VANTAAN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 28.11.2014 nro 14/19482

Kantaja
A

Vastaaja
Yhtiö

Kuultavat
Kuljetusalan työttömyyskassa
Työttömyysvakuutusrahasto

RIIDATTOMAT SEIKAT

1. Kantaja A on työskennellyt vastaajayhtiön palveluksessa linja-autonkuljettajana 26.4.2012 – 5.2.2013 välisen ajan ja tätä ennen ajalla 16.1. - 16.3.2012 harjoittelijana. Harjoittelun jälkeisiä työsopimuksia on solmittu kaksi. Ensimmäinen oli määräaikainen työsopimus ajalla 26.4. - 30.9.2012, jossa koeaika päättyi 25.6.2012. Toinen työsopimus alkoi 1.10.2012 ja se oli työsopimuslain 1:1 ja l:3.2 §:n mukaisesti voimassa toistaiseksi. Kantajan palkka on ollut työehtosopimuksen mukainen pääkaupunkiseudun linja-autonkuljettajan tuntipalkka määrältään 14,47 €/h (pääkaupunkiseutu YTV, linja-autonkuljettaja, alle 4v) keskituntiansion ollessa työsuhteen päättyessä 16,01 €/h. Muut työsuhteen ehdot ovat määräytyneet ALT:n ja AKT:n välisen linja-autohenkilökunnan työehtosopimuksen mukaan. Kantajan asemapaikkakunnaksi on määritelty Helsingin seudun liikennealue (HSL). Hänen työpisteensä on sijainnut Vantaalla Hakunilan varikolla ja hän on ajanut HSL:n reittien mukaisesti linja-autoa pääkaupunkiseudulla. Yhtiön toimipiste ja varikko ovat sijainneet Vantaan Hakunilassa.

2. Kantaja on suorittanut seuraavat ammattitutkinnot: invataksin/taksin kuljettaja (2010), linja-auton kuljettaja (2012) ja kuorma-autonkuljettaja (2013). Hän on suorittanut suomen kielen kurssin Mäkelänrinteen aikuislukiossa vuosina 2007 - 2008. Hän puhuu erinomaista englantia ja hyvää suomen kieltä. Ennen työsuhdetta vastaajayhtiöön kantaja on toiminut vuosina 2007 - 2008 keittiöapulaisena, 2008 - 2011 laivasiivoojana ja taksin/invataksin kuljettajana 2011 – 2012.

3.Vastaajayhtiö kuuluu Z-yhtiöihin, jonka palveluksessa Suomessa on yli tuhat työntekijää ja kalustona 400 linja-autoa. Z-yhtiö on X-konsernin tytäryhtiö. X-konserni on Pohjoismaiden suurin joukkoliikenneoperaattori, jonka palveluksessa Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa on yhteensä lähes 7.000 työntekijää ja omistuksessa 3.400 linja-autoa. Suomessa Z toimii pääkaupunkiseudulla.

4. Vastaaja irtisanoi kantajan työsopimuksen 22.1.2013 päättymään 2 viikon kuluttua 5.2.2013 ilmoittaen perusteeksi henkilöstä johtuvat syyt, vahingot liikenteessä.

5. ---------------

6. Kantajaa on 27.8.2012 suullisesti huomautettu huolimattomuudesta työtehtävissä ja 17.8.2012 tapahtuneesta liikennevahingosta. Lisäksi kantajalle on 26.11.2012 annettu varoitus 19.11.2012 sattuneesta liikennevahingosta.

Ajalla 26.4. - 30.9.2012 voimassa olleen määräaikaisen työsopimuksen voimassa olon aikana kantajalle sattui kaksi liikennevahinkoa, 2.7.2012 ja 17.8.2012. Nämä kaksi tapausta kerrotaan kohdissa 7 ja 8.

Toistaiseksi voimassa olleen toisen työsopimuksen voimassa olon aikana eli 1.10.2012 jälkeen kantajalle sattui kaksi liikennevahinkoa, 19.11.2012 ja 17.1.2013. Nämä kaksi tapausta kerrotaan kohdissa 9 ja 10.

Lisäksi kantajalle tapahtui harjoittelun aikana ennen työsuhteen alkamista liikennevahinko 20.1.2012. Tämä tapaus kerrotaan kohdassa 11.

7. Kantajan lähtiessä 2.7.2012 pysäkiltä bussin takakulma osui kiveen.

8. Kantajan pysäköidessä 17.8.2012 linja-autoa Rautatientorilla peruuttamalla kahden linja-auton väliin kantajan kuljettama auto osui takana olleeseen linja-autoon.

9. Kantaja kolhi 19.11.2012 pysäköityä henkilöautoa väistäessään vastaan tullutta linja-autoa tien sivuun.

10. Kantaja ajoi 17.1.2013 henkilöauton perään.

11. Kohdissa 6-10 kerrottujen liikennevahinkojen lisäksi kantajalle tapahtui harjoittelun aikana ennen työsuhteen alkamista liikennevahinko 20.1.2012. Kantaja ajoi lumipenkkaan, jonka seurauksena kantajan ohjaamaan ajoneuvoon tuli vahinkoja.

12. Ennen vastaajayhtiön palvelukseen tuloa kantaja oli osallistunut Autokoulu Ajotaito Oy:n järjestämälle ammattiajokurssille, jonka aikana hän oli ajo-opetuksen lisäksi voinut perehtyä vastaajayhtiössä tehtävään työhön kurssiin kuuluvan harjoittelujakson aikana. Kurssin kesto on 6 kuukautta, mistä ajasta 2 kuukautta on harjoittelua. Ajotaito Oy:n järjestämä koulutus toteutetaan yhteistyössä X-konsernin kanssa.

13. X-konsemin palveluksessa Suomessa on yhteensä 1.000 työntekijää. Suurimmalla osalla eli yli 60 %:lla konsernin työntekijöistä on tällä hetkellä maahanmuuttajatausta. Vastaajayhtiön kohdalla maahanmuuttajataustan omaavien kuljettajien osuus on jonkin verran vielä tätä suurempi eli noin 65 %.

KANNE

Vaatimukset

Kantaja A on vaatinut, että vastaajayhtiö velvoitetaan suorittamaan

1. korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 21.773,60 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien;

2. hyvitystä 5.000 euroa yhdenvertaisuuslain 6 ja 9 §:n perusteella,

korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien.

---------------

VASTAUS

Vaatimukset

Vastaajayhtiö on kiistänyt kaikki kanteessa esitetyt vaatimukset ja vaatinut, että kanne hylätään.

----------------

Päätöslauselma

Kanne hylätään.

Kantaja A velvoitetaan suorittamaan vastaajayhtiölle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 17.408 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 29.12.2014 lukien.

HELSINGIN H0VI0IKEUS TUOMIO 16.2.2016 nro 282

Asia:
Työsuhteen päättäminen

Valittaja:
A

Vastapuoli:
Yhtiö

Valitus

A on toistanut kanteensa ja vaatinut, että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 20.901,86 eurolla ja hovioikeudessa 19.024,22 eurolla, molemmat määrät korkoineen.

Työsopimuksen irtisanominen

Yhtiöllä ei ollut ollut asiallista ja painavaa syytä A:n työsopimuksen irtisanomiseen. A:lla oli oikeus korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

Irtisanomisperusteen täyttymistä arvioitaessa voidaan huomioida ainoastaan A:n toistaiseksi voimassa olleen työsuhteen aikana 19.11.2012 ja 17.1.2013 tapahtuneet kaksi liikennevahinkoa. Liikennevahinkoja ei kuitenkaan voinut pitää työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavana rikkomisena eivätkä ne muodostaneet perustetta työsopimuksen irtisanomiselle. Yhtiö oli A:n vakituiseen työsuhteeseen 1.10.2012 palkkaamalla arvioinut hänen soveltuvan työhön huolimatta harjoitteluaikana tapahtuneesta yhdestä ja määräaikaisen työsopimuksen aikana tapahtuneesta kahdesta liikennevahingosta. Lisäksi yhtiö oli kohdellut A:ta ankarammin kuin yhtiön muita työntekijöitä vastaavissa tilanteissa, koska hänelle oli annettu ainoastaan yksi varoitus ennen työsopimuksen irtisanomista. Yhtiö oli tiukentanut soveltamaansa irtisanomiskäytäntöä vasta A:n työsopimuksen päättymisen jälkeen.

A:lle ei ollut työsuhteen aikana selostettu suullisen huomautuksen ja kirjallisen varoituksen merkitystä. A oli saanut jäljennökset kyseisistä asiakirjoista vasta työsuhdetta päätettäessä. A oli käsittänyt suullisen huomautuksen olleen ilmoitus liikennevahinkoon syyllistymisestä. A:lle oli kerrottu kirjallisen varoituksen allekirjoittamishetkellä kyseessä olleen ainoastaan muodollisuus ja ettei varoituksella ollut merkitystä. A ei kiistänyt syyllisyyttään kaikissa vahinkotilanteissa. Työnantaja ei kuitenkaan ollut varmistanut sitä, oliko A tullut tietoiseksi työnantajan tyytymättömyydestä koskien A virheellistä toimintaa ja sen seuraamuksia.

Käräjäoikeus oli lisäksi arvioinut virheellisesti A:n suomen kielen osaamisen merkityksen asiassa, vaikka A ei ollut asiaan vedonnut. A oli työsuhteen aikana osannut suomen kieltä siinä määrin, että hän oli selviytynyt työstään. A ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt kaikkia suomenkielisiä asiakirjoja, joita hän oli saanut koulutuksen, harjoittelun ja työsuhteen aikana.

Syrjintä

Yhtiö oli kohdellut A:ta tämän etnisen taustan vuoksi huonommin kuin yhtiön muita työntekijöitä ja hänellä oli oikeus yhdenvertaisuuslain mukaiseen hyvitykseen.

A ei ollut ajanut linja-autoa aiemmin eikä häntä ollut perehdytetty tehtäväänsä riittävästi.

A:lle ei ollut kerrottu hänen oikeudestaan matkakorttiin, eikä sitä ollut hänelle tilattu. A oli saanut matkakortin vasta tammikuussa 2013.

A ei ollut harjoittelu- eikä työsuhteensa alussa saanut käyttöönsä FIA-tunnuksia voidakseen seurata yhtiön jakamaa tietoa työvuoroista, työsuhteesta, palautekeskusteluista, henkilöstöetuuksista ja henkilöstöpolitiikasta. Kaikkia asiakirjoja, joista oli ollut tieto FIA-järjestelmässä, ei ollut ollut saatavilla kujallisessa muodossa. Yhtiö ei ollut käynyt A:n kanssa kuukausipalaute-, vahinkoselvitys-, vahinkopalaute- eikä kehityskeskusteluja, eikä niistä ollut merkintää FIA-tiedostoissa. A ei näin ollen ollut voinut korjata ja tarkistaa ammatillisia käytäntöjään toisin kuin yhtiön muut työntekijät.

A ei yhtiön lupauksista huolimatta ollut saanut talvitakkia harjoittelujakson eikä työsuhteen aikana.

A:ta oli kohdeltu vuorojen jakamisessa huonommin kuin yhtiön muita työntekijöitä. Hän ei ollut halunnut tehdä aamuyöstä alkavia aamuvuoroja eikä ajaa vaikeimpia ja raskaimpia linjoja 65A ja 66A, joilla käytettiin telibussia. A:lle ei ollut kerrottu, että hän olisi voinut esittää työvuorotoivomuksia. Työnantajan olisi tullut työvuorosuunnittelussa huomioida A:n vähäinen ajokokemus.

A oli saanut yhtiöltä työtodistuksen, johon oli kirjattu työsuhteen päättymissyy ilman A:n nimenomaista suostumusta. Yhtiön muiden työntekijöiden työtodistuksiin ei ollut merkitty työsuhteen päättymissyytä.

Oikeudenkäyntimenettely

A:ta ei ollut käräjäoikeuden pääkäsittelyssä kohdeltu tasapuolisesti eikä oikeudenkäynti ollut ollut puolueeton ja oikeudenmukainen.

Vastaus

Yhtiö on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 16.607 eurolla korkoineen.

Työsopimuksen irtisanominen

Yhtiöllä oli tapahtumia kokonaisuutena arvioitaessa ollut työsopimuslaissa tarkoitettu erittäin painava syy A:n työsuhteen päättämiseen.

Linja-autoliikenteessä toimivilla yrityksillä oli korostettu huolenpitovelvollisuus matkustaja- ja liikenneturvallisuudesta sekä siitä, etteivät niiden palveluksessa olevat autonkuljettajat omalla ajotavallaan aiheuta vaaraa liikenteessä. A oli aiheuttanut vajaan vuoden ajanjaksolla viisi liikennevahinkoa, joista yhtiölle oli aiheutunut yli 20.000 euron suuruinen vahinko.

A:lle oli ennen työsopimuksen irtisanomista annettu yhtiön käytännön mukaisesti suullinen huomautus ja kirjallinen varoitus. Lisäksi A oli ohjattu erityiseen ajotapakoulutukseen. A:n työsopimuksen irtisanominen oli ollut yhtiössä noudatetun käytännön mukainen ja hänen työsopimuksensa oli irtisanottu vasta sen jälkeen kun hän oli tapakoulutuksen jälkeen syyllistynyt uuteen vakavaan liikennevahinkoon, josta oli aiheutunut aineellisen vahingon lisäksi henkilövahinkoja. Yhtiöllä ei tämän jälkeen ollut ollut mahdollisuutta jatkaa A:n työsuhdetta.

Syrjintä

A:ta ei ollut kohdeltu yhdenvertaisuuslain vastaisesti. Yhtiö ei ollut syrjinyt A:ta perehdytyksen, FIA-tunnusten, etuuksien, työtodistuksen antamisen, työvuorojen jakamisen tai työsopimuksen irtisanomiskäytännön osalta.

A:n perehdyttämisessä oli noudatettu samaa menettelytapaa kuin muiden yhtiön palvelukseen tulevien työntekijöiden perehdyttämisessä. Telibussin kuljettaminen oli osa kuljettajan jokapäiväistä työtehtävää. Yhtiön lähtökohtana oli, että työntekijöillä oli ennen työsuhteen alkamista ammattiajokortti linja-auton kuljettamiseen ja että he pystyivät suoriutumaan heille osoitetuista työtehtävistä. Perehdytys liittyi yksinomaan linjojen opetteluun ja rahastukseen. A oli saanut perehdyttämiskoulutusta tavallista enemmän. Lisäksi A:lle oli annettu erityistä täydennyskoulutusta liikennevahinkojen johdosta, millä menettelyllä hänelle oli annettu vielä mahdollisuus ajotavan muuttamiseen ennen työsuhteen päättämistä.

FIA-järjestelmän tarkoituksena oli informaation jakaminen sähköisesti ilmoitustaululla annettavien tietojen lisäksi. FIA-tunnukset oli annettu yhtiön kaikille työntekijöille pyynnöstä. A oli saanut tiedon järjestelmästä jo harjoittelujakson aikana, jolloin asiasta oli tiedotettu koko ryhmälle. Palaute-, vahinkoselvitystä esimies-alaiskeskustelujen käymisellä ei ollut mitään tekemistä FIA-tunnusten saamisen kanssa. Kyseisiä keskusteluja oli käyty A:n kanssa samalla lailla kuin muiden yhtiön työntekijöiden kanssa. A oli saanut tunnukset heti niitä pyydettyään.

A:n työsuhde oli alkanut loppukeväällä, jolloin yhtiön työntekijöiden käytössä oli ollut normaali kesävaatetus. Talvitakkien antaminen oli aloitettu yhtiössä asteittain siten, että pukumallin vaihtuessa niihin olivat olleet oikeutettuja ainoastaan yhtiössä yli kaksi vuotta työskennelleet kuljettajat.

A ei ollut työsuhteen aikana pyytänyt työvuoron vaihtamista. Tieto siitä, että pyyntöjä oli mahdollisuus esittää, oli kerrottu kuljettajille ensimmäisenä perehdyttämispäivänä. A oli ajanut linjoja 65 A ja 66A muihin kuljettajiin nähden keskimääräistä vähemmän. A ei myöskään ollut ilmoittanut, ettei hänen ammattitaitonsa olisi riittänyt linjojen kuljettamiseen.

A:lle oli työsuhteen päättymisen yhteydessä annettu kolme erilaista työtodistusta. Arvolausein merkityn työtodistuksen ainoana tarkoituksena oli ollut nopeuttaa A:n työttömyysturvan käsittelyä ja sen antamiseen oli kysytty hänen suostumuksensa. Yhtiö oli noudattanut samaa käytäntöä myös muiden yhtiön palveluksesta irtisanottujen kuljettajien kohdalla.

Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa oli ollut tasapuolinen.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeudessa esitettyihin kirjallisiin todisteisiin.

Pääkäsittelyssä on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina K, J, I, G, H, B, C, D, E ja F.

Hovioikeuden ratkaisu

Näyttö

A ja todistajat ovat hovioikeudessa kertoneet olennaisilta ja asian ratkaisuun vaikuttavilta osin siten kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu jäljempänä ilmenevin lisäyksin.

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Irtisanomisperuste

Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiöllä ollut työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukainen asiallinen ja painava syy irtisanoa A:n työsopimus.

Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on otettava huomioon työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.

Asiassa on riidatonta, että A on omalla menettelyllään aiheuttanut 20.1.2012 ja 17.1.2013 välisenä aikana viisi liikennevahinkoa, joista kaksi viimeistä liikennevahinkoa 19.11.2012 ja 17.1.2013 ovat tapahtuneet A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen aikana. Hovioikeus katsoo kuitenkin kuten käräjäoikeus, että yhtiöllä on ollut oikeus ottaa huomioon kaikki liikennevahingot arvioidessaan A:n vahinkotiheyttä ja hänen työsuhteensa jatkamisen edellytyksiä.

Todistajat C ja D ovat kertoneet, ettei yhtiöllä ollut ollut vakiintunutta käytäntöä huomautusten ja varoitusten antamisen suhteen, vaan niiden antaminen oli riippunut esimiehestä. Todistaja G:n mukaan A:n työsuhteen päättäminen oli noudattanut yhtiön tavanomaista käytäntöä, jonka mukaan linja-autonkuljettajalle annettiin liikennevahingon luonteesta riippuen suullinen huomautus tai varoitus. Todistajat B, D ja G ovat yhdenmukaisesti kertoneet, että kuljettajille oli annettu isoimmista liikennevahingoista aina kirjallinen varoitus.

B ja D ovat kertoneet, ettei yhtiöllä ollut ollut vakiintunutta irtisanomiskäytäntöä. Toistuviin kuljettajan viaksi luettaviin liikennevahinkoihin syyllistyminen johti G:n mukaan työsuhteen irtisanomiseen, koska yhtiöllä ei ollut mahdollisuuksia pitää palveluksessaan kuljettajia, jotka vaaransivat liikenneturvallisuutta ja aiheuttivat korvauskuluja yhtiölle. G, B ja H ovat kertoneet, että yhtiö oli vuosina 2012 ja 2013 alkanut puuttua liikennevahinkoihin aiempaa aktiivisemmin. H:n ja G:n mukaan yhtiön irtisanomiskäytäntö ei tämän myötä ollut kuitenkaan tiukentunut, vaan liikennevahinkoja oli pyritty ehkäisemään korostamalla vahinkoselvityskeskustelujen merkitystä ja aloittamalla ajotapakoulutuksen antaminen.

Todistajat H, B, D ja E ovat hovioikeudessa käyneet esimerkinomaisesti läpi yhtiön varoitus- ja irtisanomiskäytäntöä eri kuljettajien osalta. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, ettei vertailua voinut tehdä pelkästään liikennevahinkojen lukumäärän perusteella, vaan huomioon tuli ottaa liikennevahinkojen laatu ja aika, jonka kuluessa liikennevahingot ovat tapahtuneet.

Hovioikeus toteaa, että A:lle oli annettu määräaikaisen työsuhteen aikana suullinen huomautus 27.8.2012. Lisäksi A:lle oli annettu toistaiseksi voimassa olleen työsuhteen aikana kirjallinen varoitus 26.11.2012, jonka A oli allekirjoittanut ja jossa oli todettu, että rikkomuksen toistuminen tai jatkuminen saattoi johtaa työsuhteen päättämiseen. Lisäksi A oli ohjattu ajotapakoulutukseen, jonka tarkoituksena oli ollut ajovirheiden korjaaminen. A ei saamastaan varoituksesta ja ajotapakoulutuksesta huolimatta ollut muuttanut ajotapaansa, vaan oli aiheuttanut liikennesääntöjen vastaisella menettelyllään uuden aiempia liikennevahinkoja huomattavasti vakavamman liikennevahingon 17.1.2013 ajamalla liikennevaloissa keltaisiin valoihin pysähtyneen henkilöauton perään, mistä oli aiheutunut aineellisen vahingon lisäksi henkilövahinko.

Hovioikeus toteaa linja-autoliikenteessä toimivilla yrityksillä olevan korostettu velvollisuus huolehtia matkustaja- ja liikenneturvallisuudesta. Ottaen huomioon liikennevahinkojen uusiutuminen A:n saamasta suullisesta huomautuksesta, kirjallisesta varoituksesta ja ajotapakoulutuksesta huolimatta sekä rikkeiden kohdistuminen matkustajien turvallisuuteen ja työnantajan omaisuuteen, hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, että yhtiöllä on ollut asiallinen ja painava syy irtisanoa A:n työsopimus. Lisäksi hovioikeus katsoo asiassa näytetyksi, että A:lle annettu suullinen huomautus ja kirjallinen varoitus eivät ole poikenneet yhtiön käytännöstä. A:lle oli myös annettu ajotapakoulutusta ennen työsuhteen päättymistä.

Yhdenvertaisuuslain mukainen syrjintä

Asiassa on kysymys siitä, oliko yhtiö kohdellut A:ta hänen etnisen alkuperänsä vuoksi epäsuotuisammin kuin yhtiön muita työntekijöitä. Sen sijaan asiassa ei ole kysymys siitä, oliko yhtiö mahdollisesti menetellyt työturvallisuussäännösten tai yhtiön sisäisen ohjeistuksen vastaisesti.

Yhdenvertaisuuskin (21/2004) 6 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa (välitön syrjintä).

Todistustaakan jaosta syrjintäperustetta koskevassa asiassa säädetään yhdenvertaisuuskin (21/2004) 17 §:ssä. Sanotun säännöksen mukaan jos joku, joka katsoo joutuvansa syrjinnän kohteeksi, esittää selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että laissa säädettyä syrjinnän kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Jos työntekijä katsoo, että työnantajan menettely on ollut syrjivää, hänen on siten esitettävä todennäköisiä perusteita tai syitä sille, että työnantaja on asettanut hänet eri asemaan syrjivillä perusteilla. Välittömän syrjinnän osalta työntekijän tulee osoittaa, että häntä on kielletyllä syrjintäperusteella kohdeltu epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta vertailukelpoisessa tilanteessa.

Hovioikeus katsoo asiassa G:n kertomuksen perusteella näytetyksi, että yhtiön työntekijöistä noin 65 prosenttia oli maahanmuuttajataustaista. A:n esimiehenä toiminut I on hovioikeudessa lisäksi kertonut, että A:n työsuhteen aikana hänellä oli ollut yhteensä noin kymmenen afrikkalaistaustaista alaista.

Syrjintä työsopimusta irtisanottaessa

Hovioikeus on edellä katsonut, että yhtiöllä oli ollut asiallinen ja painava syy A:n työsopimuksen irtisanomiseen ja että irtisanomisen ei ole näytetty poikenneen yhtiön tavanomaisesta käytännöstä. Hovioikeus katsoo sen vuoksi, että A:ta ei ole tältä osin syrjitty.

Syrjintä perehdytyksen, FIA-tunnusten, talvitakin, matkakortin ja työtodistuksen antamisen, keskustelun pitämisen ja työvuorojen jakamisen osalta.

A on perustanut syrjintäväitteensä siihen, että häntä oli kohdeltu etnisen taustansa vuoksi huonommin kuin yhtiön muita työntekijöitä. G:n mukaan Z:n työntekijöistä noin 65 prosentilla on maahanmuuttajatausta ja H:n mukaan konsernin palveluksessa on lähes 70 eri kansalaisuutta omaavia henkilöitä. FIA-tunnusten, talvitakin, matkakortin ja työtodistuksen saamatta jäämisen, keskustelujen pitämisen ja työvuorojen jakamisen osalta A ei ole esittänyt sellaisia perusteita eikä sellaista selvitystä, jonka perusteella voitaisiin olettaa häntä syrjityn etnisen alkuperänsä perusteella.

Kanne on siten kokonaisuudessaan hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

A on hävinnyt muutoksenhakunsa. A on siten oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 16 §:n nojalla velvoitettava korvaamaan yhtiön tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Yhtiö on vaatinut korvaukseksi arvonlisäverottomista oikeudenkäyntikuluistaan 16.607 euroa. Vaatimus perustuu 81 tunnin työmäärään ja 632 euron kuluvaatimukseen. A on paljoksunut oikeudenkäyntikuluja siltä osin kuin ajankäyttö on ylittänyt 55 tuntia. A on hyväksynyt oikeudenkäyntikulujen määräksi yhteensä 11.975 euroa.

Vaikka kyseessä on ollut keskimääräistä laajempi työsuhderiita, hovioikeus katsoo, ettei vaadittua määrää voida pitää kohtuullisena käytettyjen tuntien osalta. Hovioikeus pitää asian laatuja laajuus huomioon ottaen A:n hyväksymää määrää 11.975 euroa kohtuullisena.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

A velvoitetaan korvaamaan Yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 11.975 eurolla. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet
hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko
hovioikeudenneuvos Harri Katara
hovioikeudenneuvos Äsa Nordlund

Valmistelija
viskaali Kiira Vallinkoski

Kysymys siitä, miten rikoslain 50 luvun 1 §:n 3 kohdassa olevaa ilmaisua "tuo maahan" on tulkittava, ja sen arvioimisesta, mikä merkitys rikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on sillä, jos vastaajalta

takavarikoidut aineet oli tilattu ennen kuin ne oli luokiteltu huumausaineeksi.

Syyttäjän rangaistusvaatimukset käräjäoikeudessa

- -

2. Törkeä huumausainerikos
9010/R/0000318/14
Rikoslaki 50 luku 2 §
17.01.2014 Vantaa

K on laittomasti tuonut Kiinasta postitse maahan huumausainetta eli 505,00 grammaa alfa-PVP:tä.

Teon kohteena on ollut suuri määrä erittäin vaarallista huumausainetta. Käyttäjätietojen perusteella alfa-PVP:n käyttöannos on usein 25 - 50 mg. Kysymyksessä olevasta ainemäärästä on ollut siten saatavissa 10.100 - 20.200 käyttöannosta eli huomattava määrä. Teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

3. Törkeä huumausainerikos
9010/R/0000318/14
Rikoslaki 50 luku 2 §
27.01.2014 Vantaa

K on laittomasti tuonut Kiinasta postitse maahan huumausainetta eli 492,9 grammaa alfa-PVP:tä.

Teon kohteena on ollut suuri määrä erittäin vaarallista huumausainetta. Käyttäjätietojen perusteella alfa-PVP:n käyttöannos on usein 25 - 50 mg. Kysymyksessä olevasta ainemäärästä on ollut siten saatavissa 9.858 - 19.716 käyttöannosta eli huomattava määrä. Teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Vastaus

K on kaikissa syytekohdissa kiistänyt itse tilanneensa alfa-PVP:tä, mutta on tunnustanut antaneensa osoitteensa toisen henkilön käyttöön. K on kiistänyt, että hän olisi tiennyt, että tarkoituksena oli tilata alfa-PVP:tä tai että hänellä olisi ylipäätään ollut mitään tietoa aineesta. K on kiistänyt tahallisuuteensa ja osallisuutensa väitettyihin rikoksiin. Siltä varalta, että hänen katsottaisiin tilanneen kysymyksessä olevat aineet, K on kiistänyt syytteet kohtien 2 ja 3 osalta myös sillä perusteella, että tilaus oli tehty ennen kuin alfa-PVP oli luokiteltu huumausaineeksi eikä K:lla ollut tietoa luokittelun muuttamisesta eikä hän olisi voinut enää tehdä mitään asialle. Viimeisen lähetyksen saapuessa K oli ollut jo vangittuna.

VANTAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 16.6.2015

Ratkaisunumero 15/126458
Diaarinumero R 15/613

1. Asian taustaa

Alfa-PVP on 30.12.2013 voimaan tulleessa valtioneuvoston asetuksessa huumausaineena pidettävistä aineista, valmisteista ja kasveista annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta (1098/2013) luokiteltu huumausaineeksi (liite IV). Asetus on julkaistu säädöskokoelmassa 27.12.2013. 2. Mistä asiassa on kysymys?

Vastaaja on kaikissa syytekohdissa kiistänyt itse tilanneensa alfa-PVP:tä, mutta on tunnustanut antaneensa osoitteensa toisen henkilön käyttöön. Vastaaja on kiistänyt, että hän olisi tiennyt, että tarkoituksena oli tilata alfa-PVP:tä tai että hänellä olisi ylipäätään ollut mitään tietoa aineesta. Näillä perusteilla vastaaja on kiistänyt tahallisuuteensa ja osallisuutensa väitettyihin rikoksiin. Vastaaja on siltä varalta, että hänen katsottaisiin vastoin kiistämistään tilanneen kysymyksessä olevat aineet kiistänyt syytteet kohtien 2 ja 3 osalta myös sillä perusteella, että tilaus oli tehty ennen kuin alfa-PVP oli luokiteltu huumausaineeksi eikä K:lla ollut tietoa luokittelun muuttamisesta eikä hän olisi voinut enää tehdä mitään asialle. Viimeisen lähetyksen saapuessa K oli ollut jo vangittuna.

Näin ollen kysymys on ollut siitä, onko vastaaja menetellyt syytteissä väitetyin tavoin. Mikäli on, kysymys on myös siitä, täyttikö K:n menettely huumausainerikoksen tunnusmerkistön ottaen huomioon tapahtuneen huumausaineluokituksen muutoksen ja K:n toimet.

3. Onko K tilannut alfa-PVP:tä Kiinasta?

3.1. Näytöstä

K:n kertomuksesta on ilmennyt, että hänen mukaansa alfa-PVP ei ollut hänelle aineena tuttu eikä hänellä ollut mitään tietoa aineen käyttöannoksista. K:n mukaan hänen tuttavansa, jonka nimeä hän ei muistanut, oli esitellyt hänet keski-ikäiselle kiinalaiselle miehelle, jonka K oli kertomansa mukaan tiennyt, mutta jota K ei ollut kuitenkaan tuntenut. Kiinalainen mies oli K:n mukaan kysynyt häneltä voisiko hän ottaa lähetyksen vastaan. Puhetta lähetyksen tarkemmasta sisällöstä ei ollut ollut, mutta puhetta oli ollut, ettei kysymys ollut mistään laittomasta. K:n mukaan hän oli antanut miehelle osoitteensa ja K oli saanut vähän rahaa. Tarkoitus oli ollut, että loput rahoista hän olisi saanut myöhemmin. K:n mukaan asiassa oli sovittu, että kiinalainen mies ottaisi K:hon yhteyttä, kun paketti tulisi. K:n mukaan mies ei ollut kuitenkaan missään vaiheessa ollut K:hon yhteydessä.

K:lla ei kertomansa mukaan ole mitään muistikuvia Kiinaan tehdyistä rahasiiroista. K:n mukaan hänen henkilöpaperinsa eivät olleet muiden henkilöiden käytössä eikä K:lla kertomansa mukaan ollut mitään yhteyksiä Kiinaan.

K:n mukaan hän oli pitänyt asunnossaan juhlia, joihin myös mahdollisesti osoitetietoja pyytänyt kiinalainenkin oli osallistunut. K:n mukaan hänen ystävänsä olivat käyttäneet myös hänen tietokonettaan ja mahdollisesti myös kiinalainen henkilö. K on myöhemmin sanonut, että hänen tietokoneensa olisi ollut kiinalaisen henkilön käytössä. K:lla ei ollut kertomansa mukaan mitään tietoja hänen tietokoneensa historiatiedoissa löytyneistä Hushmail-sähköpostipalvelusta ja - - @hushmail.com sähköpostinviestittelyistä. K:n mukaan hänen englanninkielen taitonsa oli huono ja ettei hän olisi pystynyt englannin taidoillaan kyselemään mitään. K:n mukaan Kaikai Technology -nimisen yhtiön internetsivut eivät olleet hänelle tuttuja.

Syytekohtia koskevasta raportista tietoteknisestä tutkinnasta 28.2.2014 (todiste 6) ilmenee, että K:n tietokoneen datasisältöä on tutkittu:

Internetselaimen historiatiedoista on raportin mukaan löytynyt tietoja Hushmail-sähköpostipalvelusta ja FedEX-kuriiripalvelun sivusta. Historiatiedoissa on Hushmail-sähköpostipalvelun osalta 18.1.2014 "Re: the price of the products you wanted – - - @hushmail.com"; 17.1.2014 "Re:Re: tracking number --From SP – - - @hushmail.com"; 18.1.2014 " Track your package or shipment with FedEX Tracking"; 17.1.2014 ja 18.1.2014 "Regarding a-PVP – - - @hushmail.com", 19.1.2014 " supply Fental Hydrochloride – - - @hushmail.com", 19.1.2014 "K, You have a message from X Liu – - - @hushmail.com".

Aiemmin kerrotuin tavoin K:n itsensä mukaan hänellä itsellään ei mitään tietoja edellä mainitusta sähköpostipalvelusta, viesteistä tai internetsivuista.

Internethausta on raportin liitteen 2 perusteella löytynyt hakuja sanalla "kk-pu".

Raportin liitteessä 3 on myös polku hushmail-sivuun ("Re: Re: A-PVP big crystal 2500 $ /kg – - -@hushmail.com - Hushmail....Re:Re: Your Order of A-pvp, a-pvp, pentedrone – - - @hushmail.com...Re:Re: tracking...) ja sivuille www.kk-pu.com ("http://www.kk-pu.com/2Bbuy alpha-pvp I buy pv-8 I buy eam-2201 I buy 2c-eI... ...http://www.kk-pu.com/delievery-and-payment/22Delievery and Payment I KAIKAITECHNOLOGY CO....). Viimeksi mainitusta ilmenee, että K:n tietokoneella on vierailtu Kaikai Technology -nimisen yrityksen sivustolla.

Kirjallisena todisteena esitetyistä valokuvaliitteen ruutukaappauksista (todiste 7) ilmenee, että KKPU on jonkinlainen lääke- tai kemianalan yritys, jonka tuotteissa on ollut tarjolla muun muassa alfa-PVP:tä. Sivustoilla on ohjeet toimituksesta ja maksuista (Delievery and Payment kk-pu). Maksun on sivun mukaan voinut suorittaa bitcoineilla. Aiemmin kerrotuin tavoin kysymyksessä olevat internetsivut eivät ole olleet K:n mukaan hänelle tuttuja.

Syytekohtien 2 ja 3 kirjallisena todisteena esitetystä K:n rahasiirtoja koskevasta selvityksestä ilmenee, että K on lähettänyt 1.12.2013 340,55 US $, 2.12.2013 370,42 US $ ja 5.12.2013 412,80 US $. Viimeksi mainitun osalta lähetyksessä on maininta kiinalaisesta vastaanottajasta, jolle maksu olisi tapahtunut 9.12.2013. Aiemmin kerrotuin tavoin K:n mukaan hänellä ei ole ollut mitään muistikuvaa mainituista rahasiirroista.

Syytekohtien 2 ja 3 osalta on esitetty tullilaboratorion tutkimusselosteet 17.1.2014 (todiste 8) ja 27.1.2014 (todiste 13), joista ilmenee, että kysymyksessä on ollut alfa-PVP ja että sitä on ollut syytekohdissa 2 ja 3 väitetyt määrät.

Syytekohdan 2 osalta todisteena esitetystä kopiosta (todiste 9) ilmenee, että paperiin on kirjoitettu "fedex 803706083954". Asiassa ei ole ollut erimielisyyttä siitä, että kyseinen paperi on löytynyt K:n asunnosta. Todisteena esitetystä FedEx:n rahtikirjasta 14.1.2014 (todiste 10) ilmenee, että lähetys on osoitettu K:lle tämän kotiosoitteeseen ja että lähetyksen numero on ollut 8037 0808 3954 eli sama kuin todisteessa 9.

Kirjallisena todisteena esitetystä laskusta (todiste 11) ilmenee, että K:lle on tämän kotiosoitteeseen osoitettu lasku Kiinasta 14.1.2014.

Syytekohdan 3 osalta todisteena esitetystä FedEx:n rahtikirjasta 22.1.2014 (todiste 14) ilmenee, että lähetys on osoitettu K:lle tämän kotiosoitteeseen ja että lähetyksen numero on ollut 8037 0562 6123. Kirjallisena todisteena esitetystä laskusta (todiste 15) ilmenee, että K:lle on tämän kotiosoitteeseen osoitettu lasku Kiinasta 22.1.2014.

Asiassa ei ole ollut erimielisyyttä siitä, että lähetykset olivat jääneet tulliin ja että lähetykset eivät siten olleet menneet perille K:n osoitteeseen.

3.2 Näytön arviointi ja johtopäätökset

Kuten korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:96 todennut, nykyisin vallitsevan oikeuspsykologisen käsityksen mukaan henkilötodistelun luotettavuutta ei voida juurikaan perustaa henkilön puhetavasta, ilmeistä ja eleistä taikka tunnereaktiosta oikeudenkäynnissä tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan, vaan että suurempi merkitys on kertomuksella itsessään, kuten sen keskeisen sisällön johdonmukaisuudella, realistisuudella ja muuttumattomuudella sekä yksityiskohtien runsaudella.

Käräjäoikeus toteaa, että henkilön persoonallisuus ja sanallinen lahjakkuus vaikuttavat usein kertomistapaan ja kertomuksen laajuuteen. Tässä tapauksessa K, joka on halunnut tulla kuulluksi asiassa, on ollut hyvin vähäsanainen. Hänen lyhyt kertomuksensa tapahtumista on muodostunut kysymyksiin ja osittain johdatteleviinkin kysymyksiin annetuista vastauksista.

Kun K ei ole osannut kertoa tapaamisestaan väitetyn kiinalaisen kanssa tai tämän kanssa sovituista mitään yksityiskohtia, ei K:n kertomuksesta ole syntynyt oikein realistista vaikutelmaa. K on ensin kertonut, että hänet oli esitelty sattumalta tapaamalleen kiinalaiselle henkilölle toisen henkilön toimesta. Myöhemmin hän on kertonut, että kysymyksessä oleva kiinalainen olisi saattanut olla hänen luonaan juhlissa ja saattanut käyttää hänen tietokonettaan. Vähän myöhemmin hän on kertonut, että tämä kiinalainen olisi käyttänyt hänen tietokoneettaan. K:n mukaan kysymyksessä oleva kiinalainen henkilö tai kukaan muukaan ei ollut kuitenkaan missään vaiheessa kysellyt häneltä mitään lähetystä. K:n kertomus on edellä kerrottuun nähden vaikuttanut myös epäjohdonmukaiselta.

K:n tietokoneella on kuitenkin tehty myös haku nimellä kk-pu ja käyty KKPU:n sivuilla, joka on ollut lääkealan yritys ja jolla on ollut tarjolla muun muassa alfa-PVP:tä. K:n tietokoneen internetselaimen historiatiedoista ilmenee, että K:n tietokoneella on käyty mainitun sivuston toimitus- ja maksusivuilla. K:n tietokoneen internetselaimen historiatiedoista on löytynyt tietoja sähköpostipalvelusta, jossa on ollut viestiotsikoita alfa-PVP:stä, tilauksesta ja tuotteiden hinnoista 17.1. - 19.1.2014 välillä. 19.1.2014 viestiotsikko "K, You have have a message from X Liu" viittaa siihen, että sähköpostipalvelun käyttäjä on ollut nimenomaan K. Mitä tulee K:n omaan englannin kielen taitoon tai sen mahdollisiin puutteisiin, käräjäoikeus toteaa, että englannin kielen taidon yleisyys huomioon ottaen apua on pääsääntöisesti saatavissa kaikkien lähipiiristä.

Syytekohdan 2 osalta asiassa on selvitetty, että K:n asunnosta on löytynyt käsinkirjoitettu lähetystunnus, joka on ollut sama kuin syytekohdassa 2 K:n osoitteeseen osoitetussa lähetyksessä. Lähetystunnuksen kirjaaminen viittaa siihen, että lähetystä on seurattu. Kun lappu on löytynyt K:n asunnosta, viittaa se siihen, että seuraaja on ollut K. Syytekohtien 2 ja 3 osalta toimitusten osalta lähetysten lisäksi myös laskuihin on merkitty maksajaksi K.

K ei ole osannut antaa minkäänlaista selitystä ulkomaille tehtyihin rahasiirtoihin. Syytekohtien 2 - 3 osalta asiassa on selvitetty, että K on tehnyt joulukuun alussa 2013 ulkomaille rahasiirtoja, joista ainakin yksi mennyt Kiinaan.

Asiassa esitetty kirjallinen näyttö tukee vahvasti syyttäjän väitettä siitä, että K on tilannut kysymyksessä olevat aineet. K:n tietokoneen internetselaimen haut, polut sähköpostipalvelun sekä siinä ilmenevät alfa-PVP:n tilaukseen liittyvät viestitiedot ja K:n asunnosta löytynyt lähetykseen sopiva lähetystunnus eivät tue K:n väitettä siitä, että hän olisi antanut ainoastaan osoitteensa toisen henkilön käyttöön. K:n oma kertomus tapahtumainkulusta tai siitä, että joku toinen olisi mahdollisesti voinut tehdä tilauksen hänen koneeltaan, on ollut epäuskottava.

Asiassa ei ole esitetyn näytön valossa jäänyt varteenotettavaa epäilyä K:n syyllisyydestä. Asiassa on näytetty, että K on tilannut kysymyksessä olevat aineet.

4. Syytekohtaiset perustelut

4.2. Syytekohta 2) Törkeä huumausainerikos 17.1.2014

Kohdassa 3.2. kerrotuin perustein asiassa on näytetty, että K on tilannut kysymyksessä olevan aineen eli laittomasti tuonut Kiinasta postitse maahan huumausainetta eli 505 grammaa alfa-PVP:tä.

Kuten aiemmin on todettu, vastaaja on siltä varalta, että hänen katsottaisiin vastoin kiistämistään tilanneen kysymyksessä olevat aineet kiistänyt syytteet kohtien 2 ja 3 osalta myös sillä perusteella, että tilaus oli tehty ennen kuin alfa-PVP oli luokiteltu huumausaineeksi eikä K:lla ollut tietoa luokittelun muuttamisesta eikä hän olisi voinut enää tehdä mitään asialle.

Se, että K on tehty rahasiirtoja joulukuun alussa viittaa siihen, että tämän syytekohdan tai syytekohdan 3 tilaus olisi tehty jo joulukuussa eli ennen kuin alfa-PVP oli luokiteltu huumausaineeksi.

Aiemmin kerrotuin tavoin rahtikirjasta on ilmennyt, että lähetys on lähtenyt Kiinasta 14.1.2014 eli vasta sen jälkeen, kun lainmuutos on tapahtunut. Kuten myöhemmin syytekohdan 3 osalta on todettu, on mainittu lähetys lähtenyt rahtikirjan mukaan 22.1.2014. Näin ollen sähköpostivastaus 17.1.2014 (Re: Re tracking number --From SP) näyttäisi päivämäärän perusteella viittaavaan tämän syytekohdan lähetykseen eikä syytekohdan 3 lähetykseen. Aiemmin kerrotuin tavoin K:n asunnosta on löytynyt syytekohdan 2 lähetyksen lähetystunnus käsinkirjoitettuna, mikä viittaa siihen, että K on seurannut lähetyksen kulkua.

K:n rikoksen täytäntöönpanotoimia on siten tapahtunut myös sen jälkeen, kun aineen huumausaineeksi luokittelu on jo tapahtunut ja lähetys on edellä kerrotuin tavoin myös lähtenyt Kiinasta vasta luokittelua koskevan muutoksen jälkeen. Asetus, jolla huumausaineeksi luokittelu on tapahtunut, on julkaistu 27.12.2013 ja sen on ollut siten löydettävissä muun muassa internetissä. Sinänsä muuntohuumeisiin liittyy syyttäjän asian käsittelyn yhteydessä viittaama kilpajuoksu viranomaisten kanssa, mihin nähden muuntohuumeen luokittelu huumausaineeksi ei ole yllättävää. Lisäksi muutoinkin lääke- tai muita aineita ulkomailta tuotaessa on luonnollista selvittää aineisiin liittyviä määräyksiä. Asiaa koskeva säännös ei ole epäselvä eikä tulkinnanvarainen. Tähän nähden K:n mahdollinen tietämättömyys huumausaineeksi luokittelusta ei poista hänen tahallisuuttaan. Mikäli K oli tilannut aineen ennen huumausaineeksi luokittelua, olisi K voinut yrittää vielä peruuttaa toimituksen ottaen huomioon, että lähetys on lähtenyt Kiinasta vasta 14.1.2014. Hän olisi voinut myös rajoittaa rikosoikeudellista vastuutaan ilmoittamalla asiasta viranomaisille. K ei ole näin tehnyt, vaan on seurannut lähetyksen kulkua. Näin ollen K:n menettelyä on oikeudellisesti arvioitava rikoslain 50 luvussa säädettynä huumausainerikoksena.

Kysymykseen siitä, onko kysymyksessä erittäin vaarallinen huumausaine ja onko sitä ollut huomattava määrä, käräjäoikeus lausuu seuraavaa:

Rikoslain 50 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet. Lain esitöiden mukaan lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva terveydenvaara voi tarkoittaa keskushermoston vaurioita, jotka syntyvät kertakäytöstä tai joistakin käyttökerroista. Vakava terveydellinen vaurio voi kuitenkin kohdistua muuhunkin kuin keskushermostoon. Voimakkaat vieroitusoireet tarkoittavat aineista aiheutuvaa fyysistä riippuvuutta ja ne ilmenevät selvimmin kipu- ja tuskatiloina. Esitöissä todetaan, että 5 §:n 2 momenttia on tarkoitus tulkita aineen ominaisuuksia koskevan tiedon perusteella (HE 180/1992 vp s. 26).

Oikeuskemian professori Ilkka Ojanperä on lausunnoissaan 7.6.2012 ja 6.2.2014 katsonut, että alfa-PVP on erittäin vaarallinen huumausaine, johon ei kuitenkaan liity erityisen suurta myrkytyskuoleman riskiä. Lausunnossa 6.2.2014 on todettu, että alfa-PVP kuuluu kemiallisesti samaan katinonijohdannaisten ryhmään kuin muun muassa MDPV ja meredroni. Yliannostusriski on lausunnon mukaan verrattavissa amfetamiinin yliannostusriskiin, ja se on pienempi kuin esimerkiksi heroiinin. Lausunnon mukaan alfa-PVP:llä on amfetamiinin tavoin keskushermostoa stimuloiva, euforisoiva vaikutus ja ruokahalua vähentävä vaikutus. Yliannostuksesta saattaa seurata aggressiivista riehumista, ylilämpöisyyttä, kouristelua, tajuttomuus ja sydänpysähdys. Myös lihaskudoksen äkillinen vaurio ja munuaisten vajaatoiminta voi seurata. Lausunnossa 6.2.2014 on todettu, että alfa-PVP oli lisätty Helsingin oikeuskemian yksikössä huumeseulontaan vuoden 2011 lopussa. Ainetta oli todettu vuonna 2011 yhdessä vainajassa, vuonna 2012 11 vainajassa ja vuonna 2013 16 vainajassa. Lausuntoa laadittaessa 13 tapauksen kuolintodistukset olivat valmistuneet ja yhdessä tapauksessa oikeuslääkäri oli nostanut alfa-PVP:n myrkytyskuoleman tärkeimmäksi löydökseksi. Lausunnosta ilmenee, että kaikki vainajat olivat olleet huumeiden käyttäjiä ja että tutkimuksissa oli löytynyt heistä myös muita keskushermostoon liittyviä aineita. Lausunnon mukaan kansainvälisessä kirjallisuudessa on kuvattu ainakin kuusi alfa-PVP:n käyttöön liittyvää äkillistä kuolemaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä siitä, onko alfa-PVP erittäin vaarallinen huumausaine, ei ole. Helsingin hovioikeus on ratkaisussaan 6.3.2015 nro 15/109655 (R 14/1561) katsonut, että alfa-PVP:tä oli pidettävä erittäin vaarallisena huumausaineena. Tämä ja ottaen huomioon lausunnosta ilmenevä virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara sekä lyhytaikaisesta käytöstäkin johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara, käräjäoikeus on katsonut, että kysymys on erittäin vaarallisesta huumausaineesta.

Seuraavaksi on ratkaistavana kysymys, onko 505 grammaa alfa-PVP:tä suuri määrä huumausainetta. Edellä mainituissa oikeuskemian professori Ilkka Ojanperän lausunnoissa 7.6.2012 ja 6.2.2014 on katsottu, että internetistä löytyvien käyttäjäkokemusten perusteella alfa-PVP:tä käytetään suun kautta, polttamalla, nuuskaamalla, suonensisäisesti ja sublinguaalisesti eli kielen alle laitettuna. Lausuntojen mukaan kuvatut käyttöannokset ovat usein 25 - 50 mg, mutta 200 mg:aa pidetään suurena käyttöannoksena. Edellä olevan perusteella 25 mg:n käyttöannoksella olisi saatu 20.200 käyttöannosta, 50 mg:n käyttöannoksella 10.100 käyttöannosta ja 200 mg:n käyttöannoksellakin 2.525 käyttöannosta. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu huumausaineen lajista riippuen jo joidenkin satojen käyttöannosten huumausaine-erät rikoslain 50 luvun 2 §:n säätämin tavoin suureksi määräksi. Tähän nähden kysymys on ollut rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamasta suuresta määrästä huumausainetta.

Törkeä huumausainerikos edellyttää, että huumausainerikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Asiassa ei ole vedottu muihin seikkoihin kuin aineen vaarallisuuteen ja huomattavaan määrään eli rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan vaihtoehtoisiin perusteisiin. Toisaalta kun kysymys on ollut erittäin vaarallisesta huumausaineesta, josta olisi lisäksi ollut saatavissa vähintään tuhansia ja jopa yli 20.000 käyttöannosta, olisi aineen pääsystä levitykseen voinut aiheutua poikkeuksellisen laajalle joukolle vakavia seurauksia. Tähän nähden huumausainerikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Syyksilukeminen

Vastaaja on edellä olevan perusteella syyllistynyt kohdassa 2 siihen rikokseen, josta hänelle on vaadittu rangaistusta.

4.3. Syytekohta 3) Törkeä huumausainerikos 27.1.2014

Kohdassa 3.2. kerrotuin perustein asiassa on näytetty, että K on tilannut kysymyksessä olevan aineen eli laittomasti tuonut Kiinasta postitse maahan huumausainetta eli 492,9 grammaa alfa-PVP:tä.

Se, että K on tehty rahasiirtoja joulukuun alussa viittaa siihen, että syytekohdan 2 tai tämän syytekohdan tilaus olisi tehty jo joulukuussa eli ennen kuin alfa-PVP oli luokiteltu huumausaineeksi.

Toisaalta rahtikirjasta ilmenee, että tämä lähetys on lähtenyt vasta 22.1.2014 eli vasta sen jälkeen kun kohdan 4.2 lähetykseen liittyvät, kohdasta 4.2. ilmenevät täytäntöönpanotoimet on tehty ja kun mainittu lähetys on jäänyt tulliin. Kun kohdassa 4.2 lähetys on saapunut Kiinasta kolmessa päivässä ja tässä kohdassa viidessä päivässä, poissuljettua ei ole se, että tilaus olisi voitu tehdä myös vasta sen jälkeen, kun kohdan 4.2. tilaus ei tullut perille. Tilausajankohta on jäänyt esitetyn näytön perusteella epäselväksi. Kun tilaus on saapunut kohdan 4.2 tilauksen jälkeen, viittaa se siihen, että tilaus on tehty kohdan 4.2 tilauksen jälkeen. Kirjallisena todisteena esitetystä sähköpostiotsikoista ilmenee, että alfa-PVP:sta ja tuotteiden hinnoista on keskusteltu 18.1.2014 ("Regarding a-PVP"; "Re: the price of the products you wanted") ja että ainakin yksi viesti 19.1.2014 on tullut henkilöltä, jonka nimi viittaa siihen, että yhteydenpito olisi tapahtunut Kiinaan ("K, You have a message from X Liu"). Edellä olevan perusteella K:n on selvitetty tehneen täytäntöönpanotoimia myös tämän kohdan osalta huumausaineeksi luokittelun jälkeen. K on otettu kiinni 21.1.2014 ja lähetys on lähtenyt Kiinasta 22.1.2014. Kun toimia on tehty sen jälkeen, kun ensimmäinen lähetys on jäänyt tulematta, olisi K:lla ollut ajallisesti myös tämän lähetyksen osalta mahdollisuus toimia toisin tilausajankohdan ja kiinniottoajan 21.1.2014 välillä. Käräjäoikeus viittaa kohdan 4.2 perusteluihin ja toteaa, että myös tämän kohdan osalta K:n menettelyä on oikeudellisesti arvioitava rikoslain 50 luvussa säädettynä huumausainerikoksena.

Käräjäoikeus viittaa alfa-PVP:n vaarallisuudesta kohdassa 4.2 lausuttuun ja toteaa määrän osalta samaan kohtaan viitaten, että nyt kysymyksessä olevasta määrästä olisi ollut saatavissa 25 mg:n käyttöannoksella 19.716 käyttöannosta, 50 mg:n käyttöannoksella 9.859 käyttöannosta ja 200 mg:n käyttöannoksellakin laskettuna 2.464,5 käyttöannosta. Myös tämä määrä on kohdassa 4.2. lausuttuun viitaten laissa tarkoitettu suuri määrä. Kokonaisarvostelun osalta käräjäoikeus viittaa kohdassa 4.2. lausuttuun.

Syyksilukeminen

Vastaaja on edellä olevan perusteella syyllistynyt kohdassa 3 siihen rikokseen, josta hänelle on vaadittu rangaistusta

Rangaistuksesta

Törkeästä huumausainerikoksesta on säädetty rangaistukseksi 1 - 10 vuotta vankeutta. Käräjäoikeuden aiemmin viittamassa hovioikeuden ratkaisussa 6.3.2015 nro 15/109655 on katsottu, että rangaistustason arvioinnissa voidaan soveltuvin osin ottaa lähtökohdaksi amfetamiinia koskeva rangaistuskäytäntö sekä huumausaineen pitoisuus ja siitä saatavien käyttöannosten määrät. Tässä tapauksessa aine ei ole päässyt levitykseen, mutta toisaalta jo yksittäisestä aine-erästä olisi ollut saatavissa tuhansia käyttöannoksia. Ottaen huomioon edellä mainitut seikat, käräjäoikeus on arvioinut oikeudenmukaiseksi seuraamukseksi syyksi luetuista kahdesta törkeästä huumausainerikoksesta sekä salakuljetusrikoksesta yhteensä vankeutta 3 vuotta 4 kuukautta.

Syyttäjä ei ole vaatinut vastaajaa vangittavaksi. Näin ollen harkittavaksi eivät ole tulleet vangitsemisen edellytykset, vaikka vastaaja on tuomittu yli kahden vuoden vankeusrangaistukseen.

Tuomiolauselma

Vastaaja K

Syyksi luetut rikokset

1. Salakuljetus
13.10.2013
Rikoslaki 46 luku 4 §
Lääkelaki 19 §

2. Törkeä huumausainerikos
17.01.2014
Rikoslaki 50 luku 2 §

3. Törkeä huumausainerikos
27.01.2014
Rikoslaki 50 luku 2 §

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-3
3 vuotta 4 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 21.1. - 8.2.2014

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Pauliina Hermunen ja lautamiehet.

Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 22.11.2016

Asia

Törkeä huumausainerikos ym.

Valittaja
K

Vastapuoli
Syyttäjä

Valitus

K on vaatinut, että syytteet hylätään ja että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

K ei ollut tilannut alfa-pyrrolidinovalerofenonia (jäljempänä alfa-PVP), mutta oli antanut osoitteensa toisen henkilön käyttöön. Lähetyksiä oli pitänyt tulla vain yksi. K ei ollut tiennyt, mitä ainetta postipaketti tuli sisältämään. Suomen tulli oli takavarikoinut K:lle osoitetut lähetykset 13.10.2013, 17.1.2014 ja 27.1.2014. K ei ollut tiennyt, että alfa-PVP oli 30.12.2013 lukien luokiteltu huumausaineeksi. Tilaukset oli tehty ennen ainetta koskevan luokittelun muuttumista. Viimeisen lähetyksen saapuessa K oli ollut tutkintavankeudessa.

Vastaus

Syyttäjä on luopunut pääkäsittelyssä vaatimuksistaan syytekohdassa 1. Syyttäjä on vaatinut, että K:n valitus hylätään syytekohtien 2 ja 3 osalta.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.

Hovioikeuden ratkaisu

Syytekohta 1

Syyttäjä on luopunut vaatimuksistaan. Syyte on näin ollen hylättävä.

Syytekohdat 2 ja 3

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että K:n nimellä varustetut ja hänen kotiosoitteeseensa osoitetut lähetykset olivat sisältäneet syytteen mukaiset määrät alfa-PVP:tä, joka on luokiteltu huumausaineeksi 19.12.2013 säädöskokoelmassa julkaistussa ja 30.12.2013 voimaan tulleessa valtioneuvoston asetuksessa huumausaineena pidettävistä aineista, valmisteista ja kasveista annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta (1098/2013). Tulli oli takavarikoinut lähetykset niiden saavuttua Suomeen 17.1.2014 ja 27.1.2014. Alfa-PVP on oikeuskäytännössä katsottu erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi.

Käräjäoikeus on lukenut K:n syyksi kaksi huumausainerikosta, joiden tekopäiviksi se on syytteen mukaisesti katsonut 17.1.2014 ja 27.1.2014. Edellä todetuin tavoin alfa-PVP on luokiteltu huumausaineena pidettäväksi aineeksi 19.12.2013 säädöskokoelmassa julkaisussa, 30.12.2013 voimaan tulleessa asetuksessa. Kysymys on siten rikoslain 50 luvun 1 §:n 3 kohdassa olevan ilmaisun "tuo maahan" tulkinnasta ja sen arvioimisesta, mikä merkitys rikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on sillä, jos K:lta takavarikoidut aineet oli tilattu ennen kuin ne oli luokiteltu huumausaineeksi.

Ensin on kuitenkin selvitettävä, onko K:n vastoin kiistämistään katsottava tilanneen aineet. Jos tämä katsotaan näytetyksi, näyttöä on arvioitava tämän jälkeen kummankin tilauksen osalta erikseen siltä kannalta, onko tilaus tehty 30.12.2013 tai sen jälkeen.

Onko K:n näytetty tilanneen aineet?

Näyttö

K on hovioikeudessa kertonut, että hänen luonaan oli tapahtuma-aikaan vieraillut paljon ihmisiä, joista osalla oli ollut avain hänen asuntoonsa. Vierailla oli ollut lupa käyttää hänen tietokonettaan. K ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt huomiota siihen, kuka tietokonetta oli käyttänyt. K oli joitain viikkoja ennen 21.1.2014 tapahtunutta kiinniottamistaan antanut eräälle tuttavansa tuttavalle luvan tilata nimellään ja osoitteeseensa yhden lähetyksen pientä palkkiota vastaan. K ei ollut tiedustellut lähetyksen sisältöä, mutta hänelle oli kerrottu, ettei kyse ollut mistään laittomasta. K oli ennen nyt kyseessä olevia lähetyksiä vastaanottanut yhden valkoista jauhetta sisältäneen lähetyksen, jonka hän oli hävittänyt wc-istuimen kautta. K on muutoin kertonut asiasta olennaisilta osin samoin kuin käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu.

Kirjallisena todisteena 6 olevan tietoteknistä tutkintaa koskevan raportin liitteestä 2 ilmenee, että K:n tietokoneella oli 17.1. ja 20.1.2014 välisenä aikana tehty internethakuja Kaikai Techonology -lääkeyhtiöstä (jäljempänä KKPU), jonka valikoimiin oli kuulunut kirjallisesta todisteesta 7 ilmenevin tavoin muun ohella alfa-PVP. Saman todisteen liitteestä 3 käy ilmi, että K:n tietokoneelta oli sanottuna aikana vierailtu KKPU:n alfa-PVP:tä koskevalla alasivulla http://www.kk-pu.com/2Bbuy alpha-pvp ja Hushmail-sähköpostipalvelussa, mistä K:n tietokoneen internetselaimen historiatietoihin oli jäänyt tieto viestiketjusta "Re:Re: A-PVP big crystal 2500 $/kg – - - @hushmail.com – Hushmail – Free Email with Privacy px qRe:Re: Your Order of A-pvp, a-pvp, pentedrone – - - @hushmail.com – Hushmail – Free Email with Privacy lo _Re: Re: tracking _<?xml version="1.0" encoding="utf-8" standalone="yes"?>". Todisteen 6 liitteestä 1 käy ilmi, että K:n tietokoneella oli käyty FedEx-kuriiripalveluyrityksen lähetystä 803706083954 koskevalla seurantasivulla 18.1.2014 kello 13:13:06 ja 20.1.2014 kello 16:42:08. Liitteestä ilmenee myös, että K:n tietokoneella 17.1. ja 20.1.2014 välisenä aikana Hushmail-sähköpostipalvelun kautta lähetettyjen ja vastaanotettujen sähköpostiviestien otsikoissa oli viitattu pyydettyjen tuotteiden hintaan ("Re: the price of the products you wanted", 18.1.2014 kello 13:25:22), alfa-PVP:hen ("Re: Regarding a-PVP", 17.1.2014 kello 12:55:53 ja 18.1.2014 kello 13:45:26), K-nimiseen henkilöön sähköpostikeskustelun kävijänä ("K, You have a message from X Liu", 19.1.2014 kello 08:59:01) ja lähetystunnukseen ("Re: Re: tracking number – From SP", 17.1.2014 kello 12:46:42 ja 18.1.2014 kello 13:12:11). Sähköpostiviestien otsikoista ilmenee, että osa viesteistä oli ollut vastauksia aiempiin viesteihin. Kaikki keskustelut oli käyty - - @hushmail.com-sähköpostiosoitteen välityksin.

Syytekohdassa 2 tarkoitetussa FedEx-kuriiripalvelun 14.1.2014 päivätyssä lähetyksessä (kirjallinen todiste 10) ja kirjallisena todisteena 11 olevassa 14.1.2014 päivätyssä K:lle osoitetussa laskussa on mainittu sama seurantakoodi 803706083954, joka oli kirjoitettu kirjallisena todisteena 9 olevaan K:n asunnosta löytyneeseen paperiin. Edellä kerrotuin tavoin samalla seurantakoodilla oli tehty haut FedEx-palvelun lähetyksen seurantasivuilla 18.1.2014 ja 20.1.2014 (todiste 6 liite 1).

Kirjallisesta todisteesta 15 käy ilmi, että K:lle osoitettu lasku syytekohdan 3 tilauksesta oli päivätty 22.1.2014. Kirjallisena todisteena 14 olevasta rahtikirjasta ilmenee, että lähetys oli samana päivänä luovutettu FedEx-kuljetuspalvelulle toimitettavaksi K:lle.

Kirjallisena todisteena 12 on selvitys K:n 1.12., 2.12. ja 5.12.2013 tekemistä rahasiirroista.

Näytön arviointi

Asiassa esitetystä kirjallisesta näytöstä ilmenee, että K:n tietokoneella suoritetut haut sekä sähköpostiviestien lähettäminen ja vastaanottaminen ovat tapahtuneet neljän peräkkäisen päivän aikana eri vuorokaudenaikoihin, mikä on edellyttänyt tietokoneen toistuvaa käyttämistä lyhyen ajanjakson aikana. Sähköpostiviestien monilukuisuus huomioon ottaen ei ole uskottavaa, että joku muu henkilö kuin K olisi käyttänyt K:n tietokonetta sanottuun selvitystyöhön ja tilausten tekemiseen. Tätä tukee myös se, että K ei ole osannut kertoa, kuka hänen tietokonettaan olisi käyttänyt kyseisenä ajanjaksona. Kertomusta osoitetietojen antamisesta tuntemattomalle henkilölle joitain viikkoja ennen K:n kiinniottamista 21.1.2014 horjuttaa myös se, että yksi K:lle osoitettu K:n valituksessaankin mainitsema alfa-PVP:tä sisältänyt lähetys oli takavarikoitu tullin toimesta jo 13.10.2013. Hovioikeus ei myöskään pidä uskottavana sitä, että K, joka on kertonut hävittäneensä hänelle aikaisemmin toimitetun valkoista jauhetta sisältäneen lähetyksen, koska ei ollut halunnut olla huumausaineiden kanssa tekemisissä, olisi antanut tuntemattomalle henkilölle luvan tilata lähetyksen osoitteeseensa tiedustelematta tarkemmin lähetyksen sisältöä.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus pitää käräjäoikeuden tavoin K:n kertomusta siitä, että hän olisi ainoastaan antanut osoitetietonsa toisen henkilön käyttöön ja tämä tuntemattomaksi jäänyt henkilö olisi tehnyt nyt kyseessä olevat tilaukset, epäuskottavana ja katsoo näytetyksi tulleen, että K on tilannut syytekohdissa 2 ja 3 mainittujen lähetysten sisältämän alfa-PVP:n, minkä johdosta aineet ovat saapuneet Suomeen.

Mikä merkitys on sillä, onko tilaukset tehty 30.12.2013 tai sen jälkeen?

K on väittänyt, että tilaukset oli joka tapauksessa tehty ennen 30.12.2013 eli ennen alfa-PVP:n luokittelemista huumausaineeksi. Kysymys on edellä selostetuin tavoin käsitteen "tuo maahan" ja maahantuontirikoksen täyttymisen ajankohdan oikeudellisesta arvioinnista.

Hovioikeus toteaa, että maahantuontirikoksen tulkinnasta tilanteessa, jossa aine on luokiteltu huumausaineeksi vasta sitä koskevan tilauksen tekemisen jälkeen, mutta ennen sen saapumista Suomen alueelle, ei ole olemassa vakiintunutta oikeuskäytäntöä eikä korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua, vaikka edellä kuvattuja tilanteita on syntynyt ja tulee jatkossakin syntymään sitä mukaan, kun uusia aineita luokitellaan huumausaineiksi.

Eräistä korkeimman oikeuden ratkaisuista on kuitenkin saatavissa johtoa asian arvioimiseen. Korkein oikeus on lääkerikosta koskevassa ratkaisussaan KKO 2007:45 katsonut lääkerikossäännöksen tunnusmerkistötekijän "tuo maahan" täyttyneen, kun postitse tilattu lääkevalmiste oli saapunut Suomen alueelle, vaikka lähetys ei ollut läpäissyt tulliviranomaisten suorittamaa tarkastusta eikä sitä ollut luovutettu vastaanottajalle.

Väärennysrikosta koskevassa ratkaisussa KKO 2013:65, jossa kysymys oli siitä, oliko tekijä rikoslain 33 luvun 4 §:ssä tarkoitetuin tavoin hankkinut passin, korkein oikeus on katsonut, että A oli hankkinut väärennetyn passin tilatessaan ne ulkomailta ja pyydettyään lähettämään ne ystävänsä osoitteeseen Suomessa, josta A olisi saanut ne käyttöönsä. Se, että lähetykset oli pysäytetty tullissa ennen kuin A oli tosiasiallisesti saanut passin haltuunsa, oli sellainen satunnainen seikka, jolla ei voitu katsoa olevan merkitystä hallussapidon tunnusmerkistön täyttymisen kannalta.

Rikoslain 50 luvun 1 §:n 3 kohdan tunnusmerkistötekijä "tuo maahan" täyttyy, kun tekijä tilaa aineen ja aineen valmistaja tai välittäjä lähettää sen Suomeen. Hovioikeus katsoo maahantuonnin tässä tapauksessa täyttyneen, kun lähetykset ovat saapuneet Suomeen 17.1.2014 ja 27.1.2014. Sillä, että tulli oli takavarikoinut lähetykset niiden saavuttua maahan, ei ole tässä suhteessa merkitystä. Tilauksen lisäksi tekijän ei välttämättä tarvitse suorittaa muita toimia kuin vastaanottaa lähetys, mitä nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa ei takavarikoinnin johdosta ole tapahtunut.

Hovioikeus toteaa, että tilatut huumausaineet ovat ennen niiden lähettämistä valmistajan tai välittäjän hallussa ja niiden lähettämisen jälkeen kuljetusyrityksen määräysvallassa siihen saakka, kunnes lähetys saapuu Suomeen. Tilaajalla ei huumausaineiden jo ollessa matkalla Suomeen ole tosiasiallista mahdollisuutta estää niiden maahan saapumista esimerkiksi sen vuoksi, että aine on tilauksen tekemisen jälkeen luokiteltu huumausaineeksi.

Asiassa on kysymys kahdesta eri tilauksesta ja lähetyksestä. Mikäli jompikumpi tai molemmat tilaukset katsotaan tehdyiksi ennen kuin alfa-PVP on luokiteltu huumausaineeksi, on arvioitava, onko K:n näytetty tehneen muita rikoksen täytäntöönpanotoimia 30.12.2013 voimaan tulleen lainmuutoksen jälkeen. Rikosoikeudellisen vastuun kannalta on otettava huomioon jokaisen oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta (KKO 2014:67). Tässä tapauksessa jo pelkästä ilmoituksesta puheena olevan aineen tilaamisesta Kiinasta olisi voinut seurata rikosepäilyn syntyminen. K:lla ei siten ole ollut lakiin perustuvaa velvollisuutta estää rikoksen täyttymistä esimerkiksi ilmoittamalla viranomaisille saapuvasta lähetyksestä. Tähän nähden huumausainerikoksen lukeminen K:n syyksi ennen 30.12.2013 tehdyn tilauksen perusteella, ilman sen jälkeen tehtyjä muita rikoksen täytäntöönpanotoimia, olisi vastoin rikoslain taannehtivaa soveltamista koskevaa kieltoa. Tämän vuoksi on arvioitava, onko asiassa osoitettu, että K on tilannut 17.1.2014 ja 27.1.2014 takavarikoidut lähetykset 30.12.2013 tai sen jälkeen.

Johtopäätökset ja syyksilukeminen

Syytekohta 2

Tilauksen tekemisen ajankohdasta ei ole esitetty nimenomaista näyttöä. Sillä, että K:n asunnosta on löytynyt edellä selostetuin tavoin lähetystä koskeva seurantakoodi, ja se, että K:n tietokoneella oli 17.1. ja 18.1.2014 joko lähetetty tai vastaanotettu tätä lähetystunnusta koskevat sähköpostiviestit ("Re: Re: tracking number"), sekä se, että lähetyksen seurantakoodilla oli tehty haut FedEx-palvelun lähetyksen seurantasivuilla 18.1.2014 ja 20.1.2014, eivät riittävällä varmuudella osoita, että tilaus on tehty 30.12.2013 tai sen jälkeen.

Huumausainetta koskevan tilauksen tekeminen on tässä tapauksessa ollut riittävä toimenpide huumausaineen tuomiseksi Suomeen. Pelkkä lähetyksen kulun seuraaminen ei ole edistänyt rikoksen toteutumista eikä sitä voida pitää nyt kysymyksessä olevan rikoksen tekemisenä. K:n ei ole osoitettu tehneen 30.12.2013 tai sen jälkeen toimia aineen maahantulon toteutumiseksi. Näin ollen K:n syyksi ei edellä lausutuin perustein voida lukea syytekohdassa 2 tarkoitettua tekoa. Syyte on tältä osin hylättävä.

Syytekohta 3

Hovioikeus katsoo riittävällä varmuudella tulleen näytetyksi, että 17.1. - 18.1.2014 lähetetyt ja vastaanotetut tuotteiden hintoja ja alfa-PVP:tä koskevat sähköpostiviestit ovat liittyneet syytekohdassa 3 tarkoitetun tilauksen tekemiseen. Asiassa ei jää järkevää epäilystä siitä, että K on tehnyt tilauksen tämän huumausaine-erän osalta sen jälkeen, kun alfa-PVP on luokiteltu huumausaineeksi.

Tieto aineen luokittelusta huumausaineeksi 30.12.2013 lukien on ollut saatavissa 19.12.2013 julkaistussa säädöskokoelmassa. K on tilatessaan alfa-PVP:tä Euroopan talousalueen ulkopuolelta ollut velvollinen selvittämään aineen maahantuontia koskevat määräykset. Oikeudellisen tiedon hankkimatta jättäminen ei vapauta K:ta tahallisuudesta ja rangaistusvastuusta. Asiassa ei siten tule sovellettavaksi kieltoerehdystä koskeva säännös.

Syyksilukemisen osalta käräjäoikeuden tuomiota ei ole aihetta muuttaa kohdan 3 osalta.

Törkeysarvostelu

Rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan kyse on törkeästä huumausainerikoksesta muun ohella silloin, kun rikoksen kohteena on erittäin vaarallinen huumausaine tai suuri määrä huumausainetta ja teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

K:n maahantuomasta määrästä olisi ollut saatavissa tavanomaisten käyttöannosten perusteella arvioituna vähintään noin 10.000 käyttöannosta. Kysymyksessä on siten ollut varsin suuri määrä erittäin vaarallista huumausainetta ja sen vuoksi on ilmeistä, että ainakin osa aineesta olisi päätynyt levitykseen. Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että K:n menettelystä olisi voinut aiheutua vakavia seuraamuksia laajalle käyttäjäjoukolle. K:n menettelyä on siten myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Näillä ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä muilla perusteilla hovioikeus katsoo, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei syytekohdan 3 osalta ole.

Rangaistusseuraamus

Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Alfa-PVP:tä koskevien huumausainerikosten rangaistuskäytäntö ei ole vakiintunut. Tavanmukaisten käyttöannosten perusteella voidaan kuitenkin suuntaa-antavasti vertailla keskenään eri huumausaineiden määriä ja arvioida rangaistuksen oikeudenmukaisuutta uusien huumausaineiden osalta (muun muassa KKO 2009:53 ja KKO 2014:34). Syyttäjä on katsonut, että alfa-PVP rinnastuu vaikutuksiltaan amfetamiiniin, jonka keskimääräisenä käyttöannoksena voidaan pitää 0,2 grammaa. Käyttöannosten kautta laskettuna K:n maahantuoman alfa-PVP:n määrä vastaa noin kahta kilogrammaa amfetamiinia, joka voidaan ottaa lähtökohdaksi nyt rangaistusta mitattaessa.

Hovioikeus mitatessaan rangaistuksen K:n viaksi kohdassa 3 jäävästä rikoksesta ottaa huomioon edellä alfa-PVP:n vaarallisuudesta ja käytöstä lausutun. Oikeudenmukainen seuraamus K:n syyksi nyt luetusta rikoksesta on kahden vuoden kahden kuukauden vankeusrangaistus.

Vapaudenmenetysaika

K on käräjäoikeuden tuomion ja syyttäjän haastehakemuksen mukaan ollut asian johdosta vapautensa menettäneenä 21.1. ja 8.2.2014 välisen ajan. Asiaa koskevan esitutkintapöytäkirjan merkintälehden mukaan K on otettu kiinni 21.1.2014 ja vangittu 24.2.2014 ja hänet on vapautettu ja määrätty matkustuskieltoon 3.3.2014.

Asiassa ei ole tullut esiin syytä siihen, minkä vuoksi käräjäoikeuden tuomiossa ja haastehakemuksessa mainittu K:n vapaudenmenetysaika on poikennut esitutkintapöytäkirjassa mainitusta tiedosta. Hovioikeus toteaa, että epäselvässä asiassa kysymys vapaudenmenetysajan pituudesta on ratkaistava K:n eduksi. Vapaudenmenetysaikaa on sen vuoksi oikaistava.

Tuomiolauselma

Vastaaja K

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätyt syytteet

1. Salakuljetus 13.10.2013
2. Törkeä huumausainerikos 17.01.2014

Syyksi luettu rikos

3. Törkeä huumausainerikos 27.01.2014
Rikoslaki 50 luku 2 §

Rangaistusseuraamus

Vankeus
2 vuotta 2 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 21.1. - 3.3.2014

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki
hovioikeudenneuvos Pekka Haapaniemi
hovioikeudenneuvos Pia Sandvik

Valmistelija: viskaali Minna Kauranen

Ratkaisu on yksimielinen.

Vaatimus sisällöltään lainvastaiseksi todetun verkkoviestin poistamisesta ja hävittämisestä voitiin käsitellä myös omana asianaan ilman syytettä rikosasioiden oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.

Oikeus poistamis- ja hävittämisvaatimuksen esittämiseen määräytyi vastaavasti kuin oikeus esittää menettämisseuraamusta koskeva vaatimus. Tämä oikeus oli ensisijaisesti syyttäjällä ja toissijaisesti asianomistajalla. Kun asianomistaja ei tuomioistuimen täydennyskehotuksesta huolimatta esittänyt syyttämättäjättämispäätöstä tai muuta selvitystä siitä, ettei syyttäjä vaadi verkkoviestin poistamista ja hävittämistä, asianomistajan vaatimus verkkoviestin poistamisesta ja hävittämisestä jätettiin tutkimatta.

L sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnästä 22 § 3 mom.
Rikoslaki 10 luku 9 §

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 13.4.2016 nro 1345

Asianomistaja A vaati muun ohella, että internetsivustolla X oleva verkkoviesti poistetaan ja hävitetään sen lainvastaiseksi todetun sisällön perusteella sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin mukaisesti. Sivuston ylläpitäjä B vastusti vaatimusta. Käräjäoikeus tutki vaatimuksen ja hylkäsi sen.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Joanna Randén.

KÄSITTELY HELSINGIN HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Asianomistaja A on vaatinut, että hovioikeus kumoaa käräjäoikeuden päätöksen ja määrää poistamaan ja hävittämään internetsivustolla X julkaistun hakemuksen kohteena olevan lainvastaisen verkkoviestin.

Vastaus

Sivuston X ylläpitäjä B on vaatinut, että valitus hylätään.

A:lla ei ollut oikeutta esittää menettämisvaatimusta ilman poliisin tutkimattajättämispäätöstä tai syyttäjän syyttämättäjättämispäätöstä.

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on 15.6.2016 myönnetty jatkokäsittelylupa.

Hovioikeus on 7.10.2016 lähettänyt A:lle valituksen täydennyskehotuksen, jossa häntä on kehotettu toimittamaan valituksen kohteena olevaa verkkoviestiä koskeva päätös esitutkinnan toimittamatta jättämisestä tai lopettamisesta taikka päätös syyttämättä jättämisestä 21.10.2016 mennessä uhalla, että asia voidaan ratkaista, vaikka täydennystä ei toimitettaisi. A on 19.10.2016 hovioikeudelle toimittamassaan lausumassa todennut, että asiassa ei tarvita erillistä viranomaistutkintaa. Lausumaan ei ole liitetty hovioikeuden pyytämää päätöstä.

Helsingin hovioikeuden päätös 24.11.2016

Kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että A:n hakemuksessaan yksilöimä verkkoviesti oli julkaistu B:n ylläpitämän internetsivuston X keskustelupalstalla. Hovioikeudessa kysymys on siitä, tuleeko viesti määrätä poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

Verkkoviestin määrääminen poistettavaksi ja hävitettäväksi

Sananvapauslain 22 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä sisällöltään lainvastaiseksi todetun verkkoviestin poistettavaksi ja hävitettäväksi. Kysymys on rikosoikeudellisesta seuraamuksesta (HE 2/2013 vp s. 5), joka voidaan rinnastaa menettämisseuraamukseen. Lain esitöiden mukaan säännös on lähinnä oikeustilaa selkeyttävä, koska yleisten menettämisseuraamuksia koskevien säännösten soveltaminen verkkoviesteihin voisi aiheuttaa tulkintaongelmia (HE 54/2002 vp s. 87). Edelleen momentin mukaan asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin, mitä menettämisvaatimuksen käsittelemisestä säädetään. Lain esitöiden mukaan sovellettavaksi tulisivat lähinnä rikoslain 10 luvun 9 §:n 1 momentin säännös menettämisseuraamuksen vaatimisesta sekä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 8 a §:n säännös syyttäjän oikeudesta jättää vaatimus esittämättä (HE 54/2002 vp s. 88).

Sananvapauslakia säädettäessä mainitussa rikoslain 10 luvun 9 §:n 1 momentissa säädettiin siitä, että menettämisvaatimuksen esittää ensisijaisesti syyttäjä. Asianomistaja voi kuitenkin esittää vaatimuksen ajaessaan syytettä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 7 luvun mukaisesti. Asiallisesti samansisältöinen säännös on 1.9.2016 voimaan tulleessa rikoslain 10 luvun 9 §:n 3 momentissa (356/2016).

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan asianomistajan on haastehakemuksessa esitettävä selvitys siitä, että syyttäjä on päättänyt jättää asiassa syytteen nostamatta tai että syyttäjä tai esitutkintaviranomainen on päättänyt, ettei esitutkintaa toimiteta taikka että se keskeytetään tai lopetetaan. Lainkohta liittyy sanotun lain 1 luvun 14 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan syyttäjällä on ensisijainen ja asianomistajalla toissijainen syyteoikeus. Asianomistaja voi nostaa syytteen vain, jos on tehty edellä mainittu päätös syyttämättä jättämisestä tai siitä, ettei esitutkintaa toimiteta lainkaan tai loppuun asti.

Voimassa olevan rikoslain 10 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan menettämisseuraamusta koskeva asia voidaan käsitellä joko sen perustavaa rikosta koskevan syytteen yhteydessä tai yksinään omana asianaan. Säännökseen on kirjattu jo aiemmin vallinnut oikeustila (HE 4/2016 vp eri kohdin sekä ratkaisut KKO 1938 I 24 ja KKO 2014:72). Kuten edellä on todettu, verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräys voidaan rinnastaa menettämisseuraamukseen, joten asianomistaja voi ajaa verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräystä myös omana asianaan ilman syytettä. Tällä ei kuitenkaan ole vaikutusta siihen, että asianomistajan oikeus esittää vaatimus on rikoslain 10 luvun 9 §:ssä säädetyllä tavalla toissijainen.

A ei ole esittänyt selvitystä siitä, että syyttäjä olisi tehnyt päätöksen jättää verkkoviestin poistamis- ja hävittämisvaatimus esittämättä tai että esitutkinta asiassa olisi päätetty jättää toimittamatta kokonaan tai loppuun asti. Näin ollen A:n vaatimus verkkoviestin poistamisesta ja hävittämisestä jätetään tutkimatta.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan ja poistetaan siltä osin kuin käräjäoikeus on hylännyt A:n vaatimuksen verkkoviestin poistamisesta ja hävittämisestä. A:n vaatimus jätetään tältä osin tutkimatta.

Muilta osin käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki
hovioikeudenneuvos Pia Sandvik
määräaikainen hovioikeudenneuvos Jaakko Rautio

Esittelijä:
viskaali Minna Kauranen

Ratkaisu on yksimielinen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys sovintoesityksen tehneen tuomarin esteellisyydestä

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 22.6.2016 nro 6665

Työnantaja A esitti käräjäoikeuteen 13.6.2016 saapuneessa l0.6.2016 päivätyssä kirjelmässään väitteen, että käräjätuomari B on oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n perusteella esteellinen osallistumaan kahden riita-asian käsittelyyn. Käräjätuomari B:n toiminta kyseisissä asioissa oli antanut perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta. Käräjätuomari B:n oma-aloitteinen prosessiaseman ja menestymismahdollisuuksien sekä näytön vastaanottamisen jälkeen tapahtunut kyseisten asioiden arvioiminen oli loukannut tuomarilta edellytettävää puolueettomuutta. Käräjätuomari B:n ilmaistua käräjäoikeuden tulevan ratkaisun sisältöä, hän oli tällä menettelyllään aikaansaanut tilanteen, jossa työnantaja A oli käytännössä pakotettu tekemään kantajien kanssa sovinnon, mikäli työnantaja A halusi välttää itselleen haitallisen käräjäoikeuden ratkaisun antamisen. Käräjätuomari B oli näin objektiivisesti arvioituna vaarantanut puolueettomuutensa kehottamalla työnantaja A:ta tekemään asiassa sovinnon. Jo pelkästään se, että käräjätuomari B oli ottanut kantaa käräjäoikeuden jo suorittamaan näytön arviointiin ja asian lopullisen ratkaisemiseen, oli muodostanut perustellun aiheen epäillä käräjätuomari B:n puolueettomuutta. Työnantaja A katsoi, että käräjätuomari B:n menettely oli antanut kokonaisuutena arvioiden oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:ssä tarkoitetuin tavoin perustellun aiheen epäillä käräjätuomarin puolueettomuuttaan näissä asioissa. Käräjätuomari B:tä oli näin ollen pidettävä esteellisenä käsittelemään kyseessä olevia riita-asioita.

Käräjätuomari B totesi lausumassaan, että pääkäsittely asioissa oli päättynyt, eikä asioissa voitu tarjota lisämateriaalia. Asiat oli käsitelty yhden tuomarin kokoonpanossa. Käräjätuomari B oli tutkinut ja harkinnut asioita pääkäsittelyn jälkeen parisen viikkoa ja tullut tiettyyn lopputulokseen siitä, miten asiat oli ratkaistava. Sen perusteella hän oli tehnyt sovintoehdotuksen ja tehnyt selväksi, miten asioissa tulee käymään. Osapuolet olivat sen perusteella saaneet mahdollisuuden harkita, kannattaako asiat sopia - jos ratkaisu tuntuu väärältä - kannattaako viedä asiat hovioikeuden ratkaistavaksi. Sovintoesityksen tekeminen ei ollut ollut kiellettyä. Päinvastoin modernissa prosessioikeudessa tällaista on pyritty suosimaan. Osapuolet olivat nyt tietoisia siitä, miten asia tullaan ratkaisemaan. Nyt ei ollut kysymys tosiasiallisesti lainkaan esteellisyydestä. Työnantaja A oli yrittänyt mitätöidä loppuun käydyn oikeudenkäynnin toivoen, että joku muu tuomari mahdollisesti tulisi päätymään toiseen lopputulokseen. Oikea menettelytapa oli ollut se, että jos tuomio ei tyydytä, siitä valitetaan hovioikeuteen.

Käräjäoikeus on esteellisyysväitteen johdosta antamassa ratkaisussaan 22.6.2016 todennut, että oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan tuomari on esteellinen käsittelemään samaa asiaa tai sen osaa uudelleen samassa tuomioistuimessa, jos on perusteltua aihetta epäillä hänellä olevan asiaan ennakkoasenne hänen asiassa aikaisemmin tekemäänsä ratkaisuun tai muun erityisen syyn vuoksi. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu tässä luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että käräjätuomari B:n menettely asioiden käsittelyssä on riidatonta. Pääkäsittely riita-asioissa on pidetty 23.5.2016 ja pääkäsittelyn päätteeksi käräjätuomari B, joka on toiminut pääkäsittelyssä käräjäoikeuden puheenjohtajana ja ainoana jäsenenä, on ilmoittanut antavansa tuomion asioissa 17.6.2016. Käräjätuomari B oli 9.6.2016 lähettänyt asianosaisten asiamiehille sähköpostissa ilmoituksen siitä, miten hän tulee asiat pääpiirteittäin ratkaisemaan. Samassa yhteydessä käräjätuomari B oli esittänyt asiaosaisille työnantaja A:n kirjelmässä selostetun sovintoehdotuksen.

Käräjäoikeus totesi, että asianosaiset olivat pääkäsittelyssä 23.5.2016 esittäneet puolestaan kaikki ne perusteet, joiden nojalla asia oli ratkaistava. Käräjätuomari B oli harkinnut asiaa kaksi viikkoa ja sitten päätynyt siihen, että asia tuli ratkaista pääpiirteittäin sillä tavoin kuin hän oli asianosaisille 9.6.2016 ilmoittanut. Tässä yhteydessä käräjätuomari B oli esittänyt oman ehdotuksensa asian sovinnolliseksi ratkaisemiseksi. Käräjäoikeuden harkinnan mukaan käräjätuomari B ei ollut tullut esteelliseksi sillä, että hän on ennen tuomion antamispäivää ilmoittanut asianosaisille sen lopputuloksen, mihin hän oli tuomioharkinnassaan päätynyt. Esitetty sovintotarjouskaan ei käräjäoikeuden käsityksen mukaan tehnyt käräjätuomari B:stä esteellistä, koska asianosaiset olivat voineet vapaasti harkita sovintoehdotusta. Kaikki asianosaiset olivat tulleet tietoiseksi siitä, mikä oli 17.6.2016 annettavaksi ilmoitetun tuomion lopputulos. Työnantaja A ei ollut väittänytkään, että se olisi neuvotellut pääkäsittelyn jälkeen kantajien kanssa mahdollisesta sovinnosta. Käräjätuomari B oli sovintoesityksessään pyrkinyt tuomaan esiin niitä mahdollisia etuja, mitä asianosaisille voisi olla sovinnossa verrattuna annettavaan tuomioon. Asianosaiset olivat voineet harkita, olisiko asian sopiminen ennen tuomiota niille edullista. Työnantaja A:lla ja kantajilla oli tietenkin oikeus normaalilla tavalla valittaa hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomioista, joiden pääpiirteinen lopputulos oli ollut 9.6.2016 alkaen kaikkien asianosaisten tiedossa. Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoi, ettei käräjätuomari B:n puolueettomuus ollut asioissa vaarantunut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Käräjätuomari B ei ollut tullut esteelliseksi käsittelemään kyseisiä asioita. Työnantaja A:n tekemät esteellisyysväitteet hylättiin.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kari Onikki

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus on 1.7.2016 antanut tuomiot edellä tarkoitetuissa riita-asioissa. Työnantaja A on valittaessaan tuomioista valittanut myös käräjäoikeuden samoissa asioissa antamasta edellä selostetusta tuomarin esteellisyyttä koskevasta ratkaisusta.

Työnantaja A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös esteellisyydestä kumotaan. Käräjätuomari B on ollut esteellinen antaessaan pääasiaa koskevat tuomiot. Työnantaja A on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä ja lisäksi korostanut seuraavia seikkoja. Vakiintuneen käsityksen mukaan tuomari ei saa painostaa asianosaisia sovintoon taikka sovintoneuvottelujen käymiseen, vaan menettelyn tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Tuomarin sovintoa edistävän toiminnan tulee rajoittua informointiin ja kannustamiseen. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa pääkäsittelyn jälkeen tehty yksityiskohtainen sovintoehdotus on asettanut työnantaja A:n tilanteeseen, jossa se on ollut pakotettu tekemään asiassa sovinnon, mikäli se haluaa välttää itselleen haitallisen tuomion. Lisäksi sovintoehdotus on rajannut työnantaja A:n neuvottelumahdollisuuksia ja ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt sovintoon suostuminen vastapuolen ehdoilla. Se, että työnantaja A ei ole suostunut sovintoehdotukseen ei johda vastakkaiseen johtopäätökseen tuomarin esteellisyydestä tai toiminnan moitittavuudesta. Helsingin hovioikeus on ratkaisussaan 31.3.2008 numero 882 ottanut kantaa samantyyppiseen tilanteeseen, jossa yksi hovioikeuden jäsenistä oli ryhtynyt edistämään osapuolten välistä sovintoa pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Kyseisessä tapauksessa koko kokoonpanon katsottiin tulleen esteelliseksi käsittelemään asiaa.

Työntekijät X ja Y ovat vastauksessaan vaatineet, että valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätös on oikea. Asia on istuttu yhden tuomarin kokoonpanossa ja tuomari on näyttöä harkittuaan ehdottanut asianosaisille sovintoa. Käräjäoikeuden ratkaisu oli ollut valmis ja asianosaisille oli vielä annettu mahdollisuus harkita sovintoa. Asia ei ole verrattavissa Helsingin hovioikeuden ratkaisuun 31.3.2008 numero 882. Hovioikeudessa on kollegiaalinen menettely eikä hovioikeuden lopullisesta ratkaisusta ollut ollut tietoa silloin, kun sovintoa oli ehdotettu. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa annetulla sovintoesityksellä ei ole ollut merkitystä, koska työnantaja A ei ole ollut missään vaiheessa halukas neuvottelemaan sovinnosta. Sovintoehdotus ei ole myöskään vaikuttanut asiassa annettuun tuomioon. Sovintoehdotus olisi ollut työnantaja A:lle suotuisampi kuin tuomiolla annettu ratkaisu.

Käräjätuomari B on lausunut, että hän oli jo ennen tuomioiden antopäivää ilmoittanut asianosaisille, millainen tuomioiden lopputulos tulee olemaan ja näin varannut osapuolille mahdollisuuden sopia asiat. Menettelyä, jossa asian ratkaisu ilmoitetaan etukäteen, ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 13 luvun esteellisyysperusteena. Työnantaja A:n viittaama Helsingin hovioikeuden ratkaisu ei sovellu nyt käsiteltävänä olevaan tapaukseen. Asiaa ei ole ratkaistu yhden tuomarin kokoonpanossa ja lisäksi tietoa siitä, millainen tuomio tullaan antamaan, ei ole ollut. Työnantaja A yrittää taktisista syistä vesittää käräjäoikeuden tuomion tietäen, että vastapuolilla on taloudellisesti rajoitetut resurssit pitkittyvään oikeudenkäyntiin.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Tausta ja kysymyksenasettelu

Käräjäoikeus on toimittanut asioissa pääkäsittelyn 23.5.2016. Tuomiot on ilmoitettu annettaviksi 17.6.2016. Pääkäsittelyn jälkeen 9.6.2016 osapuolet ovat saaneet tuomarilta sähköpostin otsikolla "Sovintoehdotus asiassa Y, X / Työnantaja A". Sähköpostissa osapuolille on ehdotettu sovintoratkaisua, jossa työnantaja A maksaa X:lle työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 32.000 euroa, mistä määrästä X:n on katettava omat oikeudenkäyntikulunsa. Vastaavasti Y:n osalta sovintosummaksi on ehdotettu oikeudenkäyntikuluineen 24.000 euroa. Lisäksi sovintoehdotuksessa on todettu, että mikäli asioissa annetaan tuomiot, tulevat asianosaiset saamaan enemmän. Tuomiolla annettavassa ratkaisussa X tulisi saamaan korvauksen, joka vastaa vähintään kahdeksan kuukauden palkkaa, irtisanomisajan palkan, muut korvaukset ja oikeudenkäyntikulut. Vastaavasti Y tulisi saamaan korvauksen, joka vastaa 4–6 kuukauden palkkaa, irtisanomisajan palkan, muut korvaukset ja oikeudenkäyntikulut. Sovintoehdotuksesta on myös käynyt ilmi, millä perusteilla käräjäoikeus on päätynyt edellä mainittuihin korvausmääriin. Käräjäoikeuden arvion mukaan X:n potkuille ei ollut löytynyt asiaperusteita, mikä oli hänen osaltaan johtanut suhteessa suurempiin korvauksiin kuin Y:n korvaukset. Y:lle tuomittavien korvausten osalta oli otettu huomioon hänen esimiesasemansa ja se, että käräjäoikeus oli saanut vaikutelman siitä, että Y ei ollut noudattanut työnantajansa tai esimiehensä antamia ohjeita. Työnantaja A:n menettelyssä oli kuitenkin ollut sen kaltaisia puutteita ja piirteitä, että Y:kin oli oikeutettu korvaukseen.

Käräjäoikeuden lähettämässä sovintoehdotuksessa oli vielä todettu, että asian sopimisen hyötynä olisi se, että oikeudenkäynti päättyisi lopullisesti ja korvaukset erääntyisivät maksettaviksi. Työnantaja A:n hyötynä olisi vielä se, että korvaussummat ovat pienemmät kuin tuomiolla annettavassa ratkaisussa ja halutessaan työnantaja A voi vaatia, että sopimus määrätään salassa pidettäväksi. Edellä mainitun lisäksi sähköpostiviestissä oli arvioitu meneillään olevan poliisitutkinnan menestymismahdollisuuksia. Hieman myöhemmin samana päivänä asianosaiset olivat saaneet tuomarilta vielä täydennyksen edelliseen sähköpostiin otsikolla "Vielä X:stä ja Y:stä". Sähköpostissa oli todettu, että X:n korvaus saamattomista palkoista voisi myös vastata noin 6–8 kuukauden palkkaa ottaen huomioon, että hän on työllistynyt jo irtisanomisaikana eikä muutakaan taloudellista vahinkoa ollut ilmennyt. Tämän perusteella käräjäoikeus oli päätynyt siihen, että sovintoa voisi myös harkita 2.000–4.000 euroa pienemmillä summilla.

Työnantaja A ei ollut suostunut sovintoehdotukseen. Asioissa on 1.7.2016 annettu tuomiot. Käräjäoikeus on tuomioissaan velvoittanut työnantaja A:n korvaamaan Y:lle oikeudenkäyntikuluineen noin 36.000 euroa ja vastaavasti X:lle noin 38.000 euroa.

Asiassa on kysymys siitä, onko tuomari tehtyään sovintoehdotuksen pääkäsittelyn jälkeen tullut esteelliseksi jatkamaan asian käsittelyä.

Sovellettavat säännökset

Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan tuomari on esteellinen käsittelemään samaa asiaa tai sen osaa uudelleen samassa tuomioistuimessa, jos on perusteltua aihetta epäillä hänellä olevan asiaan ennakkoasenne hänen asiassa aikaisemmin tekemänsä ratkaisun tai muun erityisen syyn vuoksi. Saman pykälän 3 momentin mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu 13 luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa.

Hallituksen esityksen (HE 78/2000) 13 luvun 7 §:n yksityiskohtaisten perustelujen mukaan eräissä tapauksissa tuomarin oikeudenkäyntiin liittyvät toimet saattavat ilmentää tuomarin ennakkoasennetta ja sen vuoksi vaarantaa luottamuksen tuomarin puolueettomuuteen. Aktiivinen ja tiukkakaan prosessinjohto ei sinänsä voi aiheuttaa esteellisyyttä. Päinvastoin oikeudenkäymiskaaren säännökset edellyttävät tuomarilta juuri tällaista menettelyä perusteellisen oikeudenkäynnin aikaansaamiseksi. Tuomarin epäasiallista menettelyä koskevan väitteen tulee olla objektiivisesti arvioiden perusteltavissa. Tuomaria voidaan pitää esteellisenä, jos menettely on objektiivisesti arvostellen ollut asiatonta ja se osoittaa asennoitumista, joka ulkopuolisenkin näkökulmasta tarkastellen vaarantaa tuomarin puolueettomuuden.

Edellä mainitussa hallituksen esityksessä on lisäksi todettu, että esteellisyyden saattaa poikkeuksellisesti aiheuttaa myös liian aktiivinen pyrkimys sovinnon aikaansaamiseen. Jos tuomari tekee riita-asiassa sovintoesityksen vastoin asianosaisten tahtoa, sovintoesitys saattaa ainakin joissakin tapauksissa olla omiaan antamaan siinä häviölle jäävälle asianosaiselle perustellun aiheen epäillä, että tuomari on sitoutunut sovintoratkaisuunsa niin, että hän ei enää sen jälkeen kykene ottamaan huomioon kaikkia jutussa esitettäviä näkökohtia ja näyttöä, jotka puhuvat sovintoesitystä vastaan. Tässä yhteydessä on kuitenkin korostettava sitä, että esteellisyys voi syntyä sovintoneuvottelun yhteydessä vain poikkeuksellisesti. Oikeudenkäymiskaaren säännöksethän nimenomaan edellyttävät tuomarilta aktiivista prosessinjohtoa sovintoratkaisun aikaansaamiseksi. Tuomari on esteellinen vain, jos jokin selvästi yksilöitävissä oleva olosuhde voi vaarantaa hänen puolueettomuutensa käsitellä tiettyä asiaa (HE 2000/78 vp. s. 47).

Esteellisyysarvioinnissa on lisäksi otettava huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohtaan perustuva oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa ja tätä oikeutta koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö. Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan 6 artiklan 1 kohdassa ei mainita tuomarin esteettömyyttä, vaan siinä puhutaan tuomioistuimen puolueettomuudesta. Puolueettomuutta ei ole tarkemmin määritelty, vaan sen kriteerit ilmenevät ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ja siinä sovelletusta puolueettomuuden testistä. Testin mukaan puolueettomuutta tulee arvioida subjektiivisin ja objektiivisin testein (ks. esimerkiksi Micallef v. Malta, tuomio 15.10.2009, kohta 93). Tuomarin henkilökohtainen ja tosiasiallinen puolueettomuus eli subjektiivinen puolueettomuus ei riitä, vaan lisäksi on edellytettävä, että tuomarin puolueettomuuden tulee olla uskottavaa ja vakuuttavaa myös ulkopuolisen, objektiivisen tarkkailijan näkökulmasta. Objektiivisessa testissä on kysymys siitä, miltä tuomarin puolueettomuus näyttää ulospäin ja siinä pidetään silmällä sitä luottamusta, jota tuomioistuinten tulee nauttia ei vain yksittäisten oikeusjuttujen asianosaisten vaan myös suuren yleisön keskuudessa. Testissä tarkastellaan, antaako tuomarin aikaisempi toiminta tai hänen jokin erityinen suhteensa asianosaisiin tai asiaan objektiivisesti katsoen asianosaiselle aiheen pelätä luottamuksen tuomioistuimen puolueettomuuteen vaarantuvan. Jos tuomarin puolueettomuus ei läpäise molempia edellä mainittuja testejä, ei tuomioistuimen kokoonpanoa voida pitää puolueettomana.

Tapauksessa Buscemi v. Italia (tuomio 16.9.1999) sen tuomioistuimen presidentti, jossa valittajan asia oli vireillä, lausui asiasta lehdistössä tavalla, jonka voitiin katsoa osoittavan hänen puolueellisuuttaan asiassa. Tapauksessa Olujić v. Kroatia (tuomio 5.2.2009) todettiin, että jopa vaikutelmilla saattaa olla tiettyä merkitystä objektiivisen puolueettomuuden kannalta. Tapauksessa tuomari oli antanut julkisuudessa kielteisiä kommentteja valittajasta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että edellä mainitut ilmaisut osoittivat tuomarin puolueellista suhtautumista valittajaan ja puolueettomuusvaatimusta oli siten loukattu tuomarin osallistuessa asian käsittelyyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tuomarin esteellisyyttä on käsitelty muun muassa ratkaisuissa KKO 2004:42 ja 2005:90. Ratkaisussa KKO 2004:42 oli kysymys tuomarin mahdollisesta ennakkokäsityksestä. Ratkaisun perusteluissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön viitaten todettiin, että tosiseikkojen alustava arviointi ei tee tuomaria esteelliseksi lopullisessa harkinnassa (Morel v. Ranska 6.6.2000 ja Depiets v. Ranska 10.2.2004).

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 26 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomioistuimen on pyrittävä saamaan asianosaiset sopimaan asia. Katsoessaan sen sovinnon edistämiseksi aiheelliseksi tuomioistuin voi, huomioon ottaen asianosaisten tahdon, asian laadun ja muut seikat, myös tehdä asianosaisille ehdotuksensa asian sovinnolliseksi ratkaisuksi.

Lainkohdan säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 15/1990 vp. s. 64 - 65, LaVM 16/1990 vp. s. 5, HE 79/1993 vp. s. 20, LaVM 11/1993 vp. s. 3 - 4) riita-asiain oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen erääksi keskeiseksi tavoitteeksi asetettiin saada asianosaiset aikaisempaa enemmän sopimaan asia oikeudenkäynnin aikana. Tätä varten tuomareita kannustettiin omaksumaan aikaisempaa aktiivisempi prosessinjohto ja edistämään sovintoon pääsemistä asioissa, joissa sovinto on sallittu ja joissa sovinto näyttäisi asianmukaiselta ratkaisulta. Jos asianosainen on kuitenkin selkeästi ilmoittanut haluavansa asian ratkaistavaksi tuomiolla, tuomioistuimen tulee esitöiden mukaan luopua yrityksestä ratkaista asia sovinnolla, käsitellä asia ja ratkaista se tuomiolla, koska asianosaisella tulee olla oikeus saada asia oikeudellisesti tutkituksi ja tuomioistuimen perusteltu ratkaisu asiassa. Lainkohtaa säädettäessä haluttiin lisäksi selkeästi erottaa toisistaan sovintoon kannustaminen ja sovintoehdotuksen tekeminen.

Lakivaliokunnan vuoden 1993 kannanoton mukaan sovinnon edistämiseen kuului asianosaisten prosessitilanteen selvittäminen, asian tosiseikaston selvittäminen ja sen jälkeen tarvittaessa sovintomahdollisuuksien tunnusteleminen ja asianosaisten kehottaminen asian sopimiseen. Valiokunta katsoi, ettei tätä koskevassa säännöksessä ole tarpeen korostaa asianosaisten tahdon ja asian laadun ja muiden olosuhteiden merkitystä. Sen sijaan lakivaliokunnan mukaan sovintoehdotus voi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun asia on laadultaan sellainen, että sovintoehdotuksen tekeminen on järkevää, kun kumpikin asianosainen sitä toivoo, asia tuntuu selvältä ja sovinto voi olla sisällöltään aineellisen oikeuden mukainen. Sovintoinstituutin väärinkäyttäminen voi saattaa tuomioistuimen arvovallan kyseenalaiseksi ja vähentää sen mahdollisuuksia puolueettoman tuomion tekemiseen. Tämän vuoksi lakivaliokunnan mukaan oli asianmukaista viitata sovintoehdotuksen tekemistä koskevassa säännöksessä tuomarin harkintaan vaikuttaviin seikkoihin.

Johtopäätökset

Oikeudenkäymiskaari ei rajoita tuomarin mahdollisuutta tehdä sovintoesitystä vielä pääkäsittelyn päättymisenkään jälkeen. Silläkään seikalla, että tuomari on tässä tapauksessa tehnyt sovintoesityksensä vasta pääkäsittelypäivän jälkeen, ei voida katsoa olevan itsenäistä merkitystä harkittaessa menettelyn hyväksyttävyyttä.

Hovioikeus katsoo, että lain esitöissä ilmaistut periaatteet ja menettelytavat ilmaisevat edelleen hyvässä oikeudenkäyntimenettelyssä noudatettavat asianmukaiset toimintatavat. Niiden vastainen menettely saattaa vaarantaa tuomarin puolueettomuuden niin, että hänet tulee katsoa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin nojalla jääviksi ratkaisemaan asia.

Tuomari joutuu oikeudenkäyntiä johtaessaan ottamaan ennen ratkaisun tekemistä usein kantaa ennakoivasti asiassa sovellettaviin aineellisen oikeuden ja oikeudenkäyntimenettelyn säännöksiin. Tällaisia tilanteita voi tulla esiin muun muassa oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 21 §:n 1 ja 3 momentin sekä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:n oikeudenkäyntiaineiston ja todistelun laajuutta koskevia säännöksiä sovellettaessa. Tuomari voi joutua myös välillisesti sovintoesitystä tehdessään ilmaisemaan käsityksiään asiassa todennäköisesti tehtävän ratkaisun sisällöstä.

Kysymys on tällaisissa tilanteissa ainoastaan sen arvioimisesta, pystyykö tuomari asioihin kantaa ottaessaan ilmaisemaan kantansa ja käyttäytymään niin, että asianosaiset ymmärtävät hänen kannanottojensa perustuvan huolelliseen ja tasapuoliseen harkintaan, jossa tuomari on ottanut huomioon kaikki asianosaisten siihen mennessä esiin tuomat näkökohdat ja että hän kykenee myöhemmin asianosaisten uusien kannanottojen ja uuden selvityksen johdosta muuttamaan tarvittaessa kantansa. Hänen tulee näin pystyä säilyttämään asian myöhempää käsittelyä ja ratkaisua varten asianosaisten luottamus ja uskottavuutensa asian puolueettomana ratkaisijana. Ratkaisevaa on se, antaako tuomarin toiminta objektiivisesti arvioiden asianosaiselle aiheen pelätä tuomarin puolueettomuuden vaarantuneen.

Käräjätuomari B on tässä tapauksessa vasta pääkäsittelypäivän jälkeen tehnyt sovintoesityksen asianosaisten kanssa sen tekemisestä etukäteen keskustelematta. Tämä menettelytapa on vaarantanut hänen puolueettomuutensa asian ratkaisijana.

Sovintoesitys on lisäksi poikennut siitä, missä puitteissa tuomari on asian ilmoittanut ratkaisevansa ja myös ratkaissut tuomiolla. Tuomioistuimella on kohtuullisen laaja harkintavalta korvausta määrätessään, mitä osaltaan ilmentää sekin, että käräjätuomari B ei ole ilmoittanut täsmällistä korvauksen määräytymisperustetta. Tuomarin velvollisuus on pyrkiä oikeudenkäyntimenettelyssä tapahtuvassa sovinnon edistämisessä mahdollisimman pitkälle lainmukaiseen ratkaisuun, vaikkakin sovinnon sisältö lopulta määräytyy asianosaisten tahdon mukaisesti. He saattavat harkinnassaan kiinnittää huomiota erilaisten riskien välttämiseen ja myös tuomari voi kiinnittää niihin huomiota.

Asiaa objektiivisesti tarkasteltaessa ei tässä tapauksessa voida täysin vakuuttua siitä, ettei käräjätuomari B ilmoittamien summien määräämiseen voida perustellusti epäillä vaikuttaneen pyrkimys saada sovinto aikaan. Siten ei objektiivisessa tarkastelussa voida poissulkea sellaisen vaikutelman muodostumista, että käräjätuomari B olisi pyrkinyt painostamaan asianosaisia tekemään sovinto ja syrjäyttämään heidän oikeutensa saada asia tuomiolla ratkaistuksi.

Työnantaja A:lle on edellä kerrotuista syistä syntynyt oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentissa tarkoitettu perusteltu epäily tuomioistuimen puolueettomuudesta. Käräjätuomari B on siten ollut esteellinen toimimaan puheenjohtajana sitä vastaan nyt ajetussa asiassa.

Päätöslauselma

Esteellisyysväite hyväksytään.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tapani Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Ulla Maija Hakomäki ja Eerika Hirvelä. Esittelijä on ollut ma. asessori Nina Träskbäck.

Hovioikeus on samassa yhteydessä antamallaan päätöksellään kumonnut käräjäoikeuden tuomiot ja palauttanut asiat käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäviksi.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustieto:
Oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan tähän ratkaisuun ei saa hakea muutosta.

+

ASIAN TAUSTA

A oli ajanut henkilöautollaan Uber-sovelluksen kautta tietoonsa saamia henkilökuljetuksia korvausta vastaan. A ei ollut tuntenut entuudestaan kuljetettavia henkilöitä eikä hänellä ollut taksilupaa. Kysymys siitä, oliko A:n menettelyä pidettävä sellaisena taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettuna ammattimaisena henkilöiden kuljettamisena henkilöautolla, mikä on edellyttänyt lain 4 §:ssä säädettyä taksilupaa. Lisäksi kysymys kieltoerehdyksestä ja siitä, tuliko menetettävä hyöty määritellä niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaisesti vai tuliko se laskea ajoista saadun palkkion ja erinäisten kulujen erotuksena eli nettohyötyperiaatteen mukaan. Kysymys myös menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Syyte ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta 27.7.-29.8.2015 kertoen, että A oli harjoittanut ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksiliikennelaissa edellytettyä taksilupaa. A oli liittynyt ns. Uber-palveluun 27.7.2015 ja palvelun kautta harjoittanut taksiliikennettä luvatta. A oli ansainnut kuljetuksista yhteensä noin 3.000 euroa.

Syyttäjä vaati A:ta tuomittavaksi menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä kuljetuksistaan ansaitsemansa 3.000 euroa.

A myönsi ajaneensa Uberin välittämiä kyytejä tekoaikana, mutta kiisti syytteen katsoen, että ajaminen ei ollut ollut ammattimaista henkilöliikennettä. Toissijaisesti A kiisti syytteen katsoen, että kysymys oli kieltoerehdyksestä ammattimaisen henkilöliikenteen käsitteen epäselvyydestä johtuen. A katsoi, että menettämisseuraamuksen määrästä oli joka tapauksessa vähennettävä verojen osuus arviolta 20 prosenttia sekä tekoajalle jaetut ajoneuvovero-, huolto- ja muut käytöstä aiheutuneet kustannukset, kuten polttoainekulut. Menettämisseuraamusta oli myös kohtuullistettava A:n heikon taloudellisen tilanteen vuoksi.

Käräjäoikeuden tuomio 8.4.2016

Käräjäoikeus luki A:n syyksi luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen ja tuomitsi hänet 20 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä menettämään valtiolle rikoksen tuottamana hyötynä 3.000 euroa.

Käräjäoikeuden tuomio ilmenee tarpeellisilta osin hovioikeuden ratkaisusta. Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Erja Kalske-Haikonen.

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

A:lle myönnettiin jatkokäsittelylupa.

A vaati valituksessaan, että syyte ja rikoshyödyn menettämisseuraamusta koskeva vaatimus hylätään tai että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta ja rangaistusta sekä menetetyksi tuomitun rikoshyödyn määrää alennetaan ja kohtuullistetaan.

Kysymys ei ollut ammattimaisesta henkilöliikenteen harjoittamisesta, vaan A:n toiminta oli verrattavissa kimppakyyteihin tai naapuriapuun, joista saatava korvaus oli yksittäisellä tasolla vähäinen. Se, että kyydit olivat ulkopuolisen tahon välittämiä tai ajon määränpään määräsi palvelun käyttäjä, ei tehnyt toiminnasta vielä ammattimaista.

Poliisi ei ollut kohdistanut valvontaa muihin internetissä kimppakyytejä välittäviin toimijoihin. Yhdenvertaisuus edellytti, ettei myöskään Uber-kuljettajana toiminutta A:ta voitu asettaa tässä suhteessa eri asemaan.

Kysymys oli joka tapauksessa rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaisesta kieltoerehdyksestä. Taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksen keskeinen tunnusmerkistötekijä, henkilöliikenteen harjoittamisen ammattimaisuus, oli sisällöltään epäselvä. A ei ollut ymmärtänyt toimineensa ammattimaisesti ja hän oli erehtynyt pitämään tekoaan sallittuna. A oli ulkomaalainen ja kysymys oli rikoslain ulkopuolisesta rangaistussäännöksestä. Koska asiasta ei ollut aiempaa oikeuskäytäntöä saatavilla, ei A ollut voinut selvittää laissa tarkoitetun ammattimaisuuden sisältöä. Myös viranomaisilta olisi ollut mahdotonta saada vastausta kysymykseen. Uberin uusien kuljettajien perehdytystilaisuudessa ei ollut kerrottu, oliko kysymys sallitusta tai kielletystä toiminnasta. Toiminta perustui yhteistyöhön suuren kansainvälisen yhtiön kanssa, johon yhteistyöhön yksittäisen kuljettajan oli helppo luottaa.

A:n ilmoitus tuloistaan perustui arvioon, jonka perusteella tulojen määrä voi olla liian suuri. Menetettävää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä ei voitu määritellä niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaan, vaan se tuli laskea nettohyötyperiaatteen mukaan. A:n toiminnastaan saamat palkkiot olivat veronalaista ansiotuloa, minkä vuoksi hyötyä laskettaessa oli otettava huomioon jo maksetun veron osuus, joka oli noin 25 prosenttia. Asiassa ei tullut antaa merkitystä sille, että Verohallinto mahdollisesti palauttaisi maksetun veron. Määräaikoihin sidottu ja verovelvollisen aktiivisuutta edellyttävä veron palauttaminen oli omiaan korottamaan menettämisseuraamuksen luonnetta sanktiona. Lisäksi hyödyn määrää laskettaessa tuli vähennyksenä ottaa huomioon auton pääomakulut, käyttökustannuksina polttoaine- ja huoltokulut sekä ajoneuvoveron osuus. Saadun nettohyödyn määrä oli arvioitava varovaisuusperiaatteen mukaisesti 1.500 euroksi.

Menettämisseuraamusta oli kohtuullistettava sen vuoksi, että kysymyksessä oleva rikos ei tosiasialliselta luonteeltaan ollut vakava, eikä sillä ollut asianomistajaa.

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. A oli ajanut Uberin tarjoaman sovelluksen kautta saamiaan kyytejä rahallista korvausta vastaan. A oli ansainnut ajamillaan kyydeillä noin 3.000 euroa kuukauden aikana. Kun otettiin huomioon ajettujen kyytien määrä, niistä saadut korvaukset ja toiminta kokonaisuudessaan, oli A:n menettelyä pidettävä ammattimaisena ja taksiliikennelaissa tarkoitettuna elinkeinon ja toimeentulon hankkimiseksi harjoitettuna ammattimaisena henkilöiden kuljettamisena. A:n toimintaa ei voitu pitää kimppakyyteihin tai vähäiseen naapuriapuun verrattavana.

A:n tarjoamat kyydit olivat olleet kaikkien Uber-sovellusta käyttävien saatavissa. A ei ollut tuntenut kyyditsemiään henkilöitä.

Asiassa ei ollut kysymys rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta kieltoerehdyksestä. Taksiliikennelain taksilupaa koskevat säännökset olivat helppolukuisia, selkeitä ja yksiselitteisiä. Lisäksi ammattimaisuuden käsite oli selkeästi määritelty sekä taksiliikennelaissa että sitä koskevassa hallituksen esityksessä, jossa vielä täsmennettiin, että käsitettä oli tulkittava laajasti. A:lla oli ollut mahdollisuus ja alalla toimijana velvollisuus ottaa selvää taksiliikennelain lisäksi sen esitöistä. A:n ulkomaalaisuus ei ollut peruste rikoslain 4 luvun 2 §:n soveltamiselle.

A:n Uber-kyydeillä ansaitsema määrä oli riidaton. A:lle ajoneuvon käytöstä aiheutuneet polttoainekustannukset olivat rikoksen täytäntöönpanosta aiheutuneita kuluja. Ilman näitä kuluja A:n toiminta ei olisi ollut mahdollista, eikä niitä sen vuoksi tullut ottaa huomioon menettämisseuraamuksen määräämisessä.

A:lle oli voinut syntyä kuluja, jotka hänen olisi tullut joka tapauksessa suorittaa, kuten ajoneuvovero ja ajoneuvon huollosta aiheutuneet kustannukset. Mainituista kuluista ei ollut mahdollista erottaa yksityisten ajojen osuutta. Siltä osin kuin auton kuluminen ja siitä johtuva huolto johtui Uber-kyydeistä, huoltotoimet olivat aiheutuneet suoraan rikollisesta toiminnasta.

Vaikka A olisi suorittanut verot saamastaan ansiotulosta, maksettu vero ja menettämisseuraamus eivät olleet päällekkäisiä siten, että vero tulisi menettämisseuraamuksen myötä maksettavaksi kahteen kertaan. A:lla oli mahdollisuus hakea verotusmenettelystä annetun lain 64 §:n mukaisesti verotuksen oikaisua. Oikaisuvaatimuksen tekemistä verottajalle ei voitu pitää kohtuuttomana tai sanktioluontoisena seuraamuksena. Perusteita menettämisseuraamuksen kohtuullistamiselle ei ollut.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Kysymyksenasettelu

A on ajanut 27.7. - 29.8.2015 henkilöautollaan Uber-sovelluksen kautta tietoonsa saamia henkilökuljetuksia korvausta vastaan. A ei ole tuntenut entuudestaan kuljetettavia henkilöitä eikä hänellä ole ollut taksilupaa. Käräjäoikeus on tuominnut A:n luvattomasta taksiliikenteen harjoittamisesta sakkorangaistukseen ja määrännyt A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3.000 euroa.

Hovioikeudessa on A:n valituksen osalta ensinnäkin kysymys siitä, onko syytteessä kuvattua menettelyä pidettävä sellaisena taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettuna ammattimaisena henkilöiden kuljettamisena henkilöautolla, mikä on edellyttänyt lain 4 §:ssä säädettyä taksilupaa. Mikäli tunnusmerkistön katsotaan asiassa täyttyvän, on vielä arvioitava, onko A vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdyksen perusteella. Toiseksi hovioikeudessa on kysymys siitä, tuleeko menetettävä hyöty määritellä niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaan vai tuleeko se laskea ajoista saadun palkkion ja erinäisten kulujen erotuksena eli nettohyötyperiaatteen mukaan. Toissijaisesti on kysymys siitä, tuleeko menettämisseuraamusta joka tapauksessa kohtuullistaa. A:n mukaan tuomittu menettämisseuraamus oli hänen taloudellisiin oloihinsa nähden kohtuuton.

Uber-kuljetukset

Uber on monikansallinen teknologiayhtiö, joka on kehittänyt älypuhelinsovelluksen (jäljempänä Uber-sovellus). Uber-sovellus on käytössä maailmanlaajuisesti useissa kymmenissä maissa ja sadoissa kaupungeissa. Suomessa sovellus on ollut vuoden 2014 syksystä lähtien käytössä pääkaupunkiseudulla.

Kuljettajilla ja asiakkailla on ollut omat Uber-sovelluksensa. Sovelluksen kautta kyytiä tarvitseva henkilö on voinut tilata kyydin ja kyytejä ajava henkilö saa sovelluksen kautta puolestaan tiedon kyytiä tarvitsevasta ja tämän sijainnista. Sovelluksen kautta kuljettaja on saanut tiedon aina häntä lähinnä olevasta asiakkaasta ja kuljettaja on voinut hyväksyä tai hylätä pyynnön. Jos kuljettaja ei ole vastannut riittävän ajoissa kyytiä koskevaan pyyntöön tai hylännyt tällaisen pyynnön, sovellus on siirtänyt pyynnön asiakasta seuraavaksi lähimpänä olleelle kuljettajalle.

A tai muutkaan Uber-sovellusta käyttäneet kuljettajat eivät ole olleet Uberiin työsuhteessa, vaan heistä on käytetty nimitystä partnerikuljettaja. Uber on antanut partnerikuljettajille oikeuden käyttää Uberin kuljettajille tarkoitettua sovellusta, kun taas asiakkaat ovat voineet ladata oman sovelluksensa älypuhelimeensa. Uber on muun muassa edellyttänyt partnerikuljettajiltaan ajokorttia, enintään kymmenen vuotta vanhaa autoa, tiettyjä Trafin asiakirjoja sekä voimassa olevaa vakuutusta. Yhtiö on järjestänyt kuljettajille lyhyen perehdytyksen.

Asiakkaat ovat maksaneet kuljetusten palkkiot sovellukseen syöttämiensä luottokorttitietojen avulla Uberille. Yhtiö on pidättänyt palkkiosta itselleen 20 prosentin osuuden ja tilittänyt loput 80 prosenttia kuljettajalle. Asiakkaan kuljetuksestaan maksama palkkio on perustunut sekä aika- että kilometriperusteiseen veloitusperusteeseen vähimmäisveloituksen ollessa kuitenkin 4 euroa.

Uber-kuljettajien toiminnan laillisuutta on arvioitu taksiliikennelain säännösten perusteella yhtiön aloitettua Suomessa. Tällä hetkellä poliisin esitutkinnassa ja syyttäjän syyteharkinnassa on noin 60 asiaa, jotka koskevat luvattoman taksiliikenteen harjoittamista. Tämän lisäksi lukuisia asioita on ratkaistu rangaistusmääräysmenettelyssä.

Onko kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin tarkoittamasta luvattomasta taksiliikenteen harjoittamisesta

A on vedonnut siihen, että edellä selostetussa Uber-kuljetuksessa kysymyksessä ei ole ollut ammattimaisesta henkilöiden kuljettamisesta, vaan kimppakyyteihin tai naapuriapuun verrattavasta toiminnasta, sillä yksittäisestä kyydistä maksettu korvaus oli ollut vähäinen.

Taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaan se, joka harjoittaa ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksilupaa, on tuomittava luvattomasta taksiliikenteen harjoittamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Taksiliikennelain 4 §:n 1 momentin mukaan ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa. Lain 3 §:n mukaan ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan elinkeinon harjoittamisen tai toimeentulon hankkimisen taikka muun tulonhankkimisen tarkoituksessa harjoitettua henkilöiden kuljettamista tiellä henkilöautolla korvausta vastaan päätoimisesti taikka sivutoimisesti tai muuten toisen elinkeinon ohella. Ammattimaiseen henkilöiden kuljettamiseen rinnastetaan kuljetus korvausta vastaan, jos kuljetusta edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla.

Taksiliikennelain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 38/2006 vp s. 19 ja 35) mukaan lupavaatimuksen säilyttäminen on perusteltua asiakkaan turvallisuuden kannalta. Luvanvaraisuuden tavoitteena on myös turvata taksipalvelujen hyvä laatu koko maassa. Ammattimaisen liikenteen käsite ymmärrettäisiin laajasti siten, että siihen sisältyisi varsinaisen elinkeinotoiminnan ohella myös muu ansiotarkoituksessa harjoitettu henkilöiden kuljetus. Myös sivutoiminen ja toisen elinkeinon yhteydessä harjoitettu henkilöiden kuljetus korvausta vastaan katsottaisiin liikennelupaa edellyttäväksi. Valvonnan mahdollistamiseksi liikennelupaa edellytettäisiin tietyissä olosuhteissa myös silloin, kun toiminta ei täytä ammattimaisuuden tunnusmerkkejä. Tällaiseksi lupaa edellyttäväksi toiminnaksi katsottaisiin yksikin henkilöiden kuljetus korvausta vastaan silloin, kun kuljetuksen suorittamista edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla. Taksipalvelujen tarjoaminen internet-sivuilla katsottaisiin puolestaan ammattimaisuuteen viittaavaksi menettelyksi. Kyytien odottelu ja niiden tarjoaminen kenelle tahansa osoittaa suunnitelmallisuutta, joka on tunnusomaista ansiotarkoituksessa harjoitetulle toiminnalle.

Perustuslakivaliokunnan lausunnon (PeVL 31/2006 vp) mukaan taksiliikenteen harjoittamisen luvanvaraisuus ja säännökset luvan myöntämisen henkilökohtaisista edellytyksistä eivät muodostu perustuslaissa turvatun elinkeinovapauden kannalta ongelmallisiksi. Myöskään Euroopan unionin oikeudesta ei seuraa sellaisia, nyt käsiteltävänä olevan asian kannalta merkityksellisiä rajoituksia tai vaatimuksia, jotka tulisi ottaa huomioon taksiliikennelain luvanvaraisuuden tai ammattimaisuuden käsitteiden tulkinnassa.

A on ilmoittanut ansainneensa 27.7. - 29.8.2015 iltaisin ja viikonloppuisin ajamillaan Uber-kuljetuksilla noin 2.800 - 2.900 euroa. An menettelyn ammattimaisuutta arvioitaessa keskeistä on, että hän on kuljettanut autollaan itselleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä korvausta vastaan. Kuka tahansa Uber-sovelluksen käyttäjä on voinut tilata A:lta kyydin, ja asiakkaat ovat valikoituneet sattumanvaraisesti läheisimmän sijainnin perusteella. Kyytien tilaaminen ja ajaminen perustuvat sovelluksen kautta tapahtuvaan kyydin tilaamiseen, mikä osoittaa toiminnan laajuutta ja ansaintatarkoitusta. A on ansainnut noin kuukauden mittaisen ajanjakson aikana lähes 3.000 euroa. Tämä osoittaa kyytejä olleen paljon ja tukee johtopäätöstä siitä, että toimintaa on harjoitettu nimenomaan ansaintatarkoituksessa. Toiminnan ammattimaisuutta arvioitaessa merkitystä ei voida antaa sille, että yksittäisestä kyydistä saatu korvaus on voinut olla vähäinen. Merkitystä ei voida antaa myöskään sille, että maksu ei ole tapahtunut asiakkaalta suoraan kuljettajalle, vaan sovelluksen kautta Uberille asiakkaan luottokortilta ja Uber on tilittänyt kuljettajan osuuden tämän tilille.

Hovioikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että A:n menettelyssä on ollut kysymys ammattimaisesta ja siten taksilupaa edellyttävästä toiminnasta. Koska A:lla ei ole ollut taksiliikennelain edellyttämää taksilupaa, on hänen menettelyssään kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaisesta luvattomasta taksiliikenteen harjoittamisesta.

Tämän jälkeen asiassa on vielä arvioitava, onko A rangaistusvastuusta vapaa kieltoerehdyksen vuoksi.

Kieltoerehdys

A on esittänyt, että hänen on joka tapauksessa katsottava rikoslain kieltoerehdystä koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla erehtyneen pitämään tekoaan sallittuna ja hänet on sen vuoksi jätettävä rangaistukseen tuomitsematta.

Kieltoerehdystä sääntelevän rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana 1) lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, 2) lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, 3) viranomaisen virheellisen neuvon tai 4) muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi.

Lain esitöissä (HE 44/2002 vp s. 106–107) kieltoerehdyksen todetaan liittyvän ennen muuta tilanteisiin, joissa rangaistavuuden rajat määräytyvät rikoslain ulkopuolisen, muun aineellisen lainsäädännön perusteella. Jokaisen tulee kuitenkin lähtökohtaisesti ottaa selvää oman alansa erityismääräyksistä. Pelkkäsäännösten tulkinnanvaraisuus ei riitä väärän käsityksen asiasta muodostaneen tekijän vastuusta vapautumiseen, vaan edellytyksenä on, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia (ks. myös KKO 2006:70). Tieto normien sisällöstä tulee hankkia ensisijassa virallislähteistä eikä muissa lähteissä annettu väärä tieto voi juuri johtaa anteeksiannettavaan menettelyyn.

Tässä tapauksessa luvattoman taksiliikenteen harjoittamista koskeva rangaistussäännös saa sisältönsä edellä todetuin tavoin taksiliikennelain 28 §:n 1 momentista sekä lain 3 ja 4 §:n tulkinnasta. Lain 3 §:ssä on ilmaistu, mitä ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan. Lain 4 §:stä ilmenee, että ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa ja lisäksi ne poikkeukset, joissa lupaa ei tarvita. Lisäksi lain esitöissä on lueteltu erinäisiä seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon ammattimaisuutta arvioitaessa. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (PeVL 31/2006 vp) todennut, että luvanvaraisuuden ala on mainituissa säännöksissä määritelty riittävän täsmällisesti.

A ei ole edes väittänyt yrittäneensä selvittää taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettua ammattimaisuuden käsitettä. Sitä vastoin A on ulkomaalaisuutensa ohella vedonnut siihen, että ammattimaisuuden käsite oli niin epäselvä, ettei hän olisi ylipäätään voinut saada viranomaisilta tietoa lain sisällöstä. Tätä hän on perustellut sillä, ettei taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin tulkinnasta ollut oikeuskäytäntöä ja että liikenne- ja viestintäministeriön liikennekaariluonnoksessa ammattimaisuuden käsitteen oli todettu olevan epäselvä.

Edellä todetun perusteella hovioikeus katsoo, että perehtymällä taksiliikennelain sisältöön A:lla olisi ollut perusteltu aihe olettaa, että hänen menettelynsä voidaan katsoa taksiliikennelain 3 §:n nojalla ammattimaiseksi ja siten taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla rangaistavaksi. A:n ulkomaalaisuus tai se, että Uberin tarjoamassa perehdytyksessä ei asiaan ole suoraan otettu kantaa, eivät hovioikeuden näkemyksen mukaan muodosta perustetta rikoslain 4 luvun 2 §:n kieltoerehdyksen soveltamiselle. Pikemminkin perehdytyksessä avoimeksi jäänyt kysymys toiminnan lainmukaisuudesta olisi antanut aiheen selvittää menettelyn luvanvaraisuutta Suomessa. Liikennekaariluonnoksesta ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että voimassa oleva lainsäädäntö olisi kysymyksessä olevan Uber-kuljetuksen kannalta sisällöltään epäselvä. Luonnoksessa ei myöskään oteta suoraan kantaa taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksen sisältöön tai tulkintaan. Mikäli tekijä soveltaa säännöksiä virheellisesti tiedossaan oleviin tosiasioihin, ei tätä voida pitää vastuuvapauden tuottamana kieltoerehdyksenä. A:n väittämää erehtymistä menettelynsä luvanvaraisuudesta ei voida pitää rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana.

Syyksilukeminen

A on syyllistynyt menettelyllään käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Syyksi lukemisen osalta aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ole.

Rangaistus

Käräjäoikeus on tuominnut A:n luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta 20 päiväsakon suuruiseen sakkorangaistukseen.

Luvattoman kuljetustoiminnan kesto ja siitä saatujen tulojen määrä huomioon ottaen A:n rikosta ei ole pidettävä vähäisenä. Edellä kieltoerehdystä koskevista perusteluista ilmenevät seikat huomioon ottaen A:n rikosta ei ole myöskään pidettävä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana. Hovioikeus katsoo, ettei asiassa ole rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaisia perusteita jättää A rangaistukseen tuomitsematta.

A:lle tuomittua rangaistusta ei voida pitää liian ankarana eikä rangaistusta ole siten aihetta alentaa. Päiväsakon suuruus on laskettu A:n hovioikeudessa ilmoittaman kuukausitulon perusteella.

Menetettävä rikoshyöty

Käräjäoikeus on määrännyt A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3.000 euroa. Käräjäoikeus on laskenut menetettävän hyödyn niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaan siten, ettei menetettävästä hyödystä ole vähennetty auton käytöstä aiheutuneita kuluja ja kustannuksia eikä myöskään An palkkioistaan maksamaa ansiotulon veroa. A on hovioikeudessa tarkentanut saadun palkkion määräksi noin 2.800–2.900 euroa. Hovioikeudella ei ole aihetta kyseenalaistaa A:n ilmoituksen oikeellisuutta, joten kuljetuksista saatujen palkkioiden määrä voidaan katsoa olevan 2.800 euroa.

Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Jos hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on 2 momentin mukaan arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet. Menettämisseuraamusta voidaan luvun 10 §:ssä säädetyin edellytyksin myös kohtuullistaa. Rikoslain 10 luvun 2 §:n hyödyn menettämistä koskeva säännös on muutettu lailla 356/2016. Uusi säännös ei kuitenkaan johda lievempään lopputulokseen, joten sovellettavaksi tulee tekoajankohtana voimassa ollut säännös.

Laissa ei ole säännöksiä siitä, miten hyöty on laskettava. Esitöistä ilmenee kuitenkin, että menetettäväksi on lähtökohtaisesti tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Silti esitöissä on todettu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistuskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. Toisaalta laittomassa alkoholikaupassa hyöty olisi myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska tällainen hankintakustannus ei ole aiheutunut rikollisesta toiminnasta (HE 80/2000 vp s. 15–16 ja 21–22).

Ennakkoratkaisuissaan KKO 2004:73 ja 2007:1 korkein oikeus on huumausainerikosten tuottamaa taloudellista hyötyä arvioidessaan katsonut, että nettohyötyperiaatetta on syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäviksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Ratkaisussa KKO 2005:71 parituksesta saatua rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vähennyksenä otettiin huomioon sellaiset välittömät asunnon hoitokulut, jotka aiheutuvat asunnon omistajalle muissakin kuin rikokseen liittyvissä tilanteissa. Alkoholin laitonta välittämistä koskevassa ratkaisussaan KKO 2011:61 korkein oikeus on katsonut, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus, kun alkoholin ostaminen Alko Oy:n vähittäismyynnistä ei sinänsä ollut rangaistava teko.

Tässä tapauksessa A:n palkkiot ovat kokonaisuudessaan saatu lainvastaisella toiminnalla. Lähtökohtaisesti tällöin ei tule tehtäväksi sellaisia vähennyksiä, joita laillisen liiketoiminnan yhteydessä on mahdollista tehdä (ks. KKO 2004:73 ja 2007:1). Asiassa on kuitenkin vielä erikseen arvioitava tuleeko kuljetuksista saaduista palkkioista tehdä A:n vaatimat vähennykset ottaen huomioon, ettei menettämisseuraamuksella tule olla rangaistuksellisia tavoitteita.

Auton pääoma-, polttoaine- ja huoltokulujen sekä ajoneuvoveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä

A on käyttänyt kuljetuksissa omistamaansa autoa ja katsonut, että rikoshyödystä tulisi vähentää auton pääomakulut, käyttökustannuksina polttoaine- ja huoltokulut sekä ajoneuvoveron osuus. Tältä osin A on viitannut professori Matti Tolvasen asiantuntijalausuntoon, jossa sanotut kulut ja kustannukset on todettu olevan vähennyskelpoisia sen vuoksi, ettei niissä ole kysymys rikoslain esitöissä mainituista valmistelu- tai täytäntöönpanotoimista.

Hovioikeus toteaa, että menettämisseuraamuksella pyritään siihen, että rikokseen syyllistyminen ei olisi tekijälle kannattavaa. Toisaalta tarkoituksena ei ole, että rikoshyödyn menettäminen muodostuisi miltään osin rangaistuksenluonteiseksi. Menettämisseuraamus on siten tarkoitettu koskemaan vain todellista nettohyötyä. Kuitenkin sekä lain esitöiden että korkeimman oikeuden asiaa koskevan ennakkoratkaisukäytännön perusteella voidaan todeta, että itse rikolliseen toimintaan liittyviä rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voida vähentää menetettävästä hyödystä.

Polttoaineen ostaminen ei ole sinänsä rangaistava teko. Tämä puoltaisi sitä, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on vain nettohyöty eli palkkioiden ja polttoaineen hankintahinnan välinen erotus. Tässä tapauksessa polttoainekulut ovat kuitenkin liittyneet suoraan rikoksen, eli luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen täytäntöönpanoon. A ei olisi voinut toteuttaa kuljetuksia ilman polttoainetta. Sen vuoksi hovioikeus katsoo, ettei niitä tule vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa.

Ajoneuvon omistaja on vastuussa ajoneuvoverosta siitä riippumatta, käyttääkö hän ajoneuvoa omiin yksityisajoihinsa vaiko luvattomaan taksiliikenteen harjoittamiseen. Ajoneuvovero on siten tavanomainen, ajoneuvon omistajalle aiheutuva kustannus. Tällaista kustannusta tai edes osaa siitä ei voida vähentää saadusta palkkiosta. A on lisäksi ilmoittanut hankkineensa puheena olevan ajoneuvonsa alun alkaen nimenomaan Uber-kuljetuksia varten. Tällaisessa tilanteessa ajoneuvoveron maksusta aiheutuneita kuluja voidaan pitää rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvina kustannuksina, eikä myöskään tämänkään perusteella niitä tule vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa.

Ajoneuvoon kohdistuvissa pääoma- ja huoltokuluissa on puolestaan kysymys omaisuuden ostamiseen tai kunnostukseen liittyvistä kuluista, joiden tarkoituksena on lisätä omaisuutta tai korjaustoimenpiteiden avulla säilyttää tai korottaa sen arvoa. Hovioikeus katsoo, että nämä kustannukset eivät näin ollen liity rikoksella saatuun hyötyyn eikä niitä siten voida vähentää palkkioista. Pääomakulujen vähentäminen johtaisi myös siihen, että rikollisella toiminnalla pystyttäisiin rahoittamaan ajoneuvon hankkiminen ja sen ylläpitäminen.

Ansiotuloveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä

A on vielä katsonut, että mikäli menettämisseuraamuksesta ei vähennetä hänen palkkioistaan maksamaansa ansiotuloveroa, tulisi jo kertaalleen suoritettu vero maksettavaksi kahteen kertaan menettämisseuraamuksen myötä. Lisäksi A on vedonnut siihen, että määräaikoihin sidottu ja verovelvollisuuden aktiivisutta edellyttävä veron palauttaminen on omiaan korottamaan menettämisseuraamuksen luonnetta sanktiona.

A:n toiminta on edellä todetuin tavoin katsottu taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi luvattomaksi taksiliikenteen harjoittamiseksi. Toiminnasta saatu ansiotulo on edellä todetun tavoin kokonaisuudessaan rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO 2005:17 oikeusohjeesta ilmenee, että kun rikoshyöty tuomitaan kokonaisuudessaan valtiolle menetettäväksi, ei tekijälle jää sellaista tuloa, jonka perusteella ylipäänsä voitaisiin määrätä veroa. Näin ollen A:n maksamia veroja tai niiden arvioitua määrää ei voida tällaisessa tilanteessa ottaa huomioon laskettaessa valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrää.

Hovioikeus toteaa, että verovelvollisen mahdollisuus hakea oikaisua verotukseensa on tavanomainen verotuksellinen toimenpide, eikä siinä ole kysymys rangaistuksen luontoisesta menettelystä. Estettä menettämisseuraamuksen täysimääräiselle määräämiselle ei siten ole myöskään tällä perusteella.

Hovioikeus katsoo, että A:n valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrä on kertynyttä todellista ansiotuloa vastaavat 2.800 euroa.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

A on vaatinut, että hänen taloudellisen tilanteensa ja muun elämäntilanteensa johdosta menettämisseuraamusta kohtuullistetaan. A on ilmoittanut aloittavansa syksyllä opinnot, ja että hänen kuukausittaiset tulonsa ovat noin 600 euroa. Lisäksi A on vedonnut siihen, ettei asiassa ole ollut kysymys laajamittaisesta toiminnasta eikä hänen menettelyään voida vireillä oleva liikennekaariluonnos huomioon ottaen pitää kovinkaan moitittavana.

Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan menettämisseuraamusta voidaan kohtuullistaa, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Hovioikeus katsoo, ettei A:n esittämät perusteet ole sellaisia, jotka antaisivat aiheen menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen. A on näin ollen tuomittava menettämään valtiolle ansaitsemansa palkkio 2.800 euroa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei syyksilukemisen osalta muuteta.

Rangaistusseuraamukset:
Sakko
20 päiväsakkoa à 6,00 euroa = 120,00 euroa

Muut rikosoikeudelliset seuraamukset

A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksen tuottamana
taloudellisena hyötynä 2 800,00 euroa.
Rikoslaki 10 luku 2 §

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Timo Ojala, Petri Leskinen ja Arja Mäki. Valmistelija viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 3.7.2015

Kantaja
A

Vastaaja
X Oy

Asia
Työsuhteen irtisanominen/purkaminen

KANNE

Vaatimukset

A on vaatinut, että X Oy velvoitetaan maksamaan

- korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 14 kuukauden palkkaa vastaavat 50.104,32 euroa viivästyskorkoineen korkolain perusteella haasteen tiedoksiannosta 3.10.2013 lukien ja
- yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 62 §:ssä tarkoitettua hyvitystä 31.570 euroa viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta 3.10.2013 lukien sekä

- - - - - - - - - - -

Perusteet

X Oy rikkoi työsopimuslakia päättämällä A:n työsuhteen. Tuotannollista irtisanomisperustetta ei ollut. Lisäksi yhtiö rikkoi yhteistoimintamenettelystä annettuja säännöksiä.

Tuotannolliset perusteet

Yhtiö ilmoitti, että aftersales-toiminnot eli hyvitys- ja huoltorutiinit keskittyvät jatkossa Nordic-tasolle eli Norjaan. Yhtiö ei esittänyt kuitenkaan suunnitelmaa siitä, miten toiminnot järjestetään uudelleen.

Yhteistoimintaneuvotteluissa työnantaja totesi toimintojen uudelleenjärjestelyistä, että toimintoja pyritään tehostamaan ja mahdollisesti siirtämään huoltoresurssina toimivan A:n työtehtäviä logistiikkapäällikölle sekä taloissa toimivien huoltovastaavien tehtäviksi. Tämä mahdollisesti tarkoittaisi, että A:n työtehtävät vähenisivät siinä määrin, että hänen töitään saatettaisiin joutua uudelleen järjestämään.

Yhteistoimintaneuvottelut koskivat ainoastaan A:ta. A irtisanottiin 16.7.2012 tuotannollisella perusteella tehtävän lopettamisen johdosta.

A:n irtisanominen ei johtunut tosiasiallisesti tuotannollisesta perusteesta. Irtisanominen johtui A:n henkilöön liittyvästä syystä eli hänen tavastaan hoitaa tehtävää, hänen masennuksesta johtuneesta sairauslomastaan ja annetusta varoituksesta.

Maakohtainen työ Suomessa/Vantaalla ei vähentynyt. Töitä ei myöskään todellisuudessa jaettu.

G otettiin hoitamaan logistiikan assistentin tehtävää alkukeväästä 2012. Muissa maissa tehtävä käsitti A:n huoltopäällikön työnkuvan. A olisi ollut pätevä G:n työtehtäviin.

A:n työtehtävät siirrettiin kuitenkin kokonaisuudessaan E:lle, joka ei ollut pätevä A:n tehtäviin.

Edellä mainittu järjestely tehtiin yksinomaan A:sta eroon pääsemiseksi.

Työnantajalla ei ollut tuotannollista irtisanomisperustetta, minkä vuoksi se tuli velvoittaa maksamaan korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

Työantaja tarjosi A:lle 10 tunnin osa-aikaista varastomiehen työtä, vaikka sillä olisi ollut lukuisia muitakin tarjottavia töitä A:n työntekoalueella.

A olisi ollut valmis tekemään puolet vanhoja tehtäviään ja puolet varastomiehen tehtäviä. Tästä työnantaja kieltäytyi.

A:lle ei tarjottu myyntityötä.

Muistakin mahdollisista työpaikoista keskusteltiin, mutta A:lle ei tarjottu koulutusta eikä työpaikkaa Vantaan tai Tampere-Hämeenlinnan lähiympäristössä, josta alueena A oli eniten kiinnostunut vanhan työpaikkansa lisäksi.

A haki intrassa avoinna olleita data-asentajan/myyjän paikkaa Hämeenlinnasta ja osastopäällikön paikkaa Hämeenlinnasta sekä Tampereelta. Hän ei tullut valituksi.

A oli koulutukseltaan asiakaspalvelun ja markkinoinnin koulutusohjelman suorittanut merkonomi. Lisäksi hänellä oli käytännön työkokemus myynnistä ja data-asentajan tehtävien hoitamisesta.

A olisi ollut ainakin koulutettavissa kaikkiin avoimena olleisiin työpaikkoihin. A olisi ollut täysin pätevä hoitamaan myös vanhoja työtehtäviään sekä vähintään myyjän tehtäviä ilman lisäkoulutustakin.

Yhteistoimintalain rikkominen

Jo ensimmäisten neuvotteluiden aikana tuli työntekijäpuolelle selvä käsitys, että asioista oli jo päätetty siltä osin, että A:n nimike lopetetaan ja hänestä muutoinkin halutaan henkilönä kokonaan eroon. Työnantaja ei esittänyt yhteistoimintalain 49 §:n 3 momentissa säädettyjä toimintaperiaatteita, joiden mukaisesti irtisanomisajan kuluessa tuetaan työntekijän oma-aloitteista hakeutumista muuhun työhön tai koulutukseen sekä työllistymistä.

Työnantajan neuvottelujen pohjaksi esittämä suunnitelma ei vastannut yhteistoimintalain 50 §:ää. Työnantaja ei vaaditulla tavalla eritellyt uudelleen järjestelyä ja sen vaikutuksia henkilöstöön kuin hyvin epämääräisesti. Neuvotteluissa ei käsitelty koulutusmahdollisuuksia eikä työvoiman vähentämisjärjestystä. Perusteiden ja vaikutusten käsittely ei täten vastannut yhteistoimintalaissa säädettyä. Neuvotteluissa ei myöskään käsitelty toimintaperiaatteita lain edellyttämällä tavalla.

Lain edellyttämä kahden viikon neuvotteluaika, jonka jälkeen voitiin tehdä päätöksiä, olisi päättynyt 24.5.2012. Neuvottelut eivät jatkuneet siihen saakka, jonka johdosta yhteistoimintalain 51 §:n 1 momentissa säädettyä ei noudatettu. Työnantaja ilmoitti yksipuolisesti, että suunnitelluista toimista neuvoteltiin vain kaksi kertaa. Lisäksi työnantajan edustaja ilmoitti jo ennen yhteistoimintamenettelyn alkua, ettei A jatka tehtävässään.

Edellä mainituista yhteistoimintalain 48 - 51 §:ien noudattamatta jättämisestä tuli määrätä hyvitys yhteistoimintalain 62 §:n nojalla.

Yhteistoimintalain rikkomisen johdosta yhteistoiminta-asiamies antoi asiantuntijalausunnon. Lausunto tuki kantajan edellä esittämää.

Korvauksen määrä

Työnantaja oli velvollinen maksamaan A:lle yhteistoimintalain mukaista hyvitystä. Työnantajan laiminlyönnin aste oli hyvin merkittävä. X Oy:n asema suurena kansainvälisenä työnantajana korosti sen huolellisuusvelvoitetta asiassa. Yhtiöltä edellytettiin asiantuntemusta.

A sairastui YT-menettelyssä kokemansa henkisen loukkauksen johdosta masennukseen ja joutui jäämään sairauslomalle. A oli suurimmaksi osaksi työkyvytön ja täten sairauslomalla toukokuun puolesta välistä heinäkuun loppuun 2012 saakka, mikä tuli huomioida menettelyn moitittavuutta arvioitaessa.

A:n ura vastaajan palveluksessa kesti 13 vuotta. Sen jälkeen hänet erotettiin tuotannollisella syyllä yhtiöstä, joka hakee jatkuvasti uusia työntekijöitä. Perusteet yhteistoimintalain mukaisen maksimihyvityksen määräämiselle olivat olemassa.

A:ta ei kohdeltu tasapuolisesti muihin työntekijöihin verrattuna, vaan hänestä haluttiin henkilöstä johtuvilla syillä eroon. Tämä työnantajan moitittava menettely A:n pitkän työuran lisäksi tuli huomioida myös laittomasta irtisanomisesta tuomittavan korvauksen määrää korottavana seikkana.

A kouluttautui uuteen ammattiin oppisopimuksella. Hän kärsi taloudellisesti suuret tappiot irtisanomisen johdosta huolimatta siitä, että hän näennäisesti olikin työllistynyt irtisanomisaikana. Oppisopimusmahdollisuuteen tarttuminen sen jälkeen, kun irtisanominen tapahtui, osoitti A:n motivaatiota tehdä töitä ja varmistaa työnteon katkeamattomuus.

A irtisanoutui itse irtisanomisaikana. Tämä tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen, kun A:ta ei pidetty sopivana avoimena olleisiin myyjä/data-asentajan ja osastopäällikön tehtäviin, entisiin hoitamiinsa tehtäviin eikä häntä ylipäätään haluttu työllistää yhtiössä.

A:n kuukausipalkka oli 3.578,88 euroa. Määrään ei sisältynyt bonuksia eikä muita etuisuuksia.

A:n palkka uudessa työssä oli 2.200 euroa kuukaudessa ensimmäisen kolmen kuukauden ajan, jonka jälkeen se nousi vuodelle 2013 ensin 2.700 euroon ja myöhemmin 2.735 euroon kuukaudessa. Vuoden 2014 alussa kuukausipalkka nousi 3.020 euroon. Nykyisin A:n kuukausittaiset tulot ovat 3.300 euroa.

Jos A olisi saanut jatkaa vastaajayhtiössä, hänen tulonsa olisivat oletettavasti nousseet.

VASTAUS

Vaatimukset

X Oy on vaatinut, että kanne hylätään.

- - - - - - - - -

Perusteet

Tuotannolliset perusteet

X Oy:lla oli työsopimuslain 7 luvun 3 §:n tarkoittama tuotannollinen peruste A:n työsuhteen irtisanomiseen 16.7.2012. X Oy jakoi A:n työtehtävät yhtiön muille työntekijöille.

X Oy:n johtoryhmän tiedossa oli, että konsernitasolla oli asetettu tavoitteeksi ns. aftersales-toimintojen tehostaminen entisestään ja toimintojen keskittäminen mahdollisimman paljon Nordic-tasolle. X Oy:n johtoryhmässä keskusteltiin A:n toimenkuvan mahdollisesta lopettamisesta ja tehtävien jakamisesta organisaation muille työntekijöille. Johtoryhmässä päätettiin yhteistoimintaneuvotteluiden aloittamisesta A:n kanssa.

Yhteistoimintaneuvotteluiden päätyttyä X Oy päätti lopettaa A:n vastuulla olevan tehtävän ja siirtää hänen vastuullaan olleiden työtehtävien hoitamisen E:n ja yhtiön eri myymälöiden huoltovastaavien tehtäväksi. Tähän päätökseen perustuen yhtiö irtisanoi A:n työsuhteen tuotannollisella perusteella.

X Oy toimi tekemänsä päätöksen mukaisesti. A:n vastuulla olleita työtehtäviä hoitivat nykyisin E ja eri myymälöiden huoltovastaavat. G -niminen työntekijä ei hoitanut A:n työtehtäviä. Hän hoiti yhtiössä kuljetuslogistiikkaan liittyviä tehtäviä.

A:n yhteistoimintaneuvotteluiden jälkeen pitämällä sairauslomalla tai A:n henkilöllä ei ollut vaikutusta X Oy:n päätökseen jakaa A:n vastuulla olleet työtehtävät organisaation muille työntekijöille.

X Oy:n turvallisuuspäällikön A:lle 16.7.2012 antamalla kirjallisella varoituksella ei ollut vaikutusta A:n työsuhteen päättämiseen tuotannollisella perusteella.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

X Oy:llä ei ollut tarjota A:lle irtisanomishetkellä muuta hänelle sopivaa työtä irtisanomisen vaihtoehtona.

X Oy:n tarkoitus oli selvittää ja täyttää työn tarjoamisvelvoitteensa ennen A:n irtisanomisajan päättymistä eli ennen 16.1.2013.

Heti A:n työsuhteen irtisanomisen jälkeen X Oy ryhtyi etsimään A:lle sopivia työtehtäviä. Jo A:lle annettuun irtisanomisilmoitukseen kirjattiin seuraavaa: "Lomakauden ollessa nyt päällä X Oy selvittää työllistymismahdollisuuden irtisanomisaikana". Yhtiö oli täysin vakuuttunut siitä, että ennen A:n irtisanomisajan päättymistä 16.1.2013 A:lle löytyi uusi työtehtävä. Se, että A itse irtisanoi työsuhteensa jo 11.9.2012, osoitti, ettei A ollut enää kiinnostunut työskentelemään X Oy:n palveluksessa.

A:n työkokemus X Oy:ssä vuodesta 1999 lukien koostui varastomiehen tehtävistä ja huoltoresurssin tehtävistä. Tästä johtuen yhtiö tarjosi A:lle muun muassa varastopäällikön tehtävää Kotkassa. A ei ottanut tehtävää vastaan.

A haki Hämeenlinnasta osastopäällikön paikkaa. Koska A:lla ei ollut lainkaan myyntikokemusta, häntä ei voitu palkata päällikkötehtäviin myyntipuolelle. Merkonomin peruskoulutus ei tuonut niitä käytännön valmiuksia, joita X Oy:n osastopäälliköiltä edellytettiin. Osastopäällikön tehtävissä edellytettävää myyntiosaamista ei olisi voitu saavuttaa tarkoituksenmukaisella ja kohtuullisena pidettävällä koulutuksella.

Koska A oli ilmaissut kiinnostuksensa myyntitehtäviä kohtaan, hänelle tarjottiin mahdollisuutta opetella myyntityötä myyjän tehtävissä (keittiökoneiden myyjä Vantaalta), mutta tätäkään tarjousta A ei hyväksynyt. X Oy:n HR-osaston tiedossa ei ollut, että A olisi hakenut data-asentajan/myyjän paikkaa Hämeenlinnasta.

Yhteistoimintalain rikkominen

Oli riidatonta, ettei X Oy antanut YTL 48 §:n tarkoittamaa neuvotteluesitystä työvoimaviranomaisille eikä YTL 49 §:n 3:n tarkoittamaa selvitystä toimintaperiaatteista eli selvitystä siitä, miten X Oy tukee työntekijän oma-aloitteista hakeutumista muuhun työhön tai koulutukseen. Muilta osin X Oy ei rikkonut YTL:n tarkoittamia velvoitteita.

X Oy ei pitänyt tuolloin edes teoreettisena vaihtoehtona sitä, ettei A:lle löytyisi ennen irtisanomisajan päättymistä hänelle sopivaa työtä. Ottaen huomioon, että yhteistoimintamenettely koski vain A:ta ja neuvotteluihin osallistui A:n lisäksi koko ajan X Oy:n pääluottamusmies B, laiminlyönti ei voinut loukata A:ta henkisesti, eikä aiheuttaa hänelle mitään tosiasiallista haittaa tai vahinkoa.

Vaikka X Oy:n YTL:n asettamien velvoitteiden laiminlyönnit olivat vähäisiä, X Oy tarjosi A:lle kolmen kuukauden palkkaa vastaavaa hyvitystä edellyttäen, että A luopui kaikista työsuhteeseensa perustuvista perusteettomista vaatimuksistaan X Oy:tä kohtaan. A ei tähän suostunut.

A:lle annettiin 4.5.2012 kutsu yhteistoimintaneuvotteluun. Kutsussa oli kerrottu syy yhteistoimintaneuvotteluiden aloittamiselle ja yksilöity neuvotteluissa käsiteltävät asiat. Syyksi yhteistoimintaneuvotteluille ei ilmoitettu pelkästään hyvitys- ja huoltorutiinien keskittäminen Nordic-tasolle Norjaan, vaan kutsussa todettiin muun muassa seuraavaa; X Oy:ssä on suunnitteilla muutos, jolla toteutuessaan saattaa olla vaikutusta A:n vastuulla oleviin huoltoresurssin työtehtäviin ja näin ollen A:n työsuhteeseen. Suunnitteilla olevan muutoksen tarkoituksena on tehostaa yrityksen huoltojen toimintaa uudelleen järjestelemällä työtehtäviä logistiikkaosaston ja tavaratalojen huoltovastaavien hoidettavaksi ja siirtämällä osa Nordic-organisaation vastuulle.

Yhteistoimintaneuvottelujen aikana X Oy vasta harkitsi toimenpiteitä, joilla se voisi tehostaa aftersales-toimintojaan nimenomaan huoltoresurssin työtehtävien osalta. Viimeisteltyjä suunnitelmia/päätöksiä ei ollut yhteistoimintaneuvotteluita käytäessä.

Neuvottelujen kulku ilmeni YTL 54 §:n edellyttämällä tavalla työnantajan allekirjoittamista pöytäkirjoista.

Yhteistoiminta-asiamiehen näkemys alustavan arvion puuttumisesta irtisanomisten, lomauttamisten ja osa-aikaistamisten määrästä oli elämälle vieras ottaen huomioon kaiken sen informaation, jota X Oy antoi A:lle neuvotteluesityksessä 4.5.2012 ja ensimmäisessä yhteistoimintaneuvottelussa 10.5.2012, ja sen, että neuvottelut koskivat vain A:ta. Uutta neuvottelua ei tämän jälkeen järjestetty, koska kaikki olennaiset työnantajan tiedossa olleet seikat oli käyty moneen kertaan läpi jo edellisissä neuvotteluissa. Yhteistoimintalain 51 § tarkoitti sitä, että työnantaja oli oikeutettu tekemään konkreettisia päätöksiä vasta 14 päivän neuvotteluajan jälkeen.

Neuvottelut A:n kanssa käytiin siinä hengessä, että A:lle löytyy X Oy:stä hänelle sopivia töitä huoltoresurssin töiden uudelleenjärjestelystä huolimatta. X Oy otti YTL 47 §:n 2 momentin mukaisesti tästä huolimatta varmuuden vuoksi jo ensimmäisessä yhteistoimintaneuvottelussa esille sen, että A:n työsuhde joudutaan mahdollisesti päättämään.

A vetosi kanteessaan myös sellaisiin yhteistoimintalain säännöksiin, joiden rikkomisesta ei seurannut hyvityksen maksuvelvoitetta.

A:n vaatimusten määristä

A ei esittänyt mitään hyväksyttävää perustetta vaatimalleen 14 kuukauden palkkaa vastaavalle vahingonkorvaukselle. Jos A ei olisi irtisanonut työsuhdettaan, hän olisi työllistynyt X Oy:n palveluksessa irtisanomisajan päättymisen jälkeenkin. Tuolloin hänelle ei olisi aiheutunut taloudellisia menetyksiä.

X Oy:n mahdollinen yhteistoimintalain vastainen menettely ei voinut loukata henkisesti A:ta. Maksimihyvityksen maksamiselle ei ollut perusteita.

Joka tapauksessa enimmilläänkin kysymyksessä oli niin vähäinen yhteistoimintalain säännösten rikkominen, että hyvitys tuli jättää kokonaan tuomitsematta.

TODISTELU

Kantajan kirjalliset todisteet
K1. Työ -ja elinkeinoministeriön lausunto Yhteistoimintalain valvonta-asiassa
K2. Työsuhteen päättymisilmoitus 16.7.2012
K3. Varoitus 16.7.2012
K4. Varoituksen kiistäminen 16.7.2012
K5. Työntekijäpuolen laatima Yt-neuvottelupöytäkirja 21.5.2012
K6. Työntekijäpuolen laatima Yt-neuvottelupöytäkirja 10.5.2012
K7. B:n sähköposti D:lle 22.5.2012
K8. X Oy:n yhteystietoja
K9. Kuusi palkkalaskelmaa
K10. Sairauskertomus 1.5. - 1.9.2012

Vastaajan kirjalliset todisteet
V1. Kutsu yhteistoimintaneuvotteluihin
V2. Pöytäkirja yhteistoimintaneuvottelusta 10.5.2012
V3. Pöytäkirja yhteistoimintaneuvottelusta 21.5.2012
V4. Irtisanomisilmoitus

Kantajan henkilötodistelu
- A todistelutarkoituksessa
- todistaja
- todistaja C

Vastaajan henkilötodistelu
- todistaja D
- todistaja E
- todistaja F

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Asian taustaa

Asiassa on ollut riidatonta, että A on työskennellyt X Oy:ssä vuodesta 1999 alkaen aloittaen varastomiehenä ja siirtyen myöhemmin huoltovastaavan tehtävistä huoltoresurssin tehtäviin vuonna 2007. Tehtävänkuva on vuonna 2008 täsmentynyt "Aftersales Managerin" eli huoltopäällikön työtehtäviin.

A:n työtehtäviin ovat kuuluneet pääasiassa hyvitys- ja huoltorutiinien järjestäminen sekä yhtiön eri myymälöissä työskentelevien huoltovastaavien koulutus.

X Oy on osa laajaa kansainvälistä organisaatiota. Yhtiö on osa norjalaista konsernia, jonka omistaa englantilainen Y, jonka emoyhtiö on Z.

Työnantajan ilmoittama peruste toukokuussa 2012 käynnistettyyn yhteistoimintamenettelyyn on ollut toimintojen tehostaminen ja uudelleenjärjestäminen. Yhteistoimintamenettely on koskenut huoltopäällikön tehtävää, jota A on hoitanut. A on 16.7.2012 irtisanottu tuotannollisella perusteella.

Tuotannolliset perusteet irtisanomiselle

Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi.

Perustetta irtisanomiseen ei ole ainakaan silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka hänen toimintaedellytyksensä eivät ole vastaavana aikana muuttuneet tai töiden uudelleenjärjestelyistä ei ole aiheutunut työn tosiasiallista vähentymistä.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2013:48 todennut työnantajalla olevan liikkeenjohtovaltansa perusteella oikeus päättää, missä laajuudessa ja millaisin järjestelyin liiketoimintaa harjoitetaan. Työnantaja saa liiketaloudellisin ja liikkeenjohdollisin perustein muun muassa uudistaa yrityksen organisaatiota ja tehdä työvoiman tarvetta vähentäviä muutoksia. Kun irtisanomisen tulee perustua asialliseen ja painavaan syyhyn, järjestelyllä ei saa kiertää työntekijän henkilöön liittyviä irtisanomisperusteita. Sen sijaan liikkeenjohdollisten ratkaisujen perusteiden tai tarkoituksenmukaisuuden arvioiminen ei lähtökohtaisesti kuulu tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin nojautuvan irtisanomisen laillisuuden tutkimiseen.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että tarjolla oleva työ vähenee pysyvästi ja olennaisesti aina, jos tehtävä erillisenä tehtäväkokonaisuutena kokonaan lakkautetaan. Näin käy, kun jäljelle jäävät saman työntekovelvoitteen piiriin kuuluvat työt hoidetaan jatkossa vähemmällä henkilökunnalla tai niiden hoitamisesta luovutaan kokonaan. Tehtävä voidaan myös lakkauttaa, vaikka siihen ei olisi taloudellisista syistä johtuvaa pakkoa. Tällöin työnantajan toimintaedellytysten on täytynyt tosiasiallisesti muuttua työntekijän palkkaamisen jälkeen. (Kairinen - Koskinen - Nieminen - Ullakonoja - Valkonen: Työoikeus 2006)

Käräjäoikeudessa yhtiön liiketoiminnan järjestelyistä 2011 - 2012 on kuultu A:ta, vastaajayhtiön HR-päällikkönä ja sen jälkeen myyntipäällikkönä työskennellyttä D:tä, logistiikkapäällikkönä työskennellyttä E:n, varastopäällikkönä Turun myymälässä työskennellyttä C:tä ja luottamusmiestä B:tä.

A:n, todistaja D:n ja todistaja E:n yhtenevillä kertomuksilla on selvitetty, että A on työskennellyt yhtiön pääkonttorilla. Hän on koordinoinut myymälöiden ja huoltoliikkeiden yhteistoimintaa hyvityksissä ja huolloissa, tehnyt seurantaa, tehnyt sopimuksia sekä kouluttanut henkilöstöä. After sales -toiminnot ovat olleet osa logistiikkaa ja A:n lähin esimies on ollut yhtiön logistiikkapäällikkö todistaja E. E:n tehtäväkenttään ovat kuuluneet after sales -toimintojen lisäksi varasto, kuljetus ja ympäristö. Huoltopäällikön erillistä tehtävää ei ole enää A:n irtisanomisen jälkeen ollut.

Vuodesta 2011 alkaen E:n alaisuuteen kuuluvia varasto- ja kuljetustoimintoja on muutettu siten, että konsernin keskusvarastolta Ruotsin Jönköpingistä on aloitettu toimittaa tuotteita suoraan asiakkaille. Tuota järjestelyä on ollut projektityöntekijänä käynnistämässä ja hoitamassa G -niminen henkilö. G ei ole A:n irtisanomisen jälkeen tehnyt huoltopäällikön tehtäviä eikä E:n tehtäviä.

Yhtiössä on uudistettu myös E:n alaisuuteen kuuluvia after sales -toimintoja. Huoltojen seurantaa on automatisoitu ja nordictasolla tehty koko ajan enemmän yhteisiä huoltosopimuksia ketjuille. Lisäksi tuotteiden asentamispalveluja kuluttajille on lisätty.

Edellä mainittujen after sales -toimintoihin kuuluvien toimenpiteiden seurauksena huoltopäällikön työ on todistaja D:n kertoman mukaan vähentynyt. Vähenemistä osoittaa myös A:n ja todistaja B:n kertomus siitä, että yhteistoimintamenettelyssä A on tarjoutunut hoitamaan vanhaa työtään puolet ajasta ja tekemään toisen puolen jotain muuta työtä.

Todistaja D:n, todistaja E:n ja todistaja C:n kertomuksella on selvitetty, että A:n irtisanomisen yhteydessä huoltojen järjestämiseen liittyviä tehtäviä on siirtynyt kussakin myymälässä olevalle, varastopäällikön alaisuudessa työskentelevälle huoltovastaavalle. Suomessa sijaitsevat myymälät ovat olleet huoltoihin liittyen joissakin tilanteissa aikaisemmasta poiketen suoraan yhteydessä konserniyhtiöön Norjassa. E on A:n irtisanomisen jälkeen vastannut huoltojen ja hyvitysten hallinnollisesta seurannasta ja tuloksesta. Sen sijaan A:n tehtäviä ei ole siirretty irtisanomisen jälkeen nordictasolle.

Käräjäoikeus katsoo edellä kerrotun selvityksen osoittavan, että vastaajayhtiössä after sales -toimintoja on uudistettu hallinnollista seurantaa automatisoimalla ja tekemällä nordictasolla yhä enemmän ketjuille yhteisiä huoltosopimuksia. Huollot ja niiden koordinointi, kouluttaminen ja seuranta eivät ole enää tuossa tilanteessa muodostaneet kokopäiväistä huoltopäällikön tehtävää. Muutos on ollut pysyvä. Työnantajalla on siten lähtökohtaisesti ollut oikeus työn vähenemisen vuoksi järjestää jäljellä olevien työtehtävien hoitaminen uudelleen.

Irtisanomisperusteen liittyminen henkilöön

Kantaja on väittänyt, että irtisanomisen todellisena syynä on ollut se, että työnantaja on halunnut päästä eroon A:sta.

Asiassa on ollut riidatonta, että A on ollut sairauslomalla 11.5.2012 alkaen muutamaa päivää lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti kesäkuun loppupuolelle saakka.

Todistaja D:n kertomuksella on selvitetty, että neuvottelujen jälkeen on tehty päätös A:n irtisanomisesta, mutta sitä ei ole haluttu toteuttaa hänen sairauslomansa aikana. Kun A on palannut heinäkuussa töihin, irtisanomisilmoitus on 16.7.2012 annettu hänelle tiedoksi.

D on ilmoittanut, ettei edellä mainitulla sairauslomalla ole ollut vaikutusta 4.5.2012 päivätyllä kutsulla käynnistettyä yhteistoimintamenettelyä seuranneeseen A:n irtisanomiseen.

Todistajien E, D, C ja B yhtenevillä kertomuksilla on selvitetty, että A on hoitanut työnsä asianmukaisesti. A:lle on tarjottu yhteistoimintamenettelyn yhteydessä muun muassa varastopuolen esimiestehtäviä Kotkasta, mikä osoittaa yhtiön puolelta hänen arvioidun suoriutuvan myös osaamisalueensa esimiestehtävistä.

Todistaja F, joka työskentelee turvallisuuspäällikkönä X Oy:ssä, on kertonut varoituksen antamisesta 16.7.2012. Varoituksen perusteena on ollut se, ettei A ollut ohjeiden mukaisesti hyväksyttänyt yhtiön myymälöihin edellisellä viikolla tekemiään käyntejä etukäteen esimiehellään kilometrikorvausten maksamiseksi. Korvausten maksaminen on tullut todistajan allekirjoitettavaksi. F on kertonut varoituksen olleen irtisanomisesta erillinen tapahtuma. F on yhtiön johtoryhmän jäsenen asemassa antanut samana päivänä A:lle tiedoksi myös irtisanomisilmoituksen. Määräaika irtisanomiselle yhteistoimintamenettelyn perusteella on ollut loppumassa eikä muita henkilöitä, jotka irtisanomisen olisivat voineet tehdä, ole ollut kesälomakautena paikalla. F on irtisanomisilmoituksen tiedoksi antamisen yhteydessä tuonut A:lle selvästi esille sen, ettei hänen turvallisuuspäällikön asemalla sinänsä ollut mitään tekemistä irtisanomisen kanssa eikä varoituksella ollut yhteyttä tuotannollisella perusteella tapahtuneeseen irtisanomiseen.

Varastopäällikköpäivistä Vanajanlinnassa alkuvuonna 2012 ovat kertoneet A, todistaja C ja todistaja D. Todistajien kertomukset tapahtumista eroavat toisistaan. A on kokenut yhtiön toimitusjohtajan pitämän puheen sisältäneen häneen kohdistetun moitteen kun taas C saman puheen perusteella on arvellut A:n saavan ylennyksen. D on kertonut puheen sisältäneen ainoastaan näkemyksiä yhtiön toimintojen kehittämiskohteista.

Käräjäoikeus toteaa, ettei kukaan kuultavista ole käräjäoikeudessa kertonut sellaista henkilöön liittyvää syytä, johon A:n irtisanominen olisi perustunut. Kuultavat ovat luonnehtineet A:n hoitaneen työnsä hyvin eikä yrityksen päällikköpäivien ole näytetty sisältäneen siltä osin erilaista arvioita A:n työskentelystä. Yhteistoimintamenettely on aloitettu ennen edellä selostettuja sairauslomaa ja varoitusta eikä niiden ole osoitettu olleen perusteena irtisanomiselle. Myöskään se, ettei A:ta ole valittu hänen irtisanomisaikana hakemaansa sellaisen yksikön osastopäällikön tehtävään, joka ei ole ollut hänen varsinaista kokemus- ja osaamisaluettaan, ei osoita irtisanomisen perustuneen A:n henkilöön liittyviin syihin.

Käräjäoikeus katsoo työnantajan esittämän selvityksen osoittavan, että A:n irtisanomiseen on työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu tuotannollinen peruste.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

Työsopimusta ei saa työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaan irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin 4 §:ssä säädetyllä tavalta.

Edellä mainitun 4 §:n mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Lisäksi työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena.

Viimeksi mainittu säännös merkitsee sitä, että työnantajan velvollisuus tarjota työntekijälle irtisanomisen sijasta muuta työtä jatkuu samanlaisena koko työsuhteen kestoajan irtisanomisajan loppuun saakka. Irtisanominen on peruutettava, jos muuta työtä tulee tarjottavaksi. Työnantajan on työntekijän esittämän väitteen johdosta osoitettava, ettei työntekijää ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden ole voitu kohtuudella sijoittaa tai kouluttaa uusiin tehtäviin.

Kirjallisena todisteena K5, K6, V2 ja V3 olevat pöytäkirjat ja muistiot sekä A:n, todistaja D:n ja todistaja B:n kertomukset osoittavat, minkälaista keskustelua on käyty A:lle tarjolla olevasta muusta työstä yhteistoimintaneuvottelujen aikana. Todistajana kuultu luottamusmies B on kirjannut muistioon 10.5.2012 (K6) sovitun, että HR-päällikkönä neuvotteluihin osallistunut, todistajana käräjäoikeudessa kuultu D soittelee Tampereen taloihin ja kyselee A:lle töitä molemmista taloista. D on muistion mukaan tarjonnut A:lle myös Contact Centeristä töitä. Työnantajan laatimassa pöytäkirjassa 10.5.2012 on todettu A:n ydinosaamisen olevan huolto- ja varastotehtävissä. Pöytäkirjan Tamperetta koskevat kirjaukset vastaavat B:n muistion merkintöjä. Sen lisäksi on mainittu D:n selvittävän pääkaupunkiseudun alueen työvoiman tarvetta. Kohdassa on lueteltu Vantaa, Suomenoja, Lommila, Itäkeskus sekä Contact Center.

Käräjäoikeus katsoo todistelun osoittavan, että työnantaja on yhteistoimintaneuvottelujen aikana selvittänyt ja pyrkinyt neuvottelujen jälkeen edelleen selvittämään, mitä muuta työtä A:lle olisi yhtiössä tarjolla. A:n kanssa on sovittu, että hän voi esittää toiveita siitä, miltä alueelta hänelle ensisijaisesti työtä tarjotaan. A:n tavoitteena on ollut päästä työskentelemään Tampere-Hämeenlinna -alueella. Tarjottua Kotkan myymälän varastopäällikön paikkaa A ei ole ottanut vastaan eikä ole ollut kiinnostunut tarjolla olleesta keittiömyyjän paikasta Vantaalla.

A on käräjäoikeudessa nimennyt kolme tehtävää, jotka ovat vastanneet hänen koulutustaan, kokemustaan ja ammattitaitoaan ja joihin hänet olisi tullut valita. Näitä ovat olleet osastopäällikön tehtävät Hämeenlinnassa ja Tampereella sekä Hämeenlinnan data-asentaja/myyjän työ.

Osastopäällikön tehtävät

Asiassa on ollut riidatonta, että Hämeenlinnan ja Tampereen myymälässä on ollut avoinna tietokoneiden ja tarvikkeiden myyntiin keskittyvän dataosaston päällikön tehtävä. Tehtävät ovat olleet haettavana vastaajayhtiön intrassa. A on hakenut tehtäviä. Häntä ei ole niihin valittu.

Todistaja D:n kertomuksella on selvitetty osastopäällikkövalinnassa arvioidun, ettei merkonomin koulutuksen omaavalla A:lla ollut puuttuvan myyntikokemuksen vuoksi edellytyksiä hoitaa tulosvastuullista myyntiosaston johtajan tehtävää.

Käräjäoikeus katsoo työnantajan esittämän selvityksen osoittavan, ettei A ole kokemuksensa ja ammattitaitonsa perusteella ollut pätevä hoitamaan ilman merkittävää myyntipuolen kokemusta suoraan tulosvastuullista osastopäällikön tehtävää. Koulutuksella tuota kokemusta ei ole ollut mahdollista saada. A:ta ei siten irtisanomisen vaihtoehtona ole tullut valita avoinna olleisiin osastopäällikön tehtäviin Hämeenlinnassa ja Tampereella.

Data-asentaja/myyjä

A on käräjäoikeudessa kertonut hakeneensa Hämeenlinnassa avoinna ollutta data-asentaja/myyjän tehtävää. Häntä ei ole tehtävään valittu.

A on käräjäoikeudessa kertonut varastopuolen erilaisten tehtävien hoitamisen myötä oppineensa tuntemaan myynnissä olevat laitteet. Hänellä oli myös käytännön kokemusta data-asentajan tehtävien hoitamisesta, vaikkei hänellä data-asentajan koulutusta ollutkaan. A on todennut, ettei hänellä ollut juurikaan myyntikokemusta.

Käräjäoikeudessa todistaja D on kertonut olleensa yhteydessä eri myymälöihin ja ilmoittaneensa, ettei rekrytointeja taloihin tehdä ennen kuin A:n tilanne selvitetään. D on kehottanut A:ta olemaan itse yhteydessä eri myymälöihin, jos jokin paikka kiinnostaa. D on vahvistanut Hämeenlinnassa olleen avoinna A:n mainitseman data-asentaja/myyjän paikan. D on ilmoittanut, ettei hänellä ollut tietoa, oliko A hakenut tuota paikkaa. D ei ole kyseenalaistanut A:n sopivuutta tehtävään. Hän on ainoastaan tuonut esille oikeudenkäynnin aikana tietoon saamansa seikan, että tehtävä olisi mahdollisesti ollut ainoastaan osa-aikainen.

Käräjäoikeus katsoo, ettei vastaaja ole osoittanut Hämeenlinnan data-asentaja/myyjän työtehtävän olleen sellainen, joka ei olisi vastannut A:n koulutusta, ammattitaitoa ja kokemusta. A, jonka on selvitetty tehtävää hakeneen, olisi tullut valita tehtävään. Kun A on siten ollut irtisanomisen vaihtoehtona sijoitettavissa toisiin tehtäviin, työsopimuksen irtisanominen on ollut peruutettava.

X Oy:llä ei ole ollut tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyihin perustuvia perusteita A:n työsopimuksen päättämiseen.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukainen korvaus

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan työnantaja, joka laissa säädettyjen perusteiden vastaisesti on päättänyt työsopimuksen, on määrättävä maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Korvauksena on suoritettava vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkka.

Korvauksen suuruutta määrättäessä otetaan työsopimuksen päättämisen syystä riippuen huomioon työtä vaille jäämisen kesto ja ansion menetys, määräaikaisen työsopimuksen jäljellä ollut kestoaika, työsuhteen kesto, työntekijän ikä ja hänen mahdollisuutensa saada ammattiaan tai koulutustaan vastaavaa työtä, työnantajan menettely työsopimusta päätettäessä, työntekijän itsensä antama aihe työsopimuksen päättämiseen, työntekijän ja työnantajan olot yleensä sekä muut näihin rinnastettavat seikat.

Lain esitöiden mukaan korvauksen suuruutta määrättäessä lähtökohtana on pidettävä työsopimuksen lainvastaisesta päättämisestä työntekijälle aiheutuneen aineellisen vahingon määrää. Samanaikaisesti korvauksen määrään vaikuttaisi kuitenkin se, liittyykö työsopimuksen päättämisen perusteeseen tai päättämismenettelyyn työntekijän henkilöä loukkaavia piirteitä. Perusteettomasta työsopimuksen päättämisestä tuomittavan aineettoman vahingon korvauksen tulisi olla sitä suuremman, mitä enemmän loukkaavia piirteitä tai työnantajan piittaamattomuutta noudattaa lakia, asiassa on esiintynyt. Korvauksella on siten tarkoitus korvata työntekijälle irtisanomisesta aiheutunut aineellinen ja aineeton vahinko. (HE 157/2000 vp)

Asiassa on ollut riidatonta, että A:n kuukausipalkka on ollut 3.578,88 euroa. A on työskennellyt vastaajayhtiössä 13 vuotta. Irtisanomisen aikaan A on ollut 36 -vuotias.

Kirjallisena todisteena V4 olevassa irtisanomisilmoituksessa on mainittu, että lomakauden ollessa nyt päällä X Oy selvittää työllistymismahdollisuuden irtisanomisaikana. A:n irtisanomisaika on ollut kuusi kuukautta eli se olisi päättynyt 16.1.2013.

Käräjäoikeus on edellä katsonut, että jo yhteistoimintaneuvottelujen kuluessa on yhdessä A:n kanssa käyty läpi niitä tuolloin avoinna olleita sekä osa-aikaisia että kokopäiväisiä työtehtäviä, joihin A voitaisiin sijoittaa yhtiössä siinä tilanteessa, että neuvottelujen päätteeksi huoltopäällikön tehtävä lakkautettaisiin. Esillä on ollut useita tehtäviä. Lisäksi työnantajan velvollisuus muun työn tarjoamiseen on tuotu esille myös nimenomaisesti irtisanomisilmoituksessa. Työnantajan menettely osoittaa, että muun työn tarjoaminen A:lle huoltopäällikön tehtävästä irtisanomisen seurauksena on tiedostettu työnantajan velvollisuudeksi ja sen mukaisesti on usean työtehtävän kohdalla myös toimittu.

A on kuitenkin irtisanoutunut itse huoltopäällikön tehtävästä noin neljä kuukautta ennen irtisanomisajan päättymistä eli 11.9.2012. A on aloittanut oppisopimuskoulutuksen, vaihtanut kokonaan alaa, jossa hän työskentelee. Alan vaihtamisen sekä oppisopimuskoulutukseen hakeutumisen seurauksena hänen tulonsa ovat pienentyneet. A:n irtisanoutumisen taustalla ei ole osoitettu olleen työnantajan epäasiallista menettelyä yhteistoimintamenettelyyn liittyen tai sen jälkeen irtisanomisaikana.

Kun vahingonkorvauksen on tarkoitus korvata nimenomaan irtisanomisesta aiheutunutta vahinkoa, käräjäoikeus katsoo, että edellä kerrotussa tilanteessa kohtuullinen korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä on kuuden kuukauden palkkaa vastaava määrä eli 21.473,28 euroa.

Yhteistoimintalain noudattaminen

Työnantaja, joka on irtisanonut, lomauttanut tai osa-aikaistanut työntekijän jättäen tahallisesti tai huolimattomuudesta noudattamatta, mitä yhteistoiminnasta yrityksissä annetun 45-51 §:ssä säädetään, on saman lain 62 §:n nojalla määrättävä maksamaan irtisanotulle, lomautetulle tai osa-aikaistetulle työntekijälle enintään 30.000 euron suuruinen hyvitys.

Hyvityksen enimmäismäärä on ollut ajalla 1.7.2010 - 3.7.2013 rahan arvon muutosta vastaavasti 31.570 euroa. (VNA 10.6.2010/543)

Hyvityksen suuruutta määrättäessä on otettava huomioon yhteistoimintavelvoitteen laiminlyönnin aste ja työnantajan olot yleensä sekä työntekijään kohdistetun toimenpiteen luonne ja hänen työsuhteensa kestoaika.

Jos työnantajan laiminlyöntiä voidaan kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pitää vähäisenä, hyvitys voidaan jättää tuomitsematta.

Ilmoitus työvoimatoimistolle

Yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 48 §:n mukaan työnantajan esittäessä käsiteltäväksi yhteistoimintaneuvotteluissa toimenpiteitä, jotka voivat johtaa työntekijän irtisanomiseen, lomauttamiseen tai osa-aikaistamiseen, neuvotteluesitys tai siitä ilmenevät tiedot on toimitettava kirjallisesti myös työvoimatoimistolle viimeistään yhteistoimintaneuvottelujen alkaessa, jollei näitä tietoja ole toimitettu sille aikaisemmin muussa yhteydessä.

Asiassa on ollut riidatonta, ettei edellä mainittua ilmoitusta työvoimatoimistolle ole tehty.

Toimintaperiaatteet

Jos työnantajan harkitsemat irtisanomiset koskevat alle kymmentä työntekijää, työnantajan on yhteistoimintalain 49 §:n 3 momentin nojalla yhteistoimintaneuvottelujen alkaessa esitettävä toimintaperiaatteet, joiden mukaisesti irtisanomisajan kuluessa tuetaan työntekijöiden oma-aloitteista hakeutumista muuhun työhön tai koulutukseen sekä heidän työllistymistään julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laissa tarkoitetuilla palveluilla.

Asiassa on ollut riidatonta, ettei työnantaja ole neuvottelujen alkaessa antanut edellä tarkoitettua selvitystä niistä toimintaperiaatteista, joilla tuetaan työntekijöiden oma-aloitteista hakeutumista muuhun työhön.

Neuvotteluvelvoitteen sisältö

Yhteistoimintalain 50 §:n mukaan jos työnantajan harkitsemat, yritystoimintaa koskevat ratkaisut ilmeisesti johtavat yhden tai useamman työntekijän irtisanomiseen, lomauttamiseen tai osa-aikaistamiseen, on yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävä yhteistoiminnan hengessä yksimielisyyden saavuttamiseksi,
- näiden toimenpiteiden perusteita ja vaikutuksia,
- 49 §:ssä tarkoitettuja toimintaperiaatteita tai toimintasuunnitelmaa,
- vaihtoehtoja työvoiman vähentämisen kohteena olevan henkilöpiirin rajoittamiseksi sekä
- vähentämisestä työntekijöille aiheutuvien seurausten lieventämiseksi.

Lain esitöissä todetaan, että neuvotteluissa käsiteltäviä asioita ovat erityisesti koulutus- ja uudelleensijoittamismahdollisuudet sekä työ- ja työaikajärjestelyt. Muita asioita voivat olla esimerkiksi vapaaehtoisesti osa-aikatyöhön, opintovapaalle ja vastaaviin järjestelyihin haluavien määrä sekä eläkeratkaisut. Jos työvoiman käytön vähentämisestä ei voida luopua, yhteistoimintaneuvotteluissa tulee käsitellä myös mahdollisuudet vähentää irtisanomisista, lomauttamisista ja osa-aikaistamisista aiheutuvia sosiaalisia ja taloudellisia haittoja. Tällaisia ovat esimerkiksi töihin jäävien työjärjestelyt ja koulutustarpeet sekä muut yrityksen tarjoamiin etuuksiin liittyvät kysymykset.

Neuvottelujen tarkoituksena on pyrkiä rajoittamaan työvoiman vähentämisen kohteena olevaa työntekijämäärää ja lieventämään vähentämisestä työntekijöille aiheutuvia seurauksia. Henkilöstö voi vaikuttaa asian käsittelyyn esittämällä vaihtoehtoja, minkä lisäksi on selvitettävä mahdollisuus järjestää vähentämisuhan alaisille muuta työtä tai sen edellyttämää koulutusta. (HE 254/2006 vp)

Asiassa on ollut riidatonta, että yhteistoimintaneuvotteluihin ovat osallistuneet A ja pääluottamusmies, todistaja B. Yhteistoimintamenettelyn kohteena ei ole ollut muita tehtäviä kuin huoltopäällikön tehtävä eikä muita henkilöitä kuin A.

Neuvotteluissa ei ole ollut siten tarpeen selvittää edellä tarkoitettuja osa-aikatyöhön, opintovapaalle tai vastaaviin järjestelyihin haluavien määrää taikka eläkeratkaisuja eikä myöskään yleisellä tasolla irtisanomisista taikka muista toimenpiteistä aiheutuvia sosiaalisia tai taloudellisia haittoja.

Perusteiden ja vaikutusten osalta kirjallisena todisteena V3 olevalla pöytäkirjalla 21.5.2012 ja todistaja D:n kuulemisella on selvitetty, että perusteena yhteistoimintaneuvotteluille on alusta alkaen esitetty yhtiön toimintojen tehostaminen. Tätä on tavoiteltu sellaisella vaihtoehdolla, että huoltoresurssina toimivan A:n työtehtävä siirretään muille jo olemassa oleville työntekijöille eli logistiikkapäällikölle ja myymälöissä toimiville huoltovastaaville. Toteutuessaan se on tarkoittanut huoltopäällikön tehtävän lakkauttamista.

Kirjallisena todisteena K5, K6, V2 ja V3 olevilla pöytäkirjoilla ja muistioilla sekä A:n ja todistaja B:n kertomuksilla on selvitetty neuvotteluissa tuodun esille, että yhden päällikön työtehtävien väheneminen töiden uudelleen järjestämisen myötä on mahdollisesti niin olennaista, että tehtävä on tarkoituksenmukaista jopa lakkauttaa. Työntekijät ovat voineet esittää menettelyn kohteena olevaa yhtä tehtävää koskevia ehdotuksia samoin kuin ehdotuksia tehtävää hoitaneen henkilön työllistämisestä. Näin työntekijäpuoli on myös tehnyt kun se on tuonut neuvotteluissa esille käsityksensä siitä, että A:n hallinnolliset työt myynnin kasvun myötä tulevat lisääntymään eikä tehtävää tule uudelleenjärjestellä. Lisäksi neuvotteluissa työntekijäpuoli on tuonut esille A:n mahdollisuuden hoitaa huoltopäällikön tehtäviä vain jonkin tietyn tuntimäärän verran ja loppuosan mahdollisesti jotain toista tehtävää. Kun menettely on kohdistunut vain yhteen ainoaan henkilöön, osapuolet ovat jo ennen neuvottelujen alkamista ja niiden kuluessa tienneet neuvottelujen konkreettisesti käsittelevän juuri tätä henkilöä ja hänen tehtäväänsä.

Yhteistoiminta-asiamies on arvioinut kirjallisena todisteena K1 olevassa lausunnossaan, että yhteistoimintaneuvottelujen käymiseksi asetettujen vaatimusten täyttäminen edellyttää käytännössä työnantajalta oman suunnitelman laatimista siitä, miten yritystoiminta on tarkoitus järjestää ja mitkä ovat sen vaikutukset muun muassa henkilöstöön. Tämän asiamies on poiminut ratkaisusta TT 2010-52, jossa on ollut kysymys kokonaisen tehtaan sulkemisesta. Kun edellä mainittua suunnitelmaa ei ole nyt kysymyksessä olevassa asiassa ollut, asiamies on katsonut yhteistoimintalain 50 §:ää rikotun.

Käräjäoikeus toteaa, ettei yhteistoimintalain 50 § edellytä neuvotteluvelvoitteen sisällöltä miltään osin suunnitelman muotoa silloin, kun kysymyksessä on yhteistoimintamenettely, joka koskee alle kymmentä henkilöä.

Käräjäoikeus toteaa edellä mainitun todistelun osoittavan, että yhteistoimintaneuvottelut on käyty hyvin henkilökohtaisella tasolla. Neuvotteluissa on keskusteltu yhden tietyn tehtävän säilyttämisestä/lakkauttamisesta ja mahdollisesta töiden jakamisesta muille, ainakin viidelle eri henkilölle ja sen myötä tarvittaessa kokonaan uuden tehtävän löytämisestä juuri A:lle. Neuvotteluissa on siten selvitetty huoltopäällikön tehtävän uudelleenjärjestelyn syitä ja vaikutuksia. Työntekijäpuolella on ollut mahdollisuus esittää vaihtoehtoja tehtävän uudelleenjärjestelylle ja näin on meneteltykin. Esillä on ollut myös konkreettisia, sillä hetkellä avoinna olleita tehtäviä A:lle.

Käräjäoikeus katsoo huoltopäällikön tehtävää koskevassa yhteistoimintamenettelyssä käsitellyn kaikkia niitä asioita, jotka yhteistoimintalain 50 §:ssä edellytetään käsiteltävän. Väite yhteistoimintalain vastaisesta menettelystä ja siihen perustunut hyvitysvaatimus on siten hylättävä.

Neuvotteluvelvoitteen täyttyminen

Jos työnantajan harkitsemat irtisanomiset, lomauttamiset tai osa-aikaistamiset kohdistuvat alle kymmeneen työntekijään taikka enintään 90 päivää kestävät lomauttamiset kohdistuvat vähintään kymmeneen työntekijään, työnantajan katsotaan yhteistoimintalain 51 §:n mukaan täyttäneen neuvotteluvelvoitteensa, kun neuvotteluja on käyty tässä luvussa tarkoitetulla tavalla 14 päivän ajanjaksona niiden alkamisesta, jollei yhteistoimintaneuvotteluissa sovita toisin.

Lain esitöissä on todettu, että työnantajan katsottaisiin täyttäneen neuvotteluvelvoitteensa, kun neuvottelut olisi käyty tässä luvussa tarkoitetulla tavalla 14 päivän ajanjaksona niiden alkamisesta lukien. (HE254/2006 vp)

Asiassa on ollut riidatonta, että edellä tarkoitetun 14 päivän kuluessa neuvotteluja on käyty kaksi kertaa, 10.5. ja 21.5.2012. Siltä osin kuin asianosaiset ovat viitanneet pöytäkirjojen ja muistioiden sisältöön (K5, K6, V2, V3) keskustelut ovat molemmilla kerroilla olleet samansisältöiset. Neuvotteluissa 21.5.2012 ei ole sovittu kolmatta neuvottelukertaa.

Kirjallisena todisteena V3 olevalla pöytäkirjalla on selvitetty, että 21.5.2012 työnantajan laatimaan pöytäkirjaan on merkitty voitavan neuvotella vielä kolmannen kerran, mikäli työntekijäpuoli kokee tälle tarvetta ja heillä on neuvotteluun uusia näkökulmia.

Yhteistoiminta-asiamies on arvioinut kirjallisena todisteena K1 olevassa lausunnossaan, että jo yksinomaan se, että neuvotteluja ei ole käyty 21.5.2012 pidetyn neuvottelun jälkeen, osoittaa yrityksen rikkoneen ajallista neuvotteluvelvoitetta.

Käräjäoikeus toteaa neuvotteluvelvoiteaikaa koskevan säännöksen merkitsevän sitä, että neuvotteluille on varattava vähintään laissa säädetty määräaika. Aika riippuu siitä, kuinka monta henkilöä suunniteltujen irtisanomisten, lomautusten tai osa-aikaisten piirissä on. Jo yhteistoimintaneuvottelut 10.5.2012 aloitettaessa kaikkien osapuolten tiedossa on ollut koko menettelyn koskevan vain yhtä tehtävää ja yhtä henkilöä. Neuvottelujen on myös selvitetty tosiasiallisesti koskeneen ainoastaan tätä tehtävää ja A:ta. Neuvotteluja on käyty kaksi eri kertaa 14 päivän neuvotteluajanjakson kuluessa.

Käräjäoikeus katsoo neuvotteluista laadittujen, kirjallisena todisteena olevien pöytäkirjojen ja muistioiden osoittavan, että neuvotteluilmapiiri on ollut riitainen ja sekava, kun osapuolet ovat pitäneet tiukasti kiinni omista asenteistaan. Asiassa ei ole selvitetty, että jokin esille tuotu seikka olisi jäänyt käsittelemättä neuvotteluissa tai että työnantaja olisi kokonaan kieltäytynyt kolmannesta neuvottelukerrasta. A:n ja todistaja B:n kuulemisessa ei ole tullut esille sisällöllistä perustetta jatkoneuvotteluille eikä muutoinkaan selvitetty tällaista syytä neuvotteluaikana esitetyn. Se, että toinen osapuoli haluaa jatkaa yhtä ainoaa tehtävää koskevassa yhteistoimintaneuvottelussa samojen näkemystensä toistamista, ei edellytä erillisten uusien neuvottelukertojen järjestämistä.

Käräjäoikeus katsoo, ettei yhteistoimintalain 51 §:ää ei ole näytetty rikotun. Väite yhteistoimintalain vastaisesta menettelystä ja siihen perustunut hyvitysvaatimus on siten hylättävä.

Hyvitys

Käräjäoikeus toteaa, että yhteistoimintalain 49 §:n 3 momentissa tarkoitettujen toimintaperiaatteiden esittämisen tarkoituksena on tiivistää työnantajan, henkilöstön ja työvoimatoimiston välistä yhteistyötä. Samalla edistetään irtisanottavien työntekijöiden työllistymistä mahdollisimman joustavasti ja nopeasti toisten työnantajien töihin. Toimintaperiaatteissa voidaan selvittää yrityksessä tarjolla olevia uudelleensijoittamis- ja koulutusvaihtoehtoja, saatavilla olevia työvoimapalveluja ja työnhakua helpottavia järjestelyjä.

Siihen nähden, että kysymyksessä on ollut yhden ainoan tehtävän sisältämien töiden tuotannollisiin seikkoihin perustuva uudelleenjärjestely, ja huomioon ottaen, että tehtävää hoitaneen A:n työllistymistä yhtiössä on käyty menettelyn alusta alkaen läpi, yhteistoimintalain 48 ja 49 §:ien rikkomista voidaan pitää vähäisenä, minkä vuoksi hyvitystä ei tule tuomittavaksi.

Vaatimus hylätään.

- - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

X Oy velvoitetaan maksamaan A:lle korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 21.473,28 euroa viivästyskorkoineen 3.10.2013 lukien - - - - - - - - - - -

Vuotuinen viivästyskorko on korkolain 4 §:n 1 momentin mukainen.

Muilta osin vaatimukset hylätään.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Riitta Savolainen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 19.5.2016

Asia

Työsuhteen irtisanominen/purkaminen

Valittaja

X Oy

Vastavalittaja

A

Asian käsittely hovioikeudessa

Pääkäsittely on toimitettu 14.3.2016.

Valitus

X Oy on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin yhtiö oli velvoitettu suorittamaan A:lle korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä ja oikeudenkäyntikuluista. Korvaus tuli ainakin alentaa vastaamaan kolmen kuukauden palkkaa. - - - - - - - - - - - -

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

Yhtiö ei ollut laiminlyönyt työsopimuslain 7 luvun 4 §:n tarkoittamaa työn tarjoamisvelvoitetta. Muilta osin käräjäoikeuden tuomio oli oikea.

Työsopimuslain mukainen työn tarjoamisvelvoite oli täytettävä työsuhteen kestäessä. Yhtiö oli 16.7.2012 irtisanonut A:n, minkä johdosta irtisanomisaika olisi päättynyt vasta 16.1.2013. A:n työsuhde oli kuitenkin päättynyt 11.9.2012 hänen irtisanouduttuaan itse yhtiön palveluksesta. Yhtiö oli jo ehtinyt tarjota A:lle useita eri työtehtäviä ennen irtisanoutumista. A:n irtisanoutuessa yhtiöllä olisi ollut vielä yli neljä kuukautta aikaa täyttää työn tarjoamisvelvoitteensa. Yhtiö oli uskonut vakaasti, että A:lle löytyisi ennen 16.1.2013 sopivaa kokopäiväistä työtä työsuhteen päättymisen vaihtoehtona.

Yhtiö ei ollut erikseen ja oma-aloitteisesti tarjonnut A:lle osa-aikaista data-asentaja/myyjän tehtävää, eikä palkannut A:ta mainittuun tehtävään. Työnantajan harkintavallassa oli, mitä tehtäviä työntekijälle tarjotaan irtisanomisen vaihtoehtona. Työn tarjoamisvelvoite ei tarkoittanut sitä, että työntekijällä olisi oikeus vaatia itselleen jokin nimenomainen työtehtävä. D, joka oli vastannut yhtiössä työntarjoamisvelvoitteen täyttämisestä A:han nähden, oli saanut tietää vasta käsiteltäessä tätä asiaa käräjäoikeudessa, että A oli hakenut ennen irtisanoutumistaan edellä mainittua tehtävää. A:n olisi tullut kertoa D:lle hakeneensa siihen tehtävään.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisen korvauksen määrä

Joka tapauksessa A:lle työsuhteen perusteettomasta päättämisestä tuomitun korvauksen määrää tuli alentaa, koska A ei ollut kertonut D:lle hakeneensa osa-aikaista data-asentaja/myyjän tehtävää ja koska A oli itse irtisanonut työsuhteensa kun irtisanomisaikaa olisi ollut vielä jäljellä.

Vastaus

A on vaatinut, että yhtiön valitus hylätään.

A on viitannut kanteensa perusteisiin sekä lausunut lisäksi seuraavaa.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

Yhtiön väite siitä, että sillä olisi ollut A:n irtisanoutuessa vielä neljä kuukautta aikaa tarjota muuta työtä, ei perustunut lakiin tai oikeuskäytäntöön. Yhtiö oli laiminlyönyt oma-aloitteisesti ja aktiivisesti selvittää A:lle tarjottavissa olevia töitä ja tämän suoriutumista näistä töistä. Yhtiö ei ollut tarjonnut A:lle irtisanomisen vaihtoehtona muita työtehtäviä, eikä A siten ollut voinut niistä kieltäytyä. Yhtiössä oli ollut avoinna muun muassa data-asentajan/myyjän paikka ja kaksi osastopäällikön paikkaa, joita yhtiö ei ollut tarjonnut A:lle.

Työnantajan velvollisuus tarjota irtisanomisen sijasta muuta työtä jatkui samanlaisena koko työsuhteen keston ajan. Irtisanomisen vaihtoehtoja ja työn tarjoamisvelvollisuutta oli seurattava koko ajan. Työsopimuslaissa tarkoitettua muun työn tarjoamisvelvoitetta ei voitu sellaisenaan täyttää yhteistoimintaneuvotteluiden yhteydessä, eikä se voinut supistaa työsopimuslakiin perustuvaa velvoitetta tarjota muuta työtä. Myöskään yleisluontoinen kysely halukkuudesta työhön ennen irtisanomista ei täyttänyt lain vaatimuksia.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisen korvauksen määrä

Se, ettei yhtiön tiedossa olisi ollut niitä paikkoja, joita se lain mukaan olisi ollut velvoitettu A:lle tarjoamaan tai A:n hakemukset eivät olisi ohjautuneet oikeille henkilöille, kun yhtiössä ei sillä hetkellä ollut HR-osastoa, ei ollut peruste alentaa korvauksen määrää. Kyse oli yhtiön lainmukaisten velvollisuuksien laiminlyönneistä eikä A:n syyksi luettavista menettelytapavirheistä.

A on kärsinyt suuren taloudellisen tappion irtisanoutumalla tilanteessa, jossa hän oli jo hakenut monia eri töitä yhtiöstä sisäisesti eikä tullut valituksi. A oli aloittanut uudessa työssään 2.200 euron kuukausipalkalla, mikä oli vain lähes puolet hänen yhtiössä saamastaan kuukausipalkasta. A ei olisi tehnyt tällaista päätöstä, jos hänelle olisi edes yleisesti annettu ymmärtää yhtiöstä vielä löytyvän hänelle työtä. Irtisanoutumalla A oli estänyt työttömyytensä. Vaikka A oli työllistynyt uudelleen, hänelle oli aiheutunut irtisanomisen johdosta merkittävä taloudellinen tappio, eikä irtisanoutuminen näin ollen voinut olla peruste alentaa korvauksen määrää.

Vastavalitus

A on vaatinut, että yhtiön hänelle suoritettava korvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä korotetaan 14 kuukauden palkkaa vastaavaksi 50.104,32 euroksi korkoineen ja että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 62 §:n mukaista hyvitystä 31.570 euroa korkoineen. - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A on viitannut aiemmin lausumaansa ja lausunut lisäksi seuraavaa.

Tuotannollinen irtisanomisperuste

Yhtiöllä ei ollut ollut tuotannollista perustetta A:n irtisanomiselle. Asiassa oli riidatonta, että A:n työtehtäviä ei ollut siirretty Nordic-tasolle. Valtaosa A:n työtehtävistä oli siirtynyt E:lle, joka ei olisi mitenkään kyennyt hoitamaan niitä tehtäviä vanhojen työtehtäviensä ohella. Yhtiö ei ollut nimennyt ketään muuta työntekijää, jolle A:n töitä olisi siirtynyt. Töiden uudelleenjärjestelystä ei ollut aiheutunut töiden tosiasiallista vähentymistä. Se, että A oli itse yhteistoimintamenettelyssä ehdottanut, että mikäli työt vähentyisivät, hän olisi valmis jatkamaan esimerkiksi tekemällä 50 prosenttia vanhaa työtään ja 50 prosenttia muuta työtä, ei osoittanut töiden tosiasiallista vähentymistä.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

Yhtiön olisi tullut osoittaa A:lle data-asentajan/myyjän tehtävä, osastopäällikön tehtävä tai jokin muu A:lle sopiva tehtävä taikka siihen tarvittava koulutus irtisanomisen vaihtoehtona. Yhtiöllä oli todistustaakka siitä, ettei A:ta olisi voitu valita vapaana olleisiin osastopäällikön tehtäviin. A oli ammatiltaan merkonomi. A oli merkonomin koulutuksessa suuntautunut asiakaspalveluun ja markkinointiin ja hänellä oli käytännön myyntikokemusta.

Yhtiö ei ollut tarjonnut tai luvannut A:lle mitään tehtävää irtisanomisen vaihtoehtona. Siten A ei myöskään ollut voinut kieltäytyä mistään tehtävästä. Koska yhtiö oli ollut ilmoituksensa mukaan varma, että A:lle löytyisi yhtiöstä muita töitä, yhtiö ei olisi saanut irtisanoa A:ta missään vaiheessa. Yhtiöllä ei ollut ollut irtisanomisoikeutta myöskään siksi, että yhtiössä oli jatkuva työvoiman tarve.

Yhteistoimintalain noudattaminen

Yhtiö oli myöntämiensä laiminlyöntien lisäksi rikkonut yhteistoimintalain 47, 50 ja 51 §:ää. Päätös A:n irtisanomisesta oli tosiasiallisesti tehty jo ennen yhteistoimintamenettelyiden aloittamista. Eniten muutoksia oli tulossa logistiikkaosaston kotiinkuljetuksiin, jotka eivät millään tavalla liittyneet A:n työtehtäviin. Silti yhtiö oli aloittanut yhteistoimintaneuvottelut vain A:n kanssa.

Asiassa tuli ottaa huomioon yhteistoiminta-asiamiehen lausunto. Samoin merkitystä tuli antaa työnantajan suuruudelle, vakavaraisuudelle ja tästä aiheutuvalle erityiselle huolellisuusvelvoitteelle. Asiassa ei ollut edes väitetty, että kyse olisi ollut työnantajan tietämättömyydestä.

Yhteistoimintaneuvottelut eivät olleet kestäneet lain edellyttämää 14 päivää, koska yhtiö oli kieltäytynyt jatkamasta neuvotteluja. A oli aidosti halunnut neuvotella eri vaihtoehdoista ja saada konkreettisempaa tietoa muutoksista tehtävissä, eikä vain toistanut samoja kantoja. Sille, että kyse oli vain yhdestä tehtävästä ja työpaikasta, ei tullut antaa merkitystä yhteistoimintamenettelyä koskevien säännösten noudattamisen kannalta.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisen korvauksen ja yhteistoimintalain 62 §:n mukaisen hyvityksen määrät

A:n työura yhtiössä oli kestänyt 13 vuotta. Yhtiö oli suurikokoinen ja vakavarainen. Yhtiön myöntämät laiminlyönnit yhteistoimintamenettelyssä olivat olleet tahallisia. Yhtiöltä tuli edellyttää korkeaa huolellisuutta. Näin ollen jo yhtiön myöntämät laiminlyönnit oikeuttaisivat hyvitykseen. Yhtiö oli kuitenkin rikkonut yhteistoimintamenettelyä erittäin vakavalla tavalla myös laiminlyömällä noudattaa yhteistoimintalain 50 ja 51 §:ää.

A oli kokenut työnantajan menettelyn henkisesti kuormittavana ja loukkaavana ja sen seurauksena sairastunut masennukseen. A:ta ei oltu kohdeltu tasapuolisesti muihin työntekijöihin verrattuna. Yhtiö oli valinnut A:n ainoaksi yhteistoimintamenettelyyn kuuluvaksi henkilöksi eikä ollut halunnut työllistää A:ta muihinkaan tehtäviin.

A:n säännönmukainen kuukausipalkan määrä yhtiössä oli ollut 3.578,88 euroa, mihin ei sisältynyt bonuksia tai muita etuisuuksia. A:n kuukausipalkka uudessa työssä oli ollut 2.200 euroa kolmen kuukauden ajan, minkä jälkeen se oli noussut vuodelle 2013 ensin 2.700 euroon ja myöhemmin 2.735 euroon ja vuodelle 2014 3.020 euroon. Asiakasmäärien nousun myötä A:n kuukausipalkka oli tällä hetkellä 3.300 euroa. Mikäli A olisi saanut jatkaa yhtiön palveluksessa, hänen palkkansa olisi oletettavasti kehittynyt ylöspäin. Näin ollen A:n tosiasiallinen tulonmenetys irtisanomisen johdosta oli erittäin huomattava.

Vastaus vastavalitukseen

X Oy on vaatinut, että A:n vastavalitus hylätään - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yhtiö on viitannut aiemmin lausumaansa ja lausunut lisäksi seuraavaa.

Tuotannollinen irtisanomisperuste

A:n irtisanomiseen oli ollut tuotannollinen peruste. A:n tehtävä erillisenä tehtäväkokonaisuutena oli lakannut. Huollon toiminnan tehostaminen oli toteutettu tosiasiallisesti siten, että A:n työtehtävät oli jaettu A:n entisen esimiehen E:n ja kussakin myymälässä työskentelevän huoltovastaavan hoidettaviksi. Yhtiö ei ollut palkannut yhtään uutta työntekijää hoitamaan osaksikaan A:n aiemmin tekemiä työtehtäviä, vaan tehtävät oli pystytty hoitamaan jo olemassa olevan henkilökunnan voimin. A:lle osoitetussa kutsussa yhteistoimintaneuvotteluun oli ilmoitettu, että yhtiö suunnitteli yrityksen huollon toiminnan tehostamista siirtämällä muun muassa osan A:n vastuulla olleista tehtävistä Nordic-organisaation vastuulle. Yhtiö ei kuitenkaan ollut velvollinen hoitamaan toimintojen tehostamista juuri kutsussa ilmoitetulla tavalla.

Yhteistoimintamenettely oli sallittu silloinkin, kun se koski vain yhtä työntekijää. Yhtiö ei ollut vähentänyt E:n työtehtäviä keinotekoisesti etukäteen. Yhtiö oli palkannut vuonna 2011 ruotsinkielisen G:n käynnistämään ja hoitamaan Jönköpingistä tapahtuvien kuljetusten järjestelyä ja organisointia. Kyse oli täysin uudesta logistiikkapuolen projektiluontoisesta tehtävästä, joka ei liittynyt mitenkään A:n työtehtäviin tai osaamisalueisiin. A ei olisi edes teoriassa pystynyt hoitamaan G:n tehtäviä puutteellisen ruotsin kielen taitonsa johdosta.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

A olisi halutessaan saanut varastopäällikön paikan Kotkasta tai täysipäiväisen keittiömyyjän paikan Vantaalta. Kaikilta osastopäälliköksi palkattavilta henkilöiltä vaadittiin esimieskokemuksen lisäksi vahvaa näyttöä myynnin osaamisesta. Merkonomin koulutus ei yksinään ollut riittävä näyttö myynnin osaamisesta tai antanut valmiuksia osastopäällikön tehtävään.

Yhtiöllä oli ollut oikeus ja velvollisuus etsiä A:lle irtisanomisen vaihtoehdoksi hänelle sopivaa työtä aina irtisanomisajan päättymiseen eli 16.1.2013 saakka.

Yhteistoimintalain noudattaminen

Yhtiö on myöntänyt tahattomasti rikkoneensa yhteistoimintalain 48 §:n ja 49 §:n 3 momentin mukaisia velvoitteita. Myönnetyt laiminlyönnit olivat yhteistoimintalain 62 §:n 4 momentin tarkoittamalla tavalla niin vähäisiä, että hyvitys tuli jättää tältä osin tuomitsematta.

Yhtiö oli käsitellyt yhteistoimintaneuvottelussa kaikkia niitä asioita, joita yhteistoimintalain 50 §:ssä edellytetään käsiteltävän. Käräjäoikeuden tuomiossa yhteistoimintamenettelysäännöksiä ei oltu käsitelty "vähempiarvoisina" sen johdosta, että yhteistoimintamenettely oli kohdistunut vain yhteen henkilöön.

Yhtiö oli täyttänyt yhteistoimintalain 51 §:n tarkoittamalla tavalla neuvotteluvelvoitteensa asiassa. Asiassa ei ollut selvitetty, että jokin esille tuotu seikka olisi jäänyt käsittelemättä neuvotteluissa tai että työnantaja olisi kokonaan kieltäytynyt kolmannesta neuvottelukerrasta.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisen korvauksen ja yhteistoimintalain 62 §:n mukaisen hyvityksen määrät

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisen korvauksen osalta yhtiö on viitannut valituksessaan lausumaansa. Lisäksi yhtiö on kiistänyt, että sen edellä kuvattu menettely olisi voinut loukata A:ta henkisesti.

Yhtiön myöntämät yhteistoimintalain säännösten rikkomiset olivat yhteistoimintalain 62 §:n 4 momentin tarkoittamat kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen niin vähäisenä pidettäviä laiminlyöntejä, ettei perusteita hyvityksen tuomitsemiselle ollut. Se, että yhtiö oli iso ja vakavarainen työnantaja, ei ollut peruste velvoittaa yhtiötä maksamaan hyvitystä tilanteessa, jossa siihen ei ollut lain mukaan perustetta. Joka tapauksessa hyvityksen määrä ei saanut ylittää vallitsevan oikeuskäytännön mukaista määrää. Oikeuskäytännössä vähäistä merkittävimmistä laiminlyönneistä tuomittu keskimääräinen hyvitys oli 5,7 kuukauden palkkaa vastaava määrä ja mediaani 4 kuukauden palkkaa vastaava määrä.

Todistelu

Hovioikeudessa on vedottu käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Yhtiö on vedonnut lisäksi A:n ja Hämeenlinnan tavaratalopäällikön väliseen sähköpostikirjeenvaihtoon 2.8.2012. Hovioikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina D:tä, E:tä, B:tä ja C:tä.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tuotannollinen irtisanomisperuste

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettua tuotannollista irtisanomisperustetta koskevilta osin. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen tältä osin ei ole ilmennyt.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevat lähtökohdat

Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Työsopimusta ei kuitenkaan saa irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin saman luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla.

Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Saman pykälän 2 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena.

Lain esitöiden mukaan työnantajan on aina tarjottava työntekijälle ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä, jos se on mahdollista. Tältä osin työnantajan työn tarjoamisvelvollisuus ja työntekijän velvollisuus ottaa vastaan työnantajan tarjoamaa työtä rajautuvat työsopimuksen ehtojen mukaisesti tai joissakin tapauksissa työsopimuksen ehdoksi muuttuneen vakiintuneen käytännön mukaisesti. Jos työnantajalla ei ole tarjota työsopimuksen mukaista työtä, tulee hänen tarjota työntekijälle tämän työsopimuksen mukaista työtä vastaavaa työtä, siis työtä, joka on jollain tavoin työsopimuksella sovitun työn kaltaista työtä. Minkälainen työ kulloinkin on sovittua työtä vastaavaa työtä, on ratkaistavissa vain yksittäistapauksittain. (HE 157/2000 vp s. 103.)

Jos työnantajalla ei ole tarjota sovittua työtä vastaavaakaan työtä, on hänen tarjottava työntekijälle sellaista muuta työtä, joka vastaa työntekijän koulutusta, ammattitaitoa tai kokemusta. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sellaisiakin töitä, joita työntekijä ei ole aikaisemmin työnantajalleen tehnyt, mutta joista hän voisi koulutuksensa, ammattitaitonsa tai kokemuksensa perusteella ja ehkä 2 momentissa tarkoitetun koulutuksen jälkeen suoriutua. Milloin näin käytännössä on, voidaan arvioida vain tapaus tapaukselta. (HE 157/2000 vp s. 103.)

Oikeuskäytännössä on katsottu, että työnantajan velvollisuus sijoittaa työntekijä uudelleen ulottuu periaatteessa mihin tahansa työhön, jota työntekijä koulutuksensa, ammattitaitonsa ja kokemuksensa perusteella pystyy tekemään. Työnantaja on velvollinen näyttämään, että työntekijää ei voida tämän ammattitaitoon ja kykyyn nähden kohtuudella sijoittaa uusiin tehtäviin. (KKO 2000:59).

Oikeuskäytännöstä voidaan mainita esimerkkinä myös korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 1993:145: "Lakkauttaessaan lääkäri- ja kuntoutusaseman johtajan toimen kuntoutusyhtiö oli irtisanonut toimen haltijan, jolla oli myös lääkintävoimistelijan koulutus. Koska hänen sijoittamisensa tällaisiin tehtäviin ei olisi ollut työnantajan kannalta kohtuutonta eikä työyhteisön kannalta epätarkoituksenmukaista, yhtiön katsottiin olleen velvollinen irtisanomisen sijasta tarjoamaan hänelle lääkintävoimistelijan työtä."

Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukainen työn tarjoamisvelvollisuus kestää työsuhteen päättymiseen saakka. Siten esimerkiksi, jos työnantaja on irtisanonut työntekijän saman luvun 3 §:ssä tarkoitetuilla perusteilla, työnantajan on tarjottava työntekijälle edellä tarkoitettuja töitä, jos hänelle tulee siihen mahdollisuus irtisanomisajan aikana. (HE 157/2000 vp s. 103.)

Työnantajan työn tarjoamisvelvoitetta irtisanomisperusteen osana ei sinänsä ole rajoitettu alueellisesti. Jos työnantajalla on toimipisteitä eri puolilla Suomea, hänellä on velvollisuus tarjota työntekijälle edellä tarkoitettuja töitä niistä toimipisteistä, joissa töitä on. (HE 157/2000 vp s. 103.) Työsopimuslain 13 luvun 7 §:n mukaan valtakunnallisten työnantaja- ja työntekijäyhdistysten välisellä työehtosopimuksella saadaan kuitenkin rajoittaa työn tarjoamisvelvollisuuden alueellista laajuutta.

Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan työnantajan tulee joko itse tai muutoin järjestää työntekijälle, jolle hän on tarjonnut 1 momentissa tarkoitettua työtä, tämän työn edellyttämä koulutus tai perehdyttäminen, jos se on tarpeen työntekijän suoriutumiseksi vastaanottamastaan työstä. Koulutuksen molemminpuolinen tarkoituksenmukaisuus ja kohtuullisuus on arvioitava kussakin yksittäisessä tapauksessa kokonaisharkinnalla. (HE 157/2000 vp s. 103.)

Oikeuskäytännöstä voidaan mainita esimerkkinä korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 1995:42: "Yhtiö ei ollut näyttänyt, että teollisuussähkö- ja elektroniikka-asentajan koulutuksen ja yli 10 vuoden työkokemuksen omannut työntekijä olisi tarvinnut kylmäkoneasentajan työhön sellaista lisäkoulutusta, jota työnantaja ei kohtuudella olisi ollut velvollinen järjestämään. Tämän vuoksi irtisanomiseen ei ollut laillista perustetta."

Koska työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvoite on otettava huomioon irtisanomisperusteen asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa, on työnantajan asiana näyttää toteen, että hänellä ei ole ollut näitä velvollisuuksia (HE 157/2000 vp s. 104).

Työnantajan on annettava työntekijälleen mahdollisuus osoittaa selviytyvänsä avoinna olevasta uudelleensijoitusvelvoitteen alaisesta tehtävästä (TT 1984-99, TT 2006-70, TT 2007-11, TT 2011-144). Edellytyksenä työn tarjoamiselle ei voida esimerkiksi asettaa, että työntekijä olisi tehnyt uudelleensijoitusvelvoitteen alaista työtä joskus aikaisemmin (HE 157/2000 vp, s. 103).

Työn tarjoamisvelvoitteen täyttäminen edellyttää toimenpiteeltä sellaista selvyyttä ja ehtojen yksilöintiä, että työntekijä voi ottaa kantaa esitettyyn tarjoukseen. Työnantajan tulee työtä tarjotessaan ilmoittaa ainakin tehtävä ja noudatettavan työehtosopimuksen mukaiset tavanomaiset työehdot (työaika, työpaikka, palkkaus). (Koskinen, Seppo: Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaisen muun työn tarjoamisesta. Edilex 2009/19 s. 7.) Korkein oikeus on katsonut edellä mainitussa ratkaisussaan KKO 1993:145, ettei avoin yhtiö ollut näyttänyt täyttäneensä velvollisuuttaan tarjota työntekijälle lääkintävoimistelijan työtä, kun todistajana kuullun talousjohtajan kertomuksesta ei käynyt ilmi, oliko työtä tarjottu nimenomaisesti irtisanomisen vaihtoehtona ja minkälaisin muin ehdoin.

Työnantajan harkinnassa on se, mitä tehtäviä työnantaja tarjoaa irtisanomisen vaihtoehtona, mikäli työnantajalla ei ole ollut tarjottavissa sellaisia tehtäviä, joita olisi pidettävä kantajalle sopivina tai, joihin kantaja olisi voitu sijoittaa kohtuullisella koulutuksella (HHO 9.12.1992 nro 4704). Työnantaja ei kuitenkaan saa tietoisesti tarjota sellaisia tehtäviä, jotka sopivat työntekijöille selvästi huonommin kuin toisenlaiset tarjottavissa olevat tehtävät (HHO 23.6.1993 nro 2815).

Työstä kieltäytyminen, ennen kuin sitä on tarjottu nimenomaisesti irtisanomisen vaihtoehtona, ei vaikuta työnantajan muun työn tarjoamisvelvoitteen laajuuteen (HHO 30.3.2006 nro 946). Sillä, että työnantaja pitää itsestään selvänä, ettei irtisanomisuhanalainen tai irtisanottu työntekijä ole valmis siirtymään avoinna olevaan tehtävään, ei ole liioin merkitystä harkittaessa työnantajan lakiin perustuvan työn tarjoamisvelvoitteen täyttämistä (HHO 5.1.1995 nro 90).

Työn tarjoaminen on työnantajan vastuulla. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu, että työnantajan on oma-aloitteisesti selvitettävä irtisanomisuhan alaiselle työntekijälle tarjottavissa olevat työt ja hänen suoriutumisensa näistä töistä (ks. esim. TT 2005-77 ja TT 2011-86). Työnantajalla on myös todistustaakka velvoitteen täyttämisestä (ks. esim. HHO 3.4.2008 nro 862). Työtä on tarjottava henkilökohtaisesti ja riittävän yksilöidysti. Työnantaja ei täytä velvoitettaan ilmoittamalla avoimista työpaikoista työntekijän omaa aktiivisuutta edellyttävässä hakumenettelyssä. (Koskinen ym.: Työsuhteen päättäminen. 2013 s. 357-358.) Pelkästään työntekijöiden hakeminen ei siis riitä työn nimenomaiseksi tarjoamiseksi (HHO 23.4.2009 nro 1024).

Työsopimuslaissa tarkoitettua muun työn tarjoamisvelvollisuutta ei voida sellaisenaan täyttää yhteistoimintaneuvottelujen yhteydessä. Yhteistoimintaneuvotteluissa on sinänsä käsiteltävä uudelleensijoitus- ja koulutusvaihtoehtoja työsopimuslain 7 luvun 4 §:n tarkoittamassa laajuudessa, mutta toisaalta irtisanominen oikeustoimena tulee kysymykseen vasta neuvottelujen täyttämisen jälkeen eikä työsopimuslain säännösten täyttäminen voi siksi toteutua vielä yhteistoimintamenettelyssä. Yhteistoimintaneuvottelupöytäkirjan merkinnöillä ilman yksittäisen työntekijän sitovaa tahdonilmaisua ei liioin voi olla merkitystä muun työn tarjoamisvelvoitteen arvioinnissa. (Koskinen, Seppo: Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaisen työn tarjoamisesta. Edilex 2009/19 s. 12-13.) Työnantajan yhteistoimintaneuvottelujen aikana suorittama yleisluontoinen ilmoitus työntekijöiden mahdollisuudesta ilmoittaa kiinnostuksensa tiettyihin työtehtäviin, ei myöskään täytä lain vaatimuksia (TT 2011-86).

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Asiassa on kyse ensinnäkin siitä, olivatko data-asentajan/myyjän tehtävä Hämeenlinnassa ja osastopäällikön tehtävät Hämeenlinnassa ja Tampereella sellaisia töitä, joista A olisi suoriutunut koulutuksensa, ammattitaitonsa tai kokemuksensa perusteella ja mahdollisesti työnantajan järjestämän koulutuksen jälkeen. Kyse on myös siitä, olisiko yhtiön tullut tarjota näitä tai jotain muita tehtäviä A:lle ja myös valita hänet johonkin tehtävään.

A on itse nimennyt edellä mainitut data-asentajan/myyjän tehtävän ja osastopäällikön tehtävät sellaisiksi tehtäviksi, joista hän olisi koulutuksensa, ammattitaitonsa tai kokemuksensa perusteella ja mahdollisesti työnantajan tarjoaman koulutuksen jälkeen suoriutunut. Riidatonta on, että edellä mainitut tehtävät olivat olleet avoinna ja että yhtiö ei ollut tarjonnut niitä A:lle. A oli hakenut näihin tehtäviin, mutta häntä ei ollut niihin valittu.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset data-asentajan/myyjän tehtävän osalta. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen tältä osin ei ole ilmennyt.

Seuraavaksi on arvioitava, olisiko A soveltunut edellä tarkoitettuihin osastopäällikön tehtäviin. Yhtiöllä on näyttötaakka siitä, ettei A:ta olisi voitu hänen koulutukseensa, ammattitaitoonsa ja kokemukseensa nähden kohtuudella sijoittaa osastopäällikön tehtäviin.

Riidatonta on, että A oli koulutukseltaan asiakaspalveluun ja markkinointiin suuntautunut merkonomi. A oli työskennellyt yhtiössä vuodesta 1999 alkaen, ensin varastomiehenä, sitten huoltovastaavana, minkä jälkeen hän oli vuonna 2007 siirtynyt yhtiön pääkonttorille huoltopäällikön apulaiseksi ja vuonna 2008 edelleen huoltopäälliköksi (after sales manager). Vuonna 2012 A:n lähimpänä esimiehenä toimineen E:n kertomuksesta ilmenee, että A oli vastannut huolto- ja hyvityshausta ja niihin liittyvistä rutiineista, kouluttanut huoltovastaavia sekä järjestänyt koulutuksia ja viikoittaisia tai kuukausittaisia palavereja huoltoyritysten ja tavarantoimittajien kanssa.

Yhtiön puolesta A:n soveltumattomuudesta osastopäällikön tehtävään on esitetty vain D:n kertomus, joka sekin koskee vain Hämeenlinnan myyntiosaston osastopäällikön paikkaa. D oli katsonut, ettei A:lla olisi ollut edellytyksiä suoriutua Hämeenlinnassa avoinna olleesta myyntiosaston osastopäällikön tehtävästä, missä tehtäviin kuului muun muassa myyntitiimin vetäminen, koska A:n kokemus oli after sales -puolelta eikä myynnistä.

A itse ja B puolestaan ovat arvioineet, että A olisi soveltunut osastopäällikön tehtäviin. A:n mukaan yhtiössä oli otettu vastaaviin osastopäällikön tehtäviin "pystymetsästä" henkilöitä, jotka eivät tunteneet entuudestaan talon järjestelmiä. A:n arvion mukaan yhtä hyvin hänet olisi voitu kouluttaa osastopäällikön tehtäviin, sillä hän hallitsi erinomaisesti yhtiön tietojärjestelmien käytön ja hänellä oli myös jonkin verran myyntikokemusta. B on katsonut, että A:n koulutuksella ja kokemuksella tämä olisi ollut täysin soveltuva osastopäällikön tehtäviin. B:n mukaan, kun A oli suoriutunut hyvin huoltopäällikön tehtävässä koulutuksista ja muusta mitä työtehtävä vaati, olisi A suoriutunut myös osastopäällikön tehtävästä. B on kertonut, että A:n hoitama huoltopäällikön tehtävä oli jonkin verran korkeammalla tasolla kuin pelkkä osastopäällikön tehtävä ja että A:n esimiestaitoja ei ollut missään vaiheessa edes arvioitu.

Hovioikeus toteaa, että A:lla oli yhtiössä pitkä työkokemus. Asiassa ei ole edes väitetty, että A:n työn laadussa olisi ollut jotain moittimista. Päinvastoin, esimerkiksi D on kertonut, että A:n after sales -osaamista oli pidetty erittäin hyvänä. B:n kertomuksesta taas ilmenee, että A tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa. A:n ja B:n kertomusten perusteella yhtiössä oli valittu esimiestehtäviin myös henkilöitä, joilla ei ollut tehtävään soveltuvaa koulutusta. Tätä käsitystä tukee myös se, että A:n esimiehenä toiminut E oli koulutukseltaan kokki. Toisaalta D:llä, joka oli toiminut yhtiössä pitkään esimiestehtävissä, oli sama koulutus kuin A:lla. E:n ja B:n kertomuksista ilmenee, että A:n hoitama huoltopäällikön tehtävä oli ollut esimiestehtävä ja jopa korkeammalla tasolla kuin osastopäällikön tehtävät yhtiössä. Edellä lausutun perusteella, ja kun yhtiö ei ole muuta osoittanut, hovioikeus katsoo, että osastopäällikön tehtävät olivat vastanneet A:n koulutusta, ammattitaitoa ja kokemusta. Yhtiö ei ole myöskään näyttänyt, että merkonomin koulutuksen ja 13 vuoden työkokemuksen omannut A olisi tarvinnut osastopäällikön työhön sellaista lisäkoulutusta, jota työnantaja ei kohtuudella olisi ollut velvollinen järjestämään.

A on kertonut, että yhtiö ei ollut tarjonnut hänelle irtisanomisen vaihtoehdoksi mitään työpaikkoja eikä koulutusta. A:n kertomusta tukee B:n kertomus. E ja D puolestaan ovat kertoneet, että A:lle oli tarjottu keittiömyyjän tehtävää Vantaalla ja varastopäällikön tehtävää Kotkassa. D:n mukaan A:lle oli lisäksi kerrottu, että Vantaalla contact centerissä oli paikkoja avoinna. A ei kuitenkaan ollut kiinnostunut keittiömyyjän tai contact centerin paikoista. D:n mukaan Kotkan varastopäällikön tehtävä oli yhtiössä samalla tasolla kuin osastopäällikön tehtävät; molemmissa tehtävissä kuuluttiin kyseisen talon johtoryhmään ja palkkaustaso oli sama. E ja D ovat kertoneet, että yhtiöllä oli ollut se käsitys, että A oli ollut kiinnostunut työskentelemään ensisijaisesti Tampereen lähistöllä. D on lisäksi kertonut A:n irtisanomista toteutettaessa pitäneensä hyvin todennäköisenä, että A:lle löytyisi yhtiöstä töitä irtisanomisaikana.

Hovioikeus toteaa, että työnantajan olisi aktiivisesti ja oma-aloitteisesti selvitettävä irtisanomisuhan alaiselle työntekijälle tarjottavissa olevat työt ja hänen suoriutumisensa näistä töistä. Yhtiöllä on todistustaakka tämän velvoitteen täyttämisestä. Hovioikeus toteaa, että vaikka työnantajan työn tarjoamisvelvollisuutta ei lähtökohtaisesti ole rajoitettu alueellisesti, on työntekijän kannalta huomioitava tämän työssäkäyntialue. Tässä tapauksessa A oli ilmoittanut kiinnostuksensa Hämeenlinnan ja Tampereen alueen tehtäviin. A oli myös hakenut Hämeenlinnassa ja Tampereella avoinna olleita osastopäällikön tehtäviä. Näin ollen sillä, oliko A:lle tarjottu tehtäviä Vantaalta tai Kotkasta ja oliko hän ottanut niitä vastaan, ei ole asian lopputuloksen kannalta merkitystä. Yhtiöllä on ollut velvollisuus antaa A:lle tilaisuus osoittaa suoriutumisensa Tampereen tai Hämeenlinnan osastopäällikön tehtävässä ja tarvittaessa myös tarjota A:lle tehtävän edellyttämä koulutus.

Työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuuden kannalta merkitystä ei ole myöskään sillä, että A oli itse irtisanomisajan kuluessa hakeutunut oppisopimuskoulutukseen. Edellä olevin ja muutoin käräjäoikeuden lausumin perustein hovioikeus katsoo, että yhtiö oli lyönyt laimin työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa, minkä johdosta A:n irtisanominen oli ollut perusteeton.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukainen korvaus

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaista korvausta koskevilta osin. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen tältä osin ei ole ilmennyt.

Yhteistoimintalain noudattaminen

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset yhteistoimintalain noudattamista koskevilta osin.

Lisäksi A on vedonnut hovioikeudessa siihen, että yhtiö oli jättänyt noudattamatta myös yhteistoimintalain 47 §:ää.

Hovioikeus toteaa, että käräjäoikeuden tuomiossa ei ole otettu kantaa yhteistoimintalain noudattamiseen tämän säännöksen osalta. A oli kuitenkin vedonnut säännöksen noudattamatta jättämiseen jo haastehakemuksessaan (s. 8), mihin yhtiö oli ottanut kantaa vastauksessaan (s. 8). Yhteistoimintalain 47 §:n noudattamatta jättäminen on mainittu riitaisena seikkana käräjäoikeuden 23.4.2015 päivätyssä yhteenvedossa kirjallisesta valmistelusta (s. 8) ja 29.5.2015 päivätyssä pöytäkirjassa/yhteenvedossa suullisesta valmistelusta (s. 9). Pääkäsittelyn pöytäkirjasta ilmenee, että A oli vielä pääkäsittelyssä pyytänyt yhteenvetoa tarkennettavaksi siten, että 47 § poistettiin riitaisista seikoista.

Yhteistoimintalain 47 §:n 1 momentin mukaan harkitessaan vähintään kymmenen työntekijän irtisanomista, lomauttamista yli 90 päiväksi tai osa-aikaistamista työnantajan on annettava asianomaisten työntekijöiden edustajille kirjallisesti käytettävissään olevat tiedot: 1) aiottujen toimenpiteiden perusteista; 2) alustava arvio irtisanomisten, lomauttamisten ja osa-aikaistamisten määrästä; 3) selvitys periaatteista, joiden mukaan irtisanomisen, lomauttamisen tai osa-aikaistamisen kohteeksi joutuvat työntekijät määräytyvät; sekä 4) arvio ajasta, jonka kuluessa irtisanomiset, lomauttamiset tai osa-aikaistamiset pannaan toimeen.

Saman pykälän 2 momentin mukaan henkilöstöryhmien edustajille annettavat tiedot on liitettävä neuvotteluesitykseen. Työnantajan neuvotteluesityksen jälkeen saamat tiedot voidaan antaa viimeistään yhteistoimintaneuvottelut käynnistävässä neuvottelussa.

Edelleen saman pykälän 3 momentin mukaan, jos työnantaja harkitsee alle kymmenen työntekijän irtisanomista, lomauttamista tai osa-aikaistamista taikka vähintään kymmenen työntekijän lomauttamista 90 päivää lyhyemmäksi ajaksi, työnantaja voi antaa edellä tarkoitetut tiedot asianomaisille työntekijöille tai heidän edustajilleen. Työntekijän tai asianomaisen henkilöstöryhmän edustajan pyynnöstä työnantajan on annettava tiedot kirjallisesti.

Hovioikeus toteaa, että kirjallisena todisteena esitetystä kutsusta yhteistoimintaneuvotteluihin ilmenee 47 §:ssä tarkoitetut tiedot. A on allekirjoituksellaan vahvistanut saaneensa kutsun tiedokseen. Tiedot ovat kutsussa kirjallisena. Edellä olevin perustein hovioikeus katsoo, ettei yhtiö ole laiminlyönyt noudattaa yhteistoimintalain 47 §:ssä asetettua velvollisuutta siinä tarkoitettujen tietojen antamiseen.

Yhteistoimintalain 62 §:n mukainen hyvitys

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset yhteistoimintalain 62 §:n mukaista hyvitystä koskevilta osin. Aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen tältä osin ei ole ilmennyt.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - - - - - - - - - - - - - -

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko
hovioikeudenneuvos Ari Kyllönen
hovioikeudenneuvos Malla Sunell

Valmistelija: viskaali Veera Snellman

Puolisoiden avioeron tultua vireille ositusta toimittamaan oli määrätty pesänjakaja. Sen jälkeen, kun puolisot oli tuomittu lainvoimaisesti avioeroon, toinen heistä kuoli ennen osituksen saattamista päätökseen. Eloonjääneen puolison ei katsottu voivan osituksessa vedota avioliittolain 103 §:n 2 momentin mukaiseen oikeuteen olla luovuttamatta omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille. (Ään.)

Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa

Riidattomat taustatiedot

X:n ja Y:n avioero on tullut vireille 12.8.2010.

Asianajaja NN on 22.10.2010 määrätty pesänjakajana toimittamaan ositus X:n ja Y:n välillä.

X ja Y on tuomittu avioeroon 5.5.2011.

Avioeropäätös on saanut lainvoiman 12.5.2011.

Y on kuollut 20.5.2011.

Y:n kuolinpesän osakkaita ovat hänen tyttärensä Z sekä yleistestamentin saajat A, B ja C.

X on osituksessa ilmoittanut vetoavansa lesken tasinkoetuoikeuteen eli tasinkoprivilegiin ja vaatinut, että häntä ei velvoiteta luovuttamaan omaisuuttaan Y:n perillisille.

Asianajaja NN on toimittanut osituksen 8.2.2013. Hän on osituksessa hyväksynyt X:n tasinkoetuoikeutta koskevan vaatimuksen. Osituksessa ei ole sen varalta, että X:n tasinkoetuoikeusvaatimusta ei hyväksyttäisi, selvitetty mitä omaisuuttaan X mahdollisesti haluaisi tällaisessa tilanteessa luovuttaa tasinkona.

Kanne perusteineen

A, B ja C ovat vaatineet, että tuomioistuimen on määrättävä, ettei X:llä ole oikeutta vedota osituksessa avioliittolain 103 §:n 2 momentin tarkoittamaan tasinkoprivilegiin, ja että ositus 8.2.2013 on kumottava ja palautettava pesänjakajalle uudelleen toimitettavaksi.

X ja Y oli jo lainvoimaisesti tuomittu avioeroon siinä vaiheessa kun Y oli kuollut. Osituksessa, joka oli toimitettu tämän jälkeen, X ei siten ollut voinut olla enää lesken asemassa. Sen vuoksi X ei ollut voinut myöskään vedota tasinkoprivilegiin.

Jos ositus toimitetaan vasta lainvoimaisen avioeron jälkeen, kysymyksessä oli aina avioero-ositus riippumatta siitä ovatko entiset puolisot elossa osituksen toimittamishetkellä. Entisen puolison kuolema avioliiton päättymisen jälkeen ei muuttanut ositusperustetta toiseksi. Tämä oli käynyt selville pesänjakajalle toimitetusta professori Urpo Kankaan asiantuntijalausunnosta.

Pesänjakaja oli perustanut virheellisen ratkaisunsa professorien Ahti Saarenpään ja Markku Helinin asiantuntijalausuntoihin. Saarenpää ja Helin olivat muuttaneet aikaisemmin tasinkoprivilegin osalta kirjoituksissaan esittämäänsä käsitystä ja katsoneet ratkaisuun KKO 2001:12 viitaten, että X voisi vedota tasinkoprivilegiin. Kuitenkin kyseinen korkeimman oikeuden ratkaisu koski eri asiaa kuin mistä nyt oli kysymys, eikä ratkaisussa ositusperuste ollut lesken kuoleman seurauksena muuttunut toiseksi.

Pesänjakaja sekoitti perusteluissaan oikeudellisen tulkinnan ja sen mikä yksittäisessä tapauksessa olisi suotavaa perustellessaan ratkaisua kohtuuttomuudella tai kohtuullisuudella.

Koska osituksessa ei ollut selvitetty, mitä omaisuutta X luovuttaa tasinkona, ositus oli palautettava pesänjakajalle, eikä ositusta voitu saattaa loppuun tuomioistuimen päätöksellä.

Vastaus perusteineen

X on vaatinut, että A:n, B:n ja C:n vaatimukset on hylättävä.

X:llä oli ollut oikeus vedota osituksessa tasinkoprivilegiin.

Hallituksen esityksessä avioliittolain 103 §:n 2 momentiksi oli nimenomaisesti todettu, että tasinkoprivilegi on käytettävissä myös siinä osituksessa, joka toimitetaan lainvoimaisesti eroon tuomittujen entisten puolisoiden välillä. Lainkohdassa käytetyllä sanamuodolla eloonjäänyt puoliso ei siten ole ollut tarkoitus sulkea pois eloonjäänyttä entistä puolisoa.

Kyseisen lainkohdan mukaan tasinkoprivilegi oli tarkoitettu olemaan voimassa osituksessa, joka toteutetaan toisen puolison kuoleman jälkeen, eikä siten lainkohdan soveltamisen edellykseksi ole asetettu sitä että ositusperuste on puolison kuolema. Hallituksen esityksessä oli todettu tasinkoprivilegin soveltamisen kannalta ratkaisevaksi se, milloin ositus on saatettu päätökseen.

Vuoden 1988 uudistus avioliittolaissa, jolloin avioeron vireille tulo on tullut yhdeksi ositusperusteeksi, ei ollut vaikuttanut asian arviointiin. X:n oikeus tasinkoprivilegin käyttöön on käynyt ilmi pesänjakajalle toimitetuista professorien Ahti Saarenpään ja Markku Helin asiantuntijalausunnoista. Saarenpää ja Helin ovat tilannetta selkiyttävän korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2001:12 antamisen jälkeen korjanneet aikaisemmin tasinkoprivilegin käyttämisestä esittämiään käsityksiä ja katsoneet, että eloonjääneellä entiselläkin puolisolla eli nyt siis X:llä, on oikeus vedota tasinkoprivilegiin.

Kyseisessä korkeimman oikeuden ratkaisussa on korostettu tasinkoprivilegioikeuden henkilökohtaisuutta prosessuaalisen jatkuvuusperiaatteen sijasta.

Lausuma perusteineen

Z on vaatinut, että A:n, B:n ja C:n vaatimukset on hylättävä.

X:n esittämät kannanotot vastasivat Z:n käsitystä asiassa ja Z vetosi samoihin seikkoihin ja selvitykseen kuin X.

Pesänjakajan kuuleminen

Pesänjakaja NN on ilmoittanut käräjäoikeudelle, ettei hän halua tulla kuulluksi asiassa.

Espoon käräjäoikeuden tuomio 12.5.2015

Perustelut

Avioliittolain 103 §:n 2 momentin mukaan osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen, ei eloonjäänyt puoliso ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille.

Hallituksen esityksessä kyseiseksi lainkohdaksi todetaan, sen jälkeen kun voimassa olleen järjestelmän epäkohtia on käsitelty, että epäkohdat voidaan poistaa muuttamalla avioliittolain ositusta koskevia säännöksiä siten että puoliso ei missään tilanteessa ole velvollinen siirtämään omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille. Ehdotettua säännöstä sovelletaan vain silloin kun eloonjäänyt puoliso tulee osituksessa olemaan tasinkoa antavana tahona. Säännös suojaa siten vain leskeä henkilökohtaisesti mutta ei koidu hänen perillisensä eduksi, mikäli ositusta ei lesken elinaikana ollut toimitettu. Säännöksen merkitys ei kuitenkaan tule rajoittumaan vain niihin tilanteisiin, joissa avioliitto on purkautunut ensiksi kuolleen puolison kuoleman johdosta, vaan eloonjäänyt puoliso tulee saamaan hyväkseen säännöksen antaman suojan myös silloin, kun puolisot on ennen ensiksi kuolleen puolison kuolemaa tuomittu lainvoimaisesti avioeroon tai avioliitto on julistettu peruuntuneeksi eikä ositusta ollut ennen kuolemantapausta saatettu päätökseen (HE 90/1974, s. 60 - 63).

Edellä todetuin tavoin hallituksen esityksessä on vahvasti korostettu tasinkoetuoikeuden merkitystä ja tarkoitusta lesken suojana sekä otettu selkeä kannanotto nyt kysymyksessä olevan kaltaiseen tilanteeseen eli katsottu, että toisen puolison kuollessa lainvoimaisen avioeron jälkeen ennen kuin ositus on tullut toimitetuksi elossa oleva entinen puoliso voi vedota tasinkoetuoikeuteen. Lakitekstissä puhutaan osituksen toimittamisesta ensiksi kuolleen kuoleman jälkeen eikä siinä mainita mitään ositusperusteesta. Lakitekstin sanamuodon mukaan ei näin edellytetä että ositus tehdään kuoleman johdosta. Käytetty terminologia lakitekstissä siten vastaa tältä osin täysin sitä mitä hallituksen esityksessä on todettu tasinkoetuoikeuden ulottuvuudesta.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2001:12 kysymys on ollut tilanteesta, jossa eloonjäänyt puoliso oli osituksessa ilmoittanut vetoavansa oikeuteen olla luovuttamatta omaisuuttaan ensiksi kuolleen perillisille, mutta kun tämä henkilö oli ennen osituksen lainvoimaista ratkaistua kuollut, kyseinen ilmoitus ei ollut enää osituksessa ilmoituksen tehneen yleistestamentinsaajien hyväksi luettava. Kyseinen ratkaisu ei siten koske nyt kysymyksessä olevaa tilannetta, eikä siinä ole kysymys ositusperusteen muuttumisesta siinä mielessä että ratkaisussa kysymys on koko ajan kuoleman johdosta tapahtuvasta osituksesta.

Ratkaisulla on kuitenkin merkitystä tämän asian tulkinnassa paitsi siksi, että siinä on korostettu vahvasti tasinkoetuoikeuden merkitystä henkilökohtaisena lesken suojana myös ennen kaikkea siksi, että siinä on hyväksytty se että vaikka sattumanvarainen seikka eli puolison kuolema kesken osituksen johtaa oikeudelliseen epävarmuuteen se ei kuitenkaan voi syrjäyttää lain esitöistä ilmenevää lain tarkoitusta. Jos asiassa olisi haluttu korostaa prosessuaalista jatkuvuusperiaatetta johdonmukaista olisi ollut katsoa, että lesken tasinkoetuoikeuteen vetoamisen vaikutus olisi tullut jatkua lesken kuoleman jälkeenkin, mutta ratkaisussa on tästä poiketen painotettu tasinkoetuoikeuden henkilökohtaisuutta.

Edellä mainituilla perusteilla ratkaisussa on perusteltua painottaa lesken suojaamisen periaatetta ja tasinkoetuoikeuden henkilökohtaista luonnetta. Kun lesken suojaamisen tarve ensiksi kuolleen oikeudenomistajia kohtaan osituksessa on tosiasiassa sama riippumatta siitä onko ensin tapahtunut avioero vai ei, hallituksen esityksen kannanotto leskeä suojaavan tasinkoetuoikeuden ulottumisesta myös nyt käsillä olevaan tilanteeseen on täysin johdonmukainen ja hyväksyttävä.

Mikään jälkeenpäin tullut lainmuutos ole tehnyt kannanottoa virheelliseksi tai epäloogiseksi.

Avioliittolain 103 § 2 momenttia on siten tulkittava niin, että vaikka puolisot on tuomittu lainvoimaisesti avioeroon ennen kuin heistä toinen kuolee, eloonjääneellä entisellä puolisolla on oikeus vedota tasinkoetuoikeuteen, mikäli lainvoimaista ositusta ei ole ennen kuolemantapausta tehty. Pesänjakajan ratkaisu siitä, että X voi vedota osituksessa oikeuteen olla luovuttamatta omaisuuttaan, on siten hyväksyttävä.

Oikeudenkäyntikulut

— — — — — — — — — — — —

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 5 luku 27 a §
Avioliittolaki 103 § 2

Tuomiolauselma

A:n, B:n ja C:n vaatimukset hylätään.

— — — — — — — — — — — —

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut:
käräjätuomari Juha Lehto

Oikeudenkäynti hovioikeudessa

Valitus

A, B ja C ovat vaatineet, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja hovioikeus määrää, ettei X:llä ole oikeutta vedota avioliittolain 103 §:n 2 momentin tarkoittamaan tasinkoprivilegiin X:n ja Y:n välisessä osituksessa. Lisäksi he ovat vaatineet, että pesänjakajan 8.2.2013 toimittama ositus kumotaan ja palautetaan pesänjakajalle uudelleen toimitettavaksi.

X oli vedonnut osituksessa tasinkoprivilegiin, jonka perusteella hän ei olisi velvollinen suorittamaan tasinkoa Y:n kuolinpesälle. Avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännös tasinkoprivilegista oli kuitenkin säädetty aviopuolison eikä entisen puolison suojaksi. Lain esityöt olivat jättäneet avoimeksi, sovelletaanko säännöstä nyt käsiteltävänä olevan kaltaiseen tilanteeseen. Lain säätämisestä kulunut 40 vuoden aika oli vaikuttanut entisen puolison suojaamisen tarpeeseen suhteessa perillistahoon. Avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännöstä oli kritisoitu oikeuskirjallisuudessa ja valtaosa kirjoittajista oli puoltanut tulkintaa, että säännöstä ei sovellettaisi nyt käsiteltävänä olevan kaltaisessa tapauksessa.

Avioliittolain 103 §:n 2 momenttia oli perusteltua tulkita niin, että säännöstä sovellettiin ainoastaan puolison kuoleman johdosta toimitettavassa osituksessa. Y oli menehtynyt vasta lainvoimaisen avioeron jälkeen, joten ositusperusteena oli ollut avioero eikä avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännöstä tullut soveltaa.

Ositus oli aiheellista palauttaa pesänjakajalle, koska tämä ei ollut selvittänyt sitä, mitä omaisuutta X luovuttaa tasinkona Y:n kuolinpesälle.

Vastaukset

X on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Ositus oli ollut toimittamatta Y:n kuollessa. Avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännös oli sanamuodoltaan tulkinnanvarainen. Lain esitöiden perusteella säännöstä oli tulkittava siten, että X:llä oli oikeus vedota tasinkoprivilegiin. Asiassa oli otettava huomioon, että säännöstä ei ollut muutettu vuosina 1987 ja 1991, jolloin avioliittolakia oli muutettu eräiltä osin.

Z on ilmoittanut, että ei anna asiassa vastausta.

Helsingin hovioikeuden tuomio 17.5.2016

Perustelut

Avioliittolain 103 §:n 2 momentin nojalla osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen, ei eloonjäänyt puoliso ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille.

Avioliittolain 103 §:n 2 momenttia koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että eloonjäänyt puoliso ei tulisi missään tilanteessa olemaan velvollinen siirtämään omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille. Hallituksen esityksen mukaan ehdotetun säännöksen merkitys ei kuitenkaan tulisi rajoittumaan vain niihin tilanteisiin, joissa avioliitto on purkautunut ensiksi kuolleen puolison kuoleman johdosta, vaan eloonjäänyt puoliso tulisi saamaan hyväkseen säännöksen antaman suojan myös silloin, kun puolisot on ennen ensiksi kuolleen puolison kuolemaa tuomittu lainvoimaisesti avioeroon eikä ositusta ole ennen kuolemantapausta saatettu päätökseen (HE 90/1974 s. 60 - 63).

Arvioitaessa vuoden 1974 hallituksen esityksen merkitystä on todettava, että kysymyksessä on verraten pitkään voimassa ollut säännös. Tällä näkökohdalla on merkitystä sikäli, että avioliitto-oikeus on sidoksissa yhteiskunnassa vallitseviin arvostuksiin, jotka voivat muuttua ajan kuluessa. Avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännös ja hallituksen esitys 90/1974 ilmentävät pyrkimystä suojata eloon jäänyttä aviopuolisoa, jota tavoitetta voidaan edelleen pitää yhtenä avioliitto-oikeuden taustalla vaikuttavista arvoista ainakin niissä tilanteissa, joissa avioliitto päättyy toisen aviopuolison kuolemaan.

Vuoden 1974 hallituksen esityksessä todettu kanta lesken tasinkoprivilegin laajuudesta on sittemmin esitetty myös takaisinsaantia konkurssipesään koskevan lakiuudistuksen yleisperusteluissa (HE 102/1990 s. 37). Tuolle kannanotolle ei kuitenkaan voida antaa ratkaisevaa merkitystä, kun avioliittolain 103 §:n 2 momenttia ei ole sovellettavilta osin muutettu.

Korkein oikeus ei ole ottanut kantaa nyt arvioitavana olevaan kysymykseen tasinkoprivilegiä koskevan säännöksen soveltamisalan laajuudesta. Ratkaisu KKO 2001:12 koskee sitä, oliko eloonjääneen puolison ilmoitus avioliittolain 103 §:n 2 momentin mukaiseen tasinkoprivilegiin vetoamisesta voimassa hänen perillistensä hyväksi, kun ositus toimitettiin moitekanteen johdosta uudelleen eloonjääneen puolison kuoltua. Ratkaisu koskee siten erilaista tilannetta hovioikeuden ratkaistavana olevaan asiaan verrattuna.

Avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännöksestä on esitetty oikeuskirjallisuudessa vaihtelevia tulkintoja jo pian sen voimaantulon jälkeen. Aurejärven kannan mukaan avioliittolain 103 §:n 2 momenttia voitaisiin tulkita niin, että jo ositusmenettelyn vireille paneminen estää eloonjäänyttä puolisoa vetoamasta tasinkoprivilegiin (Erkki Aurejärvi: Lesken vapauttaminen tasingon luovuttamisvelvollisuudesta, Lakimies 1978 s. 629 - 632). Savolaisen mukaan avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännöstä taas olisi sovellettava kaikissa sellaisissa tapauksissa, jolloin ositus tulee toimitettavaksi lesken elinaikana ja myös silloin, kun avioliitto on aikaisemmin purkautunut esimerkiksi avioeron johdosta (Matti Savolainen: Lesken asemaa koskevan lainsäädännön siirtymäsäännökset, Defensor Legis 1976 s. 302).

Kannanotot mainittuun tulkintakysymykseen ovat jakaantuneet myös myöhemmässä oikeuskirjallisuudessa. Hallituksen esitykseen viitaten on katsottu, että avioliittolain 103 §:n 2 momenttia on sovellettava silloinkin, kun puolison kuollessa oli vireillä ositustoimitus. Esityösidonnaisen tulkinnan mukaan eloonjäänyt puoliso voisi aina vedota oikeuteensa niissä tapauksissa, joissa ositusta ei ollut ennen kuolemantapausta saatettu päätökseen (Urpo Kangas: Lesken oikeudellinen asema, 1982 s. 72 - 73).

Toisaalla on kannatettu sellaista tulkintaa, että eloonjäänyt puoliso ei voisi vedota tasinkoprivilegiin enää ositusmenettelyn vireillepanon jälkeen (Aulis Aarnio – Markku Helin: Suomen avioliitto-oikeus, 3. uudistettu painos 1992 s. 197).

Avioliittolain 103 §:n 2 momentin säännöksen tavoitteena on osaltaan ollut lesken aseman suojaaminen, mikä ilmenee lainkohtaan liittyvästä vuoden 1974 hallituksen esityksestä. Hallituksen esityksessä on eritelty epäkohtia, joiden poistamiseksi aikaisemmin voimassa ollutta lakia muutettiin siten, että eloonjääneellä puolisolla on oikeus kieltäytyä tasingon maksamisesta kuolleen puolison perillisille.

Hovioikeus toteaa, että lesken suojaamisen tarve korostuu tilanteessa, jossa avioliitto päättyy toisen puolison kuolemaan. Sen sijaan avioliiton päätyttyä lainvoimaiseen avioeroon ei eloonjääneen puolison suojaamiselle ole vastaavaa tarvetta ainakaan silloin, kun puolisoiden toiminta osoittaa pyrkimystä päättää avioliitto ja siihen liittyvät varallisuussuhteet.

Käsiteltävänä olevassa asiassa X:n ja Y:n avioero on tullut vireille 12.8.2010. Heidän välisensä ositus on alkanut 22.10.2010 ainakin sikäli, että tuolloin ositusta toimittamaan on määrätty pesänjakaja. X:n ja Y:n avioero on saanut lainvoiman 12.5.2011, ja Y on kuollut 20.5.2011.

Molempien puolisoiden vielä eläessä ilmeisenä tarkoituksena on ollut päättää avioliitto sekä toimittaa ositus, mitä osoittaa se, että ositusta toimittamaan on määrätty pesänjakaja. Tähän nähden Y:n kuolema ennen osituksen loppuun saattamista on ollut sattumanvarainen seikka. X on vedonnut avioliittolain 103 §:n 2 momentin mukaiseen oikeuteen kieltäytyä tasingon maksamisesta Y:n perillisille. Selvää on, että tätä oikeutta hänellä ei olisi ollut, mikäli ositus olisi ehditty toimittaa loppuun Y:n eläessä.

Vaikka avioliittolain 103 §:n 2 momentin säätämiseen johtanut vuoden 1974 hallituksen esitys tukee sitä vaihtoehtoa, että eloonjääneellä puolisolla on tällaisessakin tilanteessa oikeus kieltäytyä tasingon maksamisesta, sille ei voida antaa tulkinnassa ratkaisevaa merkitystä. Hovioikeus katsoo, että ratkaistavana olevan tapauksen olosuhteissa lesken suojaamisen tarve ei puolla sitä, että aviovarallisuusoikeudellinen pääsääntö, jonka mukaan avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästö jaetaan tasan entisten aviopuolisoiden kesken, olisi sivuutettava.

Edellä mainituin perustein hovioikeus päätyy siihen johtopäätökseen, että X ei voi vedota avioliittolain 103 §:n 2 momentissa tarkoitettuun oikeuteen olla luovuttamatta omaisuuttaan tasinkona ensiksi kuolleen Y:n perillisille.

Oikeudenkäyntikulut

— — — — — — — — — — — —

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio ja pesänjakajan toimittama ositus kumotaan. A, B ja C vapautetaan velvollisuudesta korvata X:n ja Z:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa. Asia palautetaan pesänjakajalle osituksen uudelleen toimittamista varten. Osituksessa on otettava huomioon, että X:llä ei ole oikeutta vedota osituksessa avioliittolain 103 §:n 2 momentissa tarkoitettuun oikeuteen olla luovuttamatta tasinkoa Y:n perillisille.

— — — — — — — — — — — —

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki (eri mieltä)
määräaikainen hovioikeudenneuvos Antti Tapanila
määräaikainen hovioikeudenneuvos Juha Terho

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki:

Hyväksyn käräjäoikeuden tuomion perustelut seuraavin lisäyksin.

Katson, että avioliittolain 103 §:n 2 momentissa käytetty sanamuoto "osituksessa, joka toimitetaan" osoittaa, että säännös on tarkoitettu sovellettavaksi, kunnes ositus on lainvoimainen. Säännös tulee siten sovellettavaksi jo sen sanamuodon perusteella käsillä olevassa tapauksessa, kun ositusta ei ollut ennen kuolemantapausta saatettu päätökseen. Käräjäoikeuden tuomiossa selostetuin tavoin tämä käy nimenomaisesti ilmi myös lain esitöistä (HE 90/1974 vp). Avioliittolain 103 §:n 2 momentti on muutettu viimeksi takaisinsaantia konkurssipesään koskevan lainsäädännön uudistamisen yhteydessä lailla 765/1991. Sama periaate on tuotu esiin tämänkin lain esitöissä (HE 102/1990 vp s. 37), joissa todetaan muun muassa seuraavasti: Jos esimerkiksi vähemmän omistava puoliso kuolee osituksen ollessa vireillä, enemmän omistava puoliso saa avioliittolain voimassa olevan 103 §:n 2 momentin nojalla pitää koko omaisuutensa; jos taas vähemmän omistava puoliso kuolee osituksen tultua jo toimitetuksi, eloonjäänyt puoliso ei voi mitään sille, että hänen suorittamansa tasinko siirtyy kuolleen puolison perillisille. Tasinko-osuuden ulosmitattavuuteen liittyen esityksessä todetaan (s. 38) myös, että esillä olevassa esityksessä omaksuttu periaate merkitsee, että avio-oikeuteen perustuvan varallisuusetuuden ei tule olla myöskään ulosmitattavissa niin kauan kuin tasinkoa ei ole lainvoimaisesti vahvistettu.

Mainitussa hallituksen esityksessä 90/1974 vp käy ilmi, että säännöksen yhtenä oikeuspoliittisena tavoitteena on ollut suojata leskeä. Tavoitetta ei kuitenkaan ole mainittu lakitekstissä, joka ilmaisee vain osituksessa noudatettavan säännön. Näin ollen katson, että säännöksen sovellettavuutta arvioitaessa ei ole ollut tarkoitus ottaa huomioon kunkin tapauksen yksilöllisiä olosuhteita ja arvioida lesken suojan tarvetta hänen taloudellisessa tilanteessaan. Toisenlaista oikeuspoliittista kannanottoa ei sisälly myöskään hallituksen esitykseen 102/1990 eikä 103 §:n 2 momenttia ole tuolloin kysymyksessä nyt olevilta osin myöskään muutettu.

Pysytän käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

— — — — — — — — — — — —

TUUSULAN KÄRÄJÄOIKEUDEN YKSIPUOLINEN TUOMIO JA TUOMIO 6.11.2015 nro 9124

Kantaja
Oy

Vastaaja
A

Kantajan kanne

Kantaja on vaatinut, että vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle:

-------

2. Korkosaatava:
654,00 euroa.
Selite: Kuukausikorko.

-------

4. Kulut:
125,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 24.9.2015 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Nostopalkkio.

-------

Vaatimusten perusteet:
B Oy on myöntänyt vastaajalle 2.000 euron limiittiluoton, josta on maksamatta ja kokonaisuudessaan erääntynyt haastehakemuksessa mainittu määrä. Vastaajalle on lähetetty alkuperäinen lasku sekä maksumuistutuksia ennen kuin luotto on irtisanottu. Saatava on voinut erääntyä erissä ja vaaditut muistutuskulut muodostuvat velkojan lähettämien eräkohtaisten muistutuskirjeiden kuluista. Kaikki luoton korko- ja muut ehdot, sekä KSL 7:9 §:ssä mainitut vakiomuotoiset kuluttajaluottotiedot ovat olleet vastaajan nähtävissä, toistettavissa ja tallennettavissa ennen luoton ottamista. KSL 7:17 a § ei tule sovellettavaksi, koska vastaajalle on myönnetty 2.000 euron luotto ja vastaajalla on ollut myös tosiasiallinen mahdollisuus nostaa koko luotto kerralla. Kaikki kantajan korko- ja kuluvaatimukset perustuvat kirjoitettuun lakiin, eivätkä ne siksi ole hylättävissä miltään osin selvästi perusteettomina. B Oy on siirtänyt saatavansa kaikkine oikeuksineen Oy:lle.
Joustava 19154 Aloituspvm: 7.1.2015 Eräpvm: 21.4.2015

Perintäkuluvaatimukset perustuvat seuraaviin toimenpiteisiin:
21.4.2015 Maksuvaatimus 50,00 euroa
19.2.2015 Muistutuskulut 10,00 euroa
11.5.2015 Maksuvaatimus 25,00 euroa
25.6.2015 Puhelinperintäkulu 5,00 euroa
Oikeudenkäyntikuluvaatimus koostuu sekä palkkiosta että oikeudenkäyntimaksusta 65 euroa.

Kantajan lausuma

Kantaja on käräjäoikeuteen toimittamassaan haastehakemuksen täydennyksessä ilmoittanut, että vastaajalle myönnetyn luoton todellinen vuosikorko on korkeampi kuin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetty. Kantaja ei ole yksilöinyt luoton todellista vuosikorkoa tarkemmin.

Kantajan mukaan kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää ei tule soveltaa asiassa, koska vastaajalle on myönnetty 2.000 euron luotto ja hänellä on ollut tosiasiassa mahdollisuus nostaa ko. summa heti käyttöönsä.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n sanamuodon mukaan säännös tulee sovellettavaksi vain, jos luottoraja on alle 2.000 euroa. Oikeussubjekteilla tulee olla mahdollisuus selvittää tekojensa seurauksen ensisijaisesti juuri lain sanamuodosta. Korkokattoa koskeva säännös on sanamuodoltaan selkeä.

Korkokattosääntely rajoittaa ensisijaisesti omaisuudensuojaa ja elinkeinovapautta. Näitä perusoikeuksia rajoittavan sääntelyn tulee perustuslakivaliokunnan mukaan täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset.

RATKAISU

Tuomiolauselma

Yksipuolinen tuomio

-------

Tuomio

2 ja 4) Vastaaja velvoitetaan kantajan vaatimusten kohdan 2 korkosaatavan ja kohdan 4 nostopalkkion asemesta maksamaan kantajalle:

a) 2.000,00 euron pääomalle vuosikorkoa, jonka määrä on korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä luottoajalla 7.1.2015-21.4.2015;

b) 1.992,62 euron pääomalle viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan 21.4.2015 – 2.9.2015;

c) Pääomalle kohdan a) mukaisesti kertyneelle korkosaatavalle viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan 21.4.2015 lukien.

Kantajan vaatimukset kohdissa 2 ja 4 hylätään tätä enemmälti.

Perustelut

Tuomio

Luottokorko

Korkolakiin tai muualle lainsäädäntöön ei sisälly luottoajalta maksettavia kustannuksia koskevaa korkokattosääntelyä 1.6.2013 voimaan tullutta kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää lukuun ottamatta. Sen mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa. Luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa otetaan koron lisäksi huomioon myös saman luvun 6 §:ssä luetellut luottokustannukset, kuten luottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat kulut ja muut maksut.

Myönnetty luotto on ollut täsmälleen 2.000 euroa eikä se siten kuulu kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n soveltamisalaan. Säännös ilmentää kuitenkin lainsäätäjän selvää pyrkimystä rajoittaa myös tämän suuruisista kuluttajaluotoista perittävän luottokoron määrää (HE 78/2012 vp s. 12). Vähintään 2.000 euron suuruisissa luotoissa luottoriski kasvaa tuntuvasti eikä sen vuoksi ole hallituksen esityksen mukaan ollut oletettavaa, että luotonantajat ryhtyisivät sääntelyn kiertämiseksi myöntämään nykyistä tuntuvasti suurempia luottoja. Tämä lainsäätäjän olettamus on osoittautunut virheelliseksi.

Myöntämällä täsmälleen 2.000 euron tililuoton luotonantaja on kiertämällä kuluttajan suojaksi säädettyä pakottavaa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää saanut aikaan sen, että velallisen luotostaan maksaman juoksevan koron määrää ei ole millään tavalla rajoitettu. Tämä on selvästi lainsäätäjän tahdon vastaista.

Oikeuskäytännössä (Itä-Suomen hovioikeus 5.6.2014 tuomio Nro 381) on katsottu, että täsmälleen 2.000 euron luoton myöntäminen kuluttajalle on kuluttajansuojalain sääntelyn kiertämistä ja lainsäätäjän tahdon vastaista.

Sopimusehtojen arviointi viran puolesta

Harkitessaan käräjäoikeus on ottanut huomioon myös kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:stä ilmenevän periaatteen, jonka mukaan kuluttajan kannalta kohtuutonta ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Myös perintäkulujen osalta on oikeuskäytännössä katsottu, että hyvän perintätavan vastaisuus voidaan pakottavana ja yleisenä oikeusperiaatteena ottaa viran puolesta huomioon, vaikka siihen ei olisi vedottu (esim. Helsingin hovioikeus 2012:15 ja Itä-Suomen hovioikeus 6.5.2014 nro 296).

Johtopäätökset

Käräjäoikeus katsoo, että yhtiön vaatimus luottokoron maksamisesta, siltä osin kun vaatimus ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn enimmäismäärän, on lain tarkoituksen vastainen ja kohtuuton. Koronmaksuvelvollisuuden kohtuuttomuus voidaan ottaa viran puolesta huomioon. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkää kantajan korkovaatimukset tuomiolauselmassa mainittua enemmälti.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjänotaari Jani Pitkänen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO JA YKSIPUOLINEN TUOMIO 13.12.2016 nro 1770

Valitus

Oy on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan kohtien 2 ja 4 osalta ja A velvoitetaan suorittamaan Oy:lle kuukausikorkoa 654 euroa ja nostopalkkiota 125 euroa, joista viimeksi mainitulle määrälle viivästyskorkoa 24.9.2015 lukien.

Käräjäoikeuden ei olisi tullut oma-aloitteisesti tutkia yhtiön vaatimusten kohtuullisuutta, koska A ei ollut vedonnut kohtuuttomuuteen ja luoton myöntäneen B Oy:n (jäljempänä myös B) luottoehdot olivat olleet selkeät ja ymmärrettävät ja täyttäneet lainsäädännön niille asettamat vaatimukset. Luottoon ei tullut soveltaa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää. Korkolain mukaisen koron vaatiminen ei ollut kohtuutonta. Nostopalkkio oli perustunut sopimukseen, eikä sitä voitu sisällyttää korkoon.

Valitukseen vastaaminen

A ei ole vastannut valitukseen.

Valituksen täydennys

Hovioikeus on asian valmistelussa varannut Oy:lle tilaisuuden toimittaa jäljennöksen B Oy:n ja A:n välisestä luottosopimuksesta ehtoineen ja selvityksen koko saatavasta saatavien perinnästä annetun lain 5 a §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti eriteltynä.

Oy on toimittanut pyydetyt tiedot, jotka ovat sisältäneet myös B Oy:n yleiset luottoehdot ja A:lle toimitetut vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot, sekä lausunut asiassa.

Oy on lausumassaan todennut, että luottosopimus oli ollut erittäin selkeä ja täyttänyt lain sille asettamat vaatimukset. Yleiset luottoehdot oli laadittu lain ja hyvän luotonantotavan mukaisesti.

Lausuman antaminen

Hovioikeus on toimittanut Oy:n valituksen täydennyksen liitteineen tiedoksi A:lle, jolle on varattu tilaisuus lausua toimitetusta täydennyksestä. A ei ole antanut lausumaa.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A on 6.12.2014 tehnyt B:n kanssa lainasopimuksen 2.000 euron limiittiluotosta. B on 21.4.2015 irtisanonut lainan A:n laiminlyötyä sopimusvelvoitteensa. B on sittemmin siirtänyt saatavansa Oy:lle (jäljempänä myös yhtiö), ja Oy on nostanut saatavia koskevan kanteen käräjäoikeudessa 2.9.2015. A ei ole vastannut haastehakemukseen. Käräjäoikeus on 6.11.2015 antanut asiassa yksipuolisen tuomion ja tuomion. Käräjäoikeus on muutoin hyväksynyt yhtiön vaatimukset, mutta katsonut tuomiossaan, että vaatimus luottokoron maksamisesta siltä osin kuin vaatimus ylitti kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn enimmäismäärän oli lain tarkoituksen vastainen ja kohtuuton. Käräjäoikeus on edelleen katsonut, että se on voinut ottaa kohtuuttomuuden viran puolesta huomioon. Käräjäoikeus on hylännyt yhtiön korkovaatimukset tuomiolauselmassa mainitun määrän ylittäviltä osin ja nostopalkkiota koskevan vaatimuksen kokonaisuudessaan.

Asiassa on yhtiön valituksen johdosta kysymys ensinnäkin siitä, onko käräjäoikeus voinut omasta aloitteestaan ottaa tutkittavakseen luottokorkoa (yhtiön vaatimus 2) ja nostopalkkiota (vaatimus 4) koskevien sopimusehtojen kohtuullisuuden ja hylätä vaatimukset kohtuuttomaksi katsomiltaan osin. Jos käräjäoikeus on voinut tutkia sopimusehtojen kohtuullisuuden, kysymys on myös siitä, ovatko mainitut sopimusehdot olleet kohtuuttomat.

Sovellettavat säännökset ja tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus

Tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimisvalta ja -velvollisuus on säädetty oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n, 12 luvun 13 §:n ja 24 luvun 3 §:n perusteella suppeaksi, eikä siitä ole kuluttajansuojaa koskevia poikkeuksia.

Lähtökohta on, että vastaajan ollessa passiivinen tuomioistuin voi viran puolesta hylätä vain selvästi perusteettomat vaatimukset. Ellei vastaaja vastaa kanteeseen ja tuo esille sopimusehtojen kohtuuttomuutta, tuomioistuimen toimivaltaan ei ole katsottu kuuluvan, että se voisi viran puolesta ryhtyä tutkimaan kohtuullistamisen edellytyksiä (KKO 2015:60, kohta 11 ja KKO 2015:76, kohta 10).

Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuteen kuluttaja-asioissa vaikuttavat kuitenkin myös Euroopan unionin kuluttajansuojalainsäädäntö, erityisesti kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (KKO 2015:76, kohta 12). Direktiivi koskee sellaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiä sopimusehtoja, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan tällaista sopimusehtoa pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansallisilla tuomioistuimilla on velvollisuus viran puolesta tutkia sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan kuuluvan sopimusehdon kohtuuttomuus, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset seikat ja tosiseikat (KKO 2015:60, kohta 18 ja siinä viitatut unionin tuomioistuimen ratkaisut).

Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Unionin tuomioistuin on katsonut, että kulutusluottoa koskevassa vakiosopimuksessa olevan luottokustannuksia koskevan sopimusehdon kohtuuttomuutta voidaan arvioida vain sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilla edellytyksillä (määräys Pohotovost C-76/10, EU:C:2010:685, kohta 71-73 ja tuomio Caja de Ahorros y Monte de Piedad de Madrid, C-484/08, EU:C:2010:309, kohta 32). Kulutusluottoa koskevassa asiassa luottokustannuksia koskevia ehtoja ei näin ollen voida tutkia viran puolesta, jos luottosopimus on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Hovioikeus katsoo, että myös nostopalkkiota koskevat sopimusehdot ovat luottokustannuksia koskevia ehtoja, koska nostopalkkio on osa luottokustannuksia.

Hovioikeus katsoo, että Oy:n kuukausikorkoa ja nostopalkkiota koskevat vaatimukset ovat olleet niin suuria vaaditun pääoman määrään verrattuna, että ne olisivat antaneet käräjäoikeudelle aiheen ja velvollisuuden edellä todetun perusteella tutkia viran puolesta, oliko B:n laatimiin vakioehtoihin perustunut luottosopimus laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

Sopimusehtojen arviointi

Oy on hovioikeuden pyynnöstä toimittanut sille B:n ja A:n välisen luottosopimuksen sekä siihen liittyvät B:n yleiset luottoehdot ja A:lle toimitetut vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot. Luottosopimuksen mukaan A:n ottaman lainan vuotuinen nimelliskorko on ollut 103,42 prosenttia eli lainan korko kuukausittain on ollut 8,5 prosenttia nostetun luoton määrästä. Lisäksi sopimuksessa on ilmoitettu nostopalkkio, jonka suuruus on ollut 12,5 prosenttia nostettavasta määrästä. Kysymyksessä on ollut luottolimiitti, joka on ollut voimassa toistaiseksi. Todelliseksi vuosikoroksi on ilmoitettu 219,29 prosenttia. Sen laskemisen perusteena on ilmoitettu käytetyn oletusta, että asiakas nostaa kerralla 1.500 euroa ja maksaa sen takaisin minimilyhennyksillä. Lyhennystavasta on todettu, että lainaa on lyhennettävä vähintään 12,5 prosenttia nostetun luoton ja kertyneiden luottokustannusten määrästä tai joka tapauksessa vähintään 150 euroa (minimilyhennys). Jos näin kertyvä summa on vähemmän kuin 150 euroa, asiakkaan on ehtojen mukaan lyhennettävä koko yhteismäärä kerralla. Luottosopimuksen yleisistä ehdoista ilmenee, että minimilyhennys tulee tehdä kuukausittain. Luottosopimuksen mukaan takaisinmaksupäivä on joka kuukauden 5. päivä.

Yleisistä luottoehdoista on ilmennyt lisäksi muun muassa viivästyskorko, joka on ollut korkolain 4 §:n 2 momentin mukainen, sekä maksuviivästyksestä aiheutuvat kulut. B:n A:lle toimittamien vakiomuotoisten eurooppalaisten kuluttajaluottotietojen 2 kohdassa on annettu esimerkki koko luottolimiitin nostamisesta aiheutuvista kokonaiskustannuksista, kun luotto maksetaan takaisin minimilyhennyksin. Maksettava kokonaismäärä on tällöin ollut 4.800 euroa, joka on muodostunut lainapääomasta 2.000 euroa, nostopalkkiosta 250 euroa ja kuukausittaisesta korosta 2.550 euroa.

Hovioikeus katsoo, että luottosopimuksen liitteenä olleista vakiomuotoisista eurooppalaisista kuluttajaluottotiedoista on ilmennyt kuluttajansuojalain 7 luvun 9 §:n 1 momentissa ja kulutusluottosopimuksista annetun direktiivin (2008/48/EY) 5 artiklassa vaaditut tiedot luottokustannuksista. Myös lainan lyhennystapa ja nostopalkkio on esitetty selkeästi luottosopimuksessa ja sen liitteissä. A on voinut arvioida lainan euromääräistä kokonaiskustannusta myös vakiomuotoisten eurooppalaisten kuluttajaluottotietojen lomakkeella annetusta esimerkistä.

Edellä todetuin perustein hovioikeus katsoo, että B:n kulutusluottoehdot on laadittu riittävän selkeästi ja ymmärrettävästi ja että A:lle toimitettu lainasopimus edellä mainittuine liitteineen on tältä osin täyttänyt kuluttajansuojalainsäädännön vähimmäisvaatimukset. Näin ollen käräjäoikeudella ei ole ollut unionin oikeuskäytännöstä johdettavaa oikeutta ja velvollisuutta viran puolesta tutkia luottokustannuksia koskevien ehtojen kohtuullisuutta.

Vaatimusten perusteettomuuden arviointi

Hovioikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n korkokattoa koskevaa säännöstä ei voida säännöksen soveltamisalaa koskevan rajauksen vuoksi soveltaa A:lle myönnettyyn 2.000 euron limiittiluottoon kuten käräjäoikeus on tehnyt. Laissa ei ole myöskään muita luottokorkoa koskevia pakottavia säännöksiä, joiden nojalla Oy:n esittämää korkovaatimusta voitaisiin pitää sillä tavoin ilmeisen perusteettomana, että se voitaisiin hylätä oikeudenkäynnissä, jossa vastaaja on passiivinen.

Johtopäätökset

Koska A ei ole asiassa esittänyt väitettä, että luottokorko tai nostopalkkio olisivat olleet kohtuuttomia, hovioikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että käräjäoikeuden ei olisi tullut viran puolesta tutkia näitä kustannuksia koskevien ehtojen kohtuullisuutta.

A ei ole vastannut asiassa, eikä Oy:n kanne ole osaksikaan selvästi perusteeton. Näin ollen käräjäoikeuden olisi tullut hyväksyä Oy:n kanne kokonaisuudessaan oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaisesti yksipuolisella tuomiolla. A on siten velvoitettava suorittamaan yksipuolisella tuomiolla Oy:lle myös kanteen kohdissa 2 ja 4 vaaditut määrät.

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden yksipuoliseen tuomioon:

A velvoitetaan suorittamaan yksipuolisella tuomiolla Oy:lle käräjäoikeuden yksipuolisessa tuomiossa mainittujen määrien lisäksi:

kohdan 2 kuukausikorko 654 euroa ja

kohdan 4 kulut 125 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 24.9.2015 lukien.

Muilta osin käräjäoikeuden yksipuolista tuomiota ei muuteta.

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

-------

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Risto Niemiluoto
hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko
määräaikainen hovioikeudenneuvos Kristina Isaksson
Esittelijä: asessori Hanna Laine

Ratkaisu on yksimielinen.

A oli seurannut B:tä, tavoittanut tämän ja yrittänyt lukuisia kertoja ottaa tähän yhteyttä puhelimitse, tekstiviestitse ja sähköpostitse sekä toimittanut tälle kukkia ja kortteja. B ei ollut vastannut yhteydenottoyrityksiin. B oli puoli vuotta aiemmin päättänyt sähköpostiviestillä A:n ja B:n vuosia kestäneen parisuhteen. Syytteen teonkuvauksessa mainitut teot oli tehty viiden vuorokauden aikana. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei syytteen teonkuvauksessa kuvattu menettely täyttänyt vainoamisen tunnusmerkistöä.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 22.4.2015

Vastaaja
A

Asianomistaja
B

Asia
Vainoaminen

Syyttäjän rangaistusvaatimus
1. Vainoaminen
5500/R/0008536/15
Rikoslaki 25 luku 7a §

09.02.2015 - 13.02.2015 Helsinki

A on toistuvasti ottamalla yhteyttä ja yrittämällä tavata sekä muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainonnut B:tä siten, että se on ollut omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta.

A on odottamatta tullut Suomeen tapaamaan B:tä, joka oli syksyllä 2014 ilmoittanut A:lle, ettei halua olla tähän yhteydessä. Suomessa A on löytänyt työpaikalleen matkalla olleen B:n 9.2.2015, tavoitellut tätä sen jälkeen puhelimella, lähettänyt tälle runsaasti viestejä sähköpostilla ja tekstiviesteinä sekä vienyt kortteja ja ruusuja B:n työpaikalle. A on selvitettyään B:n kotiosoitteen käynyt siellä useasti. B:n kotiosoitteessa A on laittanut postiluukusta asuntoon ja jättänyt asunnon ulkopuolelle B:lle osoitettuja viestejä.

A:n menettelyn johdosta B on joutunut oleskelemaan tuttaviensa luona ja tekemään etätöitä pyrkiessään välttelemään A:ta.

Vastaus

A on kiistänyt syytteen sekä pyytänyt sen hylkäämistä.

A on katsonut, ettei kysymys ole ollut vainoamisesta, vaan suhteen loppumisesta kesällä 2014 tekstiviestillä, minkä johdosta A oli tullut Suomeen tavatakseen B:n. B oli myös estänyt A:n yhteydenotot sähköisessä viestinnässä. A on kertonut, että Suomessa ollessaan hän oli lähettänyt B:lle viestejä sekä ruusuja. Kun A oli selvittänyt B:n osoitteen, oli A käynyt siellä kolme kertaa eikä hänelle oltu avattu ovea.

Todistelu

Henkilötodistelu

1. Asianomistaja B
2. Vastaaja A

Kirjalliset todisteet

Vastaaja
1. B:n vastaajalle sekä poliisille toimitettu sähköpostiviesti 21.8.2014

Tuomion perustelut

Asiassa on ollut lähinnä kysymys siitä, täyttääkö syytteen mukainen teonkuvaus vainoamisen tunnusmerkistön. Tapahtumainkulun osalta asiassa on ollut vain vähäisiltä osin riitaa koskien teonkuvauksessa mainittujen puhelinsoittojen määrää sekä sitä seikkaa, onko A käynyt B:n työpaikalla kerran vai kaksi kertaa eräänä päivänä.

Vainoamisen tekotapatunnusmerkistön täyttyminen

Yksi vainoamisen mahdollinen tekotapa on yhteyden ottaminen (HE 19/2013 vp s. 51).

B ja A ovat molemmat heitä todistelutarkoituksessa kuultaessa kertoneet, että A on tavannut työpaikalleen matkalla olevan B:n 9.2.2015 ja käynyt B:n kanssa kahvilassa keskustelun, jonka pituus on ollut väliltä 45 minuuttia ja 2 tuntia, ja jonka jälkeen A on saattanut B:n tämän työpaikalle.

Tämän jälkeistä aikaa koskien B on kertonut, että A on tavoitellut B:tä puhelimitse ainakin 10 kertaa, lähettänyt tälle noin kymmenen sähköpostiviestiä ja noin viisi tekstiviestiä. B:n kertoman mukaan A on lisäksi käynyt B:n työpaikalla kaksi kertaa ensimmäisenä päivänä ja kerran molempina seuraavista päivistä jättäen sinne B:lle toimitettavaksi kortteja ja ruusuja. A on B:n kertoman mukaan myös selvittänyt B:n kotiosoitteen ja viettänyt kyseisen kerrostalon edessä kolme iltaa jättäen B:lle lappuja talon etuovessa olevan luukun kautta, joista viesteistä naapuri oli toimittanut osan B:n asuntoon postiluukun kautta.

A on puolestaan kertonut kahvilatapaamisen jälkeistä aikaa koskien, että hän on soittanut B:lle useammin kuin kerran syytteen tarkoittamana aikana, mutta hän ei muista soittojen tarkkaa määrää. A on kertonut muistikuvakseen, että hän on lähettänyt B:lle noin viisi tekstiviestiä ja noin kymmenen sähköpostia, joista sähköpostit hän on lähettänyt suurimmalta osin 9.5.2015 illan aikana. A on lisäksi kertonut, että hän on selvittänyt Fonectasta B:n kotiosoitteen ja käynyt B:n kotitalon luona kolmena iltana jättäen kerrostalon ulkoven luukusta B:lle viestejä. A on edelleen kertonut, että hän on käynyt kolmena päivänä B:n työpaikan aulassa ja jättänyt B:lle vietäväksi kukkia ja kortteja tosin kiistäen, että hän olisi toiminut näin kaksi kertaa ensimmäisen päivän aikana.

Asianomistajana olevan henkilön puheille pyrkiminen, soittaminen, viestin jättäminen, kukkien ja lahjojen toimittaminen sekä soittopyynnöt ovat sellaisia toimia, että voivat täyttää vainoamisen tekotapatunnusmerkistön (HE 19/2013 vp s. 51). A:n teot eli yhteydenotot B:hen ovat siis tekotavaltaan sellaisia, että ne voivat täyttää vainoamisrikoksen tekotapatunnusmerkistön.

Vainoamisen tunnusmerkistö edellyttää lisäksi, että tunnusmerkistöön soveltuvia tekoja on useampi ja että tekoja on tehty toistuvasti. A on pyrkinyt ottamaan yhteyttä B:hen kymmeniä kertoja eri tavoilla syytteen tarkoittamien viiden päivän aikana. A on käynyt B:n kotitalon tai työpaikan luona riidattomasti yhteensä kuusi kertaa jättäen tälle viestejä sekä lähettänyt tälle riidattomasti yhteensä noin 15 teksti- tai sähköpostiviestiä. Lisäksi A on riidattomasti soittanut B:lle. Puhelinsoittojen määrän osalta käräjäoikeus pitää asianomistaja B:n kertomusta sinänsä uskottavampana, koska A on tuonut ilmi, että hän ei muista puhelinsoittojen tarkkaa määrää, ja koska B:llä on ollut asianomistajana totuudessapysymisvelvollisuus.

Yhteydenottojen tekotapa on myös huomioitava arvioitaessa tekojen määrää ja toistuvuutta (HE 19/2013 vp s. 51). A on muun muassa yrittänyt ottaa yhteyttä B:n käymällä tämän kotitalon edessä ja tämän työpaikalla, mistä on seurannut, että B on joutunut asumaan hetkellisesti tuttaviensa luona sekä tekemään etätöitä. Yhteydenottojen tekotapa on ollut sellainen, että asianomistaja B:n elämänlaatu on vakavasti häiriintynyt niiden johdosta, ja tästä seurauksena vähäisempikin määrä tekoja riittää täyttämään vainoamisen tunnusmerkistön (HE 19/2013 vp s. 51). A:n yhteydenotot ovat olleet jo riidattomalta määrältään ja toistuvuudeltaan sellaisia, että näidenkin edellytysten osalta vainoamisen tunnusmerkistö täyttyy.

Vainoamisen osatekojen on tapahduttava vastoin kohteen tahtoa. Kohteen nimenomaista kieltoa ei kuitenkaan edellytetä, vaan vastentahtoisuus voidaan päätellä olosuhteista (HE 19/2013 s. 51).

Sekä A ja B ovat molemmat kertoneet, että heidän vuonna 2008 alkanut suhteensa on päättynyt loppukesästä 2014.

B on kertonut ilmoittaneensa A:lle elo-syyskuussa 2014 sähköpostitse, että ei halua olla tekemisissä hänen kanssaan. B:n kertoman mukaan hän ei ole nimenomaisesti sanonut A:lle, että ei halua tavata tätä enää tai kieltänyt A:ta ottamasta yhteyttä häneen. B on edelleen kertonut, että hän ei ole luvannut tavata A:ta uudestaan tämän saattaessa hänet työpaikalleen 9.2.2015. B:n kertoman mukaan hän ei ole tuolloin myöskään sanonut, että ei enää halua tavata A:ta, johtuen A:n tuolloisesta mielentilasta. B on lisäksi kertonut, että hän on jo aikaisemmassa vaiheessa asettanut A:lle eston monissa sosiaalisen median palveluissa.

A on puolestaan kertonut, että B ei ole koskaan nimenomaisesti kieltänyt häntä tapaamasta tätä tai ilmaissut, että A:n ei tule ottaa yhteyttä B:hen millään tavoin. A on lisäksi kertonut, että B ei ole vastannut hänen B:lle lähettämiinsä viesteihin B:n 21.8.2014 lähettämän sähköpostin jälkeen. A on edelleen kertonut, että B on antanut hänelle epäselviä viestejä 9.2.2015 tapahtuneen kahvilatapaamisen jälkeen siitä, haluaako B olla A:han yhteydessä.

B:n 21.8.2014 A:lle lähettämästä sähköpostista (vastaajan kirjallinen todiste 1) ilmenee, että B on halunnut päättää hänen ja A:n välisen suhteen. B on ilmoittanut viestissä, että ei halua nähdä A:ta enää. Viestistä ei ilmene nimenomaista yhteydenottokieltoa.

Käräjäoikeus katsoo, että kun otetaan huomioon A:n ja B:n päättynyt suhde, B:n 21.8.2014 lähettämä sähköposti ja se seikka, että B ei ole vastannut A:n yhteydenottoihin noin puoleen vuoteen syytteen tarkoittamaan aikaan mennessä, asian olosuhteista on pääteltävä, että B ei ole tahtonut A:n ottavan häneen yhteyttä. A:n on lisäksi täytynyt ymmärtää, että B ei tahdo hänen ottavan yhteyttä, koska B ei ole vastannut hänen viesteihinsä noin puoleen vuoteen. A:n yhteydenotot syytteen tarkoittamana aikana ovat näin ollen tapahtuneet vastoin B:n tahtoa.

Oikeudettomuusedellytys

Vainoamisen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää lisäksi, että tekotapatunnusmerkistön mukaiset toistuvat teot ovat oikeudettomia (HE 19/2013 vp s. 52).

Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella olisi syytä katsoa, että A:n yhteydenottoihin B:hen olisi ollut perusteltu syy.

Abstraktia vaaraa koskeva edellytys

Vainoamisen tunnusmerkistö edellyttää lopuksi, että tekotapatunnusmerkistön mukaiset toistuvat teot ovat omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Pelon tai ahdistuksen tulee olla kyseisen menettelyn tyypillinen seuraus (HE 19/2013 vp s. 52).

A on oman kertomuksensa ja B:n kertomuksen mukaan käynyt B:n kotitalon edessä ja B:n työpaikalla useampaan kertaan syytteen tarkoittamana aikana. Kyseiset tekotavat voidaan katsoa sellaisiksi, että ne tyypillisesti aiheuttavat asianomistajassa pelkoa tai ahdistusta.

B on kertonut joutuneensa asumaan hetkellisesti tuttaviensa luona sekä tekemään etätöitä A:n yhteydenotoista johtuen, ja olleensa varuillaan liikkuessaan kaupungilla. B on kertonut palanneensa takaisin asuntoonsa vasta viikonlopuksi, kun hänen äitinsä on tullut käymään hänen luonaan. B on kertonut, että hän on kokenut tilanteen ahdistavana ja pelottavana, ja että hän on päätynyt hakemaan lähestymiskieltoa A:lle. B on kertonut lähestymiskieltoasian jääneen sillensä, kun A on palannut Iso-Britanniaan.

B on nuori nainen, jolle A:n teot ovat erityisesti olleet omiaan aiheuttamaan pelkoa tai vähintäänkin ahdistusta, kun otetaan huomioon B:n ja A:n aikaisempi suhde ja sen päättyminen sekä A:n yhteydenottojen tekotapa.

Yllä mainituilla perusteilla vainoamisen tunnusmerkistö täyttyy asiassa.

Syyksilukeminen

Vastaaja A on syyllistynyt siihen vainoamiseen, josta syyttäjä on vaatinut hänelle rangaistusta.

Rangaistusseuraamukset (sakko)

Vastaajan syyksi luetusta teosta on seurauksena sakkorangaistus.

-----------

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Syyksi luettu rikos

1. Vainoaminen
9.2.2015 - 13.2.2015
Rikoslaki 25 luku 7a §

Rangaistusseuraamukset

Sakko
60 päiväsakkoa á 6 euroa = 360 euroa
Rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla tehtävä vähennys 9 päiväsakkoa.
Vapaudenmenetysaika 13. - 15.2.2015
Suoritettavaksi jää 51 päiväsakkoa á 6 euroa = 306 euroa.

---------

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet:

käräjänotaari Heidi Paananen ja lautamiehet

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 5.12.2016

Asia
Vainoaminen

Valittaja
A

Vastapuoli
Syyttäjä

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on 13.10.2015 myönnetty jatkokäsittelylupa.

Pääkäsittely on toimitettu 24.8.2016.

Valitus

A on vaatinut, että syyte hylätään. Toissijaisesti A on vaatinut, että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta tunnusmerkistöerehdyksen vuoksi tai että rangaistus ainakin alennetaan korkeintaan kymmeneksi päiväsakoksi. Lisäksi A on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa yhteensä 1.000 eurolla.

A ei ollut vainonnut B:tä. A oli halunnut tavata B:n keskustellakseen tämän kanssa heidän parisuhteensa päättymisestä ja saadakseen omaisuuttaan takaisin B:ltä. B oli suostunut oma-aloitteisesti kahvilatapaamiseen A:n kanssa, kun A oli tavoittanut hänet. B ei ollut kieltänyt A:n yhteydenottoja eikä A:lla ollut ollut B:n toiminnan vuoksi syytä olettaa, että yhteydenotot olisivat olleet B:n tahdon vastaisia. A:n yhteydenotoissa ei ollut ollut mitään epäasiallista, loukkaavaa tai uhkaavaa. Yhteydenottojen määrä ei ollut ollut suuri, ja kyse oli ollut vain muutaman vuorokauden pituisesta ajanjaksosta. A ei ollut ollut tietoinen siitä, että hänen toimintansa voisi olla rikosoikeudellisesti moitittavaa.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevään kirjalliseen todisteeseen. A on vedonnut lisäksi uutena kirjallisena todisteena 13.11.2014 päivättyyn lääkärinlausuntoon. Syyttäjä on vedonnut lisäksi uusina kirjallisina todisteina kuvakaappauksiin B:n matkapuhelimesta ja sähköpostista sekä Thames Valley Policen kirjauksiin liittyen 18.9.2014 ja 16.12.2014 tehtyihin ilmoituksiin.

Pääkäsittelyssä on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, todistajana B:tä sekä uutena todistajana C:tä, jota on kuultu puhelimitse.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko A syyllistynyt syytteen mukaisella menettelyllään 9. - 13.2.2015 Helsingissä B:hen kohdistuneeseen rikoslain 25 luvun 7a §:ssä tarkoitettuun vainoamiseen.

Rangaistussäännös ja sen esityöt

Rikoslain 25 luvun 7a §:n mukaan joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta, vainoamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 19/2013 vp s. 50 - 52) todetaan, että vainoamisen tunnusmerkistö koostuu tekotapoja koskevista tunnusmerkeistä, oikeudettomuusedellytyksestä ja abstraktia vaaraa koskevasta edellytyksestä. Tunnusmerkistön mukainen seuraaminen tarkoittaa fyysistä seuraamista. Yhteydenotossa on kyse tekijän kommunikaatiosta kohteen suuntaan. Yhteyden ottaminen voi tapahtua menemällä kohteen luokse, soittamalla tai lähettämällä viestejä. Jos henkilö pääsee puheisiin vainottavan kanssa, kyse on yhteydenotosta. Tekijän näkökulmasta erilaiset huomionosoituksetkin voivat merkitä tunnusmerkin toteuttavaa yhteydenottoa, ja yhteydenotto voi tapahtua myös välikäden kautta.

Vainoamisen osatekojen tulee tapahtua vastoin kohteen tahtoa. Kohdehenkilö voi tehdä selväksi, että yhteydenotot eivät ole toivottuja. Nimenomaista kieltoa ei kuitenkaan edellytetä.

Vainoamisessa on olennaista se, että kyseessä ei ole yksittäinen rikollinen teko, vaan osateoista muodostuva henkilön elämänlaatua vakavasti häiritsevä tila, joka voi muodostua erittäin pelottavaksi ja ahdistavaksi ja hänen elämäänsä hallitsevaksi. Tekotapatunnusmerkeissä kuvatut teot eivät ainoaksi ja yksittäiseksi jäädessään yleensä aiheuta tällaista tilaa. Merkitystä on sillä, minkä tyyppisistä teoista konkreettisesti on kyse, kuinka monta niitä on ja mikä on niiden ajallinen suhde toisiinsa. Jos teko yksittäisenä on vähämerkityksinen, niitä voidaan edellyttää olevan useampia kuin jos kyse on teoista, jotka yksittäisinäkin ovat omiaan herättämään kohteessa ahdistusta ja varsinkin pelkoa. Muodostaakseen vainoamisen osatekojen täytyy muodostaa yhtenäinen kokonaisuus. Yleistä säännöstä siitä, kuinka etäällä osateot voivat ajallisesti olla, ei voida asettaa.

Toistuvien tekojen on oltava omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Pelon tai ahdistuksen on oltava tuollaisen menettelyn tyypillinen seuraus.

Vainoamisen tunnusmerkistön toteuttavan menettelyn tulee olla oikeudetonta. Vainoaminen edellyttää tahallisuutta. Tahallisuuden sisältö määräytyy sitä koskevien yleisten sääntöjen mukaisesti.

Asiassa esitetty näyttö

B ja A ovat olennaisilta ja asian ratkaisemiseen vaikuttavilta osin kertoneet kuten käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu.

B on lisäksi kertonut, että A oli koko vuoden 2014 syksyn ajan yrittänyt ottaa yhteyttä B:hen. B oli "blokannut" A:n sosiaalisessa mediassa, mutta hän ei ollut pystynyt estämään A:n sähköpostiviestejä. B oli loppuvuodesta 2014 tehnyt Oxfordissa poliisille kaksi ilmoitusta A:sta, ja A oli saanut kaksi varoitusta poliisilta. A ja B olivat kerran useita vuosia aiemmin eronneet ja palanneet suhteeseen A:n "piiritettyä" B:tä. B oli kahvilatapaamisessa 9.2.2015 sanonut, että hän voi ehkä tavata A:n myöhemmin, koska hän oli pelännyt, että A olisi muuten tehnyt jotain itselleen. B oli sanonut myös, että A voisi kirjoittaa hänelle, koska tällä oli ollut vaikea ilmaista itseään.

A on lisäksi kertonut, että B ei ollut vastannut hänen yhteydenottoihinsa 21.8.2014 lähettämänsä sähköpostiviestin jälkeen. A ei ollut tiennyt, että B oli tehnyt hänestä loppuvuodesta 2014 kaksi ilmoitusta Oxfordin poliisille. Hän oli saanut yhden kirjeen poliisilta. Häntä ei oltu missään vaiheessa pidätetty tai kuulusteltu, ja poliisin mukaan A oli itse saattanut olla uhri asiassa. A ja B olivat kerran useita vuosia aiemmin eronneet ja palanneet yhteen A:n "piiritettyä" B:tä. A oli tavoitettuaan B:n Suomessa 9.2.2015 sanonut B:lle haluavansa puhua tämän kanssa siten, että B voisi valita ajan ja paikan. B oli tuolloin ilmoittanut, että he voisivat puhua saman tien, ja he olivat menneet kahvilaan. Kahvilatapaamisen yhteydessä B oli pyytänyt anteeksi Oxfordin tapahtumia ja luvannut tavata A:n myöhemmin sekä antanut suukon A:n poskelle, kun A oli saattanut B:n tämän työpaikalle. A ei ollut ottanut yhteyttä B:hen enää lähdettyään Suomesta 13.2.2015 jälkeen.

C on kertonut, että hänellä tai A:lla ei ollut ollut tietoa siitä, että B oli tehnyt loppuvuodesta 2014 kaksi ilmoitusta Oxfordin poliisille A:sta. B oli yrittänyt lavastaa A:n rikolliseksi Oxfordissa.

Näytön arviointi

Hovioikeus katsoo selvitetyksi, että A on 9.2.2015 Suomeen tultuaan tavoittanut työpaikalleen matkalla olleen B:n. A ja B ovat keskustelleet kahvilassa muutaman tunnin, minkä jälkeen A on saattanut B:n työpaikalleen. A on tämän jälkeen useita kertoja yrittänyt tavoittaa B:n puhelimitse sekä tekstiviestejä ja sähköposteja lähettämällä. A on myös käynyt B:n oven takana jättäen viestejä sekä B:n työpaikan aulassa jättäen kukkia ja kortteja edelleen B:lle toimitettavaksi. A on 13.2.2015 poistunut Suomesta.

Johtopäätökset

Hovioikeus katsoo, että A:n menettely B:n seuraamisineen ja yhteydenottoineen ja yhteydenottoyrityksineen sinänsä täyttää vainoamisen tunnusmerkistön edellyttämän tekotavan.

Vainoamisen osatekojen on kuitenkin tullut tapahtua vastoin kohteen tahtoa. Tämän arvioinnissa on toisaalta otettava huomioon, että B oli jo 21.8.2014 lähettänyt A:lle sähköpostiviestin, jolla hän oli päättänyt heidän noin kuusi vuotta kestäneen suhteensa. A oli tämän jälkeen useita kertoja ottanut B:hen yhteyttä ilman, että B olisi vastannut yhteydenottoihin. B oli edelleen loppuvuonna 2014 tehnyt Oxfordin poliisille kaksi ilmoitusta A:n menettelystä. A oli tullut tietoiseksi ainakin toisesta ilmoituksesta.

Toisaalta on otettava huomioon, että B on suostunut tapaamaan A:n kahvilassa 9.2.2015, ja hän oli tuolloin kertomansa mukaan sanonut A:lle voivansa ehkä tavata tätä myöhemmin. B oli myös sanonut A:n voivan kirjoittaa hänelle. Syytteen teonkuvauksessa mainitut A:n yhteydenotot ovat ajoittuneet suurelta osin heti kahvilatapaamisen jälkeiseen aikaan, jolloin A on perustellusti saattanut olla siinä käsityksessä, että B suostuu keskustelemaan hänen kanssaan. A:n yhteydenottojen taustalla oli ollut pitkäaikaisen parisuhteen päättyminen eikä A:lla ollut ollut mahdollisuutta aiemmin keskustella B:n kanssa asiasta.

Syytteen teonkuvauksessa kuvatut A:n yhteydenotot ovat tapahtuneet lyhyen ajan sisällä, ja ne ovat muodostaneet yhtenäisen kokonaisuuden. Hovioikeus katsoo, ettei A:n menettely syytteessä mainitun tekoajan lyhyt kesto ja A:n tekojen laatu huomioon ottaen ole ollut vainoamisen edellyttämällä tavalla toistuvaa. Edellä mainitusta syystä hovioikeus katsoo, ettei A:n syytteessä kuvattu menettely sellaisenaan ole ollut omiaan aiheuttamaan B:lle sellaista vakavasti häiritsevää tilaa, joka olisi muodostunut erittäin pelottavaksi tai ahdistavaksi ja hänen elämäänsä hallitsevaksi.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, ettei syytteen teonkuvauksessa kuvattu menettely täytä vainoamisen tunnusmerkistöä. Syyte vainoamisesta on hylättävä ja A vapautettava hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

Oikeudenkäyntikulut

Koska A:han kohdistettu syyte on hylätty, valtio on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. A:n esittämä vaatimus on koostunut matka- ja majoituskuluista, joiden määrää hovioikeus pitää kohtuullisena.

----------

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätty syyte

1. Vainoaminen 9.2.2015 - 13.2.2015

A vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.Oikeudenkäyntiä hovioikeudessa koskevat lausunnot:

-------------

Valtio velvoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin nojalla korvaamaan A:lle hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa yhteensä 1.000 eurolla.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet:

hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko
hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko
määräaikainen hovioikeudenneuvos Caritha Aspelin

Valmistelija: viskaali Riina Hero

Ratkaisu oli yksimielinen.

A oli ollut Suomessa vapautensa menettäneenä 18.2.2013-6.9.2013 Venäjän federaation etsintäkuulutuksen ja sitä seuranneen virallisen luovutuspyynnön perusteella. Korkeimman oikeuden 18.6.2013 antaman lausunnon mukaan A:n luovuttamiseen Venäjälle voitiin suostua. Venäjän federaation pääsyyttäjänvirasto oli 17.9.2013 toimittanut oikeusministeriöön pyynnön A:n kirjallisen hyväksynnän saamiseksi armahdukselle, johon A oli antanut hyväksyntänsä 20.9.2013. Oikeusministeriö oli 24.10.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n luovuttamista koskevan pyynnön. Vantaan käräjäoikeus oli 6.9.2013 määrännyt A:n vapautettavaksi. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinto oli 13.12.2013 antanut päätöksen, jossa oli määrätty A:ta koskevan rikosasian ja -tutkinnan lopettamisesta.

Asiassa oli kysymys siitä, täyttyvätkö asiassa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä SyyttKorvL) mukaiset korvauksen saamisen edellytykset.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Kanne

A vaati, että valtio velvoitetaan korvaamaan kantajalle perusteettomasta vapaudenmenetyksestä aiheutuneina vahinkoina kärsimyksestä 64.300 euroa ja ansionmenetyksestä 114.940,35 euroa sekä korvausta erinäisistä muista kuluista.

Venäjän Federaation luovutuspyynnön perusteena ollut esitutkinta oli lopetettu syytettä nostamatta tai syyte oli ainakin jätetty sikseen, joten kantajalla oli oikeus korvaukseen.

Oikeusministeriö hylkäsi kantajaa koskevan Venäjän federaation luovuttamispyynnön, joten kantajan vapaudenmenetys oli ollut perusteetonta. Kantajan säilössäpito luovuttamisen turvaamiseksi oli ollut perusteetonta, koska häntä ei ollut luovutettu Venäjän federaatioon.

Luovuttamispyynnön perusteena ollut kantajaan kohdistuva rikostutkinta Venäjällä päättyi tutkinnan ja syytteen lopettamiseen, joten kantaja oli ollut Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tunnustetun rikosoikeudellisen syyttömyysolettama huomioon ottaen syytön siihen rikokseen, jota koskevan epäilyn johdosta hänen luovuttamistaan Venäjän federaatioon oli vaadittu.

Kantajan säilössä pitäminen oli ollut Suomen viranomaisten päätösvallassa ja perustunut yksinomaan Keskusrikospoliisin ja Vantaan käräjäoikeuden päätöksiin. Tämän johdosta Suomen valtio oli vastuussa vapaudenmenetyksen aiheuttamista vahingoista.

Vantaan käräjäoikeus oli päätöksessään 25.7.2013 pitänyt luovuttamisen varmistamista niin tärkeänä, ettei ollut katsonut aiheelliseksi ratkaista vapauden menetyksen edellytyksiä kohtuullisuusnäkökohtien perusteella säilössäpidon kestosta ja pitkästä odotettavissa olevasta kestosta riippumatta. Säilössäpidon kesto oli ollut kohtuuton.

Vastaus

Valtio kiisti kanteen ja vaati, että se hylätään.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa Venäjän federaation duuma teki 2.7.2013 päätöksen, jonka nojalla tiettyjen rikosepäilyjen tutkinta lopetettiin. Päätöksen soveltaminen yksittäistapaukseen edellytti, että tutkinnan tai menettelyn kohteena oleva henkilö hyväksyi armahduksen. A oli hyväksynyt armahduksen 20.9.2013. A:ta ei ollut todettu syyttömäksi tekoon, jonka vuoksi hänen luovutustaan oli pyydetty. Hyväksymällä armahduksen hän samalla hyväksyi syyttömyysolettaman poistumisen.

Kuten Valtiokonttorin päätöksessä oli todettu, A:n armahtaminen oli verrattavissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 §:ssä ja 8 §:ssä säädettyyn syyksi lukevaan syyttämättäjättämiseen, jossa samalla vahvistettiin rikoksesta epäillyn henkilön syyllisyys epäiltyyn rikokseen.

Venäjän rikosprosessikoodeksin ja duuman päätöksen mukaan rikosoikeudellisen menettelyn päättäminen armahdusta koskevan säädöksen perusteella ei tarkoittanut sitä, että rikoksesta epäilty samalla todettaisiin syyttömäksi rikokseen. Armahduksen myöntämisen ehtona oli myös se, että armahdusta pyytänyt oli korvannut tekojensa aiheuttamat seuraukset. Vastaajan käsityksen mukaan ne osoittivat duuman päätökseen perustuneen armahduksen oikeudellisen luonteen. Armahdus vaikutti tapauksissa, joihin sitä sovellettiin, vain tutkinnan lopettamiseen tai rangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttämiseen. Se ei poistanut vahingonkorvausvelvollisuutta. Jos ei suostunut pyytämään armahduksen soveltamista itseensä, asian tutkinta olisi jatkunut.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 5.1.2016

Kantaja on perustanut korvausvaatimuksensa siihen, että luovutuspyynnön perusteena ollut esitutkinta on lopetettu syytettä nostamatta tai ainakin syyte on jätetty siksensä. Kantaja on myös katsonut, että vapaudenmenetys on ollut perusteeton koska oikeusministeriö on hylännyt luovutuspyynnön. Lisäksi kantaja on vedonnut ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdan syyttömyysolettamaan.

Vastaaja on kiistämisensä tueksi vedonnut siihen, että kantaja on armahdettu ja että armahdus on oikeusvaikutuksiltaan rinnastettava (suomalaiseen) syyksilukevaan syyttämättäjättämispäätökseen, jolloin oikeutta korvaukseen valtion varoista ei ole. Lisäksi kantaja on vastaajan mukaan karttanut asian esitutkintaa Venäjällä, jolloin korvaus voidaan jättää maksamatta.

Käräjäoikeus totesi, että Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin 3 luvun 27 artikla ja 18 luvun 133 artikla sekä valtioduuman päätökset 2.7.2013 armahduksesta ja armahduksen soveltamisesta viittasivat siihen, että armahduksessa ei ollut kyse päätöksestä, jossa henkilö todetaan syyttömäksi.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että Suomessa tapahtuvat armahdukset liittyvät jo tuomittuihin henkilöihin. Lähinnä A:n armahdusta muistuttava menettely Suomessa oli syyttäjän tekemä syyksilukeva syyttämättäjättämispäätös (ROL 1 luku 7 § ja 8 §). Syyksilukeva syyttämättäjättämispäätös ei vapauttanut mahdollisesta vahingonkorvauksesta tai menettämisseuraamuksesta, kuten ei A:n saama armahduskaan. Lisäksi syyttäjän oli syyttämättä jätetyn vaatimuksesta saatettava asia tuomioistuimen ratkaistavaksi (aiemmin ROL 1 luku 10 § (13.5.2011/455), nyt ROL 1 luku 9 a § (22.8.2014/670)) aivan kuten venäläisessä armahduksessa oli tilanteessa, jossa rikoksesta epäilty ei armahdusta hyväksynyt. Kun kantajan armahdusta ja suomalaista syyksilukevaa syyttämättäjättämispäätöstä vertailtiin, niillä oli niin paljon yhtymäkohtia, että päätösten oikeusvaikutuksia voitiin pitää identtisinä. Ainoana erona oli se, syyttämättäjättämispäätös ei edellytänyt mitään etukäteishyväksyntää henkilöltä, jota päätös koski. Tätä eroa ei voitu kuitenkaan pitää merkityksellisenä asiassa. Näin ollen käräjäoikeus hyväksyi väitteen siitä, että A:n armahdusta oli pidettävä Suomessa tehtyä syyksilukevaa syyttämättäjättämispäätöstä vastaavana ratkaisuna.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että ainoana kannetta tukevana seikkana oli pidettävä 26.5.2014 annettua oikeusministeriön lausuntoa valtiokonttorille. Kyseisessä lausunnossa oikeusministeriö oli lausunut käsityksenään, että armahduksen hyväksyminen ei edellyttänyt sitä, että A myöntäisi syyllisyytensä hänen syykseen väitettyihin rikoksiin. Käräjäoikeus totesi, että muodollisesti näin olikin. Armahduksen oikeusvaikutukset tulivatkin suoraan Venäjän Federaation lainsäädännöstä sekä 2.7.2013 tehdystä valtioduuman päätöksestä, sen soveltamista koskevasta päätöksestä ja A:ta henkilökohtaisesti koskeneesta armahduspäätöksestä.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että A:ta ei ole myöskään todettu syyttömäksi siihen tekoon, jonka vuoksi hänen luovuttamistaan oli pyydetty. Päinvastoin hyväksymällä armahduksen oli A käräjäoikeuden käsityksen mukaan myös hyväksynyt syyttömyysolettaman poistumisen. A olisi vaihtoehtoisesti voinut kieltäytyä armahduksesta, jolloin asia olisi tutkitti tavanomaisessa järjestyksessä. Myös 13.12.2013 annetusta armahduspäätöksestä olisi ollut mahdollista valittaa. Kaikesta edellä kerrotusta käräjäoikeus teki sen johtopäätöksen, että A ei ollut pidetty säilössä syyttömästi SyytkorvLn tarkoittamalla tavalla. Näin ollen hänellä ei myöskään ollut oikeutta korvaukseen vapaudenmenetysajaltaan (KKO 2005:129).

Käräjäoikeus totesi myös, että oikeusministeriön 24.10.2013 päätöksellä olla luovuttamatta A Venäjälle ei ollut merkitystä asiassa, koska kyseisessä päätöksessä ei otettu kantaa A:n syyllisyyteen tai syyttömyyteen (eikä päätöksessä käräjäoikeuden käsityksen mukaan tällaiseen asiaan olisi edes voitu ottaa kantaa). Kyseinen päätös oli perustunut oikeusministeriön (sinänsä oikeaan) käsitykseen siitä, että A:n menettelyyn kohdistettu tutkinta ei tulisi enää johtamaan rikosoikeudenkäyntiin häntä vastaan. Tämä kanta taas oli perustunut siihen, että A oli jo tuossa vaiheessa hyväksynyt armahduksen vaikka itse lopullista armahduspäätöstä ei ollut vielä tullutkaan.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että A oli karttanut esitutkintaa Venäjällä. Tämä karttaminen oli lopulta aiheuttanut sen, että A:sta oli annettu kansainvälinen etsintäkuulutus. Korkein oikeus oli 18.6.2013 antamassaan lausunnossaan katsonut, että A voitiin luovuttaa Venäjälle, eikä luovuttaminen ollut inhimillisesti arvioituna kohtuutonta. Näin ollen käräjäoikeus katsoi, että A:n esitutkinnan karttaminen ei ollut ollut SyytKorvL:n 2 §:ssä säädetyin tavoin anteeksiannettavaa.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Janne Pitkävirta.

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

A:lle myönnettiin jatkokäsittelylupa.

A vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomiossa selostettu kanne hyväksytään.

A oli ollut syyttömästi säilöön otettuna 18.2.-6.9.2013, koska oikeusministeriö oli 24.10.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt pyynnön A:n luovuttamisesta Venäjälle. Venäjän federaation luovutuspyynnön perusteena olleen rikoksen esitutkinta oli lopetettu syytettä nostamatta tai syyte oli ainakin jätetty sikseen. Oikeuskäytännön mukaan A:lla oli oikeus korvaukseen paitsi silloin kun luovutusvaatimuksen perusteena ollut syyte hylättiin valtiossa, jonne hänet oli vaadittu luovutettavaksi myös silloin kun henkilöä ei lopulta luovuteta siihen valtioon, johon luovuttamista oli pyydetty. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinnon päätös tutkinnan lopettamisesta oli luonteeltaan esitutkintaviranomaisen päätös, eikä sitä siten voitu rinnastaa syyttäjän tekemään päätökseen.

Syyttömyysolettama ei ollut kumoutunut, kun A oli hyväksynyt armahduksen, eikä A:n näin ollen ollut todettu syyllistyneen Venäjällä luovuttamispyynnön perusteena olleeseen rikokseen. Turvallisuuspalveluhallinnon päätöksessä lopettaa A:han kohdistunut esitutkinta kysymys ei ollut syyksilukevaan syyttämättä jättämispäätökseen rinnastuvasta päätöksestä. A oli lisäksi suostunut armahduksen soveltamiseen olosuhteissa, joiden vallitessa hänen ei voitu katsoa hyväksyneen syyttömyysolettaman poistumista. A oli hakenut Suomesta turvapaikkaa, koska hän oli pelännyt Venäjälle luovuttamisen vaarantavan hänen henkensä ja fyysisen turvallisuutensa. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, miten syyllisyyskysymys olisi ratkaistu Venäjällä, mikäli A ei olisi hyväksynyt armahdustaan.

A ei ollut karttanut esitutkintaa. A oli poistunut Venäjältä vapaasti viranomaisten estämättä virallisen rajanylityspaikan kautta. Pelkästään valtion alueelta poistumisen tai kansainvälisestä etsintäkuulutuksen perusteella ei voitu päätellä, että A olisi karttanut esitutkintaa. Poistumisen syynä oli ollut A:han kohdistuneet uhkaukset Venäjän turvallisuuspalvelun taholta. Kanadan kansalaisena hänellä ei myöskään ollut ollut velvollisuutta palata Venäjälle. A:lla oli joka tapauksessa ollut mielenjärkytykseen, erehdykseen tai muuhun sellaiseen syyhyn perustuvat anteeksiannettavat syyt poistua Venäjältä.

Aiheutuneiden kulujen, tulojen ja elatuksen vähentymisen sekä kärsimyksen osalta A on toistanut käräjäoikeuden tuomioon kirjatut korvausvaatimuksensa ja niiden perusteet.

Valtio on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Armahduksessa ei ollut kysymys päätöksestä, jossa henkilö olisi todettu syyttömäksi. Armahduksen hyväksymällä A oli hyväksynyt syyttömyysolettaman poistumisen. Vaihtoehtoisesti A olisi voinut kieltäytyä armahduksesta, jolloin asia olisi tutkittu tavanomaisessa järjestyksessä. Armahduspäätöksestä olisi ollut myös mahdollisuus valittaa.

A oli karttanut esitutkintaa Venäjällä. Hän oli lähtenyt maasta saatuaan vihjeen tulossa olevasta pidätyksestä. Karttaminen aiheutti lopulta sen, että A:sta annettiin kansainvälinen etsintäkuulutus. Esitutkinnan karttamista ei voitu myöskään pitää anteeksiannettavana.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Kysymyksenasettelu

A on ollut Suomessa toimeenpannun säilöönottamisen johdosta Venäjän federaation etsintäkuulutuksen ja virallisen luovutuspyynnön perusteella vapautensa menettäneenä 18.2.-6.9.2013. Korkeimman oikeuden 18.6.2013 antaman lausunnon mukaan A:n luovuttamiseen voitiin suostua. Venäjän federaation pääsyyttäjänvirasto on 17.9.2013 toimittanut oikeusministeriöön pyynnön A:n kirjallisen hyväksynnän saamiseksi armahdukselle, johon A on antanut hyväksyntänsä 20.9.2013. Oikeusministeriö on 24.10.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n luovuttamista koskevan pyynnön. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinto on 13.12.2013 antanut päätöksen, jossa on määrätty A:ta koskevan rikosasian ja -tutkinnan lopettamisesta.

Hovioikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, täyttyvätkö asiassa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaiset korvauksen saamisen edellytykset.

SyyttKorvL:n soveltuminen

SyyttKorvL:n tarkoituksena on, että korvausta maksetaan, kun rikosta tutkittaessa tai tuomiota täytäntöönpantaessa tapahtunut vapaudenmenetys osoittautuu jälkikäteen aiheettomaksi. Laki on säädetty silmällä pitäen Suomessa tapahtuvaa rikostutkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä, mutta lain sanamuoto ei estä sen soveltamista sellaiseenkin tapaukseen, jossa henkilö on Suomessa otettu säilöön rikoksen johdosta toiseen valtioon tapahtuvaa luovuttamista varten.

Oikeuskäytännössä SyyttKorvL:n perusteella korvausta on tuomittu, kun henkilö on otettu viranomaisen pyynnöstä säilöön rikosepäilyyn perustuvaa luovuttamista silmällä pitäen, mutta syyte on sittemmin luovutuspyynnön esittäneessä valtiossa hylätty (KKO 1991:155 ja KKO 2000:1). Hovioikeus pitää mainittujen korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella selvänä, että A:n oikeutta korvaukseen voidaan arvioida SyyttKorvL:n perusteella.

SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen oikeus korvaukseen

SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan vapauden menetyksen johdosta on oikeus saada korvausta, jos esitutkinta lopetetaan nostamatta syytettä.

A:n luovuttamisasian tutkinta on toimitettu Suomessa, jossa luovuttamiselle asetetut edellytykset on tutkittu, mutta luovuttamispyynnön perusteena olevien rikosten esitutkinta on toimitettu Venäjällä. Korkeimman oikeuden 18.6.2013 antaman lausunnon mukaan Venäjän federaation pääsyyttäjänviraston 1.3.2013 päivätyn luovuttamispyynnön ja siihen liitettyjen asiakirjojen mukaan A on määrätty vangittavaksi ja häntä vastaan on nostettu rikossyyte. Myös Venäjän turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksessä 13.12.2013 puhutaan nyt käsiteltävänä olevan luovutuspyynnön perusteena olevan rikosasian osalta "nostetusta rikossyytteestä" ja käytetään ilmaisua "syytettiin". Tästä voidaan päätellä, että esitutkinta kysymyksessä olevassa A:n rikoasiassa ei ole päättynyt syytteen nostamatta jättämiseen. Hovioikeus katsoo, että A:lla ei ole oikeutta korvaukseen SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteella.

SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukainen oikeus korvaukseen

SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan vapauden menetyksen johdosta on oikeus saada korvausta, jos syyte jätetään sikseen tai hylätään.

A:n rikosasian käsittely Venäjällä on päättynyt armahdukseen. Suomessa perustuslain 105 §:ssä säädetty armahdus koskee vain jo rikoksesta tuomittuja henkilöitä, joten Suomen oikeuden mukaisesti armahdetulla henkilöllä ei olisi oikeutta SyytKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun korvaukseen. A:n osalta ratkaisevaa on se, onko armahduspäätöksessä otettu kantaa hänen syyllisyyteensä kyseisessä rikosasiassa.

Asiassa esitetyn Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin 27 artiklan 1 kohdan 3 alakohdan mukaan epäiltyä tai syytettyä koskeva menettely lopetetaan armahduksesta annetun säännöksen perusteella. Artiklan 2 kohdan mukaan rikosoikeudellisen menettelyn päättäminen ei ole tämän artiklan ensimmäisen kohdan 3 alakohdassa esitetyin perustein sallittua, jos epäilty tai syytetty sitä vastustaa. Sellaisessa tapauksessa rikosasiaa koskevaa menettelyä jatketaan.

Hovioikeus katsoo, että Venäjän federaation ja Suomen oikeuden armahdusta ei sellaisenaan voida rinnastaa toisiinsa. Asiassa on siten erikseen arvioitava, oliko Venäjällä annettu armahdus luonteeltaan sellainen, että se on rinnastettavissa SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun oikeuden korvaukseen perustavaan syytteen sikseen jättämiseen tai hylkäämiseen.

Venäjän valtioduuman armahdusta koskevan päätöksen kohdasta 1 ilmenee, että armahduksen edellytyksenä on omaisuuden palauttaminen ja/tai rikoksen uhrille tämän menetyksistä suoritettava korvaus. Valtioduuman armahduspäätöksen soveltamista koskevan päätöksen kohdassa 5 todetaan, että tätä toimenpidettä sovelletaan henkilöihin, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ennen armahduspäätöksen voimaantulopäivää, jotka on tuomittu ja jotka kärsivät rangaistustaan Venäjän federaation alueella. Kohdassa 7 todetaan lisäksi, että armahdusta koskevan päätöksen soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä ei vapauteta hallinnollisista rangaistuksista eikä velvollisuudesta korvata heidän rikollisista toimistaan aiheutuneita vahinkoja. Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin 18 luvun 133 artiklan mukaan epäillyllä tai syytetyllä ei ole rehabilointioikeutta tai oikeutta korvaukseen, mikäli hänet on armahdettu.

Hovioikeus toteaa, että armahdus itsessään viittaa oikeudellisena käsitteenä menettelyyn, jossa henkilön on jo todettu syyllistyneen rikokseen, mutta hänet vapautetaan rangaistuksesta. Edellä selostettujen valtioduuman armahdusta koskevan päätöksen sekä valtioduuman armahduspäätöksen soveltamista koskevan päätöksen ja Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin asianomaisten kohtien ilmaisut rikoksesta suoritettavasta korvauksesta ja syyllistymisestä rikokseen tukevat päätelmää, että A:n armahduksessa ei ole kysymys SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta syytteen sikseen jättämisestä tai hylkäämisestä. Venäjän federaation turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksessä 13.12.2013 tai muustakaan asiassa esitetystä kirjallisesta selvityksestä ei toisaalta myöskään ilmene, että A olisi todettu syyttömäksi luovutuspyynnön perusteena olevaan tekoon. Päinvastoin Venäjän federaation turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksen sivulla 2 puhutaan siitä mitä asian esitutkinnassa on käynyt ilmi ja käytetään A:n osalta ilmaisua "toisin sanoen syyllistynyt Venäjän federaation rikoskoodeksin 194 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun rikokseen". Päätöksen mukaan A:n osallisuus rikolliseen tekoon on osoitettu toteen.

A on vielä väittänyt, että hän oli suostunut armahduksen soveltamiseen olosuhteissa, joiden vallitessa hänen ei voida katsoa hyväksyneen syyttömyysolettaman poistumista. Venäjän turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksessä 13.12.2013 ilmenee, että A:lla on ollut muutoksenhakuoikeus tähän armahdustaan koskevaan päätökseen. Sen tutkiminen, onko Venäjän oikeuden mukaan annettu armahdus pätevä ei kuitenkaan ole tämän oikeudenkäynnin kohteena, eikä hovioikeudella toisaalta ole edes toimivaltaa tutkia tätä kysymystä.

Hovioikeus toteaa, että rikoksentekijän luovuttamisessa luovuttamispyyntöön suostumistaan harkitsevan valtion tehtävänä ei ole tutkia itse aineellista kysymystä eli arvioida näyttöä tai ottaa kantaa siihen onko asianomainen henkilö syyllistynyt pyynnön perusteena olevaan rikokseen. Oikeusministeriön 24.10.2013 antamassa päätöksessä olla luovuttamatta A:ta Venäjälle ei siten ole otettu kantaa siihen, onko A syyllistynyt asiassa rikokseen, vaan kysymys on ollut ainoastaan luovuttamista koskevien edellytysten tutkimisesta. Päätöksestä ilmenee, että luovuttamiselle ei ole ollut edellytyksiä enää sen jälkeen kun A on 20.9.2013 allekirjoittanut suostumuksensa Venäjän duuman päätöksen mukaiseen armahdukseen. Hänet on kuitenkin jo tätä ennen Vantaan käräjäoikeuden päätöksellä määrätty vapautettavaksi 6.9.2013. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinto on antanut asiaa koskevan armahduspäätöksensä vasta 13.12.2013. A ei siten ole ollut vapautensa menettäneenä sinä aikana kun hänet on armahdettu.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A:lla ei ole oikeutta SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun korvaukseen.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Timo Ojala, Heikki Rautiola ja määräaikainen hovioikeudenneuvos Outi Mikkola. Esittelijä viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

AVGÖRANDETS CENTRALA INNEHÅLL

Fråga om tillämpning av 44 § i körkortslagen för Åland uppenbart strider mot 6 § 1 mom. i grundlagen (rätt till likhet inför lagen).

Kysymys Ahvenanmaan ajokorttilain 44 §:n soveltamisen ilmeisestä ristiriidasta perustuslain 6 §:n 1 momentin (oikeus yhdenvertaisuuteen lain edessä) kanssa.

ÅLANDS TINGSRÄTTS DOM 29.9.2016

- - -

Åklagare

Ledande landskapsåklagare - - -

Svarande

A

Ärende

Rattfylleri (å)

Anhängigt

08.04.2016

Åklagarens straffanspråk

1. Rattfylleri

5830/R/0000429/16

Trafikbrottslag för landskapet Åland 4 § 1-3

15.03.2016 Lemland

A har framfört fordonskombinationen personbilen - - - och släpvagnen - - - från Långnäs i Lumparland längs landskapsväg 3 till Söderby i Lemland trots att han hade förtärt alkohol i sådan mängd att alkoholhalten i hans utandningsluft efter bilfärden har varit minst 0,26 milligram per liter.

2. Trafikförseelse

5830/R/0000429/16

Trafikbrottslag för landskapet Åland 11 § 1

46 § och 63a § vägtrafiklagen för landskapet Åland

38 § och 47 § landskapslagen om besiktning och registrering av fordon

15.03.2016 Lemland

A har i samband med den i åtalspunkt 1 angivna gärningen framfört fordonskombinationen personbilen - - - och släpvagnen - - - trots att:

-släpvagnen saknat fungerande belysning,

-släpvagnen varit obesiktigad.

Åklagarens övriga anspråk

Fastställande av körförbud i åtalspunkt 1

Tingsrätten skall utfärda ett körförbud för A. Vid fastställandet av körförbudet skall beaktas att polisen har förelagt ett interimistiskt körförbud för A 15.3.2016.

43 § och 44 § körkortslagen för landskapet Åland

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Svaromål

A har medgivit gärningarna enligt gärningsbeskrivningarna, avstått från sin rätt till muntlig huvudförhandling och samtyckt till att ärendet avgörs i skriftligt förfarande.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Domskäl

Tillräknande

A tillräknas rattfylleri och trafikförseelese i enlighet med åklagarens gärningsbeskrivningar.

Motiveringar

A har erkänt att han har förfarit så som framkommer av åklagarens gärningsbeskrivningar. Tingsrätten har inte skäl att ifrågasätta hans erkännande, som också stöds av den skriftliga bevisningen.

Straffmätning

Tingsrätten finner ett bötesstraff på 45 dagsböter vara en lämplig påföljd, då ett bötesstraff står i rättvist förhållande till brottens skadlighet och farlighet, motivet till gärningarna och svarandens skuld i övrigt.

Körförbud

Eftersom A har tillräknats rattfylleri ska ett körförbud på minst ett år utfärdas i enlighet med 43 och 44 § i körkortslagen för Åland (ÅFS 2015:88). Tingsrätten förordnar om körförbud vars sista giltighetsdag är 14.7.2017. Vid fastställandet av körförbudets längd har tingsrätten beaktat att A:s körkort har varit omhändertaget sedan 15.3.2016.

Domslut

Tillräknade brott

1. Rattfylleri

15.03.2016

Trafikbrottslag för landskapet Åland 4 § 1-3

2. Trafikförseelse

15.03.2016

Trafikbrottslag för landskapet Åland 11 § 1

46 § och 63a § vägtrafiklagen för landskapet Åland

38 § och 47 § landskapslagen om besiktning och registrering av fordon

Straffpåföljder

Gemensamt straff

Tillräknade brott 1-2

45 dagsböter à 21,00 euro = 945,00 euro

Övriga straffrättsliga påföljder

A meddelas körförbud.

Körförbudets sista giltighetsdag är 14.7.2017.

43 § och 44 § körkortslagen för Åland

Ärendet har avgjorts av:

Tingsnotarie Linda Toivio

ÅBO HOVRÄTTS DOM 10.1.2017

Överklagat avgörande

Ålands tingsrätt 29.09.2016 nr 139396

(bilagd)

Ärende

Körförbud

Ändringssökande

A

Motpart

Ledande landskapsåklagare - - -

Yrkanden i hovrätten

Besvär

A har yrkat att körförbudet förkortas. Tingsrättens beslut om körförbud är uppenbart felaktigt. Det utfärdade körförbudet är oskäligt långt. A behöver körrätten i sitt arbete och för att kunna umgås med sin minderåriga son.

Bemötande

Åklagaren har yrkat att besvären förkastas. Det meddelade körförbudet om 1 år och 4 månader är i linje med de stadganden och de skalor för körförbud som ingår i körkortslagen för Åland.

Hovrättens avgörande

Motivering

Det är ostridigt att A 15.3.2016 på Åland har framfört en motordriven fordonskombination under påverkan av alkohol så att alkoholhalten i hans utandningsluft efter bilfärden från Lumparland till Lemland varit minst 0,26 milligram per liter. A har dömts till straff för rattfylleri och meddelats ett körförbud om 1 år och 4 månader. Saken i hovrätten gäller körförbudets längd.

Konstitutionell frågeställning

Enligt 120 § i Finlands grundlag har landskapet Åland självstyrelse enligt vad som särskilt bestäms i självstyrelselagen för Åland. Enligt 75 § 2 momentet i Finlands grundlag gäller angående Ålands lagtings initiativrätt samt stiftande av landskapslagar det som bestäms i självstyrelselagen.

Enligt 18 § 1 momentet 25 punkten i självstyrelselagen för Åland har landskapet lagstiftningsbehörighet i fråga om beläggande med straff och storleken av straff inom rättsområden som hör till landskapets lagstiftningsbehörighet. Med stöd av 21 punkten i samma lagrum gäller denna lagstiftningsbehörighet vägtrafik. Körförbud har traditionellt ansetts vara en straffrättslig säkringsåtgärd. I högsta domstolens rättspraxis (t.ex. 2005:132 och 2007:77) har ansetts att körförbudet utgör en sådan straffrättslig påföljd som kan likställas med straff.

På basis av det ovan anförda är det uppenbart att landskapet har behörighet att lagstifta om körförbudets längd i sig. Rikets lagstiftningsbehörighet i fråga om straffrätten samt den i Finlands grundlag tryggade jämlikhetsprincipen ställer dock vissa gränser för innehållet i stadgandena. Såsom det framgår av regeringens proposition till självstyrelselag för Åland (RP 73/1990 s. 43-44) innebär landskapets lagstiftningsbehörighet inte att straffstadgandena i landskapet skall kunna avvika radikalt från de stadganden som gäller i riket. Det möjliggör dock vissa skillnader mellan riket och landskapet när det gäller straffsatserna för likartade brott.

Enligt 6 § 1 momentet i Finlands grundlag är alla lika inför lagen. Frågan gäller huruvida körförbudet i A:s fall är förenligt med denna bestämmelse.

Jämförelse mellan landskapet Ålands och rikets lagstiftning i ifrågavarande fall

Det framgår av 4 § 1 mom. i trafikbrottslagen för landskapet Åland att den som för ett motordrivet fordon efter att ha förtärt alkohol i en sådan mängd att alkoholhalten under eller efter färden uppgår till minst 0,22 milligram per liter i utandningsluften skall för rattfylleri dömas till straff.

Det framgår av 43 § 1 mom. i körkortslagen för Åland att domstolen i samband med att föraren av ett motordrivet fordon döms för rattfylleri ska bestämma en tid inom vilken den som dömts för brottet inte får köra körkortspliktiga fordon (körförbudstid). Det framgår av 44 § i samma lag att körförbudstiden vid rattfylleri ska bestämmas till minst ett år. När körförbudstiden bestäms ska hänsyn tas till konsekvenserna för personens försörjning och dennes behov av att röra sig i trafiken.

Då alkoholhalten i A:s utandningsluft har varit relativt lågt har brottet varit lindrigt. A behöver körrätt för att utföra sina arbetsuppgifter. Dessa omständigheter talar för ett kort körförbud. I A:s fall förutsätter det åländska stadgandet dock ett minimikörförbud om 1 år.

Av rikets stadgande om körförbud i 66 § i körkortslagen framgår att den som gjort sig skyldig till rattfylleri skall meddelas körförbud i minst en månad. Enligt rikets rättspraxis skulle det i motsvarande fall som A:s meddelas ett körförbud i 2-3 månader.

Skillnaden mellan innehållet i landskapets och rikets bestämmelser om minimikörförbudet samt tillämpningen av bestämmelserna är i A:s fall markant. Landskapets och rikets lagstiftning i fråga om körförbudets längd avviker från varandra så att det kortaste bestämbara körförbudet är tolvfaldigt i jämförelse med riket. Tillämpningen av 44 § i landskapets körkortslag innebär att A måste meddelas ett mångfaldigt, närmare ett år längre körförbud än vad han skulle ha meddelats ifall han begått brottet i riket och dömts enligt rikets lagstiftning. A måste meddelas ett körförbud vars minimilängd i riket motsvarar det som meddelas till personer som under fem år två gånger gjort sig skyldiga till grovt rattfylleri eller grovt äventyrande av trafiksäkerheten. Beroende på gärningsorten varierar den straffrättsliga påföljden därmed markant.

Syftet med stadgandet i körkortslagen för Åland har enligt lagförslaget (LF 5/2014-2015, s. 1 och 38) varit att höja trafiksäkerheten och reducera kostnaderna som trafikolyckor orsakar. Körförbudstidens längd är avsedd att markera allvaret i rattfylleribrott och motivera så många körkortsinnehavare som möjligt att installera alkolås i sina fordon.

Det framgår ur grundlagsutskottets betänkande (GrUB 25/1994 s.4-5) att vissa inskränkningar i de grundläggande fri- och rättigheterna genom lagstiftning är möjliga. Grunderna för inskränkningarna skall dock vara acceptabla och dikterade av något tungt vägande samhälleligt skäl. Vidare skall inskränkningarna vara förenliga med kravet på proportionalitet, dvs. nödvändiga för att uppnå ett acceptabelt syfte.

De motiveringar för körförbudets långa minimilängd som framförts i lagförslag till körkortslagen för Åland utgör ej sådan grund som uppfyller kraven på acceptabilitet och proportionalitet. Det finns inte heller i övrigt godtagbara skäl att avvika från rikets straffrättsliga bestämmelser i denna omfattning.

Tillämpningen av 44 § i körkortslagen för Åland vad gäller bestämmelse om körförbudets minimilängd kränker uppenbart A:s grundlagsenliga rätt till likhet inför lagen.

Följder av grundlagsstridighet

Enligt 106 § i Finlands grundlag skall, om tillämpningen av en lagbestämmelse i ett ärende som behandlas av en domstol uppenbart skulle strida mot grundlagen, domstolen ge grundlagsbestämmelsen företräde. Därmed skall körkortslagen för Ålands bestämmelse om körförbudets minimilängd inte tillämpas.

A har varit i körförbud sedan 15.3.2016. Enligt 44 § 3 momentet i körkortslagen för Åland ska när körförbudstiden bestäms den tid som körkortet varit omhändertaget räknas av. Om ett körkort har varit omhändertaget under minst så lång tid som skulle ha bestämts som körförbudstid, ska det när ärendet slutligt avgörs beslutas att ytterligare körkortsingripande inte ska ske.

Det interimistiskt meddelade samt av tingsrätten bestämda körförbudet fram till datum för givande av denna dom skall anses ha utgjort en tillräcklig påföljd.

Hovrätten har avgjort ärendet på det sätt som framkommer av domslutet.

Domslut

Ändringar i tingsrättens domslut.

Övriga straffrättsliga påföljder

A meddelas körförbud.

Körförbudets sista giltighetsdag är 10.1.2017.

Med beaktande av den tid som körkortet varit omhändertaget ska ytterligare körkortsingripande inte ske.

I övrigt har målet inte varit föremål för hovrättens prövning.

6 § Finlands grundlag

43 § och 44 § körkortslagen för Åland

Ärendet har avgjorts i förstärkt sammansättning av:

Hovrättens president Kenneth Nygård (avvikande åsikt)

Hovrättsrådet Marianne Salonen

Hovrättsrådet Salla-Maaret Keränen

Hovrättsrådet Tarja Huossa (avvikande åsikt)

Hovrättsrådet Lea Rosa Pohjola

Hovrättsrådet Erkki Reijonen

Hovrättsrådet Kaarina Syysvirta (avvikande åsikt)

Föredragande:

Fiskal Linda Lübchow

Omröstning

Den skiljaktiga ledamotens utlåtande i ärendet R 16/1828

Hovrättsrådet Kaarina Syysvirta

Om tillämpningen av en lagbestämmelse i ett ärende som behandlas av en domstol uppenbart skulle strida mot grundlagen, skall domstolen enligt 106 § i Finlands grundlag ge grundlagsbestämmelsen företräde. Enligt grundlagens 6 § 1 mom. är alla lika inför lagen.

Det är i ärendet fråga om huruvida stadgandet i 44 § 2 mom. i körkortslagen för Åland, där körförbudstiden vid rattfylleri skall bestämmas till minst ett år, uppenbart står i strid med grundlagen.

Enligt grundlagens 120 § har landskapet Åland självstyrelse enligt vad som särskilt bestäms i självstyrelselagen för Åland. I 18 § 21. och 25. punkterna i den i grundlagsstiftningsordning stiftade självstyrelselagen för Åland har landskapet lagstiftningsbehörighet i fråga om beläggande med straff och storleken av straff beträffande vägtrafik. I rättspraxis har också andra påföljder som bestäms för brott, såsom ett körförbud, jämställts med straff (HD 2005:132 och HD 2007:77).

I förarbetena till självstyrelselagen för Åland konstateras, att lagförslaget givetvis inte innebär att straff-stadgandena i landskapet skall kunna avvika radikalt från de stadganden som gäller i riket. Det möjliggör dock vissa skillnader mellan riket och landskapet när det gäller straffsatserna för likartade brott (RP 73/1990 rd s. 43-44).

Från avgörandet HD 1996:106 framgår att landskapet Åland enligt 18 § 21. och 25. punkterna i den år 1991 givna självstyrelselagen för Åland hade behörighet att lagstifta om beläggande av rattfylleri med frihetsstraff. Då det i landskapet inte hade utfärdats sådana straffstadganden skulle det i landskapet enligt övergångsstadgandena i den nämnda nya självstyrelselagen tillämpas strafflagens stadganden om rattfylleri i den lydelse de hade då självstyrelselagen trädde i kraft.

Högsta domstolen har i utlåtandet HD 2001:79 konstaterat att rikets lagstiftning i de frågor som hör till landskapets lagstiftningsbehörighet inte är ikraft på Åland ens i de fall när landskapslagstiftning som skulle reglera det aktuella rättsförhållandet inte alls givits.

I rättslitteraturen har konstaterats att landskapet Åland har en sådan statsförfattningsrättslig autonomi att det inom ramen för självstyrelselagen för Åland kan upprätthålla en egen lagstiftning. Denna behörighet innebär att den åländska lagstiftningen innehållsmässigt kan avvika från lagstiftningen i riket. Landskapet beslutar om straffhot samt storleken av straff inom de rättsområden som hör till landskapets behörighet. Det är möjligt att en viss åländsk straffbestämmelse konkurrerar ut en motsvarande bestämmelse som ingår i strafflagen. Dessutom är det möjligt att ett i riket straffritt beteende kan vara kriminaliserat på Åland. Förutom att landskapet har rätt att kriminalisera äger det även behörighet att bestämma straffhotets storlek. För böterna spelar detta ingen större roll eftersom de allmänna gränserna är 1-120 dagböter. Landskapet kan t.ex. besluta om att något visst brott ger minst 30 dagsböter eller högst 100 dagsböter. (Dan Frände, Allmän straffrätt, 2004 s. 339-341 och Yleinen rikosoikeus, 2012 s. 296-297)

Enligt rikets lagstiftning eller således 64 och 66 § körkortslagen skall föraren av ett motordrivet fordon som konstateras ha gjort sig skyldig till rattfylleri meddelas körförbud i minst en månad och högst fem år samt enligt 43 § och 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland i minst ett år.

Den sammanräknade tiden för det körförbud tingsrätten förordnat för A uppgår till 1 år 4 månader. Den i 44 § 2 mom. i körtkortslagen för Åland stadgande minimitiden för körförbud, 1 år, och det för A bestämda sammanräknade körförbudet längd ligger inom de gränser som i riket stadgas för körförbudets minimi-respektive maximilängd. Det ådömda körförbudets sammanräknade längd avviker således inte från det som med stöd av körkortslagen kan förordnas i riket.

Med stöd av det ovan anförda har landskapet haft behörighet att stadga om körförbud på det sätt som framgår från 43 § och 44 § 2 mom. körkortslagen för Åland och stadgandet om minimitiden för körförbudet står inte uppenbart i strid med grundlagen. Därför har tingsrätten då den dömt A för rattfylleri som begåtts på Åland varit skyldig att tillämpa sistnämnda stadganden, vilket tingsrätten även gjort.

Då A enligt den av honom ingivna utredningen är i behov av körkort för sin försörjning förkortar jag tiden för körförbudet så att jag bestämmer den sista dagen för körförbudet till 14.3.2017.

Hovrättsrådet Tarja Huossa

Jag är av samma åsikt som hovrättsrådet Syysvirta.

President Kenneth Nygård

Jag är av samma åsikt som hovrättsrådet Huossa.

In fidem Linda Lübchow

Uppgifter om laga kraft:

Utan laga kraft

ASIAN TAUSTA

UPM-Kymmene Oyj voitti kanteen välimiesmenettelyssä ja välitystuomiossa 11.2.2014 Metsäliitto ja Metsä Board velvoitettiin suorittamaan korvausta UPM:lle Metsäliitto noin 41,5 miljoonaa euroa ja Metsä Board noin 17 miljoonaa euroa.

Metsäliitto ja Metsä Board nostivat Helsingin käräjäoikeudessa kanteet, joissa yhtiöt vaativat, että välitystuomio 11.2.2014 julistetaan mitättömäksi tai kumotaan. Yhtiöt perustivat vaatimuksensa viiteen eri moiteperusteeseen, joiden yhtiöt katsoivat osoittavan, että välimiesoikeus oli ylittänyt toimivaltansa tai laiminlyönyt varata asianosaisille tarpeellisen tilaisuuden ajaa asiaansa välimiesmenettelyssä.

Hovioikeudessa oli kysymys ensinnäkin siitä, oliko välimiesmenettelyssä tapahtunut kantajien väittämiä virheitä. Toiseksi kysymys oli sen arvioimisesta, olivatko virheet sellaisia, joiden johdosta välitystuomio tuli julistaa mitättömäksi tai kumota.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

Metsäliitto ja Metsä Board vaativat kanteissaan, että välimiesmenettelyssä 11.2.2014 annettu välitystuomio julistetaan mitättömäksi tai kumotaan. Vaatimusten perusteina yhtiöt vetosivat viiteen moiteperusteeseen. Kaksi moiteperustetta liittyi prosessuaaliseen väittämistaakkaan ja sen väitettyyn rikkomiseen välitystuomiossa. Yksi moiteperuste liittyi riidattomaksi tunnustetun seikan sivuuttamiseen ja seikan käsittelemistä riitaisena vastoin asianosaisten kantaa. Kaksi moiteperustetta koski ratkaisun oikeudellisia perusteita ja sitä, oliko lakia sovellettu vahingon syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissa vakiintuneesta soveltamiskäytännöstä poikkeavalla tavalla ja oliko syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissa sovellettu käännettyä todistustaakkaa ja oliko näistä lain soveltamiseen liittyvistä kysymyksistä varattu asianosaisille tilaisuutta lausua.

UPM-Kymmene Oyj kiisti kanteet ja vaati niiden hylkäämistä. Välitystuomio ei ollut sisällöltään sellainen kuin Metsäliitto ja Metsä Board väittivät. Välitystuomiossa ei ollut mitään virhettä, jonka perusteella se voitaisiin kumota tai julistaa mitättömäksi. Välimiesoikeus ei ollut ylittänyt toimivaltaansa eikä evännyt asianosaisilta tarpeellista asianajotilaisuutta. Välitystuomio ei ollut myöskään ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Ratkaisun perusteet eivät olleet yllätyksellisiä ja Metsäliitto ja Metsä Board olivat saaneet täyden asianajomahdollisuuden. Välimiesmenettelyssä ei ollut tapahtunut prosessuaalista virhettä, vaan kysymys oli edellä mainittujen yhtiöiden tyytymättömyydestä välitystuomion materiaaliseen lopputulokseen.

Käräjäoikeuden tuomio 18.6.2015.

Käräjäoikeus katsoi, että kantajat eivät olleet osoittaneet välimiesoikeuden pitäneen asianosaisten välimiesmenettelyssä riidattomaksi katsomaa tosiseikkaa riitaisena kanteissa vedotulla tavoin. Välimiesten ei voitu siten todeta menneen välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamalla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eivätkä he olleet laiminlyöneet varata 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Edelleen käräjäoikeus katsoi, että välitystuomiosta ei ilmennyt kantajien esittämällä tavalla, että välimiesoikeus olisi katsonut syy-yhteyden vallinneen ennen vahingon syntymistä, ja että asian kantajat eivät olleet osoittaneet, että välimiesoikeus olisi soveltanut syy-yhteyttä koskevan päätodistelun osalta käännettyä todistustaakkaa ja edellyttänyt välimiesmenettelyn vastaajien näyttävän syy-yhteyden puuttumisen.

Kun kantajien vetoamia syy-yhteyteen liittyviä menettelyvirheitä ei ollut tapahtunut, välimiesten ei voitu tällä perustella laiminlyöneen varata välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Lisaksi käräjäoikeus totesi, että myös välimiesmenettelyn vastaajien oli katsottava ymmärtäneen syy-yhteyden olleen välimiesmenettelyn kohteena, sillä ne kiistivät välimiesmenettelyssä väitetyn sopimusrikkomuksen ja väitetyn vahingon välillä vallinneen syy-yhteyden. Asiassa ei voitu siten tälläkään perusteella katsoa, että osapuolet eivät olisi saaneet välimiesmenettelyssä tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa syy-yhteyttä koskevilta osin. Käräjäoikeus totesi vielä, että siltä osin kuin kantajat olivat esittäneet välimiesoikeuden katsoneen syy-yhteyden syntyneen ennen väitetyn vahingon syntymistä, kysymys oli asian materiaalista ratkaisemista koskevasta kysymyksestä. Sama koski syy-yhteyttä koskevan todistustaakan asettamista. Lähtökohtaisesti mainitut seikat eivät siten edes voi olla välitystuomion kumoamis- tai mitättömyysperusteita siinäkään tapauksessa, että välimiesoikeus olisi ratkaissut kysymykset virheellisesti.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että UPM:n välimiesmenettelyssä esittämä kannevaatimus oli koskenut väitetystä sopimusrikkomuksesta johtuvaa rahallista vahingonkorvausta eikä asiassa ollut tuomittu muuta tai enempää kuin mitä UPM oli vaatinut. Välimiesmenettelyn asianosaiset olivat saaneet tilaisuuden asiansa ajamiseen sekä myötämyyntiä koskevan sopimusehdon sisällöstä että vastaajien esittämästä väitteestä, jonka mukaan Itochu ei olisi halunnut tehdä kauppaa UPM:n kanssa. Kantajien vetoama välimiesten menettely oli katsottava kokonaisarvioinnissa ennakkopäätöksestä KKO 2008:77 ilmenevan välimiesten toimintavapauden piiriin kuuluvaksi ja joka tapauksessa siinä määrin vähäiseksi menettelyvirheeksi, että se ei voinut johtaa välitystuomion kumoamiseen välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 tai 4 kohdan perusteella.

Käräjäoikeus katsoi, että asian kantajat eivät olleet myöskään osoittaneet, että välimiesoikeus olisi keksinyt itse sopimusehdon, johon osapuolet eivät olleet vedonneet ja josta heille ei ollut annettu tilaisuutta lausua. Kun kantajien vetoamaa menettelyvirheitä ei ole tapahtunut, välimiesten ei voitu todeta menneen välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamalla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eivätkä he olleet laiminlyöneet varata 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Minna Ihonen, Ville Laine ja Lauri Länsman. Ratkaisu on yksimielinen.

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Valitukset

Metsäliitto Osuuskunta (jäljempänä Metsäliitto) ja Metsä Board Oyj (jäljempänä Metsä Board) ovat molemmat toistaen käräjäoikeuden tuomiossa selostetut kanteensa vaatineet, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja että Keskuskauppakamarin välityslautakunnan sääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä 11.2.2014 annettu välitystuomio (asianumero 55/2012) kumotaan tai julistetaan mitättömäksi. Lisäksi Metsäliitto ja Metsä Board ovat vaatineet, että UPM-Kymmene Oyj velvoitetaan korvaamaan yhtiöiden oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa sekä hovioikeudessa.

Välimiesmenettelyssä oli tapahtunut viisi vakavaa menettelyvirhettä, joiden perusteella välitystuomio oli kumottava tai julistettava mitättömäksi. Välimiesoikeus oli ylittänyt toimivaltansa, kun se oli sivuuttanut asianosaisten välisiä riidattomia seikkoja ja perustanut ratkaisunsa seikkoihin, joihin osapuolet eivät olleet vedonneet, sekä laiminlyönyt antaa Metsäliitolle ja Metsä Boardille tarpeellisen tilaisuuden ajaa asiaansa välimiesmenettelystä annetun lain 22 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Välitystuomion ilmeinen aineellinen virheellisyys oli osaltaan seurausta näistä karkeista menettelyvirheistä. Metsäliitolla ja Metsä Boardilla ei ollut ollut mahdollisuutta havaita menettelyvirheitä välimiesmenettelyn aikana, sillä ne olivat ilmenneet vasta välitystuomiosta.

1) Riidattoman seikan (osto-optio-oikeuden käyttäminen) käsitteleminen riitaisena

Välimiesoikeus oli sivuuttanut asiassa riidattoman tosiseikan ja perustanut ratkaisunsa seikkaan, johon ei ollut vedottu, kun se oli välitystuomiossa käsitellyt Metsäliiton oikeutta käyttää osto-optiota riitaisena seikkana, vaikka asiasta ei ollut ollut erimielisyyttä asianosaisten välillä.

Asiassa oli ollut riidatonta, että osto-optio oli ollut Metsäliiton käytettävissä 17.4.2012. Välitystuomiossaan välimiesoikeus oli kuitenkin todennut, että osto-optio oli ollut riidattomasti Metsäliiton käytettävissä muutossopimuksen allekirjoittamisesta 30.6.2011 alkaen ainakin siihen asti, kun yhtiö oli syksyllä 2011 aloittanut neuvottelut japanilaisen Itochu Corporationin (jäljempänä Itochu) kanssa Metsä Fibre Oy:n osakkeiden myymiseksi. Välimiesoikeus oli siis katsonut, että Metsäliiton oikeus käyttää osto-optiota oli lakannut ennen kuin Metsäliitto vetosi siihen 17.4.2012.Välitystuomion johtopäätöksenä oli todettu, ettei osto-option käytölle "at any time" voitu antaa sellaista merkitystä, että lunastusoikeuteen voitaisiin vedota aina ja riippumatta osakassopimuksen osapuolten välille muutoin muodostuneesta sopimustilanteesta. Välimiesoikeuden enemmistö oli siten oma-aloitteisesti lakkauttanut Metsäliiton osto-option, vaikka asianosaisten mielestä se oli ollut käytettävissä huhtikuussa 2012. Sanotun riidattoman oikeustosiseikan sivuuttaminen oli ollut edellytyksenä sille, että välimiesoikeus oli voinut hyväksyä UPM:n vahingonkorvauskanteen.

2) Myötämyyntioikeuden epätyypillinen toteuttaminen

Välimiesoikeus oli ylittänyt toimivaltansa ja laiminlyönyt varata osapuolille tarpeellisen tilaisuuden ajaa asiaansa, kun se oli yllättäen sivuuttanut Metsäliiton ja Metsä Boardin vetoaman olennaisen vastatosiseikan myötämyyntioikeuden epätyypillisellä toteuttamisella, johon asianosaiset eivät olleet vedonneet.

Välimiesmenettelyssä UPM oli väittänyt, että sillä oli ollut oikeus halutessaan myydä osakkeet myötämyyntioikeutta koskevan osakassopimuksen 6.2 kohdan perusteella samalle kolmannelle taholle samoilla ehdoilla kuin Metsäliitolla ja Metsä Boardilla. Metsäliitto ja Metsä Board olivat vedonneet muun ohella siihen, ettei tämä kolmas taho eli Itochu olisi suostunut ostamaan osakkeita UPM:ltä.

Asianosaiset eivät olleet vedonneet välimiesmenettelyssä siihen, että myötämyyntioikeus olisi voitu tai se olisi tullut myötämyyntioikeutta koskevan osakassopimuksen 6.2 kohdan perusteella toteuttaa siten, että enemmistöosakkaat lunastivat vähemmistöosakkaan osakkeet, mikä tarkoitti, että myötämyynti olisi tapahtunut muulle taholle ja/tai eri aikaan kuin Metsäliiton ja Metsä Boardin suorittama myynti kolmannelle eli Itochulle. Tämän sopimusehdon sisällön välimiesoikeus oli keksinyt itse.

Välimiesoikeus oli todennut, että mitä tuli vastaajien väitteisiin siitä, ettei Itochu olisi halunnut tehdä kauppaa UPM:n kanssa, kolmannen osapuolen kannanotoilla ei ollut merkitystä sopimuspuolten keskinäisessä sopimussuhteessa eikä myötämyyntivelvoitteiden toteuttamisessa huomioon ottaen, että velvoitteet olivat joka tapauksessa toteuttavissa edellä tarkoitetulla tavalla.

Ilman välimiesoikeuden sopimusehdolle antamaa keksittyä sisältöä Metsäliiton ja Metsä Boardin väite siitä, ettei Itochu olisi suostunut ostamaan osakkeita UPM:ltä, olisi toteen näytettynä johtanut UPM:n välimiesmenettelyssä esittämän vaatimuksen hylkäämiseen. Välimiesoikeus ei menettelyn aikana tuonut esiin itse keksimäänsä sopimussisältöä eikä varannut osapuolille tilaisuutta lausua asiasta.

Välimiesmenettelylain kumoamisperusteet eivät edellyttäneet, että välimiesoikeuden menettelyvirheellä olisi vaikutusta menettelyn lopputulokseen.

3) Välimiesoikeuden itse keksimä sopimusehto

Välimiesoikeus oli ylittänyt toimivaltansa ja laiminlyönyt varata osapuolille tarpeellisen tilaisuuden ajaa asiaansa, kun välitystuomiossa oli todettu osakassopimuksen 6.2 kohdan sanamuodon vastaisesti, että myötämyyntiin oikeutetun sopimusosapuolen tuli voida sopimusehdon mukaan sisällyttää myytäväksi haluamansa osakkeet niiden kauppakirjaan ja että niiden sisällyttäminen vasta closing-asiakirjaan oli mahdotonta. Osakassopimuksessa ei ollut tällaista ehtoa, eivätkä osapuolet olleet välimiesoikeudessa siihen vedonneet. Sillä, luonnehdittiinko välimiesoikeuden itse keksimää ajatusrakennelmaa sopimusehdoksi vai kannanotoksi sopimusehdon sisältöön ei ollut oikeusturvan kannalta eroa. Välimiesoikeus oli siten keksimänsä oikeustosiseikan avulla ohittanut Metsäliiton ja Metsä Boardin vetoaman ratkaisevan ja riidattoman vastatosiseikan, jonka mukaan vastaajalla ei 3.5.2012 ollut mitään myötämyytävää eikä väitetystä sopimusrikkomuksesta siten ollut voinut syntyä vahinkoa. Välimiesoikeus ei ollut tuonut esillä tätä näkemystään eikä se ollut varannut osapuolille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa.

4) Syy-yhteyden syntyminen ennen vahinkoa

Välimiesoikeus oli yllättäen soveltanut Suomen vahingonkorvausoikeuden perusteiden vastaista sääntöä, kun se oli katsonut, että väitetyn vahinkotapahtuman ja vahingon välillä oli vallinnut syy-yhteys jo ennen vahingon syntymistä.

UPM:n kanne välimiesmenettelyssä oli perustunut sille, että se ei ollut saanut myydä omistamiaan Metsä Fibren osakkeita Itochulle samaan aikaan ja samaan osakekohtaiseen hintaan kuin Metsäliitto ja Metsä Board. UPM ei ollut esittänyt väitettä siitä, että vahinko olisi syntynyt jo 11.4.2012.

Välimiesoikeus oli välitystuomiossaan katsonut, että UPM:lle aiheutunut vahinko oli johtunutMetsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksesta aiheutuneesta myötämyyntioikeuden toteutumatta jäämisestä. Osto-option käyttäminen oli välimiesoikeuden mukaan pienentänyt UPM:lle aiheutunutta vahinkoa, mutta se ei ollut poistanut jo ennen osto-option käyttämistä syntynyttä syy-yhteyttä. Välimiesoikeus oli siten tosiasiallisesti katsonut, että vahinko oli syntynyt vasta myötämyyntioikeuden toteutumatta jäämisestä 3.5.2012, mutta syy-yhteys väitetyn vahinkotapahtuman ja vahingon välillä oli vallinnut jo ennen vahingon aiheutumista.

Välimiesoikeus ei ollut välimiesmenettelyn aikana tuonut esiin syy-yhteyttä koskevaa näkemystään eikä varannut osapuolille tilaisuutta lausua asiasta. Metsäliitolta ja Metsä Boardilta oli evätty tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

5) Syy-yhteyttä koskevan todistustaakan yllättävä kääntäminen

Välimiesoikeus oli asettanut todistustaakan syy-yhteyden puutumisesta yllättäen ja ennalta arvaamatta välimiesmenettelyssä vastaajina olleille Metsäliitolle ja Metsä Boardille. Kantajan syy-yhteyttä koskeva todistustaakka oli niin vakiintunut pääsääntö, että asianosaisten oli tullut voida luottaa siihen. Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet voineet varautua asianajossaan siihen, että välimiesoikeuden enemmistö otti ratkaisunsa perustaksi osapuolten yhteisestä käsityksestä ja vakiintuneesta oikeusohjeesta poikkeavan käännetyn todistustaakan. Koska välimiesoikeus ei ollut käyttänyt kysely- ja informointioikeuttaan käännetyn todistustaakan soveltamisesta, oli Metsäliitolta ja Metsä Boardilta evätty tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Kysymys ei ollut myöskään vastatosiseikkojen ja tätä koskevan näytön punninnasta. UPM ei ollut esittänyt päänäyttöä väitetyn sopimusrikkomuksen ja vahingon syy-yhteydestä, vaikka Metsäliitto ja Metsä Board olivat väitteen kiistäneet. Välitystuomiossa väitetty syy-yhteys oli perustettu yksinomaan UPM:n väitteeseen.

Vastaus

UPM-Kymmene Oyj (jäljempänä UPM) on vaatinut, että Metsäliiton ja Metsä Boardin valitukset hylätään ja että Metsäliitto ja Metsä Board velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut myös hovioikeudessa korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Välitystuomio ei ollut sisällöltään sellainen kuin Metsäliitto ja Metsä Board väittivät. Välitystuomiossa ei ollut mitään virhettä, jonka perusteella se olisi voitu kumota tai julistaa mitättömäksi. Välimiesoikeus ei ollut ylittänyt toimivaltaansa eikä evännyt asianosaisilta tarpeellista asianajotilaisuutta. Välitystuomio ei ollut myöskään ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Ratkaisun perusteet eivät olleet yllätyksellisiä ja Metsäliitto ja Metsä Board olivat saaneet täyden asianajomahdollisuuden. Välimiesmenettelyssä ei ollut tapahtunut prosessuaalista virhettä, vaan kysymys oli edellä mainittujen yhtiöiden tyytymättömyydestä välitystuomion materiaaliseen lopputulokseen.

1) Riidattoman seikan (osto-optio-oikeuden käyttäminen) käsitteleminen riitaisena

Välimiesoikeus ei ollut käsitellyt riidatonta kysymystä riitaisena, eikä se ollut ylittänyt toimivaltaansa tai rajoittanut osapuolten oikeutta asiansa ajamiseen. Välitystuomiosta ei ollut luettavissa, että välimiesoikeus olisi tarkoittanut päätelmissään rajata osto-option voimassaoloaikaa. Välimiesmenettelyssä ei ollut ollut riitaa siitä, että osto-optio oli ollut Metsäliiton käytettävissä, kun se oli antanut osto-option käyttöä koskevan ilmoituksen UPM:lle 17.4.2012. Välimiesmenettelyn kohteena ei ollut ollut kysymys siitä, oliko osto-optio Metsäliiton käytettävissä huhtikuussa 2012. UPM:n kanne välimiesmenettelyssä ei ylipäätään ollut perustunut Metsäliiton osto-optioon, vaan UPM:n myötämyyntioikeuteen ja sen loukkaamiseen. Osto-option käyttäminen oli liittynyt Metsäliiton ja Metsä Boardin esittämiin kanteen kiistämisperusteisiin. UPM oli vedonnut asiassa siihen, että osto-optio tai 24.4.2012 toteutunut osakekauppa eivät poistaneet tai korjanneet myötämyyntioikeuden loukkausta ja siitä seuraavaa vahingonkorvausta. Välitystuomiossaan välimiesoikeus oli todennut, että osto-option käyttäminen ei poistanut tai korjannut aikaisemmin tapahtunutta UPM:n myötämyyntioikeuden rikkomista. Kysymys oli siten osto-option käyttämisen vaikutuksista eikä siitä oliko osto-optio Metsäliiton käytettävissä. Ilmaisu "at any time" tarkoitti ainoastaan sitä, että Metsäliitto saattoi antaa osto-optiota koskevan ilmoituksen, eli täytäntöönpanna oikeuden milloin tahansa. Sitä, mikä vaikutus osto-option käyttämisellä oli UPM:n kanneperusteen kannalta tuli kuitenkin arvioida erikseen.

Välimiesoikeus ei ollut katsonut, että osto-optio ei olisi ollut Metsäliiton käytettävissä huhtikuussa 2012, vaan että se oli ollut Metsäliiton käytettävissä ainakin siihen asti, kun yhtiö oli syksyllä 2011 aloittanut neuvottelut kolmannen tahon kanssa. Välimiesoikeus ei ollut ottanut, eikä sen myöskään ollut tarpeen ottaa kantaa siihen, milloin Metsäliiton ja Metsä Boardin neuvottelut kolmannen kanssa olivat olleet niin pitkällä, että yhtiöt olivat rikkoneen myötämyyntisopimusta kun ne olivat jättäneet kertomatta neuvotteluista UPM:lle. Tarkan ajankohdan määrittäminen ei ollut ollut tarpeen, koska Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet ilmoittaneet UPM:lle mainitusta seikasta missään vaiheessa. Sopimusrikkomus oli siten jo varmuudella tapahtunut, kun Metsäliitto käytti osto-optiota. Suomen oikeusjärjestys ei myöskään sisältänyt sellaista normia, jonka perusteella riidattoman seikan käsittely riitaisena muodostaisi välitystuomion kumoamisperusteen.

2) Myötämyyntioikeuden epätyypillinen toteuttaminen

Välitystuomiota ei ollut perustettu mihinkään sellaiseen seikkaan, johon välimiesmenettelyn asianosaiset eivät olisi vedonneet tai josta välimiesoikeus ei olisi saanut toimivaltansa puitteissa lausua. Välitystuomio ei ylipäätään perustunut välimiesoikeuden pohdintoihin myötämyyntioikeuden käytännön toteuttamisvaihtoehdoista, vaan UPM:n vetoamaan sopimusrikkomukseen ja sen aiheuttamaan vahinkoon.

Välitystuomion epätyypillistä myötämyyntioikeutta koskevassa perustelussa oli kysymys yleisen tason pohdinnasta, eikä siinä tulkittu myötämyyntiehdon sisältöä. Kysymys oli yleiseen elämänkokemukseen perustuvista kokemussäännöistä, johon ei sovellettu väittämistaakkaa. Välimiesoikeus ei ollut sidottu asianosaisten käyttämiin sanoihin.

Välimiesoikeus ei ollut antanut sopimusehdolle mitään sellaisiaoikeusvaikutuksia, jotka olisivat poikenneet asianosaisten välimiesmenettelyn aikana esittämistä näkemyksistä. Välimiesoikeus oli pohtinut ainoastaan sitä, millä eri vaihtoehtoisilla tavoilla sopimusehdon UPM:lle perustamat oikeudet olisi voitu käytännössä toteuttaa siten, että ehdon taustalla olevat UPM:n intressit täyttyisivät. Välimiesoikeuden perustelulausumat myötämyyntioikeuden epätyypillisestä toteuttamisesta eivät siten sisältäneet kannanottoa myötämyyntioikeutta koskevan sopimusehdon sisältöön. Korvausta oli tuomittu myötämyyntioikeuden nojalla, johon UPM oli vedonnut kanteensa perusteena. Oikeuden erilaiset käytännön toteuttamistavat eivät olleet sama asia kuin oikeuden sisältö.

Perustetta välitystuomion kumoamiseen ei ollut myöskään siinä tapauksessa, että välimiesoikeuden katsottaisiin tulkinneen myötämyyntiehdon sisältöä ja että tämän tulkinnan katsottaisiin menneen asianosaisten välimiesmenettelyssä esittämien tulkintojen ulkopuolelle. Välimiesmenettelylaista, sen esitöistä tai oikeuskäytännöstä ei seurannut, että sopimusehdon tarkka sisältö olisi sellainen seikka, josta välimiesoikeus ei voisi esittää omia näkemyksiään. Kysymys oli joka tapauksessa siinä määrin vähäisestä menettelyvirheestä, ettei se voinut johtaa välitystuomion kumoamiseen.

Välimiesoikeuden toteamukset myötämyyntioikeuden epätyypillisestä toteuttamisesta eivät menneet asianosaisten välimiesmenettelyssä esittämän ulkopuolelle edes siinä tapauksessa, että niiden katsottaisiin merkitsevän kannanottoa myötämyyntiehdon sisältöön. UPM esitti välimiesmenettelyssä, että sopimus perusti Metsäliitolle ja Metsä Boardille velvollisuuden hankkia UPM:lle ne rahat, jotka UPM olisi saanut myötämyymällä osakkeensa kolmannelle, ja että sopimus perusti Metsäliitolle ja Metsä Boardille pitkälle menevät velvoitteet huolehtia UPM:n eduista silloin, kun enemmistö myy osakkeitaan ulkopuoliselle.

3) Välimiesoikeuden itse keksimä sopimusehto

Välimiesoikeus ei ollut itse keksinyt mitään sopimusehtoa eikä välitystuomiota ollut perustettu seikkaan, johon välimiesmenettelyn osapuolet eivät olleet vedonneet tai josta välimiesoikeus ei ollut toimivaltansa puitteissa saanut lausua. Välitystuomio ei ylipäätään perustunut välimiesoikeuden pohdintoihin kauppakirjan ja closing-asiakirjan suhteesta, vaan UPM:n kanneperusteeseen, eli sopimusrikkomukseen ja sen aiheuttamaan vahinkoon. Välimiesoikeuden perustelulausuma oli kannanotto Metsäliiton ja Metsä Boardin väitteeseen siitä, etteivät ne olisi voineet rikkoa UPM:n myötämyyntioikeutta ennen closing-päivää 3.5.2012. Välimiesoikeus ei ollut tulkinnut osakassopimuksen myötämyyntiehtoa, vaan se oli yleisesti todennut osakekauppojen kauppakirjoihin ja closing-asiakirjoihin liittyvän notorisen tosiasian.

Siinä tapauksessa, että kysymys olisi välimiesoikeuden osakassopimusta koskevasta sopimustulkinnasta, vastasi se joka tapauksessa UPM:n välimiesmenettelyssä esittämää tulkintaa. UPM oli välimiesmenettelyssä vedonnut siihen, että sen olisi tullut saada myydä osakkeensa kolmannelle taholle kauppakirjassa 11.4.2012. Toimivallan ylitystä tai asianajotilaisuuden antamatta jättämistä ei siten ollut tapahtunut.

Perustetta välitystuomion kumoamiselle ei ollut siinäkään tapauksessa, että välimiesoikeus olisikin tulkinnut osakassopimuksen sisältöä asianosaisten lausumista poikkeavalla tavalla. Mistään asiaan soveltuvista säännöksistä ei ilmennyt, etteikö välimiesoikeus voisi lausua omia näkemyksiään sopimuksen yksityiskohtaisesta sisällöstä.

4) Syy-yhteyden syntyminen ennen vahinkoa

Välimiesoikeus ei ollut arvioinut syy-yhteyttä Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisesti. Välimiesoikeus ei ollut katsonut, että syy-yhteys olisi syntynyt ennen vahinkoa. Väite oli lisäksi merkityksetön, koska kyseessä ei ylipäätään voinut olla menettelyvirhe, vaan selvästi lainsoveltamista koskeva ratkaisu. Lainsoveltamisratkaisuja ei voinut moittia välitystuomion kumoamiskanteella. Yllättäväkään lain soveltaminen ei voinut muodostaa perustetta välitystuomion kumoamiselle.

UPM oli esittänyt välimiesmenettelyssä, että yhtiölle aiheutunut vahinko oli syntynyt jo ennen 11.4.2012, jolloin Metsäliitto ja Metsä Board julkistivat pörssitiedotteen sopimastaan Itochu-kaupasta. Välimiesoikeuden kannekirjelmässään UPM oli esittänyt, että vahinko oli välitön seuraus Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksista. Sopimusrikkomusten UPM oli puolestaan katsonut tapahtuneen ennen 11.4.2012. Välitystuomiossaan välimiesoikeus katsoi, että vahinko oli aiheutunut UPM:lle ennen osto-option käyttämistä 17.4.2012. Välimiesoikeus ei siten ollut katsonut että vahinko olisi syntynyt vasta 3.5.2012.

5) Syy-yhteyttä koskevan todistustaakan yllättävä kääntäminen

Välimiesoikeus ei ollut kääntänyt asiassa todistustaakkaa, vaan todistustaakka syy-yhteydestä oli ollut välimiesmenettelyn kantajalla eli UPM:llä. Väite oli lisäksi merkityksetön, koska kyseessä ei ylipäätään voinut olla menettelyvirhe, vaan lain soveltamista koskeva ratkaisu. Lainsoveltamisratkaisuja ei voinut moittia välitystuomion kumoamiskanteella.

Syy-yhteys ei ollut välitystuomiossa perustunut pelkkään UPM:n väitteeseen. Syy-yhteydestä ei useinkaan esitetty mitään erillistä näyttöä, vaan syy-yhteyden osoittava näyttö liittyi asian muihin tosiseikkoihin, ennen kaikkea syyhyn ja seuraukseen. UPM oli esittänyt syy-yhteydestä päänäytön, kun se oli esittänyt näytön Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksista sekä UPM:lle aiheutuneesta vahingosta.

Syy-yhteys ei ylipäätään ollut sellainen tosiseikka, josta olisi mahdollista esittää itsenäistä ja erillistä näyttöä. Syy-yhteyden arviointi edellytti viimekädessä aina kokemussääntöjen soveltamista. Välimiesoikeus oli ollut vapaa soveltamaan tiedossaan olevia kokemussääntöjä eikä asianosaisilla ollut kokemussääntöjä koskevaa näyttövelvollisuutta.

UPM:n kanne ei miltään osin ollut perustunut siihen, että Metsäliitto oli käyttänyt osto-optiotaan. Sen sijaan Metsäliiton ja Metsä Boardin kiistäminen oli perustunut keskeisesti siihen, että osto-option käyttö olisi poistanut syy-yhteyden sopimusrikkomuksen ja vahingon välillä. Metsäliitolla ja Metsä Boardilla oli ollut näyttötaakka omasta väitteestään. Välimiesoikeus oli arvioinut nimenomaan sitä, olivatko Metsäliitto ja Metsä Board kyenneet osoittamaan, että osto-option käyttö tai jokin muu seikka olisi poistanut sen syy-yhteyden, joka sopimusrikkomusten ja vahingon välillä vallitsi UPM:n esittämän näytön perusteella.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

I Kysymyksenasettelu

Metsäliitto ja Metsä Board ovat vaatineet, että välitystuomio julistetaan mitättömäksi tai kumotaan. Välitystuomion kumoamista koskevassa asiassa on esitetty viisi eri perustetta, joiden perusteella Metsäliitto ja Metsä Board katsovat välitystuomion olevan mitätön tai ainakin johtavan välitystuomion kumoamiseen.

Hovioikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, onko välimiesmenettelyssä tapahtunut kantajien väittämiä virheitä. Toiseksi kysymys on sen arvioimisesta, ovatko virheet sellaisia, joiden johdosta välitystuomio tulee julistaa mitättömäksi tai kumota.

II Välimiesmenettelyssä esitetty kanne ja siihen annetut vastaukset

UPM oli välimiesmenettelyssä esittämässään Metsäliittoa ja Metsä Boardia vastaan nostamassa kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat rikkoneet Osakassopimuksen kohtaa 6.2 ja että sopimusrikkomuksella oli aiheutettu UPM:lle vahinkoa. UPM oli vaatinut myös, että Metsäliitto ja Metsä Board yhdessä tai rikkomuksiaan vastaavalla osalla taikka yhtiökohtaisesti velvoitettiin korvaamaan sopimusrikkomuksella aiheuttamansa vahinko 58.495.346,25 euroa. Toissijaisesti edellä mainittu määrä oli vaadittu korvattavaksi oikeudettomana etuna (UPM:n kanne 14.2.2013 s. 4 ja 5).

UPM:n kanne oli perustunut Osakassopimuksen kohdan 6.2 rikkomiseen, koska Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet antaneet UPM:lle sopimusehdon edellyttämällä tavalla tietoja Metsä Fibren osakkeita koskevasta yritysjärjestelystä Itochun kanssa. UPM oli esittänyt, että UPM:lle ei ollut sopimusehdon mukaisesti annettu mahdollisuutta käyttää Osakassopimuksen mukaista oikeutta sisällyttää omistamansa Metsä Fibren osakkeet osakkeita koskeneeseen järjestelyyn (UPM:n kanne s. 6). Kanteessa oli todettu, että sopimusehdon mukaan Metsäliiton tai Metsä Boardin esittäessä omistamiensa Metsä Fibren osakkeiden myyntiä kolmannelle taholle, UPM:llä oli ollut oikeus vaatia, että kyseinen kolmas taho osti vastaavan määrän UPM:n omistamia Metsä Fibren osakkeita vastaavilla ehdoilla kuin se osti Metsäliitolta tai Metsä Boardilta tämän omistamia Metsä Fibren osakkeita (UPM:n kanne s. 7). Osakassopimuksen mukaan Metsäliiton tai Metsä Boardin esittäessä osakkeiden myyntiä kolmannelle taholle, niillä kummallakin oli velvollisuus informoida UPM:ää esitetyn kaupan ehdoista, jotta UPM saattoi harkita, halusiko se käyttää myötämyyntioikeuttaan. UPM:llä oli puolestaan oikeus vaatia, että Metsäliitto tai Metsä Board sisällytti UPM:n osuutta vastaavan määrän UPM:n omistamia Metsä Fibren osakkeita esitettyyn kolmannen tahon kanssa tehtävään osakkeiden kauppaan (UPM:n kanne s. 8). Kanteessa oli edelleen todettu, että Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet antaneet mitään tietoja Itochu-järjestelyistä ennen siitä sopimista ja kaupan julkistamista 11.4.2012. UPM:lle ei ollut osakassopimuksen mukaisesti ilmoitettu Itochu-järjestelystä eikä UPM:lle ollut annettu mahdollisuutta käyttää osakassopimuksen mukaista myötämyyntioikeutta (UPM:n kanne s. 9).

UPM oli välimiesmenettelyssä ajamassaan kanteessa todennut osakassopimuksen mukaisen myötämyyntiehdon ja osakassopimuksen täydennyssopimuksen mukaisen osto-option välisestä suhteesta siten, että osto-optio ei syrjäyttänyt myötämyyntioikeutta (UPM:n kanne s. 11). Metsäliitto ja Metsä Board olivat jo rikkoneet myötämyyntioikeutta siinä vaiheessa, kun Metsäliitto oli 11.4.2012 pörssitiedotteessa ilmoittanut käyttävänsä osto-optiota. Osto-option käyttäminen 24.4.2012 ei poistanut jo aikaisemmin tapahtunutta myötämyyntioikeutta koskevaa sopimusrikkomusta (UPM:n kanne s. 12). UPM olisi saanut myötämyyntioikeutta koskevan sopimusehdon mukaisessa menettelyssä 58,5 miljoonaa euroa suuremman kauppahinnan kuin osto-optiota koskevassa kaupassa. Sopimusrikkomuksista oli aiheutunut siten 58,5 miljoonan euron suuruinen vahinko (UPM:n kanne s. 15 ja 16).

Metsäliitto ja Metsä Board olivat välimiesmenettelyssä antamissaan vastauksissa kiistäneet vaatimukset ja vaatineet kanteen hylkäämistä (Metsäliiton vastine 19.4.2013 ja Metsä Boardin vastine 19.4.2013). Metsäliitto oli kiistämisperusteena vedonnut siihen, että se oli toiminut Osakassopimuksen mukaisesti. Metsäliitolla oli ollut rajoitukseton oikeus käyttää sille Muutossopimuksessa annettua osto-optiota koskevaa oikeutta eikä myötämyyntiä koskevaa tietojenantovelvollisuutta ollut silloin, kun sopimusosapuoli käytti osto-optiota. Myötämyyntioikeutta ei ollut ollut siinä vaiheessa, kun osakkeet oli ostettu osto-option perusteella (Metsäliiton vastine s. 7 ja 8). Myötämyyntiä koskeva sopimusehto ei ollut ensisijainen osto-optioon nähden. Metsäliitto oli puolestaan katsonut, että osto-optio oli tosiasiassa ensisijainen myötämyyntiehtoon nähden (Metsäliiton vastine s. 9). Vaaditun vahingonkorvauksen osalta Metsäliitto oli todennut, että väitetystä sopimusrikkomuksesta ei ollut voinut aiheutua vahinkoa UPM:lle, koska syy-yhteyttä väitetyn sopimusrikkomuksen ja vahingon välillä ei ollut ollut. UPM:n myötämyynti Itochu-kaupassa ei olisi ollut mahdollinen, koska osakkeet oli osto-option nojalla ostettu jo 24.4.2012. Syy-yhteys oli puuttunut (Metsäliiton vastine s. 13 ja 14).

Myös Metsä Board oli vastauksessaan vedonnut kiistämisensä perusteena siihen, että Osakassopimuksen kohdan 6.2 tiedonantovelvollisuutta ei ollut rikottu (Metsä Boardin vastine s. 6). Väitetty vahinko ei ollut voinut aiheutua tiedonantovelvollisuuden rikkomisesta. Myötämyyntiä koskevaa sopimuskohtaa ei ollut rikottu eikä UPM enää 24.4.2012 jälkeen omistanut osakkeita, joten myötämyyntiä ei olisi voitu toteuttaa 3.5.2012, jolloin Metsä Board oli myynyt Metsä Fibren osakkeita Itochulle. Myötämyyntiä koskeva sopimusehto ei ollut ensisijainen osto-optiota koskevaan sopimusehtoon nähden. Osto-optiota ei ollut sidottu mihinkään ehtoihin, edellytyksiin tai olosuhteisiin. Osto-optio oli tosiasiassa ensisijainen järjestely. Myötämyyntiehtoa ei ollut rikottu UPM:n väittämällä tavalla ennen 11.4.2012. Myötämyyntiehtoa ei ollut voitu loukata ennen 3.5.2012, jolloin osakkeet oli myyty Itochulle. UPM oli kuitenkin myynyt osto-option perusteella osakkeet jo 24.4.2012, joten Metsä Board ei ollut voinut 3.5.2012 rikkoa myötämyyntiehtoa. Syy-yhteys väitettyyn vahinkoon puuttui, koska UPM ei olisi voinut enää myydä osakkeita 3.5.2012.

UPM oli vastausten johdosta välimiesmenettelyssä antamassaan lausumassa katsonut keskeisen kysymyksen olleen se, että myötämyyntiehtoa koskevaa sopimusehtoa oli rikottu (UPM:n lausuma 11.7.2013). Osto-optio ei ollut ensisijainen myötämyyntiin nähden. Myötämyyntiä koskeva sopimusrikkomus oli tapahtunut ennen kuin Metsäliitto oli antanut osto-optiota koskevan ilmoituksen. Osto-optiota koskevassa sopimusehdossa ollut maininta oikeudesta toteuttaa osto-optio "at any time" ei ollut poistanut myötämyyntiä koskevia velvoitteita. Tämä maininta ei koskenut myöskään myötämyynnin ja osto-option välistä suhdetta tai oikeuksien etusijajärjestystä. Metsäliitto oli vedonnut osto-optioon vasta myötämyyntiä koskeneen sopimusrikkomuksen jälkeen. Osto-optio ei ollut poistanut sopimusrikkomusta. Osto-option toteuttaminen 24.4.2012 ei ollut poistanut Metsäliiton ja Metsä Boardin vastuuta jo aikaisemmin tapahtuneesta sopimusrikkomuksesta. UPM oli joutunut suostumaan osto-optioon ja tällä oli rajoitettu vahinkoa. UPM oli täsmentänyt vahingon määräksi 58.552.389,00 euroa ja todennut, että mikäli Metsäliitto ja Metsä Board olisivat noudattaneet osakassopimuksen kohdan 6.2 mukaista velvoitettaan ja antaneet UPM:lle mahdollisuuden käyttää myötämyyntioikeutta Itochu-järjestelyssä, UPM olisi saanut edellä todettua määrää korkeamman kauppahinnan omistamistaan Metsä Fibren osakkeista kuin oli se hinta, jonka UPM oli saanut oltuaan pakotettu myymään osakkeet Metsäliitolle osto-optiota koskevassa kaupassa. Syy-yhteyden osalta UPM oli todennut, että Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksen ja UPM:lle aiheutuneen vahingon välillä oli suora syy-yhteys.

Metsäliitto ja Metsä Board olivat antaneet UPM:n lausuman jälkeen omat lausumansa (Metsäliiton lausuma 15.10.2013 ja Metsä Boardin lausuma 15.10.2013). Lausumissa oli todettu, että UPM:n väittämää sopimusrikkomusta ei ollut tapahtunut. Metsäliitolla oli ollut osto-option käyttöön rajoittamaton oikeus. Osto-option käyttämisen jälkeen myötämyynti ei ollut enää mahdollinen. Metsäliitto oli todennut myös, että mitään tiedonantovelvollisuutta UPM:lle ei ollut ollut, koska jo Itochu kaupan neuvotteluvaiheessa oli ollut selvää, että Metsäliitto tuli käyttämään osto-optiota.

Välitystuomion lopputulos

Välitystuomiossa selostettiin ensin taustatietoja (s. 31-34) ja sen jälkeen riidanalaisia kysymyksiä. Välitystuomiossa riidanalaisten kysymysten osalta todettiin asiassa olevan ensisijaisesti kysymys osapuolten Osakassopimuksella 2009 ja Muutossopimuksella 2011 sopimien UPM:n myötämyyntioikeuden ja Metsäliiton lunastusoikeuden keskinäisestä suhteesta ja niiden soveltamistilanteesta Itochu-järjestelyn yhteydessä. Tämän jälkeen välitystuomiossa käsiteltiin asianosaisten käsityksiä myötämyyntiehdon ja osto-option välisestä suhteesta. Välitystuomiossa katsottiin asiassa jääneen näyttämättä, että osto-optiota koskevaa ehtoa tai myötämyyntiehtoa tulisi soveltaa sopimusosapuolten välisessä sopimussuhteessa ensisijaisesti.

Tämän jälkeen välitystuomiossa käsiteltiin myötämyyntiehtoon ja osto-optioon vetoamista. Välitystuomiossa katsottiin, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat jättäneet noudattamatta Osakassopimuksen 6.2 kohdan tiedoksiantoon ja UPM:n osakkeiden myötämyyntiin liittyviä velvoitteitaan ja syyllistyneet sopimusrikkomukseen (s. 38).

Välitystuomiossa käsiteltiin tämän jälkeen osto-optiota koskevaa ilmoitusta ja siihen perustunutta Metsä Fibren osakkeiden kauppaa. Osto-option käsittely oli liittynyt siihen Metsäliiton ja Metsä Boardin väitteeseen, että osto-optioon oli voinut vedota milloin tahansa riippumatta muista seikoista. Arvioitavana oli ollut kysymys siitä, oliko myötämyyntiehto ja velvollisuus toimia sen mukaisesti mitätöitynyt osto-option käyttämisellä. Välitystuomiossa todettiin, että osto-optio oli riidattomasti ollut Metsäliiton käytettävissä Muutossopimuksen allekirjoittamisesta 30.6.2011 alkaen ainakin siihen asti, kun yhtiö oli syksyllä 2011 aloittanut neuvottelut Itochun kanssa Metsä Fibren osakkeiden myymiseksi Itochulle. Välitystuomiossa katsottiin, että osto-option käyttämiseen liittyvää ilmaisua "at any time" ei voitu tulkita niin, että se perustaisi tosiasiallisesti osto-option ensisijaisuuden suhteessa myötämyyntioikeuteen, ja että siihen vetoamalla voitaisiin syrjäyttää jo lauennut UPM:n myötämyyntioikeus (s. 41).

Välitystuomiossa todettiin johtopäätöksenä sopimusehtojen välisestä suhteesta, että ehdolle "at any time" ei voitu antaa sellaista merkitystä, että ehdon tarkoittamaan lunastusoikeuteen voitaisiin vedota aina ja riippumatta osakassopimuksen osapuolten välille muutoin muodostuneesta sopimustilanteesta. Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet voineet vastoin osakassopimuksen 6.2 kohdan mukaan heille aikaisemmin syntyneitä velvoitteita jättää sopimuksen mukaisesti huolehtimatta UPM:n myötämyyntioikeuden toteuttamisesta osto-optioon vetoamalla. Sillä, ettei UPM:llä ollut ollut omistuksessaan enää Call Option Notice -ilmoituksen käyttämisen ja tehdyn kaupan jälkeen myötämyytäviä osakkeita, ei ollut merkitystä asiassa kun otettiin huomioon, ettei myötämyynti Metsäliitosta ja Metsä Boardista johtuvista syistä ollut ollut enää Itochu-järjestelyn toteuttamisen yhteydessä mahdollista (s. 42).

Vahingonkorvaamisen ja vahingon määrän osalta välitystuomiossa todettiin, että UPM:n kärsimä vahinko oli johtunut myötämyyntioikeuden toteutumatta jäämisestä, joka taas oli johtunut Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksesta. UPM:n vahinko ei ollut johtunut Call Option -oikeuden käyttämisestä, vaan Call Option oikeuden perusteella tehty UPM:n omistamien Metsä Fibren osakkeiden kauppa oli pienentänyt vahinkoa myötämyynnin toteutumatta jäämisestä. Call Option -oikeuden käyttäminen ei ollut poistanut syy-yhteyttä, joka oli syntynyt ennen Call Option -oikeuden käyttöä (s. 44). Tämän jälkeen välitystuomiossa oli käsitelty sitä, mikä merkitys asiassa oli myötämyyntivaatimuksen puuttumisella ja myötämyynnin toteuttamisen mahdottomuudella tapahtuneen Call Option kaupan jälkeen. Ratkaisussa todettiin seuraavaa.

Sanotut seikat olivat johtuneet siitä, että UPM oli saanut tietää kaupasta vasta siitä tehdyn ehdollisen sopimuksen jälkeen. Myötämyyntilauseke ei käytännössä myöskään tarkoittanut sitä, että enemmistöosakkaan tulisi kaikissa olosuhteissa saada vähemmistöosakkaan osakkeet mahdutettua kolmannen kanssa tehtävään kauppaan, joskin se oli myötämyyntioikeuden toteuttamisen perusmuoto. Milloin enemmistöosakkailla oli omistuksessaan ostajaa tyydyttävä määrä myytäviä osakkeita vähemmistöosakkaan intressit voitiin tyydyttää yhtälailla lunastamalla enemmistöosakkaan toimesta vähemmistöosakkaan osakkeet (epätyypillinen myötämyyntioikeuden toteutus). Tämä saattoi yhtä hyvin tapahtua ennen kolmannen kanssa tehtävää kauppaa taikka sen jälkeen. Välitystuomiossa todettiin vielä, että UPM:ltä oli salattu Itochun kanssa aloitetut neuvottelut Metsä Fibren osakkeiden myymiseksi sopimatta myötämyynnin järjestämisestä missään muodossa. Metsäliiton ja Metsä Boardin väittämät tapahtumat eivät voineet poistaa syy-yhteyttä UPM:n vahingolle, vaan ne olivat päinvastoin olleet syynä UPM:lle aiheutettuun vahinkoon. Mitä tuli Metsäliiton ja Metsä Boardin väitteisiin, ettei Itochu olisi halunnut tehdä kauppaa UPM:n kanssa, välimiesoikeus oli todennut, ettei kolmannen osapuolen kannanotoilla ollut merkitystä sopimuspuolten keskinäisessä sopimussuhteessa eikä myötämyyntivelvoitteiden toteuttamisessa huomioon ottaen, että velvoitteet olivat joka tapauksessa toteutettavissa edellä tarkoitetulla tavalla (s. 44).

Välimiesoikeus oli katsonut, ettei asiassa ollut näytetty, että syy-yhteys Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksen osalta puuttuisi taikka että Metsäliiton ja Metsä Boardin väittämät seikat olisivat poistaneet syy-yhteyden sopimusrikkomuksen ja UPM:lle aiheutuneen vahingon suhteen. UPM:n olisi tullut saada myötämyytyä omistamansa Metsä Fibren osakkeet 208.552.423,29 euron hintaan ja sopimusrikkomuksella oli UPM:lle aiheutettu 58.552.389,00 euron suuruinen vahinko.

Eri mieltä olleen välimiehen lausunto

Yksi välimiehistä oli ollut ratkaisun lopputuloksesta eri mieltä ja olisi hylännyt UPM:n kanteen. Eri mieltä ollut välimies oli arvioinut myötämyyntioikeuden ja Call Option -oikeuden välistä suhdetta toisella tavalla kuin enemmistö. Lausunnossaan välimies totesi, että hänen mielestään ilmaisu "at any time" tuki johtopäätöstä, että Call Option -oikeutta voitiin käyttää ulkoisista tapahtumista ja seikoista riippumatta ja siten myös siinä tapauksessa, että myötämyyntiä koskeva tilanne oli syntynyt. Metsäliitolla oli ollut oikeus käyttää Call Option -oikeutta 17.4.2012. Tästä seurasi, ettei UPM ollut omistanut myötämyytäviä osakkeita 24.4.2012 jälkeen. UPM ei siten olisi voinut osallistua myötämyyntioikeuden nojalla Metsäliiton ja Metsä Boardin Itochun kanssa tekemään kauppaan 3.5.2012. Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet rikkoneet Osakassopimuksen kohtaa 6.2 muulla tavoin kuin jättämällä tekemättä myötämyyntioikeutta koskevan ilmoituksen. Tästä ei ollut kuitenkaan aiheutunut UPM:lle vahinkoa.

III Välitystuomion mitättömäksi julistamista tai kumoamista koskevat oikeudelliset lähtökohdat

Metsäliitto ja Metsä Board ovat välitystuomion kumoamista koskevassa asiassa vaatineet, että välitystuomio julistetaan mitättömäksi tai kumotaan. Vaatimusten perusteina on vedottu viiteen moiteperusteeseen. Kaksi moiteperustetta liittyy prosessuaaliseen väittämistaakkaan ja sen väitettyyn rikkomiseen välitystuomiossa. Yksi moiteperuste liittyy riidattomaksi tunnustetun seikan sivuuttamiseen ja seikan käsittelemistä riitaisena vastoin asianosaisten kantaa. Kaksi moiteperustetta koskee ratkaisun oikeudellisia perusteita ja sitä, onko lakia sovellettu vahingon syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissa vakiintuneesta soveltamiskäytännöstä poikkeavalla tavalla ja onko syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissa sovellettu käännettyä todistustaakkaa ja onko näistä lain soveltamiseen liittyvistä kysymyksistä varattu asianosaisille tilaisuutta lausua.

Välimiesmenettelystä annetun lain (välimiesmenettelylaki) 40 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan välitystuomio on mitätön siltä osin kuin välitystuomion on katsottava olevan ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin mukaan välitystuomio voidaan kumota, jos välimiehet ovat menneet toimivaltaansa ulommaksi (1 kohta) tai jos välimiehet eivät ole varanneet asianosaiselle tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen (4 kohta).

Hallituksen esityksen (HE 202/1991 vp) mukaan välitystuomio voisi olla ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa esimerkiksi silloin, kun siinä on velvoitettu laissa kiellettyyn suoritukseen. Tällainen tilanne olisi myös silloin, kun välimiehet riitaa ratkaistessaan eivät ole noudattaneet sellaista pakottavaa oikeusohjetta, jonka voidaan katsoa ilmentävän Suomen oikeusjärjestyksen perusteita. Sitä vastoin minkä tahansa pakottavankaan oikeusohjeen noudattamatta jättäminen ei voisi johtaa välitystuomion mitättömyyteen.

Hallituksen esityksen mukaan välimiehet olisivat välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ylittäneet toimivaltansa esimerkiksi, jos välimiehet tuomitsevat asianosaiselle jotain enemmän tai muuta kuin mitä tämä on vaatinut.

Välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan kumoamisperuste palautuu välimiesmenettelyssä sovellettavaan asianosaisten tarpeelliseen asianajomahdollisuuteen. Välimiesmenettelylain 22 §:n mukaan välimiesten on varattava tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa. Lain 25 §:n 1 momentin mukaan välimiesten määräämässä ajassa kantajan on ilmoitettava ne seikat, joihin hänen kanteensa perustuu, ja yksilöidyt vaatimuksensa sekä vastaajan annettava näiden johdosta vastineensa. Välimiesmenettelylakiin ei sisälly säännöstä vaatimis- ja väittämistaakan osalta toisin kuin esimerkiksi tuomioistuimissa käsiteltävien riita-asioiden osalta on oikeudenkäymiskaaressa säännelty. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin johdonmukaisesti katsottu, että välimiesoikeus ei voi ratkaisussaan tuomita muuta kuin mitä on vaadittu eikä ratkaista asiaa toisilla perusteilla kuin mihin on puolin ja toisin vedottu (ks. esimerkiksi Möller, Gustaf: Välimiesmenettelyn perusteet 1997 s. 52 ja Ovaska, Risto: Välimiesmenettely 2007 s. 185). Myös tässä asiassa esitetyissä oikeudellisissa asiantuntijalausunnoissa on johdonmukaisesti todettu, että asianosaisten esittämät vaatimukset ja oikeustosiseikat sitovat välimiesoikeutta eikä välimiesoikeus saa tuomita enempää kuin mitä on vaadittu eikä välitystuomiota saa myöskään perustaa seikkaan, johon kantaja ei ole vaatimuksensa tueksi tai vastaaja kiistämisensä tueksi vedonnut (ks. esimerkiksi Möllerin sekä professoreiden Jokela, Koulu, Linna, Niemi ja Virolainen antamat lausunnot). Niemen lausunnossa on tosin pohdittu sitä, minkälainen vetoaminen on riittävää ja onko väittämistaakka mahdollisesti erilainen välimiesmenettelyssä kuin yleisessä tuomioistuimessa dispositiivisessa riita-asiassa.

Välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan kumoamisperuste eli tilanne, jossa välimiehet eivät ole varanneet asianosaiselle tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen on tulkittava yhdessä välimiesmenettelylain 22 §:n kanssa, jonka mukaan välimiesten on varattava asianosaisille tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa. Välimiesmenettelylain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 202/1991 vp) on todettu, että asianosaiselle on suotava mahdollisuus esittää omat vaatimukset, niiden perusteet ja todisteet sekä lausua vastapuolen vaatimuksista, niiden perusteista ja todisteista. Kysymys on yleisprosessuaalisesta oikeusturvaperiaatteesta ja tämän kuulemisperiaatteen rikkominen muodostaa välitystuomion kumoamisperusteen. Yleisprosessuaalisella väittämistaakalla tarkoitetaan oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, ratkaisua ei voida perustaa siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin tulisi asiassa esille tai olisi tiedossa. Väittämistaakka ei koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia. Välimiesmenettelylain 22 §:n mukainen riittävän asianajotilaisuuden varaaminen edellyttää, että väittämistaakkaa noudatetaan myös välimiesmenettelyssä. Muutoin ratkaisu perustuu seikkaan, josta asianosaisilla ei ole ollut mahdollisuus lausua ja ratkaisu tulee asianosaisille yllätyksenä.

Dispositiivisissa riita-asioissa noudatetaan yleisprosessuaalisena periaatteena myös lähtökohtaa, jonka mukaan tunnustettua seikkaa pidetään riidattomana eli asianosaiset ovat sen olemassaolosta yhtä mieltä. Tunnustettua seikkaa pidetään näytetyn veroisena eikä se kaipaa todistelua. Välimiesmenettelylain 22 §:n mukainen riittävän asianajotilaisuuden varaaminen edellyttää myös sitä, että välimiesmenettelyssä asianosaisten riidattomaksi toteamaa tai toisen asianosaisen ilmoitusta itselleen epäedullisen seikan tunnustamisesta on pidettävä sitovana. Jos tästä lähtökohdasta voitaisiin välimiesmenettelyssä poiketa, asianosaiset menettäisivät mahdollisuuden riittävään asianajoon välimiesmenettelyssä.

Myös lainsoveltamiskysymyksissä asianosaisten kuuleminen voi olla tarpeen erityisesti, jos välimiesten käsitys sovellettavasta laista ja sen sisällöstä eroaa asianosaisten esittämistä näkemyksistä tai lainsoveltamiseen liittyy asian ratkaisemisen kannalta tulkinnanvaraisia kohtia. Lainsoveltamiskysymysten osalta voi siten joissakin tilanteissa tulla harkittavaksi se, että riittävää asianajotilaisuutta ei ole varattu. Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi silloin, jos välimiesoikeus perustaisi ratkaisunsa eri lainkohtaan, johon asianosaiset ovat omassa asianajossaan viitanneet tai tiettyjä vahingonkorvausoikeuden yleisiä lähtökohtia, kuten syy-yhteyttä koskevaa oppia sovellettaisiin vakiintuneesta tavasta poikkeavalla tavalla. Tällöin ratkaisun lopputulos voi olla yllätyksellinen ja riittävää asianajomahdollisuutta ei ole turvattu.

Välimiesmenettelylaissa on säädetty niistä perusteista, joilla välitystuomion sitovuus voidaan riitauttaa. Korkein oikeus on välitystuomion kumoamista koskevassa ratkaisussaan KKO 2008:77 (kohta 10) todennut, että vain laissa mainitut selvät muotovirheet sekä verraten karkeat menettelyvirheet voivat aiheuttaa välitystuomion mitättömyyden tai kumoamisen moitekanteen johdosta. Mainitussa ratkaisussa on ollut kysymys erityisesti siitä, onko välitystuomiossa sopimusta voitu oikeustoimilain 36 §:n nojalla kohtuullistaa, vaikka tällaista vaatimusta ei ollut nimenomaisesti välimiesmenettelyn aikana tehty eivätkä asianosaiset olleet nimenomaisesti lausuneet kohtuullistamisesta. Korkein oikeus on todennut (kohta 16), että asianosaiset ovat olleet eri mieltä jakelusopimuksen oikeudellista luonteesta ja erityisesti sen ehdon 10.5 pätevyydestä. Välimiesmenettelyn kantaja on vedonnut sopimusehdon mitättömyyteen ja pätemättömyyteen kauppaedustajia koskevien periaatteiden pohjalta sekä vaatinut kohtuullista hyvitystä sellaisten seikkojen nojalla, jotka tyypillisesti voivat johtaa sopimuksen kohtuullistamiseen. Välimiesmenettelyn vastaajalla on ollut tilaisuus lausua kaikista näistä seikoista ja se onkin hyvitysvaatimusta vastustaessaan viitannut kohtuusnäkökohtiin. Esillä ovat olleet myös tavarantoimitusten viivästykset ja virheet. Tätä taustaa vasten välimiesoikeuden päätyminen sopimuksen pätevyyskysymyksessä ja korvauksen määrässä kompromissiratkaisuun on tuskin tullut asianosaisille yllätyksenä. Korkein oikeus päätyi kokonaisarvionaan siihen, ettei välimiesoikeuden menettely, jota valituksessa pidetään prosessinjohdollisena virheenä, ole sillä tavoin vaikuttanut välimiesmenettelyn vastaajana olleen yhtiön mahdollisuuteen ajaa asiaansa, että välitystuomion kumoamiseen olisi välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen peruste.

Korkeimman oikeuden mainitussa ratkaisussa omaksuma kanta vastaa siviilioikeudellisessa kirjallisuudessa sopimusten sovittelun osalta noudatettua linjaa, jonka mukaan sopimuksen sovittelua ei tarvitse vaatia nimenomaisesti. Osassa kirjoituksia on todettu, että sovitteluun liittyy kevennetty väittämistaakka. Riittävänä sovittelutarpeeseen vetoamisena on pidetty sitä, että osapuoli on kiistänyt kanteen ja esittänyt kohtuuttomuutta koskevia näkökohtia (ks. esimerkiksi Kaisto, Janne: Pätemättömyys ja sovittelu prosessuaaliselta kannalta s. 123). Prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on sovittelun osalta todettu, että sovittelu ei ole väittämistaakan osalta erityisasemassa. Ratkaisussa sovittelun osalta kysymys on siten ollut siitä, miten nimenomaista vetoamista sovittelu on edellyttänyt ja ovatko asianosaiset saaneet välimiesmenettelyssä lausua myös sovitteluun johtaneista seikoista.

Sanotusta ratkaisusta ei ilmene yksiselitteistä oikeusohjetta välitystuomion kumoamisperusteiden arvioimiseksi. Lähtökohtana on pidettävä välitystuomioiden pysyvyyttä ja sitä, että menettelyvirheiden tulee olla verraten karkeita. Väitettyä menettelyvirhettä tai muuta virhettä on vielä erikseen arvioitava sillä perusteella, ovatko välimiehet ylittäneet toimivaltansa tai onko riittävä mahdollisuus ajaa asiaansa toteutunut. Välitystuomion kumoamisperusteita on siten arvioitava kussakin tapauksessa erikseen ja ottaen arvioinnissa huomioon, mihin asianosaiset ovat välimiesmenettelyssä vedonneet, mihin välitystuomio perustuu ja onko välitystuomion lopputulos asianosaisten asiassa esittämään nähden yllätyksellinen.

IV Kysymyksessä olevien välitystuomion kumoamisperusteiden arviointi

1) Väite riidattoman seikan käsittelemisestä riitaisena

Metsäliitto ja Metsä Board ovat vaatineet välitystuomiota kumottavaksi ensinnäkin sillä perusteella, että asianosaisten välillä oli ollut riidatonta, että osto-optiota koskenut sopimusehto oli ollut voimassa, mutta tämä riidaton seikka oli välitystuomiossa katsottu riitaiseksi. Välitystuomio oli tältä osin perustettu seikkaan, johon yksikään asianosainen ei ollut välimiesmenettelyssä vedonnut. Kanteessa välitystuomiota on vaadittu kumottavaksi välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 ja 4 kohtien nojalla. Metsäliitto ja Metsä Board ovat katsoneet, että väitetty virhe ilmenee erityisesti seuraavista välitystuomion kohdista ja eri mieltä olleen välimiehen lausunnosta:

"Välimiesoikeus toteaa, että Call Option osto-optio on riidattomasti ollut Metsäliiton käytettävissä Muutossopimuksen allekirjoittamisesta 30.6.2011 alkaen ainakin siihen asti, kun yhtiö on syksyllä 2011 aloittanut neuvottelut Itochun kanssa Metsä Fibren osakkeiden myymiseksi Itochulle." (s. 41)

"Välimiesoikeus toteaa johtopäätöksenään, ettei Muutossopimuksen Call Option -ehdon täytäntöönpanoa koskevalle maininnalle oikeuden käyttämisestä "at any time" voida antaa sellaista merkitystä, että ehdon tarkoittamaan lunastusoikeuteen voitaisiin vedota aina ja riippumatta Osakassopimuksen osapuolten välille muutoin muodostuneesta sopimustilanteesta." (s. 42)

"Näin ollen tämän sinänsä aina ("always") Metsäliitolla olevan "ylimääräisen" Call Option -oikeudenkin täytäntöönpano ("Notice") oli suoritettavissa "at any time", minkä näin ollen täytyy tarkoittaa molemmissa sopimuskohdissa samaa asiaa eli ainoastaan täytäntöönpanomenettelyä, ei oikeuden sisältöä." (s. 42)

Eri mieltä olleen välimiehen lausunto

"Myötämyyntioikeuden ja Call Option -oikeuden välistä suhdetta arvioitaessa on kyse näin ollen mielestäni siitä, voidaanko Muutossopimuksella tarkistetun Osakassopimuksen sanamuodon, sen rakenteen taikka muiden sopimuksen tulkintaan vaikuttavien tekijöiden perusteella päätellä, saattoivatko Metsäliitto ja Metsä Board käyttää Call Option -oikeutta sen jälkeen, kun UPM:n myötämyyntioikeuden edellytykset olivat täyttyneet." (s. 51)

"Mielestäni ilmaisu "at any time" tukee kohdan 4.4.1 ensimmäisestä kappaleesta tehtävää johtopäätöstä, että Call Option -oikeutta voidaan käyttää ulkoisista tapahtumista ja seikoista riippumatta ja siten myös siinä tapauksessa, että myötämyyntiä koskeva tilanne on syntynyt." (s. 52)

"Näin ollen Metsäliitolla on ollut oikeus käyttää Call Option -oikeutta 17.4.2012. Tästä puolestaan seuraa, ettei UPM omistanut myötämyytäviä Metsä Fibren osakkeita 24.4.2012 jälkeen. UPM ei siten olisi voinut osallistua myötämyyntioikeuden nojalla Metsäliiton ja Metsä Boardin Itochun kanssa tekemään kauppaan 3.5.2012. Näin ollen Metsäliitto ja Metsä Board eivät ole rikkoneet Osakassopimuksen kohtaa 6.2 muulla tavoin kuin jättämällä tekemättä myötämyyntioikeutta koskevan ilmoituksen. Tästä ei kuitenkaan ole aiheutettu UPM:lle vahinkoa." (s. 52)

UPM on hovioikeudelle antamassaan vastauksessa todennut, että välimiesoikeus ei ollut käsitellyt riidatonta seikkaa riitaisena. UPM:n kanne välimiesmenettelyssä oli perustunut myötämyyntioikeuteen ja sen loukkaamiseen. Osto-optiota oli käsitelty välimiesmenettelyssä yksin siitä syystä, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat vedonneet osto-option käyttöön. Välimiesoikeus ei ole arvioinut osto-option käytettävyyttä sinänsä.

Edellä välimiesmenettelyn kanteen selostamista koskevasta osiosta ilmenevällä tavalla UPM:n kanne on perustunut siihen, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat rikkoneet Osakassopimuksen kohdan 6.2 myötämyyntiehtoa. UPM on katsonut, että Muutossopimuksessa sovittu osto-optio ei syrjäyttänyt Osakassopimuksessa todettua myötämyyntioikeutta. Metsäliitto ja Metsä Board ovat puolestaan välimiesmenettelyssä antamissaan vastineissa katsoneet, että myötämyyntiehtoa ei ollut rikottu ja että osto-option käyttäminen syrjäytti myötämyyntioikeuden.

Yleisprosessuaalisista periaatteista seuraa, että jos dispositiivisessa riita-asiassa jokin seikka todetaan asianosaisten välillä riidattomaksi, tällaisesta seikasta ei ole tarpeen esittää todistelua. UPM ei ole välimiesmenettelyssä riitauttanut myötämyyntioikeuden ja osto-option sopimusehtojen voimassaoloa sinänsä. Välimiesmenettelyssä ei kanteen perusteella ole ollut myöskään ratkaistavana osto-option käytettävyys, vaan se, onko Osakassopimuksen myötämyyntiä koskevaa ehtoa rikottu ja onko osto-option käyttäminen tämän jälkeen syrjäyttänyt myötämyyntiä koskevan sopimusrikkomuksen. UPM:n kanteen ja siihen annettujen vastausten sekä lausumien perusteella on selvää, että keskeinen erimielisyys välimiesmenettelyssä on liittynyt näiden sopimusehtojen väliseen suhteeseen. Välitystuomiossa (s. 34) onkin todettu asiassa olevan ensisijaisesti kysymys osapuolten Osakassopimuksella 2009 ja Muutossopimuksella 2011 sopimien UPM:n myötämyyntioikeuden ja Metsäliiton lunastusoikeuden keskinäisestä suhteesta ja niiden soveltamistilanteesta Itochu-järjestelyn yhteydessä.

Hovioikeus toteaa, että myötämyyntiä ja osto-optiota koskevien sopimusehtojen soveltamistilanteesta on välimiesmenettelyssä esitetty puolin ja toisin todistelua, kuten välitystuomion sivulta 35 ilmenee. Riidattomuus ei siten näytä ulottuneen sopimusehtojen väliseen suhteeseen ja välitystuomiossa on päädytty katsomaan asiassa jääneen näyttämättä, että Call Option -ehtoa taikka Tag Along -ehtoa (myötämyyntiehto) tulisi soveltaa ensisijaisesti ( s. 36). Välitystuomiossa on katsottu, että myötämyyntiä koskevaa sopimusehtoa oli rikottu ja tämän jälkeen välitystuomiossa on arvioitu sitä, onko Call Option osto-oikeuden käyttö 24.4.2012 mitätöinyt myötämyyntioikeuden. Tässä yhteydessä välitystuomiossa on arvioitu Call Option ehdon "at any time" merkitystä ja Call Optionin suhdetta myötämyyntioikeuteen. Välitystuomiossa on todettu, että Call Option oikeus on ollut riidattomasti Metsäliiton käytettävissä Muutossopimuksen allekirjoittamisesta 30.6.2011 alkaen ainakin siihen asti, kun yhtiö on syksyllä aloittanut neuvottelut Itochun kanssa Metsä Fibren osakkeiden myymiseksi Itochulle. Välitystuomiossa on edelleen todettu, että "at any time" ehtoa ei voida tulkita siten, että se perustaisi Call Option ehdon ensisijaisuuden suhteessa myötämyyntioikeuteen, ja että siihen vetoamalla voitaisiin syrjäyttää jo lauennut UPM:n myötämyyntioikeus.

Hovioikeus toteaa, että välitystuomiossa esitetyt kannanotot Call Option ehdon käytettävyydestä liittyvät siihen keskeiseen välimiesmenettelyssä ratkaistavana olleeseen kysymykseen, syrjäyttääkö Call Option -ehto myötämyyntioikeuden. Arvio osto-option käytettävyydestä syksyyn 2011 saakka liittyy puolestaan siihen arvioon, mihin ajankohtaan saakka Call Option ehdon käyttämisessä ei ole tullut ottaa huomioon myötämyyntiä koskevaa soveltamistilannetta. Eri mieltä olleen välimiehen lausunnosta ei voida myöskään tehdä sellaista johtopäätöstä, että hänen kanteen hylkäävä lopputuloksensa olisi perustunut välimiesoikeuden enemmistön kanssa erilaiseen käsitykseen asiassa riidattomista seikoista tai että eri mieltä ollut välimies olisi tulkinnut osto-optioon liittyvää riidatonta seikkaa eri tavoin kuin enemmistö. Eri mieltä ollut välimies on arvioinut enemmistöön nähden eri tavoin sopimusehtojen välistä suhdetta eli eroavaisuus koskee ratkaisun kannalta oleellista sopimusoikeudellista tulkintakysymystä eli ratkaisun aineellisoikeudellista kysymystä, jollaiseen ei voida ottaa kantaa välitystuomion kumoamista koskevassa asiassa. Tähän nähden eri mieltä olleen välimiehen lausunnosta ei ole pääteltävissä, että enemmistö olisi arvioinut välimiesmenettelyssä riidatonta seikkaa riitaisena.

Johtopäätöksenä hovioikeus toteaa, että UPM:n välimiesmenettelyssä ajaman kanteen perusteella keskeinen ratkaistava kysymys on liittynyt myötämyyntiehdon ja Call Option ehdon keskinäiseen suhteeseen. Tätä kysymystä välimiesmenettelyssä esitetyissä kirjelmissä on molemmin puolin laajasti käsitelty ja tästä on esitetty myös todistelua. Välitystuomiossa ei ole todettu, että Call Option ei olisi ollut käytettävissä 17.4.2012. Näillä perusteilla hovioikeus katsoo asiassa olevan selvää, että välimiehet eivät ole menneet välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eikä asianosaisille ole jätetty saman pykälän 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla varaamatta tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen. Tältä osin perustetta välitystuomion kumoamiseen ei ole näytetty eikä aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen tältä osin ole.

2) Myötämyyntioikeuden epätyypillinen toteuttaminen

Metsäliitto ja Metsä Board ovat välimiesmenettelyssä väittäneet, että Itochu ei olisi suostunut tekemään osakekauppaa UPM:n kanssa ja että UPM ei olisi voinut saada osakkeistaan esittämäänsä kauppahintaa. Välitystuomiossa välimiesoikeus on itse antanut Osakassopimuksen myötämyyntiä koskeneelle ehdolle sellaisen sisällön, jollaisesta ei ollut sovittu ja tällä itse keksimällään sopimusehdolla välimiesoikeuden enemmistö sivuutti Metsäliiton ja Metsä Boardin vetoaman vastatosiseikan. Metsäliiton ja Metsä Boardin väittämä välimiesoikeuden itse keksimä sopimusehto ilmenee seuraavassa välitystuomion kohdassa:

"Vastaajien väitteiden myötämyyntivaatimuksen puuttumisesta ja myötämyynnin toteuttamisen mahdottomuudesta tapahtuneen kaupan johdosta välimiesoikeus toteaa lähtökohtaisesti asiassa näytetyn, että sanotut seikat ovat johtuneet siitä, että UPM on saanut tietää kaupasta vasta siitä tehdyn ehdollisen sopimuksen jälkeen. Myötämyyntilauseke ei käytännössä myöskään tarkoita sitä, että enemmistöosakkaan tulisi kaikissa olosuhteissa saada vähemmistöosakkaan osakkeet mahdutettua kolmannen kanssa tehtävään kauppaan, joskin se on myötämyyntioikeuden toteuttamisen perusmuoto. Milloin enemmistöosakkailla on omistuksessaan ostajaa tyydyttävä määrä myytäviä osakkeita vähemmistöosakkaan intressit voidaan tyydyttää yhtälailla lunastamalla enemmistöosakkaan toimesta vähemmistöosakkaan osakkeet (epätyypillinen myötämyyntioikeuden toteutus). Tämä voi yhtä hyvin tapahtua ennen kolmannen kanssa tehtävää kauppaa taikka sen jälkeen. Valinta jommankumman menettelyn välillä käytännössä yleisesti ratkeaa vastaavissa yhtiörakennelmissa lähinnä verotusnäkökohtien perusteella. Sopimusosapuolien kesken tulee molempien menettelytapojen johtaa taloudelliseen lopputulokseen sopimuspuolten välillä. Vastaajayhtiöt ovat kuitenkin asiassa selvitetyn mukaan salanneet UPM:ltä Itochun kanssa aloittamansa neuvottelut Metsä Fibren osakkeiden myymiseksi, sopimatta myötämyynnin järjestämisestä missään muodossa. Vastaajien väittämät tapahtumat eivät voi poistaa syy-yhteyttä UPM:n vahingolle, vaan ne ovat päinvastoin olleet syynä UPM:lle aiheutettuun vahinkoon. Mitä tulee Vastaajien väitteisiin, ettei Itochu olisi halunnut tehdä kauppaa UPM:n kanssa, välimiesoikeus toteaa, ettei kolmannen osapuolen kannanotoilla ole merkitystä sopimuspuolten keskinäisessä sopimussuhteessa, eikä myötämyyntivelvoitteiden toteuttamisessa huomioon ottaen, että velvoitteet ovat joka tapauksessa toteutettavissa edellä tarkoitetulla tavalla." (s. 44)

UPM on välimiesmenettelyssä vireille panemassaan kanteessa esittänyt korvausvaatimuksensa perusteena sen, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat rikkoneet Osakassopimuksen kohdan 6.2 mukaista tietojenantovelvollisuutta ja UPM:n myötämyyntioikeutta sekä aiheuttaneet vahinkoa. Sopimusrikkomus ilmenee kanteen mukaan siitä, että Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet antaneet tietoja Itochun kanssa toteuttamastaan Metsä Fibren osakkeita koskeneesta yritysjärjestelystä eivätkä olleet antaneet UPM:lle mahdollisuutta käyttää Osakassopimuksen kohdan 6.2 mukaista oikeutta sisällyttää omistamansa Metsä Fibren osakkeet sanottuun järjestelyyn (UPM:n kanne s. 6). Lisäksi UPM on todennut, että UPM:llä on oikeus vaatia, että Metsäliitto ja Metsä Board sisällyttävät UPM:n osuutta vastaavan määrän UPM:n omistamia Metsä Fibren osakkeita esitettyyn kolmannen tahon kanssa tehtävään osakkeiden kauppaan (UPM:n kanne s. 8). UPM on välimiesmenettelyssä antamassaan lausumassa toistanut väitteen sopimusrikkomuksesta ja todennut muun ohella, että UPM:n hyväksi sovittu oikeus asettaa Metsäliitolle ja Metsä Boardille velvollisuuden. Niiden tulee huolehtia siitä, että UPM saa omistamansa osakkeet myydyksi kolmannelle samoin ehdoin kuin Metsäliitto ja Metsä Board myyvät omat osakkeensa. Metsäliitto ja Metsä Board eivät voi UPM:n myötämyyntioikeutta rikkomatta myydä osakkeitaan kolmannelle, elleivät ne ole antaneet UPM:lle tilaisuutta sisällyttää omat osakkeensa kauppaan samoin ehdoin (UPM:n lausuma s. 6).

UPM on kysymyksessä olevassa välitystuomion kumoamista koskevassa asiassa todennut, että välimiesoikeus ei ollut edellä siteeratussa välitystuomion kohdassa ottanut kantaa Osakassopimuksessa olleen myötämyyntiehdon sisältöön. Välimiesoikeus on perusteluissaan käsitellyt yleisellä tasolla sitä, miten myötämyyntiehtojen perustamia oikeuksia on mahdollista toteuttaa. Välitystuomio ei myöskään perustunut näihin pohdintoihin, vaan UPM:n vetoamaan sopimusrikkomukseen ja sen aiheuttamaan vahinkoon. UPM oli välimiesmenettelyssä esittänyt, että Osakassopimuksen mukaan Metsäliiton ja Metsä Boardin tuli hankkia UPM:lle se 58,5 miljoonaa euroa, jonka UPM olisi saanut myymällä osakkeensa Itochulle.

Hovioikeus toteaa, että välitystuomion edellä siteerattu perustelukohta on otsikon "Vahingonkorvaus" alla. Tätä otsikkoa ennen välitystuomiossa oli todettu, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat rikkoneet Osakassopimuksen kohtaa 6.2 ja että Metsäliitto ja Metsä Board eivät ole osto-option käyttöön vetoamalla voineet jättää huolehtimatta aikaisemmin syntynyttä velvollisuutta huolehtia myötämyyntioikeuden toteuttamisesta. Tämän jälkeen välitystuomiossa on käsitelty aiheutunutta vahinkoa ja sen syy-yhteyttä sopimusrikkomukseen.

Välimiesmenettelyssä on käsitelty UPM:n väitettä sopimusrikkomuksesta, jonka osalta UPM on katsonut, että myötämyyntiehdon tarkoituksena oli varmistaa se, että UPM saa sen hinnan osakkeista, jonka Metsäliitto ja Metsä Board saavat Itochu-kaupasta. Metsäliitto ja Metsä Board ovat kiistäneet sopimusrikkomuksen ja katsoneet myös, ettei mitään vahinkoa ollut joka tapauksessa aiheutunut, kun UPM:n osakkeet oli ostettu osto-optiota käyttäen. Välimiesoikeus on välitystuomiossaan (s. 44) käsitellyt sitä, onko myötämyyntioikeuden toteuttaminen ollut mahdotonta ja tässä yhteydessä käsitellyt myötämyyntilausekkeen käytännön toteutustapoja eli myötämyyntioikeuden toteuttamisen perusmuotoa ja epätyypillistä myötämyyntioikeuden toteuttamista. Välitystuomiossa ei ole otettu kantaa Osakassopimuksen sopimusehdon 6.2 sisältöön, vaan välitystuomiossa on käsitelty sitä, johtavatko Metsäliiton ja Metsä Boardin esittämät perusteet siihen, että sopimusrikkomukseen syyllistynyt sopimuskumppani vapautuisi kuitenkin vastuusta. Tarkastelu liittyy siten korvausvastuusta vapautumisperusteisiin. UPM:n vaatimus perustui myötämyyntiehdon rikkomiseen ja UPM on katsonut, että mainitun sopimusehdon mukaan sen Metsä Fibren osakkeet olisi tullut sisällyttää Itochu-kauppaan.

Välimiesmenettelyssä ei ole käyty keskustelua välitystuomiossa esille nostetuista myötämyyntioikeuden toteuttamistavoista. Tältä osin on kuitenkin arvioitava, onko välitystuomio korvausvelvollisuuden vahvistamisen osalta perustunut seikkaan, johon ei UPM:n taholta olisi vedottu ja että tämä olisi estänyt asianmukaisen tilaisuuden ajaa asiaansa. Hovioikeus katsoo, että välimiesmenettelyssä asianosaiset ovat saaneet laajasti perustella omia näkemyksiään. Metsäliitolla ja Metsä Boardilla on ollut tilaisuus ajaa asiaansa myös tältä osin ja ne ovat voineet tuoda esille näkemyksensä siitä, miksi ne eivät ole korvausvelvollisia asiassa. Välimiesoikeus on UPM:n kanneperusteen johdosta voinut arvioida niitä eri mahdollisuuksia, joilla UPM olisi saatettu myötämyyntiehdon tarkoittamaan tilanteeseen. Ottaen huomioon UPM:n kanneperusteet sekä Metsäliiton ja Metsä Boardin kiistämisperusteet sekä sopimusrikkomukseen perustuvan korvausvelvollisuuden oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat hovioikeus katsoo asiassa olevan selvää, että välimiehet eivät ole menneet välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eikä asianosaisille ole jätetty saman pykälän 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla varaamatta tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen. Tältä osin perustetta välitystuomion kumoamiseen ei ole näytetty eikä aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen tältä osin ole.

3) Välimiesoikeuden itse kehittämä sopimusehto

Metsäliitto ja Metsä Board ovat vedonneet välitystuomion kumoamisperusteena myös siihen, että välimiesoikeus olisi itse keksinyt sopimusehdon sisällön, jonka mukaan sopimusosapuolen tulee voida sisällyttää myytäväksi haluamansa osakkeet niiden kauppakirjaan ja että osakkeiden sisällyttäminen vasta closing-asiakirjaan oli mahdotonta. Tällaista sopimusehtoa ei ollut eivätkä asianosaiset olleet tällaiseen välimiesmenettelyssä vedonneet. Metsäliiton ja Metsä Boardin väittämä välimiesoikeuden itse keksimä sopimusehto ilmenee seuraavassa välitystuomion kohdassa:

"UPM ei ole edes väittänyt, että sillä olisi ollut myötämyyntioikeus 24.5.2012 (po. 24.4.2012) jälkeen. Metsä Boardin väite, ettei se olisi voinut loukata UPM:n myötämyyntioikeutta ennen osakekaupan closing-päivää 3.5.2012, on selkeästi sopimuksen vastainen. Myötämyyntiin oikeutetun sopimusosapuolen tulee voida sopimusehdon mukaan sisällyttää myytäväksi haluamansa osakkeet niiden kauppakirjaan; niiden sisällyttäminen vasta closing-asiakirjaan on mahdotonta." (s. 38)

Metsäliitto ja Metsä Board ovat katsoneet, että edellä todetun menettelyvirheen ratkaiseva vaikutus ratkaisun lopputulokseen ilmenee seuraavasta välitystuomion kohdasta:

"Sillä, ettei UPM:llä ole ollut omistuksessaan enää Call Option Notice -ilmoituksen käyttämisen ja tehdyn kaupan jälkeen myötämyytäviä osakkeita, ei ole merkitystä asiassa kun otetaan huomioon, ettei myötämyynti Vastaajista johtuvista syistä ole ollut enää Itochu-järjestelyn toteuttamisen yhteydessä mahdollista." (s. 42)

UPM:n kanne välimiesmenettelyssä on edellä selostetulla tavalla perustunut keskeisesti siihen, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat rikkoneet Osakassopimuksen myötämyyntiä koskevaa kohtaa 6.2, koska eivät olleet antaneet tietoja Itochu-järjestelystä eivätkä olleet antaneet mahdollisuutta sisällyttää UPM:n omistamia Metsä Fibren osakkeita sanottuun järjestelyyn. UPM on katsonut kanteessaan, että sopimusrikkomus oli tapahtunut ennen 11.4.2012, jolloin Itochu-järjestelystä oli annettu pörssitiedote. Metsäliitto ja Metsä Board ovat puolestaan kiistäneet sopimusrikkomuksen ja katsoneet, että Metsäliitolla oli Osakassopimuksen muutossopimuksen Call Option -oikeuden nojalla oikeus käyttää osto-optiota "at any time".

Hovioikeus toteaa, että välitystuomion sivulla 38 oleva kannanotto sisältyy osioon, jossa on käsitelty kysymystä myötämyyntiä koskevan sopimusehdon rikkomisesta. UPM oli väittänyt sopimusrikkomuksen tapahtuneen ennen 11.4.2012 eikä tämänkään jälkeen ennen 24.4.2012 tapahtunutta Call Option -oikeuden käyttämistä UPM:lle ollut annettu mahdollisuutta sisällyttää sen omistamia Metsä Fibren osakkeita Itochu-järjestelyyn. Tämän näkemyksen Metsäliitto ja Metsä Board olivat kanteeseen antamissaan vastauksissa kiistäneet ja vedonneet siihen, että ratkaiseva ajankohta oli 3.5.2012, jota ennen Metsäliitto oli käyttänyt osto-optiota eikä UPM omistanut enää 3.5.2012 yhtään Metsä Fibren osaketta.

Välitystuomion kannanotto koskee välimiesmenettelyn aikana keskeisesti esillä ollutta asianosaisten välistä erimielisyyttä myötämyyntiä koskevan sopimusehdon tulkinnasta ja sitä koskevasta sopimusrikkomuksesta. Hovioikeus katsoo, että välimiesmenettelyssä asianosaiset ovat saaneet laajasti perustella omia näkemyksiään. UPM on perustanut korvausvaatimuksensa siihen, että myötämyyntiä koskevaa sopimusehtoa oli rikottu jo ennen 11.4.2012. Tiedossa on myös ollut, että UPM myi osakkeet Metsäliitolle 24.4.2012, kun Metsäliitto oli vedonnut osto-optioon. UPM oli kuitenkin kanteessaan lähtenyt siitä, että tämä osto-option nojalla tapahtunut kauppa ei poistanut aikaisemmin tapahtuneeseen sopimusrikkomukseen perustunutta vahingonkorvausvastuuta. Metsäliitolla ja Metsä Boardilla on ollut tilaisuus ajaa asiaansa myös tältä osin ja ne ovat voineet tuoda esille näkemyksensä siitä, miksi myötämyyntiä koskevaa sopimusehtoa ei ollut rikottu. Välimiesoikeuden on UPM:n kanneperusteen johdosta tullut arvioida myötämyyntiä koskevaa sopimusehtoa ja arvioida sitä, milloin myötämyyntiä koskevaa ehtoa on viimeistään rikottu.

Ottaen huomioon UPM:n kanneperusteet sekä Metsäliiton ja Metsä Boardin kiistämisperusteet hovioikeus katsoo asiassa olevan selvää, että välimiehet eivät ole menneet välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eikä asianosaisille ole jätetty saman pykälän 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla varaamatta tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen. Tältä osin perustetta välitystuomion kumoamiseen ei ole näytetty eikä aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen tältä osin ole.

4) Oikeusjärjestyksen vastainen syy-yhteyttä koskeva arviointi

Metsäliitto ja Metsä Board ovat vaatineet välitystuomiota kumottavaksi neljänneksi sillä perusteella, että välimiesoikeus oli soveltanut lakia vahingon syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissa vakiintuneesta soveltamiskäytännöstä poikkeavalla tavalla. Tältä osin kanteessa välitystuomiota on vaadittu kumottavaksi välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla.

Metsäliitto ja Metsä Board ovat katsoneet, että välimiesoikeuden enemmistö oli välitystuomion perusteluissa yllättäen katsonut, että syy-yhteys vahinkotapahtuman ja vahingon välillä oli vallinnut jo ennen vahingon syntymistä 3.5.2012. Metsäliitto ja Metsä Board eivät olleet asianajossaan voineet varautua siihen, että välimiesoikeus soveltaa lakia täysin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Metsäliiton ja Metsä Boardin mukaan väitetty virhe ilmenee erityisesti seuraavista välitystuomion kohdista:

"UPM:n kärsimä vahinko on johtunut myötämyyntioikeuden toteutumatta jäämisestä, joka taas on johtunut Vastaajien sopimusrikkomuksesta. UPM:n vahinko ei ole johtunut Call Option -oikeuden käyttämisestä, vaan Call Option -oikeuden perusteella tehty UPM:n omistamien Metsä Fibren osakkeiden kauppa on pienentänyt UPM:n vahinkoa myötämyynnin toteutumatta jäämisestä. Call Option -oikeuden käyttäminen ei ole näin ollen poistanut syy-yhteyttä, joka on syntynyt ennen Call Option -oikeuden käyttöä." (s. 44)

"Vastaajien väittämät tapahtumat eivät voi poistaa syy-yhteyttä UPM:n vahingolle, vaan ne ovat päinvastoin olleet syynä UPM:lle aiheutettuun vahinkoon." (s. 44)

Metsäliitto ja Metsä Board ovat lisäksi väittäneet, että myös UPM:n välimiesoikeudessa esittämiin kanneperusteisiin sisältyi tosiasiallisesti väite siitä, että vahinko oli syntynyt 3.5.2012. Tältä osin Metsäliitto ja Metsä Board ovat valituksissaan katsoneet, että UPM:n 11.4.2012 jälkeen esittämät vaatimukset päästä mukaan kauppaan osoittavat, että UPM ei ollut katsonut vahinkoa aiheutuneen ennen 11.4.2012. Metsä Board on lisäksi katsonut, että UPM:n välimiesoikeudessa esittämä väite siitä, että vahinko oli välitön seuraus Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksista, viittasi välittömän ja välillisen vahinkolajin erotteluun, eikä siten vahingon aiheutumiseen heti sopimusrikkomuksen seurauksena.

UPM on hovioikeudelle antamassaan vastauksessa todennut, että välimiesoikeus ei ollut katsonut, että syy-yhteys olisi syntynyt ennen vahinkoa. UPM:n kanne välimiesmenettelyssä oli perustunut siihen, että yhtiölle aiheutunut vahinko oli syntynyt jo ennen 11.4.2012, jolloin Metsäliitto ja Metsä Board julkistivat pörssitiedotteen sopimastaan Itochu-kaupasta. Välimiesoikeuden kannekirjelmässään UPM oli esittänyt, että vahinko oli välitön seuraus Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksista, jotka olivat tapahtuneet ennen 11.4.2012. Välimiesoikeus ei ollut katsonut, että vahinko olisi syntynyt vasta 3.5.2012, vaan välitystuomiossaan välimiesoikeus oli katsonut, että vahinko oli aiheutunut UPM:lle ennen osto-option käyttämistä 17.4.2012. Ilmaisu "välitön seuraus" tarkoitti vahingon aiheutumista heti sopimusrikkomuksen seurauksena.

Korvausvastuun yleisiin edellytyksiin kuuluu teon tai toiminnan ja vahingon välisen syy-yhteyden vaatimus. Hovioikeus on edellä käsiteltyjen väliotsikoiden "myötämyyntioikeuden epätyypillinen toteuttaminen" ja "välimiesoikeuden itse keksimä sopimusehto" yhteydessä katsonut, että UPM on välimiesoikeudessa perustanut korvausvaatimuksensa siihen, että myötämyyntiä koskevaa sopimusehtoa oli rikottu jo ennen 11.4.2012. Syy-yhteyden osalta UPM on välimiesmenettelyssä vireille panemassaan kanteessa esittänyt, että yhtiö oli suostunut Call Option -kaupan toteuttamiseen rajoittaakseen sopimusrikkomuksen aiheuttamaa vahinkoa, ja että UPM:lle aiheutunut 58,5 miljoonan euron vahinko oli ollut välitön seuraus Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksesta (UPM:n kannekirjelmän s. 15 ja 16). UPM:n välimiesoikeudelle antamassaan lausumassa 11.7.2013 on puolestaan esitetty, että Metsäliiton ja Metsä Boardin olisi tullut täyttää Osakassopimuksen 6.2 kohdassa määrätyt sopimusvelvoitteensa jo ennen 17.4.2012, ja että sanotut yhtiöt ovat ilmoittaneet jo tehdystä sopimuksesta Itochun kanssa tiedotteissaan 11.4.2012 (UPM:n lausuma 11.7.2013 s. 15). UPM on lisäksi todennut, että Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksen ja UPM:lle aiheutuneen vahingon välillä oli suora syy-yhteys (UPM:n lausuma 11.7.2013).

Hovioikeus katsoo, ettei UPM:n välimiesmenettelyn kannekirjelmästä tai lausumista voida päätellä, että UPM olisi katsonut vahingon aiheutuneen vasta 3.5.2012. Päinvastoin UPM on välimiesmenettelyssä esittänyt vahingon olleen välitön seuraus Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksesta ja aiheutuneen ennen 11.4.2012. Mistään UPM:n välimiesoikeuden kannekirjelmässä esittämästä tai lausumista ei ilmene, että ilmaisulla "välitön seuraus" olisi tarkoitettu välillisten ja välittömien vahinkolajien erottelua. Ilmaisu "välitön seuraus" onkin tulkittavissa siten, että sillä on tarkoitettu vahingon aiheutumista heti sopimusrikkomuksen seurauksena. Tätä puoltaa myös se, ettei itse välitystuomiosta ilmene, että vahinkolajien välillinen ja välitön erottelu olisi edes ollut välimiesmenettelyssä ratkaistavana.

Hovioikeus toteaa, että välitystuomion sivulla 44 esitetyt kannanotot liittyvät siihen keskeiseen välimiesmenettelyssä ratkaistavana olleeseen kysymykseen, syrjäyttääkö Call Option -ehto myötämyyntioikeuden. Välitystuomiossa on todettu, että UPM:n kärsimä vahinko on johtunut myötämyyntioikeuden toteutumatta jäämisestä, joka taas on johtunut Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksesta. UPM:n vahinko ei ole johtunut Call Option -oikeuden käyttämisestä, vaan Call Option -oikeuden perusteella tehty UPM:n omistamien Metsä Fibren osakkeiden kauppa on pienentänyt vahinkoa myötämyynnin toteutumatta jäämisestä. Call Option -oikeuden käyttäminen ei ole poistanut syy-yhteyttä, joka on syntynyt ennen Call Option -oikeuden käyttöä. Välitystuomion sivun 44 kannanotoista ei siten ilmene, että välimiesoikeus olisi katsonut vahingon aiheutuneen vasta 3.5.2012. Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että perustetta välitystuomion kumoamiseen ei ole näytetty eikä välimiesten siten voida katsoa laiminlyöneen varata välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Perustetta välitystuomion kumoamiseen tai aihetta käräjäoikeuden lopputuloksen muuttamiseen ei tältä osin ole.

5) Syy-yhteyttä koskevan todistustaakan yllättävä kääntäminen

Metsäliitto ja Metsä Board ovat vielä vaatineet välitystuomiota kumottavaksi sillä perusteella, että välimiesoikeus oli syy-yhteyttä koskevassa arvioinnissaan soveltanut käännettyä todistustaakkaa, eikä tästä lain soveltamiseen liittyvästä kysymyksestä ollut varattu asianosaisille tilaisuutta lausua. Myös tältä osin kanteessa välitystuomiota on vaadittu kumottavaksi välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla. Metsäliiton ja Metsä Boardin mukaan väitetty virhe ilmenee erityisesti seuraavista välitystuomion kohdista:

"Syy-yhteyden väitetyn puuttumisen osalta Vastaajat ovat esittäneet, ettei UPM:n myötämyyntioikeus ole ollut mahdollinen tilanteessa, jossa Metsäliitto oli ostanut 24.4.2012 Call Option -ehdon mukaisesti UPM:n omistamat Metsä Fibren osakkeet, eikä se ollut enää Osakassopimuksen osapuoli, kun kauppa lopulta toteutettiin 3.5.2012." (s. 43)

"Välimiesoikeus katsoo, ettei asiassa ole näytetty, että syy-yhteys Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksen osalta puuttuisi taikka että Vastaajien väittämät seikat olisivat poistaneet syy-yhteyden Vastaajien sopimusrikkomuksen ja UPM:lle aiheutuneen vahingon suhteen." (s. 44)

Metsäliiton ja Metsä Boardin mukaan selostetut välitystuomion kannanotot osoittavat, että välimiesoikeus oli asettanut todistustaakan syy-yhteydestä kantajana olleen UPM:n sijaan Metsäliitolle ja Metsä Boardille.

UPM on hovioikeudelle antamassaan vastauksessa todennut, että välimiesoikeus ei ollut kääntänyt asiassa todistustaakkaa, vaan todistustaakka syy-yhteydestä oli ollut UPM:llä. Syy-yhteys ei ollut perustunut ainoastaan UPM:n väitteeseen, sillä UPM oli esittänyt syy-yhteydestä päänäyttöä, kun se oli välimiesmenettelyssä esittänyt näytön Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksista ja UPM:lle aiheutuneesta vahingosta.

Hovioikeus toteaa, että yleisprosessuaalisista periaatteista seuraa, että kantajalla on lähtökohtainen todistustaakka teon ja vahingon välisestä syy-yhteydestä. UPM:n kanne välimiesmenettelyssä on perustunut siihen, että Metsäliitto ja Metsä Board olivat rikkoneet Osakassopimuksen myötämyyntiä koskevaa kohtaa 6.2, mistä UPM:lle oli aiheutunut vahinkoa. Syy-yhteyden osalta UPM on välimiesoikeudelle toimittamassaan lausumassa 11.7.2013 todennut, että Metsäliiton ja Metsä Boardin sopimusrikkomuksen ja UPM:lle aiheutuneen vahingon välillä oli suora syy-yhteys. Metsäliitto ja Metsä Board ovat välimiesmenettelyssä kiistäneet syy-yhteyden sillä perusteella, että Metsäliiton osto-option käyttö oli poistanut syy-yhteyden sopimusrikkomusten ja UPM:lle aiheutuneen vahingon välillä.

Hovioikeus toteaa, että välitystuomion kannanotot koskevat todistustaakkaa Metsäliiton ja Metsä Boardin esittämistä vastatosiseikoista, joihin yhtiöt ovat asiassa syy-yhteyden puuttumisen osalta vedonneet. Välimiesoikeus on ensin arvioinut syy-yhteyden osalta UPM:n esittämää päätodistelua ja vasta tämän jälkeen välimiesoikeus on arvioinut Metsäliiton ja Metsä Boardin esittämiä kiistämisperusteita. Kysymys ei siten ole ollut siitä, että välimiesoikeus olisi asettanut syy-yhteyttä koskevan todistustaakan Metsäliitolle tai Metsä Boardille.

Oikeudellinen syy-yhteys vahinkotapahtuman ja vahingon välillä ei ole välttämättä erillisen todistelun kohteena vaan syy-yhteyden käsillä olo voidaan arvioida asiassa ilmenevien tosiseikkojen kuten vahinkotapahtuman ja aiheutuneen vahingon perusteella. Syy-yhteyttä kuvataankin yleisellä tasolla vakiintuneesti ilmaisuilla "aiheuttaa" ja "johtua". Välitystuomiossa on tältä osin todettu, että UPM:n kärsimä vahinko on johtunut myötämyyntioikeuden toteutumatta jäämisestä, joka taas on johtunut Vastaajien sopimusrikkomuksesta (s. 44). Hovioikeus toteaa, että välitystuomiossa esitetyt kannanotot syy-yhteydestä eivät osoita, etteikö UPM olisi näyttänyt väitettään toteen, vaan välimiesoikeus on arvioinut syy-yhteyden olemassa olon siltä osin kuin UPM on esittänyt näytön tosiseikkoina olevista sopimusrikkomuksesta ja vahingosta, joita syy-yhteyden toteaminen asiassa on edellyttänyt.

Johtopäätöksenä hovioikeus katsoo, ettei välimiesoikeus ole soveltanut syy-yhteyttä koskevan päätodistelun osalta käännettyä todistustaakkaa ja edellyttänyt Metsäliiton ja Metsä Boardin näyttävän syy-yhteyden puuttumisen. Välimiesten ei siten voida katsoa laiminlyöneen varata välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Perustetta välitystuomion kumoamiseen tai aihetta käräjäoikeuden lopputuloksen muuttamiseen ei tältä osin ole.

V Lopputulos

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että välimiesmenettelyssä ei ole tapahtunut Metsäliiton ja Metsä Boardin välitystuomion kumoamista koskevissa kanteissa väitettyjä virheitä eikä asiassa ole perusteita välimiesmenettelylain 40 tai 41 §:n nojalla julistaa välitystuomiota 11.2.2014 mitättömäksi taikka kumota välitystuomiota. Metsäliiton ja Metsä Boardin kanteet on hylättävä eikä käräjäoikeuden tuomion lopputulosta muuteta.

VI Oikeudenkäyntikulut

-------------------------------------------

Tuomiolauselma

Valitukset hylätään. Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

-------------------------------------------

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Timo Ojala, Erkki Koivula ja Terhi Mattila. Valmistelija viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Välimiesoikeuden puheenjohtajana toiminutta välimiestä ei ollut asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Välimiesmenettelyn asianosaisen katsottiin kuitenkin menettelyllään luopuneen vetoamasta mainittuun seikkaan, minkä vuoksi sen vaatimus välitystuomion kumoamisesta hylättiin.

Laki välimiesmenettelystä 41 §

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 19.11.2015 nro 36033

Välimiesmenettelyn asianosainen A vaati kanteessaan, että Turussa 5.11.2014 annettu välitystuomio kumotaan muun ohella siksi, että välimiesoikeuden puheenjohtajana toiminutta C:tä ei ollut asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. A:n vastapuoli B kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä katsomalla ensisijaisesti, että puheenjohtajana toiminut C oli asetettu asianmukaisessa järjestyksessä ja toissijaisesti, että A oli joka tapauksessa hyväksynyt välimiesoikeuden toimivaltaiseksi ja siten luopunut oikeudestaan vedota kyseiseen seikkaan.

Käräjäoikeus katsoi, että välimiesoikeuden puheenjohtajaa ei ollut asetettu tehtäväänsä asianmukaisessa järjestyksessä. A oli kuitenkin vastannut B:n kanteeseen 7.10.2013. Lisäksi se oli 22.1.2014 toimitetun valmisteluistunnon pöytäkirjan mukaan ilmoittanut hyväksyvänsä välimiesoikeuden toimivaltaiseksi ja esteettömäksi ratkaisemaan kysymyksessä olevat riidat. A ei ollut riitauttanut pöytäkirjamerkinnän oikeellisuutta. A oli siten tuossa vaiheessa luopunut vetoamasta puheenjohtajan nimeämisessä tapahtuneeseen virheellisyyteen eikä sillä ollut ollut enää oikeutta saada välitystuomiota mainitulla perusteella kumotuksi. Välitystuomion kumoamiseen ei näin ollen ollut ollut välimiesmenettelylain 41 §n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua perustetta. Käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Marjukka Hulkkonen ja Kirsti Avola sekä käräjänotaari Erno Anttila.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A:n valitus

Vaatimukset

A on vaatinut, että sen ja B:n välisessä asiassa Turussa 5.11.2014 annettu välitystuomio kumotaan.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perusteet

Käräjäoikeus on päätynyt asiassa virheelliseen lopputulokseen. Välimiesoikeuden puheenjohtajana toiminutta välimiestä ei ollut asetettu asianmukaisessa järjestyksessä, minkä vuoksi välimiesoikeus ei ole ollut toimivaltainen. Välitystuomio on siten kumottava välimiesmenettelystä annetun lain (välimiesmenettelylaki) 41 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohtien nojalla.

Välityssopimuksen mukaan menettelyssä on tullut noudattaa Turun kauppakamarin välityslautakunnan (jäljempänä välityslautakunta) johtosääntöä. Välityslautakunnan johtosäännön mukaan lautakunta nimeää ne välimiehet, joiden nimeäminen on annettu välityssopimuksen mukaisesti tai muuten lautakunnan tehtäväksi. A ei ole sopinut tai hyväksynyt, että puheenjohtajana toimivan tai muidenkaan välimiesten nimeäminen annetaan välityslautakunnan tehtäväksi. Välimiehet olisi siten tullut nimetä välimiesmenettelylain mukaisessa järjestyksessä. B:n tekemän hakemuksen johdosta välityslautakunta on kuitenkin nimennyt puheenjohtajana toimineen välimiehen 19.6.2013 huolimatta siitä, että A on 24.5.2013 ilmoittanut vastustavansa B:n hakemusta ja sitä, että puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeäminen annetaan välityslautakunnan tehtäväksi. A on tuolloin myös ilmoittanut, että puheenjohtajana toimiva välimies tulee nimetä välimiesmenettelylaissa säädetyssä järjestyksessä. A on siten ennen kannekirjoituksen toimittamista 17.7.2013 vedonnut siihen, että puheenjohtajana toimivaa välimiestä ei ole asetettu välimiesmenettelylaissa säädetyssä järjestyksessä. A ei ole luopunut vetoamasta tähän seikkaan, vaikka se onkin vastannut kanteeseen 7.10.2013.

Käräjäoikeus on virheellisesti katsonut, että A olisi välimiesoikeuden valmisteluistunnossa 22.1.2014 luopunut vetoamasta siihen, että puheenjohtajana toiminutta välimiestä ei ollut asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Valmisteluistunnossa ei ole keskusteltu siitä, luopuuko A vetoamasta jo aikaisemmin vetoamaansa menettelyvirheeseen. Valmisteluistunnon pöytäkirjan kirjaus "toimivaltaiseksi ja esteettömäksi" liittyy keskusteluun välimiesten esteettömyydestä. Kirjaus tarkoittaa, että välimiesoikeus on todettu esteettömäksi ja täten toimivaltaiseksi. Muuta toimivaltaan liittyvää keskustelua valmisteluistunnossa ei ole käyty. Välimiehet ovat tienneet, että A oli jo 24.5.2013 vedonnut siihen, että puheenjohtajana toimivaa välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Välimiesoikeuden olisi tämän vuoksi tullut nimenomaisesti tiedustella A:lta, hyväksyykö se välimiesoikeuden toimivaltaiseksi, minkä välimiesoikeus on laiminlyönyt tehdä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

B:n vastaus valitukseen

Vaatimukset

B on vaatinut, että valitus hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perusteet

Käräjäoikeuden tuomio on oikea siltä osin kuin se on katsonut, että A:lla ei ole oikeutta vaatia välitystuomion kumoamista välimiesmenettelylain 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla, koska sen on katsottava luopuneen vetoamasta siihen, että puheenjohtajana toiminut välimies olisi asetettu väärässä järjestyksessä.

A ei ole välimiesoikeudessa vedonnut siihen, että puheenjohtajana toiminut välimies olisi asetettu väärässä järjestyksessä. A on ilmoittanut välityslautakunnalle, että sen käsityksen mukaan osapuolten nimeämien välimiesten tulisi nimetä puheenjohtajana toimiva välimies. Sen jälkeen kun välityslautakunta on nimennyt puheenjohtajana toimineen välimiehen, A ei ole enää ottanut asiaa esille. A ei ole tehnyt välimiesoikeudelle väitettä siitä, että puheenjohtajana toimiva välimies olisi asetettu väärässä järjestyksessä. A ei ole muullakaan tavoin ilmaissut tätä käsitystään välimiesoikeudelle.

A on vastannut pääasiaan ja nostanut vastakanteen vetoamatta siihen, että puheenjohtajana toimivaa välimiestä ei olisi asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. A:n olisi tullut viimeistään vastatessaan kanteeseen 7.10.2013 vedota mainittuun seikkaan.

Välimiesoikeus on valmisteluistunnossaan 22.1.2014 tiedustellut asianosaisten kantaa sen esteettömyyteen ja toimivaltaan. A on tuolloin ilmoittanut, että se hyväksyy välimiesoikeuden toimivaltaiseksi ja esteettömäksi ratkaisemaan kyseessä olevan riidan. A on viimeistään tuolloin luopunut vetoamasta siihen, että puheenjohtajana toimivaa välimiestä ei olisi asetettu asianmukaisessa järjestyksessä.

Joka tapauksessa puheenjohtajana toiminut välimies on asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Puheenjohtajana toimineen välimiehen valinta on välityssopimuksella annettu välityslautakunnan tehtäväksi. Välityslautakunta on oikein tulkinnut johtosääntönsä 1 ja 5 §:iä siten, että tilanteessa, jossa asianosaiset ovat kumpikin nimenneet yhden välimiehen mutta eivät ole pyrkineet nimeämään puheenjohtajana toimivaa välimiestä, puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeäminen on jätetty välityslautakunnan tehtäväksi.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Kumoamisperusteeseen sovellettavista säännöksistä

Välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohtien mukaan välitystuomio voidaan asianosaisen kanteesta kumota: 1) jos välimiehet ovat menneet toimivaltaansa ulommaksi; tai 2) jos välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Pykälän 2 momentin mukaan asianosaisella ei ole oikeutta vaatia välitystuomion kumoamista muun muassa 1 momentin 1 tai 2 kohdan nojalla, jos hänen on katsottava vastaamalla pääasiaan tai muulla tavalla luopuneen vetoamasta kohdassa tarkoitettuun seikkaan.

Lain esitöissä (HE 202/1991 vp s. 26) todetaan 1 kohdan osalta, että välimiehet ovat ylittäneet toimivaltansa esimerkiksi silloin, kun he ratkaisevat riidan, josta ei ole asianosaisten välillä voimassa olevaa välityssopimusta. Samoin olisi asianlaita, jos välimiehet tuomitsevat asianosaiselle jotain enemmän tai muuta kuin mitä tämä on vaatinut. Toimivallan ylityksestä saattaa olla kysymys myös siinä tapauksessa, että välimiehet ratkaistessaan riidan jättävät noudattamatta asianosaisten sopimusta riidan ratkaisemiseen sovellettavasta laista tai muusta säännöstöstä. Kohdan 2 mukaisesta tilanteesta olisi esitöiden mukaan kysymys, jos välimiestä asetettaessa on poikettu lain mukaisesta järjestyksestä taikka jos välimies on valittu tai nimetty tehtäväänsä toisin kuin on sovittu tai määrätty.

A on väittänyt, että puheenjohtajana toimineen välimiehen on nimennyt väärä taho, minkä vuoksi välimiesoikeus ei ole ollut toimivaltainen. Edellä selostettujen oikeuslähteiden perusteella väite, jonka mukaan väärä taho on nimennyt yhden välimiehistä, kuuluu kiistattomasti välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 2 kohdan soveltamisalaan. Toisaalta väärän tahon nimeämältä välimieheltä puuttuu toimivalta, minkä vuoksi 1 kohdan kumoamisperuste voisi myös tulla asiassa sovellettavaksi. Lainsäätäjän tarkoituksena voidaan kuitenkin päätellä olleen, että nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa erityissäännöksenä pidettävä 2 kohta syrjäyttää 1 kohdan yleissäännöksen. A:n väitteeseen sovelletaan siten välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 2 kohtaa.

Kysymyksenasettelu

A:n valituksen johdosta hovioikeudessa on ratkaistavana ensinnäkin kysymys siitä, ovatko asianosaiset sopineet antavansa puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeämisen välityslautakunnan tehtäväksi.

Mikäli vastaus kysymykseen on kielteinen, ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n katsottava vastaamalla pääasiaan tai muuten luopuneen vetoamasta siihen, että välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ovatko A ja B sopineet antavansa välimiesoikeuden puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeämisen välityslautakunnan tehtäväksi

Asiassa on jäänyt näyttämättä, että A ja B olisivat sopineet, että puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeäminen annetaan välityslautakunnan tehtäväksi. Se, että osapuolet ovat sopineet, että menettelyssä noudatetaan Turun kauppakamarin välityslautakunnan johtosääntöä, ei tarkoita, että osapuolet olisivat johtosäännön 5 §:n mukaisesti antaneet välimiesten nimeämisen välityslautakunnan tehtäväksi. A on menetellyt välimiesten nimeämisessä siten kuin välimiesmenettelylain 13 §:ssä edellytetään ja se on nimenomaisesti vastustanut sitä, että välityslautakunta nimeäisi puheenjohtajana toimivan välimiehen. A ei siten ole tosiasiallisella toiminnallaan ja käyttäytymisellään hyväksynyt sitä, että puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeäminen annetaan välityslautakunnan tehtäväksi. Koska asianosaisten ei ole väitettykään muulla tavoin sopineen siitä, miten välimiehet on nimettävä, välimiesten nimeämiseen on tullut soveltaa välimiesmenettelylain 13 §:ää, jonka mukaan asianosaisten valitsemien välimiesten tulee valita lisäksi yksi välimies toimimaan puheenjohtajana. Koska puheenjohtajana toimivan välimiehen on nimennyt välityslautakunta, välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Näillä lisäyksillä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja lopputuloksen siltä osin kuin se on katsonut, että välimiesoikeuden puheenjohtajana toiminutta C:tä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä.

Onko A:n katsottava luopuneen vetoamasta siihen, että välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä

Näyttö

A:n Turun kauppakamarin välityslautakunnalle 24.5.2013 antamasta lausumasta (A:n todiste 5) käy ilmi, että A on ilmoittanut lautakunnalle, että osapuolet eivät ole antaneet välimiesten nimeämistä välityslautakunnan tehtäväksi (kohta 1.4). A:n mukaan välityslautakunnalla ei ole toimivaltaa nimetä asiassa välimiesoikeuden puheenjohtajaa, minkä vuoksi B:n hakemus välimiesoikeuden puheenjohtajan nimeämiseksi on hylättävä (kohta 1.5). A on ilmoittanut käsityksenään, että puheenjohtajan nimeää osapuolten nimeämät välimiehet siten kuin välimiesmenettelylain 13 §:ssä säädetään (kohta 1.8). A on kuitenkin ilmoittanut, että mikäli välityslautakunta vastoin A:n käsitystä katsoisi, että välityslautakunnalla on toimivalta nimetä puheenjohtaja, nimeämisessä tulisi huomioida riidan kansainväliset ulottuvuudet sekä se, että kaksi jo nimettyä välimiestä ovat suomalaisia. Toisaalta A on todennut välimiesmenettelyn kielen olevan suomi, minkä se on katsonut heikentävän mahdollisuutta nimetä muu kuin suomalainen välimies (kohta 1.9). A on lausumassaan lisäksi ottanut alustavasti kantaa riidan yksilöintiin ja B:n vaatimuksiin sekä ilmoittanut alustavasti vastakanteestaan.

Turun kauppakamarin välityslautakunnan kirjeestä B:n ja A:n asiamiehille 20.6.2013 sekä sen liitteenä olevasta välityslautakunnan pöytäkirjasta 2/2013 19.6.2013 (B:n todiste 2) ilmenee, että välityslautakunta on ilmoittanut asiamiehille nimenneensä C:n välimiesoikeuden puheenjohtajaksi. Pöytäkirjassa on todettu, että A on lausumassaan 24.5.2013 kiistänyt välityslautakunnan toimivallan nimetä välimiesoikeuden puheenjohtaja ja että B on antanut lausuman A:n lausuman johdosta. Välityslautakunta on kuitenkin katsonut olevansa toimivaltainen nimeämään puheenjohtajan sen johtosäännön mukaisesti koska "(a)sianosaiset eivät ole pyrkineetkään nimeämään välimiesoikeuden puheenjohtajaa, vaan jättäneet tämän tehtävän Turun kauppakamarin välityslautakunnan tehtäväksi välityslautakunnan johtosäännön mukaisesti."

B:n välimiesoikeudelle jättämästä kannekirjelmästä 17.7.2013 (A:n todiste 2) ilmenee, että B on selostanut asianosaisten poikkeavia käsityksiä välityslautakunnan toimivallasta nimetä puheenjohtajana toimiva välimies.

Välimiesmenettelyn valmisteluistunnon 22.1.2014 pöytäkirjan (B:n todiste 1) mukaan "(m)olemmat osapuolet ilmoittivat hyväksyvänsä välimiesoikeuden toimivaltaiseksi ja esteettömäksi ratkaisemaan kysymyksessä olevat riidat".

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Edellä selostetun perusteella voidaan todeta, että A on ennen välityslautakunnan päätöstä ilmoittanut välityslautakunnalle perusteesta, jolla se vaatii tässä oikeudenkäynnissä välitystuomiota kumottavaksi. Toisaalta A on ilmoittanut lautakunnalle myös niistä perusteista, joita se toivoo puheenjohtajana toimivan välimiehen valinnassa noudatettavan, mikäli lautakunta vastoin A:n käsitystä päätyisi nimeämään hänet.

A ei ole osoittanut tai toimittanut lausumaansa 24.5.2013 B:lle tai välimiesoikeudelle vaan välityslautakunnalle. Välityslautakunta on antanut lausuman B:n tiedoksi. Välimiehet ovat kuitenkin saaneet tiedon osapuolten poikkeavista käsityksistä B:n kannekirjelmästä. Kirjelmästä ilmenee, että A on lausumassaan 24.5.2013 kiistänyt välityslautakunnan toimivallan nimetä puheenjohtajana toimiva välimies. Kirjelmästä ilmenee myös, että välityslautakunta on kiistämisestä huolimatta katsonut olevansa toimivaltainen nimeämään puheenjohtajana toimivan välimiehen. Välimiehet ovat siten tienneet, että A:n käsitys siitä, onko puheenjohtajana toimivan välimiehen valinta annettu välityslautakunnan tehtäväksi, on poikennut B:n ja välityslautakunnan käsityksestä ja että välityslautakunta on päätynyt nimeämään C:n puheenjohtajana toimivaksi välimieheksi. Välimiehet eivät kuitenkaan ole voineet tehdä tästä seikasta johtopäätöksiä siitä, mikä A:n käsitys asettamismenettelyn lopputuloksen oikeellisuudesta on ollut päätöksen jälkeen.

B on kanteessaan edellä todetulla tavalla selostanut menettelyä, jolla puheenjohtajana toimiva välimies on asetettu tehtävään, sekä A:n käsitystä menettelyn oikeellisuudesta. A on 7.10.2013 vastannut B:n kanteeseen ja nostanut vastakanteen B:tä vastaan. A ei ole väittänytkään, että se olisi vastauksessaan tai vastakanteessaan tehnyt väitteen siitä, että puheenjohtajana toimivan välimiehen on nimennyt väärä taho. A ei ole väittänyt muullakaan tavoin ilmoittaneensa mainitusta seikasta välimiesoikeudelle tai B:lle. Ottaen huomioon, että B on nimenomaisesti käsitellyt tätä kysymystä kannekirjelmässään ja että A ei ole vastauksessaan esittänyt mitään nimeämismenettelyä koskevaa väitettä tai varaumaa, välimiesoikeus on voinut tulkita A:n vastauksen tarkoittavan, että A on luopunut vetoamasta mahdollisiin välimiesten asettamisessa tapahtuneisiin menettelyvirheisiin.

Valmisteluistunnon 22.1.2014 pöytäkirjan mukaan A on ilmoittanut hyväksyvänsä välimiesoikeuden toimivaltaiseksi ja esteettömäksi ratkaisemaan kysymyksessä olevat riidat. Sananmukaisen tulkinnan mukaan A on tuolloin ilmoittanut hyväksyvänsä välimiesoikeuden toimivaltaiseksi ja sen välimiehet esteettömiksi. Asiassa ei ole selvitetty, että pöytäkirjaan merkitystä poiketen A ei olisi tehnyt valmisteluistunnossa tämän sisältöistä ilmoitusta tai että sen tekemä ilmoitus olisi kirjattu väärin pöytäkirjaan.

Vaikka välimiesmenettelyä rasittaisikin jokin välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1–2 kohdissa tarkoitettu menettelyvirhe, asianosainen voi luopua vetoamasta virheeseen, jolloin hän menettää oikeuden vaatia välitystuomion kumoamista virheen perusteella. Pykälän 2 momentissa säädetään, että asianosainen menettää moiteoikeuden, jos hänen on katsottava vastaamalla pääasiaan tai muulla tavalla luopuneen vetoamasta kohdassa tarkoitettuun seikkaan. Asianosainen voi siten luopua moiteoikeudestaan joko nimenomaisesti tai luopumisen voidaan katsoa tapahtuneen asianosaisen tosiasiallisen toiminnan ja käyttäytymisen seurauksena. Oikeuskirjallisuudessa (Risto Koulu, Välimieslainkäytön oikeudellinen kontrolli, 2007, s. 180 ja Matti S. Kurkela, Välimiesmenettelylaki, 1996, s. 134) on katsottu, että vastaaminen ei sinänsä merkitse luopumista moiteoikeudesta, vaan asianosainen voi moiteoikeutta menettämättä vastata pääasiaan toissijaisesti eli siltä varalta, että hänen väitettään pätemättömyysperusteesta ei hyväksytä.

Hovioikeus toteaa, että taholla, jolle asianosainen tekee väitteen välimiesmenettelyssä tapahtuneesta virheestä, on merkitystä arvioitaessa väitteen tarkoitusta ja asianosaisen oikeutta vedota virheeseen välitystuomion kumoamisperusteena. Asianosaisen vastapuoli voi olla täysin tietämätön virheestä tai siitä, että asianosainen pitää virhettä kumoamisperusteena. Väitteen kohteella on siten merkitystä myös siinä tapauksessa, että vastapuoli on tosiasiassa saanut tiedon väitteen perusteena olevista seikoista. Väitteen esittäminen vastapuolelle tai välimiesoikeudelle poistaa epäselvyyden siitä, pitääkö asianosainen seikkaa siten merkityksellisenä, että hän tulee myöhemmin vaatimaan välitystuomion kumoamista kanneteitse, mikäli virhettä ei oikaista, vai onko kyse seikasta, jonka merkitys asianosaiselle riippuu myöhemmistä tapahtumista. Asianosaisen on lähtökohtaisesti ratkaistava suhtautumisensa virheen merkitykseen ja nimenomaisesti ilmoitettava käsityksensä vastapuolelle tai välimiesoikeudelle viimeistään silloin, kun hän vastaa pääasiaan. Väitteen esittäminen vastapuolelle tai välimiesoikeudelle antaa mahdollisuuden korjata virhe ja näin varmistaa välitystuomion pätevyys kyseisen seikan suhteen.

Kuten edellä on todettu, A on vastannut kanteeseen ja nostanut vastakanteen esittämättä välimiesoikeudelle tai B:lle minkäänlaista välimiesten virheellistä nimeämistä koskevaa varaumaa tai väitettä. A on kuitenkin ilmoittanut välityslautakunnalle käsityksensä välimiesten asianmukaisesta asettamismenettelystä ja että se vastustaa B:n hakemusta puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeämiseksi, jolloin myös B on tullut tietämään A:n käsityksen asettamismenettelyn oikeellisuudesta. Sen jälkeen, kun A on saanut tietää, että välityslautakunta on päättänyt nimetä C:n puheenjohtajana toimivaksi välimieheksi, A ei ole ilmoittanut B:lle tai välimiesoikeudelle vastustavansa sitä, että välityslautakunta on päättänyt hänen nimeämisestään tai että lautakunta on päättänyt nimetä juuri C:n välimieheksi.

Se, että A ei ole tehnyt väitettä välimiesoikeudelle, puhuu myös sen puolesta, että A on tyytynyt välityslautakunnan ratkaisuun. Mikäli A olisi tehnyt väitteen puheenjohtajana toimivan välimiehen nimeämismenettelyn virheellisyydestä välimiesoikeudelle, välimiesoikeus olisi voinut käsitellä väitteen ja, mikäli se olisi katsonut menettelyn virheelliseksi, tehdä välimiesmenettelylain 30 §:n 1 momentissa tarkoitetun päätöksen välimiesmenettelyn lopettamisesta puuttuvan toimivallan vuoksi.

Välimiesoikeus on vielä valmisteluistunnossaan varannut A:lle tilaisuuden vedota mahdollisiin puutteisiin välimiesoikeuden toimivallassa, mutta A on ilmoittanut hyväksyvänsä välimiesoikeuden toimivaltaiseksi.

A on tiennyt, että puheenjohtajana toimivaa välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. A on tiennyt myös tämän seikan merkityksestä välimiesoikeuden toimivallalle ja välitystuomion pätevyydelle. Koska A ei ole tehnyt B:lle tai välimiesoikeudelle väitettä siitä, että puheenjohtajana toimivaa välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä, koska A ei ole vedonnut tähän seikkaan vastatessaan kanteeseen tai nostaessaan vastakanteen ja koska se on valmisteluistunnossa ilmoittanut hyväksyvänsä välimiesoikeuden toimivaltaiseksi, A:n on katsottava käräjäoikeuden katsomalla tavalla menettelyllään luopuneen vetoamasta siihen, että puheenjohtajana toiminutta välimiestä ei ollut asetettu asianmukaisessa järjestyksessä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

A:n valitus hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Asian ovat Korkeimman oikeuden 2.3.2016 antaman määräyksen nojalla ratkaisseet Vaasan hovioikeuden viroissa olevat hovioikeudenneuvokset Juhani Palmu, Tuula Keltikangas ja Pasi Vihla. Esittelijä on ollut viskaali Antti Oinas.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä vammantuottamuksesta sillä perusteella, että A oli lyönyt terävällä veitsellä suojaliiviin pukeutunutta B:tä liivin saumakohtaan ja aiheuttanut näin B:lle vähäistä vakavamman ruumiinvamman. B:n katsottiin suostuneen tekoon. Kysymys siitä, oliko A menetellyt törkeän huolimattomasti.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 1.9.2016

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyttäjän rangaistusvaatimus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

17. TÖRKEÄ VAMMANTUOTTAMUS

24.9.2015 AKAA

A on törkeällä huolimattomuudella aiheuttanut B:lle veitsellä vatsaan pistäen vähäistä vakavamman ruumiinvamman eli noin kuuden senttimetrin syvyisen ja 1,5-2 senttimetriä leveän haavan vatsan alueelle maksan oikeaan lohkoon, lähelle sappirakkoa, haavan jatkuen haiman pään sekä vatsalaukun portin tasolle.

Rikosta on pidettävä myöskin kokonaisuutena arvostellen törkeänä ottaen huomioon, että vammantuottamuksessa on käytetty teräasetta, verenvuodon vuoksi tilanne on ollut potentiaalisesti hengenvaarallinen ja vamma on aiheutettu lähelle suuria suonia ja elimiä, jotka vaurioituessaan olisivat voineet aiheuttaa vielä suuremman hengenvaaran.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A on tunnustanut menetelleensä syytteen teonkuvauksen mukaisesti. A on kuitenkin kiistänyt syyllistyneensä törkeään vammantuottamukseen, mutta myöntänyt perusmuotoisen vammantuottamuksen.

Tekoa ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä. A:lla on ollut B:n suostumus menettelylle tai ainakin A:lla on ollut perusteltu syy olettaa suostumuksen olemassaolo. Ottaen huomioon liivin rakenne ja käyttötarkoitus, ei puukon olisi tullut yleisen elämänkokemuksen mukaan lävistää liiviä. Huolimattomuutta ei voida pitää törkeänä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Syyksilukeminen

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A on syyllistynyt vammantuottamukseen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyksilukemisen perusteet

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asiassa on tutkittavana, täyttääkö A:n menettely törkeän vammantuottamuksen tunnusmerkistön. Riitaa on yhtäältä siitä, onko A aiheuttanut B:n vammat törkeällä huolimattomuudella, ja toisaalta siitä, onko tekoa kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

B:lle aiheutuneet vammat olivat olleet varsin vakavat lääkärinlausunnon tietojen perusteella. Sisäelimissä oli ollut vaurioita ja B oli joutunut olemaan sairaalahoidossa useamman vuorokauden. Kysymyksessä oli ollut potentiaalisesti hengenvaarallinen tapaturma. Menettelyn vaarallisuus puhuu törkeän huolimattomuuden puolesta.

Käräjäoikeus katsoo, että B:n kertomuksen perusteella veitsellä iskemiselle oli ollut B:n suostumus. Lisäksi asianosaiset olivat olleet siinä uskossa, että liivi olisi kestänyt veitsen iskun, joka epäonneksi olikin osunut liivin saumakohtaan. Käräjäoikeus katsoo edellä lausutuilla perusteilla, että tapahtuneessa on pikemminkin kysymys päihtyneiden henkilöiden epäonnistuneesta stunt-kokeesta eikä A ole aiheuttanut törkeällä huolimattomuudella B:lle vammoja. Siten A on syyllistynyt törkeän vammantuottamuksen sijasta perusmuotoiseen tekomuotoon.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TUOMIOLAUSELMA

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Syyksi luetut rikokset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

17. Vammantuottamus

24.9.2015

Rikoslaki 21 luku 10 §

Rangaistusseuraamukset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yhteinen rangaistus

Syyksi luetut rikokset 4.2, 5-6, 8-17

ja aikaisemmassa tuomiossa tuomittu, nyt täytäntöönpantavaksi määrätty rangaistus

7 kuukautta 20 päivää vankeutta

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

käräjätuomari Olli Kankkunen

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 14.2.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Syyttäjä on toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä perusteet vaatinut, että A tuomitaan - - - törkeästä vammantuottamuksesta kohdassa 17. Lisäksi syyttäjä on vaatinut, että rangaistusta korotetaan syyksilukemisen muuttamisen vuoksi. Toissijaisesti syyttäjä on vaatinut, että syyte vammantuottamuksesta kohdassa 17 hylätään. - - -

Perusteinaan syyttäjä on muun ohella lausunut, että - - - A on kohdassa 17 menetellyt törkeän huolimattomasti ottaen huomioon lyönnin voimakkuus ja B:lle aiheutuneet vakavat, potentiaalisesti hengenvaaralliset vammat. A:n on täytynyt ymmärtää lyönnin mahdolliset seuraukset. B ei ole voinut antaa pätevää suostumusta A:n menettelyyn. Teko on kokonaisuutena arvostellen törkeä ottaen huomioon teräaseen käyttäminen, iskun kohdistuminen lähelle suuria suonia ja tärkeitä elimiä sekä vammojen potentiaalisesti aiheuttama hengenvaara.

Toissijaisen vaatimuksensa perusteluina syyttäjä on lausunut, että syyttäjällä ei ole syyteoikeutta perusmuotoisesta vammantuottamuksesta, koska B ei ole vaatinut rangaistusta.

Vastaus

A on vaatinut, että syyttäjän ensisijainen vaatimus syyksilukemisen muuttamisesta hylätään ja toissijainen vaatimus hyväksytään.

Perusteinaan A on lausunut, että - - - kohdassa 17 vahingon todennäköisyys oli ollut pieni ja suojavarusteet olivat olleet asianmukaiset. Hän oli aiemmin kokeillut liivin kestävyyttä. Liivin pettäminen oli ollut yllätys. Lyöntiin oli ollut asianomistajan suostumus. Teko ei ole kokonaisuutena arvostellen törkeä, koska kyse oli lähinnä tapaturmasta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

A:n teosta kohdassa 17 on aiheutunut asianomistajalle kirjallisena todisteena esitetystä lääkärinlausunnosta ilmenevät, teonkuvauksessa mainitut ruumiinvammat, jotka eivät ole rikoslain 21 luvun 10 §:n tarkoittamalla tavalla vähäisiä. Asiassa on sen vuoksi kysymys siitä, onko A:n menettely ollut törkeän huolimatonta. Toiseksi asiassa on kysymys siitä, onko teko kokonaisuutena arvostellen törkeä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Näytöstä kohdassa 17

Hovioikeus on katselmoinut A:n käyttämän veitsen ja B:n käyttämän suojaliivin. Veitsi on erittäin terävä. Liivissä on nähtävillä yli kymmenen pistojälkeä, jotka vaihtelevat syvyydeltään muutamasta millimetristä noin puoleentoista senttimetriin. Liivin suojalevyjä ympäröivät saumakohdat ovat selvästi näkyvissä.

B on hovioikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut tapahtumista pääosin samalla tavoin kuin käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu.

Lisäksi B on hovioikeudessa kertonut nähneensä tekopäivänä liiviä kokeiltavan niin, että liiviin pukeutunutta A:ta oli lyöty voimakkaasti vaarallisella veitsellä. Hän oli myös nähnyt, miten A oli lyönyt kolmatta liiviin pukeutunutta miestä voimakkaasti. Liivi oli molemmilla kerroilla pysäyttänyt iskun. Hän oli ennen liivin pukemista keskustellut A:n kanssa liivin ominaisuuksista ja A oli kertonut sen kestävän puukon osuman.

A on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että hän oli seissyt B:stä katsottuna vinosti oikealla. Hän oli B:n kehotuksesta lyönyt tätä veitsellä kevyesti keskivartaloon siten, että hän oli samanaikaisesti pitänyt B:n oikeasta olkapäästä kiinni vasemmalla kädellään. Hän vertasi lyönnin voimaa tikan heittämiseen. Lyönti oli mennyt liivin saumakohdasta sisään. Hän oli havainnut välittömästi tapahtuneen vakavuuden ja soittanut ambulanssin, pitänyt B:n rauhallisena ja painanut tälle tullutta haavaa. Liivi on vartijoille tarkoitettu käytöstä poistettu pisto- ja viiltoliivi, jonka hän oli ostanut käytettynä. Liivissä oli jo sitä ostaessa ollut pistojälkiä. Kevlarista valmistettu liivi on kotimaisen valmistajan korkealaatuinen tuote, jollaisia tehdään poliiseille ja sotilaille. Kevlarin lisäksi liivissä on suojauksena ristikkoverkko. Hän oli aiemmin kokeillut liiviä viidesti tai kuudesti sekä pitäen itse liiviä päällään toisen lyödessä siihen veitsellä että lyömällä itse veitsellä toisen henkilön päällä olleeseen liiviin. Liivi oli kestänyt kokeilut, vaikka osa iskuista oli ollut huomattavasti voimakkaampia kuin hänen B:hen kohdistamansa lyönti. Veitsi oli uusi.

B:n ja A:n kertomusten perusteella on selvitetty, että he ovat molemmat olleet tilanteen tasalla sen suhteen, mitä oli tapahtumassa. Asiassa ei ole ilmennyt syytä epäillä asianosaisten yhdenmukaisten kertomusten todenperäisyyttä lukuun ottamatta sitä, että A:n lyönnin on täytynyt olla asianosaisten kuvailemaa voimakkaampi ottaen huomioon veitsen uppoaminen liivin sauman läpi kuuden senttimetrin syvyyteen ihonalaiskudokseen.

Sovellettavat säännökset ja oikeuslähteet

Rikoslain 21 luvun 10 §:n mukaan se, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen, on tuomittava vammantuottamuksesta. Jos vammantuottamuksessa ruumiinvamma tai sairaus aiheutetaan törkeällä huolimattomuudella ja rikos on kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on saman luvun 11 §:n mukaan tuomittava törkeästä vammantuottamuksesta.

Rikoslain 3 luvun 7 §:n mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan.

Se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä, ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet. Pikemmin tapaturmaan kuin tuottamukseen perustuvasta teosta ei rangaista.

Huolimattomuudesta erotetaan lainkohdan säätämiseen johtaneiden esitöiden mukaan vakiintuneesti kaksi puolta, joista toinen koskee teon kiellettyä tai sallittua luonnetta (objektiivinen puoli) ja toinen tekijän syyllisyysmoitetta (subjektiivinen puoli). Sekä teon objektiivisen että tekijän subjektiivisen huolimattomuuden aste on otettava huomioon ratkaistaessa huolimattomuuden törkeysastetta. Mitä vakavampi mahdollinen tai toteutunut vahinkoseuraus on, sitä lähempänä ollaan törkeää huolimattomuutta. Mitä todennäköisempi vahinkoseuraus oli teon hetkellä, sitä useammin huolimattomuus on törkeää. Jos tekijän toiminta lähestyy tahallista, ei teon objektiivisen huolimattomuuden törkeydelle jouduta antamaan kovin paljon merkitystä (HE 44/2002 vp, s. 89, 97-98).

Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2014:41 katsonut, että vastaaja ei ollut luovuttaessaan uhrille tämän pyynnöstä huumausainetta rikkonut huolellisuusvelvollisuuttaan sillä tavoin, että hän olisi uhrin kuoltua aineen käyttämisen vuoksi syyllistynyt kuolemantuottamukseen, kun asianosaisilla oli ollut lähes yhtä hyvät tiedot vastaajan uhrille luovuttaman huumausaineen haittavaikutuksista ja vaarallisuudesta.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia käsityksiä yhteisen riskinoton rikosoikeudellisesta merkityksestä. Itsensä vaarantajalla ei ole katsottu olevan suojelun tarvetta (Ari-Matti Nuutila: Rikosoikeudellinen huolimattomuus, 1996, s. 462). Toisaalta yhteisen riskinoton on katsottu olevan normaalilla tavalla rangaistavaa silloin, kun kielletyn riskinoton raja on ylitetty, vaikka uhrin riskinottopäätöksen on todettu nostavan hyväksyttävän riskinoton rajaa jossain määrin (Vilja Hahto: Uhrin myötävaikutus ja rikoksentekijän vastuu, 2004, s. 302). Ratkaisun KKO 2014:41 on katsottu olevan myötävaikutusta koskevan oikeustilan kannalta merkittävä, koska myötävaikutukselle eli tietoiselle itsensä vaarantamiselle on annettu ratkaisussa merkittävä painoarvo (Matti Tolvanen: Tuottamus ja uhrin myötävaikutus, Defensor Legis 4/2015, s. 634).

Johtopäätökset

A on lyödessään B:tä veitsellä keskivartaloon rikkonut merkittävää huolellisuusvelvollisuutta, mikä puoltaa huolimattomuuden katsomista törkeäksi. Ottaen huomioon veitsen terävyys, osumakohta ja lyönnin voimakkuus sekä siitä aiheutuneet vammat A on vaarantanut B:n hengen, minkä vuoksi myös vaarannettujen etujen tärkeys puoltaa huolimattomuuden katsomista törkeäksi. Loukkauksen eli vamman syntymisen todennäköisyys ei ole ollut poissuljettu siihen nähden, että liivin saumakohdat ja niiden suojauksen puutteellisuus ovat olleet selvästi erotettavissa.

A:n riskinottoa voidaan pitää jossain määrin tietoisena, koska hän oli käyttänyt uutta, erittäin terävää puukkoa. A oli myös pystynyt tekemään havaintoja liivin saumakohdista, jotka olivat olleet selvästi erotettavissa suojalevyistä. Toisaalta A oli liivin aikaisempien käyttökokemusten perusteella saattanut luottaa siihen, että liivi pysäyttää veitsen iskun osuessa suojalevyyn. A:n menettely iskun jälkeen osoittaa, että hän oli yllättynyt syntyneestä vahingosta. Kokonaisuutena arvostellen riskinoton tietoisuuteen liittyvät seikat puhuvat sitä vastaan, että huolimattomuus katsotaan törkeäksi.

A:n tavoin myös B oli saumakohtien vuoksi voinut havaita liivin suojaustasoon liittyvän epävarmuuden. B oli tästä huolimatta vapaaehtoisesti pukenut liivin päälleen ja suhtautunut hyväksyvästi siihen, että A löisi häntä veitsellä. Näin menetellessään B oli ottanut tietoisen riskin vahinkoseurauksen syntymisestä. Kyse on ollut yhteisestä riskinotosta, jossa asianosaisilla on ollut lähes yhtä hyvät tiedot vahinkoriskistä. Näissä olosuhteissa A ei ole rikkonut huolellisuusvelvollisuuttaan siten, että hänen menettelyään olisi pidettävä törkeän huolimattomana.

Syyteoikeus

Rikoslain 21 luvun 16 §:n 2 momentin mukaan syyttäjä saa nostaa syytteen vammantuottamuksesta vain, jos asianomistaja ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi. Syyttäjä on nostanut syytteen törkeästä vammantuottamuksesta. Koska B ei ole vaatinut rangaistusta, käräjäoikeuden ei olisi tullut tutkia, onko A syyllistynyt menettelyllään vammantuottamukseen. Syyte vammantuottamuksesta kohdassa 17 on sen vuoksi hovioikeudessa hylättävä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Rangaistusseuraamus

Kun käräjäoikeuden syyksilukemista muutetaan, myös käräjäoikeuden tuomitsemaa sakkorangaistusta alennetaan. Oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista teoista ja täytäntöönpantavasta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta on 7 kuukautta vankeutta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee tuomiolauselmasta.

TUOMIOLAUSELMA

Muutos käräjäoikeuden tuomiolauselmaan

Hylätty syyte

17. Vammantuottamus

24.9.2015

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Rangaistusseuraamukset

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yhteinen rangaistus

Syyksi luetut rikokset 4.2, 5-16

ja aikaisemmassa tuomiossa tuomittu, nyt täytäntöönpantavaksi määrätty rangaistus

7 kuukautta vankeutta

Rangaistusta on alennettu

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenlaamanni Asko Nurmi

Hovioikeudenneuvos Sanna Niinistö

Hovioikeudenneuvos Pekka Varjus

Valmistelija: Hovioikeuden esittelijä Johannes Koskenniemi

Lainvoimaisuustiedot:

Ei lainvoimainen

Helsingin käräjäoikeuden päätös ja tuomio 6.5.2016

................................

Pääasia

Päätöslauselma

Kanne jätetään tutkimatta.

Perustelut

K on alkuperäisessä kannekirjelmässään, joka on saapunut käräjäoikeudelle 3.3.2015, ilmoittanut hakevansa yksipuolista tuomiota As Oy S:lle osoitetun laskun ulosottokelpoiseksi saattamiseksi. Kirjelmän liitteenä on ollut 17.11.2014 päivätty lasku.

Käräjäoikeus on täydennyskehotuksessaan 11.4.2016 kehottanut K:ta ilmoittamaan yksilöidyn vaatimuksensa eli sen, minkälaisen tuomion hän haluaa. Täydennyskehotuksessa on vielä ollut maininta siitä, että mikäli kyse on velkomuksesta, K:n tulee ilmoittaa summa, jota hän vaatii. K on täydennyksessään 25.4.2016 vaatimuksensa määrää kertomatta ilmoittanut haluavansa suoritustuomion ja perusteluksi, että hän hakee laskua ulosottokelpoiseksi. Käräjäoikeus katsoo, ettei K ole esittänyt vaatimustaan sillä tavalla yksilöidysti, että käräjäoikeus voisi antaa asiassa yksipuolisen tuomion, jos vastaaja ei vastaa kanteeseen, mitä on pidettävä ehdottomana edellytyksenä sille, että asiassa voitaisiin antaa haaste.

K:n alkuperäisessä kirjelmässään ja täydennyksessään ilmoittamat vaatimuksen perusteet viittaavat toisaalta velkomukseen ja toisaalta siihen, että kysymys olisi rikoksella aiheutetun vahingon korvaamisesta, tai sitten mahdollisesti perusteettoman edun palautuksesta. K ei siten ole ilmoittanut vaatimuksensa perusteita niin selvästi, että vastaaja voisi antaa niihin yksilöidyn vastauksen.

Käräjäoikeus on harkinnut uuden, vielä yksityiskohtaisemman täydennyskehotuksen antamista K:lle. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan täydennyskehotuksessa on ilmoitettava kantajalle, millä tavoin haastehakemus on puutteellinen. Lain sanamuoto ei siten edellytä sen ilmoittamista, miten puute olisi korjattava. Kantajalle ei tarvitse ilmoittaa, miten hänen tulee muotoilla vaatimuksensa tai perusteensa, jotta ne kelpaavat oikeudenkäynnin perustaksi. Kantajan näin yksityiskohtainen ohjeistaminen olisi myös omiaan vaarantamaan tuomioistuimen puolueettomuuden asian ratkaisijana. Mikäli asianosainen ei itse kykene täydentämään haastehakemustaan, hänen on hankittava sen täydentämiseen oikeudellista apua. Näistä syistä käräjäoikeus on päätynyt siihen, ettei se ole toistamiseen kehottanut K:ta täydentämään haastehakemustaan.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoo, että K:n haastehakemus ei täydennettynäkään täytä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 2 §:ssa haastehakemukselle asetettuja vaatimuksia. Kanne on siten jätettävä tutkimatta.

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 5 luku 2, 5 ja 6§

Helsingin hovioikeuden päätös 23.11.2016

…...........................................

Asian käsittely hovioikeudessa

K:lle on 12.9.2016 myönnetty jatkokäsittelylupa.

K on toistanut käräjäoikeuden tuomiossa selostetusta kanteesta ilmenevät vaatimuksensa. Kannetta ei olisi saanut jättää tutkimatta. As Oy S:lta ei ole pyydetty vastausta ilmeisen tarpeettomana.

Hovioikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Käräjäoikeuden ratkaisusta ilmenevin tavoin K oli alkuperäisessä kannekirjelmässään 3.3.2015 ilmoittanut hakevansa yksipuolista tuomiota As Oy S:lle osoitetun laskun ulosottokelpoiseksi saattamiseksi. Kirjelmän liitteenä oli ollut 17.11.2014 päivätty lasku. Käräjäoikeus oli hylännyt kanteen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 7 luvun 2 §:n sekä saman luvun 5 §:n 2 momentin nojalla ilmeisen perusteettomana.

K:n valituksesta hovioikeus oli 27.1.2016 antamallaan ratkaisulla palauttanut haastehakemuksen käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, koska asia oli käsitelty väärässä käsittelyjärjestyksessä. Hovioikeus oli katsonut, että käräjäoikeus oli virheellisesti käsitellyt K:n kanteen rikosasiana vaikka haastehakemuksessa luetelluista rikoslain säännöksistä ja vaatimusten perusteluissa väitetyistä rikoksista huolimatta käräjäoikeuden olisi tullut käsitellä asia sen otsikoinnin ja haastehakemuksessa nimenomaisesti esitettyjen vaatimusten perusteella riita-asiana. Lisäksi käräjäoikeus oli perustellut ratkaisuaan sillä, että hakemus oli ollut niin puutteellinen, ettei se täydennettynäkään olisi kelvannut oikeudenkäynnin perustaksi, mutta ei ollut kehottanut K:ta täydentämään haastehakemusta taikka ilmoittanut, millä tavalla se oli ollut puutteellinen.

Käräjäoikeus oli asian palauttamisen jälkeen ottanut asian uudelleen käsiteltäväkseen oikeudenkäymiskaaren mukaisena riita-asiana ja kehottanut K:ta täydentämään haastehakemusta sekä ilmoittanut millä tavoin haastehakemus oli ollut puutteellinen. K oli määräajassa täydentänyt haastehakemusta ja ilmoittanut vaativansa suoritustuomiota saadakseen laskun ulosottokelpoiseksi. Käräjäoikeus oli katsonut, ettei K ollut esittänyt vaatimustaan sillä tavalla yksilöidysti, että käräjäoikeus olisi voinut vastaajan jättäessä vastaamatta kanteeseen antaa yksipuolisen tuomion, mitä oli pidettävä ehdottomana edellytyksenä sille, että asiassa voitaisiin antaa haaste. Käräjäoikeus oli katsonut, ettei K:n haastehakemus täydennettynäkään täyttänyt oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 2 §:ssä haastehakemukselle asetettuja vaatimuksia ja jättänyt kanteen tutkimatta.

Asiassa on kysymys siitä, onko K:n haastehakemus sen täydentämisen jälkeenkin ollut sillä tavoin puutteellinen, että se on tullut jättää tutkimatta.

Tutkimatta jättämistä koskevat oikeudelliset perusteet

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 2 §:n mukaan haastehakemuksessa on muun ohella ilmoitettava kantajan yksilöity vaatimus sekä seikat, joihin vaatimus perustuu. Saman luvun 5 §:n mukaan jos haastehakemus on puutteellinen, kantajaa on kehotettava määräajassa korjaamaan puute, jos korjaaminen on oikeudenkäynnin jatkamiseksi tai vastauksen antamista varten välttämätöntä. Kantajalle on samalla ilmoitettava, millä tavoin haastehakemus on puutteellinen ja että kanne voidaan jättää tutkimatta tai hylätä, jos kantaja ei noudata kehotusta. Luvun 6 §:n mukaan tuomioistuimen on heti jätettävä kanne tutkimatta, jollei kantaja noudata hänelle annettua 5 §:ssä tarkoitettua kehotusta ja jos haastehakemus on niin puutteellinen, ettei se kelpaa oikeudenkäynnin perustaksi, taikka jos tuomioistuin ei muusta syystä voi ottaa asiaa tutkittavaksi. Tuomioistuimen on haastetta antamatta heti hylättävä kanne tuomiolla, jos kantajan vaatimus on selvästi perusteeton.

Haastehakemuksessa on siten muun ohella ilmoitettava kannevaatimus ja kanneperuste, jotka määrittävät sen, mikä riita tulee kanteessa tuomioistuimen tutkittavaksi. On tiedettävä sekä se mitä vaaditaan että se, mihin vaatimus perustuu. Kanteen vaatimusosassa kantaja ilmaisee mihin oikeusseuraamukseen hän asiassa pyrkii. Perusteosassa kantaja esittää miksi vaatimus on hänen käsityksensä mukaan hyväksyttävä. Perusteluissa on keskeisellä sijalla kantajan todeksi väittämä tapahtumainkulku, oikeustosiseikasto, jonka pohjalta hän katsoo vaatimuksensa oikeutetuksi. Oikeudenkäynnin kohteen yksilöinti on tärkeää, koska kanteen nostaminen tuomioistuimessa estää saattamasta samaa asiaa samanaikaisesti toisen oikeudenkäynnin kohteeksi. Myös oikeudenkäynnin päätyttyä on voitava määrittää, mikä asia on jutussa lopullisesti ratkaistu, koska tuomiolla ratkaistua riitakysymystä ei voida saattaa uudelleen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

K:n kanteen arviointi

1. Kannevaatimus

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin K on liittänyt kannekirjelmäänsä laskun, josta ilmenee maksaja As Oy S, saaja K ja pääoman määrä 5.518,30 euroa, eräpäivä 1.12.2014 ja viivästyskoron määrä. K on haastehakemusta täydentäessään ilmoittanut hakevansa mainittua laskua ulosottokelpoiseksi suoritustuomiolla.

Hovioikeus toteaa, että vaikka mainittuja euromääräisiä tietoja ei ole lain edellyttämällä tavalla mainittu itse haastehakemuksesta, vaan ainoastaan sen liitteenä olevassa laskussa, K:n vaatimuksesta ei jää sellaista epäselvyyttä, että kanteen voisi sillä perusteella jättää tutkimatta. K on siten ilmoittanut vaatimuksensa määrän riittävän yksilöidysti.

2. Kanneperuste

Edellä todetun laskun liitteenä on ollut erittely siitä, mistä vaadittu 5.518,30 euroa muodostuu. Vaatimuksen pääoman määrä muodostuu laskuerittelyn mukaan ensinnäkin väitetystä maksuvälinepetoksesta, kun As Oy S:n isännöitsijä oli tuhonnut K:n maksuvälineeksi toimittaman sekin määrältään 289,25 euroa ja tämän osalta kertyneestä korosta. Lisäksi laskun määrään sisältyy asian selvittelykustannuksia yhteensä 4.650 euroa ja matkakustannuksista aiheutuneita kuluja yhteensä 322,20 euroa.

K on käräjäoikeudelle toimittamassaan haastehakemuksen täydennyksessä ilmoittanut, että vaatimus perustuu rikoshyödyn takaisin perintään ja sen selvittelykustannusten korvaamiseen sekä korkojen maksamiseen. K on perustellut vaatimustaan sillä, että hän on suorittanut yhtiölle velkansa sekillä 31.10.2006 kertamaksulla, mutta isännöitsijä ja taloyhtiön hallinnon edustaja on ilmoittanut kirjeitse tuhonneensa maksuvälineen. Velan syntyperusteeksi K on ilmoittanut maksuvälineen tahallisen vahingoittamisen ja kirjanpitorikokset. Toisaalta K on selostanut haastehakemuksen täydennyksessään sitä, miten hän oli onnistunut siirtämään sekistä ilmenneen määrän sekissä nimetylle oikealle omistajalle, vaikka sekki olikin tuhoutunut. K:n toimittamasta aineistosta ilmenee, että sekin tuhoamiseen ja As Oy S:n vastikemaksujen suorittamiseen liittyneitä kysymyksiä on pyydetty tutkimaan myös esitutkinnassa. Vastikemaksu on ollut esillä myös riita-asiana käräjäoikeudessa, jossa käsittely on jäänyt sillensä As Oy S:n peruutettua kanteensa.

K on vuosien varrella pyytänyt taloyhtiön muita hallintoelimiä selvittämään rikoksen, mutta yhtiön virallinen hallinto on kieltäytynyt pitämästä yhtiötä lainmukaisessa tilassa kieltäytymällä selvittämästä tämän maksun kohtaloa. Sekki on siirretty sen oikealle omistajalle pankin tililtä puoliväkisin 18.9.2014 eduskunnan säätämää poliisin pakkokeinolakia hyväksi käyttäen. Haastehakemukseen on kopioitu osia useista eri laeista. Haastehakemuksen täydennyksessä K on ilmoittanut vaatimuksen perustuvan rikoshyödyn takaisinperintään ja sen selvittelykustannusten korvaamiseen ja korkojen maksamiseen.

Edellä todetuin tavoin haastehakemuksessa tulee ilmoittaa seikat, joihin vaatimus perustuu. Vaatimuksen perusteena olevilla seikoilla tarkoitetaan niitä oikeustosiseikkoja, joihin vaatimus perustuu. Kanteeseen vastaavan tahon tulee voida antaa kannevaatimuksen ja sen perusteena olevien seikkojen perusteella yksilöity ja perusteltu vastaus esitettyyn vaatimukseen. Vastaajan oikeusturva edellyttää, että kannetta ei voida ottaa tutkittavaksi, jos vaatimuksen perusteet ovat täydentämisen jälkeenkin yksilöimättömät, epäselvät ja keskenään ristiriitaiset. Hovioikeus katsoo, että K:n ilmoittamista perusteista on täydentämisen jälkeenkin jäänyt huomattava epäselvyys. Vaatimus sinänsä vaikuttaa siviiliperusteiselta, mutta perusteista ei varmuudella ilmene, vaatiiko hän korvausta yksityisoikeudellisella perusteella vai rikosoikeudellisella perusteella. Haastehakemuksesta saa myös ristiriitaisen käsityksen, onko sekin mukainen määrä lopulta päätynyt asunto-osakeyhtiölle ja mihin vaadittu 5.518,30 euroa lopulta perustuu. Niin ikään selvittelykustannusten tarkemmat perusteet ovat jääneet epäselviksi. Haastehakemukseen ei voi vaikeuksitta vastata.

Näillä perusteilla hovioikeus toteaa, että K ei ole kanteessa eikä sen täydennyksessä ilmaissut vaatimuksen perusteena olevia seikkoja sillä tavoin selvästi, että haastehakemus tai sen täydennys kelpaisi oikeudenkäynnin perustaksi. Tämän vuoksi haastehakemus on jätettävä tutkimatta.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen ja tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Timo Ojala
hovioikeudenneuvos Jouko Rantanen
hovioikeudenneuvos Terhi Mattila

Ratkaisu on yksimielinen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, onko yksityisvelkoja B:llä velallinen A:lta oleva osapuolten väliseen avioero-ositukseen perustuva saatava velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettu velka.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Keski-Suomen käräjäoikeuden päätös 24.2.2016 nro 2798

A oli käräjäoikeudessa pyytänyt, että hänelle myönnetään velkajärjestely.

A:n velkoja, yksityishenkilö B, oli vastustanut hakemusta muun muassa, koska sille oli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 11 kohdan mukainen este. A:n ja B olivat olleet avioliitossa ja avioliitto oli purkautunut. Tässä yhteydessä osapuolten välillä oli tehty pesänjakajan toimesta toimitusositus. B:llä on ositukseen perustuva saatava A:lta, koska B oli osapuolten välisen avioliiton aikana käyttänyt avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan osapuolten yhteisen avio-oikeuden alaisen omaisuuden kartuttamiseen. B:n saatava A:lta on velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettu velka. Lisäksi B on vastustanut A:n velkajärjestelyä katsoen, että velkajärjestelylle on velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohtien mukaiset esteet ja ettei velkajärjestelyn myöntämiselle ole velkajärjestelylain 10 a §:n mukaisia painavia syitä.

Velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan esteperusteen osalta käräjäoikeus totesi, että kyseisen kohdan mukaista estettä perustellaan säännöksen esitöissä omistusasuntojen homevaurioiden vuoksi määrätyillä korvauksilla tai kauppahinnan palautuksella tai muulla näihin verrattavalla saatavalla ja ettei takausvelkaa pidetä kohdan mukaisena saatavana. Käräjäoikeus on katsonut, että vahingonkorvaus perustuu vahingon aiheuttamiseen tai sopimusrikkomukseen ja kauppahinnanpalautus siihen, että tehty kauppa tulee puretuksi. Käräjäoikeus katsoi B:n saatavan kuuluvan aviovarallisuusoikeuden piiriin eikä se siten ollut verrattavissa vahingonkorvaukseen tai kauppahinnan palautukseen. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että B:n saatava A:lta ei ollut velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettu velka. Velkajärjestelyn myöntämiselle ei ollut velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukaista estettä.

Käräjäoikeus aloitti A:n velkajärjestelyn 14.9.2015 ja vahvisti selvittäjän maksuohjelmaehdotuksen 24.2.2016.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ritva Hiltunen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Yksityisvelkoja B on valittaessaan päätöksestä vaatinut, että A:n velkajärjestelyhakemus hylätään muun ohella sen vuoksi, että velkajärjestelylle on velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukainen este. A on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä ja lisäksi korostanut seuraavia seikkoja. A:n ja B:n välinen avioliitto on purkautunut ja tässä yhteydessä osapuolten välillä on tehty pesänjakajan toimesta toimitusositus. B:llä on ositukseen perustuva saatava A:lta, koska B on osapuolten avioliiton aikana käyttänyt avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan osapuolten yhteisen avio-oikeuden alaisen omaisuuden kartuttamiseen. Kysymys ei ole avioliittolain mukaisesta avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta maksettavasta tasinkosaatavasta, joka rinnastuu regressisaatavaan, vaan avioliittolain 92 §:n mukaisesta vastikkeesta, joka rinnastuu vahingonkorvaussaatavaan. Kysymys on velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukaisesta saatavasta, joka muodostaa esteen A:n velkajärjestelylle.

A ja B ovat molemmat yksityishenkilöitä. B:n saatava A:lta on B:n taloudelliseen tilanteeseen nähden hyvin merkittävä.

Velkajärjestelyn myöntäminen A:lle olisi B:n kannalta kohtuutonta. B:n saatava kuuluisi A:n maksuohjelman niin sanottuihin tavallisiin velkoihin, eli B saisi velkajärjestelyn kautta saatavalleen maksuohjelman jatkamisesta huolimatta vain vähäisen maksukertymän samalla kun hänen maksettavakseen jäisi osapuolten yhdessä ottamia velkoja.

Velallinen A on vastauksessaan vaatinut, että valitus hylätään. A on viitannut käräjäoikeudessa lausumaansa ja katsonut, ettei valituksessa ole esitetty mitään sellaista, jonka perusteella käräjäoikeuden päätöstä tulisi muuttaa. Käräjäoikeuden päätös on oikea.

Hovioikeuden ratkaisu

Onko B:n saatava A:lta velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitetun velkajärjestelyn esteen muodostava velka ja kyseisen lainkohdan arviointi tässä tapauksessa

VJL 10 §:n 11 kohdan sanamuodon mukaan, jollei 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos yksityishenkilöiden välisen merkittävän vahingonkorvauksen, kauppahinnanpalautuksen tai muun vastaavan velan järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

Lainkohdan säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että kyseisellä lainkohdalla on tarkoitettu suojata velkojana olevaa yksityishenkilöä sellaisessa tilanteessa, jossa velka on merkittävä ja sen järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta. Velkajärjestelylle olisi tällöin este. Esteperusteen on hallituksen esityksessä katsottu soveltuvan vain harvoin, mutta sen lisäämistä on pidetty tarpeellisena kohtuuttomuuden välttämiseksi yksittäistapauksissa. Tällaisesta tapauksesta esimerkkinä mainitaan hometalokaupan purkamisesta johtuva kauppahinnan palautusvelvollisuus (HE 83/2014 vp s. 29).

Kyseisen lainkohdan yksityiskohtaisissa perusteluissa esimerkkinä säännöksen soveltamisalasta mainitaan tilanne, jossa asunnon myyjä on joutunut tavaran virhettä, esimerkiksi hometaloa, koskevan tuomion perusteella palautus- tai korvausvelvolliseksi ja kyseessä on ostajan kannalta merkittävä rahamäärä. Tällöin on arvioitava sekä velkojan että velallisen kannalta sitä, onko myyjän hakeutuminen velkajärjestelyyn kohtuullista. Lainkohdan yksityiskohtaisissa perusteluissa säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle rajataan nimenomaisesti tilanteet, joissa takaaja vetoaa säännökseen tarkoituksenaan estää velkajärjestelyn myöntäminen päävelalliselle (HE 83/2014 vp s. 55).

Riidatonta on, että B:n saatava perustuu hänen ja entisen aviopuolisonsa A:n välillä suoritettuun ositukseen, jossa A on määrätty suorittamaan B:lle tasinkoa, ja että saatavan määrä on 39.735,99 euroa. A:n velkojen kokonaismäärä on velkajärjestelyhakemuksen mukaan 174.038,72 euroa. B:n saatava muodostaa näin ollen 23 prosenttia A:n velkajärjestelyhakemuksessa yksilöityjen velkojen kokonaismäärästä. B:n saatavan määrää voidaan pitää velkojana olevan yksityishenkilön kannalta merkittävänä. Lainkohta on sinänsä tarkoitettu sovellettavaksi erityisesti tilanteissa, joissa velkojan saatava perustuu esimerkiksi hometaloriidasta johtuvaan korvausvelvollisuuteen. Toisaalta lainkohdan sanamuodosta ilmenee, että sitä voidaan soveltaa myös muihinkin kuin vahingonkorvausvelvollisuuteen tai kauppahinnan palautukseen perustuviin, merkittäviin vastaaviin velkoihin. Kyseisessä lainkohdassa ei ole tarkemmin määritelty sitä, millaista velkaa pidetään tällaisena vastaavana velkana.

A:n ja B:n välillä osituksen toimittanut pesänjakaja on velvoittanut A:n suorittamaan B:lle tasinkoa sen johdosta, että B oli käyttänyt avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan hänen ja A:n yhteisen omaisuuden kartuttamiseen. Vaikka kyseisessä lainkohdassa esimerkkinä mainitaan pelkästään vahingonkorvausta ja kauppahinnan palautusta koskeva velka, niin myöskin aviovarallisuuden jakamiseen liittyvää velkaa voidaan pitää tallaisena vastaavana velkana. Tasinkosaatavan määrää voidaan edellä todetusti pitää B:n kannalta merkittävänä. Tähän nähden, ja ottaen huomioon sen, että A on osituksessa saanut hyväkseen omaisuutta, hovioikeus katsoo, että velkajärjestelyn myöntäminen A:lle merkitsisi sitä, että tämä hyötyisi kohtuuttomasti B:n kustannuksella.

Hovioikeus katsoo näin ollen, että B:n tasinkosaatavaa A:lta on pidettävä velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettuna velkana. Asiassa tulee siten vielä arvioitavaksi se, onko B:n velan järjestelemistä velkajärjestelykeinoin pidettävä velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitetulla tavalla kokonaisuutena arvioiden kohtuuttomana.

Käräjäoikeus on katsonut, että asiassa ei ole kysymys velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukaisesta esteperusteesta eikä käräjäoikeudessa siten ole tehty edellä mainittua velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan kohtuullisuusarviointia. Käräjäoikeus ei ratkaisunsa lopputuloksen vuoksi ole ottanut kantaa tähän kysymykseen eikä mahdollisiin velkajärjestelylain 10 a §:n mukaisiin painaviin syihin velkajärjestelyn myöntämiselle mahdollisesta esteestä huolimatta. Kun näiden kysymysten arvioiminen ei ole mahdollista asianosaisten hovioikeudelle esittämän aineiston perusteella, asia on palautettava käräjäoikeuteen.

Hovioikeus katsoo lisäksi, että A:lle vahvistettua maksuohjelmaa on asian palauttamisesta huolimatta noudatettava siihen asti, kunnes toisin määrätään.

Velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohtien osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja lopputuloksen.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan osalta kumotaan. Asia palautetaan Keski-Suomen käräjäoikeuteen, jonka tulee palautuspäätöksen saatua lainvoiman tai asianosaisten suostumuksella jo aikaisemmin viipymättä omasta aloitteestaan ottaa asia käsiteltäväkseen.

Käräjäoikeuden tulee asian ratkaistessaan lausua valituksessa esitetyistä velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukaisista vaatimuksista sekä 10 a §:n tarkoittamista painavista syistä A:n velkajärjestelylle.

Käräjäoikeuden 24.2.2016 A:lle vahvistamaa maksuohjelmaa on noudatettava, kunnes asia palautuksen jälkeen ratkaistaan käräjäoikeudessa, ellei ennen sitä toisin määrätä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Eija-Liisa Helin ja Ulla Maija Hakomäki sekä hovioikeuslain 9 §:n mukainen esittelijä Sanja Raunio

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustieto: Ei lainvoimainen.

Kysymys 38 merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiaan liittyvä Saksan lain mukaista irtisanomisen tehokkuutta koskeva Helsingin HO:n välituomio ja tuomio 12.2.2016 (II vaihe) sekä korvauksen määrää koskevista tuomioista 20.12.2016 nro 1824, 1819, 1834, 1839 ja 1842 (III vaihe).

Tässä asian käsittelyn I vaiheessa oli ratkaistavana se, sovellettiinko asiassa Rooman yleissopimusta ja olisiko sen 6 artiklan perusteella työsopimukseen sovellettava lakiviittauksen puuttuessa Saksan lakia.

ASIAN TAUSTA

A:n ja 37:n muun merimiehen työsopimukseen otetun ehdon mukaan työsopimusta tai sen tulkintaa koskevassa riidassa sovellettiin Suomen lakia edellyttäen, että sen säännökset eivät ole ristiriidassa aluksen lippuvaltion lain pakottavien säännösten kanssa niin, että aina kunnioitetaan työntekijälle edullisemman lain periaatetta merimiehen työsuhteen taloudellisia etuja koskevissa kysymyksissä. Alukset oli rekisteröity Kreikassa, joka oli siten myös niiden lippuvaltio. Merimiesten kanteen mukaan heidän työsopimuksiinsa olisi Rooman yleissopimuksen 6 artiklan perusteella sovellettava lakiviittauksen puuttuessa Saksan lakia (Rooman yleissopimus sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista, avattu allekirjoitettavaksi Roomassa 19.6.1980). Näin ollen tätä lakia oli sovellettava tässä työsopimuksen irtisanomista koskevassa riidassa siltä osin kuin sen pakottavat säännökset antavat työntekijöille paremman suojan kuin Suomen laki.

Rooman yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan sopimukseen sovellettiin sen valtion lakia, josta osapuolet olivat sopineet (lakiviittaus). Myös työsuhteessa osapuolet olivat voineet sopia siihen sovellettavasta laista. Työsopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevassa 6 artiklassa oli kuitenkin työntekijää suojaava määräys. Artiklan 1 kohdassa määrättiin, että työsopimukseen otettu lakiviittaus ei saanut johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin 6 artiklan 2 kohdan nojalla. Artiklan 2 kohdan mukaan lakiviittauksen puuttuessa sovellettiin sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskenteli (a alakohta), tai – jos ei voitu määrittää valtiota, jossa työntekijä tavallisesti työskenteli – sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka oli ottanut työntekijän työhön (b alakohta), jollei kaikista olosuhteista ilmennyt, että työsopimus liittyi läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovellettiin kyseisen toisen valtion lakia.

Kun asiassa ilmenneet liittymäperusteet Suomeen tai Kreikkaan eivät olleet niin vahvoja, että asia niiden perusteella olisi liittynyt selvästi läheisemmin sanottuihin maihin kuin Saksaan, sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki oli lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden päätös nrot 12/1357-1390, 1392-1395

Annettu 10.1.2012

Kantajat

A ja 37 muuta merimiestä

Vastaajat

Superfast Ferries S.A., Ateena, Kreikka

Superfast EPTA Maritime Company, Ateena, Kreikka

Superfast OKTO Maritime Company, Ateena, Kreikka

Superfast ENNEA Maritime Company, Ateena, Kreikka

Baltic SF VII Ltd., Nicosia, Kypros

Baltic SF VIII Ltd., Nicosia, Kypros

Baltic SF DC Ltd., Nicosia, Kypros

Asia

Merimiesten työsuhteiden päättämiset

Vireille 8.5.2009

Asian tausta

Kantajat ovat työskennelleet tässä päätöksessä mainituilla aluksilla.

Superfast Ferries SA on kreikkalainen laivayhtiö, jonka tytäryhtiöitä ovat Superfast EPTA Maritime Company (jäljempänä Superfast EPTA) ja Superfast OKTO Maritime Company (jäljempänä Superfast OKTO) sekä Superfast ENNEA Maritime Company (jäljempänä Superfast ENNEA). Tytäryhtiöt operoivat Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-aluksilla Hangon ja Rostockin välillä 2001-2006. Alukset purjehtivat Kreikan lipun alla.

Superfast Ferries SA, Superfast EPTA, Superfast OKTO ja Superfast ENNEA myivät 21.3.2006 alukset AS Tallink Gruppille, joka otti alukset käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti niille kyproslaiset alusyhtiöt Baltic SF VII Ltd:n, Baltic SF VIII Ltd:n ja Baltic SF IX Ltd:n. Alukset oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantajat on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamoilla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajille työtä.

Asia on ollut aikaisemmin vireillä Saksassa, mutta saksalainen työtuomioistuin (Bundesarbeitsgericht) katsoi 18.2.2010 antamallaan tuomiolla, että saksalaisilla tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa ratkaista asiaa. Koska saksalainen työtuomioistuin ei ole katsonut olevansa toimivaltainen asiassa, asia on kantajien kanssa tehdyn merityösopimusten oikeuspaikkalausekkeen takia ratkaistava Helsingin käräjäoikeudessa. Vastaajat ovat hyväksyneet Helsingin käräjäoikeuden tuomiovallan.

Asiaan sovellettava laki

Asianosaiset ovat pyytäneet käräjäoikeutta ensin ratkaisemaan, minkä maan lakia asiaan sovelletaan.

KANNE

Vaatimukset

Kantaja on vaatinut käräjäoikeutta ensisijaisesti ratkaisemaan asian Saksan lain mukaan. Kantajat ovat toissijaisesti vaatineet, että jos käräjäoikeus ei katsoisi Saksan lain soveltuvan asiaan, käräjäoikeus ratkaisee asian Suomen lain mukaan.

Perustelut

Merityösopimuksen mukaisiin velvoitteisiin sovelletaan sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaa yleissopimusta eli Rooman sopimusta, koska kantajien ja vastaajien väliset merityösopimukset on laadittu ennen 17.12.2009.

Yleissopimuksen 3 artiklan mukaan sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, josta osapuolet ovat sopineet. Asianosaisten tekemät merityösopimukset sisältävät viittauksen Suomen lakiin.

Yleissopimuksen 6 artiklassa on työsopimuksia koskeva erityissäännös. Työsopimuksen lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettää sen maan pakottavan lainsäädännön antaman suojan, joka tulisi lakiviittauksen puuttuessa sovellettavaksi 6(2) artiklan nojalla. Jos lakiviittaus asettaa työntekijän 6(2) artiklan mukaan määräytyvää pakottavaa lakia huonompaa asemaan, laki viittauksesta huolimatta on sovellettava 6(2) artiklan mukaista lakia.

Yleissopimuksen 6(2) artiklan mukaan työsopimukseen sovelletaan:

a) sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaikka hänet on väliaikaisesti lähetetty työhön toiseen valtioon, tai

b) sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön, jos hän ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa,

jollei kaikista olosuhteista ilmene, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.

Kantajien merityösopimuksilla on läheisin liityntä Saksaan. Sopimuksen 6(2) artiklan mukaan Saksan lakia on sovellettava sen antaessa työntekijälle paremman suojan.

Superfast EPTA:n, Superfast OKTO:n ja Superiasi ENNEA:n hallinnollinen johtaminen ja henkilöstöresurssit on hoidettu Rostockista. Kantajat ovat yhtä lukuun ottamatta Saksan kansalaisia. Kaikki asuivat Saksassa työskennellessään vastaajien omistamalla aluksella. Työntekijöiden palkat on maksettu saksalaisille pankkitileille.

Aluksella yhtä henkilöä lukuun ottamatta työskennellyt saksalainen henkilökunta solmi ja allekirjoitti työntekijöiden työsopimukset joko Rostockissa tai aluksella Rostockin satamassa ensimmäisen työvuoron alkaessa. Työvuorot aloitettiin ja päätettiin Rostockiin. Jos työvuoro poikkeuksellisesti päättyi muualla, työnantaja tarjosi työntekijöille ilmaisen kuljetuksen Rostockiin. Työnantaja järjesti työntekijöille myös pysäköintipaikat Rostockin satamaan. Työantajan järjestämän työterveyshuollon lääkäri oli toiminut Rostockissa.

Rooman yleissopimuksen mukaan lainvalintalausekkeella ei voida ohittaa lainvalintalauselckeen puuttuessa sovellettavan lain pakottavia säännöksiä. Lainvalintalausekkeen puuttuessa asiassa sovellettaisiin Saksan lakia. Merityösopimuksen lainvalintalausekkeesta huolimatta myös Saksan kansainvälistä yksityisoikeutta koskevan lain (EGBGB) 27 §:n mukaan Saksan työlainsäädäntö on sovellettavissa tapaukseen.

Saksan työntekijän asemaa ja suojaa työsopimuksen irtisanomistilanteissa koskeva lainsäädäntö on pakottavaa oikeutta. Työntekijän suojan taso Saksan lainsäädännössä on suomalaista lainsäädäntöä korkeampi. Saksan Kundigungsschutzgesetz 1 ja 1 a §:n mukaan työntekijä voi vaatia työsuhteen jatkamista, jos työsuhteen irtisanominen on ollut laiton. Saksan siviililain (BGB) 613 a §:n mukaan liiketoiminnan siirtyessä toiselle omistajalle, luovutuksensaajalle siirtyy luovutushetkellä voimassa olevat luovuttajaa sitovat työsuhteet. Jos työsuhteita koskee sitova työehtosopimus, myös sen ehdot velvoittavat luovutuksensaajaa. Luovutuksensaaja voi muuttaa työsuhteen ehtoja työntekijälle epäedullisemmaksi vasta kun luovutuksesta on kulunut vuosi. Luovuttaja on pääsääntöisesti yhteisvastuussa luovutuksensaajan kanssa työsuhteista johtuvista velvoitteista. Työsuhteen irtisanominen liikkeenluovutukseen perustuen on pätemätön ja vaikutukseton.

Jos tuomioistuin katsoisi, että 6 artiklan mukainen läheisin liityntä ei olisikaan Saksaan, Saksan lakia on kuitenkin sovellettava. Sopimuksen 7 artiklan mukaan kun yleissopimuksen nojalla sovelletaan tietyn valtion lakia, muun sopimukseen läheisesti liittyvän valtion lain pakottaville säännöksille voidaan antaa vaikutusta, jos ja siinä laajuudessa kuin niitä on kyseisen valtion lain mukaan sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta. Harkittaessa vaikutuksen antamista tällaisille kansainvälisesti pakottaville säännöksille on otettava huomioon säännösten luonne ja tarkoitus sekä niiden soveltamisen tai soveltamatta jättämisen seuraukset

Saksan pakottava työlainsäädäntö on laadittu työntekijän suojaamiseksi. Jos Saksan työlainsäädäntöä ei sovellettaisi, työntekijöille ei annettaisi esimerkiksi heille lain mukaan kuuluvaa oikeutta työsuhteen jatkamiseen. Työoikeus on oikeudenalana sellainen, jossa on tyypillisesti Rooman yleissopimuksen 7 artiklassa tarkoitettuja kansainvälisesti pakottavia säännöksiä.

Saksalaisen työtuomioistuimen (Bundesarbeitsgericht) 18.2.2010 antamassa tuomiossa ei otettu kantaa kantajien ja vastaajien välisiin työsuhteisiin sovellettavaan materiaaliseen lakiin. Työtuomioistuin katsoi tuomioistuinten toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili-ja kauppaoikeuden alalla annettuun neuvoston asetukseen eli Bryssel I -asetukseen perustuen, että paikka, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee on Kreikassa rekisteröity alus. Työtuomioistuin katsoi, että saksalaisilla tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa käsitellä asiaa.

Työtuomioistuin ei sen sijaan käsitellyt Rooman yleissopimusta tai asiaan soveltuvaa materiaalista lakia. Vastaajien väite siitä, että työtuomioistuin on vahvistanut YK:n merioikeuskonventioon perustuvan lippuvaltionperiaatteen soveltamisen eli sen, että sen maan laki, jossa alus on rekisteröity, soveltuu niillä työskennelleiden työntekijöiden työsuhteisiin, ellei toisin ole työntekijöiden ja työnantajan välillä sovittu, on virheellinen. Työtuomioistuin on ainoastaan todennut, että YK:n merioikeuskonvention mukaan aluksella on sen valtion kansallisuus, jonka lippua sillä on oikeus käyttää.

Vastaajien väite siitä, että lainvalintalausekkeen puuttuessa työsuhteeseen sovellettaisiin Kreikan lakia, on sekin virheellinen. Vaikka katsottaisiin, että Rooman yleissopimuksen 6(2) a) artiklan mukainen maa, jossa kantaja on työskennellyt, olisi aluksen rekisteröintimaa Kreikka, maan lakia ei tulisi soveltaa työsopimukseen, jos muista olosuhteista ilmenee, että työsopimus liittyy läheisimmin toiseen valtioon.

VASTAUS

Vastaaja on vastustanut kantajien vaatimusta Saksan lain soveltamisesta asiaan. Vastaaja on vaatinut käräjäoikeutta ratkaisemaan asian Suomen tai toissijaisesti Kreikan lain pakottavien normien mukaan.

Perustellut

Kantajat ja työnantajat ovat nimenomaisesti sopineet Suomen lainsäädännön soveltamisesta heidän välisissä työsuhteissa. Tämän lisäksi työsuhteisiin soveltuneessa työehtosopimuksessa on määräys Suomen lain soveltamisesta.

Sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen eli Rooman yleissopimuksen 3(1) artiklan mukaisena pääsääntönä on, että osapuolilla on oikeus sopia, minkä valtion lakia sopimussuhteeseen sovelletaan. Vasta silloin, jos osapuolet eivät ole sopineet sovellettavasta laista, soveltuva laki määräytyy Rooman yleissopimuksen 4 artiklan mukaisen läheisimmän liittymän periaatteen mukaisesti. Koska soveltuvasta laista on tässä tapauksessa sovittu, kantajan argumentit työsopimuksen läheisimmästä liittymästä ovat kaikilta osin irrelevantteja. Kuitenkin yleissopimuksen 6(1) artiklan mukaan työsopimukseen otettu lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin 6(2) artiklan nojalla.

Alukset ovat olleet kantajien työsuhteiden aikana rekisteröityinä Kreikassa, ja ne ovat liikennöineet Kreikan lipun alla. Jos lakiviittausta ei olisi ollut, kantajien työsuhteisiin olisi tullut soveltaa Kreikan lainsäädäntöä. Jos toisaalta lakiviittauksen perusteella soveltuva Suomen laki olisi saattanut työntekijät heikompaan asemaan Kreikan lakiin verrattuna, Kreikan pakottavaa lakia olisi tullut soveltaa Suomen lain sijaan. Tämä on vahvistettu myös työsopimuksissa ja työsuhteisiin soveltuneessa työehtosopimuksessa.

Kanteissa esitetty väite siitä, että lainvalintalausekkeen puuttuessa asiassa sovellettaisiin Saksan lakia, on väärä. Jos lakiviittausta ei olisi otettu työsopimuksiin tai työehtosopimukseen, asiassa sovellettaisiin Kreikan lakia lippuvaltioperiaatteen mukaisesti.

Rooman sopimuksen 6(2) artiklan mukaan sen estämättä, mitä

4 artiklassa määrätään ja jos 3 artiklan mukaista lakiviittausta ei ole, työsopimuksiin sovelletaan:

c) sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaikka hänet on väliaikaisesti lähetetty työhön toiseen valtioon, tai

d) sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön, jos hän ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa,

jollei kaikista olosuhteista ilmene, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.

Kantajien tavanomaisena työntekopaikkana on ollut Kreikassa rekisteröity alus. Lippuvaltioperiaatteen mukaan työntekijän työsuhteeseen soveltuu Kreikan laki, jos sovellettavasta laista ei ole muuta sovittu.

Saksalainen työtuomioistuin vahvisti kantajien työntekopaikaksi aluksen ratkaistessaan kysymyksen siitä, onko sillä toimivaltaa ottaa käsiteltäväkseen kysymyksessä olevia riita-asioita. Saksalainen työtuomioistuin katsoi, että Bryssel I -asetuksen 19 artiklan (ii) a) kohdan mukainen paikka, missä työntekijä tavallisesti työskentelee, on Kreikassa rekisteröity alus, ja että saksalaisilla tuomioistuimilla ei ollut toimivaltaa käsitellä asiaa. Saksalaisen työtuomioistuimen toimivallan puuttuminen tässä tapauksessa, kun kantajien työntekopaikkana oli alus, johtuu lippuvaltioperiaatteesta Lippuvaltioperiaatteen mukaan sen maan tuomioistuimella, jossa alus on rekisteröity, on toimivalta käsitellä alusta koskevia oikeuskysymyksiä ja vastaavasti aluksessa sovelletaan rekisteröintimaan lakia.

Samaan lopputulokseen johtaa myös yleissopimuksen 6(2) artiklan (b)- kohta, jonka mukaan työsuhteeseen sovelletaan sen valtion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön eli yhtiön kotipaikan mukaan määräytyvää Kreikan lakia.

Useiden valtioiden välillä liikkuvan laivaliikenteen toimivuuden taida on selvää, että soveltuva laki ei voi määräytyä muuten kuin Rooman sopimuksen pääsääntöjen mukaan.

Tuomioistuimella ei missään olosuhteissa ole velvollisuutta soveltaa vieraan valtion kansainvälisesti pakottavaksi katsottavia säännöksiä. Yleissopimuksen 7 artiklan soveltuminen on perusteltua vain siiloin, kun lakiviittausta ei ole ja kun läheisimmän liittymän periaatekaan ei johda selkeään lopputulokseen, minkä maan lakia tulisi soveltaa.

Oikeuskirjallisuuden ja hallituksen esityksen HE 1998:103 mukaan esimerkkejä pakottavista säännöksistä, jotka voisivat tulla sovellettaviksi, ovat pyhäpäiviä, virastojen aukioloaikoja ja terveystarkastuksia koskevat säännökset. Yleissopimuksen 7 artiklan soveltaminen johtaa niin kutsuttuun forum shopping-ilmiöön, jota vastaan kansainvälisessä oikeudessa taistellaan.

Rooman yleissopimuksen 6 artiklan tarkoituksena on turvata heikommassa asemassa olevan työntekijän edut. Kantajien edut tulevat turvatuiksi mainitulla säännöksellä, eikä mahdollisesti heikommassa asemassa oleminen tee yksin perustelluksi Saksan lain soveltamista 7 artiklan perusteella.

TODISTELU

Kantajat

1. Työsopimukset

2. Saksan työtuomioistuimen ratkaisu 18.2.2010 (4 Ca 748/10)

3. Otteet Saksan laista käännöksilleen

Vastaajat

1. Työsopimukset

2. Saksan työtuomioistuimen ratkaisu 18.2.2010 (4 Ca 748/10)

3. Työehtosopimus

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Päätöslauselma

Kanteisiin sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajille Suomen lakia paremman suojan.

Perustelut

Osapuolten väliset työsopimukset sisältävät viittauksen Suomen lakiin. Myös työehtosopimuksessa on vastaava viittaus.

Edellä on kanteen ja vastauksen kohdalla selostettu Rooman sopimuksen säännöksiä asiasta. Rooman sopimus on tullut voimaan kansainvälisesti 1.4.1991 ja Suomessa 1.4.1999. Yleissopimuksen 20 artiklan mukaan se on toissijainen yhteisön oikeuteen otettuihin tai otettaviin erityisaloja koskeviin lainvalintasääntöihin. Yleissopimuksen 3 artiklan mukaan sovellettavasta laista voidaan sopia tietyin rajoituksin. Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin kyseisen artiklan 2 kohdan nojalla.

Yleissopimuksen 6 artiklan poikkeussäännöksen tarkoituksena on suojella työntekijää työsopimussuhteessa, mikä on laajalti kansainvälisesti hyväksytty tulkintaperiaate.

Oikeuskirjallisuudessa on korostettu pääsääntönä tahdon autonomiaa ja siitä poikkeavien säännösten suppeaa tulkintaa. Yleissopimuksen 6 artiklassa tulee selvästi kuitenkin ilmi pyrkimys ottaa huomioon heikomman sopimuskumppanin suoja silloinkin, kun suojaa koskevat säännökset eivät sisälly sopimukseen pääasiallisesti sovellettavaan lakiin. Nämä 6 artiklan 2 kappaleessa mainitut presumptiot kuitenkin syrjäytyvät, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että työsopimus liittyy läheisimmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia (2 kohdan viimeinen lause). Artikla 6(2)(a) koskee vain tilannetta, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee ainoastaan yhdessä valtiossa. Kun työntekijä ei tavallisesti työskentele yhdessäkään valtiossa, sovelletaan (b) kohdan säännöstä. Sopimuksen selitysmuistiossa (Euroopan yhteisöjen virallinen lehti 30.10.1980) mainitaan esimerkkinä työskentely öljylautalla, jolloin sovellettavaksi tulisi työntekijän palkanneen yrityksen valtion laki. Yleissopimusta valmisteltaessa ei haettu erityistä sääntöä aluksen miehistön työhön. Kansainvälisesti vanhastaan hyväksytyn periaatteen mukaan aluksilla on yleensä noudatettu lippuvaltion lainsäädäntöä. Kuitenkin yleissopimuksen myötä myös merityöhön sovelletaan sopimusvaltioissa aluksen lipun lain sijaan yleissopimuksen työsopimuksia koskevia lainvalintasääntöjä (Timo Esko: Lainvalinta ja kansainväliset työsuhteet,

Kansainvälisyksityisoikeudellinen ja oikeusvertaileva tutkimus, yliopistollinen väitöstutkimus, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarjaN:o 167 s. 78-79, Ulla Liukkunen: Lainvalinta kansainvälisissä työsopimuksissa - erityisesti lähetettyjen työntekijöiden kannalta, Kauppakaari 2002, s. 37-41, 47-53 ja 61-71 ja Lennart Pälsson Romkonventionen ~ Tilllämplig lag för avtalsförpliktelser, Norstedts Juridik AB, 1998, s. 83-87).

Oikeuskäytännössä Euroopan unionin tuomioistuin on esimerkiksi antanut 15.12.2011 asiassa kantajien viittaaman ratkaisun C-384/10, jossa tuomioistuin on todennut 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa voitavan soveltaa, kun tuomioistuin kykenee määrittämään sen valtion, johon työllä on merkittävä liittymä. Tuomioistuin on pannut painoa työskentelyvaltion määräämisessä paikkakunnalle, missä tai mistä käsin työntekijä täyttää olennaisen osan hänellä työnantajaansa kohtaan olevista velvoitteista, kun otetaan huomioon kaikki työntekijän toiminalle ominaiset seikat. Säännöksen b alakohtaa sovelletaan toissijaisesti, kun on mahdotonta paikallistaa työsuhde yhteen valtioon. Tuomioistuin on a alakodan osalta todennut saman kuorma-auton kuljettajan osalta 15.3.2011 antamassaan ratkaisussa C-29/10.

Säännösten soveltaminen

Rooman yleissopimus ei kiellä lainvalintaa. Se kuitenkin rajoittaa sen vaikutusta edellä todetulla tavalla.

Jolleivät asianosaiset olisi sopineet Suomen lain soveltamisesta työsuhteisiin, yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan työsopimuksiin sovellettaisiin sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaildca hänet on väliaikaisesti lähetetty työhön toiseen valtioon, jollei kaikista olosuhteista ilmene, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.

Kantajat ovat yhtä lukuun ottamatta Saksan kansalaisia. Kaikki asuivat Saksassa. Kantajat ovat tehneet englannin kielisen työsopimuksen Saksassa joko kantajien siellä sijaitsevassa toimistossa tai aluksella ensimmäisen työvuoron alkaessa. Alus on vuoroliikenteessä lastattuja purettu vuoroin Saksassa ja Suomessa, jossa alus on viipynyt vain lastin purkamisen ja lastaamisen vaatiman ajan. Kantajat ovat saaneet työnjohto-ohjeet Saksassa, missä vastaajien edustajat ovat työskennelleet. Heidän henkilökohtaiset tavaransa ovat olleet joko aluksessa tai Saksassa. Kantajille on maksettu palkka Saksassa ja heille on siellä järjestetty työterveyshuolto. Tämän vuoksi kaikki nämä seikat viittaavat siihen johtopäätökseen, että kantajat ovat mieltäneet itsensä saksalaisiksi merimiehiksi ja työskentelevänsä Saksan lain alaisuudessa. Alus on matkallaan Saksan ja Suomen välillä saattanut kulkea jonkin rantavaltion aluevesien kautta, mutta sillä seikalla ei ole merkitystä, koska alus ei ole pysähtynyt mainittuihin valtioihin. Näin lainvaiintakysymystä on tulkittu myös lentäjien osalta. Tämän vuoksi kantajat ovat työskennelleet tavallisesti Saksassa ja tapaukseen soveltuu Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohta. Mistään olosuhteesta ei ilmene, että työsopimus liittyisi läheisemmin johonkin toiseen valtioon.

Vastaajien vetoamalla lippuvaltion periaatteella ei ole merkitystä, kun tarkastellaan miehistön työsuhdetta. Alukseen itseensä sovellettava laki on eri laki kuin työsopimuksiin sovellettava laki.

Toissijaisen liittymän mukaisen lain soveltaminen sovitun lain ohella edellyttää näiden lakien vertailua ja vain ne edelliseen kuuluvat säännökset, jotka suosivat työntekijää enemmän kuin sovitun lain säännökset, tulevat sovellettaviksi (Esko mt. s. 79-80 ja Liukkunen mt. s. 67-68).

Tässä tapauksessa kanteisiin sovelletaan pääsääntöisesti sovitun mukaisesti Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajille Suomen lakia paremman suojan. Kantajien on selvitettävä Saksan lain sisältö siltä osin kuin he vetoavat siihen.

Oikeussäännöt

Yleissopimus sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista, avattu allekirjoitettavaksi Roomassa 19.6.1980,

laki Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä 18.12.1998/398 (v.1999),

asetus Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen osittaisesta voimaansaattamisesta ja sen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain osittaisesta voimaantulosta (Rooman yleissopimus) 26.3.1999/399,

Montego Bayssa 10.12.1982 tehty Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimus 28, 91, 92 ja 94 artiklat,

laki Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä 534/96 ja

asetus Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen voimaansaattamisesta sekä näiden eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain

voimaantulosta 525/96.

Muutoksenhaku

Päätös on annettu kansliassa. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 3 momentin nojalla päätökseen saa hakea muutosta pääasian mahdollisen muutoksenhaun yhteydessä.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Jouko Räsänen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 14.9.2015

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Helsingin käräjäoikeus 10.1.2012 nrot 1357-1390, 1392-1395

Asia

Sovellettavan lain valinta merimiehen työsuhteen päättämistä koskevassa asiassa

Valittajat

Superfast EPTA Maritime Company

Superfast OKTO Maritime Company

Superfast ENNEA Maritime Company

Superfast Ferries S.A.

Baltic SF VII Limited

Baltic SF VIII Limited

Baltic SF IX Limited

Vastapuolet

A ja 37 muuta merimiestä

Asian käsittely hovioikeudessa

Asiat (S 14/2378-2415) on käsitelty yhdessä.

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VII, VIII ja IX Limited -yhtiöiden täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on 11.3.2015 tehnyt uutta henkilötodistelua koskevan käsittelyratkaisun.

Hovioikeus on asianosaisten pyynnöstä päättänyt ensin ratkaista merimiesten työsopimukseen sovellettavaa lakia koskevan kysymyksen.

Hovioikeus on 7.5.2015 toimittanut asiassa pääkäsittelyn.

Valitus

Superfast Ferries S.A , Superfast EPTA, OKTO ja ENNEA Maritime Company (jäljempänä Superfast EPTA/OKTO/ENNEA) sekä Baltic SF VII, VIII ja IX Limited (jäljempänä Baltic SF VII-IX) ovat yhteisesti valituksessaan vaatineet, että A:n ja hänen myötäpuolinaan olevien merimiesten (jäljempänä merimiehet) työsuhteisiin sovelletaan alusten lippuvaltion eli Kreikan lakia siltä osin kuin sen pakottavat säännökset ovat heille lakiviittausmaan eli Suomen lakia edullisempia. Yhtiöt ovat myös vaatineet, että merimiehet velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan yhtiöiden oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen. Yhtiöt ovat tämän lisäksi vaatineet, että hovioikeus esittää Euroopan unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetun yleissopimuksen, avattu allekirjoitettavaksi Roomassa 19. päivänä kesäkuuta 1980 (jäljempänä Rooman yleissopimus) 6 artiklan 2 kohdan soveltamisesta kansainvälisessä liikenteessä liikennöivällä merialuksella tehtävään työhön ja lippuvaltioperiaatteen merkityksestä.

Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksen, johon myös Euroopan unioni oli liittynyt, 91 ja 94 artiklassa määrätyn lippuvaltioperiaatteen johdosta kansainvälisessä meriliikenteessä liikennöivään alukseen ja sillä tehtävään työhön sovellettiin aluksen rekisteröintivaltion eli lippuvaltion lakia. Näin ollen merimiesten työsuhteisiin oli sovellettava Kreikan lakia, jollei liikkeenluovutuksesta tehtävän ratkaisun johdosta olisi sovellettava lippuvaltion lakina Viron lakia. Merioikeusyleissopimus oli Suomea, Kreikkaa, Saksaa ja Euroopan unionia sitova ja lippuvaltioperiaate oli myös sisällytetty Suomen merilakiin. Lippuvaltion ja alusten välillä oli lisäksi ollut todellinen yhteys. Lippuvaltioperiaate takasi myös ennustettavuuden ja aluksessa työskentelevien merimiesten yhdenvertaisuuden.

Superfast EPTA/OKTO/ENNEA ja merimiehet olivat kuitenkin sopineet, että työsuhteeseen sovellettiin ensisijaisesti Suomen lakia. Lisäksi lakiviittaus oli sisällytetty kunkin laivavarustamon ja merimiesunionien välisiin työehtosopimuksiin. Näin ollen merimiesten työsuhteisiin oli sovellettava Suomen lakia. Rooman yleissopimus ei ollut vaikuttanut lippuvaltioperiaatteen asemaan, mutta myös sopimuksen 3 artiklan perusteella lakiviittauksen johdosta merimiesten työsuhteeseen oli sovellettava sitä lakia, josta osapuolet ovat sopineet, eli tässä tapauksessa Suomen lakia. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa oli työntekijän hyväksi suojalauseke, jonka mukaan lakiviittaus ei saanut johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin 6 artiklan 2 kohdan nojalla.

Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan liittymäsäännön mukaan lakiviittauksen puuttuessa sovellettavaksi oli valittava sen valtion laki, jossa työntekijä tavallisesti työskenteli. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohta oli ensisijainen suhteessa b alakohtaan ja viimeisen kappaleen poikkeussääntöön, mikä ilmeni Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä asioissa C-29/10 Koelzsch, tuomio 15.3.2011, C-384/10 Voogsgeerd, tuomio 15.12.2011 ja C-64/12 Boedeker, tuomio 12.9.2013. Mainituissa ratkaisuissa ei ollut käsitelty lippuvaltioperiaatteen merkitystä lainvalintakriteerinä aluksessa tehtävässä työssä, koska Euroopan unionin tuomioistuimelta ei ollut pyydetty ennakkoratkaisua siitä. Unionin tuomioistuin ei ole voinut oma-aloitteisesti ottaa kantaa lippuvaltioperiaatteen merkitykseen.

Sovellettaessa Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa meriliikenteessä liikennöivissä aluksissa tehtäviin töihin oli työsuhteisiin sovellettava aluksen lippuvaltion lakia, ellei muusta ollut sovittu. Tässä asiassa työtä oli tehty ainoastaan aluksilla, minkä vuoksi lippuvaltion lakia olisi sovellettava, ellei lakiviittausta olisi.

Vaikka Rooman yleissopimuksen perusteella päädyttäisiin lopputulokseen, jonka mukaan merimiesten työsopimuksiin sovellettaisiin Saksan lakia, Superfast EPTA/OKTO/ENNEA:n ja merimiesliittojen väliseen työehtosopimukseen tämä ei soveltunut. Työehtosopimuksessa oli nimenomaisesti sovittu, että työsuhteeseen sovellettiin Suomen lakia paitsi niiltä osin kuin lippuvaltion lain pakottavat säännökset olivat vastapuolille edullisempia. Mainittu työehtosopimuksen määräys oli normihierarkiassa ylempänä kuin työsopimus, joten lainvalintaratkaisu oli joka tapauksessa tehtävä työehtosopimuksen määräyksien mukaisesti.

Rooman yleissopimuksen 7 artikla ei soveltunut asiaan, koska se rikkoisi olennaisesti merioikeusyleissopimuksen 91 ja 94 artiklaa. Mainitun artiklan soveltaminen oli harkinnanvaraista eivätkä sen soveltamisen edellytykset täyttyneet. Lisäksi Saksa oli tehnyt varauman 7 artiklan soveltamisesta.

Vastaus

A myötäpuolineen on vaatinut, että Superfast EPTA/OKTO/ENNEA Maritime Co:n, Superfast Ferries S.A:n ja Baltic SF VII/VIII/IX Ltd:n yhteinen valitus hylätään ja että yhtiöt velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen.

Käräjäoikeuden päätös oli oikea. Asiassa oli ensisijaisesti sovellettava Rooman yleissopimusta. Kanteisiin oli siten sovellettava Suomen lakia paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antoivat vastapuolina oleville merimiehille Suomen lakia paremman suojan.

Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohta sisälsi kaksi vaihtoehtoista soveltamisperustetta: a alakohdan työntekopaikan sekä b alakohdan työhönottopaikan valtion lain. Alakohta a oli ensisijainen alakohtaan b nähden. Artiklan 2 kohdan viimeistä kappaletta sovellettiin silloin, kun kokonaisuutena ilmeni, että työsopimus liittyi läheisemmin johonkin toiseen kuin a tai b alakohdan mukaan määräytyvään valtioon.

Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettu valtio, jossa työntekijä tavallisesti työskenteli sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi oli Saksa, koska työ oli tehty Saksasta käsin. Tätä tukivat Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneessa ratkaisukäytännössään muotoilemat tulkintakriteerit asioissa C-29/10 Koelzsch, C-384/10 Voogsgeerd ja C-64/12 Boedeker sekä työntekijän suojelun periaate.

Saksa oli myös Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu valtio, jossa merimiehet oli otettu työhön.

Kokonaisuutena arvioiden merimiesten työsopimuksella oli joka tapauksessa läheisin liityntä Saksaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan viimeisessä kappaleessa tarkoitetulla tavalla.

Rooman yleissopimus oli pakottavaa oikeutta. Osapuolet eivät voineet sopia työehtosopimuksessa sellaisesta, mikä oli ristiriidassa yleissopimuksen lainvalintasääntöjen kanssa. Yhtiöiden väite siitä, että Rooman yleissopimuksen lainvalintasäännökset eivät koskeneet myös työehtosopimusta oli joka tapauksessa merkityksetön, sillä merimiesten vaatimukset perustuivat työsopimuksen perusteettomaan irtisanomiseen eivätkä työehtosopimukseen.

Merioikeusyleissopimus ei ollut lainvalintaa koskeva sopimus. Yleissopimuksen 91 tai 94 tai muussakaan artiklassa ei ollut määräyksiä sovellettavasta laista. Merioikeusyleissopimuksen 94 artiklassa määrätyn lippuvaltioperiaatteen mukaan valtion tuli harjoittaa sisäisen lainsäädäntönsä mukaista lainkäyttövaltaa aluksen miehistöön nähden. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että merimiehen ja hänen työnantajansa väliseen työsopimukseen sovellettaisiin lippuvaltion lakia tai että lippuvaltioperiaate määrittäisi työntekopaikan.

Euroopan unionin tuomioistuin oli todennut asiassa C-308/06 Intertanko, tuomio (suuri jaosto) 3.6.2008, että merioikeusyleissopimusta ei myöskään ollut tarkoitettu sovellettavaksi suoraan yksityisten välisissä suhteissa.

Lisäksi oli otettava huomioon, että Euroopan unionin tuomioistuin ei ollut antanut lippuvaltioperiaatteelle mitään merkitystä Voogsgeerd-ratkaisussaan, vaikka asia oli koskenut nimenomaan merimiehen työsopimukseen sovellettavan lain valintaa. Euroopan unionin tuomioistuin ei ollut sidoksissa sille esitettyyn ennakkoratkaisukysymykseen, vaan sen tehtävä on tutkia kaikki asiassa merkitykselliset unionin oikeuden osatekijät, jotka kaipaavat tulkintaa.

Joka tapauksessa lippuvaltioperiaate ei ollut ehdoton, vaan sitä voitiin soveltaa joustavana periaatteena muiden periaatteiden, kuten työntekijöiden suojelun rinnalla. Tässä asiassa aluksen lippu oli vain työnantajan, mutta ei työsopimuksen liityntä Kreikkaan.

Rooman yleissopimuksen 7 artiklan mukaan asiassa oli sovellettava Saksan työlainsäädäntöä siinäkin tapauksessa, että merityösopimuksella ei olisi Rooman yleissopimuksen 6 artiklassa tarkoitettua läheisintä liityntää Saksaan. Työntekijän asemaa ja suojaa työsopimuksen irtisanomistilanteissa koskeva lainsäädäntö oli Saksassa pakottavaa oikeutta, joka oli Rooman yleissopimuksen 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla otettava huomioon asiaa ratkaistaessa.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden päätöksestä ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Superfast Ferries S.A, Superfast EPTA/OKTO/ENNEA ja Baltic SF VII-IX ovat lisäksi vedonneet 16.2.2015 toimittamansa lisälausuman liitteinä oleviin Kelan merimiehen sosiaaliturva- ja sairausvakuutusohjeisiin, Euroopan unionin virallisten verkkosivujen tulosteeseen ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta selosteesta, ITF Flags of Convenience (FOC) sekä ITF Current Registries listed as FOCs.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelusta

1. Merimiesten työsopimukseen otetun ehdon mukaan työsopimusta tai sen tulkintaa koskevassa riidassa sovelletaan Suomen lakia edellyttäen, että sen säännökset eivät ole ristiriidassa aluksen lippuvaltion lain pakottavien säännösten kanssa niin, että aina kunnioitetaan työntekijälle edullisemman lain periaatetta merimiehen työsuhteen taloudellisia etuja koskevissa kysymyksissä. Alukset oli rekisteröity Kreikassa, joka on siten ollut myös niiden lippuvaltio.

2. Merimiesten mukaan heidän työsopimuksiinsa olisi Rooman yleissopimuksen 6 artiklan perusteella sovellettava lakiviittauksen puuttuessa Saksan lakia (Rooman yleissopimus sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista, avattu allekirjoitettavaksi Roomassa 19.6.1980). Näin ollen tätä lakia on sovellettava tässä työsopimuksen irtisanomista koskevassa riidassa siltä osin kuin sen pakottavat säännökset antavat työntekijöille paremman suojan kuin Suomen laki.

3. Yhtiöt ovat puolestaan katsoneet ensinnäkin, että Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1982 merioikeusyleissopimus menee myös Euroopan unionia sitovana Rooman yleissopimuksen edelle ja että merioikeusyleissopimuksen 94 artiklan mukaan työsopimusta koskevissa kysymyksissä sovelletaan lippuvaltion lakia, jolleivät merityösopimuksen osapuolet ole toisin sopineet. Tässä tapauksessa vastaajat ovat nimenomaisesti sopineet, että Kreikan lain pakottavia säännöksiä on sovellettava siltä osin kuin ne ovat työntekijän kannalta edullisempia kuin Suomen lain säännökset. Näin ollen Saksan laki ei voi tulla merioikeusyleissopimuksen ja työsopimuksen osapuolten tekemän lakiviittauksen vuoksi miltään osin sovellettavaksi tässä riidassa.

4. Vaikka merioikeusyleissopimus ei syrjäyttäisikään Rooman yleissopimusta, vakiintuneen kansainvälisoikeudellisen periaatteen mukaan merimiesten katsotaan merillä ollessaan työskentelevän siinä valtiossa, jonka lipun alla alus on. Näin ollen Rooman yleissopimuksen 6 artiklan liittymäsääntöjenkin mukaan on päädyttävä siihen, että lakiviittauksen puuttuessa työsopimukseen olisi sovellettava lippuvaltion lakia. Kreikan lakia on siis sovellettava siltä osin kuin sen pakottavat säännökset antavat merimiehille paremman suojan kuin Suomen laki.

5. Kolmanneksi yhtiöt ovat väittäneet, että joka tapauksessa Rooman yleissopimusta ei sovelleta työehtosopimukseen, jota asiassa on ylemmän tason normina sovellettava. Asianosaisia sitovassa työehtosopimuksessa olevan lakiviittauksen perusteella työehtosopimukseen sovelletaan Suomen lakia, jollei lippuvaltion eli Kreikan lain pakottavista säännöksistä muuta johdu. Tälläkään perusteella ei voida siis päätyä Saksan lakiin.

6. Hovioikeus yhteenvetona toteaa, että tässä asian käsittelyn vaiheessa on ratkaistava se, sovelletaanko asiassa Rooman yleissopimusta ja olisiko sen 6 artiklan perusteella työsopimukseen sovellettava lakiviittauksen puuttuessa Saksan lakia. Merimiehet ovat selittäneet, että heidän kanteensa eivät miltään osin perustu Kreikan lakiin. Näitä kysymyksiä ratkaistaessa ainakaan asian tässä vaiheessa ei tarvitse ottaa kantaa Saksan lain aineelliseen sisältöön.

Rooman yleissopimus

7. Rooman yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1991 ja Suomi liityttyään Euroopan yhteisöön tuli sopimuksen osapuoleksi vuonna 1999 (HE 103/1998 vp). Yleissopimuksella vahvistetaan sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevat yhdenmukaiset säännökset Euroopan unionissa. Yleissopimusta sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin sopimusvelvoitteisiin, kun niillä on liittymäkohta useampaan kuin yhteen valtioon. Eräät sopimusvelvoitteet on suljettu pois yleissopimuksen soveltamisalasta. Yleissopimus ilmentää sopimusvapauden periaatetta. Sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta asianosaiset ovat sopineet. Kuluttajansuoja- ja työsopimusasioissa lakiviittauksella on kuitenkin rajoitettu vaikutus (yleissopimuksen 5 ja 6 artikla). Yleissopimuksessa on liittymäsäännöt niiden tilanteiden varalta, joissa sovellettavasta laista ei ole sovittu. Työsopimuksia koskevat liittymäsäännöt sisältyvät yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohtaan.

8. Rooman yleissopimus on toissijainen suhteessa muihin yleissopimuksiin ja yhteisön oikeuteen (20 ja 21 artikla). Yleissopimus ei estä sellaisten erityisaloja koskevien lainvalintasääntöjen soveltamista, jotka on otettu tai otetaan Euroopan yhteisöjen toimielimien säädöksiin tai niiden täytäntöön panemiseksi yhdenmukaistettuun kansalliseen lainsäädäntöön. Yleissopimus ei myöskään estä sellaisten kansainvälisten sopimusten soveltamista, joiden osapuoleksi sopimusvaltio on liittynyt tai liittyy.

9. Rooman yleissopimus on sittemmin korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 593/2008 sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista. Asetusta sovelletaan sopimuksiin, jotka on tehty 17.12.2009 tai sen jälkeen (28 artikla).

10. Rooman yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta osapuolet ovat sopineet (lakiviittaus). Myös työsuhteessa osapuolet voivat sopia siihen sovellettavasta laista. Työsopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevassa 6 artiklassa on kuitenkin työntekijää suojaava määräys. Artiklan 1 kohdassa näet määrätään, että työsopimukseen otettu lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin 6 artiklan 2 kohdan nojalla. Artiklan 2 kohdan mukaan lakiviittauksen puuttuessa sovelletaan sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee (a alakohta), tai – jos ei voida määrittää valtiota, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee – sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön (b alakohta), jollei kaikista olosuhteista ilmene, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia. Euroopan unionin tuomioistuin on antanut eräitä jäljempänä käsiteltäviä ennakkoratkaisuja työsuhteisiin sovellettavasta laista.

Merioikeusyleissopimus

11. Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksen pääasiallisena tavoitteena on kodifioida, täsmentää ja kehittää yleisen kansainvälisen oikeuden sääntöjä, jotka liittyvät kansainvälisen yhteisön rauhanomaiseen yhteistyöhön merialueiden tutkimisessa, käytössä ja hyödyntämisessä. Yleissopimuksen johdanto-osan mukaan sopimuspuolet ovat pyrkineet tässä tarkoituksessa perustamaan yleissopimuksella sellaisen meriä koskevan oikeusjärjestyksen helpottamaan kansainvälistä merenkulkua, jossa otetaan huomioon koko ihmiskunnan edut ja tarpeet sekä varsinkin kehitysmaiden erityistarpeet ja jolla vahvistetaan rauhaa, turvallisuutta, yhteistyötä ja ystävällisiä suhteita kaikkien kansojen välillä. Tässä tarkoituksessa yleissopimuksessa vahvistetaan aluemeren (2 - 33 artikla), kansainväliseen merenkulkuun käytettävien salmien (34 - 45 artikla), saaristovesien (46 - 54 artikla), talousalueen (55 - 75 artikla), mannerjalustan (76 - 85 artikla) ja aavan meren (86 - 120 artikla) oikeudellinen asema.

12. Merioikeusyleissopimuksen aavaa merta koskevassa VII osassa on määrätty alusten kansallisuudesta (91 artikla) ja lippuvaltion velvollisuuksista (94 artikla). Yleissopimuksen 91 artiklan mukaan jokaisen valtion tulee määrätä ne ehdot, joilla alukset saavat sen kansallisuuden, joilla ne rekisteröidään sen alueella ja joilla niillä on oikeus käyttää sen lippua. Aluksilla on sen valtion kansallisuus, jonka lippua niillä on oikeus käyttää. Valtion ja aluksen välillä tulee olla todellinen yhteys.

13. Yleissopimuksen 94 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisen valtion tulee tehokkaasti käyttää lainkäyttö- ja valvontavaltaansa hallinnollisissa, teknisissä ja sosiaalisissa kysymyksissä sellaisiin aluksiin nähden, jotka käyttävät sen lippua. Tämän osalta yleissopimuksen 94 artiklan 2 kappaleen b alakohdassa on täsmennetty, että jokaisen valtion tulee erityisesti harjoittaa sisäisen lainsäädäntönsä mukaista lainkäyttövaltaa jokaiseen sen lippua käyttävään alukseen, sen päällikköön, muuhun päällystöön ja miehistöön nähden alusta koskevissa hallinnollisissa, teknisissä ja sosiaalisissa asioissa.

Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö

14. Euroopan unionin tuomioistuin on asiassa C-29/10 Koelzsch, tuomio 15.3.2011, ottanut kantaa siihen, miten Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on sovellettava kansainvälisiä kuljetuksia suorittavaan autonkuljettajaan eli missä valtiossa työntekijän on katsottava "tavallisesti työskentelevän". Tuomioistuimen ratkaisun mukaan mainittua alakohtaa on tulkittava siten, että jos työntekijä harjoittaa toimintaansa useammassa kuin yhdessä sopimusvaltiossa, se valtio, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, on se valtio, jossa tai josta käsin työntekijä täyttää olennaisen osan hänellä työnantajaansa nähden olevista velvoitteistaan, kun otetaan huomioon kaikki työntekijän toiminnalle olennaiset seikat. Tuomioistuin korosti työntekijän riittävän suojelun tavoitetta, minkä vuoksi määräys on ymmärrettävä siten, että sillä taataan työnantajan kotipaikan lain sijasta pikemminkin sen valtion lain soveltaminen, jossa työntekijä harjoittaa ammattitoimintaansa. Työntekijä toimii viimeksi mainitun valtion "taloudellisissa ja sosiaalisissa puitteissa", ja työntekoon vaikuttaa nimenomaan tämän valtion ammatillinen ja poliittinen toimintaympäristö (kohdat 42 ja 50).

15. Tuomioistuimen mukaan työntekijöiden suojelun tavoite huomioon ottaen yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määrättyä kriteeriä, joka koskee valtiota, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, on tulkittava laajasti, kun taas b alakohdassa määrättyä kriteeriä, joka koskee sen valtion sen toimipaikan sijaintipaikkakuntaa, joka on ottanut työntekijän työhön, on sovellettava, jos asiaa käsittelevä tuomioistuin ei kykene selvittämään, missä valtiossa työtä tavallisesti tehdään (kohta 43).

16. Euroopan unionin tuomioistuimen mukaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä "työnteolle ominaisina seikkoina" erityisesti, missä valtiossa sijaitsee se paikkakunta, jolta käsin työntekijä suorittaa kuljetustehtävänsä, saa ohjeita tehtäviään varten ja organisoi työnsä, sekä se paikkakunta, jossa työntekovälineet sijaitsevat. Lisäksi on selvitettävä se paikkakunta, jolla kuljetukset pääasiassa suoritetaan, jolla lasti puretaan, sekä se jolle työntekijä palaa tehtäviensä jälkeen (kohta 49).

17. Asiassa C-384/10 Voogsgeerd, tuomio 15.12.2011, pääasiaa käsittelevä tuomioistuin tiedusteli, onko senkaltaisilla seikoilla kuin tosiasiallisella työnteon paikalla, paikalla jossa työntekijän on ilmoittauduttava ja jossa hän saa tarvittavat ohjeet työnsä tekemiseen, sekä työnantajan tosiasiallisella toimipaikalla merkitystä Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun työsopimukseen sovellettavan lain määrittämisessä. Asian kantaja oli työskennellyt konemestarina kahdella aluksella, joiden liikennöintialue oli Pohjanmerellä. Työsopimuksessa oli lakiviittaus Luxemburgin lakiin. Kantaja, joka vaati Belgian lain mukaista vahingonkorvausta työsuhteen päättämisen vuoksi, katsoi, että lakiviittauksesta huolimatta asiassa oli sovellettava Belgian lain pakottavia säännöksiä.

18. Euroopan unionin tuomioistuin viitaten ratkaisuunsa asiassa C-29/10 Koelzsch totesi, että 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan kriteeriä ("valtio, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee") voidaan soveltaa tilanteessa, jossa työntekijä harjoittaa toimintaansa useammassa kuin yhdessä sopimusvaltiossa, mikäli asiaa käsittelevä tuomioistuin kykenee määrittämään sen valtion, johon työllä on merkittävä liittymä. Tuomioistuimen mukaan otettaessa huomioon työnteon luonne merenkulun kaltaisella alalla asiaa käsittelevän tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki työntekijän toimintaa luonnehtivat seikat ja erityisesti selvitettävä, missä valtiossa sijaitsee se paikkakunta, jolta käsin työntekijä suorittaa kuljetustehtävänsä, saa ohjeita tehtäviään varten ja organisoi työnsä sekä paikkakunta, jolla työntekovälineet sijaitsevat. Tuomioistuin antoi myös ohjeen siitä, missä tapauksissa näiden seikkojen perusteella asiaa käsittelevä tuomioistuin voi katsoa tilanteen kuuluvan 6 artiklan 2 artiklan a alakohdan soveltamisalaan: "Jos näistä toteamuksista ilmenee, että paikkakunta, jolta käsin työntekijä suorittaa kuljetustehtävänsä ja saa myös ohjeita tehtäviään varten, on aina sama, tätä paikkakuntaa on pidettävä 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuna paikkana, jossa hän tavallisesti työskentelee" (kohdat 36, 38 ja 39).

19. Euroopan unionin tuomioistuin on asiassa C-64/12 Boedeker, tuomio 12.9.2013, todennut, että yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että silloinkin, kun työntekijä työskentelee työsopimuksen perusteella tavallisesti, pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa valtiossa, kansallinen tuomioistuin voi kyseisen määräyksen loppuosan perusteella jättää soveltamatta kyseisen valtion lakia, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että kyseinen sopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon (kohta 42).

Rooman yleissopimuksen ja merioikeusyleissopimukseen välinen suhde

20. Hovioikeudessa yhtiöt ovat edelleen vedonneet lippuvaltion lakiin. Yhtiöt ovat katsoneet ensinnäkin, että merioikeusyleissopimuksen 91 ja 94 artiklaa on merimiehiä koskevina erityissäännöksinä sovellettava Rooman yleissopimuksen määräysten sijasta. Joka tapauksessa Rooman yleissopimustakin sovellettaessa työ on kansainvälisessä merioikeudessa vakiintuneen lippuvaltioperiaatteen mukaan katsottava tehdyksi siinä valtiossa, jonka lipun alla alukset ovat kulkeneet. Euroopan unionin tuomioistuimen Voogsgeerd-ratkaisulle ei voida antaa merkitystä, koska kyseisessä asiassa ei missään vaiheessa ole vedottu lippuvaltion lakiin eikä Euroopan unionin tuomioistuin ole siten edes voinut ottaa siihen kantaa ennakkoratkaisussaan. Alukset, joissa asian kantaja oli työskennellyt konemestarina, eivät ilmeisesti ole edes liikkuneet kansainvälisillä vesillä.

21. Merioikeusyleissopimus ja Rooman yleissopimus ovat kansainvälisiä yleissopimuksia, joiden keskinäistä suhdetta on arvioitava kansainvälisen oikeuden perusteella. Euroopan unioni on liittynyt merioikeusyleissopimukseen, joka sitoo siten unionia (sopimus Euroopan unionin toiminnasta 216 artikla 2 kohta). Rooman yleissopimukseen ovat osallisia Euroopan unionin jäsenvaltiot. Tämä yleissopimus ei välittömästi perustu Euroopan yhteisön perustamissopimukseen, mutta se kuuluu olennaisesti yhteisön oikeusjärjestykseen, mitä osoittaa sekin, että asia on sittemmin säännelty unionin lainsäädännöllä. Rooman yleissopimuksen 21 artiklan mukaan yleissopimus ei estä sellaisten kansainvälisten yleissopimusten soveltamista, joihin yhteisö on liittynyt tai liittyy.

22. Yhtiöiden vetoamat merioikeusyleissopimukseen 91 ja 94 artiklaan sisältyvät yleissopimuksen VII osan I osastoon, jossa on yleiset määräykset aavan meren käytöstä sekä valtioiden oikeuksista ja velvollisuuksista aavalla merellä. Yleissopimuksen 91 artikla koskee alusten kansallisuutta, ja sen 1 kappaleessa ilmaistaan se yleinen periaate, että aluksilla on sen valtion kansalaisuus, jonka lippua sillä on oikeus kantaa. Yleissopimuksen 94 artikla puolestaan koskee lippuvaltion velvollisuuksia. Artiklan 1 kappaleessa ilmaistun yleisen säännön mukaan "jokaisen valtion tulee käyttää tehokkaasti lainkäyttö- ja valvontavaltaansa hallinnollisissa, teknisissä ja sosiaalisissa kysymyksissä sellaisiin aluksiin nähden, jotka käyttävät sen lippua". Saman artiklan 2 kappaleessa vielä määritellään, mitä tämä velvollisuus valtiolta erityisesti edellyttää. Kyseisen kappaleen a alakohdan mukaan valtion tulee erityisesti harjoittaa sisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti lainkäyttövaltaa jokaiseen sen lippua käyttävään alukseen, sen päällikköön, muuhun päällystöön ja miehistöön nähden alusta koskevissa hallinnollisissa, teknisissä ja sosiaalisissa asioissa. Erityisesti sen perusteella, että lippuvaltion on käytettävä lainkäyttövaltaansa miehistöön nähden sosiaalisissa asioissa, yhtiöt ovat katsoneet, että lippuvaltion lain perusteella määräytyy myös merimiesten työsopimuksiin sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa.

23. Merioikeusyleissopimuksen aavaa merta koskevat määräykset sääntelevät siten ensisijaisesti valtioiden, mukaan lukien lippuvaltion, oikeuksia ja velvollisuuksia aavalla merellä. Yleissopimuksen tarkoituksesta, soveltamisalasta ja asiasisällöstä ei ole pääteltävissä, että yleissopimuksen 94 artiklan valtiolle asettamat velvoitteet sisältäisivät työsopimuksen osapuolia välittömästi velvoittavia kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasääntöjä. Euroopan unionin tuomioistuimen eräistä kannanotoista asiassa C-308/06 Intertanko, tuomio (suuri jaosto) 3.6.2008, jossa kysymys oli muun muassa merioikeusyleissopimuksen suhteesta unionin sekundäärioikeuteen, on pääteltävissä, että merioikeusyleissopimukseen ei voida vedota yksityisten välisissä suhteissa, ainakaan asiassa, josta on säädetty unionin lainsäädännöllä. Tuomioistuin katsoi lisäksi, että se voi arvioida kansainvälisen sopimuksen perusteella unionin lainsäädännön pätevyyttä vain, jos kansainvälisen sopimuksen määräykset ovat sisältönsä puolesta ehdottomia ja riittävän täsmällisiä (kohta 45). Edellä selostettuja merioikeusyleissopimuksen määräyksiä ei voida ymmärtää täsmällisiksi lainvalintasäännöiksi. Vaikka nyt kysymys ei ole merioikeusyleissopimuksen suhteesta unionin lainsäädäntöön vaan toiseen kansainväliseen yleissopimukseen, tukee tämäkin kannanotto sitä, että merioikeusyleissopimuksen määräyksiä ei voida välittömästi soveltaa lainvalintasääntöinä.

24. Tässä yhteydessä on syytä myös erikseen korostaa sitä, että merenkulun kaltaista alaa koskevassa asiassa C-384/10 Voogsgeerd unionin tuomioistuin ei lainkaan ottanut esille merioikeusyleissopimuksen 91 ja 94 artiklan määräyksiä.

25. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä myös, että merimiehet ovat hovioikeudessa, tosin vasta pääkäsittelyn loppulausunnoissa, väittäneet, että yhtiöt eivät tässä asiassa voi edes vedota merioikeusyleissopimuksen 94 artiklaan, koska yleissopimuksen 86 artiklan perusteella edellytykset aavaa merta koskevan yleissopimuksen VII osaston määräysten soveltamiselle eivät täyty, sillä alukset eivät olleet Itämeren kapeuden ja maantieteellisen muodon vuoksi liikennöineet aavalla merellä. Yhtiöt eivät ole tätä suoranaisesti kiistäneet. Ne ovat kuitenkin todenneet, että Itämeren läpi kulkee kansainvälisiä merireittejä ja että lippuvaltion lakia on joka tapauksessa yleisenä periaatteena sovellettava kansainväliseen meriliikenteeseen merioikeusyleissopimuksen VII osaston soveltamisalan rajauksista riippumatta. Hovioikeus on jo edellä katsonut, että merioikeusyleissopimuksen 94 artiklaa ei voida välittömästi soveltaa lainvalintasääntönä. Tähän nähden hovioikeuden ei ole tarpeen erikseen ottaa kantaa merimiesten väitteeseen siitä, että yleissopimuksen VII osaston määräyksiä ei voida asiassa soveltaa.

Lippuvaltioperiaatteen merkityksestä yleensä

26. Asiassa on kysymys myös siitä, onko lippuvaltioperiaate joka tapauksessa voimassa pitkäaikaisen ja vakiintuneen kansainvälisen oikeuden nojalla. Kysymys voi myös olla lippuvaltioperiaatteen soveltamisesta rinnan Rooman yleissopimuksen lainvalintamääräysten kanssa. Tämä voi tarkoittaa erityisesti sitä, että kun liittymäperusteena merkitystä on sillä, missä valtiossa työ on tehty, lippuvaltioperiaatteen mukaisesti aluksella työ katsotaan tehdyksi siinä valtiossa, jonka lippua alus kantaa.

27. Oikeuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että lippuvaltion lakia on laajalti sovellettu merimiesten kansainvälisiin työsuhteisiin, vaikka tässä on myös maittaisia erojakin. Periaate on saanut myös laajalti tukea kansainvälisessä oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa (ks. esim. International Maritime Labour Law, Laura Carballo Piñeiro, Springer 2015, s. 191-192). Esimerkiksi saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa todettiin ainakin vielä vuonna 2010 vallitsevaksi oikeusperiaatteeksi, että aavalla merellä merimiesten työsopimusten lainvalintakysymykset määräytyvät lähtökohtaisesti lippuvaltion lain mukaan (Rome Regulations - Commentary on the European Rules of the Conflict of Laws, Gralf-Peter Calliess (toim.) Kluwer 2011, s. 188-189).

28. Lippuvaltion lain noudattamisen etuna on ennakoitavuus samoin kuin mahdollisuus soveltaa samaa lakia kaikkiin samalla aluksella työskenteleviin. Epäkohtana taas on pidetty sitä, että alus voidaan erityisesti kustannussyistä rekisteröidä myös sellaiseen valtioon, jossa työntekijän suojelun taso on matala ja että tämä mahdollistaa niin sanotun sosiaaliseen dumppauksen. Kansainvälisesti tähän usein mukavuuslipuksi kutsuttuun ilmiöön on pitkään pyritty löytämään ratkaisukeinoja.

29. Lippuvaltioperiaate esiintyy myös Euroopan unionin lainsäädännössä. Niinpä Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3577/92 palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteen soveltamisesta meriliikenteeseen jäsenvaltiossa (meriliikenteen kabotaasi) 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kaikista mannerkabotaasia ja risteilyliikennettä harjoittavien alusten miehistöön liittyvistä kysymyksistä vastaa lippuvaltio eli se valtio, jossa alus on rekisteröity, jollei alus ole tiettyä kokoluokkaa pienempi. Euroopan parlamentin ja neuvoston sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta (EY) N:o 883/2004 annetun asetuksen 11 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltion lipun alla merellä purjehtivassa aluksessa yleensä tapahtuvaa palkkatyötä pidetään etuuksien yhteensovittamista koskevia säännöksiä sovellettaessa kyseisessä jäsenvaltiossa harjoitettavana toimintana. Todettakoon myös, että komission ehdotuksessa (Kom/2003/0427 lopull.) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi sopimuksen ulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista ("Rooma II") ehdotettiin säännöstä, jonka mukaan valtion alueeseen rinnastettiin aavalla merellä oleva alus, joka on rekisteröity kyseisessä valtiossa tai sen nimissä tai jolla on kyseisen valtion antama tai sen nimissä annettu rekisteröintitodistus tai muu vastaava asiakirja tai joka tällaisen rekisteröinnin tai rekisteröintitodistuksen tai muun vastaavan asiakirjan puuttuessa kuuluu kyseisen jäsenvaltion kansalaiselle (18 artikla b kohta). Tällaista säännöstä ei kuitenkaan hyväksyttyyn asetukseen sisälly. Kaiken kaikkiaan näistä Euroopan unionin säädöksistä tai ehdotuksista ei voi hovioikeuden käsityksen mukaan tehdä suuntaan tai toiseen laajempia päätelmiä lippuvaltioperiaatteen merkityksestä Euroopan unionin lainvalintasääntelyssä.

Asian arviointia ja johtopäätökset

30. Asiassa C-29/10 Koelzsch, joka koski kansainvälistä maantieliikennekuljetuksia suorittavaa työntekijää, Euroopan unionin tuomioistuin katsoi, että se valtio, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, on se valtio, jossa tai josta käsin työntekijä täyttää olennaisen osan hänellä työnantajaansa nähden olevista velvoitteistaan, kun otetaan huomioon kaikki työntekijän toiminnalle olennaiset seikat. Asiassa C-384/10 Voogsgeerd, joka koski merenkulkualaa, tuomioistuin vastaavasti katsoi, että pääasiaa käsittelevän tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki työntekijän toimintaa luonnehtivat seikat. Jos unionin tuomioistuimen mainitsemat seikat sijaitsevat samassa maassa, voidaan tuomioistuimen mukaan katsoa, että sitä voidaan pitää yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuna paikkana.

31. Merimiehet ovat esittäneet, mitä liittymiä käsiteltävällä tapauksella on Saksaan. Yhtiöt eivät ole kiistäneet näitä liittymiä. Arvioitaessa sitä paikkaa, missä merimiehet ovat tavallisesti työskennelleet, merkitystä on näiden esitettyjen liittymien perusteella erityisesti sillä, että merimiesten työvuorot aloitettiin Saksassa ja päätettiin Saksaan. Jos työvuoro päättyi jossakin muualla kuin Saksassa, merimiehille järjestettiin ilmainen kuljetus Saksaan. Myös alusten hallinnollinen johto oli Saksassa ja alusten henkilöresurssit koordinoitiin siellä. Näiden seikkojen perusteella voidaan katsoa, että merimiehet suorittivat kuljetustehtävänsä Saksasta käsin ja hallinnollisen johdon sijaintipaikan takia saivat ohjeensakin Saksasta. Kun kysymyksessä on ollut aina sama paikkakunta, on Euroopan unionin tuomioistuimen edellä selostetun ratkaisukäytännön perusteella syytä katsoa, että tilanne kuuluu Rooman yleissopimukseen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan soveltamisalan piiriin. Muutenkin voidaan merimiesten esittämien liittymien perusteella katsoa, että merimiehet täyttivät olennaisen osan velvoitteistaan työnantajaansa kohtaan Saksassa, kun otetaan huomioon kaikki työntekijän toimintaa luonnehtivat seikat.

32. Merimiehet ovat allekirjoittaneet työsopimuksensa Superfast-yhtiöiden Saksassa sijainneessa toimistossa. Siten jos 6 artiklan 2 kohdan a alakohtaa ei jostakin syystä voitaisi soveltaa, tulisi b alakohta sovellettavaksi sillä perusteella, että se toimipaikka, joka on ottanut merimiehet työhön, sijaitsee Saksassa.

33. Merimiehet ovat esittäneet lisäksi liittymiä, jotka osoittavat heidän työsopimuksensa liittyvän muutenkin läheisesti juuri Saksaan. He asuivat ja elivät Saksassa, ja yhtä lukuun ottamatta olivat Saksan kansalaisia, palkat maksettiin saksalaisille pankkitileille, ja työnantaja oli järjestänyt terveydenhuoltopalvelut Saksassa. Merimiehet olivat lisäksi Saksan lainsäädännön tasoa vastaavan sosiaaliturvan ja eläkejärjestelmän piirissä. Näiden seikkojen perusteella myös 2 kohdan viimeisen alakohdan mukainen kokonaisarviointi viittaa läheisesti Saksaan.

34. Yhtiöiden kiistäminen perustuu aiemmin esitetyin tavoin siihen, että alukset oli rekisteröity Kreikkaan, ja alukset ovat purjehtineet Kreikan lipun alla. Tämän lisäksi Superfast Ferries S.A:lla ja alusyhtiöillä on ollut kotipaikka Kreikassa. Euroopan unionin tuomioistuin ei kuitenkaan ole antanut merkitystä näille seikoille.

35. Arvioitaessa asiaa Euroopan unionin edellä selostetun tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella merimiesten työsopimuksiin olisi siten sovellettava Rooman yleissopimuksen 6 artiklan perusteella lakiviittauksen puuttuessa Saksan lakia, jollei ole syytä sen sijasta soveltaa yhtiöiden vetoamaa lippuvaltion lakia.

36. Kuten edellä on todettu yhtiöiden mukaan kyseinen oikeuskäytäntö ei ole merkityksellinen tässä asiassa. Ensinnäkään maantiekuljetusta (asia C-29/10 Koelzsch) ei voida rinnastaa merenkulun lainvalintakysymyksiin merenkulun erityisluonteen vuoksi, ja toiseksi asiassa C-384/10 Voogsgeerd taas lippuvaltioperiaatteella ei välttämättä ollut edes merkitystä, jos siinä tarkoitetut alukset eivät liikennöineet aavalla merellä. Hovioikeus ei voi näitä väitteitä hyväksyä. Voogsgeerd-tuomiossa todetaan, että alusten liikennöintialue oli Pohjanmerellä, mikä ei siis viittaa pelkästään rannikkoliikenteeseen. Lisäksi tuomioistuin käsittelee työnteon luonnetta erityisesti "merenkulun kaltaisella alalla", mikä sekin viittaa siihen, että kysymystä ei ole käsitelty vain rajattuna rannikkoliikenteeseen. Hovioikeus toteaa lisäksi, että Euroopan unionin tuomioistuin on päätynyt johdonmukaisesti olennaisesti samanlaisiin, työnteon tosiasiallista luonnetta korostaviin ratkaisuperusteisiin kummassakin mainitussa tapauksessa, eikä niistä ole siten pääteltävissä, että työn luonne eroaisi jotenkin annettuihin ennakkoratkaisuihin vaikuttaneella tavalla. Työntekijän suojelun periaatteella on ollut molemmissa ratkaisuissa keskeinen merkitys.

37. Yhtiöt ovat huomauttaneet myös siitä, että asiassa C-384/10 Voogsgeerd ei ennakkoratkaisupyynnössäkään lainkaan viitattu merioikeusyleissopimukseen eikä myöskään lippuvaltioperiaatteeseen eikä Euroopan unionin tuomioistuin ole voinut ottaa niihin siis kantaa. Niin kuin yhtiöt ovat todenneet, merioikeusyleissopimusta tai lippuvaltion lain merkitystä ei ole tuotu esiin eikä sitä tuomiossa käsitellä.

38. Pelkästään se seikka, että asiassa C-384/10 Voogsgeerd ennakkoratkaisupyynnön tehnyt tuomioistuin ei ole viitannut merioikeusyleissopimukseen tai kysymykseen lippuvaltion lain merkityksestä, ei ole kuitenkaan estänyt tuomioistuinta ottamasta niihin kantaa. Niin kuin tuomioistuin on itse todennut, sen tehtävänä on etsiä kaikista kansallisen tuomioistuimen toimittamista tiedoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön perusteluista sellaiset unionin oikeuden osatekijät, jotka kaipaavat tulkintaa, kun otetaan huomioon riidan kohde, jotta se voi esittää kansalliselle tuomioistuimelle sellaiset unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka voivat olla kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllisiä sen arvioidessa tämän säännöksen vaikutuksia (kohta 30).

39. Hovioikeuden käsityksen mukaan edellä mainitut seikat eivät ole myöskään voineet jäädä Euroopan unionin tuomioistuimelta huomaamatta ottaen muun muassa huomioon se, että miehistön työsopimuksia koskevat lainvalintakysymykset ovat olleet myös esillä jo Rooman yleissopimusta valmisteltaessa (Mario Giuliano - Paul Lagarde, selittävä muistio EYVL C 282, 31.10.1980), se merkitys, mikä lippuvaltioperiaatteella on ollut vanhastaan kansainvälisessä meriliikenteessä, miten kansainvälisesti on yritetty ratkaista siihen liittyviä sosiaalisia epäkohtia samoin kuin se, että lippuvaltion laki on sisältynyt lain määräytymisperusteena myös Euroopan unionin omaan lainsäädäntöön. Mitä taas merioikeusyleissopimukseen tulee, tuomioistuin on aiemmin selostetuin tavoin lausunut yleissopimuksen soveltumisesta yksityisten välisiin oikeussuhteisiin (asia C-308/06 Intertanko).

40. Euroopan unionin tuomioistuin ei siis ole ilmeisen tietoisesti antanut liittymäperusteena merkitystä sille, missä valtiossa alus on rekisteröity, vaan on korostanut työntekijän suojelun merkitystä, pitänyt ensisijaisena sitä paikkaa, missä tai mistä käsin työntekijä pääasiallisesti harjoittaa ammatillista toimintaansa, koska nimenomaan tässä valtiossa säädettyjen työntekoa koskevien suojelusääntöjen noudattaminen on mahdollisuuksien mukaan taattava.

41. Kaiken kaikkiaan hovioikeuden mielestä ei ole ilmennyt perustetta sille, miksi edellä selostettua Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä ei tulisi ottaa huomioon tässä asiassa. Siksi hovioikeus katsoo, että kanteissa tarkoitettuihin merimiesten työsopimuksiin olisi lakiviittauksen puuttuessa sovellettava Saksan lakia.

42. Asiassa on vielä kysymys siitä, mikä merkitys Superfast Ferries S.A:n sekä Saksan ja Suomen merimiesliittojen väliselle työehtosopimuksen lainvalintaa koskevalle määräykselle on annettava. Yhtiöt ovat katsoneet, että työehtosopimuksen määräykset menevät työsopimusten määräysten edelle. Lainvalinta tulisi siten joka tapauksessa tehdä työehtosopimuksen määräysten perusteella. Merimiehet ovat puolestaan katsoneet, että Rooman yleissopimuksen määräykset ovat pakottavaa oikeutta, eikä työehtosopimuksella voi sopia sovellettavasta laista yleissopimuksen määräysten vastaisesti.

43. Hovioikeus toteaa, että Rooman yleissopimuksen 6 artikla koskee työsopimuksia, mutta ei työehtosopimuksia. Työehtosopimuksiin sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen 3 ja 4 artiklan yleisten lainvalintasääntöjen mukaan. Se, mikä merkitys lakiviittauksen osoittaman työehtosopimuksen määräyksille on asiassa annettava, tulee arvioitavaksi myöhemmin, vasta Saksan lain pakottavia säännöksiä sovellettaessa.

44. Edellä selostettu Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole tarpeen pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta siten kuin vuoden 1980 yleissopimuksen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevan ensimmäisen pöytäkirjan (EYVL L 1998, C 27, s. 47), joka tehtiin 19.12.1988 ja joka tuli voimaan 1.8.2004 on sanotun pyynnön mahdollistanut.

45. Asian näin päättyessä ei ole aihetta lausua Rooman yleissopimuksen 7 artiklan soveltamisesta.

Päätöslauselma

Vaatimus ennakkoratkaisupyynnön tekemisestä Euroopan unionin tuomioistuimelle hylätään.

Sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki. Oikeudenkäyntikuluja koskevista vaatimuksista hovioikeus lausuu tuomiossaan.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

Kysymys merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiaan liittyvä lainvalintaa koskeva Helsingin HO:n päätös 14.9.2015 (I vaihe) sekä korvauksen määrää koskevista tuomioista 20.12.2016 nro 1824, 1819, 1834, 1839 ja 1842(III vaihe).

Tässä asian II vaiheen käsittelyssä oli muun muassa kysymys siitä, oliko kantajan irtisanominen ollut kantajan väittämällä tavalla Saksan lain mukaan tehoton ja oliko laivayhtiö velvollinen jatkamaan kantajan työsuhdetta samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista. Kysymys myös liikkeenluovutuksesta ja siitä oliko kantaja menettänyt Saksan lain perusteella kanneoikeutensa. Lisäksi kysymys siitä, voiko kantaja vedota samassa asiassa yhtä vastaajayhtiötä vastaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa pakottavana lakina sovellettavaan Saksan irtisanomislainsäädäntöön ja kahden muun vastaajan osalta saman perusteettoman irtisanomisen johdosta lakiviittauksen perusteella muuten sovellettavan Suomen lain vahingonkorvaussäännöksiin.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden välituomio nro 13/12880

Annettu 26.3.2013

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaajat

Superfast Ferries S.A., Ateena, Kreikka

Superfast EPTA Maritime Company, Ateena, Kreikka

Baltic SF VII Ltd., Nicosia, Kypros

Asia: Merimiehen työsuhteen päättämisen

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan. Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomiot jäljempänä selostettujen kantajien vaatimusten kohdissa 1-5 kerrotuista vaatimuksista.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VII aluksella.

Superfast Ferries S.A. on kreikkalainen laivayhtiö, jonka tytäryhtiöitä ovat Superfast EPTA Maritime Company (jäljempänä myös Superfast EPTA) ja Superfast OKTO Maritime Company (jäljempänä myös Superfast OKTO) sekä Superfast ENNEA Maritime Company (jäljempänä myös Superfast ENNEA). Tytäryhtiöt operoivat Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-aluksilla Hangon ja Rostockin välillä 2001-2006. Alukset purjehtivat Kreikan lipun alla.

Superfast Ferries S.A., Superfast EPTA, Superfast OKTO ja Superfast ENNEA myivät 21.3.2006 alukset AS Tallink Gruppille, joka otti alukset käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti niille kyproslaiset alusyhtiöt Baltic SF VII Ltd:n, Baltic SF VIII Ltd:n ja Baltic SF IX Ltd:n. Alukset oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

Asia on ollut aikaisemmin vireillä Saksassa, mutta Saksan liittovaltion työtuomioistuin (Bundesarbeitsgericht, BAG) katsoi 18.2.2010 antamallaan tuomiolla, että saksalaisilla tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa ratkaista asiaa. Koska saksalainen työtuomioistuin ei ole katsonut olevansa toimivaltainen asiassa, asia on kantajien kanssa tehdyn merityösopimusten oikeuspaikkalausekkeen takia ratkaistava Helsingin käräjäoikeudessa. Vastaajat ovat hyväksyneet Helsingin käräjäoikeuden tuomiovallan.

Asiassa on riidatonta, ettei Saksassa ole enää kanteita vireillä. Asiassa on riitaista, mikä merkitys kanteiden vireillä olon päättymisellä on.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiolla Saksan lakiin perustuen

1. vahvistaa, että kantajan työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA:n irtisanomisilmoituksella tai muutenkaan,

2. vahvistaa, että Baltic SF VII Ltd on velvollinen jatkamaan ja velvoittaa yhtiön jatkamaan kantajan työsuhdetta samoin ehdoin, jotka olivat voimassa ennen irtisanomista ja vahvistaa, että kantajan työsuhde on myös jatkunut voimassa samoin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta ja

3. vahvistaa, että Baltic SF VII Ltd on velvollinen maksamaan kantajalle työsopimuksen mukaisena palkkana tai korvauksena saamatta jääneestä palkasta erikseen vahvistettavan määrän Suomen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

Lisäksi kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiolla Suomen lakiin perustuen

4. vahvistaa, että Superfast Ferries S.A. ja Superfast EPTA ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan kantajalle korvauksena työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä erikseen vahvistettavan määrän viivästyskorkoineen.

Mikäli käräjäoikeus välituomiossaan hylkäisi edellä 1-4 kohdissa esitetyt vaatimukset, kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiossa perustuen Suomen lakiin

5. velvoittaa Superfast Ferriers S.A.mja Superfast EPTA:n maksamaan yhteisvastuullisesti kantajalle korvauksena liikkeen luovutuksen johdosta yhden kuukauden peruspalkkaa vastaavan määrän sekä sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa haasteen tiedoksiantopäivästä lukien. Pääkäsittelyssä kantaja on peruuttanut tämän vaatimuksen.

Mikäli käräjäoikeus välituomiossaan hylkäisi edellä 1-4 kohdissa esitetyt vaatimukset, kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiossa perustuen Suomen lakiin velvoittaa vastaajat yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut välituomion antamisesta.

Perustelut

Uudet alusyhtiöt Baltic SF VII Ltd, Baltic SF VIII Ltd ja Baltic SF IX Ltd olivat jatkaneet Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-alusten liiketoimintaa AS Tallink Gruppin alaisuudessa.

Superfast Ferries S.A. irtisanoi kantajan merityösopimuksen 8.5.2006. Irtisanomisilmoituksen mukaan työsuhde päättyi 8.8.2006. Irtisanomisperusteeksi ilmoitettiin Suomen silloisen merimieslain (7.6.1978/423) 39a §:n mukaiset taloudelliset ja tuotannolliset syyt. Ilmoituksen mukaan työn määrä oli alusten myymisen seurauksena vähentynyt huomattavasti ja pysyvästi.

Superfast EPTA irtisanoi puolestaan kantajan merityösopimuksen päättymään aikaisimpana mahdollisena päivänä. Irtisanomisilmoituksissa todetaan, että yhtiö piti myös Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 tekemää irtisanomista pätevänä.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa elokuun 2006 jälkeen. Saksan pakottavan lainsäädännön mukaan työsopimuksen irtisanominen on tehoton, ellei työnantaja ole noudattanut laissa säädettyjä irtisanomisen edellytyksiä. Saksan lain mukaan työntekijä voi vaatia työsuhteen jatkamista, jos työsuhteen irtisanominen on ollut laiton.

Saksan siviililain 613a § on pakottava säännös Rooman yleissopimuksen 6 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

Saksan siviililain 613a §:n mukaan yrityksen tai sen osan siirtyessä toiselle omistajalle oikeustoimen seurauksena, luovutuksensaaja perii luovutushetkellä voimassa olevat luovuttajaa velvoittavat työsuhteet. Saksan laki ei tee mitään poikkeusta aluskauppojen tai merimiesten suhteen. Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-alusten siirroissa AS Tallink Gruppin omistamille yhtiöille on kyse yritysten tai yritysten

osien siirtyminen toiselle omistajalle Saksan siviililain 613a §:n tarkoittamalla tavalla ja kantaja on Saksan pakottavan lainsäädännön mukaan siirtynyt liikkeenluovutuksessa aluksen uuden omistajan palvelukseen ja irtisanominen on tehoton. Säännös ei ole ristiriidassa liikkeenluovutusdirektiivin kanssa.

Kantajien työsopimus on irtisanomisen jälkeen jatkunut koko ajan voimassaolevana muuttumattomin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta. Työntekijällä on oikeus työsopimuksen mukaiseen palkkaan työsuhteen koko keston ajalta. Saksan lain mukaan luovutuksensaaja on velvollinen suorittamaan kyseisen palkan maksun.

Kantajan edelliset työnantajat Superfast Ferries S.A. ja Superiasi EPTA ovat puolestaan korvausvelvollisia kantajalle Suomen vanhan merimieslain 64 §:n nojalla. Yhtiöt ovat rikkoneet työsopimuksesta johtuvia velvollisuuksiaan irtisanomalla kantajan perusteetta ja vastoin työsopimuksen ja siihen liikkeenluovutusta koskevan suojan osalta sovellettavan Saksan lain säännöksiä.

Asiassa on riidatonta, etteivät työntekijät ole henkilökohtaisesti saapuneet työnantajan luokse tarjoamaan työvoimaansa, mutta sen paremmin Saksan kuin Suomenkaan laki ei tätä edellytä. Irtisanomissuojan rikkomista koskevan kanteen nostaminen on riittävää.

Kantajan vaatimukset eivät ole prekludoituneet. Saksan kanneaika on prosessuaalinen säännös ja sitä sovelletaan vain, kun Saksan prosessilakeja sovelletaan. Joka tapauksessa Suomen laki antaa tältä osin Saksan lakia paremman suojan. Suomen lain mukaan kyseessä on prosessiväite, joka vastaajien olisi tullut esittää käyttäessään asiassa ensimmäistä kertaa puhevaltaa. Joka tapauksessa Saksan lain mukaan kanteen nostaminen tuomioistuimessa, joka on myöhemmin päättänyt, että sillä ei ole toimivaltaa käsitellä asiaa, on katkaissut vanhentumisen.

VASTAUKSET

Vastaajat ovat vastustaneet kannetta ja vaatineet sen hylkäämistä sekä kantajan velvoittamista korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden välituomion antamisesta.

Perustelut

Alukset ovat olleet kantajan työsuhteiden aikana rekisteröityinä Kreikassa ja ne ovat liikennöineet Kreikan lipun alla.

Superfast Ferries S.A. ei ole kantajan työsopimuksen osapuoli, eikä työnantaja, eikä sillä ole korvausvastuuta Suomen eikä Saksan lain perusteella. Yhtiö on toiminut edustajana.

Saksan siviililain 613a §:n soveltaminen ei johda kantajan karmalta Suomen lakia edullisempaan lopputulokseen ja asiaan on sovellettava Suomen lakia. Arvioitaessa sovellettavaa lakia on otettava huomioon asianomaiseen aihealueeseen soveltuva normisto kokonaisuudessaan. Sovellettavaksi tulee myös muun muassa Saksan irtisanomissuojaa koskeva laki, jonka mukaan kanneoikeus on prekludoitunut.

Saksan siviililain 613a § ei ole pakottava Rooman yleissopimuksen merkityksessä. Pakottavuus ilmenee vain siten, että osapuolet eivät voi keskenään sopia työntekijän kannalta heikommista ehdoista etukäteen esimerkiksi työsopimuksessa. Saksan työoikeus on vahvistanut, ettei Saksan siviililain 613a § ole silloisen Saksan kansainvälistä yksityisoikeutta koskevan lain 34 §:ssä tarkoitettu pakottava säännös.

Vaikka säännöksen katsottaisiin olevan pakottava Rooman yleissopimuksen 6 artiklan merkityksessä, on Saksan oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsottu, ettei säännös sovellu aluskauppatilanteisiin, joissa saksalainen aluksen omistaja myy aluksen ulkomaiselle taholle.

Lisäksi on vakiintuneesti katsottu, että säännös tulee sovellettavaksi vain, kun luovutettava alus on rekisteröity Saksassa. Vielä vähemmän säännös soveltuu kauppaa, jossa kumpikin taho on ulkomainen. Asiassa on kysymys aluskaupasta, ei liikkeenluovutuksesta.

Liikkeenluovutusdirektiivin 1 (3) artiklan mukaan merialukset on nimenomaisesti rajattu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Myöskään tämän perusteella Saksan siviililain 613a § ei ole tarkoitettu sovellettavaksi pakottavana säännöksenä merityösuhteisiin. Saksan korkeimman työoikeuden vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan siviililain 613a § soveltuu vain liikkeenluovutuksiin, joissa luovutettu liike säilyttää identiteettinsä luovutuksen jälkeen. Alus poistettiin kreikkalaisesta alusrekisteristä ja se menetti Kreikan kansallisuuden ja siten identiteettinsä Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen 91 artiklan mukaisesti.

Saksan irtisanomissuojaa koskeva laki (Kundigungsschutzgesetz) edellyttää laittomaksi katsotun irtisanomisen vuoksi nostettavan kanteen panemista vireille toimivaltaisessa tuomioistuimessa kolmen viikon kuluessa irtisanomisilmoituksen vastaanottamisesta ja tietyissä merityösuhteissa kuuden viikon kuluessa. Jos kannetta ei nosteta tässä ajassa, irtisanomisesta tulee pätevä. Määräajat soveltuvat myös liikkeen luovutukseen perustuviin irtisanomisiin. Kantajat eivät ole nostaneet kannettaan määräajassa ja heidän vaatimuksensa ovat Saksan lain mukaan prekludoituneet ja irtisanominen on tullut Saksan lain nojalla sitovasti voimaan. Saksan lain soveltaminen johtaa siten Suomen lakia heikompaan lopputulokseen ja asiaan on sovellettava Suomen lakia.

Superfast EPTA:lla ei alusten myyjänä ole vastuuta kantajien palkkasaatavista tai muusta työsuhteeseen perustuvasta saatavasta liikkeen luovutuksen jälkeen 21.3.2006.

Saksan lain mukaan liikkeen luovutuksensaaja voi olla korvausvelvollinen vain siinä tapauksessa, että työntekijä on ensin tarjoutunut tekemää työtä luovutuksensaajalle ja tämä kieltäytyy ottamasta työntekijää palvelukseen. Kantaja ei ole tarjoutunut aluksen uuden omistajan palvelukseen, eikä Saksassa nostettu kanne täytä Saksan lain vaatimuksia tässä suhteessa, koska aluksen uusi omistaja ei ennen kanteen nostamista ollut kieltäytynyt ottamasta kantajaa palvelukseensa.

Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttava todelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä.

Jos asiaan sovelletaan Saksan lakia, kantaja tulee velvoittaa palauttamaan hänelle Suomen lain mukaan maksettu yhden kuukauden palkkaa vastaava määrä perusteettomana etuna. Jos aluksen luovuttanut yhtiö velvoitetaan suorittamaan korvausta kantajalle, kuukauden palkkaa vastaava määrä on vähennettävä yhtiön suoritusvelvollisuudesta ennakonluonteisena maksuna.

TODISTELU

Kantajat

Henkilötodistelu

1. Kantaja GG

2. Asianajaja LN

3. Työtuomioistuimen tuomari AL

Kirjalliset todisteet

1. Työsopimus

2. 1.3.2003 voimaan tullut työehtosopimus

3. Irtisanomisilmoitukset

4. Käännökset Saksan siviililain BGB 613a pykälästä,

irtisanomissuojalain 16 §:stä. työtuomioistuinlain 48 §:stä ja

tuomioistuinten toimivallasta annetun lain 17a §:stä

5. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ratkaisu 24.9.2009 8 AZR

305/08

6. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen tuomiot BAG 24.11.1994,

BAG 18.3.1997, BAG 19.1.1999, BAG 24.6.2004 ja BAG 26.5.2011

käännöksineen

7. Kutsu yhteistoimintaneuvotteluun ja ilmoitus neuvottelun tuloksesta

Vastaajat

Henkilötodistelu

1. Asianajaja GH

2. Tuomari GR

3. Toimitusjohtaja GK

Kirjalliset todisteet

1. Työsopimus (kja 1)

2. Saksan työtuomioistuimen ratkaisu 14.9.2010 (4 Ca 748/10)

3. Yhteistoimintaneuvottelupöytäkirja 10.4.2006

4. Yhteistoimintaneuvottelupöytäkirja 19.4.2006

5. Työehtosopimus (kja 2)

6. Sähköposti 8.6.2006

7. Protocol of delivery and acceptance

8. Arbeitsgericht Hamburg, tuomio 18.5.1995 - S 14 Ca 8/94

9. Käännös Saksan siviililain 613a §:stä

10. Luettelo maksetuista palkoista

11. Kreikan kieliset pankkisiirtolomakkeet käännöksineen

12. Hampurin työtuomioistuimen tuomio 3.11.1994 - S 14 Ca 178/94

13. Hampurin työtuomioistuimen tuomio 20.7.1979 - S 15 Ca 410/78

14. Siviilisenaatin tuomio 21.9.1961 - III ZR 120/60

15. OLG Rostock, tuomio 3.5.2001 - 1 U 145/99

16. OLG Bremen, tuomio 9.10.2003 - 2 U 30/03

17. Käännös Saksan irtisanomissuojalain 4, 7, 13 ja 24 §:istä

18: Käännös Saksan siviiliprosessilain 269 §:stä

KÄRÄJÄOIKEUDEN VÄLITUOMIO

Tuomiolauselma

1-3. Kantajan A työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd:lle. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen.

4. Käräjäoikeus hylkää kantajan kohdassa 4 esittämän vaatimuksen.

5. Kantajan peruutettua kohdassa 5 mainitun vaatimuksen lausunnon antaminen siitä raukeaa.

Käräjäoikeus jättää tutkimatta vastaajien vaatimuksen siitä, että kantaja tulee velvoittaa palauttamaan hänelle Suomen lain mukaan maksettu yhden kuukauden palkkaa vastaava määrä perusteettomana etuna.

Kantajan ja Baltic SF VII Ltd:n välisestä oikeudenkäyntikuluvastuusta käräjäoikeus lausuu myöhemmin.

Kantajan sekä Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast EPTA Maritime Companyn välisessä suhteessa käräjäoikeus määrää, että osapuolet saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Kantaja velvoitetaan yhteisvastuullisesti kaikkien muiden kantajien kanssa maksamaan GG:lle kuluja 100 euroa ja palkkiota 100 euroa hänen pääkäsittelyssä 10.1.2013 tapahtuneesta kuulemisesta.

Perustelut

Saksalaisen oikeuskäytännön huomioon ottaminen ratkaisua tehtäessä

Vastaajat ovat pääkäsittelyn tältä osin päätyttyä vastustaneet kantajan loppupuheenvuorossaan esille tuoman Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 2.3.2006 antaman ratkaisun 8 AZR 147/05 hyväksymistä oikeudenkäyntiaineistoksi. Käräjäoikeus toteaa, että Suomen prosessilakien mukaan asianosaiset saavat loppupuheenvuorossaan viitata vapaasti oikeuskäytäntöön, eikä ole syytä tehdä eroa tässä suhteessa suomalaisen ja ulkomaisen oikeuskäytännön välillä. Oikeustapaus on mainittu todistaja AL:n 14.9.2012 päivätyssä ja ennen pääkäsittelyä oikeudelle ja vastapuolille toimitetussa kirjallisessa lausunnossa, joten oikeustapaus on ollut myös vastapuolien tiedossa ennen loppulausuntoja.

Vastaajat ovat myös kiinnittäneet pääkäsittelyssä huomiota siihen, että kantajan pääkäsittelyn kuluessa viittaama oikeustapaus Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 26.5.2011 antama ratkaisu 8 AZR 793/09 on annettu aluskauppojen jälkeen, joten vastaajat eivät tuolloin ole voineet varautua oikeuskäytännön muutoksiin jo etukäteen. Käräjäoikeus toteaa, että toisin kuin lainsäädännöllä oikeuskäytännöllä ei ole voimaantulo- ja siirtymäsäännöksiä. Suomalaisen oikeuden mukaan oikeuskäytäntö voidaan myös takautuvasti ottaa huomioon arvioitaessa tiettyä aikaisempaa liiketointa. Asianosaisen vilpittömällä mielellä voi kuitenkin olla merkitystä arvioitaessa esimerkiksi vahingonkorvausta.

Käräjäoikeus toteaa, että edellä mainittu oikeustapaus 8 AZR 147/05 on annettu 2.3.2006 ja siten ennen aluskauppoja 21.3.2006. Oikeustapauksessa on todettu, että Saksan siviililain 613a §:n säännöstä sovelletaan myös (tapauksessa Saksan osavaltion omistamaan) alukseen (ks. myös Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antama ratkaisu 3 AZR 729/95).

Suomen ja Saksan lain vertailu

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että asiaan sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Suomen merimieslain (7.6.1978/423) 64 §:n mukaan, sellaisena kuin se kuului ennen 1.8.2011 lailla 756/2011 tapahtunutta kumoamistaan, työntekijällä on työsuhteen laittoman irtisanomisen johdosta oikeus vahingonkorvaukseen, mutta hänellä ei ole oikeutta vaatia työsuhteen voimassa pitämistä tai työsuhteen palauttamista.

Saksan siviililain 613 a §:n nojalla, jos yritys tai yrityksen osa siirtyy oikeustoimen seurauksena toiselle omistajalle, siirtyvät vaihdoksen ajankohtana voimassa olevien työsuhteiden oikeudet ja velvollisuudet tälle. Jos tähänastinen työnantaja tai uusi omistaja irtisanoo työntekijän työsuhteen yrityksen tai yrityksen osan omistajanvaihdoksen johdosta, irtisanominen on tehoton.

Saksan laki on lähtökohtaisesti Suomen lakia edullisempi työntekijälle, koska hänellä on Saksan lain nojalla halutessaan oikeus säilyttää työsuhde uuden omistajan palveluksessa. Kahden valtion lain vertaaminen kokonaisuudessaan ei ole lainsäädännön ja sen perusteiden erilaisuuden vuoksi mahdollista.

Valittaessa tiettyä säännöstä ratkaisun pohjaksi on erotettava toisistaan vanhastaan alukseen soveltuva ja esimerkiksi YK:n merioikeusyleissopimuksessa määritelty lippuvaltion laki ja siitä erillään oleva kysymys aluksella työskentelevien merimiesten työsuhteisiin sovellettavasta laista. Saksan liittovaltion työtuomioistuin on 26.5.2011 antamassaan tuomiossa 8 AZR 793/09 todennut, että rajat ylittävässä siviilioikeudellisessa toiminnassa kansainvälisen yksityisoikeuden säädökset syrjäyttävät julkisoikeudessa noudatettavan periaatteen, jonka mukaan valtion alue on ratkaiseva sovellettavan lain kannalta.

Säännöksen pakottavuutta on arvioitava Saksan lain kriteerein. Todistaja LN:n ja AL:n mukaan siviililain 613a § on pakottavaa oikeutta Saksassa. Todistaja GR:n mukaan säännös on ollut voimassa ilmoitetun mukaisena aluskauppojen aikana.

Saksalaisessa oikeuskäytännössä liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antamassa tuomiossa 3 AZR 729/95 on todettu säännöksen olevan pakottavaa oikeutta.

Käräjäoikeus toteaa, että Saksan siviililain 613a §:n säännös soveltuu lähtökohtaisesti kysymyksessä olevaan tapaukseen.

Saksan oikeuskäytäntö

Niin sanotun liikkeenluovutusdirektiivin nimenomainen merialuksia koskeva poikkeus direktiivin soveltamisalasta ei estä kansallista lainsäätäjää säätämästä direktiiviä laajempaa säännöksen soveltamisalaa, koska poikkeus direktiivissä perustuu meriliikennettä koskevien säädösten kansainvälisoikeudellisiin erityispiirteisiin (ks. myös direktiivin art. 8). Todistaja LN on vahvistanut, että Saksan lainsäätäjä on tietoisesti poikennut direktiivistä, eikä ole ottanut poikkeussäännöstä kansalliseen lakiin. Todistaja GH on myös todennut, ettei direktiivi rajoita valtiota säätämästä työntekijälle edullisempaa lakia. Saksalaisessa oikeuskäytännössä sama on todettu Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antamassa tuomiossa 3 AZR 729/95 ja 2.3.2006 antamassa tuomiossa 8 AZR 147/05.

Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 26.5.2011 antaman ratkaisun 8 AZR 793/09 mukaan ostajan tai myyjän kansalaisuus ei ole ratkaiseva Saksan lain soveltuvuuden kannalta. Kysymyksessä oli aluksen myyminen ulkomaille. Ratkaisussa on otettu erilainen kanta verrattuna vastaajien esittämiin vanhempiin oikeustapauksiin.

Saksalaisessa oikeuskäytännössä siviililain 613a §:n säännöksen on katsottu soveltuvan myös merialuksen kauppaan (Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antama tuomio 3 AZR 729/95, jossa kysymys oli saksalaisesta aluksesta) ja myös ulkomaille tapahtuvaan liikkeenluovutukseen (Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 26.5.2011 antama tuomio 8 AZR 793/09, jossa kysymys oli saksalaisen emoyhtiön ja sveitsiläisen tytäryhtiön välisestä suhteesta).

Asiassa ei ole esitetty oikeuskäytäntöä nyt kysymyksessä olevasta tilanteesta, jossa sen paremmin ostaja kuin myyjäkään ei ole saksalainen. Todistaja AL:n mukaan Saksan lain kannalta ratkaisevaa on mitä lakia työsuhteeseen sovelletaan, ei niinkään myyjän tai ostajan kansallisuus, aluksen lippu tai rekisteröintisatama. Tämä tulkinta on Saksan oikeuskäytännössä omaksuttu todistajan mukaan viimeistään 2000-luvun alussa. Todistaja GH, joka on toiminut vastaajien asiamiehenä Saksassa on puolestaan korostanut liittymäkohdan merkitystä luovutuksensaajan ja Saksan oikeuden välillä.

Käräjäoikeuden mukaan asiassa on asetettava etusijalle työoikeudellinen näkökulma, jonka mukaan asiaa tarkastellaan kantajan työsuhteesta käsin, eikä rekisteröintioikeudellinen tai kauppaoikeudellinen näkökulma, jonka mukaan puolestaan esimerkiksi aluksen kansallisuus ja siitä johtuvan lippuvaltion velvollisuudet määräytyvät (Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen 91 ja 94 artiklat). (Ks. myös esimerkiksi Ulla Liukkunen: Lainvalinta kansainvälisissä työsopimuksissa - erityisesti lähetettyjen työntekijöiden kannalta,Talentum Media Oy, 2 uudistettu painos 2002, s. 51)

Liiketoiminnan tai sen osan siirtyminen

Suomen merimieslain (423/1978) 6 §:n mukaan, sellaisena kuin se kuului aluskauppojen aikaan, työsuhteisiin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet jatkuvat pääsääntöisesti luovuttajaa velvoittavina, ellei luovutus tapahtunut suomalaiselle ostajalle, jolloin työsuhteisiin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät ostajalle. Uudessa merityösopimuslaissa (756/2011) säännös on samansisältöisenä.

Euroopan neuvoston 12.3.2001 antamassa direktiivissä 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamisesta yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta. Direktiiviä sovelletaan yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovuttamiseen toiselle työnantajalle sopimukseen perustuvan luovutuksen taikka sulautumisen kautta. Direktiiviä sovelletaan, kun luovuttava sijaitsee alueella, jolla perustamissopimusta sovelletaan, eikä sitä sovelleta merialuksiin.

Direktiivin 3 artiklan mukaan ne luovuttajan oikeudet ja velvollisuudet, jotka johtuvat luovutuksen tapahtuessa voimassa olleesta työsopimuksesta tai työsuhteesta, siirtyvät tällaisen luovutuksen seurauksena luovutuksensaajalle. Artiklan 4 mukaan luovutus ei sellaisenaan ole työsuhteen irtisanomisperuste. Artiklan 8 mukaan direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden oikeuteen soveltaa tai ottaa käyttöön työntekijälle edullisimpia lakeja.

Suomen laissa liikkeenluovutuksesta työoikeudellisena käsitteenä säädetään työsopimuslain 1 luvun 10 §:ssä ja uuden merityösopimuslain (756/2011) 10 §:ssä. Lisäksi asiasta on säädetty vero-oikeudellisena käsitteenä. Sen sijaan yleistä normia liikkeenluovutuksesta ei ole.

Saksan siviililakikirjan 613a §:n mukaan (1) jos yritys tai yrityksen osa siirtyy oikeustoimen seurauksena toiselle omistajalle, siirtyvät vaihdoksen ajankohtana voimassa olevien työsuhteiden oikeudet ja velvollisuudet tälle. (2) Tähänastinen työnantaja vastaa uuden omistajan ohella yhteisvastuullisesti 1. kappaleen mukaisista velvoitteista, mikäli ne ovat syntyneet ennen omistajan vaihdoksen ajankohtaa ja tulevat täytettäväksi ennen kuin yksi vuosi on kulunut siitä hetkestä. (4) Jos tähänastinen työnantaja tai uusi omistaja irtisanoo työntekijän työsuhteen yrityksen tai yrityksen osan omistajanvaihdoksen johdosta, irtisanominen on tehoton. Tämä ei koske oikeutta irtisanoa työsuhde muista syistä.

Liiketoiminnan tai sen osan ja käyttövälineen välisestä rajanvedosta ks. Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antama tuomio 3 AZR 729/95. Ratkaisussa tuomioistuin on oikeuskirjallisuuteen viitaten todennut muun muassa, että merialus ei ole ainoastaan yksittäinen käyttöväline, kuten tuotannossa käytettävä kone tai huolintaliikkeen kuorma-auto, vaan erilaisten esineiden kokonaisuus, jota käytetään työnjakoisesti sijoitetun työntekijäryhmän avulla pitkäaikaisen itsenäisen työteknisen päämäärän toteuttamiseksi.

Yleensä voidaan liikkeenluovutuksen tunnusmerkkinä pitää sitä, että luovutus sisältää yrityksen tai liikkeen tai niiden osan luovuttamisen, että luovuttaminen tapahtuu sopimuksen tai sulautumisen kautta tai että luovutuksen kohteena on oman identiteettinsä säilyttävä taloudellinen yksikkö. Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 2.3.2006 antamassa tuomiossa 8 AZR 147/05 ja 26.5.2011 antamassa tuomiossa 8 AZR 793/09 on kiinnitetty huomiota samoihin seikkoihin.

Kunkin aluksen on omistanut alusyhtiö. Asiassa ei ole tuotu esiin, että tuolla yhtiöllä olisi ollut ainakaan merkittävässä määrin muuta omaisuutta tai varallisuutta. Luovutettu alus on siten taloudellinen yksikkö.

Aluksen identiteetti

Liiketoiminnan siirto Saksan siviililain 613a §:ää sovellettaessa tarkoittaa, että uusi oikeushenkilö jatkaa identiteettinsä säilyttäneen taloudellisen yksikön toimintaa. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan uusi omistaja on edelleen välittömästi jatkanut aluksen käyttämistä Itämeren liikenteessä saman reitin päätesatamien välillä. Aluksen liiketoiminta on kohdistunut samaan asiakaskuntaan kuin aikaisemmin. Vähäisillä reittimuutoksilla ei ole asiassa merkitystä. Kantaja GG on pääkäsittelyssä kertonut, että ainoastaan matkustajien palvelu aluksella heikkeni huomattavasti, kaiken muun näkyvän toiminnan säilyessä ennallaan. Aluksella on irtisanomisten voimaantuloon saakka työskennellyt edellisen omistajan palveluksessa ollut henkilöstö. Alus oli edelleen käyttänyt Superfast-nimeä. Todistaja GK:n mukaan aluskaupoilla myytiin ainoastaan kyseinen alus, ei juuri muuta omaisuutta.

Aluksen luovutus toiselle yhtiölle on siten luonteeltaan liikkeenluovutusta. Saksan siviililain 613a § tulee noudatettavaksi.

Työntekijän velvollisuudet

Kantajan työsuhde on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan mukaan siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd:lle. Kantajalla on ollut oikeus vaatia työnantajaltaan työtehtäviä ja hän on vaadittavalla tavalla asettanut työvoimansa käytettäväksi ja ilmoittanut siitä työnantajalleen (Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen 24.11.1994 antama tuomio 2 AZR 179/94 ja 19.1.1999 antama tuomio 9 AZR 679/97). Kantajalla on

työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

Todistajien LN:n ja AL:n mukaan kanteen nostaminen on Saksan oikeuden mukaan riittävä toimenpide, eikä työntekijän tarvitse muutoin erikseen tarjoutua työhön halukkaaksi, koska työnantaja on irtisanomisella tehnyt selväksi, ettei hän halua ottaa vastaan työntekijän työsuoritusta irtisanomisajan jälkeen.

Superfast Ferries S.A.:n asema

Superfast Ferries S.A. on omistanut alusyhtiöt Superfast EPTA:n, Superfast OKTOrn ja Superfast ENNEA:n. Yhtiön on puolestaan omistanut pörssiyhtiö Attika. Suomen lain mukaan kukin yhtiö vastaa omasta puolestaan tekemistään sitoumuksista, mutta ei toisen yhtiön sitoumuksista. Emoyhtiö ei vastaa myöskään tytäryhtiön sitoumuksista. Oikeuskäytännössä vastuun samaistamiseen tai erillisten yhtiöiden itsenäisen oikeushenkilöaseman murtamisiin on suhtauduttu hyvin pidättyvästi (esimerkiksi KKO 1997:17). Asiassa ei tältä osin ole esitetty selvitystä Saksan lain sisällöstä.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan Superfast Ferries S.A. on toiminut kaikkien kolmen aluksen hoito varustamona, joka on muun muassa koordinoinut henkilöstöresursseja ja hoitanut alusten hallinnointia. Asiassa ei ole esitetty selvitystä, perustuuko Superfast Ferries S.A.:n ja alusyhtiöiden välinen suhde pelkästään omistussuhteeseen tai esimerkiksi managementsopimukseen. Yhtiöiden välillä ei ole väitetty olevan "bare boat" sopimusta, johon selkeästi liittyisi myös merihenkilökunnan palkkaaminen alukselle.

Kaupallisessa merenkulussa on yritysriskin hajauttamisen ja minimoimisen vuoksi tavallista, että jokaisen aluksen osalta omistajana on eri yhtiö, vaikka kaikilla eri aluksiin liittyvillä yhtiöillä on taustalla sama omistaja. Samoin erilaisilla sopimusjärjestelyillä hajautetaan laivanisännän tehtäviä. Laivaisäntänä pidetään yleisesti tahoa, joka kantaa taloudellisen riskin aluksen käyttämisestä.

Kantajan työsopimus on solmittu lomakkeella, jonka ylimmäisenä tekstinä on "Superfast Ferries, Seafares's Employment Contract". Työsopimus on solmittu laivayhtiön, Superfast EPTA M.C. (the "Employer"), joka puolestaan omistaa aluksen Superfast VII (the "Vessel") sekä kantajan välillä. Asianosaisten välillä on edelleen sovittu, että kantaja on velvollinen työskentelemään joko Superfast VII tai Superfast VIII aluksella. Sopimuksen on allekirjoittanut työnantajan puolesta "For and on behalf of Superfast EPTA M.C." Allekirjoituksen yhteydessä on aluksen leima "Superfast VII ja sen kotisatama Piraeus sekä allekirjoitus, jota ei ole selvennetty.

Yhteistoimintaneuvotteluissa 10.4.2006 ja 19.4.2006 paikalla on ollut Superfast Ferries S.A.:n edustaja ja yhtiön asiamies.

Superfast Ferriers S.A. on irtisanonut kantajan merityösopimuksen päättyväksi tiettynä päivänä. Irtisanomisilmoituksessa ilmoitetaan perusteena alusten myynnit ja Suomen silloisen merimieslain 39 a §:n mukaiset tuotannolliset j a taloudelliset syyt. Yhtiö ei ole merkinnyt allekirjoituksensa oheen toimivaltaansa rajoittavaa lausumaa, kuten esimerkiksi "for and on behalf of'. Allekirjoituksen yhteydessä on leimasimella aluksen nimi ja kotipaikka Piraeus. Kukin alusyhtiö on sittemmin myös irtisanonut työsuhteen viitaten "shipmanager" Superfast Ferries S.A.:n edellä mainittuun irtisanomiseen. Tässä irtisanomisilmoituksessa on painotettu Superfast Ferries S.A.:n edustaneen alusten omistajayhtiöitä ja toimineen näiden puolesta.

Aluksen kauppakirjan ("Bill of Sale") on Superfast VII aluksesta allekirjoittanut kyseinen alusyhtiö Superfast EPTA Maritime Company. Aluskaupoissa käytettävää "Memorandum of Agreemenf ’ asiakirjaa ei

ole esitetty. Luovutuspöytäkirja on 10.4.2006 allekirjoitettu alusyhtiön puolesta.

Kukin alusyhtiö on kesältä 2006 esitettyjen tiliotteiden mukaan maksanut merimiehille palkkoja.

Pääkäsittelyssä kuultu kantaja GG on kutsuttu yhteistoimintaneuvotteluun Superfast Ferries S.A.:n 2.5.2006 allekirjoittamalla kirjeellä. Allekirjoituksen yhteydessä on leima "Superfast VII, Piraeus", joka viittaa alusyhtiöön, jossa GG työskenteli. Kirjeen tekstissä puolestaan todetaan Superfast Ferries S.A. GG:n työnantajaksi. Samalla tavalla 8.5.2006 allekirjoitetulla kirjeellä GG:lle on ilmoitettu yhteistoimintaneuvotteluista, joita on käyty Superfast Ferries S.A. ja alusten työntekijöiden edustajien välillä. GG on mieltänyt Superfast Ferries S.A.:n työnantajakseen.

Todistaja GK on vahvistanut, että työsopimukset solmittiin laivayhtiön kanssa. Todistajan mukaan Superfast Ferries S.A.:n oli hallinnointi- ja operaatioyhtiö ja tärkeässä roolissa vain kun alusyhtiöitä kehitettiin. Myynnit olivat neuvotelleet alusyhtiöt, jotka myös olivat irtisanoneet työsopimukset. Todistaja ei ole tiennyt, miksi myös Superfast Ferries S.A. oli irtisanonut työsopimukset, mutta hän on pitänyt näitä asiakirjoja "väärinä".

Aluksen miehitys viittaa lähtökohtaisesti siihen, että kysymyksessä on laivanisäntä, ellei vastakkaista päätelmää saateta todennäköiseksi.

Tämän vuoksi kantaja ei ole näyttänyt, että Superfast Ferries S.A. olisi ollut kantajan työnantaja ja tällä perusteella velvollinen maksamaan korvauksia kantajalle.

Aikaisempien alusyhtiöiden velvollisuus osallistua palkkojen maksuun

Kansainvälisen työoikeuden vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä on, voiko työntekijä tässä tapauksessa valita Rooman sopimuksen 6(1) artiklan nojalla itselleen etuja sekä sovitun valtion (Suomi) että sopimuksen mukaisesti määräytyvän valtion (Saksa) lainsäännösten mukaisesti.

Oikeuskirjallisuudessa mielipiteet jakautuvat molempien vaihtoehtojen puolelle. Kumulatiivinen suoja tarkoittaisi, että sopimuksen 6 artikla tuottaisi työntekijälle tässä tilanteessa molempien valtioiden lakien tarjoamien oikeuskeinojen mukaisen suojan. Vastakkaista kantaa edustavien näkemysten mukaan ei ole selvää syytä, jonka vuoksi työntekijää olisi tällä tavalla kaksinkertaisesti suojattava vain, koska työsopimus sisältää lainvalinnan. Tällöin tulisi soveltaa (vain) työntekijälle edullisempaa lakia (ks. esimerkiksi Ulla Tiukkunen: Lainvalinta kansainvälisissä työsopimuksissa - erityisesti lähetettyjen työntekijöiden kannalta, Talentum Media Oy, 2 uudistettu painos 2002, s. 67-68 ja siinä selostettuja oikeuslähteitä sekä sama: Sopimussuhteita koskeva lainvalinta. Talentum Media Oy 2012 s. 168-170 sekä Timo Esko: Lainvalinta ja kansainväliset työsuhteet. Kansainvälisyksityisoikeudellinen ja oikeusvertaileva tutkimus, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 167, 1985 s. 79-80).

Käräjäoikeuden mukaan kantajalla on oikeus vedota joko Suomen tai Saksan lakiin riippuen siitä, kumpi on kantajalle kussakin tilanteessa edullisempi. Tällaisena tilanteena on pidettävä työsuhteen irtisanomista, jolloin kantaja voi tietyin edellytyksin valita, vetoaako hän Suomen vai Saksan lakiin. Sen sijaan hän ei voi vedota yhtä aikaa molempiin lakeihin tietyn tosiasian eli irtisanomisen johdosta. Sääntelyn tavoitteena on antaa työntekijälle vähimmäissuojaa. Tässä tapauksessa kantaja saa Saksan pakottavan lain nojalla parempaa suojaa kuin yksinään Suomen lain nojalla. Tässä tilanteessa kantajalla ei ole oikeutta saada Saksan lakiakin parempaa kaksoissuojaa.

Kantajan vaatimus edellistä työnantajaa vastaan on hylätty.

Kantajan vaatimus Suomen lain mukaisesta hyvityksestä työsuhteen perusteettoman päättämisen vuoksi

Kantajan vaatimukset 1 - 3 on hyväksytty Saksan lain nojalla. Kantaja säilyttää työsuhteensa ja saa palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu.

Kantaja ei tämän lisäksi ole oikeutettu saamaan korvausta myös Suomen lain nojalla nyt tehottamaksi todetun irtisanomisen vuoksi, koska se johtaisi lopputuloksena kantajan samana hyötynä yli sen mitä hän saa vaatimansa Saksan lain nojalla. Kantajalla on oikeus vedota joko Suomen tai Saksan lakiin riippuen siitä, kumpi on kantajalle kussakin tilanteessa edullisempi. Tällaisena tilanteena on pidettävä työsuhteen irtisanomista, jolloin kantaja voi tietyin edellytyksin valita, vetoaako hän Suomen vai Saksan lakiin. Sen sijaan hän ei voi vedota yhtä aikaa molempiin lakeihin tietyn tosiasian eli irtisanomisen johdosta, jos hän tällä perusteella saisi tosiasiassa useampi kertaisen hyvityksen tehottomaksi todetusta oikeustoimesta. Kantaja voi saada hyvityksen, mutta ei rikastua hyvitystä enemmän (kantajankin myöntämä sekä Saksan että Suomen lakiin sisältyvä niin sanottu rikastumiskielto).

Saatavan vanhentuminen

Todistaja Andreas Lubeck on todennut, että kanneaika Saksassa tässä tapauksessa on prosessuaalinen säännös (samoin Saksan liittovaltion työtuomioistuin 24.6.2004 antamassaan tuomiossa 2 AZR 461/03). Tässä tapauksessa sovelletaan Suomen lakia oikeudenkäyntisääntöjen osalta kuitenkin edellyttäen, ettei kanneoikeutta ole aikaisemmin pysyvästi menetetty Saksassa. Näin ei ole ja kanne on pantu Suomessa vireille oikeassa ajassa. Kantaja on irtisanottu ensimmäisen kerran 8.5.2006 ja kanne on vanhan merimieslain 67 §:n säätämässä ajassa nostettu käräjäoikeudessa 8.5.2009.

Kanteesta luopuminen

Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on muun muassa 24.9.2009 todennut, ettei sillä ole kansainvälistä toimivaltaa ratkaista asiaa. Asian käsittely on päättynyt Saksassa, eikä ole estettä käsitellä asiaa kokonaisuudessaan Helsingin käräjäoikeudessa (ks. myös Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 19.1.1999 antama tuomio 9 AZR 679/97).

Irtisanomisen tehottomuus

Merimieslain 39a §:n mukaan, sellaisena kuin se kuului aluskauppojen aikaan, työnantajalla on oikeus irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jos työ on vähentynyt taloudellisista, tuotannollisista tai muista niihin verrattavista syistä vähäistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti eikä työntekijää voida ammattitaitonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin

tehtäviin.

Vastaajat eivät ole esittäneet riittävää näyttöä siitä, etteikö kantajaa olisi voitu työllistää niiden vaikutuspiiriin kuuluvilla muilla aluksilla. Tällaisena riittävänä näyttönä ei ole pidettävä pelkästään todistaja George Karkaksen kertomusta, jonka mukaan vastaajien määräysvallassa olleet muut alukset olivat täysmiehitettyjä, eikä kantajaa voitu niilläkään työllistää.

Vastaajien esittämä palkan palautusvaatimus

Asiaan on sovellettu Saksan lakia. Vastaajat ovat vaatineet, että kantaja tuli velvoittaa palauttamaan hänelle Suomen lain nojalla maksettu yhden kuukauden palkkaa vastaava määrä perusteettomana etuna.

Kuukauden palkan on kantajalle maksanut hänen aikaisempana työnantajana toiminut alusyhtiö. Käräjäoikeus on Saksan lakia soveltaen velvoittanut uuden alusyhtiön maksamaan kantajalle korvausta saamatta jääneestä palkasta myöhemmin määrättävän summan.

Vastaajat eivät voi kannetta nostamatta tässä tilanteessa vaatia kantajaa palauttamaan hänelle Suomen lain nojalla entisen työnantajan mahdollisesti liikaa maksamaa palkkaa. Vaatimus on jätetty tutkimatta.

Oikeudenkäyntikulut

-------------------------------------

Asian käsittelyä jatketaan kantajan ja Baltic SF VII Ltd:n välillä.

-------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 5 luku 1 §, 17 luku 3 § ja 21 luku 1 ja 8a §

Merimieslaki 7.6.1978/423 6, 39a, 57, 64, 67 ja 88 §

Merityösopimuslaki (756/2011) 10 §

Työsopimuslaki 1 luku 10 §

Saksan siviililain (BGB) 613a §

Saksan irtisanomissuojalain 4, 7, 13 ja 24 §

Saksan tuomioistuinten toimivallasta annetun lain 17a §

Yleissopimus sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista, avattu

allekirjoitettavaksi Roomassa 19.6.1980 6 artikla,

laki Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä 18.12.1998/398 (v.1999),

asetus Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen osittaisesta voimaansaattamisesta j a sen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain osittaisesta voimaantulosta (Rooman yleissopimus) 26.3.1999/399,

Montego Bayssa 10.12.1982 tehty Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimus 91 ja 94 artiklat,

laki Yhdistyneiden Kansakuntien merioilceusyleissopimuksen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä 534/96 ja

asetus Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimulcsen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen voimaansaattamisesta sekä näiden eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta 525/96.

Euroopan unionin neuvoston direktiivi 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamisesta yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 12.3.2001 1, 3, 4 ja 8 artiklat.

Käräjäoikeus varaa kantajalle ja Baltic SF VII Ltd:lle tilaisuuden kehitellä kannetta määrän osalta ja vastata siihen.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN VÄLITUOMIO JA TUOMIO 12.2.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajina ja vastapuolina

A

Superfast EPTA Maritime Company

Superfast Ferries S.A.

Baltic SF VII Limited

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki.

Hovioikeus on 27. ja 30.11.2015 toimittanut asiassa pääkäsittelyn.

Hovioikeus on 27.11.2015 pääkäsittelystä laaditusta pöytäkirjasta ilmenevin perustein hylännyt saksalaisten tuomareiden GR:n ja AL:n kuulemista koskevat pyynnöt sekä pyynnön L:n antaman kirjallisen asiantuntijalausunnon huomioon ottamisesta.

Valitukset

A (jäljempänä myös kantaja) on toistanut käräjäoikeuden välituomiossa selostetun kanteensa hylätyin osin ja vaatinut, että

- hovioikeus vahvistaa Saksan lain nojalla, että hänen työsuhdettaan ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn (jäljempänä Superfast Maritime Co) irtisanomisilmoituksella tai muutenkaan,

- hovioikeus vahvistaa Suomen lain nojalla, että Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan hänelle korvauksena työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä erikseen vahvistettavan määrän viivästyskorkoineen.

A on vaatinut myös, että Superfast Ferries S.A., Superfast Maritime Co ja Baltic SF VII Limited (jäljempänä Baltic SF) velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen.

Saksan liittotasavallan lain mukaan kantajan työsuhdetta ei ollut irtisanottu pätevästi Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 eikä Superfast Maritime Co:n 4.7.2006 päivätyillä irtisanomisilmoituksilla tai muutoinkaan. Käräjäoikeus oli hyväksynyt kantajan vaatimukset, mutta jättänyt tuomiolauselmassa erikseen ja nimenomaisesti vahvistamatta, että hänen työsuhdettaan ei ollut pätevästi irtisanottu.

Kantajan allekirjoittaman merityösopimuksen sopijapuolena oli ollut Superfast Maritime Co. Superfast Maritime Co:n ohella tosiasiallisena työnantajana oli kuitenkin ollut Superfast Ferries S.A.. Superfast Ferries S.A. oli Superfast Maritime Co:n emoyhtiö, joka vastasi alusyhtiöiden hallinnosta ja käytti näissä yhtiöissä tosiasiallista valtaa.

Kantaja oli mieltänyt työnantajakseen Superfast Ferries S.A.:n. Myös Superfast Ferries S.A. oli mieltänyt olleensa kantajan työnantaja.

Superfast Ferries S.A. oli koko ajan esiintynyt työnantajana omissa nimissään eikä managerina Superfast Maritime Co:n puolesta. Superfast Ferries S.A. oli ollut ainoana työnantajapuolen edustajana 10.4.2006 ja 19.4.2006 pidetyissä yhteistoimintaneuvotteluissa. Näiden neuvottelujen jälkeen Superfast Ferries S.A. oli työnantajana kutsunut työntekijät kokoukseen Rostockiin 2.5.2006. Kutsun oli allekirjoittanut Superfast Ferries S.A.. Tämän jälkeen 8.5.2006 Superfast Ferries S.A. oli lähettänyt työntekijöille kirjeen, jonka liitteenä oli ollut yhtiön antama irtisanomisilmoitus.

Kysymys oli ollut liikkeenluovutuksesta. Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co olivat rikkoneet työnantajavelvollisuutensa.

Kantajalla oli oikeus vedota samalla sekä lakiviittauksen osoittaman Suomen lain säännöksiin että sen lain pakottaviin säännöksiin, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettiin, eli Saksan lain säännöksiin. Suomen merimieslain (423/1978) 64 § antoi kantajalle Saksan pakottavaa lainsäädäntöä paremman suojan siltä osin kuin kyse oli ollut liikkeenluovuttajien Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n korvausvelvollisuudesta perusteettoman irtisanomisen johdosta. Näin ollen Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co olivat yhteisvastuullisesti velvollisia korvaamaan kantajalle työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä aiheutuneen vahingon viivästyskorkoineen.

Kysymys ei ollut ollut rikastumiskiellosta, vaikka vaatimukset olivat päällekkäiset. Luovutuksensaajan eli Baltic SF:n maksettavaksi tuomitusta määrästä tuli tuomiota täytäntöönpantaessa vähentää Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n mahdolliset suoritukset. Vastaavasti Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n maksettavaksi tuomitusta määrästä tuli täytäntöönpanossa vähentää Baltic SF:n suoritukset.

Superfast Ferries S.A., Superfast EPTA Maritime Company ja Baltic SF VII Limited ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet, että kanne hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti muiden kantajina olevien merimiesten kanssa yhtiöiden oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen.

Kanteet olivat perusteettomia. Kantajan työsuhde oli irtisanottu irtisanomisen aikana voimassa olleen merimieslain (423/1978) mukaisin irtisanomisperustein. Alusten myynti ulkomaiselle ostajalle, virolaiselle Baltic SF:lle ei ollut muodostanut liikkeenluovutusta. Työnantajan oikeudet ja velvollisuudet eivät siten olleet siirtyneet alusten ostajalle. Sen jälkeen kun Superfast Maritime Co oli myynyt ainoat aluksensa Baltic SF:lle, ensiksi mainitulla yhtiöllä ei ollut ollut mahdollisuutta työllistää kantajaa siitä huolimatta, että hänen uudelleensijoittamis- ja koulutusmahdollisuuksiaan oli selvitetty konsernitasolla.

Vaikka sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella kantajan työsopimukseen sovellettaisiinkin Saksan lakia, Superfast Maritime Co:n ja merimiesliittojen väliseen työehtosopimukseen tämä ei soveltunut. Työehtosopimuksessa oli nimenomaisesti sovittu, että työsuhteeseen sovellettiin Suomen lakia paitsi siltä osin kuin lippuvaltion lain pakottavat säännökset olivat vastapuolille edullisempia. Mainittu työehtosopimuksen määräys oli normihierarkiassa ylempänä kuin työsopimus, joten lainvalintaratkaisu oli joka tapauksessa tehtävä työehtosopimuksen määräyksien mukaisesti.

Kysymys ei ollut liikkeenluovutuksesta. Aluskaupan kohteella eli aluksella tai sen osapuolina olleilla Superfast Maritime Co:lla ja Baltic SF:llä ei ollut ollut minkäänlaista liittymää Saksaan. Saksan siviililain Bürgerliches Gesetzbuch (BGB) 613 a §:ää ei siten voitu soveltaa pakottavasti osapuolten väliseen aluskauppaan, eikä sillä voitu velvoittaa Baltic SF:ää työllistämään kantajaa tai määrätä muita seuraamuksia. Myöskään Suomen lainsäädännöllä ei voitu velvoittaa ulkomaisia toimijoita, minkä johdosta aluksen myynti ei ollut muodostanut liikkeenluovutusta.

Alukset oli myyty ns. tyhjinä runkoina. Alusten lisäksi muuta omaisuutta ei ollut siirtynyt ostajalle eivätkä alusten merimiehet olleet siirtyneet ostajan palvelukseen. Kysymys ei ollut ollut liiketoiminnallisista kokonaisuuksista, mikä oli liikkeenluovutuksen täyttymisen edellytyksenä. Liikkeenluovutuksen tunnusmerkistöt perustuivat aiemmin voimassa ollutta liikkeenluovutusdirektiiviä 77/187/ETY koskevaan Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuun asiassa C-24/85 Spijkers. Ratkaisun mukaiset periaatteet olivat voimassa myös nykyisen liikkeenluovutusdirektiivin 2001/23/EY soveltamisen yhteydessä. Liikkeenluovutusta oli arvioitava kokonaisharkintana.

Liikkeenluovutuksen tunnusmerkistön täyttyminen vaihteli liiketoiminnan luonteen mukaan. Työvoimavaltaisella alalla pysyvästi jotakin yhteistä tehtävää suorittava työntekijäryhmä saattoi muodostaa taloudellisen kokonaisuuden. Tunnusmerkki painottui erityisesti aloilla, joilla työsuoritteet perustuivat ihmistyöpanokseen. Aluksen operoinnissa juuri osaava henkilöstö, merimiehet ja heidän organisointi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi olivat ratkaisevassa asemassa. Kaikkien merimiesten irtisanominen oli osoittanut osaltaan, ettei tarkoituksena ollut luovuttaa alusta liiketoiminnallisena kokonaisuutena. Työt olivat myös lakanneet.

Liiketoiminnan identiteetin säilyminen oli välttämätön edellytys liikkeenluovutuksen tunnusmerkistön täyttymiselle. Merioikeudessa vakiintuneen käytännön mukaan aluksen poistaminen valtion alusrekisteristä eli niin kutsuttu ulosliputus sekä rekisteröinti toisen valtion alusrekisteriin ja lainsäädännön alaisuuteen johtivat siihen, että aluksen ja sillä harjoitettavan liiketoiminnan identiteetti muuttuivat.

Lisäksi aluksen rahtaussopimusten voimassaolot päättyivät vakiintuneesti viimeistään silloin, kun alus siirrettiin toisen valtion rekisteriin, mikä johti liiketoiminnan identiteetin muuttumiseen.

Baltic SF:llä ei ollut velvollisuutta maksaa korvausta kantajalle siinäkään tapauksessa, että Saksan siviililain BGB 613 a §:n katsottaisiin soveltuvan ja liiketoiminnan siirtyneen aluskaupan johdosta. Kantaja ei ollut tarjonnut tosiasiallisesti työpanostaan Baltic SF -varustamolle, eikä varustamo siten ollut viivästynyt työpanoksen vastaanottamisesta.

Luovutuksensaajan velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta edellytti Saksan lain mukaan sitä, että työntekijä tarjosi työnantajalle työpanostaan menemällä tämän toimipaikalle. Vasta työnantajan kieltäytyminen vastaanottamasta työntekijän tarjoamaa työpanosta voi johtaa työntekijän työpanoksen vastaanottamisen viivästymiseen siten, että työnantajalla oli velvollisuus maksaa korvausta viivästymisen vuoksi saamatta jääneistä palkoista. Työsopimukset oli irtisanottu Superfast-varustamoiden toimesta. Koska Baltic SF -varustamot eivät olleet irtisanoneet työntekijöitä, varustamot eivät olleet voineet myöskään tehdä irtisanomisella selväksi, etteivät ne halunneet ottaa vastaan työntekijän työsuoritusta.

Koska kysymys oli ollut tyhjien alusten kaupasta, eivät Baltic SF -varustamot olleet tulleet tietoisiksi Superfast-varustamoiden palveluksessa olleiden työntekijöiden henkilöllisyyksistä ja yhteystiedoista.

Työsuhteiden päättymisten jälkeen osa merimiehistä oli ansainnut selvästi paremmin kuin Superfast-varustamon palveluksessa. Oli ilmeistä, etteivät parempaa ansiotuloa saaneet työntekijät olleet halunneet työllistyä Baltic SF -varustamoiden palveluksessa samoin ehdoin kuin he olivat työskennelleet Superfast-varustamoiden palveluksessa.

Lisäksi kantaja oli menettänyt asiassa kanneoikeutensa. Kantajan työsopimus oli irtisanottu toukokuussa 2006. Saksan irtisanomissuojaa koskevan lain (Kündigungsschutzgesetz, KschG ) 4, 7, 14 ja 24 §:n mukaan kanne oli tullut saattaa vireille toimivaltaisessa tuomioistuimessa kolmen viikon ja merimiesten osalta kuuden viikon kuluessa irtisanomisten jälkeen. Työsopimuksen ja työehtosopimuksen mukaisen oikeuspaikkalausekkeen perusteella toimivaltainen tuomioistuin oli ollut Helsingin käräjäoikeus. Kanne oli tullut vireille Helsingin käräjäoikeudessa vasta 8.5.2009 eli huomattavasti kanteen nostamiselle säädetyn määräajan päättymisen jälkeen.

Vastaukset

Superfast Ferries S.A., Superfast EPTA Maritime Company ja Baltic SF VII Limited ovat yhteisessä vastauksessaan vaatineet, että A:n valitus hylätään.

Käräjäoikeuden välituomio oli oikea siltä osin kuin vastuu työsuhteiden irtisanomisista oli yksin Baltic SF:llä.

Saksan lain mukaan kantajan työsuhde oli 21.3.2006 siirtynyt liikkeenluovutuksella Baltic SF:lle ja työsuhde oli edelleen Saksan lain mukaan voimassa. Superfast Maritime Co oli antanut irtisanomisilmoituksen vasta liikkeenluovutuksen jälkeen 8.5.2006, kun yhtiö ei enää ollut ollut työsopimuksen osapuoli. Näin ollen Superfast Maritime Co ei ollut voinut irtisanoa kantajan työsuhdetta laillisesti pätevällä tai pätemättömällä tavalla siten, että pätemättömyydestä olisi voinut seurata sille jokin oikeudellinen vastuu.

Kun asiaa tarkasteltiin jälkikäteen liikkeenluovutuksen näkökulmasta, olivat myös Superfast Maritime Co:n käymät yhteistoimintaneuvottelut ja irtisanomisilmoitukset olleet oikeudellisesti merkityksettömiä.

Superfast Ferries S.A. ei ollut ollut kantajan työnantajana eikä työsopimuksen osapuolena. Työsuhteen tunnusmerkistötekijöiden perusteella työsuhde oli ollut voimassa kantajan ja Superfast Maritime Co:n välillä.

Suomen lain mukaan jokainen yhtiö vastasi omista sitoumuksistaan, eikä emoyhtiö vastannut tytäryhtiön sitoumuksista. Superfast Ferries S.A. ei ollut allekirjoittanut kantajan työsopimusta, eikä yhtiö ollut ollut muutoinkaan osallinen työsopimukseen.

Superfast Maritime Co oli ollut yhtiö, jonka lukuun kantaja oli tehnyt työn ja jolla oli yksin ollut oikeus saada työsuoritus hyväkseen. Superfast Maritime Co oli ollut myös työn tosiasiallinen teettäjä. Superfast Ferries S.A. oli toiminut ainoastaan Superfast Maritime Co:n hoitovarustamona. Superfast Ferries S.A. ei ollut maksanut kantajalle palkkaa, eikä yhtiöllä myöskään ollut ollut työnjohtovaltaa.

Se, kenet työntekijä mielsi työnantajakseen, ei ollut työsuhteen tunnusmerkistötekijä, eikä sillä ollut oikeudellista merkitystä työnantaja-aseman arvioinnissa.

Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co olivat itsenäisiä yhtiöitä, jotka vastasivat itsenäisesti sitoumuksistaan. Yhteistyönantajuus oli poikkeuksellista, eikä tullut kysymykseen yhtiöiden kohdalla.

Käräjäoikeuden välituomio oli oikea siltä osin kuin kantajalla ei ollut oikeutta vedota sekä Suomen että Saksan lakiin irtisanomisen osalta.

Rooman yleissopimuksen tarkoituksena ei ollut antaa työntekijälle kumulatiivista suojaa. Työntekijä ei voinut mieltymyksensä mukaisesti valita kahden oikeusjärjestyksen yksittäisiä, itselleen parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen johtavia säännöksiä, eikä saman tosiasian perusteella voitu tuomita kaksinkertaista korvausta eri valtioiden lakien perusteella.

Liikkeen luovutuksen seurauksena olisi se, että kantajan työsuhde oli Saksan lain nojalla siirtynyt Baltic SF:lle ja että se oli edelleen voimassa. Koska kantajan työsuhde ei ollut Saksan lain nojalla päättynyt, kantajan korvausvaatimus työsuhteen päättämisen vuoksi oli joka tapauksessa perusteeton.

A on vaatinut, että Superfast Ferries S.A.:n, Superfast EPTA Maritime Companyn ja Baltic SF VII Limited:n yhteinen valitus hylätään.

Rooman yleissopimus oli pakottavaa oikeutta. Osapuolet eivät voineet sopia työehtosopimuksessa sellaisesta, mikä oli ristiriidassa yleissopimuksen lainvalintasääntöjen kanssa. Yhtiöiden väite siitä, että Rooman yleissopimuksen lainvalintasäännökset eivät koskeneet myös työehtosopimusta oli merkityksetön, sillä kantajan vaatimukset perustuivat työsopimuksen perusteettomaan irtisanomiseen eivätkä työehtosopimukseen.

Kantajan työsuhteen irtisanominen oli pätemätön. Aluskaupoissa oli ollut kyse yritysten tai yritysten osien siirtymisestä toiselle omistajalle ja siten liikkeenluovutuksesta.

Irtisanomisten ja aluskauppojen aikana voimassa olleen Suomen merimieslain 39 a ja 57 § velvoittivat työnantajaa selvittämään työntekijän uudelleen sijoittamis- ja koulutusvelvollisuutta konsernitasolla. Kantajan tosiasiallisena työnantajana oli Superfast Maritime Co:n ohella ollut emoyhtiö Superfast Ferries S.A.. Yhteistoimintaneuvotteluissa työnantajapuolelta oli ollut edustettuna ainoastaan Superfast Ferries S.A. eikä Superfast Maritime Co.

Käräjäoikeuden välituomio oli oikea siltä osin kuin kantajan työsuhteen oli katsottu Saksan pakottavan lainsäädännön mukaan siirtyneen liikkeenluovutuksessa aluksen uudelle omistajalle Baltic SF:lle.

Superfast VII aluksen siirrossa AS Tallink Gruppin omistamalle yhtiölle oli ollut kysymys yrityksen tai yrityksen osan siirtymisestä toiselle omistajalle. Saksan pakottavan lainsäädännön, siviililain BGB 613 a §:n mukaan yrityksen tai sen osan siirtyessä toiselle omistajalle oikeustoimen seurauksena luovutuksensaaja peri luovutushetkellä olemassa olleet luovuttajaa velvoittavat työsuhteet. Kantajan työsuhde oli siten siirtynyt aluksen uudelle omistajalle.

Kantajan työsuhdetta ei ollut irtisanottu tehokkaasti ja työsopimus oli jatkunut voimassaolevana muuttumattomin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta. Saksan siviililain BGB 613 a §:n mukaan työntekijän työsuhteen irtisanominen luovuttajan tai luovutuksensaajan toimesta perustuen yrityksen tai sen osan luovutukseen oli pätemätön. Kantajalla oli edelleen oikeus jatkaa työsuhdettaan luovutuksensaajan palveluksessa samoilla ehdoilla, jotka olivat voimassa ennen perusteetonta irtisanomista. Hänellä oli myös oikeus työsopimuksen mukaiseen palkkaan koko työsuhteen keston ajalta.

Alukset oli myyty ilman henkilökuntaa, koska valittajayhtiöt olivat rikkoneet työntekijöitä suojaavaa Saksan siviililain BGB 613 a §:ää, jonka mukaan henkilökunnan olisi tullut siirtyä uudelle omistajalle. Valittajayhtiöt eivät voineet vedota omaan lainvastaiseen menettelyynsä perusteena sille, että kyseessä ei olisi ollut liiketoiminnan luovutus.

Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltuminen merialusten kauppoihin ja merimiesten työsuhteisiin oli vahvistettu Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ennakkoratkaisukäytännössä. Säännös soveltui myös liikkeenluovutukseen ulkomaille eikä se rajoittunut Saksan liittotasavallan alueeseen, jos aluksen työntekijöiden työsopimuksiin sovellettiin Saksan lakia. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ennakkoratkaisukäytännön perusteella oli selvää, että merialuksen myyntiä oli aina pidettävä BGB 613 a §:n mukaisena liiketoiminnan osan luovutuksena. Baltic SF oli jatkanut Superfast Maritime Co:n ja Superfast S.A.:n harjoittamaa liiketoimintaa. Kysymyksessä oli siten ollut liikkeenluovutus.

Aluksen ja sillä harjoitettavan liiketoiminnan identiteetti ei ollut myöskään muuttunut. Alus oli jatkanut liikennöintiä samalla reitillä ja nimellä kuin aikaisemmin. Lisäksi Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ennakkoratkaisun BAG 26.5.2011 oikeusohjeen mukaan liiketoiminnan siirtäminen toiseen maahan ei johtanut aluksen identiteetin muuttumiseen.

Kanteen nostaminen riitti siihen, että työntekijän oli Saksan lain mukaan katsottava tarjonneen työpanoksensa työnantajalle. Superfast ja Baltic SF -yhtiöt olivat tulleet tietoisiksi siitä, ettei kantaja hyväksynyt irtisanomistaan ja että hän vaati työsuhteen jatkamista, kun hän oli välittömästi irtisanomisensa jälkeen nostanut kanteen Saksassa yhtiöitä vastaan.

Käräjäoikeuden välituomio kanteen oikea-aikaisuudesta oli oikea. Saksassa kanneaika oli prosessuaalinen säännös ja sitä sovellettiin vain Saksan prosessilakien yhteydessä. Suomen laki antoi joka tapauksessa tältä osin kantajalle Saksan lakia paremman suojan. Suomen lain mukaan kysymyksessä oli oikeudenkäyntiväite, joka valittajayhtiöiden olisi tullut esittää käyttäessään asiassa ensimmäistä kertaa puhevaltaa.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden välituomioissa mainittuihin kirjallisiin todisteisiin lukuun ottamatta todistetta V6 (sähköposti 8.6.2006), V10 (luettelo maksetuista palkoista) ja V18 (käännös Saksan siviiliprosessilain 269 §:stä). Kantaja on vedonnut lisäksi käräjäoikeudessa esitettyihin Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ennakkoratkaisuihin BAG 2.3.2006 (8AZR 147/05) ja BAG 26.5.2011 (8 AZR 793/09).

Hovioikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa GG:ta sekä todistajina GK:ta, GH:ta ja LN:aa.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Superfast Ferries S.A., Superfast Maritime Co, ja Baltic SF ovat vaatineet, että Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ratkaisut BAG 2.3.2006 ja BAG 26.5.2011 jätetään huomioon ottamatta.

Yhtiöt ovat katsoneet, että Saksan lain ja oikeuskäytännön sisältö oli näyttökysymys ja todisteluun kuuluva asia. Ratkaisuun BAG 2.3.2006 oli sitä paitsi vedottu vasta käräjäoikeuden pääkäsittelyssä. Merimiehet eivät olleet esittäneet pätevää syytä sille, että oikeustapaus esitettiin loppulausunnon yhteydessä, eivätkä Superfast Ferries S.A., Superfast Maritime Co ja Baltic SF olleet antaneet suostumustaan kyseiseen todisteeseen vetoamiselle vasta pääkäsittelyssä. Se, että nämä yhtiöt olivat mahdollisesti tulleet tietoisiksi saksalaisen oikeustapauksen tunnistetiedoista ei täyttänyt kantajan vetoamistaakkaa. Yhtiöt eivät myöskään olleet voineet varautua ratkaisuun BAG 26.5.2011, koska se oli annettu viisi vuotta aluskaupan jälkeen.

Kantaja on katsonut, että perusteita ratkaisujen huomiotta jättämiselle ei ole. Suomen prosessilakien mukaan asianosaiset saivat loppupuheenvuorossaan viitata vapaasti oikeuskäytäntöön. Asiassa ei ollut syytä tehdä eroa sen perusteella, oliko oikeuskäytäntö kotimaista vai ulkomaista. Ratkaisu BAG 2.3.2006 oli sisällöltään myös hyvin samankaltainen kuin toinen ratkaisu BAG 18.3.1997 (3 AZR 723/95).

Hovioikeus lausuu väitteestä seuraavaa. Tuomioistuin ei ole velvollinen tuntemaan vieraan valtion lain sisältöä. Siksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentissa (571/1948) säädetään, että jos vieraan valtion lakia on sovellettava eikä oikeus tunne sen sisällystä, tulee oikeuden kehottaa asianosaista esittämään siitä näyttöä. Oikeudenkäymiskaaren 1.1.2016 voimaan tulleet uudet 17 luvun säännökset (4 §:n 2 momentti, 732/2016) eivät ole aiheuttaneet tähän muutosta.

Selvityksen esittäminen vieraan valtion laista ei tarkoita riitaisen seikan toteen näyttämistä vaan oikeudellisen tiedon antamista sovellettavista oikeusohjeista. Asianosaisen oikeus esittää tietoa lain sisällöstä ei ole riippuvainen siitä, minkä valtion laista selvitystä esitetään. Hovioikeus katsoo, että yhtiöiden vaatimus saksalaisten oikeustapausten huomiotta jättämisestä esitetystä syystä on siten perusteeton. Mitään rajoitusta ei ole myöskään viitata oikeustapauksiin, joissa tuomioistuimen ratkaisu on annettu oikeudenkäynnin perusteena olevien seikkojen ilmenemisen jälkeen. Yhtiöiden väitteet hylätään.

Pääasia

Yhtiöiden valitus

Asian tausta

1. Superfast Ferries S.A. on kreikkalainen laivayhtiö, jonka tytäryhtiöitä Superfast EPTA Maritime Company, Superfast OKTO Maritime Company ja Superfast ENNEA Maritime Company ovat. Tytäryhtiöt ovat operoineet Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX -aluksilla Hangon ja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alukset purjehtivat tuolloin Kreikan lipun alla.

2. Superfast Ferries S.A, Superfast EPTA Maritime Company, Superfast OKTO Maritime Company ja Superfast ENNEA Maritime Company ovat myyneet 21.3.2006 alukset AS Tallink Gruppille, joka otti alukset liikennöintiinsä ja perusti niille kyproslaiset alusyhtiöt Baltic SF VII Limited:n, Baltic SF VIII Limited:n ja Baltic SF IX Limited:n. Kaupan jälkeen alukset liputettiin Viroon.

3. Aluskauppojen johdosta Superfast VII, VIII ja IX -aluksilla työskennelleet merimiehet on irtisanottu sillä perusteella, että Superfast varustamoilla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota heille töitä.

4. A on kanteessaan vaatinut Saksan lain nojalla vahvistettavaksi, että hänen työsuhdettaan ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella tai muutenkaan, ja että Baltic SF VII Limited on velvollinen jatkamaan hänen työsuhdettaan niillä samoilla ehdoilla, jotka olivat voimassa ennen irtisanomista ja että työsuhde on myös jatkunut voimassa samoin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta ja että yhtiö myös siihen velvoitetaan. Irtisanominen oli tehoton, sillä Saksan siviililain BGB 613 a §:n mukaan kysymys oli liikkeen luovutuksesta.

5. Lisäksi A on vaatinut vahvistettavaksi, että Baltic SF VII Limited on velvollinen maksamaan hänelle työsopimuksen mukaisena palkkana tai korvauksena saamatta jääneestä palkasta erikseen vahvistettavan määrän Suomen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

6. Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että merimiesten kanteisiin sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajille Suomen lakia paremman suojan (I vaihe). Välituomiossaan 26.3.2013 käräjäoikeus on vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd:lle ja että kantajalla on oikeus jatkaa työsuhdettaan vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

7. Hovioikeus on 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

8. Superfast Ferries S.A.:n, Superfast Maritime Co:n ja Baltic SF:n yhteisen valituksen osalta kysymys tässä asian II vaiheen käsittelyssä on siitä, onko kantajan irtisanominen ollut kantajan väittämällä tavalla Saksan lain mukaan tehoton ja onko Baltic SF velvollinen jatkamaan kantajan työsuhdetta samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista. Yhtiöiden mukaan kantaja on menettänyt Saksan lain perusteella kanneoikeutensa eikä Saksan siviililain BGB 613 a §:n säännöksiä voida asiassa soveltaa.

Työehtosopimuksen merkitys

9. Asiassa on ensin arvioitava yhtiöiden väitettä siitä, että Superfast Ferries S.A.:n ja merimiesliittojen välisen työehtosopimuksen lakiviittaus syrjäyttää normihierarkia-asemansa vuoksi työsopimukseen yleissopimuksen 6 artiklan nojalla sovellettavan, siis tässä tapauksessa Saksan lain.

10. Hovioikeus on 14.9.2015 tekemänsä päätöksen perusteluissa (kohta 43) todennut, että Rooman yleissopimuksen 6 artikla koskee työsopimuksia, mutta ei työehtosopimuksia. Työehtosopimuksiin sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen 3 ja 4 artiklan yleisten lainvalintasääntöjen mukaan. Hovioikeus on lisäksi todennut, että se, mikä merkitys lakiviittauksen osoittaman työehtosopimuksen määräyksille on asiassa annettava, tulee arvioitavaksi myöhemmin, vasta Saksan lain pakottavia säännöksiä sovellettaessa eli tässä asian käsittelyn II vaiheessa.

11. Hovioikeus kiinnittää ensinnä huomiota siihen, että yhtiöiden viittaama työehtosopimuksen kohta 11.1 ("Applicable Legislation") käsittelee työehtosopimukseen ja sitä koskeviin riitoihin sovellettavaa lakia eikä yhtiöiden väittämällä tavalla työsopimukseen sovellettavaa lakia. Kanne ei ole miltään osin perustunut työehtosopimukseen, vaan pakottavana lakina sovellettavaan Saksan lakiin. Asiassa ei ole esitetty selvitystä tai siinä ei ole tullut esiin mitään sellaista, jonka perusteella Saksan lain mukaan työehtosopimukseen otetun lakiviittauksen osoittama laki syrjäyttäisi Saksan lain pakottavien säännösten soveltamisen. Siksi hovioikeus katsoo, että työehtosopimuksen lakiviittauksella ei ole käsiteltävän asian kannalta merkitystä.

Saksan lain antama suoja irtisanomista vastaan

12. Kantajan työsopimukseen otetun ehdon mukaan työsopimusta tai sen tulkintaa koskevassa riidassa sovelletaan Suomen lakia. Kuten edellä on jo todettu, hovioikeuden 14.9.2015 tekemän ratkaisun perusteella tämä lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että kantaja menettäisi Saksan lain pakottavien säännösten hänelle antaman suojan.

13. Saksan siviililain BGB 613 a §:n mukaan liikkeenluovutuksessa luovuttaja tai luovutuksensaaja ei ole oikeutettu irtisanomaan työsuhdetta ja irtisanominen liikkeenluovutuksen perusteella on tehoton. Saksan lain nojalla työntekijällä on halutessaan oikeus säilyttää työsuhde voimassa olevana luovutuksensaajan palveluksessa. Riidatonta on, että siviililain säännös on työntekijän suojaksi pakottava Saksassa.

14. Kantajan työsopimusta irtisanottaessa voimassa olleen Suomen merimieslain (423/1978) 6 §:n 2 momentin mukaan työnantajan liikettä tai alusta luovutettaessa työsuhteet jatkuvat luovuttajaa velvoittavina. Milloin työnantajan liike tai alus luovutetaan Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yritykselle, siirtyvät pykälän 3 momentin mukaan hänen oikeutensa ja velvollisuutensa 2 momentissa säädetystä poiketen välittömästi kuitenkin uudelle omistajalle, jos työntekijä kysyttäessä ilmoittaa siirtyvänsä tämän palvelukseen. On huomattava, että työsuhteesta johtuvat oikeudet ja velvollisuudet eivät tämän lain mukaan voi siirtyä ulkomaalaiselle luovutuksensaajalle.

15. Merimieslain 39 a §:n (381/1991) mukaan työnantajalla on oikeus irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jos työ on vähentynyt taloudellisista, tuotannollisista tai muista niihin verrattavista syistä vähäisistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti eikä työntekijää voida ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin tehtäviin. Lain 64 §:n perusteella työntekijällä on työsuhteen laittoman irtisanomisen johdosta oikeus vahingonkorvaukseen.

16. Koska liikkeenluovutusta koskevia säännöksiä ei voida Suomen lain mukaan soveltaa ulkomaalaiseen luovutuksensaajaan eikä työntekijällä ole samanlaista oikeutta vaatia työsuhteen jatkamista, vaikka irtisanomiseen ei olisi perusteita, tarjoaa Saksan laki kantajalle paremman suojan irtisanomista vastaan kuin Suomen laki.

Kanteen oikea-aikaisuudesta

17. Yleiset säännökset työntekijän työsuhteen irtisanomisen perusteista ja irtisanomismenettelystä sisältyvät Saksassa irtisanomissuojalakiin (KschG). Jos työntekijä katsoo, että hänen irtisanomiseensa ei ole laillista perustetta, tulee hänen vastustaa irtisanomista nostamalla kanne työnantajaa vastaan työtuomioistuimessa. Kanneaika on hyvin lyhyt, vain kolme viikkoa siitä, kun työntekijä on saanut tiedon irtisanomisesta. Merimiehelle kanneaika on kuusi viikkoa (KschG 4 ja 24 §). Jos työntekijä ei esitetä vaatimustaan ajoissa, irtisanominen katsotaan alusta alkaen päteväksi. On huomattava, että KschG:n kanneaikaa sovelletaan myös, kun työntekijä Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella väittää, että irtisanominen on perustunut liikkeenluovutukseen.

18. Kantajan kanne on pantu vireille Saksassa ajoissa. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on kuitenkin asiassa ylimpänä tuomioistuimena 2010 katsonut, että saksalainen tuomioistuin ei ole asiassa toimivaltainen. Kantaja on nostanut kanteen myös Helsingin käräjäoikeudessa 8.5.2009 asian ollessa vielä Saksassa vireillä. Suomessa kanne on pantu vireille merimieslain 67 §:n 1 momentissa (423/1978) säädetyssä kolmen vuoden määräajassa.

19. Yhtiöt ovat väittäneet, että kantaja on menettänyt kanneoikeutensa sen vuoksi, että kannetta ei ollut pantu Suomessa vireille Saksan laissa säädetyssä kuuden viikon määräajassa.

20. Kantajan mukaan kysymys on oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetusta oikeudenkäyntiväitteestä, joka yhtiöiden olisi tullut esittää käyttäessään asiassa ensimmäistä kertaa puhevaltaa. KschG 4 ja 24 §:ää sovelletaan sitä paitsi prosessuaalisina säännöksinä ainoastaan Saksassa. Joka tapauksessa merimieslaki antaa kantajalle tältä osin Saksan lakia paremman suojan. Siinäkin tapauksessa, että KschG:tä sovellettaisiin, kanneoikeuden vanhentuminen on katkennut, koska Saksan ylin tuomioistuin on antanut toimivaltaa koskevan ratkaisunsa vasta sen jälkeen, kun kanne oli nostettu Helsingin käräjäoikeudessa.

21. Käräjäoikeus on välituomiossaan 26.3.2013 katsonut, että kanneajan osalta on sovellettava Suomen lakia, mutta kuitenkin vain, jos kanneaikaa ei ole pysyvästi menetetty Saksassa, kun kanne on pantu Suomessa vireille.

22. Yleinen kansainvälisen prosessioikeuden periaate on, että oikeudenkäynnissä sovelletaan lähtökohtaisesti kyseisen valtion oikeudenkäyntimenettelyä koskevia säännöksiä. Myös Rooman yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan h alakohdassa on nimenomaisesti määrätty, että yleissopimusta ei sovelleta menettelyä koskeviin kysymyksiin. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan perusteella työsopimukseen sovellettavan jäsenvaltion lain soveltaminen rajoittuu siten ainoastaan tuon valtion aineellisoikeudellisiin säännöksiin.

23. Ratkaisussaan BAG 24.6.2004 (2 AZR 461/03) Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on todennut, että irtisanomissuojalain KschG 4 §:n mukainen määräaika kanteen nostamiselle on prosessuaalinen, mutta että tämän prosessuaalisen määräajan laiminlyönnin aineellisoikeudellinen vaikutus on, ettei laiminlyönnin vuoksi voida enää tutkia irtisanomisen laillisuutta. Jos siis irtisanomisen perusteissa on ollut puutteita, ne menettävät merkityksensä (kohta 28).

24. Saksan lain lyhyt kanneaika on yhteydessä irtisanomissuojan sisältöön. Jos tuomioistuin katsoo, että irtisanominen ei ole ollut laillinen, irtisanominen on tehoton ja työntekijällä on oikeus jatkaa työsuhdettaan entisin ehdoin. Irtisanomista koskeva riita on siten sen laatuinen, että se on saatettava vireille ja käsiteltävä nopeasti. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin onkin ratkaisussaan BAG 24.11.1994 (2 AZR 179/94) todennut KschG 4 ja 7 §:n tähtäävän siihen, että irtisanomisista johtuva epävarmuus kestää mahdollisimman lyhyen aikaa (kohta 20).

25. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on siis korostanut myös KschG 4 ja 24 §:n kannemääräaikojen aineellisoikeudellista merkitystä ja tavoitetta pitää epävarmuustila lyhytaikaisena. Määräaikaa koskevien säännösten tarkoituksena onkin selvästi luoda tasapainoa työntekijän vahvalle työsuhdeturvalle. KschG 4 ja 24 §:n kannemääräajat näyttäisivät muodostavan keskeisen ja erottamattoman osan Saksan irtisanomissuojalainsäädäntöä, eikä niitä ole perusteltua käsitellä pelkästään Saksan tuomioistuimissa sovellettavina prosessuaalisina säännöksiä, vaan oleellisena osana Saksan pakottavaa irtisanomissuojalainsäädäntöä. Tähän nähden hovioikeus ei hyväksy myöskään sitä, että Suomen merimieslain 67 §:n kanneaikasäännöstä voitaisiin soveltaa sillä perusteella, että se antaa työntekijälle pidemmälle menevän suojan kuin muuten sovellettava Saksan laki.

26. Asiassa on vielä kysymys siitä, mikä merkitys on annettava sille, että kanne on ensiksi nostettu Saksassa KschG 4 ja 24 §:ssä säädetyssä määräajassa, mutta toimivaltaisessa tuomioistuimessa eli Helsingin käräjäoikeudessa vasta tämän määräajan päätyttyä.

27. Asiassa on tuotu esiin Rostockin muutoksenhakutuomioistuimen (Oberlandsgericht Rostock) ratkaisu 3.5.2001 (1 U 145/99), jossa todetaan, että jos kanne nostetaan vailla toimivaltaa olevassa tuomioistuimessa, määräaika keskeytyy vain, jos kanne voidaan siirtää toimivaltaiseen tuomioistuimeen (kohta 81). Tämä ratkaisu käsittelee kuitenkin vain asian siirtämistä toiseen Saksan tuomioistuimeen eikä sen perusteella ole mahdollista tehdä yleistä päätelmää asiasta.

28. Neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (jäljempänä Bryssel I -asetus) 27 artiklan 1 kohdassa on määrätty, että jos eri jäsenvaltioiden tuomioistuimissa nostetaan samojen asianosaisten välillä samaa asiaa koskevia kanteita, muiden tuomioistuinten kuin sen, jossa kanne on ensin nostettu, on omasta aloitteestaan keskeytettävä asian käsittely, kunnes on ratkaistu, että tuomioistuin, jossa kanne on ensin nostettu, on toimivaltainen. Bryssel I -asetus ei mahdollista asian siirtämistä jäsenvaltioiden tuomioistuinten välillä, mutta kantajalla olisi ollut periaatteessa mahdollisuus tuolloin voimassa olleen Bryssel I -asetuksen nojalla nostaa kanne samanaikaisesti sekä Saksassa että Suomessa Saksan laissa säädetyssä määräajassa. Tätä hän ei ole kuitenkaan tehnyt.

29. Tilanne on kaikkiaan varsin erityislaatuinen eikä kysymykseen liene saatavissa Saksan laista tai oikeuskäytännöstä yksiselitteistä vastausta. Hovioikeus kuitenkin katsoo, ettei kantaja ole menettänyt kanneoikeuttaan. Kanne on nostettu määräajassa Saksan lain mukaan kansallisesti toimivaltaisessa tuomioistuimessa, ja vastaajayhtiöt ovat siten tulleet heti tietoisiksi kantajan vaatimuksista. Kanne on nostettu myös Suomessa ennen kuin kysymys saksalaisen tuomioistuimen kansainvälisestä toimivallasta on lopullisesti ratkaistu Saksassa. Asian käsittelyn kannalta ei ole ollut merkitystä sillä, että Suomessa kanne on nostettu vasta Saksan irtisanomissuojalaissa säädetyn määräajan jälkeen, koska käsittelyä ei olisi voitu aloittaa ennen toimivaltaperusteen ratkaisemista Saksassa. Kun otetaan lisäksi huomioon irtisanomissuojasääntelyn taustalla oleva työntekijän suojan tarve, kanneoikeuden menettämistä olisi nimenomaan näissä oloissa pidettävä kohtuuttomana.

Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltaminen asiassa

30. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava, tuleeko siinä soveltaa Saksan siviililain BGB 613 a §:n liikkeenluovutusta koskevia säännöksiä sekä onko kysymyksessä pykälässä tarkoitettu liikkeenluovutus ja onko työsopimuksen irtisanominen pykälän 4 momentin perusteella tehoton.

31. Saksan siviililain BGB 613 a §:ssä säädetään, että jos yritys tai yrityksen osa siirtyy oikeustoimen seurauksena toiselle omistajalle, siirtyvät vaihdoksen ajankohtana voimassa olevien työsuhteiden oikeudet ja velvollisuudet tälle. Jos tähänastinen työnantaja tai uusi omistaja irtisanoo työntekijän työsuhteen yrityksen tai yrityksen osan omistajanvaihdoksen johdosta, irtisanominen on tehoton. Saksalaisen oikeuskäytännön mukaan työntekijän vedotessa tähän tehottomuuteen hänen on näytettävä, että hänet on irtisanottu liikkeenluovutuksen vuoksi (BAG 26.5.2011).

32. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä selvyyden vuoksi, että Euroopan unionin neuvoston 12.3.2001 antaman direktiivin 2001/23/EY työntekijöiden turvaamisesta yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (jäljempänä liikkeenluovutusdirektiivi) 1 artiklan 3 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta merialuksiin. ¹ Saksan direktiivin täytäntöönpanevassa laissa – niin kuin ei monen muunkaan Euroopan unionin jäsenvaltion laissa ­– merialuksia ei ole kuitenkaan jätetty lain soveltamisalan ulkopuolelle (ks. Euroopan yhteisöjen komission tiedonanto sosiaalisen sääntelykehyksen uudelleenarvioimisesta uusien ja parempien merenkulkualan työpaikkojen luomiseksi EU:ssa, KOM (2007) 592 lopullinen).

33. Yhtiöt ovat ensinnäkin väittäneet, että nyt kysymyksessä oleva oikeustoimi ei ylipäätänsä voi kuulua Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamisalaan, koska liikkeenluovuttaja, luovutuksensaaja tai luovutuksen kohteena ollut alus eivät ole kuuluneet Saksan lainsäädännön piiriin. Riidatonta on, että Superfast- ja Baltic SF -yhtiöillä ja kaupan kohteena olleilla merialuksilla ei ole kansalaisuuteen tai rekisteröintiin perustuvaa liittymää Saksaan.

34. Yhtiöt ovat vedonneet Hampurin työtuomioistuimen ratkaisuihin 3.11.1994 – S 14 Ca 178/94 ja 18.5.1995 – S 14 Ca 8/94. Niiden mukaan BGB 613 a §:n soveltamiseksi ei ole riittävää, että työsuhteeseen sovelletaan Saksan lainsäädäntöä, vaan luovuttajan lisäksi myös luovutuksensaajan täytyy kuulua Saksan lainsäädännön piiriin. Hovioikeuden käsityksen mukaan tämä kanta perustuu ilmeisesti samoille näkökohdille kuin merimieslain (1978) liikkeenluovutusta koskevan 6 §:n soveltamisalan rajaukset. Lainkohdan esitöissä pidettiin näet merenkulun luonteen vuoksi selvänä, "ettei Suomen lainsäädäntöön voida sisällyttää säännöstä, jonka perusteella työsuhteesta johtuvat oikeudet ja velvollisuudet siirtyisivät ulkomaalaiselle luovutuksensaajalle" (HE 169/1977 s. 9).

35. Kantaja on puolestaan katsonut, että Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamisen kannalta on riittävää, että työsuhteeseen sovelletaan Saksan lakia. Tältä osin hän on vedonnut erityisesti Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ratkaisuun BAG 26.5.2011. Tapauksessa oli kysymys saksalaisesta konsernista, jonka yksi yhtiö oli sijainnut Sveitsissä ja jolle liiketoiminnan tuotantovälineet ja irtisanotut työntekijät oli siirretty.

36. Ratkaisussaan tuomioistuin viittaa ensinnäkin omaan oikeuskäytäntöönsä, jonka mukaan Saksan siviililain BGB 613 a §:ää tulee periaatteessa soveltaa myös liikkeenluovutukseen ulkomaille (kohta 46). Tämän jälkeen tuomioistuin toteaa, että "kanta, jonka mukaan BGB 613 a §:ää ei sovellettaisi ulkomaille tapahtuviin liikkeenluovutuksiin, koska Saksan lain voimassaolo päättyisi sen rajalla, ei vakuuta (kohta 47)". Tässä yhteydessä tuomioistuin viittaa muun muassa mainittuun, yhtiöiden vetoamaan Hampurin työtuomioistuimen ratkaisuun vuodelta 1979 (S 15 Ca 410/78), josta se haluaa selvästikin poiketa.

37. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin lausuu myös, että rajat ylittävässä yksityisoikeudellisessa toiminnassa kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset syrjäyttävät julkisoikeudessa noudatettavan periaatteen, jonka mukaan valtion alue on ratkaiseva sovellettavan lain kannalta. Tuomioistuin toteaa tässä yhteydessä, että muussa tapauksessa jo työntekijän tilapäiseen ulkomaankomennukseen tulisi kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen vastaisesti soveltaa kyseisen valtion lakia. Tästä syystä tuomioistuimen mielestä Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltaminen ei voi rajoittua Saksan liittotasavallan alueeseen (kohta 47).

38. Tuomioistuin toteaa myös, että liikkeenluovutuksessa ei luovuteta vain aineellisia tavaroita vaan aineellisten ja aineettomien tuotantovälineiden kokonaisuus. Siksi lähtökohdaksi ei voida ottaa Saksan kansainvälistä yksityisoikeutta koskevan lain (Saksan siviililain voimaanpanolaki, EGBGB) 43 §:ää, jonka mukaan esineoikeuksiin sovelletaan sitä lakia, jossa esine on, sillä työsopimuksiin sovellettava laki määritellään erikseen. Tässä yhteydessä tuomioistuin korostaa, että "normin soveltuvuutta ei saa sekoittaa mahdollisuuteen käyttää sitä ulkomailla" (47). Erikseen työtuomioistuin huomauttaa vielä, että liikkeenluovutus ulkomaille usein johtaa siihen, että työsopimuksiin sovellettava laki tulee sen johdosta muuttumaan (48 ja 49).

39. Kyseinen Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ratkaisu ei koskenut merialuksen luovutusta. Niin kuin vastaajayhtiöt ovat huomauttaneet, sveitsiläistä luovutuksensaajaa ei myöskään ollut haastettu vastaajaksi, joten asiassa ei ratkaistu sitä, jatkuiko työsuhde ulkomaalaisen luovutuksensaajan palveluksessa.

40. Ratkaisun perusteluista on kuitenkin riittävällä vahvuudella pääteltävissä, että Saksan oikeuskäytännön mukaan pelkästään se seikka, että luovutuksensaaja on ulkomaalainen, ei estä Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamista. On huomattava, että itse liiketoiminnassa ei ollut tapahtunut muutoksia, sillä aluskaupan jälkeenkin alus oli liikennöinyt pääasiassa samalla reitillä niin, että toinen pääteasema oli pysynyt Saksassa.

41. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella näyttäisikin ratkaisevalta se, että työsuhteella on niin läheiset liittymät Saksaan, että Saksan lakia voidaan soveltaa työsuhteeseen. Hovioikeuden 14.9.2015 antaman, työsuhteeseen sovellettavaa lakia koskevan ratkaisun perustana oli nimenomaan se seikka, että työsuhteella oli ratkaisussa mainitut, vahvat liittymät Saksaan. Kun ratkaisevana pidetään työsuhteen liittymiä Saksaan ja sitä kautta Saksan lain soveltamista, ei myöskään luovuttajan kansalaisuudelle tai muille luovuttajaa koskeville kriteereille voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamista – toisin kuin vastaajayhtiöiden viittaamissa 1990-luvulla annetuissa Hampurin työtuomioistuimen ratkaisuissa. On huomattava, että sen lisäksi, että alukset liikennöivät Saksasta, myös kantajan ja muiden merimiesten työsuhteita hallinnoitiin Saksasta käsin ainakin konsernitasolla. Liikkeenluovutuksessa luovuttajalla on siten ollut läheinen yhteys Saksaan konserniin kuuluneiden yhtiöiden rekisteröintipaikasta riippumatta.

42. Asiassa on vedottu myös siihen, että aluksen lippuvaltio ei ollut Saksa. Hovioikeus toteaa, että vielä vuonna 2006 voimassa ollutta Saksan merimieslakia (Seemannsgesetz 1957) sovellettiin lain 1 §:n soveltamisalasäännöksen mukaan kauppa-aluksiin, jotka kulkevat Saksan lipun alla ². Lippuvaltion perusteella kantajan palvelussuhde jäi siten Saksan kansallisen merimieslain ulkopuolelle. Saksan merimieslaissa oli säännöksiä muun ohella työoloista ja työajasta sekä merimiesten palvelussuhteen päättymisestä, mutta ei liikkeenluovutuksesta. Saksan siviililain BGB 613 a §:n säännöksen soveltamisala on puolestaan täysin yleinen. Näyttääkin siltä, että jos työsuhteella on kansainvälisiä liittymiä, Saksan siviililain BGB 613 a §:n sovellettavuus määräytyy kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen perusteella. Edellä on jo korostettu, muun muassa hovioikeuden 14.9.2015 antamaan ratkaisuun viitaten, että kantajan työsuhteella on ollut vahvoja liittymiä Saksaan. Sen perusteella on johdonmukaista, että myös Saksan siviililain BGB 613 a §:n liikkeenluovutusta koskevat säännökset tulevat sovellettaviksi työsuhteeseen, vaikka tämä jää kansallisen merimieslain soveltamisalan ulkopuolelle lippuvaltiosta johtuvista syistä.

43. Johtopäätös on siten se, että aluksesta, luovuttajasta tai luovutuksensaajasta johtuvia esteitä Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamiselle ei ole.

Kysymys liikkeen luovutuksesta

44. Asiassa on seuraavaksi arvioitava sitä, onko aluskaupassa ollut kysymys Saksan siviililain BGB 613 a §:ssä tarkoitetusta liikkeenluovutuksesta. Vastaajayhtiöt ovat väittäneet, että näin ei ollut, koska luovutuksen kohteena oli pelkästään aluksen runko (bare boat) ja joka tapauksessa liiketoiminnan identiteetti oli muuttunut jo senkin vuoksi, että alus oli rekisteröity toiseen valtioon, Viroon.

45. Liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan b alakohdan mukaan direktiivissä tarkoitettuna luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta. Luovutuksen tulee koskea taloudellista kokonaisuutta, joka on järjestetty vakiintuneella tavalla ja jonka toiminta ei rajoitu tietyn työn suorittamiseen (asia C-48/94 Rygaard, kohta 20). Kokonaisuuden käsitteellä tarkoitetaan sellaista henkilöiden ja muiden tuotannontekijöiden muodostamaa organisoitua kokonaisuutta, jonka avulla voidaan harjoittaa omaan tavoitteeseensa tähtäävää taloudellista toimintaa (asia C-13/95 Süzen, kohta 13 ja asia C-340/01 Abler ym., kohta 30).

46. Liikkeenluovutuksessa luovutettavan liikkeen tulee pysyä luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Sen arviointi, säilyttääkö yksikkö luovutuksessa identiteettinsä, edellyttää kussakin yksittäistapauksessa tehtävää kokonaisarviota, jossa otetaan huomioon kaikki sille ominaiset seikat (asia C-24/85 Spijkers). Aiemman ja uuden työnantajan harjoittaman toiminnan samankaltaisuus ei sinänsä merkitse, että kyseessä olisi liikkeen luovutus (em. asia C-13/95 Süzen, kohta 15). Yksikön identiteetin määräytymisperusteita ovat muun muassa henkilökunta, johto, työn organisointi, toimintatavat ja käytössä olevat tuotantolaitokset. Seikkoja, jotka vaikuttavat sen arviointiin, säilyttääkö yksikkö luovutuksessa identiteettinsä, ovat etenkin se, minkä tyyppisestä yrityksestä tai liiketoiminnasta on kyse, onko aineellista omaisuutta luovutettu, aineettoman omaisuuden arvo luovutushetkellä, onko olennainen osa henkilökunnasta otettu uuden yrityksen palvelukseen, onko asiakaskunta siirtynyt, uuden liiketoiminnan samankaltaisuus vanhaan verrattuna ja toiminnan mahdollisen keskeytyksen kesto (asia C-29/91 Redmond Stichting, kohta 24). Lisäksi sellaiset seikat, kuten organisaatio, toiminta, rahoitus, hallinto ja sovellettavat oikeussäännöt voivat olla tietylle taloudelliselle kokonaisuudelle ominaisia siten, että niiden muuttuminen yksikön luovutuksen yhteydessä merkitsee sen identiteetin muuttumista (asia C-175/99 Mayeur, kohta 53).

47. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on ratkaisussaan BAG 18.3.1997 katsonut, että käytössä olevan merialuksen myyntiä on aina käsiteltävä Saksan siviililain BGB 613 a §:n 1 momentin 1 lauseen mukaisena liiketoiminnan osan luovutuksena eikä vain käyttövälineen myyntinä eikä tämä riipu siitä, siirtyvätkö aluksen mukana myös siihen liittyvät rahti-, edustus- tai toimitussopimukset (kohdat 1 ja 31). Saksan oikeuskäytännön perusteella ei siten voida vastaajayhtiön väittämin tavoin katsoa, että kysymyksessä on ollut vain aluskauppa. Merkitystä tässä yhteydessä ei voida antaa myöskään sille, miten luovutuskirja on otsikoitu ja mitä terminologiaa luovutuksesta käytetään.

48. Tuomioistuin on ratkaisussaan BAG 26.5.2011 katsonut, että liiketoiminnan siirtäminen toiseen maahan ei johda identiteetin menettämiseen. Ratkaisussa BAG 2.3.2006 on puolestaan katsottu, että liiketoiminta ei menetä identiteettiään sen vuoksi, että aluksen miehistö ei ole siirtynyt.

49. Arvioitaessa sitä, onko kysymys liiketaloudellisesta kokonaisuudesta, merkitystä on erityisesti sillä kantajan esiin tuomalla seikalla, että Superfast Maritime Co:lla ei ole ollut muuta omaisuutta kuin kyseinen merialus, joka liikennöi Itämerellä ja jolla yhtiön henkilökunta työskenteli. Esitetystä selvityksestä on myös pääteltävissä, että aluskaupan myötä kaikki keskeiset tuotantovälineet olivat miehistöä lukuun ottamatta siirtyneet ostajalle. Näiden seikkojen perusteella voidaan katsoa, että luovutettu alus on liiketaloudellinen yksikkö.

50. Liiketoiminnan identiteetin säilymistä arvioitaessa merkitystä on erityisesti sillä, että alus on välittömästi jatkanut liikennöintiään samojen päätesatamien (Hanko - Rostock) välillä. Kun aluksen liiketoiminta on lisäksi kohdistunut samaan asiakaskuntaan kuin aiemmin ja aluksen toiminnot ja palvelut ovat jatkuneet samanlaisina, on syytä katsoa, että liiketoiminnan identiteetti on säilynyt.

51. Edellä selostetut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että aluksen luovutuksessa on kysymys liikkeenluovutuksesta. Johtopäätös on, että kantaja on irtisanottu liikkeenluovutuksen vuoksi ja että irtisanominen on siten Saksan siviililain BGB 613 a §:n nojalla tehoton. Tehottomuuden vuoksi kantajan työsuhde irtisanomisesta huolimatta jatkuu.

Työntekijän velvollisuus ilmoittautua työhön

52. Liikkeenluovutuksensaajan velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta edellyttää Saksan lain mukaan sitä, että työntekijä tarjoaa työnantajalle työpanostaan menemällä tämän toimipaikalle. Vasta työnantajan kieltäytyminen vastaanottamasta työntekijän tarjoamaa työpanosta voi johtaa siihen, että työnantajalla on velvollisuus maksaa työntekijälle korvaus työnantajan viivästymisen vuoksi saamatta jääneistä palkoista.

53. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on ratkaisuissaan BAG 24.11.1994 (2 AZR 179/94) ja BAG 19.1.1999 (9 AZR 679/97) katsonut, että nostamalla kanteen työntekijä on täyttänyt velvollisuutensa tarjota työpanoksensa työnantajalle. Superfast ja Baltic SF -yhtiöt ovat tulleet tietoisiksi siitä, ettei kantaja ole hyväksynyt irtisanomistaan ja että hän vaatii tulla uudelleen palkatuksi, kun hän on välittömästi irtisanomisensa jälkeen nostanut kanteen Saksassa yhtiöitä vastaan. Kantaja ei siten ole laiminlyönyt velvollisuuttaan ilmoittautua työhön.

Kantajan valitus

Irtisanomisen tehokkuuden vahvistaminen

54. Kantajalla on oikeudellinen tarve saada tuomiolla vahvistetuksi, että häntä ei ole pätevästi irtisanottu. Asianosaiset eivät toisaalta ole puolin eivätkä toisin väittäneet, että kantajalle olisi annettu muut kuin 8.5.2006 ja 4.7.2006 tehdyt irtisanomisilmoitukset. Oikeudenkäynnin kohteena ei ole siten ollut se, onko kantaja vastaajayhtiöiden toimin muutoin irtisanottu. Tästä ei siten tarvitse lausua.

Merimieslakiin perustuva korvausvelvollisuus

55. Kantaja on valituksessaan vaatinut Suomen lain nojalla vahvistettavaksi, että Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan hänelle korvauksena työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä erikseen vahvistettavan määrän viivästyskorkoineen. Valituksen mukaan yhtiöt "ovat rikkoneet työsopimuksesta johtuvia velvollisuuksiaan irtisanomalla kantajan perusteetta ja vastoin työsopimusta ja siihen liikkeenluovutusta koskevan suojan osalta sovellettavan Saksan lain säännöksiä". Valituksen mukaan kantajalle on perusteettoman irtisanomisen vuoksi aiheutunut vahinko, joka vastaa määrältään saamatta jääneen palkan ja kantajan toteutuneiden palkkatulojen erotusta.

56. Valituksen mukaan Suomen laki antaa kantajalle Saksan lain pakottavaa lainsäädäntöä paremman suojan siltä osin kuin kysymys on Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n korvausvelvollisuudesta liikkeenluovuttajina. Saksan laki ei mahdollista korvausvaatimuksen esittämistä liikkeenluovuttajaa kohtaan, minkä vuoksi korvausvelvollisuuteen tulee soveltaa merimieslain 64 §:n säännöksiä.

57. Mainitut vastaajayhtiöt ovat kiistäneet korvausvelvollisuuden. Superfast Ferries S.A. ei ollut työnantaja. Superfast Maritime Co oli antanut irtisanomisilmoituksen vasta luovutuksen jälkeen. Saksan lain mukaan yhtiöillä ei ole voinut olla vastuuta irtisanomisesta eikä Suomen lakia voida soveltaa asiassa. Koska kantajan työsuhde ei ollut Saksan lain nojalla päättynyt, kantajan korvausvaatimus työsuhteen päättämisen vuoksi oli sitä paitsi perusteeton.

58. Kantajan keskeinen vaatimus Baltic SF:ää vastaan tässä asiassa on, että hänen työsopimuksensa irtisanominen on Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella liikkeenluovutuksen vuoksi tehoton ja että hänen työsuhteensa on liikkeenluovutuksesta huolimatta jatkunut alusta alkaen keskeytyksettä. Kantaja on puolestaan kanteessaan Superfast Ferries S.A.:ta ja Superfast Maritime Co:ta vastaan vaatinut Suomen merimieslain 64 §:n perusteella yhtiöiltä korvausta siitä vahingosta, jonka yhtiöt ovat aiheuttaneet irtisanomalla Saksan siviililain BGB 613 a §:n vastaisesti kantajan työsopimuksen. Vaatimus tarkoittaa siis sitä, että merimieslain 64 §:ssä tarkoitetun työnantajan laiminlyönnin oikeudenvastaisuutta arvioidaan Saksan aineellisen työlainsäädännön perusteella, vaikka itse korvausvaatimus perustuu Suomen lakiin.

59. Tämän vaatimuksen osalta kysymys on ensinnäkin siitä, voiko kantaja vedota samassa asiassa yhtä vastaajayhtiötä vastaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa pakottavana lakina sovellettavaan Saksan irtisanomislainsäädäntöön ja kahden muun vastaajan osalta saman perusteettoman irtisanomisen johdosta lakiviittauksen perusteella muuten sovellettavan Suomen lain vahingonkorvaussäännöksiin.

60. Oikeuskirjallisuudessa tätä Rooman yleissopimuksen 6 artiklan liittyvää kumulatiivista suojaa ja sen laajuutta on käsitelty runsaasti ja siitä on esitetty erilaisia näkemyksiä, joita on perusteltu muun muassa sillä, mikä on yleissopimus tarkoitus (ks. esim. Consumer Contracts, Employment Contracts and The Rome Convention, C. G. J. Morse, International and Comparative Law Quartely Vol. 41 January 1992, s. 16; Rome Regulations – Commentary Second Edition, Wolters Kluwer 2015, s. 224-226 sekä Sopimussuhteita koskeva lainvalinta, Ulla Liukkunen, Talentum 2012, s. 169).

61. Hovioikeus katsoo, että Rooman yleissopimuksen 6 artikla ei estä soveltamasta Suomen merimieslain korvaussäännöksiä. Itse irtisanomisen oikeudenvastaisuus tulee arvioitavaksi vain yhden valtion eli Saksan aineellisen lain perusteella. Irtisanomisen oikeusseuraamuksien osalta tulisi Saksan lain ohella sovellettavaksi Suomen laki, mutta tällöinkin niin, että kuhunkin vastaajatahoon sovellettaisiin vain joko Saksan tai Suomen lakia. Varsin yleinen lähtökohta myös on, että vahingonkärsinyt – etenkin kun on kysymys erityisen suojan tarpeessa olevasta tahosta, kuten työntekijästä – voi vedota useampaan korvausperusteeseen ja pyrkiä siten hankkimaan itselleen mahdollisimman laajan korvaussuojan. Asiaa ei ole syytä arvioida toisin, vaikka samassa asiakokonaisuudessa tulisi sovellettaviksi eri valtioiden korvausjärjestelmiä.

62. Merimieslain 64 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö tästä laista tai työsopimuksesta hänelle johtuvien velvollisuuksien täyttämisen, on velvollinen korvaamaan työntekijälle siten aiheuttamansa vahingon.

63. Kanteen mukaan vastaajayhtiöt ovat rikkoneet työsopimuksesta johtuvat velvollisuutensa irtisanomalla Saksan lain vastaisesti kantajan työsuhteen. Työoikeudessa katsotaan vakiintuneesti, että työnantajan työsuhteesta johtuvien velvollisuuksien perusteena voivat olla etenkin työsopimuksen ehdot, työehtosopimusmääräykset sekä työsopimuslain tai sitä vastaavan merimieslain ohella myös muun työoikeudellisen lain säännökset. Hovioikeus katsoo, että myös Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan pakottavana lakina sovellettava toisen valtion työoikeudellinen laki voi sisältää sellaisia työnantajavelvoitteita, joiden laiminlyönti sinänsä saattaa johtaa merimieslain 64 §:n 1 momentin nojalla korvausvastuuseen.

64. Hovioikeus on edellä päätynyt katsomaan, että kantajan irtisanominen on ollut liikkeenluovutuksen vuoksi Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella tehoton ja että kantajan työsuhde on sen vuoksi jatkunut – irtisanomisesta riippumatta – alusta alkaen. Tästä johtuu, että Saksan lain mukaisesti luovutuksensaaja on vastuussa näin jatkuneen työsuhteen aikana aiheutuneesta ansionmenetyksestä. Kantajalla on siten oikeus vaatia luovutuksensaajalta korvausta ansionmenetyksestä ja tämä kysymys ratkaistaan asian jatkokäsittelyssä.

65. Suomen työsopimuslainsäädännön mukaan työnantajalle syntyy korvausvelvollisuus työsopimuksen perusteettoman irtisanomisen vuoksi sillä perusteella, että työsuhde ei enää jatku. Työntekijälle aiheutuu vahinkoa siitä, kun hän ei työsuhteen päätyttyä saa sitä palkkaa, minkä hän saisi työsuhteen jatkuessa.

66. Hovioikeus katsoo, että yhtiöiden menettelyllä kantajalle ei ole voinut aiheutua merimieslain 64 §:n nojalla korvattavaa vahinkoa, kun kantajan työsuhteen todetaan tässä tapauksessa jatkuneen ja kun luovutuksensaaja on Saksan lain mukaisesti vastuussa kantajalle aiheutuneesta ansionmenetyksestä. Kantaja on vaatinut samaa suoritusta kaikilta tämän asian vastaajilta. Riski luovutuksensaajan maksukyvystä ei ole sellainen vahinko, josta Superfast Maritime Co ja Superfast Ferries S.A. voisivat olla merimieslain 64 §:n nojalla vastuussa. Kantajan vaatimus on siksi tältä osin hylättävä.

67. Hovioikeus ei pidä tämän vuoksi tarpeellisena tutkia enää sitä, onko myös Superfast Ferries S.A. ollut tosiasiassa työnantajan asemassa.

Lopputulos

68. Kantajan valitus irtisanomisen tehottomuuden vahvistamisesta on hyväksyttävä, mutta korvausvelvollisuuden vahvistamisesta Superfast-yhtiöitä vastaan hylättävä. Kanteen käsittelyä jatketaan Baltic SF:n osalta.

Oikeudenkäyntikulut

---------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hovioikeus vahvistaa, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006.

--------------------------------------

Asian ovat ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

___________________________

1 Direktiivin 1 artiklan 3 kohtaa on muutettu 6.10.2015 annetulla direktiivillä (EU) 2015/1794 niin, että direktiiviä sovelletaan merialuksen luovutukseen, joka on yrityksen tai liikkeen luovutuksen osa taikka 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun yritys- tai liiketoiminnan osa, edellyttäen, että luovutuksensaaja sijaitsee tai luovutettu yritys tai liike taikka yritys- tai liiketoiminnan osa sijaitsee edelleen alueella, jolla perussopimusta sovelletaan. Direktiiviä ei sovelleta, jos luovutuksen kohteena on ainoastaan yksi tai useampi merialus. Jäsenvaltioiden on saatettava voimaan direktiivin edellyttämät lainmuutokset vasta lokakuussa 2017.

2 Tämän lain korvasi sittemmin soveltamisalaltaan vastaavansisältöinen vuoden 2013 merimiestyölaki (Seearbeitergesetz).

Kysymys merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiakokonaisuuteen liittyvä lainvalintaa koskeva Helsingin HO:n päätös 14.9.2015 ( I vaihe) sekä Saksan lain mukaista irtisanomisen tehokkuutta koskeva tuomio 12.2.2016 (II vaihe).

Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio nro 14/19867

Annettu 15.5.2014

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaaja

Baltic SF VII Ltd., Nicosia, Kypros

Asia: Merimiehen työsuhteen päättäminen

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomion eräistä kantajan vaatimuksista.

Käräjäoikeus on 26.3.2013 välituomiossaan päättänyt, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd.dle. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen. Käräjäoikeus on 15.5.2013 päätöksellään hylännyt vastaajan väitteen siitä, että kantajan olisi tullut asetetussa määräajassa esittää selvityksensä ansioistaan suomen kielellä.

Käräjäoikeus on 21.8.2013 hylännyt vastaajan editiovaatimuksen.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VII aluksella, joka purjehti Hangon ja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alus myytiin 21.3.2006 AS Tallink Gruppille, joka otti aluksen käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti sille kyproslaisen alusyhtiön Baltic SF VII Ltd.:n. Alus oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantajan jo aikaisemmin ratkaistut vaatimukset on selostettu aikaisemmissa päätöksissä ja välituomiossa.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa heinäkuusta 2006 lukien. Tässä tuomiossa ratkaistaan kysymys kantajan saamatta jääneen palkan määrästä.

Kantaja on vaatinut ansionmenetystä vuodelta 2006 2.405,69 euroa, vuodelta 2007 6.697,26 euroa, vuodelta 2008 11.864,61 euroa, vuodelta 2009 16.430,25 euroa ja vuodelta 2010 16.486,71 euroa, kaikki määrät viivästyskorkoineen ja oikeudenkäyntikulut korkoineen.

VASTAUS

Kanne voidaan ratkaista vasta, kun työnantajan viivästys on lakannut. Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttava todelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä.

Kantaja oli kertomansa mukaan joutunut irtisanoutumaan työstään vapaa-ajan tapaturman vuoksi syksyllä 2006 ja syy-yhteys irtisanomiseen oli katkennut, eikä vastaajalla ole korvausvelvollisuutta tämän jälkeen. Myöskään oikeutta palkkaan ei voida vahvistaa tämän jälkeen.

Mahdollinen ansionmenetys tulee laskea siihen saakka, kunnes viivästyminen lakkaa, eikä vuosittain.

TODISTELU

Kantaja

Henkilötodistelu

1. Kantaja puhelimitse kuultuna todistelutarkoituksessa

2. LN

Kirjalliset todisteet

1. Selvitys kantajan tuloista irtisanomisen jälkeisenä aikana

2. Landesarbeitsgericht Dusseldorf n ratkaisu 6.5.2010

3. Arbeitsgericht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

Vastaaja

Henkilötodistelu

1. GH

Kirjalliset todisteet

1. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 24.8.1999

2. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 22.11.2005

3. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 16.5.2012

4. Arbeitsgaricht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO

Tuomiolauselma

Kantajan vaatimus ansionmenetyksestä on hylätty.

Vastaajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa kantajalle ja kantajan vahvistusvaatimus on hylätty.

-------------------------------------------

Perustelut

Kantaja säilyttää työsuhteensa ja saa pääsäännön mukaan palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu. Kantajalla on pääsäännön mukaan työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin ellei jokin erityinen seikka sitä estä.

Kanteen oikea-aikaisuus

Vastaaja on pitänyt kannetta ennenaikaisena, koska työllistämisen viivästyminen ei ole päättynyt.

Käräjäoikeus toteaa, että kanne voidaan nostaa, kun saatava on erääntynyt ja sen maksaminen on viivästynyt. Kanne ei ole ennenaikainen.

Näyttötaakasta

Suomen lain mukaan oikeudella on vapaa todisteiden harkintavalta, mikä pitää sisällään myös harkintavallan näytön riittävyydestä kussakin tapauksessa. Saksan oikeuden osalta asiassa esitetyssä Dusseldorfm osavaltion työoikeuden ratkaisussa 6.5.2010 oikeus on todennut vakiintuneessa oikeuskäytännössä Saksan lain edellyttävän, että oikeuden on oltava vakuuttunut esitettävien tosiasiallisten todisteiden oikeellisuudesta. Oikeuden vakuuttuneisuus ei edellytä ehdottoman pitävää varmuutta eikä "varmuutta lähestyvää todennäköisyyttä", vaan käytännön elämässä tavanomaista varmuusastetta, joka tuntuu hälventävän jäljelle jääneet epäilykset.

Tässä asiassa kantaja on esittänyt selvitystä Itävallan verottajalta saaduista internettulosteista ("Lohnzettel"). Kantajaa on kuultu puhelimitse hänen äidinkielellään saksaksi. Oikeuden puheenjohtaja on kuulemisen aluksi saksan kielellä muistuttanut kantajaa totuudessa pysymisen velvollisuudesta. Kantaja on vahvistanut ilmoittamiensa tulosteiden sisältävän kaikki tulot kyseisiltä ajoilta. Kuulemisen edetessä kantaja on kertonut, ettei Itävallassa voi tehdä veroilmoitusta ja todisteissa ilmenevät sairauspäivärahatulot perustuvat tuon verottajan palvelun laskuriin. Myöskään aluksella saadut tulot eivät ilmene selvityksestä, koska kantajan arvelujen mukaan verotus siltä osin tapahtui Kreikassa.

Työntekijän loukkaantuminen viivästyksen aikana

Berliinin työoikeuden 5.5.2004 antaman ratkaisun (kohta 70) mukaan työnantajan on jatkettava hyvityksen maksamista sellaisena, kuin työntekijä olisi sen työtä jatkaessaan ansainnut. Todistaja GH on kertonut, että Saksan lain mukaan työnantaja on velvollinen maksamaan työntekijälle palkkaa hänen sairauslomansa alussa kuuden viikon ajan. Vapaa-ajan tapaturman vuoksi työkyvyttömälle työntekijälle työnantaja ei todistajan mukaan kuitenkaan ole velvollinen maksamaan palkkaa, koska työntekijä ei pysty tarjoamaan työpanostaan, eikä työnantaja siten myöskään viivästy työntarjoamisessa.

Kantaja on työskennellyt aluksella tarjoilijana ("Steward"). Irtisanomisen 8.7.2006 jälkeen hän on aluksi työskennellyt Berliinissä ja muuttanut heti kohta Itävaltaan työskennelläkseen ravintolassa. Syksyllä 2006 hän oli lasketellessaan murtanut ranteensa, eikä hän enää kivun vuoksi ollut voinut jatkaa työtään ravintola-alalla. Kantaja oli kouluttautunut uuteen ammattiin sähkömieheksi.

Kantaja on esitetyn selvityksen perusteella saanut jo 13.7.2006 lukien hätäapua Itävallasta ("Notstandshilfe") ja vakuutuskorvausta 1.8.2008 - 31.10.2008 sekä hätäapua sen jälkeen. Lasketteluonnettomuus on näin ollen tapahtunut heti kohta irtisanomisen jälkeen. Kun kantaja ei ole voinut jatkaa työtään siinä ammatissa, jossa hän aluksella työskenteli, vastaajan korvausvelvollisuuden syy-yhteys on katkennut, koska kantaja ei mahdollisesti alukselle palattuaan pystyisi tekemään entistä työtään.

Kantajan vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta on hylätty. Vastaajaa ei myöskään voida velvoittaa tulevaisuudessa ottamaan kantajaa palvelukseensa tai maksamaan viivästyksen vuoksi korvausta ansionmenetyksestä.

Oikeudenkäyntikulut

------------------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 ja 8a-8b §

Saksan siviililain (BGB) 613a ja 615 §

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 20.12.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajina ja vastapuolina

A

Baltic SF VII Limited

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään tuomiollaan 12.2.2016 vahvistanut, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006. Hovioikeus on samoin käräjäoikeuden tuomion hyväksyen vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain (BGB) 613 a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Limitedille sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

Hovioikeus on 18.5.2016 oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n nojalla korjannut tuomiolauselmassa olleen kirjoitusvirheen (II vaihe).

Hovioikeus on 1., 2., 4., 8., 9. ja 24.3. sekä 14.4.2016 toimittanut tässä asian III vaiheessa pääkäsittelyn.

Valitukset

A on vaatinut,

- että Baltic SF VII Limited (yhtiö) velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena ansionmenetyksestä vuoden 2006 osalta 2.405,69 euroa, vuoden 2007 osalta 6.697,26 euroa, vuoden 2008 osalta 11.864,61 euroa, vuoden 2009 osalta 16.430,25 euroa ja vuoden 2010 osalta 16.486,71 euroa, kaikki määrät (yhteensä 53.884,52 euroa) korkoineen kutakin vuotta seuraavan kalenterivuoden alusta lukien,

ja toissijaisesti, että hänelle suoritetaan edellä mainitut määrät vähennettynä niillä ansioilla, joita hän on muualta saanut vuosina 2011 ja 2012 sekä tammi–syyskuussa 2013, jolloin korvattava ansionmenetys kokonaisuudessaan on 45.720,82 euroa,

- että hovioikeus vahvistaa yhtiön olevan velvollinen korvaamaan hänelle työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta irtisanomisesta aiheutuneen vahingon viivästyskorkoineen myös 1.10.2013 lukien,

- yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.

Korvauksen määrä

A oli irtisanomisen jälkeen joutunut lasketteluonnettomuuteen, jossa hän oli murtanut ranteensa. Tämän jälkeen hän oli kouluttautunut sähkömieheksi. A olisi pystynyt työskentelemään myös tarjoilijana lasketteluonnettomuuden jälkeen ja näin hän oli myös ajoittain tehnytkin. Lasketteluonnettomuus oli tapahtunut siinä työpaikassa, jonne A oli siirtynyt irtisanomisen jälkeen. Hän ei olisi mitä ilmeisimmin lainkaan joutunut onnettomuuteen, jos häntä ei olisi irtisanottu laittomasti alukselta ja hän olisi voinut jatkaa työskentelyä aluksella tarjoilijana. A olisi voinut jatkaa aluksella tarjoilijana ja jos hän olisi ollut estynyt toimimaan tarjoilijana, hänet olisi tullut sijoittaa aluksella muihin tehtäviin.

A oli onnettomuuden jälkeen kouluttautunut sähkömieheksi ja ansainnut kohtuullisesti. Ansionmenetys oli seurausta laittomasta irtisanomisesta. Syy-yhteys ei ollut katkennut ja yhtiö oli velvollinen korvaamaan A:n kärsimän ansionmenetyksen. Yhtiö oli myös velvollinen palkkaamaan A:n uudestaan työsuhteeseen.

Baltic SF VII Limited on lausumillaan perusteilla vaatinut,

- että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön asianosais- ja oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen, tai

- että yhtiön oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ainakin alennetaan, ja

- että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Vastaukset

Baltic SF VII Limited on vaatinut, että A:n valitus hylätään.

Yhtiö ei ollut vastuussa A:n ansionmenetyksestä. A oli työskennellyt yhtiössä tarjoilijana ja hän oli löytänyt tarjoilijan töitä myös irtisanomisen jälkeen. Hän oli kuitenkin joutunut lopettamaan tarjoilijan työt hänelle vapaa-aikana heinäkuussa 2006 tapahtuneen tapaturman vuoksi. Lasketteluonnettomuudessa A:n ranne oli murtunut. Mikäli A olisi tapaturman aikaan työskennellyt vielä yhtiössä, hän olisi joutunut jäämään pois töistä myös silloin tapaturman vuoksi ja kouluttautumaan uuteen ammattiin. Koska onnettomuus oli sattunut vapaa-ajalla, oli se riippumaton A:n työpaikasta.

Joka tapauksessa A:lla ei ollut ollut oikeutta vaatia korvausta vuosittain laskettujen ansionmenetysten perusteella. Väitetyn aiheutuneen vahingon määrä tuli määrittää kokonaisuutena siltä ajanjaksolta, jolta korvausta vaadittiin. Tällöinkin korvausvaatimuksen esittäminen oli mahdollista vasta, kun yhtiön viivästys oli päättynyt. A:lla oli näin ollen oikeus vaatia korvausta enintään 45.720,82 euroa toissijaisen vaatimuksensa mukaisesti.

A on vaatinut, että yhtiön valitus hylätään.

Kanne ei ollut ilmeisen perusteeton. Perusteita oikeudenkäyntikulujen sovittelulle ei ollut.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Pääkäsittelyssä on kuultu puhelimitse todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina LN:aa ja GH:ta.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on kantajan valituksen perusteella kysymys siitä, ovatko kantajan lasketteluonnettomuudessa saamat vammat aiheuttaneet sellaisen työkyvyttömyyden, että syy-yhteys ansionmenetykseen on katkennut. Asiassa on yhtiön vastauksen perusteella kysymys siitä, onko kanne joka tapauksessa ennenaikainen, kun korvausta ansionmenetyksestä on vaadittu ennen vastaanottamisen viivästymistä, ja tulisiko mahdollisesta korvauksesta vähentää se määrä, jonka A oli ansainnut enemmän kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa. Asiassa on kysymys myös oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

2. Asiassa on sovellettava Saksan lakia. Oikeudenkäyntiaineistoon sisältyy saksalaisten tuomioistuinten kysymyksenasetteluun liittyviä ratkaisuja suomenkielisine käännöksineen. Hovioikeus on perehtynyt lisäksi tarpeellisilta osin Saksan lakiin ja saksalaiseen oikeuskirjallisuuteen.

3. Asiassa on kuultu saksalaisia asianajajia LN:aa ja GH:ta. Todistajat ovat kertoneet hovioikeudessa käsityksiään Saksan oikeuden sisällöstä III vaiheessa ratkaistaviin kysymyksiin. Yleisesti ottaen todistajien kertomuksista ei ole tullut esiin mitään sellaista erityistä, joka ei kävisi ilmi hovioikeuden tiedossa olevasta Saksan laista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Hovioikeus on ottanut huomioon myös sen, että mainitut todistajat eivät ole ulkopuolisia asiantuntijoita, koska molemmat ovat jollakin tavalla olleet mukana asian oikeudellisissa selvittelyvaiheissa.

Taustaa

4. Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

5. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:ssä on vastaavasti irtisanomistapauksia silmällä pitäen säädetty, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun vuoksi jatkuu, työntekijän on vähennettävä työnantajalta saamatta jääneestä tulosta 1) se määrä, jonka hän on ansainnut muualla, 2) se määrä, jonka hän olisi voinut hankkia, jollei hän olisi vilpillisesti laiminlyönyt vastaanottaa kohtuullista muuta työtä sekä 3) se lainkohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen suoritus, joka hänelle on työttömyyden vuoksi jo maksettu. Irtisanomissuojalain (KschG) säännös syrjäyttää erityissäännöksenä Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen säännöksen. Tähän asiaan vaikuttavaa eroa näillä kahdella lainkohdalla ei ole.

6. Käräjäoikeus on hylännyt ansionmenetystä koskevat vaatimukset. Käräjäoikeus on todennut, että syksyllä 2006 kantaja oli lasketellessaan murtanut ranteensa, eikä hän kivun vuoksi ollut voinut jatkaa työtään ravintola-alalla. Kantaja, joka oli työskennellyt laivassa tarjoilijana, oli kouluttautunut uuteen ammattiin sähkömieheksi. Kun kantaja ei ole voinut jatkaa työtään siinä ammatissa, jossa hän aluksella työskenteli, vastaajan korvausvelvollisuuden syy-yhteys oli käräjäoikeuden mukaan katkennut, koska kantaja ei mahdollisesti alukselle palattuaan pystyisi tekemään entistä työtään.

7. Kantajan mukaan hän olisi voinut jatkaa tarjoilijana lasketteluonnettomuuden jälkeen. Yhtiöllä olisi ollut joka tapauksessa velvollisuus sijoittaa hänet muihin tehtäviin. Sitä paitsi ilman irtisanomista hän ei olisi edes joutunut tähän onnettomuuteen.

8. Yhtiö on katsonut, että pääasiassa käräjäoikeuden tuomiossa lausutuin perustein syy-yhteyttä irtisanomisen ja ansionmenetyksen välillä ei ole.

Kanteen ennenaikaisuus

9. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko kantajan maksuvaatimus ennenaikainen. Vastaajayhtiö on väittänyt, että suoritustuomiota ei voida antaa, koska vastaanottamisen viivästyminen ei ole päättynyt.¹ Vastaajayhtiön mukaan näet vasta vastaanottamisen viivästymisen päättyminen mahdollistaa ansionmenetyksen ja työntekijän palvelujen muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan. Kantaja puolestaan katsoo, että estettä korvausvaatimuksen ratkaisemiselle ei ole.

10. Kanteen mahdollinen ennenaikaisuus liittyy olennaisesti Saksan aineelliseen irtisanomissuojajärjestelmään ja siten työntekijän oikeutta vaatia kanteella hyvitystä irtisanomisen vuoksi on syytä tarkastella ainakin lähtökohtaisesti Saksan lainsäädännön perusteella. Näin on siitäkin huolimatta, että joitakin yksittäisiä prosessioikeudellisia kysymyksiä esimerkiksi osaratkaisun oikeusvoimasta saatetaan arvioida Suomessa toisella tavalla.

11. Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että Saksan siviililaista (BGB) tai irtisanomissuojalaista (KschG) ei ilmene, että ansionmenetyksen korvaamista koskeva kanne voitaisiin ratkaista vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännöstäkään tällaista estettä ei ole pääteltävissä. Saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on erikseen todettu, että työntekijä voi esittää maksuvaatimuksen myös vireillä olevan irtisanomiskanteen yhteydessä.² Maksuvaatimuksen esittäminen jo ennen viivästyksen päättymistä saattaa olla tarpeen esimerkiksi jo palkkasaatavan vanhentumisen estämiseksi.

12. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännössä, johon yhtiö on viitannut, korostetaan sinänsä, että muun ansion täydellinen laskeminen kokonaisuudessaan edellyttää säännönmukaisesti työsuorituksen vastaanottamisen viivästyksen päättymistä. Tämä tuomioistuimen toistama kanta koskee kuitenkin vain mahdollisuutta tehdä kokonaislaskelma ansionmenetyksestä ja muualta saaduista ansioista. Jos kantaja vaatii palkkasaatavaansa ennen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä, tässä oikeudenkäynnissä ratkaistaan lopullisesti palkkasaatavan määrä kyseiseltä ajanjaksolta. Muualta saadut ansiot voidaan kokonaisuudessaan ottaa huomioon kuitenkin vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä tehtävässä tilityksessä (29.7.1993 2 AZR, kohta 31). Tässä yhteydessä kokonaislaskelma on tuomioistuimen käyttämän terminologian mukaan siten vasta "väliaikainen".

13. Hovioikeus katsoo, että kanteen ennenaikaisuuskysymyksen kannalta ei sinänsä ole merkitystä sillä, että tässä tapauksessa työnantajan vastaanottoviivästys on kestänyt tavanomaiseen saksalaiseen oikeuskäytäntöön nähden huomattavan pitkän ajan.

14. Estettä maksuvaatimuksen tutkimiselle ja hyväksymiselle ei voida katsoa olevan myöskään Suomen lain mukaan.

15. Vastaajayhtiön väitettä kanteen ennenaikaisuudesta ei siten voida hyväksyä.

Ansionmenetyksen ja tapaturman välinen syy-yhteys

16. Kantajaa on kuultu hovioikeudessa puhelimitse. Hän on kertonut, että irtisanomisen jälkeen hän oli työskennellyt ravintola-alalla Berliinissä kolmen kuukauden ajan kesällä 2006, minkä jälkeen hän oli ollut ravintola-alan kausityössä Itävallassa.

17. Kantaja oli joutunut vapaa-ajallaan onnettomuuteen 13.1.2007, kun hän oli kaatunut lumilautaillessaan ja hänen oikea kätensä oli murtunut. Hän oli palannut onnettomuuden jälkeen 13.2.2007 samoihin työtehtäviin ravintola-alalle kuin missä hän oli ollut ennen onnettomuutta. Työsuhde oli päättynyt 5.4.2007 talvikauden päätyttyä. Työsuhde oli ollut määräaikainen. Tämän jälkeen kantaja oli ollut muutaman kerran kuukaudessa, pääsääntöisesti kesäaikaan auttamassa kotiseudullaan paikallisessa ravintolassa aina vuoteen 2015 asti, mutta hän ei ollut saanut tästä palkkaa.

18. Kantajan mukaan lasketteluonnettomuus ei olisi estänyt häntä jatkamasta työskentelyä yhtiön palveluksessa. Onnettomuuden jälkeen kantaja oli jatkanut työskentelyä ravintola-alalla. Hän oli ollut onnettomuuden vuoksi leikkauksessa 11.4.2008. Leikkaus oli ennalta estävä toimenpide. Vaarana näet oli, että ilman sitä käsi olisi voinut vaivata myöhemmin ja että ilman leikkausta hän ei olisi pystynyt kantamaan painavia esineitä, mikä olisi voinut haitata sähkömiehen töitä. Hänelle oli suositeltu uudelleen kouluttautumista oman tulevaisuuden kannalta. Onnettomuuden jälkeen kantaja ei ollut hakenut pysyvää työsuhdetta ravintola-alalta, koska hänelle oli suositeltu uudelleen kouluttautumista. Kantaja ei osannut sanoa, olisiko hän mahdollisesti uudelleen kouluttautunut myös siinä tilanteessa, että hänen työsuhteensa olisi jatkunut yhtiön palveluksessa. Onnettomuuden jälkeen kantaja oli pystynyt tekemään sekä sähköalan että ravintola-alan töitä. Hän oli ollut työkyvyttömänä leikkauksen jälkeen kaksi kuukautta.

19. Muuta näyttöä kantajan loukkaantumisesta ja sen vaikutuksesta hänen työkykyynsä ei ole kuin hänen oma kertomuksensa. Hovioikeudella ei ole syytä epäillä kertomuksen uskottavuutta.

20. Kantajan kertomuksesta ilmenee, että hän on ollut poissa töistä onnettomuuden jälkeen yhden kuukauden ajan, mutta jatkanut sen jälkeen tarjoilijan töitä samassa työpaikassa. Leikkauksen jälkeen hän oli ollut sairauslomalla kahden kuukauden ajan ja kouluttautunut muihin tehtäviin. Kantaja on oman kertomansa mukaan kyennyt tarjoilijan töihin jo ennen leikkausta. Leikkauksella on mahdollistettu kantajan edellytykset työskennellä sähkömiehenä.

21. Saksan oikeuden mukaan yleinen periaate on, että työnantaja ei viivästy palvelujen vastaanottamisessa, jos työntekijällä ei ole suoritustahtoa (Leistungswille) tai hän on työkyvytön (arbeitsunfähig). Saksan siviililain (BGB) 616 §:n (Väliaikainen este, Vorübergehende Verhinderung) mukaan palvelujen suorittamiseen velvoitettu ei menetä oikeuttaan vastikkeeseen pelkästään sen vuoksi, että hän on aikana, jota ei voida olosuhteet huomioon ottaen pitää merkittävänä, kykenemätön suorittamaan palveluksiaan hänen henkilöstään johtuvasta syystä, jota ei voida kuitenkaan lukea hänen viakseen. Sairaustapauksiin sovelletaan mainitun lainkohdan asemesta erityislakina juhlapäiviltä ja sairausajalta maksettavasta työpalkasta annettua lakia (Gesetz über die Zahlung an Feiertagen und Krankenheitsfall, Entgeltfohrzahlungsgesetz). Sen 3 §:stä ilmenee, että työntekijällä on oikeus kuuden viikon sairauslomaan, jos työkyvyttömyys johtuu syystä, jota ei voida lukea hänen viakseen.

22. Asiassa ei ole väitettykään, että kantajan loukkaantuminen laskettelumäessä olisi johtunut hänen viakseen luettavasta syystä.

23. Tässä tapauksessa työkyvyttömyys on kahtena eri ajanjaksona kestänyt yhteensä kolmen kuukauden ajan. Mainitun lain 3 §:n 1 kohdan perusteella tätä aikaa on tässä tapauksessa arvioitava yhtenä kokonaisuutena. Tämän perusteella kantajalla ei olisi ollut oikeutta saada palkkaa yhtiöltä kuuden viikon työkyvyttömyyden ylittävältä ajalta.

24. Kantaja on kuitenkin vedonnut 10.6.2005 tehtyyn työehtosopimukseen, jonka työnantajaosapuolena on ollut Superfast Ferries S.A. Tämän työehtosopimuksen kohdan 6.12. mukaan työntekijällä on oikeus palkkaan 120 päivältä, jos hän on estynyt tekemään työtä sairauden tai vamman vuoksi. Tämä työehtosopimuksen määräys antaa kantajalle laajemman suojan kuin Saksan laki. Yhtiö ei ole edes väittänyt saati näyttänyt, että tämä määräys ei sitä liikkeenluovutuksen jälkeen sitoisi.

25. Kantajalla olisi ollut näin ollen työsuhteen jatkuessa oikeus palkkaan yhteensä koko kolmen kuukauden työkyvyttömyyden ajalta. Hovioikeus katsoo siten, että vastaanoton viivästyminen on jatkunut myös sinä aikana, kun A on ollut edellä todetuin tavoin työkyvytön yhteensä kolmen kuukauden ajan, ensin lasketteluonnettomuudesta ja sen jälkeen leikkauksesta toipuakseen.

26. Käräjäoikeus on katsonut, että kantajan syy-yhteys ansionmenetykseen on lopullisesti katkennut, koska kantaja ei mahdollisesti alukselle palattuaan kykenisi tekemään entistä työtään. Tämän vuoksi käräjäoikeus on paitsi hylännyt kantajan ansionmenetystä koskevan vaatimuksen myös päättänyt, että yhtiötä ei vastaisuudessakaan voida velvoittaa ottamaan kantajaa palvelukseensa tai maksamaan vastaanottamisen viivästymisen vuoksi korvausta ansionmenetyksestä.

27. Näyttöä siitä, että kantaja ei olisi kyennyt jatkamaan aluksella tarjoilijan työssä, ei kuitenkaan ole. Kantajan kertomuksen mukaan leikkaus on varmistanut sen, että hän kykeni tekemään sähkömiehen töitä, kuten kantamaan raskaita johtokeloja. Huolena hänellä ei ollut niinkään suoriutuminen tarjoilijan työstä, jossa kantamukset olivat kevyempiä.

28. Hovioikeus tähdentää tässä yhteydessä lisäksi, että tässä oikeudenkäynnin III vaiheessa ratkaistaan kysymys siitä mahdollisesta vastikkeesta, joka kantajalle on irtisanomisen vuoksi maksettava vastaanottamisen viivästymisen ajalta, mutta ei sitä, onko yhtiö vastaisuudessa velvollinen ottamaan kantajan palvelukseensa. Tässä III vaiheessa ei voida myöskään käräjäoikeuden tavoin päättää siitä, että yhtiö ei voi olla kanteessa tarkoitetun ajanjakson jälkeiseltä ajalta korvausvelvollinen ansionmenetyksestä. Käräjäoikeuden mainitulle lausumalle ei siten voida antaa merkitystä.

Muualta saadun ansion huomioon ottaminen

29. Erimielisyys koskee sitä, miten kantajan muualta saama ansio otetaan ajallisesti huomioon ansionmenetystä korvattaessa. Kantajan mukaan vähennys on tehtävä ajanjaksoittain eli aina vain siltä ajanjaksolta, jona ansio on saatu (pro rata temporis). Kantaja on tässä asiassa vaatinut muualta saadun ansion vähentämistä aina sen kalenterivuoden ansionmenetyksestä, jona ansiota muualta on kertynyt. Jos tiettynä kalenterivuonna muualta saatu ansio ylittää sen määrän, jonka kantaja olisi saanut vastaajayhtiön palveluksessa, ei tätä ylimenevää määrää vähennetä muiden vuosien ansionmenetyksestä.

30. Vastaajayhtiön mukaan muualta saatu ansio on vähennettävä kokonaisuudessaan koko vastaanottamisen viivästymisen ajalta (kokonaislaskentaperiaate, Prinzip der Gesamtberechnung).

31. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on toistuvasti katsonut, että muualta saatu ansio tulee ottaa huomioon kokonaislaskentaperiaatteen mukaisesti (27.9.1993; 24.8.1999, 9 AZR 804/98; 22.11.2005, 1 AZR 407/04; 16.5.2012, 5 AZR 251/11). Tuomioistuin on vuoden 1993 ratkaisussaan lausunut, että sen kanta voidaan johtaa jo Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen sanamuodosta, joka on tältä osin selvä. Tuomioistuin on tähdentänyt, että tässä lainkohdassa eikä muissakaan rinnasteisissa Saksan siviililain (BGB) huomioon ottamista koskevissa säännöksissä puhuta yksittäisten ajanjaksojen mukaan tehtävästä tarkastelusta. Tuomioistuin on tässä yhteydessä viitannut Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n sanamuotoon, joka on "yhtä selkeä": huomioon otetaan palkka, jonka työnantaja on velkaa erottamisen jälkeiseltä ajalta ("das Arbeitsengelt, das ihm der Arbetsgeber nach der Entlassung schuldet"). Tuomioistuimen mukaan säännös voi tarkoittaa vain sitä, että korvauksen laskenta ja huomioon ottaminen koskevat kulloinkin kokonaisajanjaksoa (kohta 30).

32. Vuoden 2005 ratkaisussaan Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) aikaisempaa kantaansa lieventäen totesi, että Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen sanamuodosta ei saa ehdottomia perusteita yhden jos toisenkaan laskentamenetelmän puolesta. Tuomioistuimen mukaan kokonaislaskenta kuitenkin vastasi säännöksen henkeä ja tarkoitusta. Työntekijän tulee saada vastaanottoviivästyksen perusteella sovittu korvaus, ei vähempää mutta ei myöskään enempää. Tuomioistuin on samoin toistuvasti tähdentänyt sitä, että työntekijä ei saa saada voittoa työnantajan kustannuksella. Tämä olisi mahdollista, jos yksittäisinä ajanjaksoina työntekijällä olisi keskimääräisen tason ylittävä korkea "väliansio" ja toisina ajanjaksoina ei lainkaan muuta ansiota. Kokonaislaskennalla vältetään myös manipulointimahdollisuudet työnantajan vahingoksi, mitä voisi syntyä toisen työnantajan kanssa tehtävillä välipuheilla. Tuomioistuin on perustellut kantaansa myös sillä, että vastaanottoviivästyksen vielä jatkuessa kokonaislaskennalla voidaan paremmin ratkaista erilaiset verotukseen tai sosiaalivakuutukseen liittyvät yhteensovittamisongelmat (kohta 22–25).

33. Tässä oikeudenkäynnissä on esitetty eräitä yksittäisiä alempien oikeusasteiden ratkaisuja (Arbeitsgericht Berlin 5.5.2004 ja Landesarbeitsgericht Düsseldorf 6.5.2010), joissa on arvosteltu Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) ratkaisukäytäntöä ja päädytty siihen, että muualta saatu ansio tulee ottaa huomioon yksittäisten ajanjaksojen mukaan laskettuna. Nämä tuomioistuimet ovat perustelleet kantaansa muun muassa vedoten kokonaislaskennasta aiheutuviin käytännön laskemis- ja yhteensovittamisongelmiin, työsuhteelle ominaiseen palkanmaksun kausittaisuuteen ja siihen, että sopimuksen vastaisesti toimiva työnantaja voi saada kohtuutonta hyötyä, jos työntekijällä on muualla mahdollisuus käyttää työvoimaansa taloudellisesti tuottavammin kuin vanhassa työsuhteessa.

34. Myös oikeuskirjallisuudessa on esitetty arvostelua Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) tulkintakäytäntöä kohtaan. Niinpä kantajan viittaamassa teoksessa Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht puolletaan muualta saadun ansion vähentämistä yksittäisten ajanjaksojen mukaan (s. 1599). Toisaalta samassa teoksessa yksiselitteisesti todetaan, että "oikeuskäytännön ja vallitsevan opin" mukaan vähennys on tehtävä kokonaislaskentaperiaatteen mukaan (s. 1599 ja 2231).

35. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on omissa ratkaisuissaan painokkaasti torjunut arvostelun lausumalla muun muassa, että sen vakiintuneesta tulkintakäytännöstä esitetty arvostelu ei ole "vakuuttavaa". Esitetystä arvostelusta huolimatta tuomioistuin on aina uudelleen vahvistanut kokonaislaskentaperiaatteen noudattamisen. Viimeinen tällainen hovioikeuden tiedossa oleva ratkaisu on annettu vuonna 2012, joka on siis tuoreempi kuin ne siitä poikkeavat hovioikeudelle esitetyt alempien oikeuksien ratkaisut.

36. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on työoikeudellisissa asioissa Saksan ylin tuomioistuin (Työtuomioistuinlaki, Arbeitsgerichtsgesetz 1, 2 ja 72 §). Tuomioistuimen kokonaislaskentaperiaatetta koskeva tulkintakäytäntö on pitkäaikainen, yksiselitteinen ja täysin vakiintunut, vaikka yksittäisiä poikkeavia alioikeuksien ratkaisuja on. Tämän tulkintakäytännön voidaan katsoa edustavan Saksan voimassa olevaa oikeutta, jonka mukaan asia on ratkaistava. Ei ole ilmennyt perustetta, jonka vuoksi tästä vakiintuneesta kannasta tulisi tässä oikeudenkäynnissä poiketa. Siten kantajan muualta saama ansio on otettava huomioon kokonaislaskentaperiaatteen mukaisesti.

37. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä selvyyden vuoksi, että kantaja olisi voinut kokonaislaskentaperiaatteen noudattamisesta huolimatta vaatia palkkasaatavalleen korkoa työsuhteeseen sovellettavan Suomen lain mukaan saatavan erääntymisestä eli yleensä palkanmaksukauden päättymisestä lukien (työsopimuslaki 2 luku 13 §). Vastaava periaate ilmenee myös Saksan siviililaista (BGB 614 §). Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on vielä erikseen todennut (BAG 24.8.1999, kohta 44, ks. myös BAG 16.5.2012, kohta 31), että kokonaislaskennassa jaksoittaiset korvausvaatimukset säilyttävät oikeudellisen itsenäisyytensä. Saatavan syntyminen ja erääntyminen määräytyvät sopimuksen mukaan määräävän ajanjakson mukaan (Saksan siviililain 614 §). Hovioikeus toteaa, että kantaja on tässä asiassa päättänyt vaatia korvausta ansionmenetyksestä kuukausittaisen palkanmaksukauden sijasta kalenterivuosittain, jolloin korkoa palkkasaatavalle vaaditaan kunkin kalenterivuoden päättymisestä lukien.

38. Kantajan toissijainen vaatimus ansionmenetyksestä vuodesta 2006 lokakuuhun 2013 on yhteensä 45.720,82 euroa korkoineen. Tämä vaatimus on esitetty sen varalta, että kokonaislaskentaperiaate hyväksytään. Kantaja on sinänsä selittänyt, että hänen ajalta 2006–2013 muualta saamat ansiot ylittävät sen ansionmenetyksen, joka hänelle on tältä ajalta kertynyt vastaanottamisen viivästymisen vuoksi.

39. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännön perusteella työntekijällä ei ole ilmoitusvelvollisuutta niistä ansioista, jotka hän on hankkinut muualta maksuvaatimuksessa tarkoitetun ajankohdan jälkeen. Tuomioistuin on lausunut myös, että siviiliprosessin disponointiperiaatteen perusteella osapuolet määräävät hakemuksillaan ja väitteillään kokonaislaskennan perusteena olevan ajanjakson (BAG 16.5.2012, kohta 29). Hovioikeuden käsityksen mukaan tämä näyttäisi tarkoittavan sitä, että kokonaislaskenta tehdään vastaanottamisen viivästymisen jatkuessa vain siltä ajanjaksolta, jolta työntekijä on esittänyt vaatimuksen saamatta jääneestä palkasta ja työntekijällä on vain tältä ajalta velvollisuus antaa tietoja muualta saamistaan ansioista.

40. Kantaja on tässä asiassa vaatinut ensisijaisesti korvausta ansionmenetyksestä vuosilta 2006–2010. Kantajan toissijainen vaatimus, joka on esitetty sen varalta, että kokonaislaskentaperiaate hyväksytään, koskee ansionmenetystä lokakuuhun 2013 asti. Kantajan toissijaista vaatimusta koskevasta erittelystä ilmenee, mitä hän on ansainnut muualta myös vuosina 2010–2013. Tuloselvityskin on annettu tältä ajalta. Kantaja on siten antanut tarpeelliset tiedot, jotta kokonaislaskelma voidaan tehdä ainakin mainittuun ajankohtaan asti. Asianosaisten vaatimuksien ja lausumien perusteella vastaanottamisen viivästyminen on jatkunut vielä tuonkin ajankohdan jälkeen. Hovioikeus huomauttaa vielä, että jos muualta saatuja ansioita vuoden 2010 jälkeiseltä ajalta ei nyt otettaisi huomioon, yhtiö voisi vedota niihin joka tapauksessa vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä, kun on mahdollista tehdä kokonaislaskelma koko ajalta. Hovioikeus katsoo, että muualta saadut ansiot on otettava kokonaislaskentaperiaatetta noudattaen huomioon lokakuuhun 2013 asti, vaikka kantaja on ensisijaisesti vaatinut korvausta vain vuosilta 2006–2010.

41. Kantaja on vuonna 2011 ansainnut 1.081,08 euroa, vuonna 2012 5.515 euroa ja vuonna 2013 lokakuuhun asti 1.567,62 euroa eli yhteensä 8.163,70 euroa enemmän kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa vastaavana aikana. Kokonaislaskentaperiaatteen hyväksyminen edellyttää, että tämä määrä on vähennettävä siitä ansionmenetyksestä, joka on kertynyt vuosina 2006–2010.

42. Kantaja on vaatinut ansionmenetyksen korvaamista kalenterivuosittain siten, että kultakin vuodelta saamatta jääneestä palkasta on vähennetty siltä vuodelta muualta saatu ansio. Viivästyskorkoa on vaadittu kultakin vuodelta näin syntyneestä ansionmenetyksestä. Kantaja ei ole edes toissijaisesti, erityisesti kokonaislaskentaperiaatteen hyväksymisen varalta, vaatinut viivästyskorkoa laskettavaksi erääntyneelle palkkasaatavalle niin, että muualta saatu ansio vähennettäisiin pääomasta ja viivästyskorosta vasta saatavaa suoritettaessa.

43. Hovioikeus pitää tässä tilanteessa perusteltuna, että vuosien 2011–2013 ylijäämä (8.163,70 euroa) vähennetään yhtä suurina osina vuosien 2006–2010 ansionmenetyksestä. Näin menetellään käytännön syistä myös vuoden 2006 osalta, vaikka ansionmenetys sinä vuonna kohdistuu lyhyempään aikaan. Näin ollen vuosilta 2006–2010 vähennettäväksi kultakin vuodelta tulee kokonaislaskentaperiaatteen vuoksi lisäksi 1.632,74 euroa. Korvattava ansionmenetys vuodelta 2006 on siten 772,95 euroa, vuodelta 2007 5.064,52 euroa, vuodelta 2008 10.231,87 euroa, vuodelta 2009 14.797,51 euroa sekä vuodelta 2010 14.853,97 euroa, kaikki korkoineen seuraavan kalenterivuoden alusta.

44. Yhtiö ei ole kirjallisessa vastauksessaan erikseen vaatinut sen maksettavaksi tulevan ansionmenetyksen kohtuullistamista niin kuin muissa samaan asiakokonaisuuteen kuuluvissa asioissa (S 14/2378–2415). Hovioikeus kuitenkin selvyyden vuoksi toteaa, että muiden asioiden tavoin tässäkään asiassa ei olisi ollut edellytyksiä kohtuullistamiseen.

Uuden työsuhteen merkitys

45. Saksan irtisanomissuojalain 12 §:ssä säädetään, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun johdosta jatkuu, mutta työntekijä on aloittanut välissä uuden työsuhteen, hän voi viikon kuluessa ratkaisun lainvoimaiseksi tulosta työnantajalle tekemällään ilmoituksella kieltäytyä jatkamasta aikaisempaa työsuhdetta. Työsuhde päättyy tämän ilmoituksen vastaanottamisella. Jos työntekijä käyttää tätä kieltäytymisoikeuttaan, hänellä on oikeus vaatia ansionmenetyksen korvaamista vain siihen asti, kun hän on aloittanut uuden työsuhteen. Lain 11 §:ää on vastaavasti sovellettava.

46. Erityisen irtisanomisoikeuden tarkoituksena on ratkaista normikollisio, joka johtuu siitä, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n perusteella työntekijän on otettava vastaan muuta työtä, mutta välttyäkseen sopimusrikkomukselta palattava vanhan työnantajan palvelukseen, jos tuomioistuin katsoo työsuhteen jatkuvan. Lainkohta koskee vain uutta työsuhdetta mutta ei sitä, että työntekijä on ryhtynyt harjoittamaan yritystoimintaa.

47. Hovioikeus on ottanut pääkäsittelyssä keskusteltavaksi sen, mikä merkitys Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:llä voi olla tässä asiassa.

48. Hovioikeus toteaa, että Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 12 §:n soveltaminen tulee ajankohtaiseksi vasta, kun selviää, käyttääkö kantaja erityistä irtisanomisoikeuttaan sen jälkeen, kun ratkaisu irtisanomisen tehottomuudesta on tullut lainvoimaiseksi. Jos kantaja tätä irtisanomisoikeuttaan käyttää, ja hänen työsuhteensa on alkanut jo ennen tässä kanteessa tarkoitettua ajankohtaa, yhtiö voi tällöin tämän tuomion estämättä vedota mainitun pykälän 3 virkkeen säännökseen siitä, miltä ajalta ansionmenetystä voidaan tässä tilanteessa vaatia.

Oikeudenkäyntikulut

---------------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Baltic SF VII Limited velvoitetaan suorittamaan A:lle korvauksena ansionmenetyksestä vuodelta 2006 772,95 euroa korkoineen 1.1.2007 lukien, vuodelta 2007 5.064,52 euroa korkoineen 1.1.2008 lukien, vuodelta 2008 10.231,87 euroa korkoineen 1.1.2009 lukien, vuodelta 2009 14.797,51 euroa korkoineen 1.1.2010 lukien sekä vuodelta 2010 14.853,97 euroa korkoineen 1.1.2011 lukien. Viivästyskorko on kaikkien määrien osalta korkolain 4 §:n 1 momentin mukainen.

-------------------------------------------

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija Päivi Risikko (30.9.2016 asti) ja Karri Tolttila (1.10.2016 lukien). Ratkaisu on yksimielinen.

_______________________________

1 Vastaajayhtiö on käyttänyt vastaanottamisen viivästymisen ohella ilmaisuja työn tarjoamisen viiveen päättyminen ja työnantajan maksuviivästys. Hovioikeuden näkemyksen mukaan näillä kaikilla ilmaisuilla on kuitenkin tarkoitettu samaa asiaa.

2 Eine Zahlungsklage des Arbeitnehmer ist auch während einer bereits anhängiger Kündigungsschutzklage möglich, Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, 16. painos, s. 1603 ja 2236.

Kysymys merimiehen työsuhteen päättämistä koskevasta asiasta, joka on käsitelty kolmessa eri vaiheessa Helsingin hovioikeudessa. Ks. myös asiakokonaisuuteen liittyvä lainvalintaa koskeva Helsingin HO:n päätös 14.9.2015 ( I vaihe) sekä Saksan lain mukaista irtisanomisen tehokkuutta koskeva tuomio 12.2.2016 (II vaihe).

Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden tuomio nro 14/19855

Annettu 15.5.2014

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaaja

Baltic SF VIII Ltd. Nicosia, Kypros

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomion eräistä kantajan vaatimuksista.

Käräjäoikeus on 26.3.2013 välituomiossaan päättänyt, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VIII Ltd.:lle. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen.

Käräjäoikeus on 15.5.2013 päätöksellään hylännyt vastaajan väitteen siitä, että kantajan olisi tullut asetetussa määräajassa esittää selvityksensä ansioistaan suomen kielellä.

Käräjäoikeus on 21.8.2013 hylännyt vastaajan editiovaatimuksen.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VIII aluksella, joka purjehti Hangonja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alus myytiin 21.3.2006 AS Tallink Gruppille, joka otti aluksen käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti sille kyproslaisen alusyhtiön Baltic SF VIII Ltd.:n. Alus oli kaupan j älkeen liputettu Viroon. Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantajan jo aikaisemmin ratkaistut vaatimukset on selostettu aikaisemmissa päätöksissä ja välituomiossa.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa heinäkuusta 2006 lukien. Tässä tuomiossa ratkaistaan kysymys kantajan saamatta jääneen palkan määrästä.

Kantaja on pääkäsittelyn aikana ilmoittanut, että hänellä on vuodelta 2006 ollut tuloja 8.657,74 euroa. Hänen palkkatulonsa aluksella olisi samana aikana ollut 14.195,54 euroa, joten ansionmenetys tuolta vuodelta on 5.537,80 euroa, jolle vaaditaan viivästyskorkoa 1.1.2007 lukien.

VASTAUS

Kanne voidaan ratkaista vasta, kun työnantajan viivästys on lakannut. Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttava todelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä. Kantajan ansiot ylittivät selvästi sen, mitä hän olisi ansainnut aluksella.

Mahdollinen ansionmenetys tulee laskea siihen saakka, kunnes viivästyminen lakkaa, eikä vuosittain.

TODISTELU

Kantaja

Henkilötodistelu

1. Kantaja puhelimitse kuultuna todistelutarkoituksessa

2. LN

Kirjalliset todisteet

1. Selvitys kantajan tuloista irtisanomisen jälkeisenä aikana

2. Landesarbeitsgericht Dusseldorfn ratkaisu 6.5.2010

3. Arbeitsgericht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

Vastaaja

Henkilötodistelu

1. GH

Kirjalliset todisteet

1. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 24.8.1999

2. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 22.11.2005

3. Saksan korkeimman työtuomioistuimen ratkaisu 16.5.2012

4. Arbeitsgaricht Berlin'n ratkaisu 5.5.2004

KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO

Tuomiolauselma

Vastaaja Baltic SF VIII Ltd. velvoitetaan maksamaan kantajalle A:lle ansionmenetystä vuodelta 2006 5.537,80 euroa ja sille viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti 1.1.2007 lukien.

Käräjäoikeus on aikaisemmin 26.3.2013 Saksan lakia soveltaen velvoittanut uuden alusyhtiön maksamaan kantajalle korvausta saamatta jääneestä palkasta. Käräjäoikeus toteaa selvennyksenä, että tämä kantajalle kuuluva oikeus jatkuu edelleen siihen saakka, kunnes vastaaja on palkannut kantajan työsuhteeseen samoin ehdoin kuin ennen hänen irtisanomistaan tai kunnes vastaaja on tarjonnut kantajalle hänen palkkaamistaan työsuhteeseen samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja kantaja on kieltäytynyt tarjouksesta tai kantaja saavuttaa irtisanotussa työsuhteessa laillisesti noudatettavan eläkeiän tai hänen oikeutensa palkkaukseen päättyy lain mukaan muutoin.

----------------------------------------

Perustelut

Kantaja säilyttää työsuhteensa ja saa palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu. Kantajalla on työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

Näyttötaakasta

Suomen lain mukaan oikeudella on vapaa todisteiden harkintavalta, mikä pitää sisällään myös harkintavallan näytön riittävyydestä kussakin tapauksessa. Saksan oikeuden osalta asiassa esitetyssä Dusseldorfin osavaltion työoikeuden ratkaisussa 6.5.2010 oikeus on todennut vakiintuneessa oikeuskäytännössä Saksan lain edellyttävän, että oikeuden on oltava vakuuttunut esitettävien tosiasiallisten todisteiden oikeellisuudesta. Oikeuden vakuuttuneisuus ei edellytä ehdottoman pitävää varmuutta eikä "varmuutta lähestyvää todennäköisyyttä", vaan käytännön elämässä tavanomaista varmuusastetta, joka tuntuu hälventävän jäljelle jääneet epäilykset.

Kantajaa on kuultu puhelimitse hänen äidinkielellään saksaksi. Oikeuden puheenjohtaja on kuulemisen aluksi saksan kielellä muistuttanut kantajaa totuudessa pysymisen velvollisuudesta.

Kantaja on kertonut olleensa työtön irtisanomisen jälkeen 1.10.2006 saakka, jolloin hän oli työllistynyt. Kantaja on esittänyt palkkakuitit loppuvuodelta 2006 ja selvityksen työttömyyskorvauksista sitä ennen. Muuta tuloa kyseiseltä vuodelta kantajalla ei ole. Vuodesta 2007 lähtien hänellä oli bruttomääräisesti aluksella saatua palkkaa suuremmat tulot.

Käräjäoikeus toteaa kantajan näyttäneen toteen väitteensä ansiotasostaan irtisanomisen jälkeen.

Kanteen oikea-aikaisuus

Vastaaja on pitänyt kannetta ennenaikaisena, koska työllistämisen viivästyminen ei ole päättynyt.

Käräjäoikeus toteaa, että kanne voidaan nostaa, kun saatava on erääntynyt ja sen maksaminen on viivästynyt. Kanne ei ole ennenaikainen.

Ansiotulon laskentatapa

Asianosaiset ovat eri mieltä, miten irtisanomisen jälkeinen työtulo muulta työnantajalta tai sosiaaliavustus otetaan huomioon vastaajan maksettavaksi mahdollisesti tuomittavan määrän vähennyksenä. Kantajan mukaan muualta saatu tulo on laskettava vuosittain ja vastaajan mukaan koko vaatimuksen ajalta. Kantaja on esittänyt Berliinin työoikeuden 5.5.2004 antaman ratkaisuin ja Dusseldorfin osavaltion työoikeuden 6.5.2010 antaman ratkaisun, joissa on todettu, että vastoin liittotasavallan työoikeuden oikeuskäytäntöä laskelmia on tarkasteltava jaksoittain (pro rata temporis).

Vastaaja on esittänyt Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ratkaisuja (BAG 22.11.2005 ja BAG 16.5.2012), joiden mukaan tarkastelussa otetaan huomioon koko viivästymisen aika. Tapauksissa viivästyminen on päättynyt ennen tuomioita. Oikeus on todennut, että muualta saatu ansio lasketaan mukaan (päättyneen) vastaanottamisviiveen koko aikaa koskevaan korvaukseen. Vaikka omaksuttua kantaa on kritisoitu oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, tuomioistuin on pitänyt kiinni kannastaan ja erityisesti perustellut sitä ensinnäkin lain sanamuodolla, joka ei anna tukea kummallekaan kannalle. Toiseksi kokonaislaskenta vastaa mukaan laskemista koskevan säännöksen henkeä ja tarkoitusta ja tämä takaa, että työntekijä ei vastaanotto viiveen perusteella pääsääntöisesti saa enempää eikä vähempää kuin mitä sovittu korvaus on. Työntekijän ei tule voida saada vastaanottamisen viivästymisen aikana muualta työpalkkaa ilman, että tämä tulisi täysimääräisesti työnantajan hyväksi. Myös kokonaislaskentaan liittyvät, vielä päättymättömän vastaanottamisviiveen kohdalla ilmenevät laskentavaikeudet kuten myös vero- ja sosiaalivakuutusoikeudelliset ongelmat ovat paremmin ratkaistavissa kuin ne, jotka syntyvät mukaan laskennassa jaksojen mukaan, mikäli tilitysjaksot eivät istu yhteen tai jos ilmenee erilaisia erikoismaksuja.

Vastaajan esittämässä ratkaisussa BAG 24.8.1999 on todettu muun ansion täydellisen laskemisen kokonaisuudessaan mukaan edellyttävän Saksan siviililain 615 §:n 2 lauseen mukaan säännönmukaisesti vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Vasta päättynyt vastaanottamisen viive mahdollistaa työntekijälle työnantajan suhteen kuuluvien palkkavaatimusten ja palvelusten muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan.

Käräjäoikeus toteaa esitettyjen oikeustapausten käsitelleen tapauksia, joissa viivästyminen on päättynyt tavalla tai toisella. Tässä tapauksessa viivästyminen on jatkunut useita vuosia, eikä vastaaja ole päättänyt sitä, vaikka käräjäoikeus on sen siihen välituomiossa velvoittanut. Tällaisessa tapauksessa työntekijällä on oikeus saada tuomio tähänastisen viivästymisen aiheuttamasta vahingosta, vaikka viivästymisen yhä jatkuessa myöhemmistä korvauksista joudutaan mahdollisesti nostamaan uusia kanteita. Työnantajalla on milloin tahansa mahdollisuus lopettaa viivästyminen.

Käräjäoikeus hyväksyy kantajan vaatimuksen, että viivästymistä on tarkasteltava vuosi kerrallaan. Tämä on selkeä vaatimus, koska verotus vahvistetaan lopullisesti vuosittain. Kantajalla on oikeus myös viivästyskorkoon ainakin vuosittain, minkä vuoksi korvaus on joka tapauksessa laskettava vuosittain. Viivästyskoron tuomitseminen vasta vaatimusten viimeisestä ajankohdasta lukien toisi vastaajalle kohtuutonta etua sen pitkittäessä oikeudenkäyntiä.

Kantajan tapa vaatia korvausta jaksottain on yhdenmukainen palkanmaksussa tavanmukaisena käytetyn perioodisuuden kanssa.

Oikeudenkäyntikulut

------------------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 21 luku 1 §

Saksan siviililain (BGB) 613a ja 615 §

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman. Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 20.12.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajat ja vastapuolet

Baltic SF VIII Limited

A

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VIII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

Hovioikeus on pääkäsittelyn pidettyään tuomiollaan 12.2.2016 vahvistanut, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast OKTO Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006. Hovioikeus on samoin käräjäoikeuden tuomion hyväksyen vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain (BGB) 613 a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VIII Limitedille sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

Hovioikeus on 18.5.2016 oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n nojalla korjannut tuomiolauselmassa olleen kirjoitusvirheen (II vaihe).

Hovioikeus on 1., 2., 4., 8., 9. ja 24.3. sekä 14.4.2016 toimittanut tässä asian III vaiheessa pääkäsittelyn.

Valitukset

Baltic SF VIII Limited on vaatinut,

- että kantajan vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta hylätään kokonaan tai ainakin siltä osin kuin yhtiö on velvoitettu maksamaan korvausta ajalta ennen 26.3.2013. Lisäksi yhtiö on vaatinut,

- että A velvoitetaan korvaamaan sen asianosais- ja oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen, tai

- että yhtiön oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ainakin alennetaan, ja

- että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Kanteen oikea-aikaisuus

Korvauksen määrää ei Saksan korkeimman työtuomioistuimen (Bundesarbeitsgericht, BAG) mukaan voitu laskea ennen kuin työnantajan maksuviivästys oli päättynyt ja näin ollen myöskään korvausta ei voitu ennen tätä määrätä maksettavaksi. Työnantaja voitiin tuomita maksamaan korvausta vasta kun oli lopullisesti tiedossa, oliko työntekijä kärsinyt vahinkoa maksuviivästyksen vuoksi.

Ansiotulon laskentatapa

Korvauksen määrä tuli tässä tilanteessa laskea kokonaisuutena yhtiön koko maksuviivästyksen ajalta (BAG 22.11.2005 1 AZR 407/04). Saksan lain mukaan maksuviivästys päättyi, kun työnantaja otti irtisanotun työntekijän takaisin palvelukseensa tai tarjosi irtisanotulle työntekijälle työtä, mutta työntekijä kieltäytyi työtarjouksesta tai työsuhde muutoin päättyi laillisesti. Jos työntekijä oli irtisanomisen jälkeen ansainnut kokonaisuutena enemmän kuin hän olisi ansainnut ilman irtisanomista, hänellä ei ollut rikastumiskiellon johdosta oikeutta saada työsuhteen irtisanoneelta työnantajalta korvausta menetetyistä palkkatuloista.

Korvauksen määrä

A oli vuosina 2006–2013 ansainnut kokonaisuudessaan enemmän kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa ollessaan. Rikastumiskiellon vuoksi hänellä ei ollut oikeutta saada korvausta yhtiöltä.

A:n tuloselvitys oli lisäksi esitetty ainoastaan saksan kielellä, joka ei ollut prosessikieli. Vahingon määrä oli jäänyt näyttämättä toteen.

Kohtuullistaminen

Aluskaupan aikana 21.3.2006 Baltic SF VIII Ltd:llä ei ollut ollut mitään oikeudellista tai muutakaan perustetta arvioida, että yhtiön ja Superfast OKTO Maritime Companyn välisessä aluskaupassa olisi ollut kysymys liikkeenluovutuksesta, joka voisi johtaa A:n ja muiden irtisanottujen merimiesten työllistämisvelvollisuuteen. Tästä johtuen oli kohtuutonta, että yhtiö olisi velvollinen maksamaan korvausta A:lle käräjäoikeuden välituomiota edeltävältä ajalta. Yhtiö saattoi olla korvausvelvollinen vasta välituomion 26.3.2013 antamisen jälkeiseltä ajalta.

A on vaatinut,

- että Baltic SF VIII Limitedin maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korotetaan, ja

- että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.

Vaadittu oikeudenkäyntikulujen määrä oli oikea ja kohtuullinen.

Vastaukset

A on vaatinut, että yhtiön valitus hylätään.

Kanteen oikea-aikaisuus

Kanne ei ollut ennenaikainen. Korvauskanne voitiin nostaa ja ratkaista, kun saatava oli erääntynyt ja sen maksaminen oli viivästynyt. Yhtiön maksuviivästys ei ollut päättynyt. Yhtiö ei voinut vedota omaan vilpilliseen menettelyynsä perusteena sille, että A:n korvausvaatimusta ei olisi voitu vielä ratkaista.

Ansiotulon laskentatapa

A:n kärsimän ansionmenetyksen määrä laskettiin vertaamalla niitä bruttotuloja, jotka hän oli ansainnut irtisanomisen jälkeen, niihin bruttotuloihin, jotka hän olisi saanut ilman irtisanomista. Saksan laki ei sisältänyt säännöksiä siitä, tuliko vertailu tehdä ajanjaksoittain vai koko työllistymisen viivästymisen ajalta. Saksalaisessa oikeuskäytännössä tuomioistuimet olivat suorittaneet vertailun ajanjaksoittain, kun siihen oli katsottu olleen syytä (Landesarbeitsgericht Düsseldorf 6.5.2010 – 13 Sa 70/10, Berliinin työoikeus 5.5.2004 (7 Ca 32770/03)). Tarkasteleminen vuositasolla oli perusteltua tässä tapauksessa, koska se johtaa kohtuulliseen lopputulokseen.

Korvauksen määrä

A oli ollut irtisanomisen jälkeen työttömänä 1.10.2006 asti, jonka jälkeen hän oli työllistynyt. Vuonna 2006 hänen ansiotulonsa olivat olleet pienemmät kuin jos hän olisi ollut yhtiön palveluksessa koko vuoden. A oli esittänyt vaatimuksia vain vuodelta 2006 ja koska ansionmenetys oli laskettava vuositasolla, oli hän oikeutettu korvaukseen vaaditun mukaisesti.

Baltic SF VIII Limited on lausumillaan perusteilla vaatinut, että A:n valitus hylätään.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin kirjallisiin todisteisiin. Pääkäsittelyssä on kuultu todistajina LN:aa ja GH:ta.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on velvoittanut yhtiön maksamaan kantajalle tämän vaatimuksen mukaisesti ansionmenetystä vuodelta 2006 5.537,80 euroa korkoineen. Lisäksi yhtiö on velvoitettu suorittamaan kantajalle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 10.000 euroa korkoineen. Kantajalla on katsottu olevan työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

2. Asiassa on yhtiön valituksen perusteella kysymys ensinnäkin siitä, onko kanne ennenaikainen, kun korvausta ansionmenetyksestä on vaadittu ennen työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä. Toiseksi kysymys on siitä, onko A:n vaatima ansionmenetys näytetty toteen, ja tuleeko mahdollisesta korvauksesta vähentää koko vastaanottamisen viivästymisen ajalta se määrä, jonka A oli sinä aikana ansainnut enemmän kuin hän olisi ansainnut yhtiön palveluksessa. Lisäksi kysymys on siitä, onko A:n vaatimusta ansionmenetyksen korvaamisesta kohtuullistettava yhtiön lausumilla perusteilla. Asiassa on kysymys myös oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

3. Asiassa on sovellettava Saksan lakia. Oikeudenkäyntiaineistoon sisältyy saksalaisten tuomioistuinten kysymyksenasetteluun liittyviä ratkaisuja suomenkielisine käännöksineen. Hovioikeus on perehtynyt lisäksi tarpeellisilta osin Saksan lakiin ja saksalaiseen oikeuskirjallisuuteen.

4. Asiassa on kuultu saksalaisia asianajajia LN:aa ja GH:ta. Todistajat ovat kertoneet hovioikeudessa käsityksiään Saksan oikeuden sisällöstä III vaiheessa ratkaistaviin kysymyksiin. Yleisesti ottaen todistajien kertomuksista ei ole tullut esiin mitään sellaista erityistä, joka ei kävisi ilmi hovioikeuden tiedossa olevasta Saksan laista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Hovioikeus on ottanut huomioon myös sen, että mainitut todistajat eivät ole ulkopuolisia asiantuntijoita, koska molemmat ovat jollakin tavalla olleet mukana asian oikeudellisissa selvittelyvaiheissa.

5. Hovioikeus huomauttaa jo näin aluksi, ettei se anna merkitystä yhtiön väitteelle siitä, että kantajan esittämä tuloselvitys olisi puutteellinen aineiston saksankielisyyden takia. Asia liittyy laajaan kokonaisuuteen, jossa 38 kantajaa on esittänyt vaatimuksia Saksan lakiin vedoten. Asiaa on käsitelty eri vaiheissa useiden vuosien ajan ja kansainvälisiin asioihin perehtyneillä asianosaisten asiamiehillä on ollut mahdollisuudet ottaa selkoa tästä saksankielisestä aineistosta. Yhtiö on kansainvälistä meriliikennettä harjoittava varustamo, joka on tässä oikeudenkäynnissä tarkoitetulla aluksella harjoittanut matkustajaliikennettä myös Saksasta käsin. Aineisto käsittää pääasiallisesti numerotietoa eikä tekstin ymmärtäminen tai kääntäminen ole voinut olla työlästä. Kysymys on sitä paitsi enemmän saksankielisten oikeudellisten termien merkityssisällön ymmärtämisestä kuin tekstin vieraskielisyydestä. Hovioikeuden pääkäsittelyssä on lisäksi ollut koko ajan saksankielinen tulkki paikalla ja käytettävissä.

Taustaa

6. Tässä asian käsittelyn III vaiheessa on kysymys siitä ansionmenetyksestä, joka kantajalle on korvattava kantajan työsuorituksen vastaanottamisen viivästymisestä (Annahmeverzug) Saksan siviililain (BGB) 615 §:n nojalla.

7. Saksan siviililain (BGB) 615 §:ssä on säädetty, että jos palveluun oikeutettu (työnantaja) viivästyy palvelun vastaanottamisessa, palvelun suorittamiseen velvoitettu (työntekijä) on oikeutettu vaatimaan viivästymisen johdosta suorittamatta jääneestä palveluksesta sovitun vastikkeen. Vastikkeesta on kuitenkin pykälän 2 virkkeen mukaan vähennettävä, mitä velvoitettu on palvelun suorittamatta jäämisen vuoksi säästänyt tai mitä hän on muualla ansainnut tai mitä hän on jättänyt vilpillisesti (böswillig) ansaitsematta.

8. Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:ssä on vastaavasti irtisanomistapauksia silmällä pitäen säädetty, että jos työsuhde tuomioistuimen ratkaisun vuoksi jatkuu, työntekijän on vähennettävä työnantajalta saamatta jääneestä tulosta 1) se määrä, jonka hän on ansainnut muualla, 2) se määrä, jonka hän olisi voinut hankkia, jollei hän olisi vilpillisesti laiminlyönyt vastaanottaa kohtuullista muuta työtä sekä 3) se lainkohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen suoritus, joka hänelle on työttömyyden vuoksi jo maksettu. Irtisanomissuojalain (KschG) säännös syrjäyttää erityissäännöksenä Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen säännöksen. Tähän asiaan vaikuttavaa eroa näillä kahdella lainkohdalla ei ole.

9. Se tulo, jonka kantaja olisi saanut työsuhteen jatkuessa ilman irtisanomista vastaajayhtiön palveluksessa, on riidaton. Kantajan muualta ansaitsemat tulot ovat yhtiön pääkäsittelyssä ilmoittaman mukaisesti määriltään riidattomia. Kantaja on myöntänyt, että hän on saanut kanteessa tarkoitetulta ajanjaksolta muualta enemmän ansiotuloa kuin hän olisi riidattomaksi todetulla tavalla ansainnut samana aikana vastaajayhtiön palveluksessa.

Kanteen ennenaikaisuus

10. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko kantajan maksuvaatimus ennenaikainen. Vastaajayhtiö on väittänyt, että suoritustuomiota ei voida antaa, koska vastaanottamisen viivästyminen ei ole päättynyt.¹ Vastaajayhtiön mukaan näet vasta vastaanottamisen viivästymisen päättyminen mahdollistaa ansionmenetyksen ja työntekijän palvelujen muusta käytöstä saadun ansion vertailun, jota tarvitaan kokonaislaskentaan. Kantaja puolestaan katsoo, että estettä korvausvaatimuksen ratkaisemiselle ei ole.

11. Kanteen mahdollinen ennenaikaisuus liittyy olennaisesti Saksan aineelliseen irtisanomissuojajärjestelmään. Siten työntekijän oikeutta vaatia kanteella hyvitystä irtisanomisen vuoksi on syytä tarkastella ainakin lähtökohtaisesti Saksan lainsäädännön perusteella. Näin on siitäkin huolimatta, että joitakin yksittäisiä prosessioikeudellisia kysymyksiä esimerkiksi osaratkaisun oikeusvoimasta saatetaan arvioida Suomessa toisella tavalla.

12. Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että Saksan siviililaista (BGB) tai irtisanomissuojalaista (KschG) ei ilmene, että ansionmenetyksen korvaamista koskeva kanne voitaisiin ratkaista vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännöstäkään tällaista estettä ei ole pääteltävissä. Saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on erikseen todettu, että työntekijä voi esittää maksuvaatimuksen myös vireillä olevan irtisanomiskanteen yhteydessä.² Maksuvaatimuksen esittäminen jo ennen viivästyksen päättymistä saattaa olla tarpeen esimerkiksi palkkasaatavan vanhentumisen estämiseksi.

13. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännössä, johon yhtiö on viitannut, korostetaan sinänsä, että muun ansion täydellinen laskeminen kokonaisuudessaan edellyttää säännönmukaisesti työsuorituksen vastaanottamisen viivästyksen päättymistä. Tämä tuomioistuimen toistama kanta koskee kuitenkin vain mahdollisuutta tehdä kokonaislaskelma työnantajalta saamatta jääneestä vastikkeesta (palkasta) ja muualta saaduista ansioista. Jos kantaja vaatii palkkasaatavaansa ennen vastaanottamisen viivästymisen päättymistä, oikeudenkäynnissä ratkaistaan lopullisesti sen palkkasaatavan määrä kyseiseltä ajanjaksolta. Muualta saadut ansiot voidaan kokonaisuudessaan ottaa huomioon kuitenkin vasta vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä tehtävässä tilityksessä (29.7.1993 2 AZR 110/93, kohta 31). Tässä yhteydessä kokonaislaskelma on tuomioistuimen käyttämän terminologian mukaan siten vasta "väliaikainen".

14. Hovioikeus katsoo, että kanteen ennenaikaisuuskysymyksen kannalta ei sinänsä ole merkitystä sillä, että tässä tapauksessa työnantajan vastaanottoviivästys on kestänyt tavanomaiseen saksalaiseen oikeuskäytäntöön nähden huomattavan pitkän ajan.

15. Estettä maksuvaatimuksen tutkimiselle ja hyväksymiselle ei voida katsoa olevan myöskään Suomen prosessioikeudellisten säännösten perusteella.

16. Vastaajayhtiön väitettä kanteen ennenaikaisuudesta ei siten voida hyväksyä.

Muualta saadun ansion huomioon ottaminen

17. Erimielisyys koskee sitä, miten kantajan muualta saama ansio otetaan ajallisesti huomioon ansionmenetystä korvattaessa. Kantajan mukaan vähennys on tehtävä ajanjaksoittain eli aina vain siltä ajanjaksolta, jona ansio on saatu (pro rata temporis). Kantaja on tässä asiassa vaatinut muualta saadun ansion vähentämistä aina sen kalenterivuoden ansionmenetyksestä, jona ansiota muualta on kertynyt. Jos tiettynä kalenterivuonna muualta saatu ansio ylittää sen määrän, jonka kantaja olisi saanut vastaajayhtiön palveluksessa, ei tätä ylimenevää määrää vähennetä muiden vuosien ansionmenetyksestä.

18. Vastaajayhtiön mukaan muualta saatu ansio on vähennettävä kokonaisuudessaan koko vastaanottamisen viivästymisen ajalta (kokonaislaskentaperiaate, Prinzip der Gesamtberechnung).

19. Käräjäoikeus on kantajan vaatimin tavoin katsonut, että viivästymistä on tarkasteltava ajanjaksoittain. Käräjäoikeus on pitänyt tätä selkeänä kantana, koska verotus vahvistetaan vuosittain. Lisäksi tätä kantaa puoltaa käräjäoikeuden mukaan se, että kantajalla tulee olla oikeus viivästyskorkoon ainakin vuosittain. Viivästyskoron tuomitseminen vasta vaatimusten viimeisestä ajankohdasta toisi vastaajalle kohtuutonta etua. Käräjäoikeus on huomauttanut vielä, että kantajan tapa vaatia korvausta jaksoittain on yhdenmukainen palkanmaksussa tavanmukaisesti noudatetun "perioodisuuden" kanssa.

20. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on toistuvasti katsonut, että muualta saatu ansio tulee ottaa huomioon kokonaislaskentaperiaatteen mukaisesti (29.7.1993; 24.8.1999 9 AZR 804/98; 22.11.2005 1 AZR 407/04; 16.5.2012 5 AZR 251/11). Tuomioistuin on vuoden 1993 ratkaisussaan lausunut, että sen kanta voidaan johtaa jo Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen sanamuodosta, joka on tältä osin selvä. Tuomioistuin on tähdentänyt, että tässä lainkohdassa eikä muissakaan rinnasteisissa Saksan siviililain (BGB) huomioon ottamista koskevissa säännöksissä puhuta yksittäisten ajanjaksojen mukaan tehtävästä tarkastelusta. Tuomioistuin on tässä yhteydessä viitannut Saksan irtisanomissuojalain (KschG) 11 §:n sanamuotoon, joka on "yhtä selkeä": huomioon otetaan palkka, jonka työnantaja on velkaa erottamisen jälkeiseltä ajalta ("das Arbeitsengelt, das ihm der Arbetsgeber nach der Entlassung schuldet"). Tuomioistuimen mukaan säännös voi tarkoittaa vain sitä, että korvauksen laskenta ja huomioon ottaminen koskevat kulloinkin kokonaisajanjaksoa (kohta 30).

21. Vuoden 2005 ratkaisussaan Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) aikaisempaa kantaansa lieventäen totesi, että Saksan siviililain (BGB) 615 §:n 2 virkkeen sanamuodosta ei saa ehdottomia perusteita yhden jos toisenkaan laskentamenetelmän puolesta. Tuomioistuimen mukaan kokonaislaskenta kuitenkin vastasi säännöksen henkeä ja tarkoitusta. Työntekijän tulee saada vastaanottoviivästyksen perusteella sovittu korvaus, ei vähempää mutta ei myöskään enempää. Tuomioistuin on samoin tuomioissaan toistuvasti tähdentänyt sitä, että työntekijä ei saa saada voittoa työnantajan kustannuksella. Tämä olisi mahdollista, jos yksittäisinä ajanjaksoina työntekijällä olisi keskimääräisen tason ylittävä korkea "väliansio" ja toisina ajanjaksoina ei lainkaan muuta ansiota. Kokonaislaskennalla vältetään myös manipulointimahdollisuudet työnantajan vahingoksi, mitä voisi syntyä toisen työnantajan kanssa tehtävillä välipuheilla. Tuomioistuin on perustellut kantaansa myös sillä, että vastaanottoviivästyksen vielä jatkuessa kokonaislaskennalla voidaan paremmin ratkaista erilaiset verotukseen tai sosiaalivakuutukseen liittyvät yhteensovittamisongelmat (kohta 22–25).

22. Tässä oikeudenkäynnissä on esitetty eräitä yksittäisiä alempien oikeusasteiden ratkaisuja (Arbeitsgericht Berlin 5.5.2004 ja Landesarbeitsgericht Düsseldorf 6.5.2010), joissa on arvosteltu Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) ratkaisukäytäntöä ja päädytty siihen, että muualta saatu ansio tulee ottaa huomioon yksittäisten ajanjaksojen mukaan laskettuna. Nämä tuomioistuimet ovat perustelleet kantaansa muun muassa vedoten kokonaislaskennasta aiheutuviin käytännön laskemis- ja yhteensovittamisongelmiin, työsuhteelle ominaiseen palkanmaksun kausittaisuuteen ja siihen, että sopimuksen vastaisesti toimiva työnantaja voi saada kohtuutonta hyötyä, jos työntekijällä on muualla mahdollisuus käyttää työvoimaansa taloudellisesti tuottavammin kuin vanhassa työsuhteessa.

23. Myös oikeuskirjallisuudessa on esitetty arvostelua Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) tulkintakäytäntöä kohtaan. Niinpä kantajan viittaamassa teoksessa Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht puolletaan muualta saadun ansion vähentämistä yksittäisten ajanjaksojen mukaan (s. 1599). Toisaalta samassa teoksessa yksiselitteisesti todetaan, että "oikeuskäytännön ja vallitsevan opin" mukaan vähennys on tehtävä kokonaislaskentaperiaatteen mukaan (s. 1599 ja 2231).

24. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on omissa ratkaisuissaan painokkaasti torjunut arvostelun lausumalla muun muassa, että sen vakiintuneesta tulkintakäytännöstä esitetty arvostelu ei ole "vakuuttavaa" (2005, k 23). Esitetystä arvostelusta huolimatta tuomioistuin on aina uudelleen vahvistanut kokonaislaskentaperiaatteen noudattamisen. Viimeinen tällainen hovioikeuden tiedossa oleva ratkaisu on annettu vuonna 2012, joka on siis tuoreempi kuin ne siitä poikkeavat hovioikeudelle esitetyt alempien oikeuksien ratkaisut.

25. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on työoikeudellisissa asioissa Saksan ylin tuomioistuin (Työtuomioistuinlaki, Arbeitsgerichtsgesetz 1, 2 ja 72 §). Tuomioistuimen kokonaislaskentaperiaatetta koskeva tulkintakäytäntö on pitkäaikainen, yksiselitteinen ja täysin vakiintunut, vaikka yksittäisiä poikkeavia alioikeuksien ratkaisuja on. Tämän tulkintakäytännön voidaan katsoa edustavan Saksan voimassa olevaa oikeutta, jonka mukaan asia on ratkaistava. Ei ole ilmennyt perustetta, jonka vuoksi tästä vakiintuneesta kannasta tulisi tässä oikeudenkäynnissä poiketa. Siten kantajan muualta saama ansio on otettava huomioon kokonaislaskentaperiaatteen mukaisesti.

26. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä selvyyden vuoksi, että kantaja olisi voinut kokonaislaskentaperiaatteen noudattamisesta huolimatta vaatia palkkasaatavalleen korkoa työsuhteeseen sovellettavan Suomen lain mukaan saatavan erääntymisestä eli yleensä palkanmaksukauden päättymisestä lukien (työsopimuslaki 2 luku 13 §). Vastaava periaate ilmenee myös Saksan siviililaista (BGB 614 §). Saksan liittotasavallan työtuomioistuin (BAG) on vielä erikseen todennut (BAG 24.8.1999, kohta 44, ks. myös BAG 16.5.2012, kohta 31), että kokonaislaskennassa jaksoittaiset korvausvaatimukset säilyttävät oikeudellisen itsenäisyytensä. Saatavan syntyminen ja erääntyminen määräytyvät sopimuksen mukaan määräävän ajanjakson mukaan (Saksan siviililain BGB 614 §). Hovioikeus toteaa, että kantaja on tässä asiassa päättänyt vaatia korvausta ansionmenetyksestä kuukausittaisen palkanmaksukauden sijasta kalenterivuosittain, jolloin korkoa palkkasaatavalle vaaditaan kunkin kalenterivuoden päättymisestä lukien.

27. Kantaja on tässä asiassa vaatinut korvausta ansionmenetyksestä vain lokakuuhun 2006 asti. Kantaja on selittänyt, että hänen ajalta 2006–2013 muualta saamat ansiot ylittävät sen ansionmenetyksen, joka hänelle on tältä ajalta kertynyt vastaanottamisen viivästymisen vuoksi.

28. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen (BAG) oikeuskäytännön perusteella työntekijällä ei ole ilmoitusvelvollisuutta niistä ansioista, jotka hän on hankkinut muualta maksuvaatimuksessa tarkoitetun ajankohdan jälkeen. Tuomioistuin on lausunut myös, että siviiliprosessin disponointiperiaatteen perusteella osapuolet määräävät hakemuksillaan ja väitteillään kokonaislaskennan perusteena olevan ajanjakson (BAG 16.5.2012, kohta 29). Hovioikeuden käsityksen mukaan tämä näyttäisi tarkoittavan sitä, että kokonaislaskenta tehdään vastaanottamisen viivästymisen jatkuessa vain siltä ajanjaksolta, jolta työntekijä on esittänyt vaatimuksen saamatta jääneestä palkasta ja työntekijällä on vain tältä ajalta velvollisuus antaa tietoja muualta saamistaan ansioista.

29. Hovioikeus toteaa, että kantaja on esittänyt tuloselvityksen muualta saaduista ansioistaan aina helmikuuhun 2013 asti, ja nämä ansiot ovat riidattomat. Riidatonta on myös se, että kantaja on irtisanomisensa jälkeen aina lokakuuhun 2013 asti ansainnut kokonaisuudessaan enemmän kuin hän olisi ansainnut, jos hän olisi ollut edelleen yhtiön palveluksessa. Ansionmenetyksen korvausvelvollisuus kokonaislaskentaperiaatteen edellyttämällä tavalla voidaan siten vahvistaa lokakuuhun 2013 asti. Hovioikeus huomauttaa vielä, että jos muualta saatuja ansioita lokakuun 2006 jälkeiseltä ajalta ei nyt otettaisi huomioon, yhtiö voisi vedota niihin joka tapauksessa myöhemmin vastaanottamisen viivästymisen päätyttyä, kun on mahdollista tehdä kokonaislaskelma koko viivästymisen ajalta. Hovioikeus katsoo, että tässä tapauksessa muualta saadut ansiot on otettava kokonaislaskentaperiaatetta noudattaen huomioon lokakuuhun 2013 asti, vaikka vaatimus ansionmenetyksestä on esitetty vain lokakuuhun 2006 asti. Päätelmä tästä on, että lokakuuhun 2013 mennessä korvattavaa ansionmenetystä ei ole. Kantajan maksuvaatimus on siten hylättävä.

30. Koska kantajan maksuvaatimus hylätään, ei ole tarpeen ottaa erikseen kantaa yhtiön vaatimukseen maksuvelvollisuuden kohtuullistamisesta.

Oikeudenkäyntikulut

---------------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Vaatimus ansionmenetyksen korvaamisesta hylätään.

---------------------------------------------

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija Päivi Risikko (30.9.2016 asti) ja Karri Tolttila (1.10.2016 lukien). Ratkaisu on yksimielinen.

_________________________________

1 Vastaajayhtiö on käyttänyt vastaanottamisen viivästymisen ohella ilmaisuja työn tarjoamisen viiveen päättyminen ja työnantajan maksuviivästys. Hovioikeuden näkemyksen mukaan näillä kaikilla ilmaisuilla on kuitenkin tarkoitettu samaa asiaa.

2 Eine Zahlungsklage des Arbeitnehmer ist auch während einer bereits anhängiger Kündigungsschutzklage möglich, Erfurter Kommentar zum Arbeitsrecht, 16. painos, s. 1603 ja 2236.