta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä tuomitun korvauksen perusteen osalta asia on ollut lain sanamuodot, suoraan tähän asiaan rinnastuvan julkaistun oikeuskäytännön puuttuminen sekä kysymystä koskevan oikeuskirjallisuuden vähäisyys ja tulkinnanvaraisuus huomioon ottaen oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Tähän nähden velvoitan N Oy:n korvaamaan ainoastaan puolet kantajien oikeudenkäynti- ja asianosaiskuluista - - -

Vakuudeksi: Reetta-Leena Pitkänen

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimmassa oikeudessa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Hovioikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hinnanalennus- ja vahingonkorvausvaatimukseen sekä kiinteistön kaupan purkuvaatimukseen sovelletaan velan vanhentumisesta annetun lain säännöksiä. Lisäksi hovioikeus katsoi, että vaikka maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentissa säädetyn kaupan purkua koskevan kanneajan ohella ei sovelleta velan vanhentumisesta annetun lain keskeytettävissä olevia vanhentumisaikoja, tulee kanne kaupan purkamiseksi kuitenkin panna vireille kohtuullisen ajan kuluttua virheeseen vetoamisesta.

POHJOIS-SAVON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 13.5.2016

Pohjois-Savon käräjäoikeus on 13.5.2016 antamallaan tuomiolla hylännyt A:n kiinteistön kaupan purkua koskevan vaatimuksen, mutta velvoittanut D:n kuolinpesän suorittamaan A:lle kiinteistössä olleiden virheiden vuoksi hinnanalennuksena 15.000 euroa korkoineen. Käräjäoikeus on jättänyt A:n kanteen tutkimatta siltä osin kuin A on oikeudenkäynnin aikana kohdistanut kannevaatimuksensa kuolinpesän ohella myös B:hen ja C:hen henkilökohtaisesti.

Käräjäoikeus on vaatimusten vanhentumisen osalta lausunut, että sillä seikalla, että A on nostanut kanteen kuolinpesää vastaan vasta yli neljän vuoden kuluttua reklamaatiosta, ei ole merkitystä asiassa. A on nostanut kanteen kuitenkin maakaaren säätämässä viiden vuoden määräajassa, mikä on takaraja kanteen nostamiselle. Käräjäoikeus on lisäksi katsonut, ettei velan vanhentumisesta annetun lain säännöksillä ole merkitystä kuolinpesän vastuun osalta.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 16.3.2017

Selostus asiasta

A on 30.10.2009 ostanut D:n jakamattoman kuolinpesän osakkailta B:ltä ja C:ltä Suonenjoen kaupungin Lieteenmäen kylässä sijaitsevan tilan sillä olevine rakennuksineen ja liittymineen. Asuinrakennus on rakennettu alun perin vuonna 1936 ja sitä on myöhemmin laajennettu. Kauppahinta on ollut 52.000 euroa. A on muuttanut kiinteistölle asumaan jo ennen kaupan tekemistä. Kiinteistön omistusoikeus on siirtynyt A:lle kaupantekotilaisuudessa.

Kiinteistöllä on ennen kauppaa 25.8.2009 suoritettu insinööri E:n toimesta kuntotarkastus. A ja myyjien edustaja kiinteistönvälittäjä F ovat olleet paikalla tätä suoritettaessa.

A on havainnut maaliskuussa 2010 rakennuksessa vesivuodon, jonka selvittelyn yhteydessä rakennuksessa havaittujen lahovaurioiden johdosta kohteessa on ryhdytty muihinkin tutkimuksiin. A on reklamoinut virheistä B:lle ja C:lle 23.5.2010 päivätyllä kirjeellä. Lisäksi A on lähettänyt B:lle ja C:lle X Oy:n 21.6.2010 laatiman raportin virheistä. Kesän 2010 jälkeen A ei ole ollut yhteydessä B:hen ja C:hen ennen kanteen nostamista.

A on nostanut kanteen käräjäoikeudessa 12.9.2014. Pohjois-Savon käräjäoikeus on 13.5.2016 antamallaan tuomiolla hylännyt A:n kiinteistön kaupan purkua koskevan vaatimuksen, mutta velvoittanut D:n kuolinpesän suorittamaan A:lle kiinteistössä olleiden virheiden vuoksi hinnanalennuksena 15.000 euroa korkoineen. Käräjäoikeus on jättänyt A:n kanteen tutkimatta siltä osin kuin A on oikeudenkäynnin aikana kohdistanut kannevaatimuksensa kuolinpesän ohella myös B:hen ja C:hen henkilökohtaisesti.

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitukset

A on kuten käräjäoikeudessa vaatinut, että kiinteistöä koskeva kauppa puretaan ja B sekä C velvoitetaan yhteisvastuullisesti palauttamaan hänelle ensisijaisesti omista varoistaan ja toissijaisesti kuolinpesän varoista kauppahinta 52.000 euroa korkoineen tai suorittamaan mainittu määrä hänelle vahingonkorvauksena. Lisäksi A on vaatinut, että B, C ja D:n kuolinpesä velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 20.880,43 eurolla ja hovioikeudessa 2.750,60 eurolla, molemmat määrät korkoineen. Vielä A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa.

Käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää A:n kannetta tutkimatta siltä osin kuin A oli käräjäoikeudessa valmistelun kuluessa kohdistanut vaatimuksensa myös B:hen ja C:hen henkilökohtaisesti. A ei ollut kielletysti laajentanut kannettaan eikä kysymys ollut käräjäoikeuden toteamasta uudesta vastaajatahosta.

B ja C olivat laiminlyöneet luovuttaa A:lle ennen kauppakirjan allekirjoittamista D:n jälkeen laaditun perukirjan. Perukirjalla ja sen sisällöllä olisi ollut A:lle yhtä suuri merkitys kuin myyntiesitteellä tai kuntotarkastusraportilla. Kuolinpesä oli ollut tuntuvasti ylivelkainen, minkä vuoksi se ei olisi voinut kantaa maakaaren mukaista kaupanvastuuta. Kauppaa rasittaa tältä osin oikeudelliseen virheeseen rinnastettava virhe.

B ja C ovat vaatineet, että kanne hylätään ja D:n kuolinpesä vapautetaan velvollisuudesta suorittaa A:lle kiinteistökaupan hinnanalennusta. Lisäksi B ja C ovat vaatineet, että A velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 25.408,55 eurolla korkoineen ja että D:n kuolinpesä vapautetaan velvollisuudesta korvata A:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa. Toissijaisesti B ja C ovat vaatineet, että A velvoitetaan korvaamaan heidän henkilökohtaiset oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 10.000 eurolla. Vielä B ja C ovat vaatineet, että A velvoitetaan korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 4.526 eurolla korkoineen.

A oli reklamoinut B:lle ja C:lle asuinrakennuksessa havaitsemistaan virheistä kohtuullisessa ajassa, mutta reklamaatio ei muutoin ollut ollut asianmukainen. Reklamaation ja sen liitemateriaalin perusteella oli ollut mahdotonta tietää, kuinka pahasti asuinrakennus tosiasiassa oli vaurioitunut ja mitä sen korjaaminen olisi maksanut. A:n tekemän reklamaation perusteella kuolinpesä ei ollut voinut arvioida omaa vastuutaan.

A oli ollut yhteydessä B:hen ja C:hen viimeisen kerran kesällä 2010. A oli nostanut kanteen käräjäoikeudessa vasta 12.9.2014 eli yli neljä vuotta viimeisen yhteydenoton jälkeen. A:n kanneoikeus on vanhentunut hänen passiivisuutensa takia. Käräjäoikeus on arvioinut asian väärin katsoessaan, että A oli nostanut kanteen maakaaren 2 luvun 25 §:n 2 momentissa säädetyssä viiden vuoden määräajassa ja ettei velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislain) säännöksillä ollut merkitystä asiassa. Maakaaren 2 luvun 25 §:n 2 momentti ei säätele millään tavoin kanteen nostamisen määräaikaa, vaan asettaa ainoastaan takarajan ostajan reklamaatiolle. B:n ja C:n näkemyksen mukaan A:n vaatimukset ovat vanhentuneet kohtuullisen ajan kuluttua viimeisestä yhteydenotosta tai ainakin viimeistään vanhentumislain 4 §:n mukaisesti kolmen vuoden kuluttua viimeisestä yhteydenotosta. Vanhentumislaki soveltuu yleislakina tähän tapaukseen, jos vaatimusten ei katsota vanhentuneen jo aikaisemmin kohtuullisen ajan ylittymisen vuoksi.

A tulee joka tapauksessa velvoittaa korvaamaan B:n ja C:n henkilökohtaiset oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 10.000 eurolla. A on valmistelun kuluessa esittänyt vaatimuksia myös henkilökohtaisesti B:tä ja C:tä kohtaan. Käräjäoikeus on jättänyt A:n vaatimukset näiltä osin tutkimatta. B:lle ja C:lle on aiheutunut tästä kuitenkin kustannuksia oikeudenkäyntikulujen muodossa.

Vastaukset

A on vastustanut B:n ja C:n muutosvaatimuksia.

B ja C ovat saaneet tietää A:n vaatimuksista ja niiden perusteista jo ennen syksyä 2010. Saatuaan tiedon kiinteistöä rasittavista virheistä B:n ja C:n olisi tullut hankkia itse tai yhdessä A:n kanssa lisäselvityksiä kaupan kohteen kunnosta. Asian selvittäminen ei ollut viivästynyt A:sta johtuvasta syystä, vaan B ja C olivat tahallisesti viivyttäneet asian käsittelyä ja ratkaisua. A:n kanneoikeus ei ollut vanhentunut. A on myöntänyt, ettei hän ollut ollut yhteydessä B:n ja C:n kanssa kesän 2010 jälkeen ennen kanteen nostamista.

B ja C ovat vastustaneet A:n muutosvaatimuksia.

Käräjäoikeus on arvioinut asian oikein katsoessaan, että A oli laajentanut kannettaan kielletysti. Kanteen kohdistaminen uuteen vastaajatahoon on tehtävä uudella haasteella, ei kanteen muutoksella. Jos kannetta muutetaan tällä tavoin, kanne on jätettävä tutkimatta oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n nojalla. Kuolinpesä ei ollut ollut kaupantekohetkellä ylivelkainen eikä se ollut ollut sitä myöskään ennen käräjäoikeuden tuomiota. A oli lisäksi ollut koko ajan tietoinen siitä, että myyjätahona on kuolinpesä. Myyjien ei tule oma-aloitteisesti esittää tietoa omasta varallisuusasemastaan. Perukirjan esittämättä jättäminen ei voi olla maakaaren mukainen oikeudellinen virhe. B ja C ovat vastustaneet pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa.

Lausumat

Hovioikeus on pyytänyt A:lta, B:tä ja C:ltä lausuman siitä, soveltuuko maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentissa säädetty kaupan purkamista koskeva kymmenen vuoden kanneaika tähän asiaan ja miten se mahdollisesti vaikuttaa A:n vaatimusten vanhentumiseen.

A on lausunut, että maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentissa säädetty kanneaika tulee tässä tapauksessa sovellettavaksi ensisijaisesti. Vanhentumislaki ei sovellu tapaukseen lainkaan tai ainakin se soveltuu vain toissijaisesti.

B ja C ovat lausuneet, että maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentissa säädetty kymmenen vuoden kanneaika on enimmäisaika, jonka puitteissa ostajan on toimittava. Mainitulla säännöksellä ei ole tarkoitus pidentää ostajan oikeutta purkukanteen nostamiseen, jos saatava on jo muuten vanhentunut. Jos ostaja on menettänyt vanhentumisen perusteella oikeutensa purkukanteen nostamiseen, hänellä ei ole maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukaistakaan oikeutta kanteen nostamiseen.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos riita-asiassa asianosainen sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

Asian jäljempänä ilmenevä lopputulos huomioon ottaen hovioikeus katsoo, ettei asiassa ole tarpeen toimittaa pääkäsittelyä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kanteen muuttaminen

Asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, onko A muuttanut kannettaan käräjäoikeudessa kielletysti.

Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kannetta riita-asiassa ei saa oikeudenkäynnin aikana muuttaa. Saman momentin 3 kohdan mukaan kantajalla on kuitenkin oikeus vaatia korkoa tai tehdä muu sivuvaatimus taikka uusikin vaatimus, mikäli se johtuu olennaisesti samasta perusteesta. Pykälän 2 momentin mukaan, jos mainittu 3 kohdassa tarkoitettu vaatimus tehdään vasta pääkäsittelyssä, vaatimus on jätettävä tutkimatta, jos sen tutkiminen viivyttää asian käsittelyä.

A on haasteen nojalla esittämässään kanteessa muun ohella vaatinut, että kiinteistön kauppa puretaan ja että B ja C velvoitetaan yhdessä palauttamaan hänelle saamansa kauppahinta. A on kanteessaan ilmoittanut vastaajiksi B:n ja C:n 6.8.2009 kuolleen D:n jakamattoman kuolinpesän osakkaina. Vaatimuksensa hän on perustanut asuinrakennuksessa havaittuihin virheisiin. Lisäksi A on käräjäoikeudessa valmistelun aikana esittänyt vaatimustensa perusteeksi muun ohella sen, että B ja C olivat ryhtyneet äitinsä kuolinpesään, minkä johdosta he olivat henkilökohtaisessa vastuussa kaupasta.

A on käräjäoikeuteen 23.2. ja 11.3.2016 toimittamissaan lausumissa vaatinut, että kiinteistön kauppa puretaan ja että B ja C velvoitetaan palauttamaan hänelle ensisijaisesti omista varoistaan ja toissijaisesti kuolinpesän varoista saamansa kauppahinta.

Pääkäsittely on käräjäoikeudessa pidetty 7. ja 8.4.2016.

Kuolinpesä ei ole osakkaista erillinen prosessisubjekti. Osakkaat itse ovat asianosaisia (Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 300). Hovioikeus katsoo, ettei A ole kohdistamalla vaatimuksensa myös B:hen ja C:hen henkilökohtaisesti esittänyt vaatimuksia uutta vastaajatahoa kohtaan, vaan kysymys on edellä mainitun säännöksen 3 kohdassa tarkoitetusta uudesta vaatimuksesta. Uuden vaatimuksen johdosta asiassa on ollut kysymys myös siitä, missä laajuudessa kuolinpesän osakkaat ovat vastuussa kuolinpesän veloista, kuolinpesän varallisuudella vai myös henkilökohtaisesti. A:n esittämä uusi vaatimus johtuu olennaisesti samasta perusteesta kuin hänen alun perin esittämänsä vaatimukset ja uusi vaatimus on esitetty ennen pääkäsittelyä. Kannetta ei siten ole muutettu oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:stä ilmenevän oikeusohjeen vastaisesti.

Hovioikeus, viivytyksen välttämiseksi asiaa käräjäoikeuteen palauttamatta, ottaa A:n kanteen tutkittavakseen tältä osin.

Reklamaatio

Asiassa on riidatonta, että A:n 23.5.2010 päiväämä reklamaatio on tehty kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun hän on havainnut virheet tai hänen olisi pitänyt ne havaita. Hovioikeudessa on ratkaistavana kysymys siitä, onko A:n ajoissa tekemä virheilmoitus ollut myös muutoin asianmukainen.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen siltä osin kuin käräjäoikeus on tuomion sivulla 27 katsonut, että A:n reklamaatio on ollut asianmukainen.

Vanhentuminen

Asiassa on riidatonta, että A ei ole ollut yhteydessä B:hen ja C:hen kesän 2010 jälkeen ennen kanteen nostamista 12.9.2014. Asiassa on kysymys siitä, ovatko A:n kiinteistön kauppaan perustuvat vaatimukset vanhentuneet hänen passiivisuutensa takia. A on käräjäoikeudessa vaatinut kiinteistön kaupan purkamista, hinnanalennusta ja vahingonkorvausta.

Hinnanalennus- ja vahingonkorvausvaatimus

Käräjäoikeuden ratkaisussaan viittaamassa maakaaren 2 luvun 25 §:n 2 momentissa määritellään se aika, jonka kuluessa ostajan tulee viimeistään ilmoittaa laatuvirheestä myyjälle. Määräaika koskee vain virheestä ilmoittamista eikä kyse ole kanteen nostamisen määräajasta. Kuten edellä on jo todettu, A on ilmoittanut virheistä B:lle ja C:lle kohtuullisessa ajassa ja virheilmoitus on ollut myös asianmukainen. A:n vaatimusten vanhentuminen ei näin ollen ratkea kyseisen säännöksen nojalla.

Maakaari ei sisällä säännöksiä siitä, milloin ostajan pitää ryhtyä jatkotoimiin, kun reklamaatiovelvollisuus on täytetty. Hinnanalennus- ja vahingonkorvausvaatimusten osalta voidaan kuitenkin pitää selvänä, että ne ovat yleisten vanhentumissäännösten alaisia (HE 1994/120 vp s. 65 ja KKO 2012:75).

Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5 - 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Asiassa sovellettavaksi tulevan lain 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan vanhentumisaika alkaa sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa taikka hänen olisi pitänyt se havaita. Lain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika.

A on katkaissut vanhentumisen kesällä 2010 tekemillään ilmoituksilla. A on tämän jälkeen laittanut kanteen vireille käräjäoikeudessa vasta 12.9.2014. Hovioikeus katsoo, että koska vanhentuminen on katkaistu 12.9.2014 eli yli neljän vuoden kuluttua edellä mainitun katkaisutoimen tekemisestä, A:n hinnanalennus- ja vahingonkorvausvaatimukset ovat vanhentuneet.

Kaupan purkuvaatimus

A on lisäksi vaatinut käräjäoikeudessa, että kiinteistön kauppa puretaan ja myyjät velvoitetaan palauttamaan hänelle saamansa kauppahinta. Purkuvaatimuksen osalta on ensinnäkin ratkaistava se, onko vaatimus vanhentumissäännösten alainen.

Vanhentumislain 1 §:n 1 momentin mukaan laki koskee velan vanhentumista. Tässä laissa velalla tarkoitetaan rahavelkaa sekä muita velvoitteita. Lain esitöissä (HE 187/2002 vp s. 36) todetaan, että velalla tarkoitetaan rahavelkojen lisäksi myös muita velvoitteita. Lain soveltamisala olisi yleinen ja se vastaisi voimassaolevan vanhentumisasetuksen 1 §:n soveltamisalaa. Lakia sovellettaisiin siten kaikentyyppisiin velvoitteisiin siitä riippumatta, koskeeko se rahaa, tavaraa, palveluja tai muita suorituksia. Myös velvollisuus pidättyä jostakin toimesta voi olla laissa tarkoitettu velvoite.

Mainittu säännös huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että kiinteistön kaupan purkuvaatimukseen, johon sisältyy myyjän velvollisuus palauttaa saamansa kauppahinta takaisin ostajalle, sovelletaan vanhentumislakia.

Maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentin mukaan kauppaa ei saa purkaa, ellei sitä koskevaa kannetta ole pantu vireille kymmenen vuoden kuluessa siitä, kun kiinteistön hallinta on luovutettu. Asiassa onkin seuraavaksi arvioitava, miten kaupan purkua koskeva kanneaika vaikuttaa vaatimuksen vanhentumiseen.

Vanhentumislain suhteesta erityissäännöksiin säädetään vanhentumislain 2 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan, jos muussa laissa on tästä laista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä tämän lain sijasta. Pykälän 3 momentin mukaan mitä 1 momentissa säädetään, koskee soveltuvin osin erityissäännöstä, jonka mukaan velkaa koskeva kanne on pantava vireille määräajassa. Lain esitöiden (HE 187/2002 vp s. 41) mukaan säännöksiä erityissäännöksen ja vanhentumislain välisestä suhteesta sovelletaan myös silloin, kun erityissäännöksessä on kysymys kanteen nostamiselle varatusta ajasta. Kanneajan ohella ei siten sovelleta vanhentumislain keskeytettävissä olevia vanhentumisaikoja.

Saatavien vanhentumista koskevalla lainsäädännöllä on perinteisesti tavoiteltu ennen muuta velkasuhteiden selkeyttä. Ajan kuluminen aiheuttaa todisteluvaikeuksia niin velan syntymiseen kuin sen lakkaamiseen vaikuttavista seikoista. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä hankalampaa osapuolten on näyttää, mitä velasta on alun perin sovittu tai mitkä tapahtumat ovat johtaneet vahingonkorvaus- tai muun velkavastuun syntymiseen. Oikeusjärjestyksessä pyritään yleensäkin suojaamaan luottamusta vallitseviin olosuhteisiin. Pitkään jatkuneen olotilan rikkomisella on useita kielteisiä vaikutuksia. Jos velkoja on pysytellyt passiivisena, velalliselle voi perustellusti syntyä käsitys siitä, ettei häneltä vaadita suoritusta. Lainsäädännössä onkin yhä voimakkaammin pyritty siihen, että vastuusuhteet selvitetään kohtuullisessa ajassa. Viime vuosikymmeninä toteutetuissa laajoissa kauppaa koskevissa uudistuksissa tämä pyrkimys näkyy muun muassa virheen selvittämistä koskevissa säännöksissä. Ostajan edellytetään ilmoittavan virheestä myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän on havainnut virheen tai kun se olisi voitu havaita. Jollei ostaja ole aktiivinen, hän menettää oikeutensa vaatia hyvitystä virheen perusteella. Yksityishenkilöiden välisessä kiinteistön kaupassa virheilmoituksen takaraja on pääsääntöisesti viisi vuotta hallinnan luovuttamisesta. Säännöksen tarkoituksena on suojata myyjää yllättäviltä, usean vuoden kuluttua esitettäviltä vaatimuksilta. Kohtuulliseksi on katsottu, että taloudellinen vastuu selkeästi siirtyy ostajalle jonakin tiettynä ajankohtana. (HE 187/2002 vp s. 16 ja 17) Kiinteistön kaupan osalta on usean vuoden kuluttua erittäin vaikea esittää näyttöä siitä, millainen kiinteistö on kaupantekohetkellä ollut ja mitä myyjä ja ostaja ovat kiinteistön laadusta mahdollisesti sopineet.

Hovioikeus katsoo, edeltä ilmenevät vanhentumislain esitöiden kannanotot ja vanhentumissääntelyn tavoitteet huomioon ottaen, että vaikka kaupan purkua koskevan kanneajan ohella ei sovelleta vanhentumislain keskeytettävissä olevia vanhentumisaikoja, tulee kanne kaupan purkamiseksi kuitenkin panna vireille kohtuullisen ajan kuluttua virheeseen vetoamisesta. Maakaaren 2 luvun 34 §:n 3 momentissa säädetty kymmenen vuoden kanneaika sitä vastoin asettaa viimeisen takarajan, johon mennessä kiinteistön kaupan purkamista on kanneteitse vaadittava.

Hovioikeus katsoo, että koska A on laittanut kanteen vireille käräjäoikeudessa vasta 12.9.2014 eli yli neljän vuoden kuluttua viimeksi tapahtuneen yhteydenoton jälkeen, kannetta ei ole laitettu vireille kohtuullisessa ajassa virheeseen vetoamisesta. Näin ollen A:n kaupan purkamista koskeva vaatimus on myös vanhentunut.

Edellä kerrotuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n kauppaan perustuvat vaatimukset ovat kaikilta osin vanhentuneet. Samalla perusteella myös A:n B:hen ja C:hen henkilökohtaisesti kohdistamat vaatimukset ovat vanhentuneet.

Hovioikeus toteaa, että A:n vetoamalla perukirjan esittämättä jättämisellä ei ole merkitystä hänen vaatimustensa vanhentumisen kannalta. D:n jälkeen laaditusta perukirjasta ilmenee, että kuolinpesä ei ole ollut kaupantekohetkellä ylivelkainen.

Oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Saman luvun 16 §:n 1 momentin mukaan, jos alemman tuomioistuimen päätökseen haetaan muutosta, velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta käräjäoikeuden osalta on määrättävä samalla tavoin kuin käräjäoikeudenkin olisi pitänyt määrätä, jos se olisi päätynyt pääasiassa samaan lopputulokseen kuin hovioikeus.

A on hävinnyt asian ja on siten velvollinen korvaamaan B:n ja C:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa. Sillä, että A on hovioikeudessa voittanut asian kanteen tutkimatta jättämisen osalta, ei ole merkitystä kuluvastuun kannalta.

A:lla ei ole ollut huomautettavaa B:n ja C:n käräjäoikeudessa esittämän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen määrän osalta. A on paljoksunut B:n ja C:n hovioikeudessa esittämää oikeudenkäyntikuluvaatimusta asiamiehen asiaan käyttämien työtuntien määrän osalta. A on hyväksynyt vaaditusta määrästä yhteensä 2.226,30 euroa.

Hovioikeus katsoo asian laatu ja laajuus sekä taloudellisen ja järkevän oikeudenhoidon vaatimukset huomioon ottaen, että B:n ja C:n asiamiehen oikeustieteen maisteri G:n asiaan valmistautumiseen käyttämä aika on ollut hovioikeudessa liiallinen. Kohtuullisena ajankäyttönä on pidettävä G:n laskuttamien toimenpiteiden osalta yhteensä 12 tuntia.

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon.

A:n kanne B:tä ja C:tä kohtaan henkilökohtaisesti ja D:n kuolinpesän osakkaina hylätään ja D:n kuolinpesä vapautetaan kaikesta käräjäoikeuden tuomitsemasta suoritusvelvollisuudesta.

A velvoitetaan suorittamaan B:lle ja C:lle korvaukseksi yhteisistä oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa määrältään myönnetyt 25.408,55 euroa, ja hovioikeudessa 2.976 euroa, mikä määrä muodostuu asiamiehen palkkiosta 2.400 eurosta ja arvonlisäveron määrästä 576 eurosta. Korvauksille on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Helena Lindgren
hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
hovioikeudenneuvos Heikki Hakkarainen

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Hanna-Kaisa Meriläinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

Vantaan käräjäoikeuden pöytäkirja 21.9.2016

Oikeudenkäynnin julkisuus

Syyttäjä pyysi, että asia käsitellään yleisön läsnäolematta ja että oikeudenkäyntiasiakirjat määrätään salassa pidettäviksi. Vastaaja on kertomiansa seikkojen vuoksi erityisen suojelun tarpeessa. Vastaaja on paljastanut laajamittaisen kansainvälisen huumeorganisaation, joka on sekä vastaajan itsensä että Suomen ulkopuolella suoritettujen esitutkintojen perusteella osoittautunut väkivaltaiseksi. Organisaatio haluaa tietää, mitä vastaaja on asiassa kertonut tai tulee kertomaan. Oikeudenkäynnissä tullaan käsittelemään sellaisia tietoja, joiden julkiseksi tuleminen asettaa vastaajan käytännössä välittömään hengenvaaraan.

Vastaaja yhtyi syyttäjän pyyntöön. Vastaaja ilmoitti, ettei halua tulla oikeudenkäynnissä kuulluksi.

Asianajaja ilmoitti päämiehensä A:n vastustavan pyyntöjä kohdaltaan. A:ta epäillään rikoksista, jotka liittyvät tähän asiaan. A:lla on oltava oikeus saada tietää, mitä tässä asiassa esitetään.

Päätös

Käräjäoikeus määrää pidettäväksi salassa esitutkintapöytäkirjan 9010/R/356/16 johdannon ja

B:n esitutkintakertomuksen eli mainitun esitutkintapöytäkirjan sivut 6-68.

Salassapito on voimassa 6.9.2076 saakka.

Asian suullinen käsittely pidetään yleisön läsnäolematta siltä osin kuin siinä käsitellään edellä salaisiksi määrättyjen asiakirjojen sisältämiä tietoja.

Muilta osin pyynnöt hylätään.

Perustelut

Oikeudenkäynnin julkisuus on keskeinen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin peruselementti ja sillä on useita funktioita. Oikeudenkäynnin julkisuutta on rajoitettava tästä syystä mahdollisimman vähäisesti.

Käräjäoikeus harkitessaan vastaajan suojan tarpeen laajuutta on päätynyt siihen, että vastaajan suojaksi on riittävää asiakirja-aineistosta rajoittaa salaiseksi vain vastaajan esitutkinnassa antama kertomus sekä esitutkintaan laadittu johdanto, jossa on käsitelty vastaajan kertomusta. Muu asiakirja-aineisto on joko yleistasoista tai muiden henkilöiden kertomaa taikka muuta vastaajan kertomukseen perustumatonta, erikseen muilla keinoin hankittua selvitystä.

Suullisen käsittelyn julkisuutta on tarpeen rajoittaa vain siltä osin kuin siinä käsitellään salaiseksi määrättyä asiakirja-aineistoa.

A on tässä asiassa vain yleisönä. Käräjäoikeus on punninnut siten, ettei määrättyyn salassapitoon ole syytä tehdä A:n kohdalla poikkeusta. A:n mahdollinen oikeus saada tietoa tämän asian vastaajan esitutkinnassa kertomasta on toteutettava mahdollisessa A:ta koskevassa oikeudenkäynnissä.

Lainkohdat

Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa 9 § 1 momentti 2 kohta, 10 §, 11 § ja 15 § 3 kohta.

Asian ovat ratkaisseet:

käräjätuomari Jyrki Rinnemaa
käräjätuomari Timo Heikkinen
käräjätuomari Mikko Sihvola

Vailla lainvoimaa

Helsingin hovioikeuden päätös 22.5.2017

….....................................................

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 18.1.2017.

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös esitutkintapöytäkirjan 9010/R/356/16 johdannon ja B:n esitutkintakertomuksen salassapitämisestä sekä törkeää huumausainerikosta koskevan asian (R 16/2237) suullisen käsittelyn pitämisestä yleisön läsnäolematta siltä osin kuin siinä on käsitelty edellä mainittuja salaisiksi määrättyjen asiakirjojen sisältämiä tietoja kumotaan kokonaan tai ainakin siten, ettei salassapitomääräys koske A:ta.

A oli vangittuna asiasta, josta B oli ollut syytteessä. A:n puolustaja oli mennyt yleisöksi B:n oikeudenkäyntiin valmistellakseen A:n puolustusta.

A:lla oli oltava oikeus olla läsnä puolustajansa edustamana oikeudenkäynnissä, jossa syytettynä ollut mies oli poliisin mukaan kertonut esitutkinnassa jotain sellaista, jonka perusteella A oli sittemmin vangittu.

Syyttäjä oli suullisesti vaatinut oikeudenkäyntiä salaiseksi vetoamalla oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (YTJulkL) 4 luvun 15 §:n 6 kohtaan, jonka mukaan "jos rikosasiassa kuullaan henkilöä, joka on erityisen suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset olosuhteensa ja rikoksen laatu". Syyttäjän esittämä peruste oli jäänyt ratkaisematta eikä päätöstä ollut perustettu ainakaan siihen. Päätöksessä viitattiin YTJulkL:n 9 §:n 1 momentin 2 kohtaan, 10 §:ään, 11 §:ään ja 15 §:n 3 kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ollut väittänyt, että oikeudenkäynnissä olisi käsitelty arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista. B:n esitutkinnassa ja oikeudessa myöntämät omat huumausainetekemiset ja niihin hänen mukaansa liittyvät henkilöt ja tapahtumat eivät olleet tällaisia seikkoja.

Asiassa ei ollut muutoinkaan perustetta määrätä oikeudenkäyntiä salassa pidettäväksi.

Vastaus

Kihlakunnansyyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden päätös oli oikea.

B oli esitutkinnassa kertomiensa seikkojen vuoksi erityisen suuressa hengen ja terveyden vaarassa ja hän oli tämän vuoksi erityisen suojelun tarpeessa. B oli paljastanut yksityiskohtaisesti laajamittaisen kansainvälisen huumeorganisaation, joka oli varsin väkivaltainen.

Erityisen suojelun tarve oli ollut ja oli, koska B:tä kuultiin todistajana eri oikeudenkäynneissä, kuten A:ta koskevassa oikeudenkäynnissä. Mikäli B:n antamat tiedot olisivat kaikkien tiedossa, se asettaisi hänet objektiivisestikin arvioiden välittömään hengenvaaraan.

YTJulkL:n 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna arkaluonteisena tietona voitiin pitää tietoa, jos sen julkiseksi tulemiseen liittyisi henkilön kannalta vähäistä suurempia haitallisia seuraamuksia. Lienee selvää, että hengenvaaraan joutuminen oli äärimmäisen haitallinen seuraamus ja kyse oli tiedoista, jotka olennaisesti liittyivät B:n yksityiselämään, kun kyse oli hänen henkeään ja terveyttään uhkaavista tekijöistä.

Käsittely oli julistettu salaiseksi vain siltä osin kuin siinä käsiteltiin salaisiksi määrättyjä tietoja. Joka tapauksessa käsittelyyn olisi soveltunut YTJulkL:n 15 §:n 6 kohta (rikosasiassa kuullaan henkilöä, joka on erityisen suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset olosuhteensa ja rikoksen laatu) ja tätä tukevat myös pykälää koskevat esityöt (HE 66/2015 vp s. 52).

A:lle oli myöhemmin asianosaisjulkisuuden perusteella annettu myös B:n pöytäkirja kokonaisuudessaan salassapitomääräyksin.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Syyttäjä oli käräjäoikeudessa pyytänyt, että asia käsitellään yleisön läsnä olematta ja että oikeudenkäyntiasiakirjat määrätään salassapidettäviksi. Syyttäjän mukaan vastaaja oli erityisen suojelun tarpeessa, koska hän oli paljastanut laajamittaisen kansainvälisen, väkivaltaiseksi osoittautuneen huumeorganisaation ja oikeudenkäynnissä käsiteltiin sellaisia tietoja, joiden julkiseksi tuleminen asetti vastaajan käytännössä välittömään hengenvaaraan. Vastaaja oli yhtynyt syyttäjän pyyntöön.

Käräjäoikeus on määrännyt oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (YTJulkL) 9 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 10 §:n, 11 §:n ja 15 §:n 3 kohdan nojalla salaiseksi 6.9.2076 saakka vastaajan esitutkinnassa antaman kertomuksen sekä esitutkintaan laaditun johdannon, jossa oli käsitelty vastaajan kertomusta. Lisäksi käräjäoikeus on määrännyt, että asian suullinen käsittely pidetään yleisön läsnä olematta siltä osin kuin siinä käsitellään edellä salaisiksi määrättyjen asiakirjojen sisältämiä tietoja.

Asiassa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut päätöksestä ilmenevillä perusteilla määrätä vastaajan esitutkintakertomuksen ja sen esitutkinnan johdanto-osan pidettäväksi salassa ja suullisen käsittelyn toimitettavaksi yleisön läsnä olematta siltä osin kuin siinä käsitellään edellä mainittuja salaisiksi määrättyjen asiakirjojen sisältämiä tietoja.

Asian arviointi

Oikeudenkäynti ja oikeudenkäyntiasiakirjat ovat pääsääntöisesti julkisia. Tämä periaate käy ilmi YTJulkL:n 1 §:stä, jonka mukaan oikeudenkäynti ja oikeudenkäyntiasiakirjat ovat julkisia, jollei laissa toisin säädetä.

Kysymyksessä olevaa rikosasiaa on käsitelty käräjäoikeudessa pääkäsittelyssä. YTJulkL:n 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikosasiassa tuomioistuimelle toimitettu oikeudenkäyntiasiakirja tulee julkiseksi, kun asia on ollut esillä suullisessa käsittelyssä, jollei YTJulkL:ssa toisin säädetä tai sen nojalla määrätä asiakirjan salassapidosta.

Käräjäoikeuden päätöksen perusteluissa on viitattu vastaajan suojelun tarpeeseen ja lueteltu sovelletut lainkohdat sekä perusteltu salassapitomääräyksen laajuutta. Päätöksestä ei kuitenkaan käy ilmi niitä seikkoja, joiden perusteella käräjäoikeus on katsonut salassapitomääräyksen mahdolliseksi soveltamiensa lainkohtien nojalla.

Käräjäoikeuden soveltaman YTJulkL:n 9 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan oikeudenkäyntiasiakirja on pidettävä salassa siltä osin kuin se sisältää arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista.

Oikeudenkäynnin tai oikeudenkäyntiasiakirjojen salassapitämisestä päätettäessä on otettava erityisesti huomioon, että oikeudenkäynnin julkisuudella on vahvat perustuslailliset kytkennät. YTJulkL:n 9 §:ään koskevissa esitöissä (HE 13/2006 vp s. 39-41) on viitattu perustuslain 12 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ja muut tallenteet ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi lailla erikseen rajoitettu. Tuomioistuimet ovat säännöksessä tarkoitettuja viranomaisia. Perustuslaki antaa siten mahdollisuuden oikeudenkäyntiasiakirjojen ja muiden tallenteiden julkisuuden rajoittamiseen, jos siihen on välttämättömiä syitä. Lisäksi oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuuden määrittelyyn vaikuttavat erityisesti perustuslain 10 §:n yksityiselämän suojaa koskevat säännökset ja 21 §:n säännös käsittelyn julkisuudesta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä (PeVM 25/1994 vp) todetaan, että rajoituksen olennainen sisältö tulee käydä ilmi laista ja rajoitusten on oltava täsmällisiä ja tarkkarajaisia.

Näin ollen YTJulkL:n salassapitämistä koskevia säännöksiä ei voi tulkita laajentavasti. YTJulkL:n 9 §:n 1 momentin 2 kohdan sanamuodosta käy ilmi, että salassa pidettävän tiedon tulee olla arkaluontoinen ja sen tulee lisäksi liittyä henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon. Tässä tapauksessa salassapitomääräyksen arvioitavana voi olla vain se, sisältävätkö asiakirjat arkaluontoisia henkilön yksityiselämään liittyviä tietoja. YTJulkL:n 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa ei ole tarkemmin määritelty yksityiselämän käsitteen sisältöä. Hallituksen esityksessä eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta (HE 309/1993 vp) todetaan, että yksityiselämän suojan lähtökohtana on, että yksilöllä on oikeus elää omaa elämäänsä ilman viranomaisten tai muiden ulkopuolisten tahojen mielivaltaista tai aiheetonta puuttumista hänen yksityiselämäänsä. Hovioikeus katsoo, että vastaajan esitutkinnassa kertomat laajamittaista kansainvälistä huumeorganisaatiota koskevat tiedot eivät ole sellaisia YTJulkL:n 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuja henkilön yksityiselämään liittyviä arkaluonteisia tietoja, jotka tuomioistuin voisi määrätä salassapidettäviksi. Näin ollen käräjäoikeus ei olisi saanut määrätä päätöksessä mainittuja asiakirjoja pidettäviksi salassa tämän lainkohdan nojalla.

Käräjäoikeuden päätöksessä on mainittu sovellettavana lainkohtana YTJulkL 10 §. Sen mukaan tuomioistuin voi asianosaisen pyynnöstä tai erityisestä syystä muutoinkin päättää, että oikeudenkäyntiasiakirja on pidettävä tarpeellisin osin salassa, jos siihen sisältyy muussa laissa salassa pidettäviksi säädettyjä tietoja, joiden julkisiksi tuleminen todennäköisesti aiheuttaisi merkittävää haittaa tai vahinkoa niille eduille, joiden suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Käräjäoikeuden päätöksestä ei kuitenkaan ole viitattu sellaiseen muuhun lakiin, jossa kyseessä oleviin asiakirjoihin sisältyvät tiedot olisi määrätty pidettäviksi salassa. Viranomaistoiminnan julkisuudesta annettuun lakiin sisältyy eräitä esitutkinta-aineiston julkisuutta koskevia säännöksiä. Niiden nojalla tiedonsaantioikeutta ei kuitenkaan voida rajoittaa sen jälkeen, kun esitutkinta on päättynyt, vaan sovellettaviksi tulevat YTJulkL:n säännökset. Muuallakaan laissa ei ole säännöksiä, joiden perusteella nyt kysymyksessä olevat asiakirjat olisi voitu määrätä pidettäviksi salassa. Näin ollen käräjäoikeus ei olisi voinut määrätä päätöksessä mainittuja asiakirjoja pidettäviksi salassa myöskään lain 10 §:n nojalla.

Suullisen käsittelyn toimittaminen yleisön läsnä olematta YTJulkL:n 15 §:n 3 kohdan nojalla on edellyttänyt sitä, että asiassa on esitetty 9 §:ssä salassa pidettäväksi säädetty tai 10 §:n nojalla salassa pidettäväksi määrätty oikeudenkäyntiasiakirja taikka ilmaistaan muussa laissa salassa pidettäväksi säädetty tieto, jonka julkinen käsittely todennäköisesti aiheuttaisi merkittävää haittaa tai vahinkoa niille eduille, joiden suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Koska asiakirjojen salassapitämiselle ei ole ollut YTJulkL:n 9 §:ssä tai 10 §:ssä säädettyjä perusteita eikä asiassa ole väitettykään, että oikeudenkäynnissä olisi ilmaistu muussa laissa salassa pidettäväksi säädetty tieto, käräjäoikeudella ei ole ollut perusteita määrätä YTJulkL:n 15 §:n 3 kohdan nojalla suullista käsittelyä pidettäväksi yleisön läsnä olematta.

Syyttäjä oli perustellessaan vaatimustaan vedonnut YTJulkL:n 15 §:n 6 kohtaan. Sen mukaan tuomioistuin voi asiaan osallisen pyynnöstä tai erityisestä syystä muutoinkin päättää, että suullinen käsittely toimitetaan kokonaan tai tarpeellisin osin yleisön läsnä olematta, jos rikosasiassa kuullaan henkilöä, joka on erityisen suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset olosuhteensa ja rikoksen laatu. Tällä säännöksellä on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/29/EU rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta 23 artiklan 3 kohdan d) alakohta. Esitöiden mukaan säännös tulee pääasiallisesti sovellettavaksi silloin, kun rikosasiassa kuullaan erityisen suojelun tarpeessa olevaa asianomistajaa. Säännöstä voidaan kuitenkin tarvittaessa soveltaa myös muuhun rikosasiassa kuultavaan henkilöön, kuten todistajaan, joka esimerkiksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi olisi vastaavan suojan tarpeessa kuin asianomistaja. Tätä säännöstä on ylipäänsäkin tarkoitettu sovellettavaksi puolustukselle kuuluvia oikeuksia rajoittamatta ja noudattaen oikeudellista harkintavaltaa koskevia sääntöjä (HE 66/2015 vp). Hovioikeus katsoo, ettei rikosasian vastaajan voida säännöksessä tarkoitetuin tavoin katsoa olevan erityisen suojelun tarpeessa. Säännöksellä on tarkoitus suojella rikoksen uhria tai muuta vastaavan suojan tarpeessa olevaa henkilöä eikä säännöstä voida tulkita sen tarkoitusta laajentavasti. Näin ollen suullista käsittelyä ei olisi voitu määrätä pidettäväksi yleisön läsnä olematta myöskään YTJulkL:n 15 §:n 6 kohdan nojalla.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että käräjäoikeuden salassapitomääräys on lakiin perustumaton. Näin ollen salassapitomääräys on kumottava.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen
hovioikeudenneuvos Terhi Mattila
määräaikainen hovioikeudenneuvos Jukka Loiva

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Rahdinkuljettaja oli kuljettanut lääkekauppaa harjoittavan yhtiön kanssa tekemänsä kuljetussopimuksen nojalla lääkkeitä ja muita apteekkituotteita rekka-autolla Espoosta Seinäjoelle. Rekan perävaunun lämpötila oli laskenut kuljetuksen aikana alle sovitun kuljetuslämpötilan. Vakuutusyhtiö oli korvannut myyntikelvottomiksi tulleet lääkkeet lääkeyhtiölle. Vakuutusyhtiön takautumiskannetta koskevassa asiassa katsottiin, ettei lääkekuljetus ollut laatunsa puolesta sellainen, että osapuolet olisivat voineet sopia siitä tiekuljetussopimuslain pakottavista säännöksistä poikkeavalla tavalla ja ettei rahdinkuljettaja ollut aiheuttanut vahinkoa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta.

ESPOON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 18.12.2015

Selostus asiasta

Lääkeyhtiö O Oy ja rahdinkuljettaja PT Oy olivat tehneet kuljetussopimuksen lääkkeiden kuljetuksista. PT Oy oli 14.8.2013 kuljettanut O Oy:n erilaisia lääkkeitä Espoosta Seinäjoelle. Lääkkeet oli lastattu lämpötilasäädettyyn peräkärryyn. Vetoauto oli Tampereen jälkeen vaihdettu toiseen autoon. Kuljetustehtävän vastaanottanut kuljettaja oli käynnistänyt peräkärryn kylmälaitteet, jolloin lämpötila oli laskenut alle kuljetussopimuksessa sovitun kuljetuslämpötilan. Lääkkeet oli matkan aikana kuljetettu pakkasasteissa ja tulleet tämän vuoksi myyntikelvottomiksi. O Oy on siirtänyt oikeutensa hakea vahingonkorvausta rahdinkuljettajalta vakuutusyhtiö H:lle.

Vakuutusyhtiö H:n kanne

Vakuutusyhtiö H on vaatinut, että PT Oy velvoitetaan maksamaan sille tiekuljetussopimuslain 32 §:n mukaisena vahingonkorvauksena 53.333,63 euroa ja toissijaisesti 2.260 euroa tiekuljetussopimuslain 36 §:n mukaisine korkoineen 23.7.2014 lukien sekä korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut yhteensä 10.509 euroa korkoineen.

O Oy:n PT Oy:n välisen kuljetussopimuksen kohdan 8 mukaiset sopimusrikkomukset katsottiin aiheutetuiksi tahallisesti. Tahallisuus sopimuksen mukaan samoin kuin törkeä huolimattomuus tiekuljetussopimuslain mukaan johtivat velvollisuuteen korvata aiheutunut vahinko täysimääräisesti. Kuljetussopimuksessa oli sovittu vain niistä seikoista, joista konvention ja lain mukaan voitiin sopia.

Kuljetussopimuksen mukaan kuormatilan lämpötilan tuli pysyä välillä +8 - +25 astetta. Lisäksi sopimuksessa oli erikseen yksilöity vaadittavat kuljetusolosuhteet, muun ohella kuljetuksen aikana vaadittava lämpötila. Sopimuksessa oli lisäksi edellytetty nimenomaisesti laitetta, joka hälyttää lämpötilan raja-arvon ylittämisestä tai alittamisesta sekä taltioi tiedon. Kummankin määräyksen rikkominen jo erikseen merkitsi vastaajan velvollisuutta korvata vahinko täysimääräisesti. Lisäksi kuljetussopimuksen mukaisesti rahdinkuljettajan tuli osoittaa ryhtyneensä kaikkiin hänelle kuuluviin tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin näiden varusteiden valinnassa, kunnossapidossa ja käytössä sekä noudattaneensa kaikkia saamiaan ohjeita.

Lämpötila ei ollut ollut kuljetuksen aikana sopimuksen mukainen, koska kuljettaja oli kytkenyt kuormatilaan jäähdytyksen. Ajoneuvon hytissä ei ollut ollut hälytyslaitetta lämpötilan raja-arvojen ylittymisestä.

Rahdinkuljettaja oli toiminut piittaamattomasti, törkeän huolimattomasti ja kuljetussopimuksen mukaan tahallisesti.

Vahinkoa aiheuttaneen menettelyn luonnehdinta törkeäksi riippui ratkaisevasti kuljetuksen erityispiirteistä eikä tästä asiasta sopiminen rikkonut tiekuljetussopimuslain määräyksiä. Vaikka lääkekuljetusten erityispiirteitä ei edes otettaisi huomioon, vastaajan menettelyä oli pidettävä törkeän huolimattomana.

Lääkkeet eivät olleet tapahtuneen jälkeen vastanneet myyntilupien vaatimuksia ja ne oli jouduttu hävittämään. Vahingon määrä oli kauppalaskujen mukainen tavaran arvo. Sanottu määrä oli suoritettava vahingonkorvauksena tiekuljetussopimuslain 32 §:n mukaan.

PT Oy:n vastaus

PT Oy on vaatinut, että kantajan ensisijainen vahingonkorvausvaatimus ja oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään ja joka tapauksessa, että vaatimus 43.333,63 euroa ylittäviltä osin hylätään. PT Oy on myöntänyt kantajan toissijaisen vaatimuksen korkoineen oikeaksi. PT Oy on lisäksi vaatinut, että kantaja velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut 18.924,41 eurolla korkoineen.

Tiekuljetussopimuslain 32 §:n 2 momentin mukainen vastuu rajoittui puheena olevassa tapauksessa 2.260 euroon. Rahdinkuljettajan vastuu oli rajoitettu 20 euroon tavaran kokonaispainosta puuttuvaa kiloa kohti. Kanne tältä osin myönnettiin oikeaksi.

Vastaaja oli menetellyt huolellisesti eikä kuljettaja ollut toiminut tahallisesti tai törkeän huolimattomasti. Kysymyksessä oli ollut kuljettajan inhimillinen erehdys. Kuljettajan erehdystä oli tiekuljetussopimuslain mukaan pidettävä enintään tavallisena huolimattomuutena.

Kuljetussopimuksen kohdan 8 kappale 3 ei soveltunut puheena olevaan tapaukseen. Kappale koski ainoastaan vastaajan käyttämille järjestelmille, kalustolle ja henkilöstölle asetettuja teknisluontoisia vaatimuksia. Vastaajan käyttämä kalusto ja henkilöstö olivat kaikilta osin olleet sopimuksen mukaiset.

Sovellettavaksi tuli kuljetussopimuksen kohta 8 kappale 4, jonka mukaan yksittäisen kuljettajan inhimillisestä erehdyksestä johtunut vahinko oli muu vahinkotapahtuma, jonka osalta mahdollinen törkeä huolimattomuus tutkittiin aina tapauskohtaisesti lain mukaan.

Tiekuljetussopimuslaki on pakottavaa oikeutta. Kuljetussopimuksen osapuolet eivät voineet sopia toisin rahdinkuljettajan vastuuta rajoittavista eivätkä myöskään sitä laajentavista ehdoista. Pakottavuus koskee myös törkeän huolimattomuuden arviointia.

Vahingonkorvauksen tulee määrältään perustua aiheutuneeseen todelliseen vahinkoon. Korvauksen lähtökohtana oli tavaran arvo silloin, kun se otettiin kuljetettavaksi. Kauppavoittoa ei lain mukaan korvata.

Kantaja ei ollut selvittänyt, mikä osa kuljetetuista lääkkeistä todella oli vahingoittunut lämpötilapoikkeamasta johtuen. Korvausta oli vaadittu muun muassa hammastikuista sekä Sibicort-voiteesta, joka ohjeen mukaan oli säilytettävä alle + 8 asteessa. Vahingon oli lisäksi oltava syy-yhteydessä vastaajan väitettyyn menettelyyn.

Vakuutuskorvauksen määrä oli ilmoitettu subrogation form -asiakirjassa. Vakuutusyhtiö oli ilmoittanut O Oy:lle, että sen maksama 43.333,63 euroa oli täydellinen ja lopullinen korvauksen määrä.

Todistelu

Käräjäoikeudessa on esitetty kirjallisina todisteina kuljetussopimus liitteineen, reklamaatio, vahingoittuneiden lääkkeiden erittely, siirtokirja, subrogation form-niminen asiakirja, lomake koulutukseen osallistuneista, kuljettajan kuljetustesti, ATP-todistus perävaunusta, testiraportti ATP-testistä ja raportti vetoauton hytin ja kuormatilan lämpötilasta kuljetuksen aikana. PT Oy:n hallituksen jäsentä D:tä on kuultu todistelutarkoituksessa ja todistajina O Oy:n lakimies A:ta, O Oy:n laatujohtaja B:tä ja PT Oy:n kuljettaja C:tä.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus on selostettuaan asiassa esitettyä näyttöä ja asiaan sovellettavia oikeusohjeita todennut, että O Oy ja PT Oy olivat tehneet kuljetussopimuksen lääkkeiden kuljetuksista ja kuljetuksiin liittyvistä laadullisista vaatimuksista, jotka on kuvattu sopimuksen liitteessä. Sopimuksen liitteenä olevien ohjeiden noudattaminen sekä laadullisen vaatimusten mukainen toiminta oli sopimuksen mukaan osa sopimuksen ehtoja ja ne olivat O Oy:n kannalta olennaiset.

Sopimuksessa yksityiskohtaisesti määritellyn kuljetusehdon sopimusrikkomus oli katsottava aiheutetuksi tahallisesti. Rahdinkuljettaja oli sopimuksen tehdessään ottanut selon ja tullut tietoiseksi vahinkoriskistä lääkkeiden kuljetuksissa. Rahdinkuljettaja oli näin ollen voinut arvioida millaista menettelyä ammattitaitoiselta ja huolelliselta rahdinkuljettajalta sopimuksessa edellytettiin. Käräjäoikeus on näillä perusteilla katsonut, että sopimuspuolet olivat voineet pätevästi sopia tietyn kuljetusehdon merkityksestä vahinkoriskin kannalta.

Käräjäoikeus on edelleen todennut, että O Oy:n ja PT Oy:n kuljetussopimuksen mukaan kuormatilan lämpötilan tuli pysyä välillä +8 - +25 astetta. Kuormatilan tuli olla varustettu reaaliaikaisella lämpötilanseurantalaitteella, joka näyttää vallitsevan lämpötilan ajoneuvon hytissä, hälyttää raja-arvojen ylityksestä tai alituksesta sekä taltioi tiedon. Mittausantureiden lukumäärän tuli olla sellainen, että koko kuormakorin lämpötilaa monitoroidaan kattavasti ja sen kylmimmät ja lämpimimmät pisteet tulivat monitoroiduiksi. Antureiden määrän oli oltava vähintään kaksi.

Kuljetussopimuksen 8 kohdan 3 kappaleen mukaan, mikäli PT Oy yksittäistä kuljetustehtävää suorittaessaan käyttää lämpötilamittaus- tai olosuhdevalvontajärjestelmiä, kalustoa, kuljettajaa tai välivarastointipistettä joka kyseiseen kuljetustehtävään ryhtyessä ei täytä O Oy:n edellä eriteltyjä vaatimuksia koskien kuljetuskalustoa, lämpötilaseurantaa ja taltiointia, lääkkeiden välivarastointia, laatua tai henkilöstöä ja O Oy sen seurauksena tai siitä syystä kärsii vahinkoa tai tuotteita vahingoittuu, katsotaan sopimusrikkomus sopimussuhteessa aiheutetuksi tahallisesti.

Käräjäoikeus on johtopäätöksenään todennut, että kuljetussopimuksen mukaan lääkkeiden kuljetuksiin liittyvät laadulliset vaatimukset tuli täyttyä aina kun kuljetetaan tai muutoin käsitellään lääkkeitä. Lämpötilan tuli pysyä välillä +8 - +25 astetta. Asiassa on selvitetty, ettei kuormatilassa ollut sopimuksen mukaista lämpötilaa. Kuormatilan lämpötilan tuli reaaliaikaisesti näkyä ajoneuvon hytissä.

D:n ja myös C:n kertomuksien mukaan kuormatilan lämpötila ei ollut näkynyt ajoneuvon hytissä. C:n kertomuksen mukaan O Oy oli saanut tiedon kuormatilan lämpötilan raja-arvon alituksesta. C oli saanut tiedon liian alhaisesta lämpötilasta puhelimitse toiselta kuljettajalta.

D:n kertoman mukaan kuljettajan olisi tullut edellä kerrotussa tilanteessa käydä puolen tunnin välein katsomassa peräkärryn kylmäkoneesta lämpötilan sopimuksenmukaisuus. C on kertonut katsoneensa kärryn lämpötilan vasta toisen kuljettajan soiton jälkeen. C on laiminlyönyt työnantajan ohjeen noudattamisen.

Käräjäoikeuden mukaan PT Oy oli yksittäistä kuljetustehtävää suorittaessaan käyttänyt kalustoa joka kyseiseen kuljetustehtävään ryhtyessä ei ollut täyttänyt O Oy:n vaatimuksia koskien kuljetuskalustoa ja lämpötilaseurantaa. O Oy on edellä tästä syystä kärsinyt vahinkoa ja tuotteita on vahingoittunut. Puheena oleva sopimusrikkomus katsotaan sopimussuhteessa aiheutetuksi tahallisesti. Vastaaja on näin ollen velvollinen korvaamaan aiheutuneen vahingon täysimääräisesti. O Oy on siirtänyt oikeutensa korvaukseen kantajalle.

Käräjäoikeus on lausumillaan perusteilla arvioinut aiheutuneen vahingon määräksi yhteensä 50.000 euroa.

Käräjäoikeus on vaatimukset enemmälti hyläten velvoittanut PT Oy:n suorittamaan vahingonkorvaukseksi kuljetussopimuksen sopimusrikkomuksesta vakuutusyhtiö H:lle 50.000 euroa viivästyskorkoineen sekä korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 10.509 euroa viivästyskorkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Erja Sorjonen

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 8.5.2017

--------------------------------------------

Asian käsittely hovioikeudessa

PT Oy:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 11.4.2016.

Pääkäsittely on toimitettu 18.1.2017.

Valitus

PT Oy on vaatinut, että vakuutusyhtiö H:n kanne hylätään 2.260 euroa ylittävältä osalta. Vakuutusyhtiö tulee joka tapauksessa määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa kokonaan tai osaksi vahinkonaan. Lisäksi yhtiö on vaatinut, että vakuutusyhtiö velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 18.924,41 eurolla ja hovioikeudessa 22.707,50 eurolla, korkoineen.

Kuljetussopimuksen ehdosta

PT Oy:n ja vakuutusyhtiön asiakkaan O Oy:n välisen kuljetussopimuksen kohdan 8 kappaleessa 3 oleva ehto oli tiekuljetussopimuslain pakottavien säännösten vastainen. Tahallisuuden tai törkeän huolimattomuuden tulkinnasta taikka todistustaakasta ei voinut sopia siten, että rahdinkuljettajan tiekuljetussopimuslain mukaisesti määräytyvä vastuu laajenee.

Lääkekuljetus oli ollut tavanomainen eikä tiekuljetussopimuslain pakottavista säännöksistä ollut voinut tavaran tai kuljetuksen laadun vuoksi poiketa. Tiekuljetussopimuslain 5 §:n 2 momenttia ei voitu soveltaa kokonaiseen kuljetuslajiin vaan ainoastaan yksittäiseen kuljetukseen. Lääkkeiden arvolla tai suhteellisen kevyellä painolla ei ollut merkitystä.

PT Oy:n vastuu

Kuljetuksessa käytetty ajoneuvo ja perävaunu olivat olleet kuljetussopimuksen mukaiset. Vetoautossa oli ollut toiminnassa oleva kiinteä tallentava lämpötilan seurantajärjestelmä. PT Oy oli kouluttanut henkilökuntansa kuljetussopimuksessa edellytetyllä tavalla. Kuljettajille oli painotettu lääkekuljetusten lämpötilan ja sen seurannan tärkeyttä. Lisäksi kuljettajat oli ohjeistettu sen varalta, etteivät lämpötilan mittaamiseen tarkoitetut anturit syystä tai toisesta olleet toiminnassa. PT Oy oli siten yhtiönä menetellyt niin huolellisesti kuin siltä oli voitu edellyttää.

Kuljettaja oli epähuomiossa kytkenyt päälle perävaunun jäähdytysjärjestelmän tarkistamatta siihen asennettua lämpötilaa. Jäähdytysjärjestelmä oli asennettu jäähdyttämään perävaunu alle +8 asteeseen. Lämpötila-asetus tuli näkyviin vasta noin 30 sekunnin kuluttua järjestelmän käynnistämisestä, joten kuljettaja ei ollut voinut puuttua siihen heti. Perävaunun sisälämpötila oli kuljetuksen aikana laskenut alle sovitun alarajan mukaisen +8 asteen ja hetkellisesti nollaan.

Perävaunun sisälämpötilaa antureilla mittaava lämpötilan seurantalaite oli aktivoitunut kuljettajan kytkettyä päälle jäähdytysjärjestelmän. Perävaunussa oli ollut kuljetussopimuksen mukaisesti kaksi anturia, jotka olivat seuranneet perävaunun lämpötilaa ja välittäneet lämpötilatiedot eteenpäin. Erilliset langattomat anturit, joiden tarkoitus oli välittää tieto perävaunun lämpötilasta ohjaamoon, eivät olleet kuitenkaan toimineet tai olleet käytössä ajon aikana mahdollisesti sen vuoksi, että aikaisempi kuljettaja oli epähuomiossa unohtanut kiinnittää ne.

Jos lämpötilan seurantajärjestelmä ei jostain syystä toiminut, kuljettajat oli ohjeistettu tarkistamaan puolen tunnin välein perävaunun lämpötila. Tässä tapauksessa kuljettajan huomio oli ollut tapaturmasta aiheutuneen kiputilan vuoksi toisaalla eikä hän ollut noudattanut ohjetta. Varsinaista ulkoista tarvetta lämpötilan seuraamiselle ei kuitenkaan ollut ollut, koska ulkolämpötila oli ollut noin 17 astetta ja siten otollinen lääkkeiden kuljettamiselle.

Kuljettajan menettely oli johtunut inhimillisestä erehdyksestä. Kuljettaja oli toiminut huolimattomasti, koska hän oli kytkenyt jäähdytyslaitteen väärälle asetukselle tarkistamatta vanhaa asetusta ja laiminlyönyt tarkistaa kuljetuslämpötilan. Kysymys ei ollut tahallisuudesta tai törkeästä huolimattomuudesta.

Näin ollen vakuutusyhtiön vastuu rajoittui tiekuljetussopimuslain 32 §:n 2 momentin mukaisesti 20 euroon tavaran kokonaispainosta puuttuvaa kiloa kohti eli 2.260 euroon. Tämän määrän PT Oy oli ollut valmis hyvittämään jo ennen oikeudenkäyntiä.

Vahingon määrä

Rahdinkuljettaja oli tiekuljetussopimuslain 34 §:n 1 momentin mukaan korvausvastuussa vain vahingoittuneesta tavarasta. Perävaunun sisälämpötilan lyhyt laskeminen alle sovitun ei ollut riittävä näyttö lääkkeiden vahingoittumisesta. Lääkkeiden vahingoittumisesta ja hävittämisestä ei ollut riittävää selvitystä. Se, että vastaanottaja kieltäytyy ottamasta tavaraa vastaan, ei aiheuta korvausvelvollisuutta rahdinkuljettajalle. Lisäksi osa lääkkeistä oli päätynyt takaisin myyntiin.

Asiassa ei ollut selvitetty, missä päin kuormaa O Oy:n lämpömittari oli ollut ja oliko kuormassa ollut useampia lämpömittareita. Vaikka yhdessä kuljetuslaatikossa oleva lämpötilaa mittaava laite olisikin mitannut hetkellisen lämpötilan laskemisen pakkasen puolelle, se ei tarkoittanut, että muiden laatikoiden sisätilan lämpötila olisi laskenut samaa tahtia. Perävaunussa oli ollut 26 lavaa eli se oli ollut lähes täynnä.

Useat kuljetetuista lääkkeistä olivat vaatineet jääkaappilämpötilaa. Lisäksi lääkelistassa oli ollut paljon sellaisia tuotteita, jotka eivät olleet edellyttäneet erityisiä säilytysolosuhteita. Listassa oli ollut myös muita kuin lääketuotteita. Näiden tuotteiden vahingoittuminen ei ollut todennäköistä.

Vahingon määrä oli enintään 40.000 euroa, vaikka kaikki lääkkeet katsottaisiin vahingoittuneiksi. Tähän sisältyy myös O Oy:n voitto, joka ei ole tiekuljetussopimuslain mukaan korvattavaa vahinkoa.

O Oy:n 10.000 euron suuruinen omavastuuosuus ei ollut vakuutusyhtiön kärsimää vahinkoa. Oikeus korvauksen vaatimiseen oli siirretty vasta kanteen nostamisen jälkeen.

Oikeudenkäyntikulut

Vakuutusyhtiö tuli joka tapauksessa velvoittaa itse vastaamaan kokonaan tai osaksi oikeudenkäyntikuluistaan, koska vaatimukset aiheutuneesta vahingosta olivat epäselviä.

Vastaus

Vakuutusyhtiö H on vaatinut, että valitus hylätään ja että PT Oy velvoitetaan korvaaman vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 7.075 eurolla korkoineen.

Kuljetussopimuksen ehdosta

Kuljetussopimuksen kohdan 8 kohdan 3 kappaleessa oleva ehto ei ollut ristiriidassa pakottavan lainsäädännön kanssa. Kuljetussopimuksella ei loukattu tiekuljetussopimuslain mukaista vahingonkorvausjärjestelmää, sillä ainoastaan täsmennettiin sitä, millaista menettelyä osapuolet pitivät aina tahallisena. Kuljetuksen olosuhteille voitiin asettaa vaatimuksia jopa yksipuolisella ilmoituksella. Tässä tapauksessa osapuolet olivat katsoneet oikeasta kuljetuslämpötilasta huolehtimisen niin tärkeäksi, että virheet kuljetuslämpötilassa oli aina katsottava tahallaan aiheutetuksi. PT Oy:llä oli kokemusta myös erityiskuljetuksissa, joten sen tekemille sitoumuksille oli annettava täysi merkitys.

Kuljetussopimuksen 8 kohdan 3 kappaleen ehto oli joka tapauksessa pätevä tiekuljetussopimuslain 5 §:n 2 momentin nojalla. Lääkkeiden kuljetuksista oli ankarat lämpötilasäädökset. Lisäksi osapuolten yhteistyömalli, jossa oli tehty järjestelyjä kuljetuslämpötilan varmistamiseksi, oli sellainen erityinen olosuhde, jota lainkohdassa tarkoitettiin.

PT Oy:n vastuusta

Oikea kuljetuslämpötila oli lääkkeitä kuljetettaessa olennainen. Mikäli sallitusta lämpötilavaihtelusta poikettiin, kaikki kuljetettavat lääkkeet tulivat käyttökelvottomiksi ja arvottomiksi. Sen vuoksi kuljetussopimuksessa ja osapuolten välisessä yhteistyössä kuljetuslämpötiloihin oli kiinnitetty erityistä huomiota. Kuljetuksessa lämpötila oli pudonnut liian alhaiseksi, tuntuvasti alle +8 asteen raja-arvon aina -5,3 asteeseen saakka. Sallitut lämpötila-arvot olivat olleet PT Oy:n ja tavaraerän kuljettajan tiedossa. Kuljettaja oli saanut perehdytyksen tehtäväänsä.

Kuljettaja oli tarkoituksellisesti käynnistänyt kuormatilan kylmälaitteen, vaikka siihen ei ollut ollut aihetta. Kuljettaja ei ollut puuttunut siihen, ettei hytissä ollut sopimuksenmukaista mahdollisuutta seurata kuormatilan lämpötilaa. Kuljettaja oli niin ikään laiminlyönyt tarkistaa ohjeistuksen mukaisesti kuormatilan lämpötilan puolen tunnin välein. Näin ollen lämpötila ei ollut painunut pakkaselle vahingossa vaan kuljettajan tahallisen toiminnan seurauksena. PT Oy oli vastuussa kuljettajansa tahallisen menettelyn seurauksena aiheutuneesta vahingosta. Yhtiö oli laiminlyönyt myös velvollisuutensa kuljetuskaluston sopimuksenmukaisuuden varmistamisessa.

Näissä olosuhteissa liian alhainen kuljetuslämpötila ja laiminlyönti valvoa lämpötilaa ohjeiden mukaisesti merkitsivät sopimuksen ja tiekuljetussopimuslain tarkoittamaa tahallisuutta tai törkeää tuottamusta. PT Oy oli velvollinen korvaamaan vahingon täysimääräisesti.

Vahingon määrä

Vahingonkorvausvaatimus perustuu liian alhaiseen kuljetuslämpötilaan. Lääkkeiden lämpötilalla ei ollut asiassa merkitystä. Lisäksi tämä väite oli vasta hovioikeudessa esitettynä jätettävä huomiotta.

O Oy oli korvannut apteekeille pilaantuneen tavaran. Joukossa oli ollut vähäinen määrä muutakin apteekkitavaraa kuin lääkkeitä.

Oikeudenkäyntikulut

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.

Todistelu

Hovioikeudessa on vedottu käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Vakuutusyhtiö on vedonnut hovioikeudessa uutena kirjallisena todisteena lämpötilaraporttiin (K6).

Hovioikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa D:tä sekä todistajina A:ta, B:tä ja C:tä.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

PT Oy on hovioikeudessa muun ohella viitannut siihen, ettei lääkkeiden lämpötilasta ollut esitetty selvitystä. Vakuutusyhtiön mukaan tämä oli sellainen uusi seikka, joka tuli oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin nojalla jättää vasta hovioikeudessa esitettynä huomiotta.

PT Oy on käräjäoikeudessa kiistänyt vahingonkorvausvaatimuksen muun ohella sillä perusteella, ettei lääkkeiden vahingoittumisesta liian alhaisen kuljetuslämpötilan vuoksi ollut esitetty selvitystä. Yhtiö on hovioikeudessa tämän kiistämisen tueksi esittänyt vielä sen, ettei lääkkeiden lämpötilan laskemisesta kuljetuksen aikana ollut esitetty näyttöä. Näin tehdessään PT Oy ei ole vedonnut uuteen seikkaan.

Pääasiaratkaisu

Taustatiedot

1. PT Oy oli O Oy:n kanssa tekemänsä kuljetussopimuksen nojalla kuljettanut 14.8.2013 lääkkeitä ja muita apteekkituotteita Espoosta Seinäjoelle. Kuljetuksessa oli käytetty rekka-autoa, jonka perävaunussa tavarat olivat olleet. Tampereella perävaunu oli liitetty toiseen vetoautoon ja kuljettaja oli vaihtunut. Tampereella uusi kuljettaja oli käynnistänyt perävaunun jäähdytysjärjestelmän tarkistamatta siihen asetettua lämpötilaa, minkä seurauksena perävaunun lämpötila oli laskenut kuljetuksen aikana alle sovitun +8 asteen alarajan.

2. O Oy:n mukaan liian alhaisen kuljetuslämpötilan vuoksi lääkkeet olivat vahingoittuneet käyttökelvottomiksi. Vakuutusyhtiö oli korvannut O Oy:lle tämän ilmoituksen mukaisen vahingon 53.333,63 euroa vähennettynä yhtiön 10.000 euron omavastuuosuudella. O Oy on siirtänyt vakuutusyhtiölle oikeutensa hakea PT Oy:ltä korvausta tästä omavastuuosuuden määrästä.

3. Vakuutusyhtiö on vaatinut käräjäoikeudessa, että PT Oy velvoitetaan korvaamaan aiheuttamansa vahinko 53.333,63 euroa. PT Oy on myöntänyt tiekuljetussopimuslain 32 §:n 2 momentin nojalla 2.260 euron suuruisen vaatimuksen oikeaksi.

Sovellettavat oikeusohjeet

4. Kuljetussopimus on koskenut vastikkeellista moottoriajoneuvolla tapahtuvaa kuljetusta Suomessa (kotimainen kuljetus) ja kuljetukseen sovelletaan siten tiekuljetussopimuslakia. Lain 27 §:n 1 momentin mukaan rahdinkuljettaja on vastuussa tavaran katoamisesta, vähentymisestä tai vahingoittumisesta sen kuljetettavaksi ottamisen ja luovutuksen aikana. Rahdinkuljettaja vastaa palveluksessaan olevien tai hänen lukuunsa kuljetuksessa toimivien henkilöiden menettelystä tehtävän suorittamisessa kuten omista teoistaan ja laiminlyönneistään (10 §).

5. Kuljetusasiakkaan ei täydy osoittaa rahdinkuljettajan tuottamusta. Rahdinkuljettaja voi vapautua vastuusta vain laissa erikseen mainituissa tapauksissa ( 28 ja 29 §). Mihinkään sellaiseen vastuusta vapauttavaan perusteeseen ei ole asiassa vedottu.

6. Lain 32 §:n 2 momentin mukaan tavaran katoamisesta ja vähentymisestä rahdinkuljettajan vastuun enimmäismäärä on kotimaisessa kuljetuksessa 20 euroa tavaran kokonaispainosta puuttuvaa kiloa kohti. Jos tavara on vahingoittunut, korvaus ei saa 34 §:n 2 momentin mukaan ylittää sitä määrää, joka olisi ollut suoritettava, jos koko lähetys tai, kun vain osa lähetyksestä on vahingoittumisen vuoksi arvoltaan vähentynyt, tämä osa lähetyksestä olisi kadonnut. Tavaran vahingoittumisesta suoritettava korvaus lasketaan sen käyvän arvon mukaan, mikä tavaralla oli kuljetettavaksi otettaessa (32 §:n 1 momentti ja 34 §:n 1 momentti).

7. Tiekuljetussopimuslain 38 §:n 1 momentin mukaan rahdinkuljettaja ei kuitenkaan voi vedota 32 ja 34 §:ssä säädettyyn vastuun rajoitukseen, jos hän on aiheuttanut vahingon tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta. Näin on myös silloin, kun tahallisuuteen tai törkeään huolimattomuuteen on toimessaan syyllistynyt joku, jonka menettelystä rahdinkuljettaja 10 §:n mukaan vastaa.

8. Tiekuljetussopimuslaki ja siinä säädelty vastuujärjestelmä pohjautuu Genèvessä 19.5.1956 tavaran kansainvälisessä tiekuljetuksessa käytettävästä rahtisopimuksesta tehtyyn kansainväliseen yleissopimukseen (SopS 50/73, niin kutsuttu CMR-sopimus). Niinpä esimerkiksi tiekuljetussopimuslain 38 §:n vastuunrajoitussäännös perustuu yleissopimuksen 29 artiklaan.

9. Tiekuljetussopimuslaki on yleislaki ja se koskee paitsi kansainvälistä myös kotimaista kuljetusta. Sääntely on olennaisilta osin yhtenäistä ja näin kansainvälisen yleissopimuksen velvoitteet on eräin poikkeuksin ja täsmennyksin ulotettu koskemaan myös kotimaista kuljetusta. Kansainvälisessä kuljetuksessa lain säännöksistä ei voida sopimusehdoin poiketa (5 § 1 momentti). Kotimaisessa kuljetuksessa niistä voidaan poiketa vain, jos se on kohtuullista tavaran tai kuljetuksen poikkeuksellinen laadun taikka muiden erityisten olosuhteiden vuoksi (5 § 2 momentti).

O Oy:n ja PT Oy:n välinen kuljetussopimus

10. O Oy (tilaaja) ja PT Oy (toimittaja) ovat kuljetussopimuksessaan sopineet niistä ehdoista, joilla toimittaja suorittaa tilaajan tuotteiden kuljetuksia. Sopimuksen 2 kohdan mukaan sopimuksen liitteinä olevien ohjeiden noudattaminen sekä laadullisten vaatimusten mukainen toiminta on osa sopimuksen ehtoja ja tilaajalle olennaisia.

11. Sopimuksen 3 kohta koskee kalustoa, lääkkeiden välivarastointia ja laadullisia vaatimuksia. Kaluston tulee soveltua lääkkeiden kuljetukseen. Kuljetuskaluston tulee olla varustettu erityisillä laitteilla tavaroiden suojaamiseksi kuumuuden, kylmyyden, lämmön vaihteluiden tai ilman kosteuden vaikutuksilta (1 kappale). Kuormatilan lämpötilan tulee pysyä välillä +8°C - +25°C. Kuormatilan tulee olla varustettu reaaliaikaisella lämpötilan seurantalaitteella, joka näyttää vallitsevan lämpötilan ajoneuvon hytissä, hälyttää raja-arvojen ylityksestä tai alituksesta sekä taltioi tiedon. Mittausantureiden lukumäärän tulee olla sellainen, että koko kuormakorin lämpötilaa monitoroidaan kattavasti ja sen kylmimmät ja lämpimimmät pisteet tulevat monitoiroiduiksi. Antureita on oltava vähintään kaksi (2 kappale).

12. Sopimuksen mukaan toimittajan tulee osoittaa ryhtyneensä kaikkiin hänelle kuuluviin tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin näiden varusteiden valinnassa, kunnossapidossa ja käytössä sekä noudattaneensa kaikkia saamiaan ohjeita (4 kappale).

13. Sopimuksen 4 kohdassa asetetaan vaatimuksia lääkkeitä kuljettavien ja käsittelevien henkilöiden perehdyttämiselle tehtäväänsä.

14. Sopimuksen 8 kohta koskee vastuuta kuljetuksen aikana vahingoittuneista tai hävinneistä tuotteista. Vastuu määräytyy pääsäännön mukaan tiekuljetussopimuslain mukaisesti sopimuksessa sovituin poikkeuksin (1 kappale).

15. Jos toimittaja yksittäistä kuljetustehtävää suorittaessaan käyttää lämpötilamittaus- tai olosuhdevalvontajärjestelmiä, kalustoa, kuljettajaa tai välivarastointipistettä, joka kyseiseen kuljetustehtävään ryhdyttäessä ei täytä tilaajan vaatimuksia kuljetuskalustosta, lämpötilaseurannasta ja taltioinnista, lääkkeiden välivarastoinnista, laadusta tai henkilöstöstä ja tilaaja sen seurauksena tai siitä syystä kärsii vahinkoa tai tuotteita vahingoittuu, katsotaan sopimusrikkomus aiheutetuksi sopimussuhteessa tahallisesti (3 kappale). Muissa vahinkotapahtumissa mahdollinen törkeä huolimattomuus tai tahallisuus tulkitaan aina tapauskohtaisesti lain tai sopimuksen mukaisesti (4 kappale).

Kysymyksenasettelu

16. Hovioikeuden ratkaistavana on ensiksi kysymys siitä, onko PT Oy aiheuttanut vahingon tahallaan tai törkeällä tuottamuksellaan ja siten menettänyt tiekuljetussopimuslain 38 §:n mukaan oikeuden vedota vastuutaan rajoittavaan tiekuljetussopimuslain 32 §:ään. Jos PT Oy:n katsotaan käräjäoikeuden tavoin menettäneen tämän oikeuden, kysymys on aiheutetun vahingon määrästä.

17. Arvioitaessa PT Oy:n mahdollisuutta vedota vastuun rajoitukseen on otettava kantaa siihen, voidaanko tämän menetys perustaa vakuutusyhtiön vaatimalla tavalla kuljetussopimuksen 8 kohtaan ja siihen, mitä siinä on sovittu sopimusrikkomuksen vaikutuksista, ilman että tämän sopimusehdon katsottaisiin merkitsevän poikkeusta tiekuljetussopimuslain säännöksistä. Jos sopimusehdon katsotaan poikkeavan tiekuljetussopimuslaista, on kantaa otettava siihen, onko poikkeaminen tiekuljetussopimuslain 5 §:n 2 momentin perusteella kohtuullista tavaran tai kuljetuksen poikkeuksellinen laadun taikka muiden erityisten olosuhteiden vuoksi. Jos sopimuksen 8 kohtaan olisi näin mahdollista vedota, on vielä tutkittava, ovatko tilaajan sopimuksessa asettamat vaatimukset jääneet täyttymättä.

18. Jos väitettä tahallisesti aiheutetusta vahingosta ei sitä vastoin voida perustaa sopimusehtoon, tulee arvioitavaksi, onko PT Oy:n katsottava joka tapauksessa aiheuttaneen vahingon tiekuljetussopimuslain 38 §:ssä tarkoitetuin tavoin tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta.

Sopimusehdon merkitys

19. O Oy ja PT Oy ovat voineet vapaasti sopia kuljetuskalustosta, kuljetuksessa käytettävistä järjestelmistä sekä kuljetushenkilöstöstä. Kysymys onkin siitä, ovatko osapuolet voineet sitovasti sopia kuljetussopimuksen 8 kohdan mukaisesti siitä, että kuljetussopimuksen mainittujen ehtojen vastainen toiminta on katsottava tahalliseksi, jos sopimuksen vastaisuuden vuoksi tilaajan tuotteita vahingoittuu. Ehdon tarkoituksena on selvästikin ollut se, että ehdon täyttyessä kuljetusyhtiö menettää oikeutensa vedota tiekuljetussopimuslain mukaiseen vastuun rajoitukseen. Näin kuljetussopimuksen osapuoletkin ovat ehdon ymmärtäneet. Kantaja on vastauksessaan tältä osin todennut, että "sopimuksenvastaisesta toiminnasta seuraa velvollisuus korvata täysi vahinko". PT Oy:kään ei ole esittänyt ehdon merkityksestä toisenlaista tulkintaa.

20. Vakuutusyhtiö on katsonut, että kuljetussopimuksen osapuolet ovat voineet vapaasti sopia paitsi kuljetuksen lämpötilasta ja sen seurannasta mainituin tavoin myös tätä koskevien sopimusvelvoitteiden rikkomisen seuraamuksista. Kysymys on vain tiekuljetussopimuslain täydentämisestä. Käräjäoikeus on tämän käsityksen hyväksynyt, kun sen mukaan sopimuspuolet ovat voineet kuljetussopimuksessa pätevästi sopia kuljetusehdon merkityksestä vahinkoriskin kannalta. Käräjäoikeus ei ole tällöin ilmeisestikään pitänyt ehtoa kuljetussopimuslain pakottavien säännöksen vastaisena eikä sen ole niin muodoin ollut tarpeellista arvioida sitä, olisiko lain säännöksistä poikkeaminen ollut tiekuljetussopimuslain 5 §:n nojalla mahdollista.

21. Tiekuljetussopimuslain 38 §:n mukaan siis rahdinkuljettaja menettää oikeutensa vedota laissa säädettyyn vastuunrajoitukseen, jos hän on aiheuttanut vahingon tahallaan tai törkeällä huolimattomuudellaan. Menettelyn moitittavuutta arvioitaessa on otettava huomioon kaikki vahinkomenettelyn arviointiin vaikuttavat seikat sovellettavien vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden mukaisesti. Kuljetussopimuksen 8 kohdan mukaan sopimuksen ehtojen vastainen menettely katsotaan sitä vastoin aina ilman muuta tahalliseksi ja syy-yhteyden ilmetessä myös vahinko katsotaan tahallaan aiheutetuksi. Sopimusehdon soveltaminen voi siten johtaa tilanteeseen, jossa vahinko katsotaan tahallaan aiheutetuksi, vaikka tähän lopputulokseen ei muutoin päädyttäisi. Tällä tavoin kuljetussopimuksen 8 kohta merkitsee jo sellaisenaan poikkeusta tiekuljetussopimuslain säännöksistä. Tämän vuoksi ehtoa voidaan soveltaa vain, jos se on kohtuullista tavaran tai kuljetuksen poikkeuksellinen laadun taikka muiden erityisten olosuhteiden perusteella (5 §).

22. Tiekuljetussopimuslaki perustuu yhteispohjoismaiseen valmisteluun. Muiden pohjoismaiden 5 §:ää vastaavassa säännöksessä lain pakottavista säännöksistä on mahdollista poiketa kotimaisessa kuljetuksessa laissa säädetyin samansisältöisin edellytyksin mutta vain kuljetusasiakkaan vahingoksi. Rahdinkuljettajan osalta sääntely on tahdonvaltaista ja rahdinkuljettaja voi sitoutua pidemmälle meneviin velvoituksiin. Suomessa rahdinkuljettajan vastuun laajentamisen sopimuksin katsottiin kuitenkin voivan "yksittäistapauksissa johtaa arvaamattomiin ja kohtuuttomiin seurauksiin, joiden välttäminen vakuutuksiakin käyttäen olisi ilmeisen kohtuutonta" (LiVM n:o 4 HE 107/1978vp). Suomessa pakottavuus on siten yhtä laaja kuljetusasiakkaaseen ja rahdinkuljettajaan nähden.

23. Esimerkkeinä mahdollisuudesta sopia kotimaisessa kuljetuksessa kuljetusasiakkaan vahingoksi on pohjoismaisissa esitöissä ja kirjallisuudessa mainittu luonteeltaan ei-kaupallinen kuljetus, jossa kuljetuksesta on suoritettava vain näennäinen korvaus, taikka vaikeasti käsiteltävää tavaraa tai epätavallisen raskaita tai painavia tavaroita koskeva erikoiskuljetus (esim. Hans Jacob Bull Innføring i veifraktett, 2001, s.33). Nämä kuljetusasiakkaan vastuuta koskevat esimerkit eivät välttämättä sellaisenaan sovellu rahdinkuljettajan vastuusta sopimiseen, mutta antavat kuitenkin viitteitä siitä, minkälaisissa tapauksissa poikkeaminen rahdinkuljettajan vahingoksi voi ylipäätänsä tulla kysymykseen.

24. Hovioikeus toteaa, että lääkkeiden kuljettaminen tiekuljetuksella on tavanomaista ja laajamittaista. Lääkkeet ovat painoonsa nähden arvokkaita tai vaativat erityisen kuljetuslämpötilan, mutta sama koskee monia muitakin tiellä kuljetettavia tuotteita. Asiassa ei ole edes väitetty, että nyt käsiteltävänä oleva kuljetus olisi poikennut vaatimuksiltaan muista lääkekuljetuksista. Tähän nähden hovioikeus katsoo, ettei lääkekuljetus ole ollut laatunsa tai muiden seikkojen johdosta sellainen, että osapuolet olisivat voineet sopia siitä tiekuljetussopimuslain pakottavista säännöksistä poikkeavalla tavalla.

25. Kysymystä siitä, onko PT Oy menettänyt oikeutensa vedota tiekuljetussopimuslain 32 §:ssä säädettyyn vastuunrajoitukseen, on siten arvioitava lain 38 §:n perusteella.

Tiekuljetussopimuslain 38 §:ssä tarkoitettu tahallisuus tai törkeä huolimattomuus

26. Tapaus koskee kotimaista kuljetusta, mutta siihen sovelletaan tiekuljetussopimuslain nojalla eräin poikkeuksin samoja vastuunrajoitussääntöjä kuin kansainväliseen kuljetukseen. On perusteltua, että tiekuljetussopimuslain 38 §:ää sovelletaan samalla tavoin riippumatta siitä, onko kysymyksessä kansainvälinen tai kotimainen kuljetus. Tulkinnassa voidaan siten ottaa huomioon yleissopimus (CMR) ja sen esityöt sekä kotimaisen lisäksi ulkomainen, erityisesti pohjoismainen oikeuskäytäntö.

27. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään katsonut, että tiekuljetussopimuslain 38 §:n ja sitä vastaavan CMR-sopimuksen 29 artiklan soveltamisedellytyksiä arvioitaessa tulee huomiota kiinnittää yhtäältä rahdinkuljettajan tietoisuuteen vahinkoriskistä ja suhtautumiseen siihen sekä toisaalta siihen, millaista menettelyä ammattitaitoiselta ja huolelliselta rahdinkuljettajalta voidaan edellyttää. Korkeimman oikeuden mukaan tiekuljetussopimuslain 38 §:ssä mainitun törkeän huolimattomuuden on meillä katsottu tarkoittavan sellaista erittäin vakavaa varomattomuutta tai riskinottoa, joka on lähellä tahallisuutta ja siten osoittaa häikäilemätöntä ja piittaamatonta suhtautumista kuljetuksen turvallisuuteen. (KKO 1995:71, 2001:17 ja 2005:77) .

- Vuoden 1995 tapauksessa kuorma-autoon kytketyllä kuljetusalustalla oli kuljetettu traktorikaivuria, joka oli kuljetuksen yhteydessä osunut siltaan, koska kuorma ei mahtunut sillan alitse. Korkein oikeus katsoi, että kuljettajan velvollisuutena oli varmistua siitä, että hänen kuljettamansa ajoneuvo saattoi turvallisesti kulkea sillan alitse ilman että kuljetettava tavara vahingoittuisi. Kuljettajan laiminlyönti osoitti huolimattomuutta, mutta ei kuitenkaan niin vakavaa välinpitämättömyyttä, että se olisi katsottava törkeäksi.

- Vuoden 2001 tapauksessa Tanskasta Suomeen annettu paketti oli kadonnut sen jälkeen, kun se oli saapunut rahdinkuljettajan terminaaliin Suomessa. Korkeimman oikeuden mukaan paketin katoaminen oli todennäköisesti aiheutunut siitä, että paketti oli sekaantunut muuhun tavaraan ja mennyt sen mukana väärälle vastaanottajalle. Korkein oikeus katsoi, että näin tapahtunut katoaminen ei yksinään osoita, että rahdinkuljettaja olisi menetellyt törkeän huolimattomasti. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei ole pääteltävissä, että rahdinkuljettaja olisi käsitellyt lähetystä vakiintuneiden toimintatapojensa vastaisesti tai noudattamatta kuljetusalalla tavanomaista huolellisuutta. Rahdinkuljettajan ei muutoinkaan osoitettu aiheuttaneen tavaran katoamisen törkeällä huolimattomuudella.

- Vuoden 2005 tapaus koski kysymystä siitä, olivatko rahdinkuljettajat aiheuttaneet vahingon törkeällä huolimattomuudellaan, kun minkinnahoilla lastattu perävaunu oli varastettu Italiassa ravintolan vieressä olevalta pysäköintipaikalta kuljettajan ollessa ravintolassa ruokailemassa. Korkeimman oikeuden mukaan sen, että kuljettaja oli jättänyt ajoneuvonsa ravintolan pysäköintialueelle ilman riittävää valvontaa, voidaan katsoa poikenneen siitä, mitä ammattitaitoiselta ja huolelliselta rahdinkuljettajalta on voitu noissa olosuhteissa edellyttää. Korkein oikeus kuitenkin päätyi katsomaan, ettei kuljettajan menettelyn voitu katsoa osoittavan sellaista tietoista riskinottoa tai piittaamattomuutta tavaran turvallisuudesta, jota tiekuljetussopimuslain 38 §:n tarkoittama törkeä huolimattomuus edellyttäisi.

28. Suomen tavoin Ruotsissakin törkeäksi katsotaan huolimattomuus, joka on hyvin vakavaa laatua. Kysymys on oltava lähes tahallisesta toiminnasta ("som ligger på gränsen till uppsåtlig förfarande") eli toiminnasta, joka osoittaa huomattavaa välinpitämättömyyttä tai häikäilemättömyyttä ja jossa riski vahingosta on merkittävä. Ruotsin Korkein oikeus on toisaalta huomauttanut aikaisempaan ratkaisuunsa viitaten (NJA 1986 s. 61), että vastaavaa Ruotsin säännöstä (38 § lagen om inrikes vägtransport) sovellettaessa törkeän huolimattomuuden käsite voi koskea muitakin tapauksia kuin niitä, joissa rahdinkuljettajan puolelta ei ole näytetty tietoista riskinottoa (Högsta domstolen 12.6.2014 T 5926-11 kohta 20).

29. Todettakoon, että erään ruotsalaisen oikeustieteellisen vertailevan selvityksen mukaan pohjoismaisen oikeustapausaineiston perusteella rahdinkuljettajan menettely voidaan helpommin arvioida törkeän huolimattomaksi rahdin käsittelyn kuin kuljettamisen yhteydessä. Rahdinkuljettaja voi menettää oikeutensa vastuun rajoitukseen törkeän huolimattomuuden vuoksi erityisesti silloin, kun hän on toiminut toimeksiantajan ohjeiden vastaisesti (Grov vårdslöshet vid inrikes trasport, Johanna Nilsson 2007).

30. Norjassa on vastaavan suuntaisesti päädytty pohjoismaisen oikeuskäytännön perusteella katsomaan, että jos kysymys on toimeksiantajan nimenomaisen ja konkreettisen toimintaohjeen tietoisesta rikkomisesta, eikä ole aihetta olettaa, että vahinko ei olisi syntynyt ilman ohjeen rikkomista, tapaus yleensä katsotaan törkeäksi huolimattomuudeksi. Yleisenä edellytyksenä ei kuitenkaan voida pitää, että vain tietoinen menettely olisi törkeä huolimattomuutta (Hans Jacob Bull, Innforing i veifraktrett, s. 116-117).

Tapauksen arviointia

31. Lääkkeiden kuljetuksessa oikea lämpötila on ehdottoman tärkeä. Todistajana kuullun O Oy:n laatujohtaja B:n mukaan lääketukkukauppojen linjauksen mukaan lääkkeet tuli hävittää, jos kuljetuslämpötila laski nollan alapuolelle eikä lääkkeitä voinut toimittaa asiakkaille lääketurvallisuuden vaarantumisen vuoksi.

32. Kuljetussopimuksessa on aiemmin selostetusti pyritty eri tavoin varmistautumaan siitä, että kuljetuksissa noudatetaan lämpötilaa koskevia vaatimuksia. Asian tärkeys on tuotu esiin myös muissa kuljetussopimukseen liittyvissä asiakirjoissa. PT Oy ei ole väittänytkään, etteikö se olisi ollut tietoinen näiden ehtojen merkityksestä. Vakuutusyhtiön mukaan PT Oy ei ole kuitenkaan rahdinkuljettajana järjestänyt lääkkeiden kuljetusta sopimusehtojen mukaisesti ja on näin ainakin törkeällä tuottamuksellaan aiheuttanut lääkkeiden vahingoittumisen. Väite koskee puutteellisia lämmönseurantalaitteita sekä kuljetuksen toimivuuden varmistamisen laiminlyöntiä sekä kuljettajan puutteellista perehdyttämistä ja valvontaa.

33. Kuljetussopimuksen 3 kohdan 2 kappaleen mukaan kuormatilan tulee olla varustettu reaaliaikaisella lämmönseurantalaitteella, joka näyttää vallitsevan lämpötilan ajoneuvon hytissä, hälyttää raja-arvojen ylityksestä tai alituksesta sekä taltioi tiedon. Mittausantureita on oltava vähintään kaksi.

34. Kuljetukseen käytetystä autosta ja sen varusteista ovat hovioikeudessa kertoneet PT Oy:n hallituksen jäsen D sekä auton kuljettajana toiminut C.

35. D:n mukaan kuljetuksessa käytetty auto oli ollut sopimuksen mukainen. Perävaunussa oli ollut kylmälaitteen omat kiinteät anturit, jotka olivat mitanneet kuormatilan lämpötilaa. Nämä anturit olivat välittäneet tiedon kuormatilan lämpötilasta PT Oy:n toimistolle ja se oli näkynyt myös perävaunun ulkopuolella olleesta lämpötilan seurantalaitteesta. Lääkekuljetuksissa oli lisäksi käytetty irrallisia langattomia antureita, joiden tarkoituksena oli välittää tieto perävaunun lämpötilasta kuljettajalle vetoauton hyttiin. Nyt puheena olleesta lääkekuljetuksesta nämä anturit olivat jostain syystä puuttuneet kokonaan tai ne eivät olleet toimineet, minkä vuoksi perävaunun lämpötila ei ollut näkynyt vetoauton hytissä.

36. C on kertonut, ettei perävaunun lämpötila ollut näkynyt vetoauton hytissä olleesta kiinteästä lämmönseurantalaitteesta. Tämä oli saattanut johtua siitä, ettei irrallisia antureita ollut tai ne eivät olleet saaneet yhteyttä vetoautossa sijainneeseen kiinteään lämmönseurantalaitteeseen. Irralliset anturit tuli ottaa aina mukaan PT Oy:n toimistolta ja ne tuli kiinnittää kuormatilaan. Espoosta kuorman lastanneen henkilön olisi tullut kiinnittää anturit kuormatilaan.

37. Hovioikeus katsoo asiassa näytetyksi, että perävaunussa oli ollut kuljetussopimuksen mukaisesti kaksi anturia, jotka olivat seuranneet perävaunun lämpötilaa ja välittäneet lämpötilatiedot eteenpäin. Lisäksi kuljettajat oli ohjeistettu kiinnittämään perävaunuun rekassa tai toimistolla olevat irralliset anturit, jotta välittävät tiedon perävaunun lämpötilasta hyttiin. Kyllösen mukaan vastaavanlaisia vahinkoja ei ollut aikaisemmin tapahtunut.

38. Kuljetussopimuksen 4 kohdan mukaan lääkkeitä saa käsitellä vain henkilöt, jotka ovat saaneet O Oy:n vaatiman perehdytyksen tehtävään. D on kertonut, että PT Oy oli järjestänyt kerran vuodessa lääkekuljetuksiin liittyvää koulutusta. Lisäksi koulutuksia oli järjestetty aina, kun O Oy:ltä oli tullut uusia kuljetukseen liittyviä ohjeita. C oli D:n mukaan suorittanut vaadittavat koulutukset. PT Oy:n esittämien kirjallisten todisteiden mukaan C oli 6.6.2013 osallistunut järjestettyyn koulutukseen ja suorittanut 11.6.2013 hyväksytysti O Oy:n GDP-kuljetustesti III:n.

Rahdinkuljettajan menettely

39. Asiassa on siten käynyt ilmi, että PT Oy:n kuljetuskalusto on soveltunut lääkkeiden kuljetukseen ja että käytetty kalusto on varustettu asianmukaisilla laitteilla lääkkeiden suojaamiseksi muun muassa kuumuuden, kylmyyden ja lämpötilan vaihteluiden vaikutuksilta. Ajoneuvossa on myös ollut kuljetussopimuksessa tarkoitettu reaaliaikainen lämpötilanseurantalaite kiinteästi jäähdytinlaitteessa. Lämpötilaa olisi ollut mahdollista mitata myös erillisillä antureilla siten, että lämpötila näkyi ohjaamossa. Asiassa on myös näytetty, että C oli saanut kuljetussopimuksen edellyttämän koulutuksen tehtäväänsä.

40. PT Oy:n vastuulla kuitenkin on, että mainitut kaksi anturia eivät olleet yhdistetty vetoautoon tai että lämpötilan seurantajärjestelmää ei ollut kytketty päälle. Seurantajärjestelmä ei siis ollut kuljetuksen aikana käytössä, vaikka kuljetussopimus selvästikin edellytti sen olevan toiminnassa aina lääkkeitä kuljetettaessa. Yhtiö vastasi kuljetussopimuksen mukaan käytettyjen seurantajärjestelmien toiminnasta, vaikka kuljettajien tehtävänä olikin huolehtia antureiden asentamisesta kuormatilaan. Jo se seikka, että oikeudenkäynnissä ei ole saatu varmuutta siitä, mistä syystä seurantajärjestelmä ei ollut käytössä kuljetuksen aikana, osoittaa tältä osin jonkinlaista puutteellisuutta kuljetuksen laadun hallinnassa. Hovioikeus kuitenkin katsoo, että tämä ei osoita yhtiö puolelta sellaista piittaamattomuutta tai välinpitämättömyyttä, joka voisi ilmentää törkeätä huolimattomuutta. Olennaista myös on, että yhtiöllä oli joka tapauksessa ohjeet erikseen sen varalta, että ohjaamossa näkyvä lämpötilan seuranta ei jostakin syystä toiminut.

41. Seuraavaksi on arvioitava, onko lääkkeiden vahingoittuminen johtunut kuljettajan tahallisesta tai törkeän huolimattomasta menettelystä.

Kuljettajan väitetty tahallisuus tai törkeä huolimattomuus

42. Vakuutusyhtiö on katsonut PT Oy:n kuljettajan tahallisuuden tai törkeän huolimattomuuden ilmenevän siinä, että kuljettaja oli käynnistänyt tarpeettomasti perävaunun kylmälaitteen eikä ollut reagoinut siihen, ettei perävaunun kuljetuslämpötilaa ollut voinut seurata hytistä. Lisäksi hän oli laiminlyönyt saamansa ohjeistuksen mukaan tarkistaa kuormatilan lämpötilan puolen tunnin väliajoin.

43. C on kertonut, että hän oli ottaessaan kuorman Tampereelta haltuunsa ja tehdessään ajoon liittyviä valmistelutoimenpiteitä kytkenyt kuormatilan jäähdytysjärjestelmän päälle tarkastamatta, mihin lämpötilaan se oli säädetty, ja lähtenyt ajamaan kohti Seinäjokea. C oli uutena kuljettajana halunnut toimia tarkasti, minkä vuoksi hän oli kytkenyt jäähdytysjärjestelmän päälle varmistaakseen oikean lämpötilan, vaikka ulkolämpötila ei olisi edellyttänyt päälle kytkemistä. C oli tällöin ajatellut, että edellinen kuljettaja oli säätänyt jäähdytysjärjestelmän oikeaan lämpötilaan. C on kertonut, että hän oli loukannut aiemmin samana päivänä sormensa ja kiputilan vuoksi hänen ajatuksensa olivat olleet muualla. Hän oli halunnut päästä nopeasti määränpäähän, mikä oli saattanut olla syynä siihen, ettei hän ollut noudattanut ohjetta pysähtyä tarkistamaan kuormatilan lämpötila, vaikka se ei ollut näkynyt hytin seurantalaitteesta. C ei osannut kertoa, miksi vetoautossa näkyvä lämpötilan seurantajärjestelmä ei toiminut.

44. Hovioikeus katsoo C:n uskottavan kertomuksen perusteella näytetyksi, että hän oli pyrkinyt toimimaan huolellisesti ja ettei hän ollut tahallaan menetellyt siten, että kuljetuslämpötila oli päässyt liian alhaiseksi.

45. C:n on perehdytyksen saaneena kuljettajana täytynyt olla tietoinen oikean lämpötilan ja sitä koskevan ohjeistuksen merkityksestä lääkkeiden kuljetuksessa. Tästä huolimatta hän on käynnistettyään perävaunun kylmälaitteen laiminlyönyt varmistua oikeasta lämpötilasta. Käynnistämällä kylmälaitteen C on kuitenkin pyrkinyt nimenomaan varmistautumaan kuljetuksen oikeasta lämpötilasta, vaikka ulkolämpötila ei sitä välttämättä olisi edellyttänyt. C osoitti sitä vastoin huolimattomuutta siinä, että hän ei jäänyt seuraamaan auton ulkopuolella olevasta kylmälaitteen lämpömittarista lämpötilan asettumista oikeaan lämpötilaan. Tähän laiminlyöntiin on osaltaan vaikuttanut hänen oletuksensa siitä, että samaa lääkerahtia kuljettanut edellinen kuljettaja oli säätänyt perävaunun kylmälaitteen oikeaan lämpötilaan.

46. C on edellä todetun lisäksi laiminlyönyt kuormakorin kuljetuslämpötilan jatkuvan seurannan ohjaamossa tai auton ulkopuolella olevasta mittareista. Seurannan laiminlyönti on lisännyt rahdin vahingoittumisriskiä, mutta huomioon ottaen suhteellisen lyhyt ajomatka ja lääkkeiden kuljettamiselle otollinen ulkolämpötila riski ei ole ollut erityisen merkittävä.

47. C:n huolimattomuuden astetta arvioitaessa on otettava huomioon, että tiekuljetussopimuslain 38 §:ssä tarkoitettu törkeä huolimattomuus edellyttää vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan lähellä tahallisuutta olevaa piittaamatonta riskinottoa. Tätä edellytystä on sovellettava myös tässä tapauksessa, jossa kysymys on rahdin käsittelystä aiheutuneesta vahingosta. C on toiminut huolimattomasti laiminlyödessään eri tavoin lämpötilan seurannan. Laiminlyöntejä on ollut useampia ja ne ovat seuranneet toisiaan. Yhdenkin laiminlyönnin pois jääminen olisi aiheuttanut sen, että vahinkoa ei olisi aiheutunut. Laiminlyönnit eivät kuitenkaan yhdessäkään osoita C:n halunneen ottaa tietoisesti riskiä rahdin vahingoittumisesta vaan kysymys on ollut enemmänkin tarkkaavaisuuden herpaantumisesta, mihin on saattanut vaikuttaa myös terveydelliset seikat. Vaikka edellä todetusti C:n on täytynyt olla tietoinen lämpötilan merkityksestä ja sitä koskevista ohjeista, hänen laiminlyöntinsä eivät siten ilmennä niin vakavaa piittaamattomuutta, että hänen huolimattomuutensa olisi katsottava törkeäksi.

Johtopäätös

48. Edellä esitetyillä perusteilla PT Oy:n ei ole näytetty aiheuttaneen vahinkoa tahallaan tai törkeällä huolimattomuudellaan. Yhtiö voi siten vedota tiekuljetussopimuslain 32 §:ssä säädettyyn vastuun rajoitukseen. Asian näin päättyessä ja kun PT Oy on myöntänyt vakuutusyhtiön toissijaisen vaatimuksen oikeaksi, ei ole tarpeen erikseen tutkia sitä, onko aiheutunut vahinko myönnettyä määrää suurempi. PT Oy:n on korvattava vakuutusyhtiölle oikeaksi myöntämänsä tiekuljetussopimuslain 32 §:n 2 momentin mukaan laskettu määrä 2.260 euroa korkoineen.

Oikeudenkäyntikulut

49. Vakuutusyhtiö on asian hävinneenä velvollinen korvaamaan PT Oy:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa.

50. Vakuutusyhtiö on paljoksunut PT Oy:n hovioikeudessa aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja 10.000 euroa ylittäviltä osin. Vakuutusyhtiön mukaan se ei ole velvollinen korvaamaan asiamiehen vaihtumisesta aiheutuneita lisäkuluja. PT Oy:n asiamies on tältä osin lausunut, että hän oli perehtynyt asiaan jo käräjäoikeusvaiheessa eikä ollut joutunut tutustumaan siihen vasta muutoksenhakua varten.

51. Hovioikeus toteaa, että asiamiehen vaihtumisesta muutoksenhakuvaiheessa aiheutuu aina jossain määrin sellaisia ylimääräisiä kuluja, joita vastapuoli ei ole velvollinen korvamaan. Tässä asiassa tällaista kulujen määrää voidaan kuitenkin pitää PT Oy:n asiamiehen selvitys huomioon ottaen vähäisenä. Tähän nähden hovioikeus katsoo PT Oy:n kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määräksi hovioikeudessa 20.000 euroa.

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

PT Oy:n vakuutusyhtiö H:lle maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan 2.260 euroksi. Korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan 23.7.2014 lukien.

PT Oy vapautetaan velvollisuudesta suorittaa vakuutusyhtiö H:lle oikeudenkäyntikulujen korvausta.

Oikeudenkäyntikulut:

Vakuutusyhtiö H velvoitetaan suorittamaan PT Oy:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 18.924,41 euroa ja hovioikeudessa 20.000 euroa. Korvauksille on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ovat ratkaisseet:

hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä
hovioikeudenneuvos Mirja-Leena Nurmi
hovioikeudenneuvos Tarja Raiskinen

valmistelija:

hovioikeuden esittelijä Saara El Tobgy

Ratkaisu on yksimieleinen.