VaaHO:2020:3

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Vastaajaa oli syytetty käräjäoikeudessa pahoinpitelystä. Syytteen tueksi oli esitetty muun ohella asianomistajan vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu kertomus tapahtumista. Asianomistaja oli ennen pääkäsittelyä käännytetty kotimaahansa eikä vastaaja ollut voinut esittää tälle kysymyksiä oikeudenkäynnissä tai esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli katsonut johtopäätöksenään käyntikertomuksesta ja muista todisteista, että vastaaja ei ollut toiminut hätävarjelussa tai hätävarjelun liioittelussa, vaan hän oli asianomistajaa ruokailuveitsellä pahoinpidellen aiheuttanut tälle syytteessä tarkoitetut vammat. Käräjäoikeus oli lukenut vastaajan syyksi pahoinpitelyn.

Hovioikeus, jonne vastaaja valitti, katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu asianomistajan kertomus voitiin ottaa vastaan todisteena. Hovioikeus katsoi lisäksi, että asiassa oli kysymys suullisen todistelun uskottavuusarvioinnin asemesta siitä, voitiinko syytteen tueksi esitettyä näyttöä pitää tuomitsemiskynnyksen ylittymiseen riittävänä. Kun myöskään asian laatu ja merkitys eivät edellyttäneet pääkäsittelyn toimittamista, vastaajan pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylättiin.

Hovioikeus katsoi, että vastaajan väite hätävarjelussa toimimisesta sai tukea hänestä esitetystä erikoisalan sairauskertomuksesta ja valokuvista. Kun asianomistajan vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattua kertomusta ja muuta syytteen tueksi esitettyä näyttöä ei voitu pitää riittävänä selvityksenä tapahtumainkulusta ja siitä, että asianomistajalla todetut naarmut eivät olisi aiheutuneet vastaajan väittämästä puolustautumisesta kynsin, asiassa jäi varteenotettava epäilys hätävarjelussa toimimisesta. Siihen nähden, että vastaajalla ei hätävarjelutilanteesta esittämänsä perusteella ollut ollut käytössään ruokailuveistä tai muuta lyöntivälinettä, hänen puolustautumisensa ei katsottu ilmeisesti ylittäneen sitä, mitä voitiin kokonaisuutena arvostellen pitää puolustettavana. Syyte pahoinpitelystä hylättiin.

Lainkohdat:

RL 4 luku 4 §
OK 26 luku 14 § ja 15 §
OK 17 luku 24 § 2 momentti
ROL 11 luku 4 § 3 momentti

POHJANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 17.4.2019 NRO 117451

Syyttäjä Kihlakunnansyyttäjä K

Vastaaja A

Asianomistaja B

Asia Pahoinpitely

Selostus asiasta

Syyttäjä on istunnossa ilmoittanut peruuttavansa syytteen kohdassa 2, jossa B on vastaajana. B on karkotettu kotimaahansa eikä hänen olinpaikastaan ole mitään tietoa. Vaikka asiassa laadittaisiinkin eurooppalainen pidätysmääräys, ei ole todennäköistä, että B saataisiin haastettua ja tuotua Suomeen.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 15 §:n 2 momentin mukaan jos asianomistaja ottaa syytteen ajaakseen, hänen on ilmoitettava tästä kirjallisesti tuomioistuimelle 30 päivän kuluessa siitä, kun hän sai tiedon syytteen peruuttamisesta.

Asianomistajana oleva A on oikeudenkäynnissä 11.4.2019 ilmoittanut ottavansa syytteen ajaakseen. Kyseinen syytekohta erotetaan käsiteltäväksi myöhemmin omana asianaan.

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Pahoinpitely
5710/R/0017761/18
Rikoslaki 21 luku 5 § 1

17.04.2018 Vaasa

A on tehnyt ruumiillista väkivaltaa B:lle Vaasan vankilassa omassa sellissään lyömällä tätä ruokailuveitsellä rintakehään, vasempaan ranteeseen, vasempaan sisäreiteen ja vasemmalle puolelle vyötäröön. A:n menettelystä on B:lle aiheutunut pistosjälki rintalihakseen, kaksi pistosjälkeä vasemman käden ranteeseen, naarmuja vasempaan sisäreiteen ja vasemmalle puolelle vyötäröön.

Syyttäjän muu vaatimus

Rikosuhrimaksu syytekohdassa 1

A on velvoitettava suorittamaan rikosuhrimaksu 80 euroa.

Laki rikosuhrimaksusta.

Vastaus

A on kiistänyt syytteen pahoinpitelystä. A on toiminut itsepuolustuksessa ja kyseessä on ollut hätävarjelu toisen oikeudetonta hyökkäystä kohtaan.

Todistelu

Henkilötodistelu

1. A, todistelutarkoituksessa

Kirjalliset todisteet

1. Vankiterveydenhuollon käyntikertomus 17.4.2018 (esitutkintapöytäkirja, liite 1, sivu 4)
2. Valokuvaliite, kuva 1 (esitutkintapöytäkirja, liite 3)
3. Valokuva (esitutkintapöytäkirja, liite 4)
4. Sairauskertomus
5. Valokuvat

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen

A on syyllistynyt siihen rikokseen, josta syyttäjä on hänelle vaatinut rangaistusta.

Syyksilukemisen perustelut

A on kertonut, että kyseisenä päivänä, 17.4.2018, hän oli päässyt töistä noin klo 12 ja hän oli hakenut selliinsä välipalaa ja ruokaveitsen, jotta hän olisi voinut tehdä itselleen voileivän. Hänen ja B:n välinen riita oli saanut alkunsa elokuvasta, ja A oli kysynyt B:ltä, miksi hän oli ottanut kyseisen videon. B oli vastannut A:lle törkeästi. Tämän jälkeen B oli lyönyt A:ta nyrkillä suoraan kasvoihin. B on pitempi kuin A, ja A oli vain yrittänyt suojella itseään. A oli yrittänyt poistua sellistä, mutta B oli vetänyt hänet takaisin sellin sisälle. A ei ole aiheuttanut B:lle mitään vammoja. Veitsi oli ollut sellin sisällä, mutta A ei ole käyttänyt sitä. B olisi saanut paljon enemmän vammoja, jos A olisi käyttänyt veistä. B oli saanut haavan, kun tämä oli ottanut A:sta kiinni, ja A:n kynnet olivat osuneet häneen suojatessaan itseään. A oli myös yrittänyt huutaa apua, mutta ei kyennyt tekemään enemmän.

B:tä ei ole voitu kuulla henkilökohtaisesti istunnossa tapahtumista. Asiassa esitetystä vankiterveydenhuollon käyntikertomuksesta (kirjallinen todiste nro 1) käy ilmi, että B:llä oli ollut sanaharkkaa A:n kanssa ja että he olivat päätyneet A:n selliin, jossa A oli lyönyt B:tä voiveitsellä rintalihakseen, johon oli tullut pistosjälki. Myös B:n vasemman ranteen kohdalla oli ollut kaksi pistosjälkeä. B:n vasemman sisäreiden kohdalla oli ollut naarmuja kuten myös vasemmalla puolella vyötäröä.

A on esittänyt kirjallisena todisteena sairauskertomuksen (kirjallinen todiste nro 4). Siitä ilmenee, että A:n oikean silmän näkö on heikentynyt. Esitietoihin on merkitty, että A oli ollut tappelussa, jossa hän oli saanut monta nyrkin iskua suoraan päähän. Hän on myös valittanut päänsärkyä. Asiassa esitetyistä valokuvista (kirjallinen todiste nro 5) ilmenee, että myös A on tilanteessa saanut vammoja.

Käräjäoikeus toteaa, että B ja A ovat olleet ainoat henkilöt, jotka ovat olleet viimeksi mainitun sellissä. Riidatonta on edelleen se, että sellissä on ollut ruokaveitsi (kirjallinen todiste nro 3). Kirjallisena todisteena (nro 2) on lisäksi esitetty valokuva, josta käräjäoikeuden näkemyksen mukaan näkyy pistosjälki B:n rintakehässä. Kyse ei ole ollut raapimisjäljestä. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen, käräjäoikeus katsoo asiassa näytetyksi, että kyse on ollut tappelusta, johon A on ollut osallinen. Kyse ei ole ollut hätävarjelusta tai hätävarjelun liioittelusta ottaen huomioon, että A olisi voinut poistua tilanteesta. Asiassa ei ole esitetty luotettavaa selvitystä siitä, että B olisi repinyt A:n takaisin selliin tämän yrittäessä poistua sieltä.

Rangaistuksen mittaaminen

Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Ottaen huomioon, että vankilassa tapahtuneessa pahoinpitelyssä on käytetty ruokaveistä, käräjäoikeus katsoo, ettei teko ole sakolla sovitettavissa. Käräjäoikeus on alentavana seikkana ottanut huomioon Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomion 9.5.2018. Näillä perusteilla käräjäoikeus on harkinnut A:n oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi tuomiolauselmalta ilmenevän vankeusrangaistuksen.

- - -

Rikosuhrimaksu

Rikosuhrimaksusta annetun lain nojalla A velvoitetaan suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu 80 euroa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee oheisesta tuomiolauselmasta.

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Syyksi luettu rikos

1. Pahoinpitely
17.04.2018
Rikoslaki 21 luku 5 § 1

Rangaistusseuraamukset

Vankeus
Syyksi luetut rikokset 1
60 päivää vankeutta

Korvausvelvollisuus

Laki rikosuhrimaksusta.
Vastaaja A määrätään suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu 80,00 euroa.

- - -

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Anna-Maria Lindström.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 24.10.2019 myöntänyt A:lle jatkokäsittelyluvan.

Valitus

Vaatimukset

A on vaatinut, että syyte pahoinpitelystä hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta valtiolle.

Perusteet

Käräjäoikeus on arvioinut näytön väärin. A ei ole syyllistynyt pahoinpitelyyn, vaan puolustanut ja yrittänyt suojella itseään hätävarjelussa isokokoisempaa ja voimakkaampaa B:tä vastaan. B on tunkeutunut väkisin A:n ahtaaseen vankiselliin ja käynyt siellä A:n kimppuun. A on puolustanut itseään työntämällä B:tä pois päältään, jolloin B:lle on voinut tulla naarmuja. A ei ole lyönyt B:tä ruokailuveitsellä, vaan B:n rinnassa oleva haava on syntynyt kynnen raapaisusta. A on itse saanut tilanteessa melko vakavia vammoja, jotka osoittavat hänen olleen altavastaajana B:n hyökätessä hänen päälleen. A ei ole syyllistynyt pahoinpitelyyn, vaan käyttänyt hätävarjelussa sallittuja puolustautumiskeinoja B:tä vastaan.

Syytteen tueksi esitetty näyttö ei riitä langettavaan tuomioon. B ei ole ollut läsnä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä eikä häntä ole voitu kuulla. B on karkotettu Suomesta eikä hänen olinpaikkaansa tiedetä. Käräjäoikeus ei todisteiden näyttöarvoa punnitessaan ole ottanut huomioon sitä, että A:lla ei ole ollut mahdollisuutta esittää B:lle kysymyksiä oikeudenkäynnissä. Näillä perusteilla syyte olisi tullut hylätä.

Vastaus

Vaatimus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Perusteet

Käräjäoikeuden tuomio on oikea. Syyttäjä on viitannut käräjäoikeuden perusteluihin.

B on ennen oikeudenkäyntiä käräjäoikeudessa karkotettu kotimaahansa Senegaliin eikä hänen olinpaikkansa ole tiedossa. Suomella ei ole Senegalin kanssa kahdenvälistä sopimusta oikeusavun antamisesta rikosasioissa tai rikoksentekijän luovuttamisesta. Koska B:tä ei yrityksistä huolimatta ole pystytty tavoittamaan, B:n vankiterveydenhuollon käyntikertomus on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla voitu ottaa todisteena huomioon asiaa ratkaistaessa.

Riidatonta on, että syytteenalaiset tapahtumat ovat sattuneet A:n sellissä. Lisäksi riidatonta on, että sellissä on ollut ruokailuveitsi. Edelleen riidatonta on, että väkivaltatilanteen osapuolina ovat olleet A ja B, joille molemmille on syntynyt tilanteessa vammoja.

A:n valituksessa esittämän mukaan B:n vammat olivat syntyneet kynnen raapaisuista, kun A oli yrittänyt suojata itseään. A on kiistänyt tehneensä ruumiillista väkivaltaa B:lle. B on kertonut sairaanhoitajalle, että hän oli joutunut sanaharkkaan A:n kanssa ja että A oli lyönyt häntä vankisellissä voiveitsellä. Sairaanhoitajan havainnot B:n vammoista ja kirjallisena todisteena esitetty valokuvaliite tukevat syytettä ja B:n kertomusta tapahtumista. Sitä vastoin A:n kertomus B:n vammojen syntytavasta ei saa tukea sairaanhoitajan havainnoista eikä valokuvaliitteestä. Asiassa esitetty muu todistelu huomioon ottaen vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu B:n kertomus ei ole ollut ainoa ja ratkaiseva näyttö syytteen tueksi. A on lyönyt B:tä ruokailuveitsellä, mistä ei esitetyn selvityksen valossa jää järkevää epäilystä.

Pahoinpitely on tapahtunut A:n vankisellissä. B:llä ei ole ollut mitään lyöntivälinettä. Sitä vastoin A:lla on ollut käytössään ruokailuveitsi, jolla hän on lyönyt B:tä, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus poistua sellistään. Tapahtumaolosuhteet ja valittajan käytössä ollut ruokailuveitsi osoittavat, ettei A:n menettelyssä ole ollut kysymys rikoslain 4 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta hätävarjelusta, vaan molemminpuolisesta väkivallasta.

Välitoimet

Hovioikeuden valmistelusta vastaava jäsen on 3.1.2020 soittanut B:n avustajana toimineelle asianajaja L:lle, joka on kysyttäessä kertonut, että B on asiakirjoihin sisältyvän päätöksen mukaisesti käännytetty Senegaliin. Asianajaja L ei ole käännyttämisen jälkeen saanut B:hen yhteyttä eikä hänellä ole B:n yhteystietoja.

Hovioikeuden valmistelusta vastaava jäsen on 7.1.2020 soittanut oikeusministeriön hallitusneuvos M:lle. Hallitusneuvos M on vastauksena tiedusteluun kertonut, että Suomen ja Senegalin välillä ei ole solmittu sellaisia kansainvälistä oikeusapua koskevia sopimuksia, joiden nojalla Senegaliin käännytetty henkilö voitaisiin tavoittaa ilman ajantasaisia yhteystietoja ja tätä voitaisiin esimerkiksi kuulla videon välityksellä.

Hovioikeuden valmistelusta vastaava jäsen on ilmoittanut mainituista välitoimista valittajan puolustajalle ja syyttäjälle, joille on vielä 13.1.2020 lähetetty välitoimien sisältöä koskeva sähköpostiviesti.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa

Sovellettavat lainkohdat ja muut oikeusohjeet

Hovioikeuden on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan, jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta, käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jollei estettä ole. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 16 §:n mukaan, jos käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan, käräjäoikeuden ratkaisua saa tämän todistelun osalta muuttaa vain, jos todistelua ei enää voida ottaa uudelleen vastaan. Rangaistusvaatimuksesta tehtyä ratkaisua saadaan kuitenkin muuttaa rikosasian vastaajan eduksi.

Sitä, milloin kysymys on suullisen todistelun uskottavuudesta, on käsitelty seikkaperäisesti vuoden 1998 hovioikeusmenettelyn uudistuksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä. Vaikka oikeudenkäyntimenettelyä hovioikeudessa on sittemmin useasti uudistettu, sanottuun esitykseen voidaan nojautua myös sitä arvioitaessa, onko valituksessa esitetyissä väitteissä kysymys oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:ssä tarkoitetusta suullisen todistelun uskottavuuden riitauttamisesta.

Käräjäoikeudessa suullisesti todistelutarkoituksessa annetun lausuman uskottavuudesta on kysymys silloin, kun käy tarpeelliseksi tutkia, mikä näyttöarvo, todistusvoima, lausumalle on annettava siitä tosiseikasta, jota lausumalla on tahdottu selvittää, eli kuinka luotettavana lausumaa voidaan pitää. Uskottavuudesta on kysymys esimerkiksi silloin, kun muutoksenhakija väittää, että todistaja on kertonut totuudenvastaisesti tai että kertomus ei muusta syystä, esimerkiksi muistitekijöiden vuoksi, vastaa hänen havaintojaan. Uskottavuudesta on niin ikään kysymys, kun väitetään, että lausuman antajan tarkoitusta ei ole ymmärretty oikein tai että lausuman perusteena oleva havainto ei esimerkiksi todistajan vaillinaisen aistimiskyvyn tai huonojen havainto-olosuhteiden vuoksi ole luotettava (HE 33/1997 vp s. 66).

Todistelun uskottavuudesta ei sitä vastoin ole kysymys, jos hovioikeudessa käy riitaiseksi se, mitä johtopäätöksiä lausumalle annetun näytön arvon perusteella on asiassa tehtävä. Johtopäätös voi olla joko oikeudellinen päätelmä tai niin sanotussa aihetodistelutilanteessa päätelmä siitä, mitä todistettu tosiseikka merkitsee edelleen todisteena. Lausuman antaneen todistajan tai muun henkilön uudelleen kuulemisella hovioikeudessa ei saada lisävalaistusta päätelmän tekemiseen. Esimerkiksi rikosasiassa ei tarvitsisi toimittaa pääkäsittelyä, jos hovioikeudessa on kysymys vain siitä, voidaanko rikosasian vastaajan käräjäoikeudessa esitettyjen, sinänsä riidattomien aihetodisteiden perusteella katsoa syyllistyneen syytteessä tarkoitettuun tekoon. Hovioikeuden jäsenten välittömästä todistelusta tekemillä havainnoilla ei ole harkinnassa merkitystä, vaan kysymys on vain siitä, mikä merkitys sinänsä toteennäytetyille seikoille annetaan (HE 33/1997 vp s. 66).

Pääkäsittelyn toimittaminen tässä tapauksessa

Riidatonta on, että B ja A ovat olleet ainoat henkilöt viimeksi mainitun sellissä, jossa syytteenalainen tilanne on sattunut. Käräjäoikeus on pitänyt todisteina esitettyjen valokuvien perusteella riidattomana, että sellissä on ollut ruokailuveitsi. Käräjäoikeus on katsonut, että A on aiheuttanut ruokailuveitsellä pistosjäljen B:n rintakehään ja että kysymys ei ole ollut raapimisjäljestä. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että kyse on ollut tappelusta, johon A on ollut osallinen. Koska asiassa ei ollut luotettavasti selvitetty, että B olisi repinyt A:ta takaisin selliin, ja koska A olisi voinut poistua tilanteesta, käräjäoikeus on katsonut, että kyse ei ole ollut hätävarjelusta tai hätävarjelun liioittelusta. A on tuomittu pahoinpitelystä 60 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu.

B:tä ei ole asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä kuultu todistelutarkoituksessa, koska hänet on sitä ennen käännytetty Senegaliin, minkä vuoksi syyttäjä on luopunut hänen kuulemisestaan. Käräjäoikeus on ottanut vastaan todisteena muun ohella B:n vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjatun kertomuksen tapahtumista.

A on pyytänyt hovioikeutta toimittamaan pääkäsittelyn näytön uudelleen arvioimiseksi lausuen, että hän ei ole syyllistynyt syytteessä kuvattuun pahoinpitelyyn eikä hänen syyllisyydestään ole esitetty riittävää näyttöä etenkään siihen nähden, että B ei ole ollut läsnä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä eikä hänelle ole voitu esittää kysymyksiä. Koska käräjäoikeuden langettava tuomio on edellä todetusti perustunut asiassa esitettyyn kirjalliseen todisteluun, ja koska käräjäoikeudessa ainoastaan A:ta on kuultu todistelutarkoituksessa, valituksessa ei ole riitautettu suullisen todistelun uskottavuusarviointia sellaisessa merkityksessä, joka edellä selostetun oikeudenkäymiskaaren sääntelyn nojalla velvoittaisi hovioikeutta toimittamaan pääkäsittelyn.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys suullisen todistelun uskottavuusarvioinnin asemesta siitä, voidaanko syytteen tueksi esitettyä näyttöä pitää näyttöarvoltaan tuomitsemiskynnyksen ylittymiseen riittävänä, kun huomioon otetaan se, että A:n oikeus esittää B:lle kysymyksiä ei ole toteutunut käräjäoikeudessa eikä asian esitutkinnassa. A:n henkilökohtaisella kuulemisella ei ole saatavissa asiaan lisäselvitystä.

Pääkäsittelyn toimittaminen näytön uudelleen arvioimiseksi ei lausutuilla perusteilla ole tarpeen. Kun asian ei myöskään laatunsa ja merkityksensä puolesta ole katsottava edellyttävän pääkäsittelyn toimittamista, kun niitä arvioidaan A:n kannalta, hovioikeus hylkää A:n pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta.

Pääasia

Kysymyksenasettelu hovioikeudessa

Asiassa on ensinnäkin kysymys siitä, onko vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu B:n kertomus tapahtumainkulusta voitu ottaa käräjäoikeudessa vastaan todisteena asiaa ratkaistaessa, kun B on jäänyt tavoittamattomiin eikä A:lla ole ollut mahdollisuutta esittää hänelle kysymyksiä asian käsittelyn missään vaiheessa. Ratkaistavaksi tulee myös se, voidaanko kyseistä kertomusta hyödyntää hovioikeudessa.

Mikäli kertomuksen hyödyntäminen katsotaan mahdolliseksi, asiassa on kysymys siitä, mikä merkitys vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjatulle B:n lausumalle voidaan antaa syytettä tukevana näyttönä, ja onko syytteen tueksi esitetty tuomitsemiskynnyksen ylittävä näyttö, kun huomioon otetaan A:n väite toimimisesta hätävarjelussa.

Sovellettavat lainkohdat ja muut oikeusohjeet

Rikosasian todistustaakasta ja tuomitsemiskynnyksestä säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä. Vastaaja voi kuitenkin kertomuksellaan sekä muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää syytteessä väitettyyn nähden vaihtoehtoisen tapahtumienkulun. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2013:96 (kohta 9) todetulla tavalla tällöinkin on lähtökohtana, että vastaajan ei edellytetä puolustautuakseen voivan esittää vastanäyttöä syyttäjän todistelulle tai vakuuttavaa todistelua oman kertomuksensa paikkansapitävyydestä. Mainitun ratkaisun mukaan vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida sulkea pois riittävällä varmuudella. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen.

Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään katsonut, että silloin kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa, rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka siitä, että kysymys ei ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan väite hätävarjelutilanteen käsillä olosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista. Silloin kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelussa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumienkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsillä oloa ei esitetyn näytön perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois (KKO 2016:97, kohdat 8–9; KKO 2019:22, kohta 12 ja KKO 2020:29, kohta 13).

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää.

Korkein oikeus on ennakkopäätöksen KKO 2018:54 kohdassa 22 todennut, että jos esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä kirjallista lausumaa saadaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetyin edellytyksin käyttää todisteena, tuomioistuimen on joka tapauksessa näytön arvioinnissa otettava huomioon syytetyn vastakuulusteluoikeuden toteutumatta jääminen ja muut kirjallisen kertomuksen näyttöarvoa heikentävät seikat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällainen todistajankertomus ei saa olla todisteena yksinomainen tai ratkaiseva taikka todiste, jolla on merkittävä painoarvo todistelussa, ellei oikeudenkäynnissä ole ollut riittäviä tasapainottavia tekijöitä (Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta 15.12.2011, kohta 147; Schatschaschwili v. Saksa 15.12.2015, kohta 116).

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan, jos asianomistajan tai todistajan henkilökohtaisen kuulemisen asemesta todisteena käytettiin esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, tuomioistuimen on erityisesti perusteltava, mikä merkitys hänen kertomuksellaan oli näyttönä asiassa ja mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin puolustuksen oikeuksien turvaamiseksi. Tuomioistuimen on tällöin myös erityisesti perusteltava, miksi asianomistajaa tai todistajaa ei kuultu henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä.

Kirjallisen kertomuksen hyödyntäminen

Hovioikeus toteaa, että vastaajan vastakuulusteluoikeuden tai näytön arvioinnin luotettavuuden kannalta vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen esitietona kirjattu potilaan lausuma ei poikkea esitutkintapöytäkirjaan merkitystä kertomuksesta. B:n sairaanhoitajalle tapahtumasta kertoma on käyntikertomuksessa selkeästi erotettavissa sairaanhoitajan tekemistä havainnoista ja johtopäätöksistä. B:n vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattua lausumaa on siten perusteltua pitää sellaisena oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettuna kirjallisena lausumana, jota ei saa käyttää todisteena tuomioistuimessa, elleivät mainitussa lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty (ks. KKO 2018:54, kohdat 29 ja 31).

Tässä tapauksessa B:n olinpaikka ei ole tiedossa, koska hänet on käännytetty Senegaliin. B:n avustajalla ei ilmoituksensa mukaan ole käännytyksen jälkeen ollut käytössään B:n yhteystietoja. Suomella ei ole Senegalin kanssa sellaista sopimusta oikeusavun antamisesta rikosasioissa, joka näissä oloissa mahdollistaisi sen, että B:tä voitaisiin kuulla asiassa todistelutarkoituksessa. On siis selvää, että oikeusapupyynnön tekeminen ei johtaisi B:n tavoittamiseen eikä häntä saataisi oikeuteen kuultavaksi muutoinkaan. Näillä perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että käsillä on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettu hyväksyttävä syy ottaa vankiterveydenhuollon käyntikertomukseen kirjattu B:n lausuma vastaan todisteena asiaa ratkaistaessa.

Sen johdosta, että B on edellä selostetuista syistä jäänyt tavoittamatta ja häntä ei ole saatu oikeudenkäyntiin kuultavaksi, hovioikeus toteaa seuraavaa. Puolustuksella ei käytössä olevien asiakirjojen perusteella ole ollut mahdollisuutta osallistua B:n kuulusteluun esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä eikä siten esittää hänelle kysymyksiä. Puolustus on kuitenkin oikeudenkäynnissä käräjäoikeudessa voinut riitauttaa B:n kertomuksen luotettavuuden ja esittää oman käsityksensä tapahtumainkulusta. Hovioikeus lausuu jäljempänä B:n kirjallisen kertomuksen merkityksestä näyttönä ja siitä, miten puolustuksen vastakuulusteluoikeuden puuttuminen on otettava huomioon näytön arvioinnissa.

Näyttö, sen arviointi ja johtopäätökset näytöstä

Kirjallisena todisteena esitetystä vankiterveydenhuollon käyntikertomuksesta ilmenevät Blle aiheutuneet vammat ovat riidattomia. A on kuitenkin lausunut, että jäljet eivät ole seurausta ruokailuveitsellä lyömisestä, vaan kynsimisestä. A ei ole valituksessaan hovioikeudelle riitauttanut sairaanhoitajan käyntikertomukseen kirjaamien havaintojen tai tämän johtopäätösten oikeellisuutta. Sen sijaan A on riitauttanut käyntikertomukseen esitietona kirjatun B:n kertomuksen oikeellisuuden, johon sairaanhoitajan johtopäätökset ovat osaltaan perustuneet. A on lisäksi käräjäoikeudessa ja valituksessaan hovioikeudelle kiistänyt syyllistyneensä rikokseen ja lausunut, että kyse on ollut itsepuolustuksesta isokokoisemman ja voimakkaamman B:n aloittamaa hyökkäystä vastaan.

Hovioikeus toteaa, että vankiterveydenhuollon käyntikertomuksen lisäksi syytettä tukevat jossakin määrin kirjallisina todisteina esitetyt valokuvat A:n vankisellistä löydetystä ruokailuveitsestä sekä B:n kehossa olleista naarmuista, joita sairaanhoitaja on vankiterveydenhuollon kertomuksen perusteella pitänyt B:n kertomuksen perusteella pistosjälkinä. Näistä todisteista ilmenevien seikkojen perusteella ei kuitenkaan voida tehdä luotettavasti päätelmiä siitä, millaisten tapahtumien seurauksena B:llä todetut henkilövahingot ovat aiheutuneet. Ruokailuveitsessä ei siitä esitetyn valokuvan perusteella ole ollut mitään sellaisia jälkiä, joista voitaisiin päätellä, että A olisi vastoin kiistämistään pahoinpidellyt sillä B:tä. Myöskään B:stä esitetyistä valokuvista ilmenneistä naarmuista ei voida perustellusti sanoa sitä, ovatko ne olleet hänen sairaanhoitajalle kertomallaan tavalla pistosjälkiä vai A:n väittämällä tavalla raapimisjälkiä. Tähän nähden vankiterveydenhuollon käyntikertomusta ja siihen kirjattua B:n lausumaa on pidettävä asiassa pääasiallisena näyttönä arvioitaessa sitä, onko A syyllistynyt siihen tekoon, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2000:71 on ollut käsillä tilanne, jossa asianomistaja ei ollut häntä käräjäoikeudessa todistelutarkoituksessa kuultaessa halunnut lausua mitään pahoinpitelyä koskevassa asiassa. Asianomistajan ominaisuudessa hänen ei ollut tarvinnut kertoa mitään eikä vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin. Asianomistajan esitutkinnassa antama kertomus oli siten voitu lukea käräjäoikeuden pääkäsittelyssä ja ottaa todisteena huomioon. Kun vastaajalla ei kuitenkaan ollut asianomistajan kieltäytymisen johdosta tilaisuutta kuulustuttaa asianomistajaa ja kun muu jutussa esitetty näyttö ei ollut riittävä selvitys vastaajan syyllisyydestä, korkein oikeus hylkäsi syytteen.

A:lla ei ole ollut mahdollisuutta kuulustella tai kuulustuttaa B:tä oikeudenkäynnissä eikä asian esitutkinnassa. B:n vankiterveydenhuollon asiakaskertomukseen kirjattu kertomus on suppea, eikä siitä hänellä todettujen henkilövahinkojen syntymiseen johtaneiden tapahtumien osalta ole ilmennyt muuta kuin se, että B oli kertomansa mukaan joutunut sanaharkkaan A:ksi nimeämänsä toisen vangin kanssa. Tämän jälkeen osapuolet "päätyivät toisen selliin, jossa toinen vanki oli lyönyt plasta voiveitsellä rintalihakseen, johon tullut pistosjälki". Toisaalta asiassa on esitetty myös A:ta koskeva erikoisalan sairauskertomus ja hänestä otettuja valokuvia, joista on ilmennyt, että myös A:lla on ollut päässään haava.

A:n väite B:n häneen kohdistamasta hyökkäyksestä saa tukea A:ta koskevasta erikoisalan sairauskertomuksesta ja valokuvista. Näin ollen arvioitavaksi tulee edellä selostettujen oikeusohjeiden perusteella se, voidaanko A:n väittämää tapahtumienkulkua pitää käytössä olevan todistusaineiston perusteella uskottavana vaihtoehtona syytteessä väitetylle tapahtumienkululle, eli voidaanko A:n väittämän hätävarjelutilanteen käsillä oloa riittävällä varmuudella sulkea pois.

Kun huomioon otetaan ratkaisusta KKO 2000:71 ilmenevä oikeusohje sekä se, että B:n vankiterveydenhuollon asiakaskertomukseen kirjattu kertomus tapahtumainkulun alkuvaiheesta on suppea eikä syytteen tueksi esitettyä muutakaan näyttöä voida pitää riittävänä selvityksenä tapahtumainkulusta ja siitä, että A ei olisi aiheuttanut B:lle naarmuja kynsillään, hovioikeus toteaa, että asiassa jää varteenotettava epäilys siitä, että B:llä todetut jäljet ovat olleet seurausta A:n väittämästä puolustautumisesta B:n hyökkäystä vastaan. Siihen nähden, että A:lla ei hätävarjelutilanteesta esittämänsä perusteella ole ollut käytössään ruokailuveistä tai muutakaan lyöntivälinettä, hovioikeus katsoo, että puolustautuminen kynsillä hyökkäystä vastaan ei ole ilmeisesti ylittänyt sitä, mitä voidaan kokonaisuutena arvostellen pitää puolustettavana.

Johtopäätöksenään hovioikeus toteaa, että A:ta vastaan nostettu syyte pahoinpitelystä on hylättävä. A on vapautettava hänelle tuomitusta rangaistuksesta sekä kaikesta korvausvelvollisuudesta valtiolle.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätty syyte

1. Pahoinpitely 17.04.2018

Rangaistusseuraamukset

A vapautetaan käräjäoikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistusseuraamuksesta.

Korvausvelvollisuus

A vapautetaan velvollisuudesta suorittaa valtiolle rikosuhrimaksu.

- - -

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Tuula Keltikangas, Jukka Mäkelä ja Timo Saranpää. Esittelijänä on ollut hovioikeuden esittelijä Tiitus Hiivanainen.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+