RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Tullivarastonpitäjä oli varastoinut väliaikaiseen varastoon Euroopan unionin kauttakuljetuksessa olleita doping- ja lääkeaineita. Kysymys siitä, oliko hän yhdessä toisen henkilön kanssa tuonut aineet maahan ja pitänyt niitä hallussaan edelleen levittämistarkoituksessa niin, että hän olisi syyllistynyt törkeään dopingrikokseen ja salakuljetukseen. Kysymys myös siitä, oliko lääkkeiden varastoinnissa ja niiden edelleen passittamisella unionin alueella olevaan tullivarastoon syyllistytty lääkerikokseen ja luvattomaan terveydenhuollon ammattitoimen harjoittamiseen.

KYMENLAAKSON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 26.6.2020

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

1. Törkeä dopingrikos
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 44 luku 7 §
Valtioneuvoston asetus 705/2002

03.08.2018 - 12.11.2018 Hamina

Muina tekopaikkoina: Vantaa

A on yhdessä toisen henkilön kanssa tuonut maahan ja pitänyt edelleenlevittämistarkoituksessa hallussaan sekä muulla tavoin yrittänyt levittää dopingainetta. Rikoksen kohteena on ollut huomattavan suuri määrä dopingainetta, sillä on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, ja dopingrikos on myös kokonaisuutena arvioituna törkeä.

A on 1.9.2018 tuonut maahan 136 kg erän eli yhteensä 35.000 ml testosteronia tarkoituksenaan levittää sitä laittomasti. Mainitusta määrästä dopingainetta saa yhteensä 972,22 käyttöjaksoa. Dopingaine on takavarikoitu A:n omistamasta varastosta 12.11.2018.

2. Törkeä dopingrikos
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 44 luku 7 §
Valtioneuvoston asetus 705/2002

15.09.2018 - 12.11.2018 Hamina

Muina tekopaikkoina: Vantaa

A on yhdessä toisen henkilön kanssa tuonut maahan ja pitänyt edelleenlevittämistarkoituksessa hallussaan sekä muulla tavoin yrittänyt levittää dopingainetta. Rikoksen kohteena on ollut huomattavan suuri määrä dopingainetta, sillä on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, ja dopingrikos on myös kokonaisuutena arvioituna törkeä.

A on 22.9.2018 tuonut maahan 232 kg erän eli yhteensä 25.000 ml stanotsololia ampulleina, 150.000 kpl stanotsololia tabletteina ja 100.000 kpl oksandrolonia tabletteina, tarkoituksenaan levittää niitä laittomasti. Mainitusta määrästä dopingainetta saa yhteensä 1761,90 käyttöjaksoa. Dopingaine on takavarikoitu A:n omistamasta varastosta 12.11.2018

3. Törkeä dopingrikos
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 44 luku 7 §
Valtioneuvoston asetus 705/2002

20.09.2018 - 12.11.2018 Hamina

Muina tekopaikkoina: Vantaa

A on yhdessä toisen henkilön kanssa tuonut maahan ja pitänyt edelleenlevittämistarkoituksessa hallussaan sekä muulla tavoin yrittänyt levittää dopingainetta. Rikoksen kohteena on ollut huomattavan suuri määrä dopingainetta, sillä on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, ja dopingrikos on myös kokonaisuutena arvioituna törkeä.

A on 30.9.2018 tuonut maahan 230 kg erän dopingainetta eli yhteensä 1.500 ml trenbolonia, 8.150 ml testosteronia, 2.100 ml nandrolonia, 1.050 ml boldenonia, 550 ml metenolonia, 1.400 ml drostanolonia, 100 ml ja 22.000 tablettia metandienonia, 400 ml ja 26.000 tablettia stanotsololia, 10.000 tablettia HGH-kasvuhormonia, 1.000 tablettia fluoksimesteronia, 20.000 tablettia oksandrolonia, 1.500 tablettia oksimetolonia, 14.000 tablettia dehydrokloorimetyylitestosteronia, tarkoituksenaan levittää sitä laittomasti. Mainitusta määrästä dopingainetta saa yhteensä 2.084,16 käyttöjaksoa. Dopingaine on takavarikoitu A:n omistamasta varastosta 12.11.2018.

4. Salakuljetus
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 46 luku 4 §

30.09.2018 Hamina

Muina tekopaikkoina: Vantaa

A on ilman asianmukaista lupaa taikka muuten tuontia tai vientiä koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuonut maahan tavaraa, jonka tuonti on kielletty tai edellyttää viranomaisen lupaa.

A on tuonut maahan 3.000 tablettia isotreninoiinia, 500 tablettia liotyroniininatriumia, 57.000 tablettia klenbuterolia.

Lääkkeet on takavarikoitu A:n omistamasta varastosta 12.11.2018.

5. Törkeä dopingrikos
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 44 luku 7 §
Valtioneuvoston asetus 705/2002

10.09.2018 - 12.11.2018 Hamina

Muina tekopaikkoina: Vantaa

A on yhdessä toisen henkilön kanssa tuonut maahan ja pitänyt edelleenlevittämistarkoituksessa hallussaan sekä muulla tavoin yrittänyt levittää dopingainetta. Rikoksen kohteena on ollut huomattavan suuri määrä dopingainetta, sillä on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, ja dopingrikos on myös kokonaisuutena arvioituna törkeä.

A on 12.9.2018 tuonut maahan 300 kg erän eli yhteensä 19.998 tablettia fluoksimesteronia, 49.998 tablettia metandienonia, 5.000 ampullia metenolonia, 20.000 ampullia stanotsololia, 3.000 ampullia, jossa sekä testosteronia että boldenonia, 6.000 ampullia trenbolonia, 99.998 tablettia oksandrolonia sekä 500 injektiopulloa drostanolonia tarkoituksenaan levittää sitä laittomasti. Mainitusta määrästä dopingainetta saa yhteensä 2.948,51 käyttöjaksoa. Dopingaine on viety uudestaan maasta ja takavarikoitu Virossa 24.1.2019.

6. Salakuljetus
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 46 luku 4 §

10.09.2018 Hamina

Muina tekopaikkoina: Vantaa

A on ilman asianmukaista lupaa taikka muuten tuontia koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuonut maahan tavaraa, jonka tuonti on kielletty tai edellyttää viranomaisen lupaa. A on tuonut maahan 80.000 klenbuterolia sisältävää tablettia, eli lääkelain mukaisia lääkkeitä. Lääkkeet on viety uudestaan maasta ja takavarikoitu Virossa 24.1.2019.

7. Lääkerikos
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 44 luku 5 §
Lääkelaki 3, 17, 17a, 34, 34a ja 96 §§

27.08.2018 - 12.11.2018 Hamina

A on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta varastoinut sekä luovuttanut lääkelaissa tarkoitettuja lääkkeitä ja lääkeaineita lääkelain tai lääkkeiden valvontaa koskevan, Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 100 a tai 235 artiklan nojalla annetun asetuksen taikka niiden nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti varastoimalla 3.000 tablettia isotreninoiinia, 500 tablettia liotyroniininatriumia, 137.000 tablettia klenbuterolia sekä 80.000 tablettia klenbuterolia sisältävää valmistetta. Isotreninoniini, liotyroniininatrium ja klenbuteroli vaativat lääkemääräyksen.

8. Luvaton terveydenhuollon ammattitoimen harjoittaminen
9010/R/0006030/18
Rikoslaki 44 luku 3 §
Lääkelaki 32 §

27.08.2018 Hamina

A on harjoittanut lääketukkukauppaa ilman lääkelain mukaista lupaa. A on vienyt maasta 80.000 klenbuterolia sisältävää tablettia, eli lääkelain mukaisia lääkkeitä, Liettuaan F-yritykselle edelleen levitettäväksi. Lääkkeet on takavarikoitu Virossa 24.1.2019.

- - - - - - - - - - - -

Syyksilukeminen

Vastaaja A on syyllistynyt niihin rikoksiin, joista syyttäjä on vaatinut hänelle rangaistusta. Hän on syyllistynyt kohdissa 1, 2, 3 ja 5 törkeisiin dopingrikoksiin, kohdissa 4 ja 6 salakuljetukseen, kohdassa 7 lääkerikokseen ja kohdassa 8 luvattomaan terveydenhuollon ammattitoimen harjoittamiseen.

- - - - - - - - - - - -

Vastaaja tuomitaan hänen syykseen luetuista teoista yhteiseen 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

- - - - - - - - - - - -

Liiketoimintakielto

A on harjoittaessaan liiketoimintaa toiminimellä C Oy syyllistynyt rikolliseen toimintaan, jota ei voida pitää vähäisenä. Hänet on tuomittu useista törkeistä rikoksista yhteiseen 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. A on kuljetus- ja varastointitoiminnassaan luvatta maahantuonut ja varastoinut dopingaineita, lääkkeitä ja lääkeaineita palkkiota vastaan ja käyttäen hyväksi asemaansa tullivarastonpitäjänä. A:n toimintaa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä julkisen talouden ja terveen sekä toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena. Edellytykset liiketoimintakiellon määräämiselle täyttyvät.

A määrätään liiketoimintakieltoon, joka alkaa tuomion antopäivänä 26.6.2020 ja päättyy 26.6.2023.

- - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomari Tanja Arpiainen ja lautamiehet

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 11.12.2020

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että syyte kohdissa 1-3 ja 5 törkeästä dopingrikoksesta, kohdissa 4 ja 6 salakuljetuksesta, kohdassa 7 lääkerikoksesta ja kohdassa 8 luvattomasta terveydenhuollon ammattitoimen harjoittamisesta hylätään, liiketoimintakielto kumotaan ja hänet vapautetaan rikosuhrimaksua ja puolustajan palkkiota koskevasta korvausvelvollisuudesta valtiolle. Käräjäoikeuden tuomio on virheellinen. Kohdissa 1-3 ja 5 hän ei ole tuonut maahan, pitänyt edelleen levittämistarkoituksessa hallussaan tai yrittänyt levittää dopingaineita. Joka tapauksessa kyseessä ei ole törkeä dopingrikos, koska teon kohteena ei ole ollut huomattavan suuri määrä dopingaineita, teolla ei ole tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä eikä teko ole kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kohdissa 4 ja 6 hän ei ole tuonut maahan lääkkeitä. Kohdassa 7 hän ei ole varastoinut tai luovuttanut lääkkeitä. Kohdassa 8 hän ei ole harjoittanut lääketukkukauppaa viemällä lääkkeitä maasta.

A:n menettelyssä on kaikkien kohtien osalta kysymys kauttakulku- eli transitokuljetuksesta, joka ei ole rangaistavaa. Hän on menetellyt Tullin ja Fimean ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Tullaamattomien tavaroiden varastointi Tullin valvomassa tullivarastossa ei ole maahantuontia. Kaikenlaista tavaraa on mahdollista käsitellä edellä mainitulla tavalla ilman, että kyse on missään vaiheessa maahantuonnista.

Hän on ottanut vastaan neljä eri lähetystä Finnair Oyj:n ja Swissport Finland Oy:n transitovarastosta Vantaalta passitusilmoituksen perusteella. Tämän jälkeen hän on kuljettanut tavarat kauttakulku- eli transitokuljetuksia varten laadittujen passitusilmoitusten perusteella C Oy:n väliaikaiseen varastoon Haminaan. Yksi lähetyksistä on toimitettu edelleen Varova Oy:n välityksellä Liettuassa sijaitsevaan transitovarastoon kauttakuljetustavaroita koskevan passitusilmoituksen perusteella.

Hän on toiminut D:n edustaman saksalaisen yhtiön E:n toimeksiannosta. Toimeksianto on rajoittunut vain kuljetuksiin Vantaalta Haminaan ja yhden lastin osalta Haminasta Liettuaan ja hänen laatimansa passitusasiakirjat ovat koskeneet vain näitä kuljetuksia. Hän on väliaikaisen varaston pitäjänä vastannut väliaikaisesti varastoitujen tavaroiden pysymisestä tullivalvonnassa ja varastoinnista johtuvien velvollisuuksien täyttämisestä.

Hän ei ole tiennyt lähetyksissä olleiden aineiden laatua ja käyttötarkoitusta. Kauttakulkukuljetuksessa luvanhaltija toimii asiakirjojen perusteella ja luottaa lastin sisällön osalta kuljetusketjun edellisen toimijan antamiin tietoihin lastin sisällöstä. Tästä huolimatta hän on pyrkinyt selvittämään D:ltä, mistä aineista on kysymys, mitä hän ei oletettavasti olisi tehnyt, mikäli hän olisi toiminut D:n kanssa yhteistyönä osana kuljetusketjua. Hän on ymmärtänyt, että lähetykset sisältävät jonkinlaisia lääkeaineita, mutta ei ole tehnyt erillisiä ilmoituksia tullille, koska lääkeaineiden kauttakuljetus ei ole kiellettyä ja koska hän oli vuonna 2014 saanut Tullilta ohjeistuksen, ettei mitään lupia tarvita.

Lähetysten kiinalainen lähettäjä ja venäläinen/ukrainalainen vastaanottaja sekä reitti ovat olleet etukäteen tiedossa. Reitti on ollut selkeä ja mahdollisimman suora. Tavaroita toimitetaan paljon Kiinasta Venäjälle ja Ukrainaan Suomen kautta. Kyse on ollut laillisesta toimitusketjusta, minkä ovat todenneet myös Puolan ja Saksan tulliviranomaiset. Myöskään Liettuan viranomaiset eivät nähneet kyseisessä tavaroiden kauttakulkukuljetuksessa mitään moitittavaa. Tullilainsäädäntö ja tullimääräykset ovat yhteneväiset koko yhteisön alueella eikä muiden EU-maiden tullin päätöksiä voida siten ohittaa.

Hän ei ole merkinnyt passitusasiakirjoihin virheellisiä tai ristiriitaisia tietoja. Kauttakulkukuljetuksen aikana tavaran vastaanottaja- ja määrämaa tai välipysähdyspaikka voi muuttua. Kaikki kauttakuljetusasiakirjoihin merkityt tiedot ovat olleet oikeita, eivätkä ne ole vaatineet minkäänlaisia korjauksia tai muutoksia. Passitusasiakirjoihin voidaan merkitä kohtaan 17 koodi "FI", jos tavarat varastoidaan väliaikaisesti Suomessa, koska kuljetus tapahtuu tällöin Suomen alueella. Menettely on täysin normaalia ja Tullin hyväksymää. Kohdan 13 hän on täyttänyt hänellä kulloisellakin hetkellä olleiden tietojen mukaan. Tullilla ei ole kesäkuuhun 2020 mennessä ollut huomauttamista passitusasiakirjojen merkinnöistä, vaikka Tulli valvoo jatkuvasti kauttakulkukuljetuksia. Tulli avaa ja päättää T1 passituksen, joten sillä on lopullinen vastuu asiakirjoista. Tullilla on lisätietojen saamiseksi oikeus myös olla avaamatta passitusta. Näiden lähetysten osalta Tulli on avannut useita T1 passitusasiakirjoja, eivätkä asiakirjat ole herättäneet epäilystä. A ei ole peitellyt mitään vaan ilmoittanut Tullille avoimesti kaikki sen pyytämät tiedot.

A on saanut kaikki ohjeet ja määräykset D:ltä. Hän ei ole ohjannut D:tä vaan ainoastaan informoinut ja selvittänyt D:lle, mitä asiakirjoja tavaroiden lähettämiseen tarvitaan. Tämä on täysin normaali menettely kauttakulkukuljetuksissa. Hän ei ole jakanut lähetyksiä pienemmiksi eriksi. Liettuaan kuljetetun erän osalta hän ei ole tiennyt, mihin lasti on Liettuasta toimitettu. Hänellä ei ole velvollisuutta eikä mahdollisuuttakaan selvittää tavaran mahdollisia muita kauttakulun pysähdyksiä sen jälkeen, kun hänen vastuullaan olevat passitukset on päätetty. Suorin reitti Haminasta Venäjälle Kaliningradiin kulkee Liettuan kautta, jonne Varova Oy lähetykset toimitti. Tavaran välipysähdyspaikka voi muuttua ja transitotavara voi kesken kuljetusketjun pysähtyä useassakin tullivarastossa.

Varastossa takavarikkohetkellä olleiden erien osalta A on odottanut D:ltä lisäohjeita tavaroiden eteenpäin toimittamisesta. Määräysvalta aineisiin oli D:llä, eikä A:lla ollut oikeutta päättää lähetysten eteenpäin lähettämisestä. Lääkkeille ei ole kauttakulkukuljetuksissa määritelty tarkkaa aikarajaa, milloin ne on toimitettava eteenpäin. Väliaikaisvarastoinnin 90 vuorokauden määräaika ei ole ylittynyt. A oli vastaavalla tavalla varastoinut lääkkeitä myös vuonna 2014, jolloin hän oli ollut yhteydessä Tulliin ja saanut ohjeen, ettei lääkkeiden varastoinnissa tarvita erikoislupia. Kyse oli tuolloinkin kauttakulkukuljetuksesta. Tullilta ei tuolloin tullut myöskään jälkikäteen huomautuksia tai seuraamuksia. A on vuonna 2014 saadun ohjeistuksen pohjalta voinut luottaa siihen, ettei hänen tarvitse nytkään tehdä mitään erityisiä ilmoituksia Tullille. Määräykset ja lainsäädäntö eivät olleet muuttuneet vuoden 2014 jälkeen

A on laskuttanut E:tä kaikista neljästä lähetyksestä ja saanut kolmen lähetyksen osalta tavanomaisen suuruisen palkkion.

Lääkeaineita, joiden sisältämiä aineita voidaan käyttää myös dopingaineina, ei koske EU:n lääkeaineita koskevat rajoitukset, eikä dopingaineiden kauttakuljetus ole rangaistavaa.

Vastaus

Syyttäjä on vastustanut muutosvaatimuksia. Käräjäoikeuden tuomio on oikea eikä sitä ole aihetta muuttaa.

Syyttäjä on tarkistanut syytteen tekoaikoja seuraavasti: syytekohdassa 6 tekoaika on 10.-12.9.2018 ja syytekohdassa 8 tekoaika on 17.-18.9.2018.

- - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

- - - - - - - - - - - -

Pääasiaratkaisun perustelut

Riidaton tapahtumienkulku ja muut riidattomat seikat

Asiassa on riidatonta, että dopingaineiden kauttakuljetus ei ole rangaistavaa eikä lääkkeiden kauttakuljetus edellytä lääkelain mukaisia lupia. C Oy:n tullivarastoon Haminaan on toimitettu Kiinasta lentorahtina seuraavat neljä toimituserää doping- ja lääkeaineita

1. Lasti: 136 kg dopingaineita. Reitti: Kiina – Turkki – Helsinki. Saapui Suomeen 1.9.2018 ja kirjattiin C Oy:n väliaikaiseen varastoon 10.9.2018. Takavarikoitu varastosta 12.11.2018.

2. Lasti: 232 kg dopingaineita. Reitti: Kiina – Saksa – Helsinki. Saapui Suomeen 22.9.2018 ja kirjattiin C Oy:n väliaikaiseen varastoon 1.10.2018. Takavarikoitu varastosta 12.11.2018.

3. Lasti: 230 kg dopingaineita ja lisäksi lääkkeitä. Reitti: Kiina – Turkki – Helsinki. Saapui Suomeen 30.9.2018 ja kirjattiin C Oy:n väliaikaiseen varastoon 5.10.2018. Takavarikoitu varastosta 12.11.2018.

4. Lasti: 300 kg dopingaineita ja lisäksi lääkkeitä. Reitti: Kiina – Puola – Helsinki. Saapui Suomeen 12.9.2018 ja kirjattiin C Oy:n väliaikaiseen varastoon 14.9.2018. Lasti lähetettiin varastosta edelleen 17.9.2018 vastaanottajalle Klaipedaan Liettuaan. Lastia varastoitiin Liettuassa kolmessa eri tullivarastossa, jonka jälkeen se lähetettiin 7.1.2019 Venäjälle Kaliningradiin OOO SKVK:lle. Lasti ei päätynyt kyseiseen osoitteeseen, vaan se kuljetettiin Viroon, josta se otettiin Tullin haltuun 24.1.2019.

A on hakenut kaikki lastit Helsinki-Vantaan lentokentältä Finnair Oyj:n tai Swissport Finland Oy:n transitovarastosta C Oy:n varastoon Haminaan, laatinut jokaisesta T1-passituksen ja kirjannut lastit väliaikaisen varaston kirjanpitoon. A ja muut lähetyksiä käsitelleet ovat käsitelleet lähetyksiä kauttakulkulähetyksinä. Liettuaan kuljetettua lastia on käsitelty kauttakulkulähetyksenä Klaipedaan asti. C Oy:llä on transitotavaroiden varastointilupa ja väliaikainen varastointilupa, mutta ei lääkelain mukaista lääketukkukauppalupaa, jota pitempiaikainen lääkkeiden varastointi edellyttää.

Lisäksi riidattomia ovat syytteessä kuvattujen aineiden määrät ja laadut sekä niistä saatavien käyttöjaksojen määrät. Kaikki lähetyksiin sisältyneet valmisteet ovat lääkelain 3 §:n mukaisia lääkkeitä ja ne luokiteltaisiin Suomessa reseptilääkkeiksi. Lisäksi kaikki aineet, lukuun ottamatta valmisteita Meltos, Roas ja Tiros eli kohdissa 4 ja 6-8 mainitut lääkkeet, ovat rikoslaissa tarkoitettuja dopingaineita. Millään valmisteella ei ole Suomessa myyntilupaa lääkkeenä eikä valmisteita ole saatavissa laillisesti Suomessa.

Vielä riidatonta on, että OOO SKVK on rakennusalan yritys Venäjällä, jonka liiketoiminta on päättynyt huhtikuussa 2018 sekä että Tulli ei ole puuttunut A:n menettelyyn näiden lastien osalta ennen 12.11.2018 varastoon suoritettua tarkastusta.

Kysymyksenasettelu

Asiassa on ensiksi kysymys siitä, onko A törkeää dopingrikosta ja salakuljetusta koskevissa tunnusmerkistöissä tarkoitetulla tavalla tuonut maahan dopingaineita ja lääkkeitä vai onko A:n menettelyssä kyse transito- eli kauttakulkukuljetuksesta. Lisäksi asiassa on kysymys siitä, onko A dopingrikosta koskevassa tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla yrittänyt levittää tai pitänyt edelleen levittämistarkoituksessa hallussaan dopingaineita, lääkerikosta koskevassa tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta varastoinut ja luovuttanut lääkkeitä ja lääkeaineita sekä luvatonta terveydenhuollon ammattitoimen harjoittamista koskevassa tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla harjoittanut lääketukkukauppaa viemällä maasta lääkkeitä vai onko A:n menettelyssä näiltäkin osin kyse kauttakulkuun kuuluvasta hallussapidosta ja varastoinnista.

Onko A tuonut dopingaineet ja lääkkeet maahan?

Tavaroiden kauttakuljetus on eri asia kuin niiden maahantuonti. Euroopan unionin ulkopuolelta tulevassa kauttakuljetuksessa tavaraa ei tullata eikä veroteta Suomessa ja se saadaan varastoida väliaikaiseen varastoon odottamaan edelleen kuljetusta unionin ulkopuolella olevalle vastaanottajalle. Väliaikaisen varaston pitäjä ei saa laskea tavaraa varastosta vapaaseen liikkeeseen Suomessa eikä muualla unionin alueella. Sen sijaan maahantuonnissa tavara tullataan ja verotetaan tullitarkastuksessa, josta se pääsee vapaaseen liikkeeseen Suomessa ja unionin alueella.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2007:45 on katsottu lääkerikossäännöksen tunnusmerkistötekijän "tuo maahan" täyttyvän, kun Suomeen postitse tilattu lääkevalmiste on saapunut Suomen maa- tai merialueelle, vaikka lähetys ei läpäisisikään tulliviranomaisten suorittamaa tarkastusta, eikä sitä luovutettaisi vastaanottajalle. Ratkaisussa on siten ollut kysymys nimenomaan maahan tuotavaksi tarkoitetusta postilähetyksestä ja arvioitavana on ollut kysymys siitä, täyttyykö postilähetyksellä tehty lääkerikos, kun lähetys on saapunut Suomen maa- tai merialueelle, vai vasta kun se on läpäissyt tullitarkastuksen. Korkein oikeus ei ole tässä ratkaisussa arvioinut rikosoikeudellisesti sellaista kauttakuljetuksessa olevan tavaran käsittelyä, jota ei ole tarkoitettukaan maahan tuotavaksi. Ratkaisu ei siten sisällä tässä asiassa huomioon otettavia oikeusohjeita. Eri asia on, että tullivaraston pitäjä voi syyllistyä esimerkiksi veropetokseen ottamalla tullivarastosta kauttakuljetuksessa olevaa tavaraa esittämättä sille uutta tulliselvitysmuotoa ja päästämällä sen tullivalvonnasta vapaaseen liikkeeseen Suomessa (KKO 2011:26). Tällaisestakaan ei tässä asiassa ole kysymys.

Kauttakuljetuksen rinnastaminen rikosoikeudellisesti maahantuontiin syytteessä tehdyllä tavalla on vastoin rikosoikeudessa noudatettavaa analogiakieltoa. Rikos, jossa maahantuonti on säädetty rangaistavaksi tekotavaksi edellyttää tekoa, jonka tarkoituksena on ollut tuoda tavara Suomeen käytettäväksi. Kauttakuljetuksessa olevan tavaran väliaikainen varastointi ei ole tällainen teko. Tässä tapauksessa tavarat on kuljetettu ulkoisessa passitusmenettelyssä C Oy:n tullivarastoon ja otettu väliaikaiseen varastoon säilytettäviksi. Yksi eristä on kuljetettu varastosta T1 passituksella edelleen Liettuaan transitovarastoon neljän päivän varastossa säilytyksen jälkeen. Muut kolme erää ovat pysyneet takavarikointiin 12.11.2018 asti väliaikaisessa varastossa eikä niitä ole muutoinkaan virheellisesti käsitelty ennen takavarikointia. Myöskään väliaikaisen varastoinnin 90 päivän määräaikaa ei ole ylitetty minkään lähetyksen kohdalla. Tavarat ovat siten pysyneet koko ajan tullivalvonnassa eikä niitä ole katsottava maahan tuoduiksi.

Syyte on siten jo näillä perusteilla hylättävä kohdissa 1-3 ja 5 siltä osin kuin A:lle on vaadittu rangaistusta törkeästä dopingrikoksesta siitä, että hän on tuonut maahan dopingainetta sekä kohdissa 4 ja 6, joissa hänelle on vaadittu rangaistusta salakuljetuksesta sillä perusteella, että hän on tuonut maahan tavaraa, jonka tuonti on kielletty tai edellyttää viranomaisen lupaa.

Dopingaineiden hallussapito levittämistarkoituksessa

Sovellettava säännös

Syyttäjä on vaatinut A:lle törkeästä dopingrikoksesta rangaistusta myös sillä perusteella, että A on yhdessä toisen henkilön kanssa pitänyt edelleen levittämistarkoituksessa hallussaan sekä muulla tavoin yrittänyt levittää dopingainetta. Siitä, että A olisi itse yrittänyt levittää huumausainetta ei ole esitetty mitään näyttöä. Asiassa jää näin ollen arvioitavaksi, onko A pitänyt dopingaineita hallussaan edelleen levittämistarkoituksessa.

Rikoslain 44 luvun 6 §:n mukaan dopingrikoksesta tuomitaan myös se, joka pitää hallussaan dopingainetta todennäköisesti tarkoituksenaan levittää sitä laittomasti. Säännöksen esitöiden mukaan (HE 17/2001 vp s. 41-42 ja LaVM 5/2002) hallussapidon tapahtuminen todennäköisesti levittämistarkoituksessa tulisi olla pääteltävissä olosuhteiden perusteella. Käytännössä tämä olisi useimmiten pääteltävissä hallussa pidetyn dopingaineen suuresta määrästä. Mitä suuremmasta määrästä dopingainetta on kyse, sitä ilmeisempää levitystarkoitus on. Kyseinen tarkoitus voi olla pääteltävissä myös muista olosuhteista kuin dopingaineen määrästä. Dopingaine voi olla esimerkiksi pakattu vähittäisjakelua varten valmiiksi hinnoiteltuihin pusseihin. Hallussapito ei välttämättä edellytä sitä, että dopingaine on tekijän välittömässä fyysisessä hallinnassa. Säännöksessä tarkoitettua hallussapitoa voisi olla sekin, että dopingainetta säilytetään piilotettuna välivarastoon – kunhan tekijällä on pääsy säilytyspaikkaan.

A:n tietoisuus lastien sisällöstä

Lastin sisällön kuvaukseksi on A:lle tulleeseen saapumisilmoitukseen ja lähetystä seuranneeseen Cargo Manifest -asiakirjaan merkitty 1.9.2018 ja 30.9.2018 lastien osalta "Sport supplement". Lastin 22.9.2018 AirWay Bill ja saapumisilmoitus ovat sisältäneet tavaran kuvauksen "Health food" ja lastin 12.9.2018 saapumisilmoitus kuvauksen "Consol". Kaikkien lastien liitteenä ollut Invoice on sisältänyt oikean kuvauksen lähetyksen sisällöstä. A on kertonut tienneensä, että lasteissa on jonkinlaisia lääkeaineita, mutta kiistänyt tienneensä aineiden tarkempaa laatua. Varastonpitäjä voi lastin sisällön osalta luottaa asiakirjojen tietoihin. Hän on kuitenkin selvittänyt D:ltä, mistä aineista on kyse, koska tietyt tavarat kuten aseet ja huumeet ovat kiellettyjä myös kauttakuljetuksessa.

Sähköposteista ilmenee, että A on 31.8.2018 saatuaan D:ltä ensimmäistä lähetystä koskevan laskun pyytänyt D:tä kommentoimaan kyseiseen aineen käyttöä ja toimittamaan käyttöohjeet. D on lähettänyt A:lle linkin prahmacomlabs-sivustolle, josta käy selvästi ilmi, että kyse on dopingaineista. Edellä mainitun perusteella A on jo ennen ensimmäisen lastin saapumista Suomeen tullut tietämään, että toimitettava lasti sisältää dopingaineita. A on itse täyttänyt T1 passitusilmoitusten tavaraerittelyyn sekä purkausilmoituksiin lähetysten liitteenä olleista laskuista lähetysten todellisen sisällön. Näin ollen hän on myös muiden lastien osalta ollut tietoinen, että ne ovat sisältäneet doping- ja lääkeaineita.

Passitusasiakirjamerkinnät ja A:n tietoisuus lastien reiteistä

A on merkinnyt kaikkien lastien T1 passituslomakkeeseen lähettäjäksi kiinalaisen lähettäjän. Lastin 1.9.2018 vastaanottajaksi on passitusasiakirjaan merkitty C Oy, kun se liiteasiakirjojen mukaan on ollut OOO SKVK Venäjällä. Lastin 22.9.2018 vastaanottajaksi on passitusasiakirjaan merkitty Rapid Biotech Ukrainassa, mikä vastaa liiteasiakirjojen merkintöjä. Lastien 30.9.2018 ja 12.9.2018 vastaanottajaksi on passitusasiakirjaan merkitty OOO SKVK, mikä vastaa myös lastien liiteasiakirjojen vastaanottajatietoa. Kaikissa passituslomakkeissa on vientimaan, määrämaan ja kauttakulkumaiden koodeiksi ilmoitettu vain FI. Lastin 12.9.2018 osalta on tehty passitus myös C Oy:n varastolta transitovarastoon Klaipedaan Liettuaan ja tämän passituksen lähettäjä ja vastaanottajamerkinnät vastaavat kyseisiä transitovarastoja. Tämän passituksen osalta kauttakulkumaiksi on ilmoitettu FI ja LT.

A on kertonut, että passitusasiakirjan vastaanottajamerkinnällä on vain tekninen merkitys ja vastaanottajaksi voidaan merkitä se varasto, johon lähetys saapuu. Asiakirjoissa oli kyllä pieniä puutteita, mutta pääasiakirja hänelle ja Tullille on Invoice, koska sen perusteella lasketaan tullimaksut ja verot. Passitusasiakirjan tärkein on toinen sivu, jossa lukee edellisen passituksen numero ja pakkausten määrät ja koot.

H on kertonut, että T1 passitusta käytetään, kun liikutetaan tullaamatonta tavaraa yhteisön sisällä tulleja maksamatta. T1 passituksella on mahdollisuus kauttakuljettaa tavaraa tai siirtää tavaraa EU:ssa paikasta toiseen. Passituksessa tärkeintä on tavaran kuvaus. Passitusasiakirjassa vastaanottajana tulisi olla lopullinen vastaanottaja ja lähettäjänä alkuperäinen lähettäjä siinäkin tapauksessa, että tavara siirtyy yhteisön sisällä tullivarastosta toiseen. Kauttakulkumaiden kohtaan täytetään kauttakulkumaat kronologisessa järjestyksessä. Kohta on vapaaehtoinen, mutta jos se täytetään, tiedot tulisi olla oikein. Asiakas vastaa itse siitä, että tavaran kauttakuljetusreitti on mahdollisimman selkeä ja suora. Sähköisessä tullausmenettelyssä Tulli tekee vain jälkikäteistarkastuksia.

B on passitusasiakirjamerkinnöistä kertonut, että 1.9.2018 lastin vastaanottajaksi on merkittävä C Oy, koska se on päättänyt passituksen Haminassa. Myös muissa lasteissa hän olisi merkinnyt lentokentältä Haminaan tapahtuneen passituksen vastaanottajaksi C Oy:n, koska se on vastaanottanut lähetyksen. Kaikkien lastien osalta kohdan 15 vientimaan, kohdan 17 määrämaan ja kohdan 13 kauttakulkumaiden koodit on täytetty oikein, koska kuljetus on kulkenut Suomen sisällä. Kohtaan 15 vientimaaksi voidaan merkitä FI, koska se on ollut erän sen hetkinen lähtömaa. Kaikkia EU-maita ei tarvitse luetella kauttakulkukohdassa. Kukaan ei voi tietää tulevia kauttakulkumaita. Passituksesta vastaava vastaa tavaroiden mahdollisesta tulli- ja verovelasta siihen saakka, kunnes passitus asianmukaisesti päätetään. Siten jokainen passituksia tekevä pyrkii tekemään passitukset siten, että ne päättyvät luotettaville yhteistyökumppaneille, jotka hoitavat asiat asianmukaisesti eteenpäin. Näin passittaja ei jää vastaamaan tulli- ja veroveloista. Venäjä eikä Ukraina kuulu T1 sopimusmaihin, joten T1 passitusta ei voi näissä maissa käyttää. Passituksia ei yleensä haluta päättää Venäjälle, koska silloin ei voi luottaa siihen, että passitus siellä päätetään. A on tehnyt passitusmerkinnät riittävän oikein.

Tullihallitus on 25.11.2011 antanut 1.12.2011 lukien voimassa olleen määräyksen T-passituksella ilmoitettavista tiedoista. Määräyksen mukaan passituksesta vastaavan on täytettävä T-passitusilmoitus määräyksen mukaisesti. Tullin internetsivuilla olevan passitusilmoituksen täyttämiseen käytettävän sovelluksen osalta määräyksessä on lähettäjä -tiedon osalta ohjeistettu, että lähettäjän tai viejän nimi- ja osoitetiedot on ilmoitettava. Jos tavaroita on kerätty esimerkiksi yhteen varastoon usealta alkuperäiseltä lähettäjältä, voi lähettäjänä olla varaston haltija. Vastaanottajaa koskevan ohjeistuksen mukaan vastaanottajan nimi- ja osoitetiedot on ilmoitettava. Jos tavaroita lähetetään usealle eri vastaanottajalle, mutta ne aiotaan purkaa yhteen varastoon, voi vastaanottajana olla varaston haltija. Lähetysmaaksi merkitään maa, josta tavara lähetetään, ja määränpääksi maa, johon tavara viedään. Kaikki edellä mainitut tiedot ovat pakollisia.

Tullin internetsivuilla olevan ohjeen mukaan valtuutettu lähettäjä voi tehdä passituksen kaikista tullin hyväksymistä varastoista, joita kutsutaan väliaikaisiksi varastoiksi tai tullivarastoiksi. Samojen ohjeiden mukaan passituksen voit tehdä tullivarastoon tai väliaikaiseen varastoon, toiseen maahan tai vaikka Suomen rajalle, jos tavarat halutaan viedä esimerkiksi Venäjälle. (https://tulli.fi/yritysasiakkaat/kuljetus-ja-varastointi/perustietoa-passituksesta ).

Edellä mainituilla perusteilla A:n T1 passituslomakkeissa ilmoittamat lähettäjä- ja vastaanottajamerkinnät eivät ole olleet ristiriidassa Tullin antamien ohjeiden kanssa. H:n kertomuksen mukaan kauttakulkumaiden merkitseminen ei ole pakollista, joten niiden mahdollisilla puutteellisuuksilla ei ole asian arvioinnin kannalta merkitystä. Näillä perusteilla A ei ole täyttänyt T1 passituslomakkeita lähettäjän, vastaanottajan tai kauttakulkumaiden osalta virheellisesti tai harhaanjohtavasti.

Asiassa on ollut riidatonta, että kolmen lastin vastaanottajaksi merkitty OOO SKVK on rakennusalan yritys Kaliningradissa Venäjällä ja että yrityksen liiketoiminta on päättynyt huhtikuussa 2018 useita kuukausia ennen lastien saapumista. Asiassa ei ole kuitenkaan selvitetty, että A olisi tiennyt, ettei vastaanottajayritystä ole ollut olemassa. Kyseinen yritys on ollut liiteasiakirjojen ja Haminaan tehdyn passituksen mukaan lopullinen vastaanottaja myös Liettuaan kuljetetussa lastissa. A on laatinut lastille passituksen C Oy:n varastolta transitovarastoon Liettuaan Klaipedaan ja kuljetus on hoidettu D:n tilaamana Varova Oy:n kautta. Kyseinen transitovarasto on maantieteellisesti reitillä Haminasta Kaliningradiin ja Liettuan kautta tapahtuvaa reittiä voidaan pitää taloudellisesti perusteltuna kulkureittinä. Passitus on päätetty asianmukaisesti Klaipedassa. Tiedossa on, että lasti ei ole päätynyt ilmoitetulle vastaanottajalle Kaliningradiin, vaan se on kuljetettu useiden varastojen kautta edelleen Viroon, jossa se on otettu Tullin haltuun 24.1.2019. Asiassa ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että A olisi tiennyt lastin sanotusta jatkoreitistä sen jälkeen, kun passitus Klaipedan varastoon on päätetty, johon myös C Oy:n vastuu lastista on päättynyt.

Määräysvalta dopingaineisiin

A on kertonut, että D oli soittanut hänelle elokuun lopussa ja kysynyt kauttakulkutavaroiden säilyttämisestä ja palvelun hinnasta. Yhteydenotto oli ollut tavanomainen. Hän oli tehnyt sopimuksen D:n kanssa suullisesti. Sen jälkeen kaikki ohjeet olivat tulleet D:ltä E-yhtiön sähköpostista eikä hän tiennyt etukäteen, mistä tavara tulee ja mihin se menee. Varastossa 12.11.2018 olleiden lastien osalta hän oli odottanut D:ltä ohjeita lastien eteenpäin toimittamisesta. A:n kertomaa tukevat kirjallisena todisteina esitetyt sähköpostit, jotka osoittavat A:n saaneen passitusten laatimiseksi tarvittavat tiedot D:ltä. Liettuaan lähetetyn lastin osalta D on lastin Suomeen saapumispäivänä 12.9.2018 ilmoittanut A:lle osoitteen, johon lasti tuli lähettää, sekä tilannut lastille kuljetuksen Varova Oy:n kautta.

Syyttäjä on näyttönä määräysvallasta esittänyt sähköposteja, joissa A kehottaa D:tä noutamaan Liettuaan lähtevän lastin Venäjän rekisterissä olevan auton asemesta EU-maan rekisterissä olevalla autolla. Ohjeillaan A on ainoastaan halunnut varmistaa, että lääkeaineet päätyvät ongelmitta siihen tullivarastoon Liettuassa, johon D oli kehottanut häntä ne passittamaan. Sähköpostit eivät siten osoita A:lla olleen määräysvaltaa tavaroihin.

C Oy on asemansa perusteella vastannut tavaroista kuljetusten ja väliaikaisessa varastossa säilytyksen ajan. Huolintasopimuksen luonteeseen kuuluu, että huolitsija kuljettaa ja varastoi toimeksiantajan omistamia tavaroita, joihin sillä ei ole sanottua vastuuta enempää määräysvaltaa. Tavarat ovat olleet fyysisesti A:n omistaman yhtiön hallussa, mutta se tai asiassa esitetty muu näyttö ei osoita, että A:lla olisi ollut dopingaineisiin määräysvaltaa.

Johtopäätökset levittämistarkoituksesta

Lastien saapumisilmoituksiin ja AirWay Bill -asiakirjoihin merkityt tavaran kuvaukset (Health food, Sport supplement, Consol) eivät ole kuvanneet totuudenmukaisesti lastien sisältöä, josta seikasta A on tullut tietoiseksi. Kuitenkin A on varastossa olleita lähetyksiä käsitellessään toiminut viranomaisiin päin avoimesti. Hän ei ole yrittänyt millään tavalla peitellä aineiden oikeaa laatua, vaan hän on totuudenmukaisesti kirjoittanut tavaroiden laadun laatimiinsa T1 passituksiin. Se, että A on 31.8.2018 pyytänyt D:tä kommentoimaan kyseisen aineen käyttöä, osoittaa, ettei hän ole D:n toimeksiantoa vastaanottaessaan tiennyt, mistä aineista on kysymys. A on myös varmistunut siitä, että aineet eivät ole kiellettyjä huumaus- tai psykoaktiivisia aineita. Lisäksi edellä todetuin tavoin A on täyttänyt T1 passitusilmoitukset Tullin ohjeita vastaavalla tavalla.

A:lla ei ole näytetty olleen lähetysten sisältämiin aineisiin levittämistarkoituksen edellyttämää määräysvaltaa eikä asiassa esitetty näyttö osoita, että hän olisi yhteisymmärryksessä kenenkään muun henkilön kanssa pitänyt dopingaineita hallussaan levittämistarkoituksessa. Dopingaineiksi tiedettyjenkään aineiden säilyttäminen väliaikaisessa varastossa ei ole rikos, kun näyttöä niiden levittämistarkoituksesta ei A:n osalta ole, vaikka aineiden määrä onkin suuri kuten kauttakuljetuksessa olevan tavaran osalta yleensä asianlaita on.

Syyte törkeistä dopingrikoksista kohdissa 1-3 ja 5 on kokonaan hylättävä

Kohta 7

Syyttäjän lääkerikosta koskevan rangaistusvaatimuksen mukaan A on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta varastoinut sekä luovuttanut lääkelaissa tarkoitettuja lääkkeitä ja lääkeaineita lääkelain tai lääkelain valvontaa koskevan, Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 100a tai 235 artiklan nojalla annetun asetuksen taikka niiden nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti varastoimalla teonkuvauksessa mainittuja lääkemääräyksen vaativia lääkkeitä ja lääkeaineita

Syytteessä mainittuihin lääkelain säännöksiin ei sisälly säännöstä, jonka perusteella A:n kauttakulkuun kuuluva väliaikainen varastointi olisi ollut lääkelain vastaista, vaan varastoinnin väitetty virheellisyys perustuu ainoastaan Fimean lausuntoon. Se ei ole teonkuvauksessa eikä rikoslain 44 luvun 5 §:ssä tarkoitettu määräys, jonka antamiseen valtuutus olisi johdettavissa jostakin teonkuvauksessa ja rikoslain 44 luvun 5 §:ssä tarkoitetuista säädöksistä. Fimean lausunto ei ole oikeudellisesti velvoittava eikä siinä ohjeistetun vastaisesta menettelystä voida ketään tuomita rikoksesta. Näin ollen syyte lääkerikoksesta on tällä perusteella hylättävä.

Kohta 8

Vastaavilla perusteilla kuin edellä on maahantuonnin osalta lausuttu A ei ole syyllistynyt lääkkeiden laittomaan maasta vientiin, koska ne eivät väliaikaisessa varastossa ole olleet maassa, vaan unionin kautta tapahtuvassa kauttakulkukuljetuksessa. Syyte laittomasta terveydenhuollon ammattitoimenharjoittamisesta on tällä perusteella hylättävä.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

Hylätyt syytteet

1. Törkeä dopingrikos 03.08.2018 - 12.11.2018
2. Törkeä dopingrikos 15.09.2018 - 12.11.2018
3. Törkeä dopingrikos 20.09.2018 - 12.11.2018
4. Salakuljetus 30.09.2018
5. Törkeä dopingrikos 10.09.2018 - 12.11.2018
6. Salakuljetus 10.09.2018 - 12.09.2018
7. Lääkerikos 27.08.2018 - 12.11.2018
8. Luvaton terveydenhuollon ammattitoimen harjoittaminen 17.09.2018 - 18.09.2018

Rangaistusseuraamukset

A vapautetaan tuomitusta rangaistusseuraamuksesta.

Muut rikosoikeudelliset seuraamukset

A:lle määrätty liiketoimintakielto kumotaan.

Korvausvelvollisuus

A vapautetaan rikosuhrimaksua ja puolustajan palkkiota koskevasta korvausvelvollisuudesta valtiolle.

- - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen
Hovioikeudenneuvos Hanna Paronen
Asessori Marleena Tuikkala

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

Kysymys turvaamistoimen myöntämisen edellytyksistä asiakirjan esittämiseksi toimitusosituksessa.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Käräjäoikeus oli määrännyt asianajajan suorittamaan pesänjakajana osituksen A:n ja B:n välillä. Osapuolet olivat tehneet sopimuksen, joka oli perustunut eräiden osakkeiden arvioituun arvoon. B oli sittemmin myynyt osakkeet. Hän oli kieltäytynyt esittämästä kauppakirjaa osituksen yhteydessä. A oli oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:ään ja 17 luvun 40 §:ään viitaten vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa B:n 5.000 euron sakon uhalla luovuttamaan kauppakirjan A:n ja pesänjakajan haltuun.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n turvaamistoimihakemus sisälsi tosiasiallisesti vaatimuksen asiakirjan esittämisvelvollisuudesta osapuolten välillä olevaa toimitusositusta varten. Hakemus ei siten koskenut sellaista asiaa, jossa on saatettavissa vireille pääasia oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti menettelyssä, joka voisi johtaa ulosottokaaren 2 luvussa tarkoitettuun täytäntöönpanokelpoiseen ratkaisuun.

Lisäksi hakemuksen hyväksyminen olisi edellyttänyt oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 1 momentin mukaista asiakirjan esittämistä koskevien edellytysten täyttymistä. Lainkohta perusti velvollisuuden asiakirjan esittämiseen vain tuomioistuimessa käsiteltävänä olevissa asioissa. Hakijan esittämille tarkoituksenmukaisuusnäkökohdille ei voitu antaa merkitystä.

Toimitusosituksessa osapuolten toimittaman informaation osalta menettelyyn liittyviin epäkohtiin oli kiinnitetty huomiota myös oikeuskirjallisuudessa (esimerkiksi Lohi: Aviovarallisuusoikeus 2016, sivut 742–749). Oikeustila oli tältä osin kuitenkin selvä. Muutos asiantilaan ei siten ollut ratkaistavissa tarkoituksenmukaisuusperusteella analogisella tulkinnalla, vaan edellytti muutoksia sääntelyssä. Hakemus oli selvästi perusteeton. Käräjäoikeus ratkaisi asian vastausta pyytämättä ja hylkäsi turvaamistoimihakemuksen.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Noora Kemppi.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 15.12.2020

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. -----

Asiassa ei ollut perusteita hylätä turvaamistointa koskevaa hakemusta selvästi perusteettomana. Toisin kuin käräjäoikeus oli arvioinut, oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaisen turvaamistoimen määräämisen edellytykset täyttyivät. A:n oikeus saada osituksessa täysimääräinen ja tietyn rahamäärän suuruinen tasinko voitiin vahvistaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetulla ratkaisulla. Lisäksi asiassa oli olemassa vaara, että vastapuoli estää tai heikentää A:n oikeuden toteutumista tai olennaisesti vähentää sen arvoa tai merkitystä.

Hovioikeuden ratkaisu

Selostus asiasta ja kysymyksenasettelu

Käräjäoikeus on määrännyt asianajajan toimittamaan pesänjakajana omaisuuden osituksen A:n ja B:n välillä. Osapuolet ovat tehneet sopimuksen, jonka mukaan B saa X Oy:n osakekannan. Osakkeiden arvosta annetun todistuksen mukaan niillä ei ole arvoa. Yhtiön liiketoiminta on sittemmin myyty. B on kieltäytynyt luovuttamasta kauppakirjaa. Kysymys on siitä, onko olemassa edellytykset myöntää turvaamistoimi, jolla B velvoitetaan sakon uhalla luovuttamaan kauppakirja pesänjakajalle, vai onko hakemus selvästi perusteeton.

Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n 1 momentin mukaisesti jos hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on vastapuolta vastaan muu kuin sanotun luvun 1 tai 2 §:ssä tarkoitettu oikeus, joka voidaan vahvistaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetulla ratkaisulla, ja on olemassa vaara, että vastapuoli tekemällä jotakin, ryhtymällä johonkin tai laiminlyömällä jotakin tai jollakin muulla tavoin estää tai heikentää hakijan oikeuden toteutumista tai olennaisesti vähentää sen arvoa tai merkitystä, tuomioistuin voi muun ohella määrätä vastapuolen sakon uhalla tekemään jotakin.

Saman luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti, kun tarkoitettuun turvaamistointa koskevaan hakemukseen on suostuttu, hakijan on kuukauden kuluessa päätöksen antamisesta pantava pääasiaa koskeva kanne vireille tuomioistuimessa tai saatettava pääasia käsiteltäväksi muussa sellaisessa menettelyssä, joka voi johtaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun täytäntöönpanokelpoiseen ratkaisuun.

Lain esitöiden mukaan tuomioistuin voi päättää turvaamistoimesta siitä riippumatta, onko pääasia tuomioistuimessa vireillä vai ei. Riittää, että se on tai sen voidaan olettaa vastaisuudessa suhteellisen pian olevan oikeudenkäynnin tai muun vastaavanlaisen tutkinnan kohteena. Ratkaisulla tarkoitetaan tuomioistuimen riita-asiassa antaman tuomion lisäksi maksamismääräysmenettelyssä annettua maksamismääräystä, välimiesmenettelyssä annettua välitystuomiota taikka ulosottolain 3 luvun 1 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettua hallintoviranomaisen ratkaisua. Kun kysymys on saatavasta, sen tulee olla erääntynyt siihen mennessä, kun hakijan saamista koskeva pääasia on 6 §:n mukaisesti saatettu tutkittavaksi. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetun muun oikeuden tulee olla sellainen, että se voidaan vastaisuudessa saattaa vahvistettavaksi 6 §:n mukaisesti, jos sen olemassaoloa ei ole jo ulosottolain 3 luvun 1 §:n mukaisella ratkaisulla vahvistettu. (HE 179/1990 vp s. 12, 13 ja 15). Voimassa olevan ulosottokaaren 2 luvun 2 § vastaa hallituksen esityksessä mainittua ulosottolain 3 luvun 1 §:ää.

Todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa annetun lain (344/2000) esitöissä on mainittu, että oikeuskäytännössä on ilmennyt epäselvyyttä siitä, voidaanko turvaamistointa soveltaa todistusaineiston turvaamiseen ja että mainitussa esityksessä ei oteta kantaa siihen, voidaanko oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisia turvaamistoimia käyttää todistusaineiston turvaamiseen (HE 119/1999 vp s. 2). Lailla on annettu erityissäännökset todistelua koskevista turvaamistoimista lain 1 §:ssä luetelluissa asioissa.

Ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti ulosottoperusteita ovat muun ohella tuomioistuimen riita- tai rikosasiassa antama tuomio. Pykälän 2 momentin mukaisesti mitä laissa säädetään tuomiosta, koskee soveltuvin osin myös tuomioistuimen riita- tai rikosasiassa antamaa päätöstä, määräystä ja väliaikaista määräystä sekä tuomioistuimen vahvistamaa sovintoa.

Lain esitöiden mukaisesti riita-asiat kattavat myös hakemusasioissa annetut päätökset (HE 216/2001 vp s. 65).

Oikeuskäytäntö

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2003:102 todennut, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaan turvaamistoimen eräänä edellytyksenä on, että hakemuksessa todennäköiseksi saatettu oikeus voidaan vahvistaa ulosottolain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla ratkaisulla. Ratkaisussaan korkein oikeus on arvioinut kysymystä siitä, oliko hakijan nostama kanne oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu pääasiakanne. Yhtiö oli saanut käräjäoikeudessa turvaamistoimenpiteenä kieltopäätöksen, jonka tarkoittaman sille kuuluvan oikeuden vahvistamista koskeva kanne sen oli tullut nostaa määräajassa. Hakemuksessa tarkoitetut kiellot määräsi markkinaoikeus. Yhtiö ei ollut väittänytkään tehneensä kieltohakemusta markkinaoikeudelle. Vaikka käräjäoikeus vahingonkorvauskannetta ratkaistessaan joutui esikysymyksenä ottamaan kantaa siihen, olivatko yhtiön vastapuolet syyllistyneet kanteessa väitettyihin tekoihin, ei tällä tuomiolla vahvistettu turvaamistoimihakemuksessa tarkoitettua oikeutta. Korkein oikeus katsoi, että yhtiö ei ollut siten nostanut sellaista kannetta, jonka nostaminen oli turvaamistoimen voimassapysymisen edellytyksenä. Turvaamistoimena määrätty kielto ei palvellut myöskään yhtiön vaatiman vahingonkorvaussaatavan perimistä. Korkein oikeus määräsi turvaamistoimet peruutettaviksi.

Todistelun turvaaminen oikeuskirjallisuuden mukaan

Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että Suomen oikeus ei tunne eräissä ulkomaisissa järjestelmissä käytössä olevaa mahdollisuutta, jossa asianosaiselle annetaan tehokkaat keinot hankkia vastapuolelta asiakirjoja jo ennen oikeudenkäyntiä (ns. pre-trial discovery; Leppänen, Riita-asian valmistelu todistusaineiston osalta 1998 s. 234, 402; Frände ym. Prosessioikeus 5. p. 2017 s. 640 ja 1001; Rautio – Frände, Todistelu s. 255). Suomi on tehnyt kansainväliseen oikeusapuun tätä koskevan varauman (HE 216/2014).

Toisaalta on todettu, että kielellisesti estettä edellä mainitun lainkohdan soveltamiseen todistelun turvaamiseen ei ole eikä pääasiaprosessivelvollisuus ole ongelma (Havansi, Uusi turvaamistoimilainsäädäntö selityksineen, 2.p. 1994 s. 67–68). Lisäksi on katsottu, että editio on sellainen oikeus, joka voidaan vahvistaa ratkaisulla ja että editiovaade on ennakkoturvattavissa (Savola, DL 2001 s. 458).

Kielteistä kantaa on perusteltu sillä, että muulle kannalle ei ole saatavissa tukea lain sanamuodosta eikä esitöistä. Oikeudella ja etuudella tarkoitetaan lainkohdassa yksityisoikeudellisia oikeuksia eikä oikeuksia oikeudenkäyntimenettelyssä. Jos tarkoitus olisi ollut muuttaa todistusoikeutta, siitä olisi mainittu lain esitöissä. Oikeus tulee voida vahvistaa ratkaisulla ja pääasiaa koskevan kanteen tulee johtaa ulosottoteitse täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon (Möller DL 5/2001 s. 915–917; Frände ym. Prosessioikeus 5.p. 2017 s. 640; Linna – Leppänen, Ulosottomenettely, 2003 s. 87).

Ulosottoperusteet on lueteltu ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä. Ulosottokaaren 1 luvun 1 §:n mukaan sen mukaisesti pannaan täytäntöön lainkohdassa luetellut yksityisoikeudelliset velvoitteet. Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että luettelo on tyhjentävä eikä ulosottoperusteita voida ilman lainkohdassa olevaa valtuutusta luoda muussa laissa eikä ulosottokäytännössä (Linna – Leppänen, Ulosottomenettely s. 79).

Oikeuskirjallisuudessa on todistelun turvaamisen yhteydessä selostettu muita keinoja todisteen hankkimiseksi. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 20 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen on valmistelussa vastapuolen pyynnöstä ilmoitettava, onko hänellä hallussaan sellainen vastapuolen riittävästi yksilöimä kirjallinen todiste, jolla voi olla merkitystä asiassa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen ja tarvittaessa määrätä asianomaisen henkilön täyttämään velvollisuutensa sakon uhalla. Saman luvun 61 §:n mukaan oikeudessa voidaan esittää asiakirja riita-asiassa, jossa oikeudenkäynti ei vielä ole vireillä, jos hakijan oikeus saattaa olla todisteen vastaanottamisen varassa. Edellytyksenä on lisäksi vaara, että todiste häviää tai että se voidaan vain vaikeuksin esittää myöhemmin. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu lisäksi, että jo ennen pääasian oikeudenkäyntiä voidaan pyytää turvaamistoimea todisteen suojaksi sen hävittämistä vastaan (Frände ym. Prosessioikeus, s. 640; Rautio – Frände, Todistelu s. 255).

Turvaamistoimen edellytykset

Hakemus koskee osituksen osapuolen velvoittamista turvaamistoimella luovuttamaan osituksessa asiakirja, joka mahdollisesti osoittaisi tällä osapuolella olevan sellaista omaisuutta, joka osituksessa tulisi ottaa huomioon. Edellä esitetyn perusteella turvaamistoimen myöntämisen edellytyksenä on muun ohella, että hakijalla on todennäköisesti oikeus, joka voidaan vahvistaa täytäntöönpanokelpoisella ratkaisulla ja jota koskeva kanne on pantava kuukauden kuluessa vireille.

A:lla ei ole tässä vaiheessa mahdollisuutta saattaa vireille kannetta mahdollisesta tasinkosaatavastaan, koska ositusmenettely on kesken ja sen toimittaminen kuuluu pesänjakajan yksinomaiseen toimivaltaan. Pesänjakajan suorittama ositus ei ole täytäntöönpantavissa mainitun pykälän edellyttämällä tavalla, vaan tasinkoon oikeutetun on tarvittaessa hankittava myöhemmin vahvistettavalle tasinkosaatavalleen tuomioistuimen vahvistama täytäntöönpanoperuste. Pesänjakajan toimittamaa ositusta ei voida lainkohdan sanamuodon vastaisesti katsoa turvaamistoimiasiassa tarkoitetuksi täytäntöönpanoperusteeksi.

A:n turvaamistoimihakemuksessa tarkoitettua oikeutta ei voida vahvistaa tasinkosaatavaa koskevalla kanteella eikä tällainen kanne voi olla tässä asiassa edellä mainitussa lainkohdassa edellytetty pääasiakanne.

Edellä esitettyä käsitystä tukee se, että yleistä, oikeudenkäyntiä edeltävää todistelun turvaamista koskevaa säännöstä ei ole, vaan todisteiden hankkimisesta oikeudenkäynnin eri vaiheissa on säädetty mainituissa oikeudenkäymiskaaren säännöksissä ja erityislaissa. Näistä tilanteista nyt ei ole kysymys. Turvaamistoimilainsäädännön esitöissä ei ole mainittu, että näitä todistelun hankkimista koskevia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä olisi ollut tarkoitus muuttaa.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että hakemus on ollut selvästi perusteeton eikä aihetta käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ole.

-----

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

------

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Marja-Leena Honkanen
Hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko
Hovioikeudenneuvos Juha Hartikainen

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Antto Orasmaa

Ratkaisu on yksimielinen.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Syyttäjä oli vaatinut käräjäoikeudessa, että K:lle Rovaniemen hovioikeudessa 23.4.2018 tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen oheisseuraamuksena tuomittu 60 yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottomaksi vankeudeksi.

K oli vastustanut syyttäjän vaatimusta ja vaatinut ensisijaisesti, että vaatimus hylätään ja toissijaisesti, että yhdyskuntapalvelu muunnetaan valvontarangaistukseksi.

Käräjäoikeus katsoi, että K oli rikkonut törkeästi yhdyskuntapalvelun velvollisuuksiaan ja muunsi kokonaan suorittamatta olleet 60 tuntia yhdyskuntapalvelua 60 päiväksi ehdotonta vankeutta. Käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut edellytyksiä muuntaa yhdyskuntapalvelua valvontarangaistukseksi. Käräjäoikeus ei ottanut K:lle yhdyskuntapalvelun sijaan määrätyssä ehdottomassa vankeudessa huomioon K:n hovioikeuden tuomiosta 23.4.2018 (Oulun käräjäoikeus 16.11.2017) ilmenevää vapaudenmenetysaikaa 24.8 – 9.11.2017.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

K vaati, että hänelle 23.4.2018 ehdollisen vankeuden ohessa tuomittua 60 päivän yhdyskuntapalvelurangaistusta ei muunneta ehdottomaksi vankeudeksi tai että se muunnetaan valvontarangaistukseksi.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään. Syyttäjä lausui muun ohella, että käräjäoikeuden ratkaisu oli vapaudenmenetysajan huomioon ottamista koskevilta osin oikea.

Hovioikeus pyysi K:lta lausuman vapaudenmenetyksen huomioon ottamisesta mahdollisessa yhdyskuntapalvelurangaistuksen muuntotilanteessa. K lausui, että hänen vapaudenmenetyksensä tuli vähentää mahdollisesta ehdottomasta vankeudesta ja että se tuli katsoa oheisrangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

HOVIOIKEUDEN RATKAISUN PERUSTELUT

Yhdyskuntapalvelun muuntamisen edellytykset

Hovioikeus täydensi käräjäoikeuden tuomion perusteluja ja katsoi, ettei käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen K:lle 23.4.2019 ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa tuomitun 60 päivän yhdyskuntapalvelurangaistuksen muuntamisen edellytysten osalta ollut ilmennyt aihetta.

Vapaudenmenetysajan vähentäminen

Asiassa on yhdyskuntapalvelun muuntamisen edellytysten lisäksi kysymys siitä, tuleeko K:n vapaudenmenetysaika vähentää nyt hänelle yhdyskuntapalvelun muuntamisen johdosta määrättävästä ehdottomasta vankeudesta.

K on ollut hänelle 23.4.2018 tuomittuun ehdollisen vankeusrangaistukseen ja yhdyskuntapalveluun johtaneiden tekojensa vuoksi vapautensa menettäneenä 24.8. - 9.11.2017. Vapaudenmenetysaika on sanotussa tuomiossa vähennetty rikoslain 6 luvun 13 §:n edellyttämällä tavalla K:lle tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta.

Nyt hovioikeuden käsiteltävänä olevassa yhdyskuntapalvelun muuntoa koskevassa asiassa tuomioistuimen tutkittavana on se, onko K:lle ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella tuomitun yhdyskuntapalvelun muuntamiselle ehdottomaksi vankeudeksi yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa säädettyjä edellytyksiä. Asiassa ei siten ole kysymys rikoslain 6 luvun 13 §:ssä tarkoitetusta rangaistuksen tuomitsemisesta K:lle, vaan hänelle jo tuomitun rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyvästä asiasta. Kun K on 23.4.2018 tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja oheisseuraamukseen, hänen tuolloin käsiteltävinä olevista teoista aiheutuneesta vapaudenmenetyksestä ja sen vähentämisestä on jo rikoslain 6 luvun 13 §:n edellyttämällä tavalla määrätty sanotussa ratkaisussa. Rikoslaissa tai yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa ei ole erikseen säädetty vapaudenmenetyksen huomioon ottamisesta nyt käsiteltävänä olevassa tilanteessa eikä asiasta ole annettu myöskään korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2015:102 katsonut, että vapaudenmenetys on vähennettävä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta myös silloin, kun sen oheisseuraamuksena tuomitaan yhdyskuntapalvelua. Korkein oikeus on sanotun ratkaisun perusteluissa lausunut, että vapaudenmenetysajan vähentäminen yhdyskuntapalvelun sijaan yksin ehdollisesta vankeudesta voi johtaa siihen, että tuomittu ei saa tosiasiassa lainkaan hyvitystä vapaudenmenetyksestään. Näin käy, jos ehdollista vankeutta ei määrätä pantavaksi täytäntöön. Korkein oikeus on lausunut lisäksi, että vapaudenmenetysajan vähentäminen päärangaistuksena pidettävästä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta on luontevin tapa hyvittää vapaudenmenetys, varsinkin kun oheisseuraamus voisi jäädä näennäiseksi, jos vapaudenmenetysaika hyvitettäisiin ensisijaisesti siitä tehtävällä vähennyksellä.

Turun hovioikeus on 24.10.2018 antamassaan ratkaisussa numero 145723 katsonut korkeimman oikeuden ratkaisun 2015:102 perusteella, että vapaudenmenetysaika on vähennettävä nyt käsiteltävänä olevan kaltaisessa tilanteessa ehdollisesta vankeusrangaistuksesta eikä sitä oteta huomioon oheisrangaistuksena tuomitun yhdyskuntapalvelua muunnettaessa. Hovioikeus on lausunut lisäksi, että vapaudenmenetysajan vähentäminen oheisseuraamuksesta voisi johtaa tilanteeseen, jossa vastaaja vapautuisi yhdyskuntapalvelun sääntöjä rikkomalla hänelle tuomitusta seuraamuksesta. Rovaniemen hovioikeus on puolestaan 11.2.2016 antamassaan ratkaisussa numero 106136 ottanut vapaudenmenetysajan huomioon oheisseuraamuksena tuomitun yhdyskuntapalvelun muuntotilanteessa. Hovioikeus on lausunut ratkaisussaan, että vastaajan tuli saada vapaudenmenetyksensä rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla myös tosiasiassa hyväkseen tilanteessa, jossa oheisrangaistuksena tuomittu yhdyskuntapalvelurangaistus muunnettiin ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi.

Korkein oikeus on toisaalta ratkaisussaan 2007:90 katsonut, ettei aikaisemmin tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta tehty vapaudenmenetysajan vähentäminen ollut esteenä saman vapaudenmenetysajan vähentämiselle sittemmin annetussa tuomiossa, jossa vastaaja tuomittiin samassa yhteydessä tutkituista muista rikoksista yhteiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tätä perusteltiin mainitussa ratkaisussa sillä, että vapaudenmenetysaika jää hyvittämättä, jos se otettaisiin huomioon vain ehdollisessa rangaistuksessa, joka ei tule täytäntöönpantavaksi. Sekä mainitun ratkaisun että korkeimman oikeuden ratkaisun 2015:102 keskeisenä perustana on ollut korkeimman oikeuden ratkaisussa 2017:79 lausutuin tavoin se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta.

Vapaudenmenetysajan vähentämistä nyt hovioikeuden käsiteltävänä olevassa asiassa puoltaa se, että K ei saa vapaudenmenetysaikaansa tosiasiallisesti hyväkseen ellei hänelle 23.4.2018 tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus tule täytäntöönpantavaksi. K:lle tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus voi kuitenkin edelleen tulla täytäntöönpantavaksi rikoslain 2 b luvun 5 §:ssä säädetyin tavoin. K:n vapaudenmenetyksen pituus huomioon ottaen sen vähentäminen oheisseuraamuksen muuntotilanteessa johtaisi myös siihen, että K vapautuisi oheisseuraamuksesta sen täytäntöönpanoon liittyviä velvoitteitaan rikkomalla. Näihin seikkoihin nähden ja ottaen huomioon käsiteltävän asian laadusta ja vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevista säädöksistä edellä esille tuodut seikat sekä K:n oikeusturvanäkökohdat hovioikeus katsoo, että K:n vapaudenmenetysaika kohdistuu hänelle tuomittuun ehdolliseen vankeusrangaistukseen eikä sitä tule ottaa huomioon hänelle tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa tuomitun yhdyskuntapalvelun muuntotilanteessa. Käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei siten ole ilmennyt aihetta myöskään tältä osin.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Käräjäoikeuden ratkaisua ei muuteta.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet

hovioikeudenneuvos Tapio Kamppinen
hovioikeudenneuvos Janne Mononen, joka on myös esitellyt asian
asessori Jimi Sillanpää

Tutkinnanjohtaja oli vaatinut rikoksesta epäillyn A:n määräämistä vangittavaksi. A oli vaatinut, että ennen vangitsemiskäsittelyä hänen tuli saada perehtyä asiakirjoihin, jotka hänen mukaansa olivat välttämättömiä vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi. Kysymys vangitsemisen edellytyksistä sekä epäillyn tiedonsaantioikeuden laajuudesta ja sen merkityksestä vangitsemisen edellytysten arvioinnissa.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 10.11.2020

Käräjäoikeus määräsi A:n vangittavaksi todennäköisin syin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. Rikoksesta säädetty ankarin rangaistus oli vähintään vuosi vankeutta ja oli syytä epäillä, että A vaikeuttaa asian selvittämistä. Käräjäoikeus oli katsonut, että vangitseminen ei asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi ollut kohtuutonta, pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana eikä matkustuskieltoa ollut pidettävä riittävänä pakkokeinona vangitsemisen sijasta. Käräjäoikeuden mukaan sille ei ollut esitetty mitään sellaista tietoa, johon A ei olisi saanut tutustua ja jolla olisi ollut merkitystä hänen vangitsemisestaan päätettäessä.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Marjut Löfroth.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 29.12.2020

Kantelu

A on hovioikeuteen 13.11.2020 saapuneessa kantelussaan vaatinut, että hänet vapautetaan välittömästi. A on edelleen pyytänyt, että hovioikeus pyytää asiassa ennakkoratkaisun Euroopan unionin tuomioistuimelta.

Käräjäoikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut edellyttänyt, että ennen kuin puolustaja otti kantaa hakijan vetoamien todennäköisten syiden olemassaoloon, hakijan tulisi esittää ne esitutkintakertomukset, joihin hakemuksessa oli vangitsemisen perusteena viitattu. Pelkkä kertomuksiin viittaaminen ei ilmentänyt todennäköisten syiden olemassaoloa, joten vangitsemisvaatimus olisi tullut hylätä.

EU:n tiedonsaantidirektiivin 2012/13/EU perusteella pidätetyllä henkilöllä tai hänen avustajallaan oli oikeus saada käyttöönsä toimivaltaisen viranomaisen hallussa olevat asiakirjat, jotka olivat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi kansallisen oikeuden mukaisesti.

Vangitsemisvaatimuksessa todennäköisten syiden olemassaolo oli kytketty siihen, että kanssaepäillyt olivat kertoneet A:n olleen osallinen huumausainerikokseen. Muut seikat eivät osoittaneet A:n osallisuudesta mitään. A:n puolustaja oli pyytänyt vangitsemisvaatimuksen saatuaan tutkinnanjohtajalta vaatimuksessa tarkoitetut kanssasyytettyjen kertomukset voidakseen arvioida, ilmentävätkö ne todennäköisiä syitä siten kuin hakija oli asiassa väittänyt. Puolustaja oli ilmoittanut, että tarvittaessa kuulusteltujen nimet voidaan tällöin peittää. Ennen vangitsemisistuntoa tutkinnanjohtaja oli ilmoittanut, ettei hän anna kyseisiä kertomuksia.

Kun hakija ei ollut suostunut paljastamaan A:n kannalta ratkaisevia kertomuksia eikä niitä siten ollut testattu kontradiktorisessa menettelyssä, käräjäoikeuden olisi tullut päätyä siihen, ettei asiassa ollut esitetty selvitystä, joka riittävällä tavalla olisi osoittanut todennäköisten syiden olleen olemassa. Vangitsemisvaatimus olisi tullut sen vuoksi hylätä.

Vastaus

Rikoskomisario B on vaatinut, että kantelu hylätään.

Vangitsemisasiassa oli annettu ratkaisu asian suullisessa käsittelyssä tutkinnanjohtajan ilmoituksella asiassa suoritettujen tiedustelujen, tarkkailun, telepakkokeinojen, takavarikoiden ja kanssaepäiltyjen kertomusten perusteella. Tutkinnanjohtaja oli antanut ilmoituksen virkavastuullaan ja perusteet oli tiivistetysti kirjattu vangitsemisvaatimukseen. Kanssaepäiltyjen kertomukset eivät olleet ainoa syy vangitsemiselle eikä vangitseminen perustunut vain yhden kanssaepäillyn kertomukseen. Asiassa esitetyt seikat osoittivat yhdessä, että todennäköiset syyt epäillä vangittavaksi vaadittua kyseisestä rikoksesta olivat olemassa. Mikään yksittäinen peruste ei ollut muodostanut ratkaisevaa syytä vangitsemiselle. Vangitsemispäätöksessä kuulustelukertomusten roolia ei ollut nostettu ratkaisevaksi. Näin ollen niiden ei voida katsoa olevan sellaisia välttämättömiä asiakirjoja, joita direktiivissä tarkoitetaan.

Vangittavaksi vaadittu voi istunnossa esittää tutkinnanjohtajalle tarkentavia kysymyksiä siellä esitetystä näytöstä, eikä se edellyttänyt kanssasyytettyjen kuulustelukertomusten saamista kokonaisuudessaan haltuun. Kontradiktorisuus toteutui sillä, että vangittavaksi vaadittu saa tutustua tuomioistuimelle jätettyyn aineistoon ja saa mahdollisuuden lausua vaatimusten perusteista sekä esittää niistä tarkentavia kysymyksiä. Vangitsemisvaatimus oli sisältänyt tiivistetysti tarvittavat, välttämättömät ja ratkaisevat tiedot vangitsemispäätöksen tekemiseen suullisessa käsittelyssä ilmoitetun lisäksi.

Vangitsemisasiassa oli kyse vakavan ja laajan rikoskokonaisuuden keskeneräisestä esitutkinnasta eikä rikosasian pääkäsittelystä. Vangitsemisasian ratkaisuun tarvittavaa näyttöä ei tarvinnut esittää tuomitsemiskynnyksen ylittävällä varmuudella, eikä edes syytekynnyksen ylittävällä todennäköisyydellä. Kyse oli pakkokeinojen käytön kynnyksen ylittymisen arvioinnista.

Vangitsemisen erityisenä edellytyksenä oli tutkinnan vaikeuttamisvaara. Kanssaepäiltyjen kuulustelukertomusten tuominen vangitsemisasian kirjalliseen aineistoon osallisten tiedoksi muodostaisi tilanteen, jossa esitutkinta olisi vaarassa vaikeutua ja muodostaisi itsessään sotkemisvaaran. Vangittavaksi vaaditulla olisi aineiston saatuaan mahdollisuus muodostaa ja muuttaa tietoonsa saamansa aineiston mukaisesti omaa esitutkintakertomustaan ja pyrkiä vaikuttamaan asian selvittämiseen muutoinkin. Tiedonsaantioikeuden laajuudessa tuli ottaa huomioon esitutkintalain 4 luvun 15 §:n säännös asianosaisjulkisuudesta, jossa huomioidaan tietojen antamisesta tutkinnalle aiheutuva haitta.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

A on pyytänyt, että hovioikeus pyytäisi asiassa ennakkoratkaisun Euroopan unionin tuomioistuimelta seuraavista kysymyksistä:

1. Estääkö tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU (jäljempänä direktiivi) 7 artiklan 1 kohta sellaisen kansallisen lain tulkinnan, jonka mukaan pidätetyllä on oikeus tiedonsaantiin vain sellaisista direktiivin kohdassa tarkoitetuista asiakirjoista, jotka esitutkintaviranomainen on vapaudenmenetyksestä päättävälle tuomioistuimelle antanut?
2. Turvaako kyseinen direktiivin kohta sen, että puolustuksella on oikeus saada käyttöönsä myös sellaista asiassa toimivaltaisella esitutkintaviranomaisella olevaa asiakirja-aineistoa, jota viranomainen ei halua tutkinnallisista syistä paljastaa oikeudelle ja sitä kautta pidätetylle, mutta joka on vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisen kannalta välttämätöntä?

Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että hovioikeus ei ole Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu tuomioistuin (ks. esim. asia C-99/00 Lyckeskog). Hovioikeudella ei siten ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta, vaan hovioikeus voi harkita, edellyttävätkö tuomioistuimen ratkaistavana olevat kysymykset ja A:n kantelussaan esittämät näkökohdat ennakkoratkaisun pyytämistä.

Asiassa on kysymys ensi sijassa kansallisen oikeuden tulkinnasta, kuten pääasiaratkaisun perusteluista jäljempänä ilmenee, eikä direktiivin tulkintaan liity sellaista epäselvyyttä, jonka vuoksi asiassa olisi tarpeen pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta. Näin ollen pyyntö ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä hylätään.

Pääasia

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A:n avustaja on pyytänyt poliisiviranomaiselta sen hallussa olevia asiakirjoja eli kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksia voidakseen arvioida, onko niiden perusteella todennäköisiä syitä epäillä A:n syyllistyneen vangitsemisvaatimuksen perusteena olevaan rikokseen. A on katsonut, että vapautensa menettäneellä on tiedonsaantioikeutta rikosoikeudellisissa menettelyissä koskevan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU 7 artiklan 1 kohdan nojalla oikeus saada tietoonsa kaikki poliisilla oleva aineisto, jotta hän voi riitauttaa vapaudenmenetyksen laillisuuden, eikä tiedonsaantioikeus siten rajoitu ainoastaan tuomioistuimelle toimitettuun aineistoon.

Hovioikeudessa on kantelun johdosta kysymys siitä, onko A:n vangittuna pitämiselle olemassa lailliset edellytykset. Tässä harkinnassa on osaltaan merkitystä sillä, seuraako direktiivin säännöksistä, että rikoksesta epäillyllä on vangitsemismenettelyn yhteydessä oikeus saada tieto myös esitutkintaviranomaisen hallussa olevasta aineistosta, vai rajoittuuko tämä oikeus ainoastaan tuomioistuimelle toimitetun aineiston tiedoksisaamiseen. Arvioitavaksi tulee, mikä merkitys epäillyn tiedonsaantioikeudella on vangitsemisen yleisiä edellytyksiä harkittaessa.

Direktiivin 7 artiklan säännökset ja niiden kansallinen täytäntöönpano

Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan jos henkilö pidätetään ja hän menettää vapautensa, jäsenvaltioiden on varmistettava, että pidätetyn henkilön tai hänen avustajansa käyttöön annetaan toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevat kyseiseen tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti kansallisen oikeuden mukaisesti. Lisäksi artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyn ja syytetyn tai hänen avustajansa annetaan tutustua ainakin kaikkeen toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevaan todistusaineistoon epäillyn tai syytetyn puolesta tai häntä vastaan, jotta turvataan menettelyn oikeudenmukaisuus ja asianosainen voi valmistella puolustustaan. Artiklan 3 kohdassa on määritelty, milloin 2 kohdassa tarkoitettuun aineistoon tulee saada tutustua, ja 4 kohdassa, milloin 2 ja 3 kohdista saadaan poiketa. Viimeksi mainitun kohdan mukaan oikeus tutustua tiettyyn aineistoon voidaan evätä, jos tämä tutustumisoikeus saattaisi johtaa toisen henkilön hengen tai perusoikeuksien vakavaan vaarantamiseen tai jos se on ehdottoman tarpeellista tärkeän yleisen edun turvaamiseksi, kuten silloin, kun tutustumisoikeus voi haitata meneillään olevaa tutkintaa tai kun se voi vakavasti haitata kansallista turvallisuutta, ja lisäksi edellyttäen, ettei tutustumisoikeuden epääminen vaaranna oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

Direktiivi on saatettu kansallisesti voimaan 1.12.2014, jolloin muun ohella esitutkintalaissa olevia asianosaisen tiedonsaantioikeuksia koskevia säännöksiä on muutettu.

Hovioikeus toteaa, että direktiivien välitön oikeusvaikutus eli yksityisen oikeussubjektin oikeus vedota direktiiveihin jäsenvaltiota vastaan voi lähtökohtaisesti tulla kysymykseen vain sillä edellytyksellä, että jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä lainkaan osaksi kansallista oikeusjärjestystä määräajassa tai että direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä virheellisesti. Tämä huomioon ottaen A:n vaatimusta on arvioitava ensisijaisesti kansallisen lainsäädännön perusteella. Kansallisen oikeuden tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon direktiivin tulkintavaikutus, jolla direktiivin tarkoituksen toteutuminen pyritään viime kädessä turvaamaan.

Esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan asianosaisella on esitutkinnan aloittamisen jälkeen oikeus saada tieto esitutkintaan johtaneista ja esitutkinnassa ilmi tulleista seikoista sekä esitutkinta-aineistosta, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettua oikeutta ei ole ennen tutkinnan lopettamista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan asianosaisella ei ole 1 momentissa tarkoitettua oikeutta, jos tiedon antamatta jättäminen on välttämätöntä erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun turvaamiseksi. Pykälän 4 momentin mukaan kun harkitaan asianosaisen oikeutta saada tietoja tai sen rajoittamista, arvioinnissa on otettava huomioon asianosaisen oikeus puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä.

Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 71/2014 vp s. 16–17) on käsitelty sekä direktiivin tavoitteita että sen taustalla ollutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Hallituksen esityksessä (s. 17) on todettu, että jo aikaisemman säännöksen esitöiden (HE 222/2010 vp s. 255) perusteluissa on korostettu, että vangitsemisvaatimuksen tueksi on esitettävä riittävä selvitys myös vangitsemisen yleisistä edellytyksistä. Tämä tarkoittaa sen selvittämistä, että vangittavaksi vaadittu on todennäköisin syin syyllistynyt vangitsemisvaatimuksen perusteena olevaan rikokseen. Riittävää ei ole, että vangitsemisvaatimuksen esittäjä virkavastuulla käsityksenään esittää myös näiden yleisten edellytysten olevan olemassa. Edelleen esitöissä (HE 71/2014 vp s. 17) on todettu, että oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain nojalla rikoksesta epäilty saa vangitsemisasian käsittelyssä tiedon kaikesta vangitsemispäätöksen perusteena olevasta aineistosta, jota tuomioistuimelle esitetään. Tämän perusteella jo voimassa olleen lainsäädännön katsottiin täyttävän artiklan 1 kohdan vaatimukset. Hallituksen esityksessä HE 71/2014 vp on siten pidetty lähtökohtana, että vangitsemismenettelyssä tiedonsaantioikeus koskee tuomioistuimelle toimitettua aineistoa, joskin vangitsemisvaatimuksen esittäjän on tullut esittää tuomioistuimelle muutakin selvitystä vangitsemisen yleisten edellytysten täyttymisestä kuin oma käsityksensä.

Hovioikeus toteaa, että arvioinnissa on toisaalta otettava huomioon, että esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 1 momentin tiedonsaantioikeutta koskevan yleissäännöksen mukaista tiedonsaantioikeutta rajoittavat ainoastaan pykälän 2–6 momentin säännökset. Vangittavaksi vaaditun kannalta yleensä merkittävin tiedonsaantioikeuden rajoitusperuste on 2 momentissa säädetty rajoite, jonka perusteella asianosaisella ei ole tiedonsaantioikeutta ennen tutkinnan lopettamista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Hallituksen esityksessä (HE 71/2014 vp s. 24) on tältä osin todettu, että tiedonsaantioikeus olisi myönnettävä niin pian kuin siitä ei aiheudu haittaa asian selvittämiselle.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä

Hovioikeus toteaa, että direktiivin säännöksillä on pyritty edistämään Euroopan unionin oikeudessa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määrättyjä prosessuaalisia oikeuksia ja oikeusturvatakeita (direktiivin johdanto-osan kohdat 5–8). Tiedonsaantioikeuden laajuutta on tästä syystä arvioitava myös siltä kannalta, että se täyttää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan vaatimukset siitä, että vapautensa menettäneellä on oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen.

Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan menettelylliset takeet, joita vapaudenriistoa koskevissa asioissa lähtökohtaisesti sovelletaan, eivät ole yhteneväisiä oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin koskevan 6 artiklan menettelyllisten takeiden kanssa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että myös vangitsemisasian käsittelyssä tulee noudattaa mahdollisimman pitkälle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia ottaen huomioon käynnissä olevan rikostutkinnan olosuhteet. Vastapuolen kuulemista koskevista periaatteista seuraa, että vapaudenriistoasiassaan tuomioistuimeen vedonneella henkilöllä tulee lähtökohtaisesti myös olla oikeus perehtyä niihin asiakirjoihin, joihin viranomaiset ovat vapaudenriiston tueksi tuomioistuimessa tukeutuneet. Kansallisista eroista huolimatta tulisi varmistua siitä, että toinen osapuoli on tietoinen tuomioistuimelle toimitetusta aineistosta ja että sillä on todellinen mahdollisuus kommentoida sitä. Vaikka rikostutkinnan tarpeet saattavat joskus edellyttää esitutkinta-aineiston pitämistä epäillyltä salassa, tästä ei kuitenkaan saa aiheutua kohtuuttomia rajoituksia puolustuksen oikeuksille. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa onkin usein ollut kysymys tilanteista, joissa vangitsemisvaatimuksen esittäjä on toimittanut vangitsemisesta päättävälle tuomioistuimelle sellaista vaatimusta tukevaa selvitystä, jota ei ole annettu tiedoksi puolustukselle, mutta jolle tuomioistuin on antanut merkitystä vangitsemisesta päättäessään (ks. Matti Pellonpää ym., Euroopan ihmisoikeussopimus, 6. painos, 2018, s. 531 ja 532 sekä siinä mainitut ratkaisut, erityisesti Garcia Alva v. Saksa 13.2.2001, kohdat 39–42). Tietyissä tilanteissa, joissa epäillyn prosessuaaliset oikeusturvatakeet on hoidettu muulla tavoin, rikoksesta epäillyn oikeudesta saada tietoonsa tuomioistuimelle toimitettu aineisto on kuitenkin voitu poiketa (ks. Sher ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 20.10.2015).

Ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisusta Mooren vs. Saksa (9.7.2009) ilmenee, että ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan vastaista oli menettely, jossa vangittavaksi vaadittu sai käyttöönsä ainoastaan viranomaisten laatiman yhteenvedon (ratkaisun kohdat 124–125, jossa on tältä osin hyväksytty 13.12.2007 annettu jaostoratkaisu perusteluineen). Yhteenveto oli sisältänyt lähinnä viranomaisten johtopäätöksiä eikä niitä tapauksen tosiseikkatietoja, joihin johtopäätökset perustuivat. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että vangittavaksi vaadittu ei voinut riitauttaa näitä johtopäätöksiä saamatta tietoonsa sitä aineistoa, johon johtopäätökset perustuivat (Mooren v. Saksa jaostoratkaisu 13.12.2007, kohta 95).

Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee edelleen, että kansallisten tuomioistuinten on esitettävä vangitsemista koskevissa ratkaisuissaan merkitykselliset ja riittävät perusteet vangitsemiselle. Yleiset ja abstraktit perustelut eivät ole vangitsemisen edellytysten osalta riittäviä, vaan perusteluissa täytyy tukeutua konkreettisiin tosiasiaseikkoihin (ks. esim. Merabishvili v. Georgia 28.11.2017, kohta 222 ja siinä viitatut ratkaisut). Niissäkin tilanteissa, joissa kaikkea poliisilla olevaa tietoa ei voida luovuttaa epäillyn tai tuomioistuimen käyttöön, tuomioistuimelle on toimitettava tosiseikoista sellaista tietoa, jonka perusteella tuomioistuin voi vakuuttua siitä, että pidätetyn henkilön voidaan perustellusti epäillä tehneen kyseisen rikoksen (O’Hara v. Yhdistynyt kuningaskunta 16.10.2001, kohta 35).

Hovioikeus toteaa, että edellä selostetusta ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevin tavoin vangittavaksi vaaditun on saatava tietoonsa tuomioistuimelle toimitettu aineisto. Tästä aineistosta on ilmettävä ne konkreettiset seikat, joihin vangitseminen perustuu. Viranomaisen yleisluontoista yhteenvetoa ei voida pitää tässä suhteessa riittävänä, sillä muuten tuomioistuin ei voi tukeutua perusteluissaan konkreettisiin tosiasiaseikkoihin.

Vangittavaksi vaaditun tiedonsaantioikeus

Lähtökohtaisesti tiedonsaantioikeutta koskevan esitutkintaviranomaisen ratkaisun oikeellisuus käsitellään asianosaisen vaatimuksesta hallinto-oikeudessa. Myös vangitsemisasiaa käsittelevä tuomioistuin voi asianosaisen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n nojalla tekemän editiovaatimuksen nojalla velvoittaa esitutkintaviranomaisen tuomaan asiakirjan tuomioistuimeen. Koska tässä tapauksessa A on vaatinut vangitsemiseensa liittyen esitutkintaviranomaiselta kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksia, mihin vaatimukseen ei ole suostuttu, vangitsemisen edellytyksiä koskevassa harkinnassa on osaltaan otettava huomioon, mihin aineistoon vangittavaksi vaaditun tiedonsaantioikeus vangitsemismenettelyssä ulottuu.

Asian arviointiin vaikuttaa se seikka, että Suomessa vangitsemisvaatimuksen tekijänä on yleensä esitutkinta- eikä syyttäjäviranomainen. Vangitsemismenettely poikkeaa tässä suhteessa sellaisista järjestelmistä, joissa vangittavaksi vaadittu voi saada käyttöönsä kaiken vastapuolena olevan syyttäjän hallussa olevan, esitutkintaviranomaisen jo sille toimittaman materiaalin.

Huomioon on otettava myös, että Suomessa vangitsemisoikeudenkäynti ei ole luonteeltaan rikosasian esikäsittelyä, vaan vangitsemisoikeudenkäynti rajoittuu vangitsemisen edellytysten arviointiin. Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentissa on säädetty vangitsemisen yhtenä yleisenä edellytyksenä, että on olemassa todennäköiset syyt epäillä vangittavaksi vaaditun syyllistyneen rikokseen. Pykälän 2 momentin nojalla henkilö saadaan määrätä vangittavaksi heikommallakin selvityksellä eli silloin, kun henkilöä on syytä epäillä rikoksesta, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos vangitsemiseen muuten on laissa säädetyt edellytykset ja vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää.

Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n mukaan vangitsemisasian käsittelyssä on esitettävä vangitsemisen edellytyksistä selvitys, joka voi perustua pelkästään kirjalliseen aineistoon. Pykälässä on edelleen säädetty, että tutkittavana olevasta rikoksesta ei saa esittää tämän sekä vangittavaksi vaaditun vangitsemisvaatimuksen johdosta esittämän lisäksi muuta selvitystä, ellei tuomioistuin katso siihen olevan erityistä syytä. Mainitun säännöksen perusteella vangitsemisoikeudenkäynnissä rikosasia on varsin suppean käsittelyn kohteena, eikä siinä käsitellä kaikkea asian esitutkinnassa jo kertynyttä aineistoa, oteta vastaan suullista todistelua taikka arvioida ristiriitaisen näytön luotettavuutta samalla tarkkuudella kuin rikosasian pääkäsittelyssä.

Vangitsemismenettelyssä on arvioinnin kohteena se, onko esitutkintaviranomainen esittänyt sellaista selvitystä, jonka perusteella tuomioistuimella objektiivisesti arvioiden on syytä tai todennäköisiä syitä epäillä vangittavaksi vaaditun syyllistyneen vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. Tuomioistuimen on tapauskohtaisesti arvioitava, millaista selvitystä voidaan pitää riittävänä sen arvioimiseksi, onko vangittavaksi vaadittua syytä epäillä tai todennäköisiä syitä epäillä vangitsemisen perusteena olevasta rikoksesta. Vangittavaksi vaadittavan puolustautumismahdollisuuksien kannalta voi kuitenkin olla ongelmallista, mikäli vangitseminen perustuu yksin esitutkintaviranomaisen laatimassa vangitsemisvaatimuksessa esitettyihin seikkoihin ilman muuta selvitystä. Esitutkintaviranomaisen vapaamuotoisesti laatimassa vangitsemisvaatimuksen selostusosassa selvitetyt seikat ja niiden yksityiskohtaisuus voivat vaihdella tapauskohtaisesti huomattavankin paljon. Vangitsemisasian suullisessa käsittelyssä esitutkintaviranomaisen edustaja voi sinänsä täydentää ja tarkentaa näitä seikkoja tuomioistuimen taikka vangittavaksi vaaditun ja hänen avustajansa kysymysten perusteella.

Vaikka esitutkintaviranomaiset toimivat virkavastuulla ja esitutkinnassa on esitutkintalain 4 luvun 1 §:n mukaan selvitettävä ja otettava huomioon sekä rikoksesta epäiltyä vastaan että hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet, voi käytännössä syntyä asetelma, joissa vangittavaksi vaaditulla ei ole tosiasiallisesti itsenäisiä mahdollisuuksia kyseenalaistaa muutoin kuin hänen itsensä kertomilla seikoilla niitä väitteitä, joita esitutkintaviranomainen esittää vangitsemisen perusteiksi. Ei voida pitää poissuljettuna, etteikö tällaisessa menettelyssä esiintyisi tilanteita, joissa vangittavaksi vaaditulle ei tarjoudu mahdollisuutta riittävän tehokkaasti riitauttaa sitä, onko esitutkintaviranomaisen hallussa oleva näyttö riittävän vahvaa osoittamaan hänen todennäköistä syyllistymistään rikokseen. Mikäli vangitsemiskäsittely perustuu pelkästään vangitsemisvaatimukseen ja esitutkintaviranomaisen edustajan suulliseen selvitykseen, myös tuomioistuin joutuu tekemään ratkaisunsa pelkästään asianosaisten väitteiden perusteella. Tällöin tuomioistuimen ratkaisu tosiasiallisesti perustuu usein viime kädessä siihen luottamukseen, että esitutkintaviranomaisen edustaja on virkamiehenä esittänyt totuudenmukaisesti ja tasapuolisesti ne seikat, joihin hän nojautuu, eikä hänen toimestaan vangitsemisperusteiden olemassaolosta ole muodostunut vääristynyttä tai toispuoleista kuvaa senkään jälkeen, kun vangittavaksi vaadittu on tullut itse kuulluksi. Tämä ei ole yhdenmukaista sen kanssa, että vangitsemisesta päättävän tuomioistuimen tehtävänä on itsenäisesti arvioida esitetyn aineiston perusteella vangitsemisen edellytysten täyttymistä.

Edellä selostetun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan lähtökohtana on, että viranomaisten hallussa olevilla asiakirjoilla tarkoitetaan muuta, esitutkintaviranomaisen vangitsemisen perusteista laatimaa selvitystä autenttisempaa aineistoa rikosepäilyn perusteena olevista tosiseikoista. Tämä ilmenee direktiivin johdanto-osan kohdasta 30, jonka mukaan asiakirjat ja tarvittaessa valokuvat sekä ääni- ja kuvatallenteet, jotka kansallisen oikeuden mukaan ovat välttämättömiä epäillyn tai syytetyn pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden tehokkaan riitauttamisen kannalta, olisi annettava epäillyn tai syytetyn taikka hänen avustajansa käyttöön viimeistään ennen kuin toimivaltaista oikeusviranomaista pyydetään päättämään pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuudesta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kohdan mukaisesti, ja riittävän ajoissa, jotta oikeutta riitauttaa pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan tehokkaasti käyttää.

Edellä mainituin tavoin kahdessa hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp s. 255 ja HE 71/2014 vp s. 17) on katsottu Suomen kansallisenkin lainsäädännön edellyttävän sitä, että vangitsemisvaatimuksen esittäjän tulee esittää muutakin selvitystä vangitsemisen yleisten edellytysten täyttymisestä kuin oma käsityksensä. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään (esimerkiksi KKO 2020:16, kohta 12 ja siinä viitatut ratkaisut) korostanut pakkokeinoasiaa käsittelevän tuomioistuimen velvollisuutta selvittää ne tosiasiatiedot, joihin rikosepäilyn väitetään perustuvan. Vastaavasti tuomioistuimen on selvitettävä myös muut pakkokeinon edellytykset. Merkityksellistä on, että vaatimuksen tueksi esitetään konkreettisia seikkoja, joiden perusteella arvio pakkokeinon käytön edellytyksistä on mahdollista tehdä. Pakkokeinosta päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida. Jo ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa on katsottu, että yksin vaatimuksen esittävän virkamiehen viittausta tutkinnassa saatuihin tietoihin tai hänen niiden perusteella tekemäänsä johtopäätöstä ei voida pitää riittävänä selvityksenä sanotun edellytyksen täyttymisestä (KKO 2007:7, kohta 5).

Hovioikeus katsoo, että direktiivin 7 artiklan 1 kohdan maininnasta "kansallisen oikeuden mukaisesti" ei sellaisenaan voida tehdä sitä johtopäätöstä, että direktiivin asettamia velvoitteita Suomen lain tulkinnassa voitaisiin lähtökohtaisesti tulkita suppeasti. On huomattava, että direktiivin johdanto-osan kohdassa 32 on päinvastoin todettu, että tutustumista koskevan oikeuden rajoituksia olisi tulkittava suppeasti. Hovioikeus katsoo, että pelkästään sen, että vangittavaksi vaadittu saa tiedon kaikesta tuomioistuimelle toimitetusta aineistosta, ei voida kaikissa tapauksissa katsoa sellaisenaan merkitsevän sitä, että hänellä olisi käytössään asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti.

Koska Suomessa vangitsemisvaatimuksen tekijänä on usein kaikkea esitutkinta-aineistoa hallussaan pitävä esitutkintaviranomainen eikä vangitsemisvaatimuksen perusteeksi rajallista tutkinta-aineistoa haltuunsa saanut syyttäjä, direktiivissä tarkoitettua tiedonsaantioikeutta ei voida määritellä sen perusteella, mitä aineistoa vangitsemisvaatimuksen tekijän haltuun on toimitettu, vaan tiedonsaantioikeuden laajuus tulee määritellä tiedon luonteen perusteella.

Nyt käsiteltävään asiaan liittyen A on vaatinut, että esitutkintaviranomaisen olisi tullut esittää ne kanssaepäiltyjen esitutkintakertomukset, joihin vangitsemisen perusteena on viitattu. A on katsonut, että tarvittaessa kuulusteltujen nimet voidaan peittää, sillä A:ta on kiinnostanut vain se, mitä A:n kerrotaan tehneen.

Esitutkintaviranomainen on puolestaan katsonut, että kanssaepäiltyjen kuulustelukertomusten tuominen vangitsemisasian kirjalliseen aineistoon osapuolten tiedoksi muodostaisi tilanteen, jossa esitutkinta olisi vaarassa vaikeutua ja muodostaa itsessään asian sotkemisvaaran. Kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksista ilmenevät seikat kuten niiden määrä, kuulusteltujen määrä, heidän prosessuaalinen asemansa, niiden ajallinen ulottuvuus, käytetyt sanavalinnat ja kuulustelumekanismi sekä kuulustelupaikka sisältävät kuulustelukertomuksen varsinaisen kertomuksellisen sisällön lisäksi huomattavan määrän muutakin tietoa esitutkinnasta. Asiakirjojen anonymisointi ei poistaisi tätä ongelmaa. Rikoksesta epäillyllä ja vangittavaksi vaadittavalla olisi aineiston saatuaan mahdollisuus muodostaa ja muuttaa tietoonsa saamansa aineiston mukaisesti omaa esitutkintakertomustaan ja pyrkiä vaikuttamaan asiaan hävittämällä tai muuttamalla todisteita sekä vaikuttamalla muihin asiaan liittyviin henkilöihin. Myös vakavien rikosten esitutkinta voisi vakavasti vaarantua A:n esittämän tulkinnan myötä.

Hovioikeus toteaa, että keskeneräisessä rikosasiassa tutkinnalliset syyt, kuten kuulustelutaktiset näkökohdat, on yleisesti katsottu hyväksyttäväksi syyksi rajoittaa asianosaisen tiedoksisaantioikeutta. Tämä ilmenee muun ohella esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 2 momentista, jonka perusteella asianosaisella ei ole 1 momentissa tarkoitettua tiedonsaantioikeutta ennen tutkinnan lopettamista, jos tietojen antamisesta on haittaa asian selvittämiselle. Myös direktiivin 7 artiklan 4 kohdassa on säädetty tietojensaantioikeutta koskevasta poikkeuksesta, jonka mukaan oikeus tutustua tiettyyn aineistoon voidaan evätä, jos tämä tutustumisoikeus saattaisi johtaa toisen henkilön hengen tai perusoikeuksien vakavaan vaarantamiseen tai jos se on ehdottoman tarpeellista tärkeän yleisen edun turvaamiseksi, kuten silloin, kun tämä tutustumisoikeus uhkaa haitata meneillään olevaa tutkintaa tai kun se voi vakavasti haitata sen jäsenvaltion kansallista turvallisuutta, jossa rikosoikeudellinen menettely on pantu vireille. Asiassa on arvioitava, voidaanko kanssaepäiltyjen esitutkintakertomusten rajaamista tutkinnallisista syistä tiedonsaantioikeuden ulkopuolelle pitää objektiivisesti arvioiden perusteltuna.

Sinänsä esitutkintaviranomaisen hallussa voi olla sellaisia kuulustelukertomuksia, jotka ovat antaneet henkilöt, joiden kuulemisesta tai heidän kertomustensa sisällöstä vangittavaksi vaadittu ei ole lainkaan tietoinen. Vangittavaksi vaadittu voi olla lisäksi tietoinen niistä henkilöistä, joita esitutkinnassa on kuultu, mutta hän ei ole tietoinen kertomusten sisällöstä. Tällaisen aineiston olemassaolo ja sen pitäminen vangittavaksi vaaditulta salassa ei vielä itsessään vangitsemismenettelyssä merkitse tasaveroisten puolustautumismahdollisuuksien loukkausta, jos tuomioistuin arvioi vangitsemisen edellytyksiä tietämättä aineiston olemassaolosta.

Esitutkintakertomuksia sisältävään aineistoon voi perustellusti liittyä muissakin tilanteissa sellaisia tutkinnallisia intressejä, joiden vuoksi tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa. Tapauskohtaisesti on punnittava, turvataanko tutkinnalliset intressit rajoittamalla rikoksesta epäillyn tiedonsaantioikeutta vai esimerkiksi rikoksesta epäiltyyn kohdistuneilla yhteydenpitorajoituksilla. Tutkinnalliset syyt eivät kuitenkaan objektiivisesti arvioiden puolla esitutkinta-aineiston tiedonsaantioikeuden rajoittamista niiltä osin, kun aineistosta ilmenevät ne seikat, joihin vangitsemisen perusteena on vedottu ja joista vangittavaksi vaadittu tulee siten tietoiseksi vangitsemisasiaa käsiteltäessä. Tällaista tiedonsaantioikeuden piiriin kuuluvaa aineistoa voi olla esimerkiksi kuulustelupöytäkirjan tai takavarikkopöytäkirjan osa taikka muu asiakirja, josta ilmenee vangitsemisen perusteena olevat tosiasiatiedot. Tällaiset tosiasiatiedot, kuten kuulustelukertomuksen olennainen sisältö tai sen osa, voidaan esimerkiksi sellaisenaan jäljentää erilliselle asiakirjalle, kun tutkinnallisista syistä kokonaista asiakirjaa itsessään ei voida antaa vangittavaksi vaaditun käyttöön. Vaikka vangittavaksi vaadittu voi tehdä tällaisenkin asiakirjan perusteella omia johtopäätöksiään esitutkinnan tilanteesta, menettelyllä voidaan ehkäistä muun kuin varsinaisen kertomuksellisen aineiston, kuten esimerkiksi kanssaepäillyn nimen paljastumista ja siten vähentää niitä haittoja, joita tutkinnalle aineiston tiedoksiannosta väistämättä aiheutuu.

Asiassa on tämän jälkeen vielä arvioitava, mahdollistaako edellä selostettu tiedonsaantioikeuden rajaaminen vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisen tehokkaasti direktiivin edellyttämällä tavalla sekä täyttääkö menettely tällöin myös ihmisoikeustuomioistuimen vangitsemismenettelylle asettamat vaatimukset.

Tässä arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota aikaisemmin selostettuihin Suomessa noudatettavan vangitsemismenettelyn piirteisiin, joille on ominaista näyttökysymysten suppea käsittely ja jossa tarkastelun kohteena on se, onko esitutkintaviranomainen esittänyt sellaista selvitystä, jonka perusteella objektiivisesti arvioiden on syytä tai todennäköisiä syitä epäillä vangittavaksi vaaditun syyllistyneen vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. Edellä selostetusta tiedonsaantioikeudesta seuraa, että vangittavaksi vaadittu saa tietoonsa selvityksen niistä konkreettisista seikoista, joiden perusteella vangitsemisen edellytyksiä voidaan arvioida ja joiden merkityksestä hän voi lausua käsityksensä vangitsemisasian käsittelyssä. Konkreettisten seikkojen tiedoksisaanti mahdollistaa sen, että myös jälkikäteen voidaan arvioida, onko esitutkintaviranomainen noudattanut esitutkintalain edellyttämää tasapuolisuusperiaatetta vai onko aineistoa toimitettu tarkoitushakuisella tavalla valikoidusti, kun yksityiskohtaisesti on tiedossa, mitä aineistoa tuomioistuimelle on vangitsemiskäsittelyjen eri vaiheissa toimitettu. Direktiivin tai ihmisoikeussopimuksen säännöksistä ei kuitenkaan seuraa sitä, että vangittavaksi vaadittu voisi itsenäisesti perehtyä kaikkeen esitutkinnassa kertyneeseen aineistoon ja valita itsenäisesti sen aineiston, johon hän vangitsemismenettelyssä puolustautuakseen vetoaa.

Hovioikeus katsoo, että edellä selostettu tiedonsaantioikeus, jossa vangittavaksi vaadittu saa tietoonsa esitutkinta-aineistoa siltä osin, kun siitä ilmenevät ne seikat, joihin vangitsemisen perusteena on vedottu, täyttää direktiivin vaatimuksen vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisesta tehokkaalla tavalla kansallisen oikeuden mukaisesti sekä myös ihmisoikeustuomioistuimen vangitsemismenettelylle asettamat vaatimukset.

Tiedonsaantioikeuden täyttymisen arviointi nyt käsiteltävässä asiassa

Tässä asiassa tutkinnanjohtajan laatimassa vangitsemisvaatimuksessa on kerrottu, että poliisilla on tutkittavanaan laaja, törkeä huumausainerikos. Lisäksi vaatimuksessa on todettu yleisluontoisesti, että esitutkinnan, tiedustelun ja telepakkokeinojen perusteella on todennäköisiä syitä epäillä A:n olleen osallinen rikokseen. Vaatimuksessa on myös arvioitu hänen osallisuuttaan sekä kerrottu yleisellä tasolla poliisin tekemistä tutkintatoimenpiteistä ja takavarikosta. Vaatimuksessa on vielä todettu nimeämättömien kanssaepäiltyjen kertoneen yksityiskohtaisesti A:n toiminnasta ja hänen liittymisestään rikokseen. Hovioikeus toteaa, että vangitsemisvaatimuksesta tai käräjäoikeuden päätöksestä ei ilmene, että tutkinnanjohtaja olisi kertonut vangitsemiskäsittelyssä konkreettisia tiettyyn aikaan tai paikkaan sidottuja tapahtumia. Riittävän konkreettisena ei voida pitää tutkinnanjohtajan vangitsemiskäsittelyssä antamaa yksilöimätöntä ilmoitusta siitä, että A on tavannut kanssaepäillyn, joka on kertonut tapaamisen liittyneen huumausaineisiin.

Hovioikeus katsoo, että vangitsemiskäsittelyssä ei ole esitetty todennäköisten syiden tueksi sellaisia konkreettisia ja riittävällä tavalla yksilöityjä seikkoja, joiden olemassaolon A voisi tehokkaasti riitauttaa tai joiden osalta A:n voitaisiin edellyttää antavan jonkinlaisen selityksen. A:n kannalta vangitsemisen edellytysten arvioinnissa on ollut olennaista, osoittavatko tutkinnanjohtajan viittaamat kanssaepäiltyjen kertomukset, että asiassa on todennäköisiä syitä epäillä A:n syyllistyneen vangitsemisen perusteena mainittuun rikokseen. Kertomusten niitä osia, josta vangitsemisen perusteena olevat seikat olisivat ilmenneet, A:lla ei ole ollut käytettävissään.

Vangitsemisen edellytysten arviointi

Asiassa on edellä todetun vuoksi vielä arvioitava, mikä merkitys tietojen antamatta jättämisellä on A:n vangitsemisen edellytysten kannalta.

Hovioikeus katsoo, että vaadittujen tietojen antamatta jättäminen ei vielä sellaisenaan merkitse vangitsemisen edellytysten olemassaolon puuttumista, vaan edellytyksiä on arvioitava itsenäisesti niiden muiden tietojen perusteella, jotka tuomioistuimelle on vangitsemisoikeudenkäynnissä vaatimuksen perusteena esitetty.

Nyt käsiteltävässä asiassa A on kiistänyt osallisuutensa vangitsemisen perusteena olevaan rikokseen. Myöskään tuomioistuimelle ei ole esitetty niitä osia kanssaepäiltyjen kuulustelukertomuksista taikka muutakaan aineistoa, joista ilmenisi konkreettisia tosiseikkoja, joiden perusteella asiassa voitaisiin katsoa olevan todennäköisiä syitä epäillä A:n olleen osallinen rikokseen. Siten asiassa ei ole perusteita määrätä A:ta pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettujen todennäköisten syiden vuoksi vangittavaksi.

Hovioikeus toteaa, että pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan kun henkilöä on syytä epäillä rikoksesta, hänet saadaan vangita, vaikka epäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, jos vangitsemiseen muuten on 5 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset ja vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää. Jos epäilty on vangittu 2 momentin nojalla, on häntä koskeva vangitsemisasia käsiteltävä uudelleen siten kuin pakkokeinolain 3 luvun 11 §:ssä säädetään.

Nyt käsiteltävässä asiassa A ei ole kiistänyt sitä, että poliisi on takavarikoinut hänen kiinniottonsa yhteydessä häneltä vähäisen määrän huumausainetta. Ottaen lisäksi huomioon, että vangitsemisvaatimuksesta ilmenee, että poliisilla on hallussaan esitutkinnan, tiedustelun ja telepakkokeinojen perusteella kertynyttä aineistoa, joka osoittaa A:n osallisuutta rikokseen, hovioikeus katsoo, että asiassa on syytä epäillä A:ta törkeästä huumausainerikoksesta ja että asiassa on odotettavissa tuomioistuimelle lain tarkoittamaa lisäselvitystä. Koska vangitsemisvaatimuksen mukaan rikosepäily koskee laajaa, törkeää huumausainerikosta, hovioikeus katsoo myös, että vangitsemista voidaan pitää laissa tarkoitetuin tavoin erittäin tärkeänä. Näin ollen A määrätään vangittavaksi pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella.

Koska A on vangittu pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella, on häntä koskeva vangitsemisasia käsiteltävä uudelleen siten kuin lain 3 luvun 11 §:ssä säädetään. Viimeksi mainitussa lainkohdassa määrätään, että vangitsemisvaatimuksen tekijän on ilmoitettava viipymättä lisäselvityksen valmistumisesta vangitsemisasian uudelleen käsittelevälle tuomioistuimelle. Tuomioistuimen on otettava vangitsemisasia uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään viikon kuluttua vangitsemispäätöksestä. Jollei vangitsemiseen ole 2 luvun 11 §:n 1 momentissa säädettyjä edellytyksiä, vangittu on määrättävä päästettäväksi heti vapaaksi.

Tässä tapauksessa syyteasian käsittelevä tuomioistuin on Helsingin käräjäoikeus. Kysymys vangitsemisen jatkamisesta tapahtuu muutoinkin soveliaimmin käräjäoikeudessa. Näin ollen vangitsemisasian käsittely uudelleen tapahtuu Helsingin käräjäoikeudessa.

Yhteenveto

Asiassa on syytä epäillä A:n syyllistyneen vangitsemisvaatimuksessa mainittuun törkeään huumausainerikokseen ja on syytä epäillä, että epäilty vaikeuttaa asian selvittämistä. Vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää. Asiassa ei ole tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella A:n vangittuna pitäminen olisi asian laadun taikka hänen ikänsä tai henkilökohtaisten olosuhteidensa vuoksi tässä vaiheessa kohtuutonta.

Päätöslauselma

A määrätään vangittavaksi pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella. Vangitsemisvaatimuksen tekijän on ilmoitettava viipymättä lisäselvityksen valmistumisesta vangitsemisasian uudelleen käsittelevälle Helsingin käräjäoikeudelle. Käräjäoikeuden on otettava vangitsemisasia uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään viikon kuluttua tämän vangitsemispäätöksen antamisesta ja meneteltävä muutoinkin niin kuin pakkokeinolain 3 luvun 11 §:ssä säädetään.

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Mirjami Paso
Hovioikeudenneuvos Kaarlo Hakamies
Hovioikeudenneuvos Juha Terho

Ratkaisu on yksimielinen.