Rikosasian vastaaja oli määrätty oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla tuotavaksi käräjäoikeuden istuntoon. Kysymys siitä, oliko vastaajalla oikeus kannella noutomääräyksestä.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 25.1.2018

Käräjäoikeuden päätös
A oli ollut rikosasian vastaajana poissa käräjäoikeuden istunnosta, johon hänet oli haastettu saapumaan henkilökohtaisesti 600 euron sakon uhalla. Käräjäoikeus on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla tuominnut A:n 600 euron uhkasakkoon ja määrännyt, että A on tuotava myöhempään istuntoon, joka järjestetään viiden vuorokauden kuluttua siitä, kun A on otettu kiinni.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Riikka Rask.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 27.3.2018

Asia
Kantelu tuotavaksi määräämisestä

Kantelija
A

Vastapuoli
Syyttäjä

Kantelu
A on vaatinut, että noutomääräys kumotaan ja häntä ei määrätä tuotavaksi istuntoon.

Vastaus
Syyttäjä on vaatinut, että kantelu hylätään perusteettomana.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

(a) Tapahtumat

A ei ole saapunut käräjäoikeuden pääkäsittelyyn. Käräjäoikeus on pöytäkirjasta ilmenevällä tavalla määrännyt A:n noudettavaksi uuteen pääkäsittelyyn tai sitä ennen erikseen sovittavaan istuntoon, mikä pidetään viiden päivän sisällä kiinniottamisesta.

Käräjäoikeus on toimittanut A:n käräjäoikeudelle toimittaman kantelukirjelmän ja siihen liittyvät käräjäoikeuden asiakirjat hovioikeuteen 14.3.2018. Hovioikeus on päättänyt 15.3.2018 pyytää asiassa syyttäjältä vastauksen noutomääräystä koskevaan kanteluun. Syyttäjä on ilmoittanut hovioikeudelle, että A oli otettu noutomääräyksen perusteella kiinni ja että asia oli tarkoitus käsitellä käräjäoikeudessa 19.3.2018. A on siis noutomääräyksen perusteella noudettu istuntoon, ja hän on ollut vapautensa menettäneenä noutomääräyksen perusteella.

Käräjäoikeuden ilmoituksen mukaan noutomääräykseen ei saa hakea erikseen muutosta valittamalla. Käräjäoikeuden puheenjohtaja on ilmoittanut A:lle, että ratkaisusta voi kannella.

(b) Tuomiovirhekantelu

A on vaatinut, että noutomääräystä koskeva kantelu otetaan tutkittavaksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun tarkoittamana tuomiovirhekanteluna, koska noutomääräykseen ei saanut valittamalla hakea muutosta. Noutomääräyksessä oli A:n mukaan kysymys mainitun 31 luvun 16 §:n tarkoittamasta oikeudellisesta ratkaisusta.

Käräjäoikeuden noutomääräys on luonteeltaan oikeudenkäyntiä turvaava, prosessuaalinen ratkaisu. Käräjäoikeus voi esimerkiksi olosuhteiden muutoksen tai uuden selvityksen perusteella tarvittaessa peruuttaa jo antamansa määräyksen. Hovioikeus on kuitenkin ratkaisuissaan ottanut rikosasian vastaajan kantelun tutkittavaksi tuomiovirhekanteluna (HHO 28.4.2017; R 16/2594) tai muuna kanteluna kantelun luonnetta tarkemmin määrittämättä (HHO 15.6.2017; R 17/1269) ja tutkinut noutomääräyksen antamisen edellytykset noutomääräyksen ollessa näissä tapauksissa voimassa.

Hovioikeus toteaa, että tuomiovirhekantelussa ylimääräisenä muutoksenhakukeinona on lähtökohtaisesti tietyt oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädetyt perusteet, joiden nojalla hakemuksen kohteena oleva ratkaisu voidaan poistaa, vaikkakin eräissä tapauksissa tuomiovirhekantelun perusteella on voitu tutkia hakemuksen kohteena olevan ratkaisun oikeellisuus laajemminkin (KKO 1999:50). Oikeuskirjallisuudessa todetulla tavalla ylimääräinen muutoksenhaku on sallittu vain silloin, kun muuta muutoksenhakukeinoa ei ole käytettävissä (Koponen, Pekka: Ylimääräinen muutoksenhaku 2017 s. 261). Hovioikeus toteaa, että asiassa on siten ensin arvioitava, voidaanko kantelu tutkia muuna muutoksenhakuna kuin tuomiovirhekanteluna.

(c) Muutoksenhaku noutomääräykseen

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan, jos vastaaja ei noudata hänelle annettua määräystä saapua sakon uhalla tuomioistuimeen, tuomioistuimen on, jos se edelleen pitää vastaajan läsnäoloa välttämättömänä, tuomittava hänet asetettuun uhkasakkoon ja asetettava korkeampi uhkasakko tai määrättävä hänet tuotavaksi samaan tai myöhempään istuntoon. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 33 §:n mukaan tuomioistuimeen tuotavaksi määrätty asianosainen tai kuultava saadaan ottaa säilöön. Vapaudenmenetys saa kuljetusaikoineen kestää enintään viisi vuorokautta. Kysymys on siten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen b kohdan tarkoittamasta tuomioistuimen antamasta vapaudenriistoon johtavasta päätöksestä tilanteessa, jossa tuomioistuimen antamaa määräystä ei ole noudatettu.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa ei ole erikseen säädetty muutoksenhausta noutomääräykseen. Lain 12 luvun 1 §:n mukaan, jollei tässä laissa toisin säädetä, noudatetaan rikosasioiden käsittelyssä ja muutoksenhaussa sen lisäksi, mitä tässä laissa säädetään, oikeudenkäymiskaaren säännöksiä. Tämän viittaussäännöksen johdosta asiassa on seuraavaksi tarkasteltava oikeudenkäymiskaaressa olevia muutoksenhakusäännöksiä.

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 35 §:ssä säädetään muutoksenhausta ennen pääasian ratkaisemista tuomittuun uhkasakkoon, mutta ei sitä vastoin muutoksenhausta noutomääräykseen. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 2 ja 3 momenttien mukaan käräjäoikeuden lopulliseen tuomioon tai päätökseen saa hakea muutosta valittamalla. Käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemään ratkaisuun saa hakea muutosta valittamalla vain, jos se on nimenomaan sallittu. Koska muutoksenhausta rikosasian vastaajaa koskevaan noutomääräykseen ei ole erikseen säädetty, tällaiseen ratkaisuun ei saa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 2 ja 3 momenttien mukaan hakea erikseen muutosta.

Todistajan noudosta säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 62 §:ssä ja todistajan oikeudesta noutoa koskevaan muutoksenhakuun 17 luvun 69 §:ssä. Pykälän mukaan noutomääräykseen ei saa hakea erikseen muutosta, mutta noudettavaksi määrätty todistaja saa kannella päätöksestä. Hallituksen esityksen (HE 46/2014 vp s. 37) mukaan kantelu on valitukseen rinnastettava muutoksenhakukeino, ja päätös voidaan tutkia asiasisältönsä osalta vastaavalla tavalla kuin valituksen johdosta. Hallituksen esityksessä on lisäksi todettu, että pääsäännön mukaan todistelua koskevaan päätökseen haetaan muutosta pääasian yhteydessä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä säädetään kuitenkin niistä poikkeustapauksista, joissa on mahdollista kannella eräistä todistelua koskevista ratkaisuista. Kysymys on kantelusta, jossa valituksen tapaan on mahdollista riitauttaa tuomioistuimen ratkaisun perusteet niin oikeudellisilla kuin tosiasioita koskevilla perusteilla. Kantelulle ei ole määräaikaa, ja se tulee käsitellä kiireellisenä. Noutomääräys kohdistuu henkilön toimintavapauteen ja noudettava voidaan ottaa säilöön enintään viideksi päiväksi, joten kantelu joustavana muutoksenhakukeinona on perusteltu vastaavalla tavalla kuin pakkokeinolain mukaisissa vangitsemisasioissa ja konkurssilain 4 luvun 11 §:n mukaisissa painostusvankeusasioissa (HE 46/2014 vp s. 122).

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n mukaan noutomääräystä koskeva kantelumahdollisuus koskee ainoastaan todistajaa. Noudettavaksi määrätyn vastaajan osalta vastaavaa säännöstä kantelusta ei ole.

Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tämä voi tapahtua muun ohella siten, että lain perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista valitaan se, joka parhaiten edistää perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja joka ehkäisee ristiriidan niiden kanssa.

Hovioikeus toteaa, että noutomääräys johtaa tavanomaisesti vapaudenmenetykseen. Todistajaa koskevasta noutomääräyksestä on katsottu nimenomaan olevan tarpeen saada kannella ja tätä mahdollisuutta on perusteltu sillä, että noutomääräys kohdistuu henkilön toimintavapauteen ja tästä johtuvalla tarpeella saattaa asia nopeasti tuomioistuimen arvioitavaksi. Tilanne on samanlainen myös rikosasian vastaajaa koskevan noutomääräyksen osalta. Edellä selostetulla tavalla rikosasian vastaajan noutomääräykseen saisi hakea muutosta ainoastaan pääasian ratkaisun yhteydessä. Pääasian ratkaisun yhteydessä käytettävissä olevan muutoksenhakumahdollisuuden ei voida katsoa olevan kuitenkaan riittävän tehokas oikeussuojakeino. Ottaen huomioon se, että noutomääräyksen sisältö ja tosiasiallinen merkitys on samanlainen riippumatta siitä, koskeeko noutomääräys todistajaa vai asianosaista, hovioikeus katsoo, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 12 luvun 1 §:ää ja oikeudenkäymiskaaren muutoksenhakua koskevia säännöksiä tulee perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti tulkita siten, että mahdollisuus kannella noutomääräyksestä koskee myös noudettavaksi määrättyä rikosasian vastaajaa ja hänellä tulee olla samanlainen mahdollisuus kantelun avulla saattaa noutomääräyksen oikeellisuus ylemmän tuomioistuimen arvioitavaksi kuin todistajan kohdalla on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä säädetty.

Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että esimerkiksi myös vangitsemista koskevista päätöksistä saa kantelemalla hakea muutosta varsinaisena muutoksenhakukeinona. Vapaudenmenetystä on pidetty lähtökohtaisesti niin merkittävänä seikkana, että tällaista kantelumahdollisuutta on pidetty välttämättömänä.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A:lla on oikeus kannella noutomääräyksestä vastaavanlaisella kantelulla, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä säädetään. A:n kantelua ei siten oteta tutkittavaksi ylimääräisenä muutoksenhakuna, vaan varsinaista muutoksenhakukeinoa koskevana kanteluna. A on kantelussaan vedonnut niihin perusteisiin, joiden perusteella noutomääräys vaaditaan kumottavaksi, joten asiassa ei ole aihetta varata tilaisuutta kantelun täydentämiseen.

Hovioikeus toteaa, että A:n kantelun kohteena oleva noutomääräys ei ole enää voimassa. Korkein oikeus on vangitun kantelun osalta katsonut, että muutoksenhakutuomioistuin voi tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikka vangittuna pitämiseen ei olisi enää mahdollista puuttua (KKO 1996:39 ja KKO 1998:90). Hovioikeus toteaa, että lausunnon antamisen ei voida katsoa raukeavan myöskään noutomääräystä koskevan kantelun osalta sen vuoksi, että noutomääräykseen perustunut A:n vapaudenmenetys on päättynyt eikä noutomääräys ole enää voimassa. Hovioikeus voi näin ollen tutkia noutomääräyksen perusteet, vaikka noutoon ei voida enää puuttua.

(d) Noutomääräyksen edellytysten arviointi

Hovioikeus on lausumillaan perusteilla katsonut, että käräjäoikeudella on ollut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset noutomääräyksen antamiseen. Hovioikeus on katsonut myös, että myöskään hovioikeudelle esitetyn selvityksen perusteella noutomääräyksen perusteita ei ole aihetta arvioida toisin kuin mitä käräjäoikeus on arvioinut.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden antamaa valitusosoitusta oikaistaan seuraavasti:
Noutomääräykseen ei saa hakea erikseen muutosta valittamalla.
Noutomääräyksestä saa ilman määräaikaa kannella.

Kantelu hylätään.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet:

hovioikeudenneuvos Timo Ojala
hovioikeudenneuvos Pekka Haapaniemi
asessori Laura Nisula

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Riina Hero

Ratkaisu oli yksimielinen.

Ratkaisun keskeinen sisältö

A oli rikosasiassa sekä vastaajana että asianomistajana. A:n vaatimusta hyvityksestä hänen asianomistajana esittämänsä korvausvaatimuksen ratkaisemisen viivästymisestä ei voitu hylätä sillä perusteella, että hänen rangaistustaan oli jo alennettu oikeudenkäynnin viivästymisen perusteella.

Oikeudenkäynnin kestona huomioon otetun ajan katsottiin alkaneen korvausvaatimuksen vireilletulosta käräjäoikeudessa. Oikeutta hyvitykseen ei ollut.

Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja B:lle rangaistusta muun muassa törkeästä petoksesta, jonka asianomistaja A oli. Syytteessä tarkoitetut teot liittyivät läheisesti toisiinsa. Asianomistaja A esitti rikokseen perustuvan korvausvaatimuksen B:tä kohtaan.

Oikeudenkäynnin viivästyttyä muista kuin A:sta johtuneista syistä A vaati rangaistuksensa alentamista viivästymisen perusteella. Lisäksi A vaati taloudellista hyvitystä hänen asianomistajana esittämänsä korvausvaatimuksen ratkaisemisen viivästymisestä.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän velallisen epärehellisyyden ja B:n syyksi muun muassa törkeän petoksen, jonka asianomistaja A oli, sekä velvoitti B:n korvaamaan A:lle tälle rikoksella aiheuttamansa taloudellisen vahingon. Käräjäoikeus alensi A:n rangaistusta neljällä kuukaudella oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi ja hylkäsi A:n hyvitysvaatimuksen sillä perusteella, että hänet tuomittiin asiassa rangaistukseen, jota oli jo alennettu oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Timo Kokkomäki.

Oikeudenkäynti hovioikeudessa

A vaati muun muassa, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta oikeudenkäynnin viivästymisestä sillä perusteella, että hänen asianomistajana esittämänsä vaatimus oli ratkaistu vasta 2,5 vuotta sen vireilletulon jälkeen.

Syyttäjä vaati muun muassa, että A:n valitus hylätään perusteettomana.

Hyvitysvaatimuksen osalta hovioikeus lausui seuraavan.

A on esittänyt oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain (hyvityslaki) 7 §:ssä tarkoitetun vaatimuksen sillä perusteella, että hänen asianomistajana kohdassa 10 esittämänsä vaatimuksen ratkaiseminen on viivästynyt.

Hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa asianomistajan vaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa. Saman lain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan lisäksi huomioon Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (SopS 19/1990) 6 artiklan 1 kappaleen soveltamista.

Saman lain 6 §:n 4 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan tai hallinnollista seuraamusta lievennetään viivästymisen perusteella. Säännöstä koskevien esitöiden (HE 233/2008 vp s. 26) mukaan oikeutta rahahyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan viivästymisen perusteella. Rikosasian viivästyminen hyvitettäisiin vastaajalle edelleen ensisijaisesti rangaistusta lieventämällä tai alentamalla.

Lain esitöistä käy ilmi, että 4 momentin rajoitussäännöstä ei ole laadittu pitäen silmällä tilannetta, jossa sama henkilö on sekä asianomistajana että vastaajana asiassa ja jossa asian käsittely viivästyy. Siten säännös ei rajoita asianomistajan oikeutta saada hyvitystä viivästyksestä tällaisessa tilanteessa. A:n vastaajan asemassa esittämä vaatimus rangaistuksen alentamisesta viivästyksen vuoksi ja hänen asianomistajana esittämänsä vaatimus hyvityksestä hänen korvausvaatimuksensa ratkaisemisen viivästyksen vuoksi ovat kaksi toisistaan erillistä vaatimusta, jotka perustuvat eri säännöksiin ja jotka on siten ratkaistava toisistaan erillään.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisussa Nousiainen v. Suomi 23.2.2010 on todettu (kohta 20) huomioon otettavan ajan alkaneen tapauksessa siitä, kun rikosasian asianomistajat ovat kertoneet esitutkinnassa aikeistaan vaatia vastaajilta korvauksia rikosprosessin yhteydessä.

Lakivaliokunta on käsitellyt lain soveltamisalan laajentamista koskevan hallituksen esityksen (HE 85/2012 vp) johdosta antamassa mietinnössään (LaVM 13/2012 vp s. 3) kysymystä siitä, tulisiko hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohtaa oikaista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön vuoksi. Mietinnössä on päädytty pitämään edelleen perusteltuna, että oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa asianomistajan korvausvaatimuksen osalta asian vireilletulosta tuomioistuimessa.

Hovioikeus toteaa, että hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohta on sanamuodoltaan yksiselitteinen, eikä sitä voida muuttaa toiseksi perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan keinoin (vrt. I-SHO 2018:2).

Säännöksen jättäminen soveltamatta perustuslain 106 §:n nojalla ei sekään voi tulla kysymykseen ottaen huomioon lakivaliokunnan kannanotto, jonka jälkeen EIT:n ratkaisukäytäntö ei ole muuttunut. Kysymys säännöksen perustuslainmukaisuudesta ei ole ollut Nousiainen v. Suomi -ratkaisun jälkeen perustuslakivaliokunnan arvioitavana.

Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika on siten alkanut siitä, kun A:n vaatimus on tullut vireille käräjäoikeudessa.

A:n vaatimuskirjelmä on päivätty 5.3.2015. Asia on käräjäoikeudessa ratkaistu 6.10.2017. Asian laatuun ja laajuuteen nähden vaatimuksen ratkaiseminen ei ole kestänyt niin kauan, että A:lla olisi oikeus lain tarkoittamaan hyvitykseen.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Leena Virtanen-Salonen

Hovioikeudenneuvos Kari Lahdenperä

Hovioikeudenneuvos Virpi Vuorinen

Valmistelija: Hovioikeuden esittelijä Johannes Koskenniemi

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimmassa oikeudessa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Hovioikeudessa oli kysymys noudettavaksi määrätyn vastaajan oikeudesta kannella noutomääräyksestä. Hovioikeus katsoi, että vaikka muutoksenhausta rikosasian vastaajaa koskevaan noutomääräykseen ei ole erikseen säädetty, vastaajalla oli erityisesti tilanteessa, jossa hänellä oli ollut laillinen este poissaololleen oikeudesta, oltava oikeus hakea muutosta määräykseen kantelemalla päätöksestä samoin kuin noudettavaksi määrätyllä todistajalla.

Lisäksi hovioikeudessa oli kysymys siitä, oliko vastaajalla ollut laillinen este olla poissa käräjäoikeuden pääkäsittelystä, johon hänet oli määrätty saapumaan sakon uhalla, kun hän oli ollut istuntopäivänä poliisin toimesta kiinniotettuna ja oli vapautunut siten, ettei olisi tosiasiassa ehtinyt pääkäsittelyyn. Hovioikeus katsoi, että vastaajalla oli tässä tilanteessa ollut laillinen este.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖKSET 15.5.2018

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Syyttäjä oli vaatinut A:lle rangaistusta huumausainerikoksesta. Pirkanmaan käräjäoikeudessa 15.5.2018 kello 14.00 pidettäväksi suunniteltu pääkäsittely, joka tosiasiassa oli alkanut kello 14.20, oli jouduttu peruuttamaan A:n osalta, koska A ei ollut saapunut istuntoon. A:n avustaja oli ilmoittanut pääkäsittelyn alussa, että A oli otettu kiinni Hämeenlinnan poliisin toimesta istuntoa edeltävänä yönä. Oikeuden puheenjohtaja oli ollut puhelimitse yhteydessä poliisiin ja saanut tiedon, että A oli vapautunut kello 13.30. Käräjäoikeus katsoi, ettei A:lla ollut laillista estettä poissaololleen ja määräsi A:n tuotavaksi seuraavaan istuntoon sekä tuomitsi hänet asetettuun uhkasakkoon.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Liisa Hirvonen

TURUN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 13.7.2018

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus ja kantelu

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös uhkasakosta ja noudettavaksi määräämisestä kumotaan. Toissijaisesti hän on vaatinut, että noudettavaksi määräämisen sijasta hänelle asetetaan uusi uhkasakko.

Perusteinaan A on lausunut, että hänellä oli ollut laillinen este olla poissa pääkäsittelystä. Hämeenlinnan poliisi oli ottanut hänet poliisilain nojalla kiinni pääkäsittelypäivänä 15.5.2018 kello 6. Hän oli ilmoittanut poliisille samana päivänä kello 14 alkavasta oikeudenkäynnistä. Poliisi oli aloittanut kuulustelun vasta kello 13 ja vapauttanut hänet kello 13.30. Laillinen este oli tullut käräjäoikeuden tietoon, kun A:n avustajan sijaisena toiminut oikeustieteen maisteri B oli ilmoittanut A:n olevan todennäköisesti Hämeenlinnan poliisin hallussa, minkä johdosta käräjätuomari oli selvittänyt puhelimitse kello 14.20 Hämeenlinnan poliisilaitokselta asiaa. Käräjätuomarille oli ilmoitettu, että A oli vapautettu kello 13.30. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia ehtiä Hämeenlinnasta Tampereelle kello 14 alkavaan oikeudenkäyntiin tai edes kello 14.20 mennessä.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus ja kantelu hylätään. Perusteinaan syyttäjä on lausunut, että A:lla ei ollut ollut laillista estettä olla poissa pääkäsittelystä. A ei ollut ollut yhteydessä käräjäoikeuteen tai omaan avustajaansa päästyään vapaaksi Hämeenlinnan poliisilaitokselta kello 13.30, vaikka hänellä olisi ollut aikaa yhteydenottoon.

Välitoimi

Hovioikeus on pyytänyt asian ratkaisseelta käräjätuomarilta lausuman, joka on saapunut hovioikeuteen 1.6.2018.

Todistelu

Sähköpostiviesti 15.5.2018

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Valitus

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan, jos vastaaja ei noudata hänelle annettua määräystä saapua sakon uhalla tuomioistuimeen, tuomioistuimen on, jos se edelleen pitää vastaajan läsnäoloa välttämättömänä, tuomittava hänet asetettuun uhkasakkoon ja asetettava korkeampi uhkasakko tai määrättävä hänet tuotavaksi samaan tai myöhempään istuntoon. Jos poissaolo on johtunut laillisesta esteestä, uhkasakkoa ei tuomita. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:n 1 momentin mukaan laillinen este on muun muassa sillä, joka sairauden tai yleisen liikenteen keskeytymisen vuoksi on estynyt noudattamasta kehotusta saapua tuomioistuimeen. Jos ilmoitetaan tai muutoin tiedetään muu este, tuomioistuimen asiana on tutkia, voidaanko este hyväksyä lailliseksi. Poliisin toimesta tapahtunut vapauden menettäminen ei siten säännöksen sanamuodon mukaan ole automaattisesti laillinen este.

Asiassa on riidatonta, että A on ollut poliisin toimesta kiinniotettuna Hämeenlinnassa pääkäsittelypäivänä kello 13.30 saakka. Pääkäsittely on ollut määrätty alkavaksi kello 14.00, ja se on tosiasiassa alkanut kello 14.20. Pirkanmaan käräjäoikeuden käsiteltävänä olleen asian R 17/2215 pöytäkirjasta ilmenevin tavoin A:n avustajana toiminut oikeustieteen maisteri B on saanut tiedon A:n kiinniotosta ja on ilmoittanut tästä oikeudelle pääkäsittelyn alussa. Koska A ei olisi Hämeenlinnan ja Tampereen välisen maantieteellisen etäisyyden vuoksi tosiasiassa voinut ehtiä kello 14.00 tai edes kello 14.20 alkavaan istuntoon vapauduttuaan kello 13.30, A:lla on ollut laillinen este poissaololleen oikeudesta.

Käräjäoikeuden ratkaisu A:n tuomitsemisesta uhkasakkoon on kumottava.

Kantelu

Asiassa on seuraavaksi ratkaistava, onko käräjäoikeuden oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla antama määräys A:n noutamisesta sellainen tuomioistuimen ratkaisu, joka voi olla kantelun kohteena.

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 33 §:n mukaan tuomioistuimeen tuotavaksi määrätty asianosainen tai kuultava saadaan ottaa säilöön. Vapaudenmenetys saa kuljetusaikoineen kestää enintään viisi vuorokautta. Kysymys on siten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen b kohdan tarkoittamasta tuomioistuimen antamasta vapaudenriistoon johtavasta päätöksestä tilanteessa, jossa tuomioistuimen antamaa määräystä ei ole noudatettu.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa ei ole erikseen säädetty muutoksenhausta noutomääräykseen. Lain 12 luvun 1 §:n mukaan, jollei tässä laissa toisin säädetä, noudatetaan rikosasioiden käsittelyssä ja muutoksenhaussa sen lisäksi, mitä tässä laissa säädetään, oikeudenkäymiskaaren säännöksiä.

Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 2 ja 3 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomioon ja lopulliseen päätökseen sekä samassa yhteydessä tehtyyn muuhun ratkaisuun saa hakea muutosta valittamalla, jollei muutoksenhakua ole erikseen kielletty, kun taas käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemään ratkaisuun saa hakea muutosta valittamalla vain, jos se on nimenomaisesti sallittu. Koska muutoksenhausta rikosasian vastaajaa koskevaan noutomääräykseen ei ole erikseen säädetty, tällaiseen ratkaisuun ei saa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 2 ja 3 momenttien mukaan hakea valittamalla erikseen muutosta.

Todistajan määräämisestä noudettavaksi tuomioistuimeen säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 62 §:ssä ja todistajan oikeudesta kannella edellä mainitusta noutoa koskevasta määräyksestä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä. Jälkimmäisen pykälän mukaan noutomääräystä koskevaan päätökseen ei saa hakea erikseen muutosta, mutta noudettavaksi määrätty todistaja saa kannella päätöksestä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ää koskevissa esitöissä (HE 46/2014 vp s. 122) noudettavaksi määrätyn todistajan mahdollisuutta kannella on perusteltu muun muassa sillä, että noutomääräys kohdistuu henkilön toimintavapauteen ja että kantelu joustavana muutoksenhakukeinona on perusteltu. Vastaajan asemassa olevan, noudettavaksi määrätyn henkilön osalta laissa ei ole nimenomaista säännöstä kantelumahdollisuudesta.

Ratkaisussa KKO 1999:50 on katsottu tuomiovirhekantelulla voitavan vaatia sellaisen käräjäoikeuden päätöksen poistamista, jolla kuolleen miehen äiti ja kaksi veljeä oli velvoitettu sakon uhalla antamaan kuolleen isyyden selvittämistä varten tarvittavat verinäytteet. Korkein oikeus kiinnitti ratkaisunsa perusteluissa huomiota siihen, että ilman laillista estettä määräystä noudattamatta jättänyt henkilö voitiin määrätä tuotavaksi tutkimukseen, eikä viimeksi mainittuun päätökseen saanut tuolloisen lain mukaan hakea erikseen muutosta. Korkein oikeus totesi, että vastoin asianomaisen henkilön tahtoa tapahtuva tutkimukseen noutaminen ja verinäytteen ottaminen merkitsevät puuttumista hänen vapauteensa ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa. Muutoksenhakumahdollisuus pääasiaratkaisusta valittamisen yhteydessä ei perustelujen mukaan estänyt sitä, että sanottujen oikeushyvien loukkaus oli jo saattanut tapahtua, ja ratkaisu, jolla henkilö oli velvoitettu antamaan verinäyte, voitiin siten rinnastaa tosiasiallisilta vaikutuksiltaan lopulliseen tuomioon. Tutkimukseen määrätyn henkilön oikeussuojan tarve edellytti, että hän voi välittömän valitusmahdollisuuden puuttuessa hakea muutosta verinäytteen antamiseen velvoittavaan käräjäoikeuden päätökseen kantelemalla.

Ratkaisuun KKO 1999:50 viitaten korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:14 (kohta 37) katsonut, että oikeuskäytännössä on sallittu erillinen muutoksenhaku kanteluperusteella tilanteessa, jossa pakkokeinoa koskeva päätös on merkinnyt puuttumista henkilön vapauteen ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen säännöllisen muutoksenhaun rajoittuessa koskemaan pääasiaratkaisusta tehtävää valitusta.

Noutomääräys on vastaajankin osalta pakkokeino, jolla hänet määrätään fyysistä pakkoa käyttäen tuotavaksi tuomioistuimeen ja joka merkitsee puuttumista hänen vapauteensa ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa. Kysymyksessä olevassa tapauksessa on edellä A:n poissaolon osalta todettu, että hänellä on ollut laillinen este poissaololleen oikeudesta. Tämän vuoksi A:n tarve saada kannella noutoa koskevasta määräyksestä korostuu. Näiden erityispiirteiden vallitessa tulee oikeudenkäymiskaaren kantelua koskevia säännöksiä tulkita perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti siten, että mahdollisuus kannella noutomääräyksestä koskee myös noudettavaksi määrättyä A:ta, jolla tulee olla samanlainen mahdollisuus kantelun avulla saattaa noutomääräyksen oikeellisuus ylemmän tuomioistuimen arvioitavaksi kuin todistajalla. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että esimerkiksi niin ikään vapaudenmenetystä merkitsevään vangitsemista koskevaan päätökseen saa pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n nojalla hakea muutosta kantelemalla.

Koska A:lla on ollut laillinen este poissaololleen oikeudesta ja koska käräjäoikeus on perustanut noutoa koskevan määräyksensä pelkästään siihen, että A on ilman laillista estettä jäänyt saapumatta oikeuden istuntoon, käräjäoikeuden päätös A:n tuotavaksi määräämisestä on kumottava.

Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee päätöslauselmasta.

Päätöslauselma

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A:lle tuomittu 450 euron uhkasakko poistetaan.

Käräjäoikeuden päätös tuotavaksi määräämisestä kumotaan.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Kimmo Vanne

Hovioikeudenneuvos Nora Viikari

Asessori Martta Plathin-Arvidsson

Hovioikeuden esittelijä Ida Similä

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Sähköpostilla toimitettujen valitusasiakirjojen perillemeno oli estynyt liian suuren tiedostokoon vuoksi. Kysymys vastaanottokuittauksen, virheilmoituksen ja käräjäoikeuden henkilökunnan menettelyn vaikutuksesta valituksen tutkimiseen.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 14.12.2017 nro 11241 ja päätös 12.6.2018

Asia

Valituksen tutkiminen maanvuokrasaatavaa koskevassa asiassa

Valittajat

A:n kuolinpesä
B
C

Vastapuoli

Kaupunki D

Taustatiedot

B ja C ovat A:n kuolinpesän osakkaina nostaneet kanteen kaupunki D:tä vastaan maanvuokrasuhdetta koskevassa asiassa. Käräjäoikeus on ratkaissut tämän asian ja 20 muuta vastaavan perusteista juttua tuomioillaan 14.12.2017 ja B ja C ovat ilmoittaneet siihen tyytymättömyyttä.

Käräjäoikeus on pidentänyt valitusaikaa siten, että se päättyy 31.1.2018. B:n ja C:n asiamies asianajaja E on ilmoittanut 30.1.2018 toimittaneensa B:n ja C:n ja 12 muun asian valituskirjelmän käräjäoikeuden virastopostiin. E on lisäksi 31.1.2018 toimittanut uudelleen erään toisen samaan kokonaisuuteen liittyvän asian korjatut valitusasiakirjat ja tämä juttu on vireillä hovioikeudessa (S 18/181).

Toisen jutun käsittelyn yhteydessä on tullut ilmi, että käräjäoikeus ei ole vastaanottanut B:n ja C:n ja 11 muun jutun valitusasiakirjoja. E on toimittanut ne uudelleen käräjäoikeuden virastopostiin 6.6.2018. Asiassa on kysymys siitä, onko valitusasiakirjat toimitettu hyväksytysti määräajassa 31.1.2018 vai onko valitus jätettävä käräjäoikeuden 12.6.2018 tekemän päätöksen mukaisesti oikeudenkäymiskaaren säännöksen nojalla tutkimatta.

Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 12.6.2018

Käräjäoikeuden Valtion tieto- ja viestintätekniikkakeskus Valtorilta saaman selvityksen mukaan kantajien asiamies oli lähettänyt valituskirjelmät liitteinä kahteen erilliseen sähköpostiviestiin. Molempien viestien laajuus on ollut noin 37 megatavua itse viesti mukaan lukien. Palvelimen kapasiteetti vastaanottaa tiedostoja oli siihen aikaan ollut noin 20 megatavua, joten viestit eivät tulleet perille. Tästä olisi Valtorin mukaan pitänyt mennä virheilmoitus lähettäjälle. E on kiistänyt tällaisen ilmoituksen saaneensa. E on ilmoittanut, ettei ollut saanut myöskään vastaanottokuittausta. Saman viestin vastaanottaminen 6.6.2018 oli onnistunut sen takia, että 20 megatavun raja oli kevään aikana nostettu 50 megatavuun.

Käräjäoikeus on todennut, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan valitusta, jota ei ole tehty määräajassa, ei oteta tutkittavaksi. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 8 §:n mukaan sähköinen viesti toimitetaan viranomaiselle lähettäjän omalla vastuulla. Sähköisen viestin saapumisajankohdasta säädetään 10 §:ssä seuraavasti: Sähköinen viesti katsotaan saapuneeksi viranomaiselle silloin, kun se on viranomaisen käytettävissä vastaanottolaitteessa tai tietojärjestelmässä siten, että viestiä voidaan käsitellä. Jos saapumisajankohdasta ei ole selvitystä sen johdosta, että viranomaisen käyttämä sähköinen tiedonsiirtomenetelmä on ollut epäkunnossa tai poissa käytöstä taikka selvitystä ei muusta vastaavasta syystä voida esittää, sähköinen viesti katsotaan saapuneeksi sinä ajankohtana, jona se on lähetetty, jos lähettämisajankohdasta voidaan esittää luotettava selvitys.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut KKO 2005:3 ja 2016:63 (2011:63), joihin käräjäoikeus ilmoittaa kantajien asiamiehen viitanneen, koskevat tilanteita, joissa käräjäoikeuden tietojärjestelmissä on todettu virheellisyyttä, jonka perusteella tyytymättömyydenilmoitus/valitus ei ole ollut määräajan sisällä käräjäoikeuden käytettävissä. Korkein oikeus onkin todennut, että tällaisessa tilanteessa on lähtökohdaksi otettava lähettäjän luotettava selvitys lähettämisajankohdasta.

Nyt kyseessä olevissa tapauksissa on käräjäoikeuden mukaan syyksi perilletuloon osoitettu olevan lähetysten liian suuri koko. Käräjäoikeus on harkinnut tilanteen sovellettavuutta voimassa olevaan lainsäädäntöön ja vallitsevaan oikeuskäytäntöön. Onko siis kysymys "muusta vastaavasta syystä siihen, ettei selvitystä voida esittää". Korkein oikeus on nimenomaisesti tapauksessa KKO 2005:3 todennut, että sama periaate on noudatettava myöhästymisen lisäksi siinäkin tapauksessa, ettei viesti ole ylipäänsä tullut perille.

Käräjäoikeus on todennut, ettei tiedostojen kokoon liittyvää rajoitusta sinänsä voida pitää toiminnallisena virheellisyytenä. Tällaiset rajoitukset kuuluvat yleisesti tietoteknisten järjestelmien luonteeseen. Nämä rajoitukset on nimenomaan otettu huomioon säätämällä 12 §:ssä laissa sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa velvollisuudesta ilmoittaa lähettäjälle perille saapuneesta viestistä. Näin järjestelmä toimii myös Pohjanmaan käräjäoikeudessa ja kantajien asiamiehen olisi pitänyt varmistaa perilletulo tällaisen vastaanottokuittauksen kautta.

Käräjäoikeus toteaa B:n ja C:n edelleen väittäneen, että käräjäoikeuden olisi yhden valituskirjelmän täydentämisen yhteydessä pitänyt huomata puuttuvan alkuperäisen valituksen ja sen kautta muidenkin valitusten puuttumisen, minkä osalta voidaan esittää seuraavaa. Täydentämisen lähetteessä puhuttiin vain tästä nimenomaisesta valituksesta, ei muista. Kun uusi valituskirjelmä oli itsenäinen asiakirja, joka sekin oli saapunut valitusajan sisällä, ei ollut varsinaista syytä hakea esille alkuperäistä asiakirjaa. Käräjäoikeudessa tosin ihmeteltiin, miksi valitus rajoitettiin sellaiseen kanteeseen, jossa kantajapuoli oli pääosin voittanut jutun. Ajateltiin, että tässä ollaan hakemassa periaatteellista ratkaisua, jonka jälkeen voitaisiin vastapuolen, kaupunki D:n, kanssa sopia vuokratasosta.

Kantajat eivät käräjäoikeuden mukaan voi edellyttää, että käräjäoikeuden henkilökunta kaiken muun työn ohella olisi vastuussa tällaisen tilanteen selvittämisestä ja että tällaisen vastuun laiminlyönti oikeuttaisi poikkeamiseen perussäännöstä, eli lähettäjän vastuusta asiakirjan perilletulosta. Ainoa peruste poikkeukseen olisi, että käräjäoikeudesta olisi, joko automaattisesti taikka henkilökohtaisesti, vahvistettu että valitukset ovat saapuneet ja ovat käräjäoikeuden käytettävissä. Kun näin ei ole näytetty tapahtuneen, tulee valitus jättää tutkimatta.

Käräjäoikeus on jättänyt valituksen tutkimatta.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

B ja C ovat A:n kuolinpesän osakkaina vaatineet, että käräjäoikeuden päätös valituksen tutkimatta jättämisestä kumotaan ja että valitukset tutkitaan.

B ja C ovat perustelleet valitustaan sillä, että valituskirjelmä on ollut sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnasta annetun lain 10 §:n mukaisesti viranomaisen käytettävissä siten, että viestiä voidaan käsitellä. Se, ettei asiakirjoja oltu toimitettu käräjäoikeudelle, johtui vastaanottajan tietojärjestelmässä olevasta ongelmasta. Lähetykset ovat olleet 26 ja 27 megatavun suuruisia. Samojen asiakirjojen lähettäminen onnistui ongelmitta 6.6.2018. B ja C eivät olleet saaneet mitään virheilmoitusta viestien toimituksen epäonnistumisesta ja heillä oli perusteltu syy uskoa postin menevän perille.

B:n ja C:n asiamies oli samaan kokonaisuuteen liittyvään asiaan S 18/181 lähettämiensä asiakirjojen saatteessa selkeästi viitannut edellisenä päivänä lähettämäänsä sähköpostiin. Käräjäoikeuden olisi tullut ilmoittaa, ettei se ole saanut sähköpostia, jolloin asiamiehellä olisi ollut mahdollisuus toimittaa asiakirjat uudelleen.

Vastaus

Vastausta ei ole pyydetty.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumain kulku

Hovioikeuden Valtion tieto- ja viestintätekniikkakeskus Valtorilta ja asianajaja E:ltä saatujen tietojen perusteella on selvinnyt, että E on lähettänyt Valtorin ylläpitämässä sähköpostijärjestelmässä olevaan Pohjanmaan käräjäoikeuden virastopostiin 30.1.2018 valitusasiakirjat 13 valitusasiassa, joissa vastapuolena on kaupunki D. Valtorin tietojen mukaan ensimmäinen kello 18:14:24 saapunut lähetys on ollut kooltaan 37 megatavua ja toinen kello 18:33:27 saapunut lähetys 36,8 megatavua. E:n omasta sähköpostistaan toimittaman lähetettyjen sähköpostien kansion tulosteen mukaan hän on lähettänyt 17.41 ja 17.51 molemmilla kerroilla otsikolla valitus varustetun 26 megatavun suuruisen viestin.

Valtorin hovioikeudelle antaman lausunnon mukaan he eivät pysty enää tarkasti selvittämään, kuinka suuria tiedostoja Pohjanmaan käräjäoikeuden virastoposti on tammikuussa 2018 pystynyt vastaanottamaan. Valtorin mukaan valtionhallinnon sähköpostijärjestelmän nettisuoja on ollut tuolloin 50 megatavua ja Valtion yhteisen viestintäratkaisun (Vyvi) 20 megatavua. Valtorin mukaan Vyviin kuuluvien tuomioistuinten virastopostien kohdalla raja oli ollut korkeampi kuin edellä mainittu 20 megatavua. Valtorin käräjäoikeudelle ja hovioikeudelle toimittamien selvitysten mukaan E:n 30.1.2018 toimittamat tiedostot ovat kuitenkin olleet reilusti ylisuuria ja Valtorin mukaan niiden perilletulo olisi edellyttänyt teknistä häiriötä. Valtorin mukaan Vyvin tiedostokoon raja on nostettu maalis-huhtikuussa 2018 50 megatavuun.

E:n hovioikeuteen toimittaman hovioikeudessa vireillä olevan asian S 18/181 seuraavana päivänä lähetettyjen yksittäisen asian valitusasiakirjojen koko on ollut Valtorin mukaan 7,7 megatavua ja E:n toimittaman sähköpostin kansion tulosteen mukaan viisi megatavua.

E:n käräjäoikeuden virastopostiin 31.1.2018 toimittaman yhden asian valitusasiakirjat ovat olleet kooltaan huomattavasti pienempiä kuin edellisenä päivänä lähetetyt kaksi useiden asioiden valitusasiakirjat sisältävät viestit. Järjestelmä on toiminut asianmukaisesti vastaanottaessaan sen. Sen perillemeno ei osoita, että sähköpostijärjestelmässä olisi ollut edellisenä päivänä toimintahäiriö. Valtorin hankkimien selvitysten mukaan sähköpostijärjestelmässä ei muutoinkaan ole havaittu olleen 30.1.2018 laajempaa ja pidempikestoisempaa häiriötä. Kyseisenä päivänä Valtorin Portaaliin ei ollut tullut yhtään häiriöilmoitusta.

E on ilmoittanut, että hän ei ole saanut 30.1.2018 viestejä koskevaa virheilmoitusta tai vastaanottokuittausta. Valtori on ilmoittanut, että järjestelmän tulisi tällaisessa tapauksessa lähettää virheilmoitus. Ajan kulumisen johdosta tätä ei ole kuitenkaan ollut mahdollista tarkistaa järjestelmän lokitiedostoista. E:n toimittamissa oman sähköpostinsa kansioissa ei ole tällaista viestiä. E ei ole toimittanut hovioikeudelle selvitystä siitä, olisiko viestiliikenne ollut tarkastettavissa hänen palvelimensa tai tietokoneensa lokitiedostoista. Asiassa on tämän johdosta selvitetty, ettei E ole saanut käräjäoikeuden virastopostista vastaanottokuittausta, mutta selvittämättä jääneen, että hän olisi saanut sieltä virheilmoituksen. E on saanut 31.1.2018 lähettämästään valituksesta sähköpostiinsa vastaanottokuittauksen.

Tuomioistuinten toiminnasta tiedottavalla oikeus.fi -internetsivustolla on edelleen 29.11.2017 julkaistu ohje, jossa ilmoitetaan, että sähköpostiviestin koko liitetiedostoineen tulisi olla enintään 20 megatavua.

E on 31.1.2018 onnistuneesti perille tulleen asian S 18/181 valitusasiakirjojen lähetteessä pyytänyt, että hänen edellisenä päivänä lähettämänsä valituskirjelmä korvataan nyt lähetettävällä. E on myös pahoitellut menettelystään johtuvaa vaivaa. Käräjäoikeus ei ole ryhtynyt toimiin sen selvittämiseksi, mitä asiakirjoja on edellisenä päivänä toimitettu.

Oikeusohjeet

Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 8 §:n mukaan sähköinen viesti toimitetaan viranomaiselle lähettäjän omalla vastuulla. Saman lain 10 §:n 1 momentin mukaan viesti katsotaan saapuneeksi viranomaiselle silloin, kun se on viranomaisen käytettävissä vastaanottolaitteessa tai tietojärjestelmässä siten, että viestiä voidaan käsitellä. Saman säännöksen 2 momentin mukaan jos saapumisajankohdasta ei ole selvitystä sen johdosta, että viranomaisen käyttämä sähköinen tiedonsiirtomenetelmä on ollut epäkunnossa tai poissa käytöstä taikka selvitystä ei muusta vastaavasta syystä voida esittää, sähköinen viesti katsotaan saapuneeksi sinä ajankohtana, jona se on lähetetty, jos lähettämisajankohdasta voidaan esittää luotettava selvitys. Edelleen lain 12 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen on viipymättä ilmoitettava sähköisen asiakirjan vastaanottamisesta lähettäjälle.

Lain esitöiden (HE 17/2002 vp, s. 37-38 ja 42) mukaan lähettäjän vastuulla on se, että hän käyttää viranomaisen ilmoittamaa yhteystietoa ja että viesti toimitetaan määräajassa. Oikeuskäytännössä on todettu (KKO 2011:63, kohta 1) lähettäjän vastaavan siitä, että hän lähettää viestinsä oikeaan aikaan oikeaan osoitteeseen asianmukaisilla välineillä. Lain 10 §:n mukaisella viestin käsittelyvaatimusta koskevalla ilmaisulla tarkoitetaan sitä, että viestiä voidaan joutua käsittelemään tietoteknisesti, esimerkiksi konvertoimaan. Tällaiset toimet eivät vaikuta viestin saapumisajankohdan määrittelyyn (em. HE, s. 40).

Jos viranomaisen tietojärjestelmä on epäkunnossa, oikeuskäytännön mukaan (KKO 2005:3, kohta 3) viestin katsotaan tulleen määräajassa, jos se on selvitetty lähetetyn määräajan kuluessa. Viestin on myös katsottu tulleen määräajassa, jos se on selvitetty lähetetyn ajoissa, mutta se on tullut viranomaiselle määräajan jälkeen jouduttuaan virheellisesti karanteeniin epäiltynä roskapostina (KKO 2011:63, kohta 5).

Vakiintuneessa oikeuskäytännössä lainoppineen asiamiehen laiminlyönnistä tai erehdyksestä aiheutunut prosessitoimen myöhästyminen on pääsääntöisesti jäänyt asianosaisen vahingoksi (KKO 2017:89 kohta 13 ja siinä mainittu oikeuskäytäntö). Jos myöhästymiseen on kuitenkin vaikuttanut avustajan huolimattomuuden ohella olennaisesti viranomaisen menettelyvirhe, määräaikaa voidaan kuitenkin katsoa noudatetun (mainitun tapauksen kohta 17).

Korkein oikeus on ratkaisussaan 1999:116 arvioidessaan huomattavan hitaasti postissa perille menneen lähetyksen johdosta myöhässä saapunutta valitusta kiinnittänyt huomiota siihen, onko lähetyksen perilletulon viivästymistä pidettävä poikkeuksellisena ja ennalta arvaamattomana. Korkeimman oikeuden enemmistö on katsoessaan valituksen myöhästyneen myös kiinnittänyt huomiota siihen, että valittajalla olisi ollut mahdollisuus varmistua siitä, onko muutoksenhakemus tullut perille ja toimittaa se uudelleen ennen määräajan päättymistä. Korkeimman oikeuden vähemmistöön jääneet jäsenet ovat puolestaan katsoneet, että ensimmäisen luokan postin saapuminen kuudentena päivänä lähettämispäivästä on ollut niin poikkeuksellista, ettei lähettäjän ole kohtuudella voitu edellyttää siihen varautuvan.

Myös puutteellista muutoksenhakuohjeen antamista ja valitusosoitusta koskevissa tapauksissa KKO 1991:140 ja 2015:75 on pidetty ratkaisevana sitä, voidaanko mahdollisen menettelyvirheen otaksua vaikuttaneen olennaisesti myöhästymiseen.

Hovioikeus tulkitsee edellä mainittuja sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain säännöksiä niin, että tällaisessa tapauksessa vastuu myöhästymisestä on pääsäännön mukaan valitusasiakirjat toimittaneella lainoppineella asiamiehellä. Hänen vastuunsa kuitenkin väistyy, jos viranomaisen tietojärjestelmässä on toimintahäiriö tai jos tuomioistuimen henkilökunnan laiminlyönnin voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen siihen, että valitusasiakirjoja ei ole saatu määräajassa tuomioistuimen käyttöön. Vastuu väistyy myös, jos valituksen toimittaminen perille johtuu sellaisesta poikkeuksellisesta syystä, johon lähettäjän ei voida kohtuudella odottaa varautuvan ja hänen katsotaan voineen luottaa siihen, että viesti saapuu perille. Sähköisesti toimitettujen asiakirjojen osalta tulee myös kiinnittää siihen, että tuomioistuimella on velvollisuus lähettää asiamiehelle vastaanottokuittaus, jonka avulla asiamies voi varmistaa viestin perillemenon.

Hovioikeuden kannanotot

Valitusasiakirjojen perillemeno on edellä esitetyllä tavalla estynyt sen vuoksi, että useiden asioiden valitusasiakirjat käsittävä viesti liitetiedostoineen on ollut niin suuri, että sitä ei ole ollut mahdollista välittää käräjäoikeuden virastopostiin. Asiassa ei ole tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella olisi syytä epäillä perillemenon estyneen viranomaisen tietojärjestelmän toimimattomuudesta.

Hovioikeus toteaa, että sähköpostiviestien kokoa on varsin usein rajoitettu ja tätä seikkaa voidaan pitää yleisesti tunnettuna. Tuomioistuimen kanssa asioivia on myös ohjeistettu tiedostokoon rajoituksista. Asiamies ei ole saanut virastopostista vakiintuneesti tuomioistuimissa käytössä olevia vastaanottokuittauksia 30.1.2018 lähettämistään viesteistä. Tällaisessa tilanteessa hänen olisi pitänyt erikseen varmistaa kooltaan suurien viestien perillemeno. Hovioikeus katsoo, ettei virheilmoituksen puuttumiselle voida antaa tältä osin harkinnassa ratkaisevaa merkitystä. Näistä syistä viestin perillemenon estymistä ei voida tässä tapauksessa pitää poikkeuksellisena ja ennalta arvaamattomana.

Käräjäoikeuden henkilökunnalla olisi ollut mahdollisuus kiinnittää huomiota siihen, että 31.1.2018 saapuneen valituksen mukaan käräjäoikeuteen on saapunut myös aikaisemmin asiakirjoja, joita käräjäoikeudessa ei kuitenkaan ole ollut. Hovioikeus toteaa tämän seikan merkityksestä seuraavaa. 31.1.2018 toimitettujen asiakirjojen lähetteessä on varsin selvästi ilmoitettu niiden korvaavan aikaisemmat. Kyseinen valitus on saapunut määräajan viimeisenä päivänä. Käräjäoikeudella ei voida katsoa olleen velvollisuutta selvittää asiaa enemmälti ainakaan samana päivänä (vrt. KKO 2017:89, kohta 16), koska valittaja on toimittanut käsittelykelpoiset valitusasiakirjat määräajassa. Lähetteestä ei myöskään ilmene, että käräjäoikeuteen olisi toimitettu muita valituksia kuin mainittu diaarinumerolla S 18/181 käsiteltävä asia, jossa ei ole kysymys valituksen saapumisesta määräajassa. Hovioikeus katsoo näistä syistä, ettei käräjäoikeuden henkilökunnan menettely ole myötävaikuttanut myöhästymiseen.

Hovioikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeuden tavoin, että vastuu valitusasiakirjojen myöhässä toimittamisesta on sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 8 §:n mukaisesti lähettäjällä. Näin ollen käräjäoikeuden on tullut jättää valitus tutkimatta.

Päätöslauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeuden presidentti Tapani Vasama, hovioikeudenneuvos Eerika Hirvelä ja hovioikeudenneuvos Sirpa Virkkala.

Ratkaisu on yksimielinen.

Ei lainvoimainen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 3 momentissa tarkoitettua kuluttajaluoton todellista vuosikorkoa laskettaessa nostopalkkio otettiin huomioon luotonantajan tiedossa olevana luottokustannuksena riippumatta siitä, oliko nostopalkkiota tullut lainkaan kuluttajan maksettavaksi, kun ensimmäinen nosto oli ollut veloitukseton ja nostopalkkio olisi tullut veloitetuksi vasta mahdollisesta toisesta nostosta lähtien.

Kun nostopalkkiota ei ollut luoton sopimusehdoissa otettu huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa, kuluttajan maksettavaksi tulevat luottokustannukset olivat ylittäneet kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn luoton todellisen vuosikoron korkokaton. Koska luottoon sovellettavien ehtojen kuluttajansuojalain 7 luvun vastaisuus oli aiheutunut nostopalkkiota ja muita luottokustannuksia koskevien ehtojen kokonaisuudesta, kaikki luottokustannuksia koskevat sopimusehdot oli jätettävä huomiotta kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n nojalla.

PÄIJÄT-HÄMEEN KÄRÄJÄOIKEUDEN YKSIPUOLINEN TUOMIO JA TUOMIO 31.7.2017

KANNE
Kantaja on pyytänyt, että vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle:
1. Pääoma:
50,00 euroa ja sille 22,68 % korkoa 08.05.2014 alkaen.
Kulutusluottosopimus tehty 31.1.2010 jälkeen
Luoton viimeinen erääntymispäivä: 01.05.2014 (erääntymispäivä + 180 päivää = 28.10.2014)
Jos näin määräytyvä korko on korkeampi kuin kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosentilla, tätä korkeampaa viivästyskorkoa on maksettava viivästyneelle määrälle kuitenkin enintään 180 vuorokauden ajan siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt tai, jos velkaa koskeva tuomio on annettu ennen mainitun ajanjakson päättymistä, tuomion antamiseen. Tämän jälkeen viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 2 mom. mukaan.
Selite: Joustolimiitti 1095711

2. Korkosaatava:
2,81 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava 08.05.2014 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Korko.

3. Korkosaatava:
1,63 euroa.
Selite: Viivästyskorko.

4. Kulut:
15,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 20.01.2017 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Muistutusmaksut.

5. Kulut:
9,90 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava 08.05.2014 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Tilinhoitomaksu.

6. Kulut:
14,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava tiedoksiantopäivästä 20.01.2017 alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.
Selite: Perintäkulut.

7. Oikeudenkäyntikulut:
115,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.

B Oy on myöntänyt vastaajalle jatkuvan limiittiluoton, josta on maksamatta ja kokonaisuudessaan erääntynyt haastehakemuksessa perintälain 5 a § 3. kohdan mukaisesti eritelty määrä. Haastehakemuksen pääomavaatimus sisältää vain maksamattoman pääoman määrän. Erääntynyttä luottoa ei ole hoidettu luottoehtojen mukaisesti, ja velkojalla on ollut oikeus purkaa luottosopimus ja vaatia koko jäljellä oleva velka heti maksettavaksi. Vastaajalle on lähetetty alkuperäinen lasku sekä maksumuistutuksia ja -vaatimuksia saatavien perinnästä annetun lain 10 b § mukaisessa järjestyksessä.

Kaikki luoton korko- ja muut ehdot sekä kuluttajansuojalain (KSL) 7 luvun 9 §:ssä mainitut vakiomuotoiset kuluttajaluottotiedot ovat olleet vastaajan nähtävissä, toistettavissa ja tallennettavissa pysyvällä tavalla ennen luoton ottamista. Kantajan käsityksen mukaan luottoehdot ovat selkeitä ja ymmärrettäviä. Luottokustannukset on sovittu vastaajan kanssa yksiselitteisen selkeästi todellinen vuosikorko ilmoittaen, eikä luottokustannusten määrä ole voinut jäädä vastaajalle epäselväksi. Sovittuja ehtoja ei voida myöskään pitää miltään osin kohtuuttomina.

KSL 7 luvun 6 §:n mukainen todellinen vuosikorko on esimerkinomaisesti laskettu noudattaen oikeusministeriön asetusta kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta (15.9.2010/824) sekä asetuksen nojalla annettuja lisäohjeita.

Vastaajalle on lähetetty alkuperäinen lasku sekä maksumuistutuksia ja -vaatimuksia saatavien perinnästä annetun lain 10 b § mukaisessa järjestyksessä. Saatava on voinut erääntyä erissä ja vaaditut muistutuskulut muodostuvat alkuperäisen velkojan lähettämien eräkohtaisten muistutuskirjeiden kuluista.

B Oy on siirtänyt saatavansa kaikkine oikeuksineen A Oy:lle.
Selite: Joustolimiitti Aloituspäivã: 08.02.2014 Luoton irtisanomispäivä: 01.05.2014

Saatavan perimiseksi on tehty seuraavat maksulliset toimenpiteet: 08.05.2014 Maksuvaatimus 14,00 Eur.

Oikeudenkäyntikuluvaatimus koostuu sekä palkkiosta, että oikeudenkäyntimaksusta 65 euroa.

Vastaus

Vastaaja ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa.

YKSIPUOLINEN TUOMIO

Tuomiolauselma
Vastaaja velvoitetaan maksamaan kantajalle:

1. Pääoma: 50,00 euroa.
Selite: Joustolimiitti 1095711.

7. Oikeudenkäyntikulut: 65,00 euroa.
Viivästyneelle määrälle on maksettava vuotuista viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin voimassa oleva korkolain mukainen viitekorko lisättynä 7 prosenttiyksiköllä. Korkoa on maksettava kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä alkaen.
Koron määräytymistapa: Korkolain 4 § 1 mom. mukaan.

Perustelut
Vastaaja ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa.

- - - - - - - - - - -

TUOMIO

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkää
- kohdan 1 (pääoma) korkovaatimuksen;
- kohdan 2 (korkosaatava);
- kohdan 3 (korkosaatava);
- kohdan 4 (muistutusmaksut);
- kohdan 5 (tilinhoitomaksu);
- kohdan 6 (perintäkulut); sekä
- kohdan 7 (oikeudenkäyntikulut) siltä osin kuin se ylittää 65 euroa.

Perustelut

LUOTON HINTA

Ehtojen lainvastaisuus

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 13 §:ssä säädetään vastaavasti, että jos vastaaja tällaisessa riita-asiassa jättää vastaamatta tai saapumatta istuntoon, asia ratkaistaan kantajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai hylätään siltä osin kuin kanne on selvästi perusteeton.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetään korkokatosta. Kyseessä olevan pykälän mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa. Hyödykesidonnaiseen luottoon mainittua pykälää sovelletaan kuitenkin vain, jos kuluttajalla on luottosopimuksen nojalla myös oikeus nostaa rahavaroja.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa 7 luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön. Mikäli luottosopimukseen on sovellettava korkokattoa ja korkokatto on ylitetty, on kanne siis osittain hylättävä.

Luottosopimusehdot

Kantaja on käräjäoikeuden pyytämän haastehakemuksen täydennyksensä liitteenä toimittanut vastaajan henkilökohtaiset luottoehdot, Joustolimiitti-luoton yleiset luottoehdot sekä vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot. Kantajan esittämien kannevaatimusten perusteiden perusteella luoton aloituspäivä on ollut 8.2.2014. Kysymyksessä on jatkuva luotto eli luotto, joka on ennalta sovittuun luottorajaan asti jatkuvasti kuluttajan käytettävissä ilman erillistä luottopäätöstä. Vastaajan luottoraja on ollut 500 euroa. Vastaaja on voinut nostaa milloin tahansa luottosopimuksen aikana haluamansa suuruisen luottomäärän ja hänellä on ollut mahdollisuus niin halutessaan nostaa koko käytettävissä oleva luotto yhdellä kerralla. Luottosopimuksen mukaan enimmäistakaisinmaksuaika on ollut 4 kuukautta.

Edelleen kantajan esittämän selvityksen mukaan vastaajan luoton todellinen vuosikorko on ollut 49,95 %. Kantaja on haastehakemuksen täydennyksessään selvittänyt, että luoton tilinhoitomaksu 4,95 euroa kuukaudessa lasketaan todelliseen vuosikorkoon. Sen sijaan pääomaan lisättävää nostopalkkiota, joka on 7,95 % noston määrästä mutta kuitenkin vähintään 5 euroa, ei lasketa todelliseen vuosikorkoon. Kantaja on esittänyt nostopalkkion huomiotta jättämisen perusteeksi sen, että luottosopimuksen nostopalkkio laskutetaan vasta toisesta nostosta lähtien. Koska vastaajalla on ollut mahdollisuus nostaa koko luotto yhdellä kerralla, ei nostopalkkiota lasketa todelliseen vuosikorkoon. Kantajan mukaan tällaisessa tilanteessa on todellinen vuosikorko laskettava oikeusministeriön antaman asetuksen kuluttajaluoton todellisen vuosikoron laskemiseksi (2010/824) sekä Euroopan komission laatimien suuntaviivojen (Commission Staff Working Document - Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012) 128 final, 8.5.2012) mukaisesti käyttämällä oletusta, jonka mukaan luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavaksi kerralla ja välittömästi, jos kuluttaja saa luottosopimuksen perusteella päättää luoton nostoista.

Nostopalkkio/todellinen vuosikorko

Koska tässä tapauksessa luottoraja on ollut 500 euroa, kuluttajansuojalain korkokattoa koskevaa säännöstä on sovellettava. Jos nostopalkkiota ei lasketa mukaan todelliseen vuosikorkoon, korkokatto ei ylity. Jos nostopalkkio taas lasketaan todelliseen vuosikorkoon mukaan, korkokatto ylittyy.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää. Edelleen mainitun lainkohdan 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan korkoprosenttia, joka saadaan laskelmalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.

Luottosopimuksen syntymisen aikaan voimassa ollut, mutta samannimisellä asetuksella (9.12.2016/1123) kumottu, oikeusministeriön asetus kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta (15.9.2010/824) sääntelee kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisalaan kuuluvan kuluttajaluoton todellisen vuosikoron laskemista. Mainitun asetuksen 1 §:ssä ja 2 §:ssä säädetään todellisen vuosikoron laskemisesta ja todellisen vuosikoron laskemisessa käytettävistä oletuksista, joiden lisäksi todellista vuosikorkoa laskettaessa on käytettävä asetuksen liitteen II osassa mainittuja lisäoletuksia.

Edellä mainittua oikeusministeriön asetusta kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta koskevan liitteen (11.12.2012/743) todellisen vuosikoron laskemisessa käytettyjä lisäoletuksia koskevan II osan kohdassa 9 todetaan, että jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja tai maksuja, korkokannaksi ja maksuksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana.

Euroopan komission todellisen vuosikoron laskemiseksi laatiman tulkinta-asiakirjan (Commission Staff Working Document - Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012)128 final, 8.5.2012, s. 37-38) kohdassa 4.2.7 on todettu vastaava periaate todellisen vuosikoron laskemiseksi kuin edellä mainitussa oikeusministeriön asetuksen kohdassa 9.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoo, että luottosopimuksen nostopalkkio on otettava huomioon laskettaessa todellista vuosikorkoa.

Lisäksi käräjäoikeus toteaa, että vaikka vastaajalla on ollut mahdollisuus nostaa koko luoton yhdellä kerralla ja vaikka hän olisi niin tehnytkin, Joustolimiitti-lainan nimenomaisena tarkoituksena on esitetyn selvityksen perusteella ollut se, että kuluttaja saa luottorajansa puitteissa tehdä useampia nostoja. Käräjäoikeus katsoo kantajan selvästi pyrkineen ensimmäisen noston nostopalkkiottomuudella keinotekoisesti siihen, että todellista vuosikorkoa laskettaessa ei nostopalkkiota otettaisi lainkaan huomioon. Joka tapauksessa nostopalkkio on edellä mainittujen lainkohtien, asetusten ja tulkinta-asiakirjan perusteella otettava huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa.

Edellä jo mainitun kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaisesti tässä tapauksessa luoton todellisen vuosikoron korkokatto 1.1.2014-30.6.2016 on ollut 50,5 %. 1.7.2016 lukien korkokatto on ollut 50 %.

Kantajan esittämän selvityksen perusteella vastaajan 500 euron luottorajan jatkuvan luoton todellinen vuosikorko on ollut 49,95 %, mihin prosenttiin ei ole huomioitu luottosopimuksen nostopalkkiota. Luottosopimuksessa nostopalkkioksi on todettu toisesta nostosta lukien 7,95 % noston määrästä mutta kuitenkin vähintään 5 euroa.

Kun edellä mainittu luottosopimuksen nostopalkkio on otettava huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa, ylittävät luottokustannukset kuluttajan suojaksi pakottavaksi säädetyn todellisen vuosikoron korkokaton. Siten kysymyksessä olevan luottosopimuksen luottokustannuksia koskevat ehdot ovat mitättömiä ja kanne on hylättävä siltä osin, kuin se perustuu niihin.

Ehtojen mitättömyyden vaikutus

Koska kantajan luottokustannuksia koskevat vaatimukset 1-3 ja 5 perustuvat sopimusehtoihin, jotka ovat kuluttajaa suojaavien pakottavien säännösten mukaan mitättömiä, vaatimukset ovat myös oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä ja 12 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus hylkää kantajan esittämät vaatimukset kohdissa 1-3 ja 5. Kohdan 1 osalta käräjäoikeus hylkää ainoastaan korkovaatimuksen.

PERINTÄKULUT

Saatavien perinnästä annettu laki (perintälaki, 513/1999) on sen 2 §:n mukaan velallisen hyväksi pakottava. Käräjäoikeudella on velvollisuus tutkia, ovatko kantajan vaatimukset lain pakottavien säännösten mukaisia, ja jos näin ei ole, hylätä tällaiset vaatimukset oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n perusteella selvästi perusteettomina.

Perintälain 4 §:ssä säädetään, ettei perinnässä saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä.

Perintälain 10 §:n mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Velallinen ei kuitenkaan ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja muun muassa silloin, jos velkoja on menetellyt 4 §:n vastaisesti.

Hallituksen esityksessä laiksi saatavien perinnästä ja laeiksi eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta (HE 199/1996) on todettu, että hyvälle perintätavalle voidaan ammattimaisessa perintätoiminnassa asettaa erityisvaatimuksia. Perintää ammattimaisesti harjoittavan on otettava toiminnassaan huomioon myös velallisen oikeudet. Perimistoimiston tulee ottaa vain oikeudellisesti perusteltuja saatavia perittäviksi. Hyvään perintätapaan kuuluu, ettei lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia oteta perittäviksi.

Käräjäoikeus katsoo, että koska luottosopimuksen luoton hintaa koskeva ehto on selvästi kohtuuton, ei perintätoimiston olisi tullut ottaa saatavaa siltä osin perittäväkseen. Hyvän perintätavan vastaisen menettelynsä vuoksi kantajalla ei ole oikeutta saada korvausta vaatimuskohdan 4 muistutusmaksuista eikä vaatimuskohdan 6 perintäkuluista. Käräjäoikeus hylkää kantajan esittämät vaatimukset kohdissa 4 ja 6 selvästi perusteettomina.

OIKEUDENKÄYNTIKULUT

Asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa on ratkaistu kantajan ja osa vastaajan hyväksi. Edelleen asiaa ei ole voitu kantajasta johtuvasta syystä ratkaista yksipuolisella tuomiolla. Edellä mainituin perustein ja oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n, 3 §:n ja 8 c §:n nojalla käräjäoikeus katsoo, että kantajalla on oikeus saada korvaus ainoastaan oikeudenkäyntimaksusta.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjänotaari Kiira Viinamäki

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 28.6.2018

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A Oy (jäljempänä yhtiö) on toistanut kanteessa esitetyt vaatimukset kohtien 2–6 osalta sekä kohdissa 1 ja 7 esitetyt vaatimukset siltä osin kuin ne on hylätty käräjäoikeudessa.

B Oy:n (jäljempänä luotonantaja) myöntämän kuluttajaluoton todellisen vuosikoron laskemisessa ei tule huomioida nostopalkkiota, eikä luoton todellinen vuosikorko siten ylitä kuluttajansuojalaissa säädettyä korkokattoa. Joustolimiittiluotossa, joka C:lle on myönnetty, kuluttaja voi nostaa luoton kerralla tai haluamissaan erissä. Ensimmäinen nosto on veloitukseton ja nostopalkkiota veloitetaan vasta mahdollisesta toisesta nostosta lähtien. Kun useamman kuin yhden noston tekeminen riippuu kuluttajan sopimuksenteon jälkeisestä käyttäytymisestä, ei luotonantajan tiedossa sopimusta tehtäessä ole, syntyykö nostopalkkiota vai ei. Osa kuluttajista nostaa luoton kerralla. Tässä tapauksessa nostopalkkiota ei ole syntynyt, koska C on tehnyt vain yhden noston. Luottoehdoissa on selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla ilmaistu todellisen vuosikoron laskennassa huomioidut kustannukset ja kerrottu nostopalkkion määrä erikseen. Nostopalkkio ei siten tässä tapauksessa ole sellainen luotonantajan tiedossa oleva kuluttajalle pakollinen kulu, joka tulisi huomioida todellista vuosikorkoa laskettaessa.

Mikäli nostopalkkio olisi tullut huomioida todellista vuosikorkoa laskettaessa ja kuluttajansuojalain mukainen korkokatto on tästä syystä ylittynyt, on ainoastaan pakottavan lain vastainen eli nostopalkkiota koskeva sopimusehto jätettävä mitättömänä soveltamatta ja siihen perustuva vaatimus hylättävä vain siltä osin kuin sen hyväksyminen johtaisi pakottavan lain vastaiseen lopputulokseen. Muut vaaditut korot ja kulut perustuvat eri lakeihin ja sopimusehtoihin kuin nostopalkkio.

C on velvoitettava suorittamaan saatavan perintäkulut, koska asia on oikeudellisesti epäselvä eikä yhtiöllä ole ollut mitään syytä epäillä, että todellinen vuosikorko olisi laskettu virheellisesti. Yhtiö ei ole menetellyt hyvän perintätavan vastaisesti. Yhtiön oikeudenkäyntikuluvaatimuksen hylkäämiseen oikeudenkäyntimaksun ylittävältä osalta ei ole perusteita.

Vastaus

C ei ole antanut häneltä pyydettyä vastausta valituksen johdosta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Selostus asiasta ja kysymyksenasettelu

Luotonantaja on 8.2.2014 myöntänyt C:lle kuluttajansuojalain 7 luvun 7 §:n 1 kohdassa tarkoitetun jatkuvan luoton eli kuluttajaluoton, joka on ollut ennalta sovittuun luottorajaan asti jatkuvasti kuluttajan käytettävissä ilman luotonantajan erillistä luottopäätöstä. Luottomäärä on ollut mahdollista nostaa joustavasti milloin tahansa kerralla tai vapaavalintaisissa erissä. Luottoon sovellettavien sopimusehtojen mukaan nostopalkkiota laskutetaan toisesta nostosta lähtien ja todellista vuosikorkoa laskettaessa lähdetään oletuksesta, että luottoraja otetaan käyttöön mahdollisimman nopeasti ja täydessä laajuudessaan ja maksetaan takaisin yhtäläisissä osissa luoton enimmäistakaisinmaksuajan puitteissa. Luottoraja on ollut 500 euroa ja enimmäistakaisinmaksuaika neljä kuukautta.

Yhtiö on haastehakemuksen kohdissa 1–3 ja 5 vaatinut C:n velvoittamista suorittamaan yhtiölle kulutusluottosopimukseen perustuvan saatavan pääomaa 50 euroa ja sille luottosopimuksen mukaista viivästyskorkoa, tilinhoitomaksuja 9,90 euroa sekä erääntyneitä korkosaatavia. Haastehakemuksen kohdissa 4 ja 6 yhtiö on vaatinut C:n velvoittamista suorittamaan muistutusmaksuja 15 euroa ja perintäkuluja 14 euroa ja kohdassa 7 oikeudenkäyntikuluja 115 euroa.

C ei ole vastannut hänelle tiedoksi annettuun haasteeseen. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen korkoja ja muita luottokustannuksia sekä perintäkuluja koskevien vaatimusten osalta kokonaan selvästi perusteettomana ja oikeudenkäyntikuluvaatimuksen oikeudenkäyntimaksun ylittävältä osin. Korkoja ja muita luottokustannuksia koskevien vaatimusten hylkäämistä käräjäoikeus on perustellut sillä, ettei luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa ole huomioitu nostopalkkiota eikä siten kaikkia sellaisia kuluttajan maksettavaksi tulevia maksuja, jotka sen laskennassa olisi tullut huomioida, ja että tästä syystä luoton todellinen vuosikorko ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn korkokaton, joka on luottosopimuksen tekemisen aikaan ollut 50,5 prosenttia. Käräjäoikeus on katsonut, että korkokaton ylittyessä kaikkien todellisen vuosikoron laskemisessa huomioitavien luottokustannusten on katsottava perustuvan kuluttajan suojaksi säädetyn pakottavan lainsäädännön vastaisiin ja siksi mitättömiin sopimusehtoihin. Perintäkulujen hylkäämistä käräjäoikeus on perustellut sillä, että yhtiö on menetellyt hyvän perintätavan vastaisesti ottaessaan myös selvästi kohtuuttoman hintaisia luottokustannuksia koskevan saatavan perittäväkseen. Oikeudenkäyntikulujen hylkäämistä osittain käräjäoikeus on perustellut sillä, että osa vaatimuksista on ratkaistu kantajan ja osa vastaajan hyväksi.

Asiassa on riidatonta, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n korkokatto on ylittynyt, mikäli nostopalkkio on tullut ottaa huomioon luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa. Asiassa on siten ensinnäkin arvioitava, onko nostopalkkio kulu, joka olisi tullut ottaa huomioon todellisen vuosikoron laskemisessa, sekä mikäli näin on, onko kaikkien vaadittujen luottokustannusten katsottava perustuneen mitättömiin sopimusehtoihin ja onko niitä koskevat vaatimukset siten voitu hylätä kokonaan selvästi perusteettomina. Perintäkulujen osalta asiassa on kysymys siitä, ovatko luotonantaja ja yhtiö, joka on ottanut vastaan perintätoimeksiannon, menetelleet saatavien perinnässä kuluttajan kannalta sopimattomalla tavalla ja ovatko hylätyt perintäkulut tästä taikka muusta syystä siten selvästi perusteettomia, että käräjäoikeus on voinut hylätä niitä koskevat vaatimukset. Lisäksi kysymys on oikeudenkäyntikuluista.

Korko ja luottokustannukset

Todellisen vuosikoron laskemista koskevat oikeusohjeet

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan mainitussa luvussa luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.

Edellä mainitulla säännöksellä on pantu täytäntöön kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (kulutusluottodirektiivi), sellaisena kuin se on muutettuna, 3 artiklan g kohta. Mainitun kohdan mukaan "kuluttajalle aiheutuvilla luoton kokonaiskustannuksilla" tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, mukaan luettuina korko, palkkiot, verot ja muunlaiset maksut, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa, notaarikuluja lukuun ottamatta; näihin kustannuksiin kuuluvat myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, erityisesti vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin. Kulutusluottodirektiivin johdanto-osan 20 kappaleessa on lisäksi todettu kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten osalta, että luotonantajan todellista tietoa kustannuksista olisi arvioitava objektiivisesti ottaen huomioon huolellisen ammatinharjoittamisen vaatimukset.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin esitöiden (HE 24/2010 vp s. 28) mukaan luottokustannuksiin luetaan kaikki luotonantajan tiedossa olevat, luottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat kustannukset. Näitä ovat korko, kulut ja muut maksut eli esimerkiksi luoton hakemisesta ja luottosopimuksen perustamisesta perittävät kulut ja palkkiot, maksuvälineen käytöstä perittävät maksut sekä maksut luotonvälittäjille. Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioimiselle on, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa. Sitä, milloin luottokustannukset ovat olleet luotonantajan tiedossa, arvioidaan sen mukaan, mitä huolelliselta luotonantajalta voidaan perustellusti edellyttää (kulutusluottodirektiivin johdanto-osan 20 kappale). Jos esimerkiksi luottoa hakeva kuluttaja on toisesta maasta kuin luotonantaja ja hän on kääntynyt luotonantajan puoleen oma-aloitteisesti, ilman luotonantajan erityisiä markkinointitoimia kuluttajan kotivaltiossa, ei luotonantajalta voida edellyttää toisen maan lainsäädännön mukaisesti kuluttajalta mahdollisesti perittävien kustannusten, kuten verojen, tuntemusta.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan mainitussa luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.

Nyt kysymyksessä olevan luottosopimuksen tekemisen aikaan voimassa olleen kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta annetun oikeusministeriön asetuksen (824/2010) 2 §:n 1 momentin mukaan todellista vuosikorkoa laskettaessa on perusoletuksena, että luottosopimus on voimassa sovitun jakson loppuun ja että luotonantaja ja kuluttaja täyttävät velvollisuutensa luottosopimuksessa määrättyjä ehtoja ja päivämääriä noudattaen. Asetuksen 2 §:n 2 momentin mukaan, jos luottosopimuksissa on ehtoja, joiden mukaan todelliseen vuosikorkoon sisältyvät luoton korko ja mahdolliset maksut voivat muuttua, mutta niiden suuruutta ei laskentahetkellä voida määrittää, todellinen vuosikorko lasketaan olettaen, että luoton korko ja muut maksut pysyvät alkuperäiseen tasoon nähden ennallaan ja että niitä sovelletaan luottosopimuksen loppuun asti. Lisäksi asetuksen 2 §:n 3 momentin mukaan todellista vuosikorkoa laskettaessa on käytettävä asetuksen liitteen II osassa mainittuja lisäoletuksia.

Edellä mainitun oikeusministeriön asetuksen liitteen II osan mukaan todellisen vuosikoron laskemisessa käytetään muun ohella seuraavia lisäoletuksia: 1) jos kuluttaja saa luottosopimuksen perusteella päättää luoton nostoista, luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavan kerralla ja välittömästi; sekä 9) jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja ja maksuja, korkokannaksi ja maksuiksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana. Sanotut kohdat 1 ja 9 vastaavat sisällöltään kulutusluottodirektiivin liitteen I kohdassa II esitettyjä lisäoletuksia a ja i: Todellisen vuosikoron laskemisessa käytetyt lisäoletukset a) jos luottosopimus antaa kuluttajalle vapauden päättää luoton nostoista, luoton kokonaismäärä katsotaan nostettavan kerralla ja välittömästi; ja i) jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja ja maksuja, korkokannaksi ja maksuiksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana.

Euroopan unionin komissio on antanut kulutusluottodirektiivin soveltamista koskevat suuntaviivat (Commission Staff Working Document, Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012) 128 Final, 8.5.2012), joille voidaan antaa merkitystä kulutusluottodirektiiviä ja siihen perustuvaa kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:ää tulkittaessa.

Suuntaviivojen kohdassa 4.2.7 on kuvattu oikeusministeriön asetuksen lisäoletusta 9) vastaavan kulutusluottodirektiivin lisäoletuksen i) "jos tietyksi ajanjaksoksi tai tietylle määrälle tarjotaan erisuuruisia korkoja ja maksuja, korkokannaksi ja maksuiksi katsotaan korkein korko ja maksu koko luottosopimuksen voimassaoloaikana" soveltamista.

Mainitussa suuntaviivojen kohdassa on kuvattu, että todellista vuosikorkoa laskettaessa ei tule ottaa huomioon sellaisia alennuksia, jotka eivät koske luottoa kokonaisuudessaan. Siinä on käytetty esimerkkeinä tilanteita, joissa käytetään nollakorkoa asiakkaiden houkuttelemiseksi tai joissa käytetään alennuksia, jotka ovat riippuvaisia luoton tietynlaisista nostoista taikka maksuista. Suuntaviivojen mukaan todellinen vuosikorko tulee laskea "under worst case scenario" eli sen mukaan, miten se on korkein kuluttajan kannalta katsottuna. Vielä suuntaviivoissa todetaan, että mikäli kyseessä olisi jatkuva luotto, joka on tarkoitus maksaa vuodessa ja jossa ei tämän ensimmäisen vuoden aikana olisi maksuja, mutta siinä olisi maksuja toiselle vuodelle, nämä korkeammat maksut on otettava huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa. Suuntaviivojen kyseinen kohta esittää useampien esimerkkien avulla, että todellisen vuosikoron laskemisessa on otettava huomioon sellaiset luottoon sisältyvät kulut, jotka voivat tulla asiakkaan maksettaviksi, vaikka niitä ei tulisi maksettavaksi juuri sillä hetkellä, kun luottoa ensimmäisen kerran nostetaan. Toisin sanoen alennuksia ja tarjouksia, jotka sisältyvät jatkuvan luoton osalta vain osaan luottoa, ei tule ottaa huomioon laskettaessa todellista vuosikorkoa.

Kulutusluottodirektiivin liitteen I osan II lisäoletusten ja niihin liittyvien komission laatimien suuntaviivojen tarkoituksena on ollut tehdä erityyppisistä luotoista vertailukelpoisia ja antaa kuluttajalle todellisen vuosikoron muodossa mahdollisimman realistinen kuva tämän kannalta huonoimman mahdollisen vaihtoehdon tilanteesta.

Komission suuntaviivoista ilmenevän oikeusohjeen mukaan lisäoletusta i) sovelletaan jonkin lisäoletuksista a) - h) soveltuessa ja tällaisen lisäoletuksen ohella, kun todellisen vuosikoron suuruuteen vaikuttavista, erilaisten korkojen ja maksujen soveltamisen määrittävistä luoton keskeisistä ominaisuuksista ei ole varmuutta luottosopimuksen tekohetkellä. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta tulkinta-asiakirjassa esitetään tilanne, jossa kuluttaja saa alennuksen korosta tai maksusta vain nostamalla luoton tai maksamalla sen takaisin tietyn mallin mukaisesti. Jos tällainen kaava/malli ei sido kuluttajaa, korko- tai maksualennuksia ei huomioida todellista vuosikorkoa laskettaessa. Tarkoituksena on, että todellisen vuosikoron laskemisessa otetaan huomioon vain kuluttajan hyväksi varmuudella tulevat edut ja että kuluttajalle annetaan todenmukainen käsitys luottokustannusten ja todellisen vuosikoron suuruudesta.

Nostopalkkion merkitys todellista vuosikorkoa laskettaessa

Todellisen vuosikoron laskemisessa on huomioitava kaikki luotonantajan tiedossa olevat, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat korot, kulut ja muut maksut. Sitä, milloin luottokustannukset ovat luotonantajan tiedossa, arvioidaan sen mukaan, mitä huolelliselta luotonantajalta voidaan perustellusti edellyttää. Nostopalkkiossa ei ole kysymys vapaaehtoisesta luottosopimukseen liittyvästä lisäpalvelusta tai luotonantajasta riippumattomasta ja ennakoimattomasta kulusta, vaan luotonantajan itsensä asettamasta yleisiin sopimusehtoihin perustuvasta maksusta, jota koskevan ehdon ottaminen sopimukseen on ollut luoton saamisen edellytyksenä. Nostopalkkiossa on siten kysymys luotonantajan tiedossa olevasta luottokustannuksesta, vaikka kuluttajan maksettavaksi ei tässä tapauksessa luottoehtojen sisällöstä ja kuluttajan käyttäytymisestä johtuen välttämättä ole tullut lainkaan nostopalkkiota. Asiassa on kuitenkin lisäksi arvioitava, onko oikeusministeriön asetukseen ja kulutusluottodirektiiviin sisältyviä lisäoletuksia tulkittava tapauksessa niin, että nostopalkkio on voitu ottaa todellisen vuosikoron laskennassa huomioon 0 %:n suuruisena eli jättää tosiasiassa huomioon ottamatta.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa kuluttajalla on ollut mahdollisuus nostaa luotto kerralla tai useammassa vapaavalintaisessa erässä milloin tahansa luottosuhteen voimassa ollessa. Tämä luottosuhteen joustavuus on ollut kyseisen luoton olennainen ominaispiirre. Kysymys on ollut luotosta, jossa kaikista olennaisista todellisen vuosikoron suuruuteen vaikuttavista seikoista ei kuluttajan valinnanvapauden vuoksi ole ollut varmuutta luoton myöntämishetkellä ja jossa nostopalkkion veloittamisessa vasta toisesta nostosta lähtien on siten katsottava olevan kysymys sellaisen komission suuntaviivoissa tarkoitetun edun tarjoamisesta, jonka saaminen ei ole ollut varmaa. Nostopalkkio olisi kulutusluottodirektiivin lisäoletuksen i) ja sitä vastaavan oikeusministeriön asetuksen lisäoletuksen 9) nojalla siten tullut ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa. Tätä johtopäätöstä ei voida pitää luotonantajan kannalta kohtuuttomana siitä syystä, että huolellisen luotonantajan voidaan edellyttää havainneen, että todellinen vuosikorko muodostuu useissa tapauksissa ilmoitettua vuosikorkoa suuremmaksi.

Sopimusehdon mitättömyys ja sen vaikutukset tässä tapauksessa

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa mainitun luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 24/2010 vp, s. 28) ilmenee, että pykälällä on pantu täytäntöön kulutusluottodirektiivin 22 artiklan 2 kohta. Kulutusluottodirektiivin 22 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että kuluttajat eivät voi sitovasti luopua heille tämän direktiivin täytäntöön panemiseksi annettavien tai tätä direktiiviä vastaavien kansallisten säännösten nojalla kuuluvista oikeuksista.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaan jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä.

Kuluttajansuojalain 7 luvun vastaisesta sopimusehdosta seuraa edellä selostettujen säännösten nojalla ehdon mitättömyys eli huomiotta jättäminen sopimusta tulkittaessa, eikä sopimuksen sovittelu tällaista sopimusehtoa tai sopimusehtojen kokonaisuutta muuttamalla siten voi tulla kysymykseen. Kysymyksessä olevan luoton sopimusehdoissa mainittu nostopalkkio olisi edellä selostetulla tavalla tullut ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa ja kun näin ei ole menetelty, ovat kuluttajan maksettavaksi tulevat luottokustannukset ylittäneet kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä säädetyn luoton todellisen vuosikoron korkokaton. Luottoon sovellettavien ehtojen kuluttajansuojalain 7 luvun vastaisuus on tässä tapauksessa aiheutunut nostopalkkiota ja muita luottokustannuksia koskevien ehtojen kokonaisuudesta, minkä vuoksi kaikki luottokustannuksia koskevat sopimusehdot on jätettävä huomiotta ja niihin perustuvat vaatimukset kohdissa 1–3 ja 5 on hylättävä kokonaan selvästi perusteettomina.

Perintäkulut

Saatavien perinnästä annetun lain (perintälaki) 10 §:n 1 momentin mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Pykälän 3 momentin mukaan velallinen ei kuitenkaan ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja muun muassa, jos velkoja tai toimeksisaaja on menetellyt 4 §:n vastaisesti. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä.

Perintälakia koskevan hallituksen esityksen (HE 199/1996 vp, s. 11-12) yksityiskohtaisten perustelujen mukaan hyvälle perintätavalle voidaan ammattimaisessa perintätoiminnassa asettaa erityisvaatimuksia. Perintää ammattimaisesti harjoittavan on otettava toiminnassaan huomioon myös velallisen oikeudet. Tältä osin voidaan hyvän perintätavan täsmentämisessä käyttää tulkinta-apuna myös Suomen Perimistoimistojen Liiton, oikeusministeriön ja kuluttaja-asiamiehen yhteistyönä laadittuja hyvää perintätapaa kuluttajaperinnässä koskevia ohjeita. Ohjeiden mukaan perimistoimiston tulee ottaa vain oikeudellisesti perusteltuja saatavia perittäviksi. Hyvään perintätapaan on näin ollen katsottava kuuluvan, ettei lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia oteta perittäviksi. Jos kuluttajasaatavalle esimerkiksi peritään korkolaissa säädettyä korkeampaa viivästyskorkoa, tulisi toimeksisaajan torjua tehtävä tältä osin. Hyvään perintätapaan ei kuitenkaan voida katsoa kuuluvan, että perintätoimeksiannon saajalla olisi yleinen velvollisuus ryhtyä selvittämään saatavan oikeellisuutta.

Kuluttaja-asiamiehen hyvää perintätapaa kuluttajaperinnässä koskevan linjauksen (2/2014) kappaleen 3.1 mukaan ammattimaisen perijän on jo toimeksiannosta sopiessaan varmistuttava niistä keskeisistä toimeksiantoa koskevista perusasioista, joiden selvittäminen voi tapahtua kohtuullisen vaivattomasti. Toimeksisaajan on syytä esimerkiksi varmistaa velkojalta, että velkoja itse on muistuttanut velallista velan erääntymisestä. Lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia ei saa ottaa perittäväksi. Toimeksisaajalla on kuitenkin lähtökohtaisesti oikeus luottaa saatavan perusteen oikeellisuuteen. Toimeksisaajan on torjuttava esimerkiksi korkolaissa säädettyä korkeamman viivästyskoron vaatiminen.

Haastehakemuksesta ilmenee, että kohdan 4 vaatimus muodostuu luotonantajan eli alkuperäisen velkojan lähettämistä muistutuskirjeistä ja kohdan 6 vaatimus perintätoimeksiannon vastaanottaneen yhtiön 8.5.2014 lähettämästä maksuvaatimuksesta.

Luotonantajalla on sinänsä ollut oikeus velkoa pääomasaatavaa maksumuistutuksia lähettämällä. Vastaavasti yhtiöllä on ollut oikeus periä saatavan pääomaa. Huomioon ottaen kuitenkin, että luotonantaja ja yhtiö ovat samalla perineet lainvastaisia ja selvästi perusteettomia luottokustannuksia, hovioikeus käräjäoikeuden tavoin katsoo, ettei C ole velvollinen korvaamaan muistutusmaksuja eikä perintäkuluja.

Oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa

Asian lopputulos huomioon ottaen käräjäoikeuden ratkaisua oikeudenkäyntikulujen osalta ei ole aihetta muuttaa.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

- - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenlaamanni Riitta-Liisa Rautsi
hovioikeudenneuvos Eija Pitkänen
hovioikeudenneuvos Sisko Heimonen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.

Tulli oli takavarikoinut A:lle osoitetun lähetyksen, joka oli sisältänyt 1.028 grammaa BMK glysidihappoa. Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen huumausainerikoksen valmisteluun, kun asiassa tuli näytetyksi, että hän oli tilannut aineen tarkoituksenaan valmistaa siitä amfetamiinia tai metamfetamiinia. Kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta.

VANTAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 12.05.2017

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

- - - - - - - - - - - - - - - -

2. Huumausainerikoksen valmistelu
5560/R/0044359/16
Rikoslaki 50 luku 3 §
19.08.2016 - 29.08.2016 Vantaa

A ja B ovat yhdessä laittomasti valmistaakseen amfetamiinia tai metamfetamiinia tuoneet maahan tällaisen rikokseen tekemiseen soveltuvaa ainetta.

A ja B ovat tilanneet Kiinasta noin 1 kg (1028 g) BMK glysidihappoa ja tuoneet sen kuriirilähetyksenä maahan. Tulli on kuitenkin takavarikoinut 19.8.2016 Kiinasta Belgian kautta saapuneen lähetyksen. Poliisi on vaihtanut alkuperäiseen pakettiin BMK glysidihapon tilalle vaaratonta ainetta ja pakettia on yritetty toimittaa lähetyksen vastaanottajaksi merkitylle A:lle 23.8.2016. Pakettia ei kuitenkaan saatu toimitettua, koska kukaan ei ollut vastaanottamassa sitä.

A on 26.8.2016 ottanut yhteyttä TNT-yhtiön asiakaspalveluun ja sopinut uuden toimituksen 29.8.2016 klo 13-16 väliselle ajalle. Paketti on toimitettu A:lle tuona päivänä klo 16.55. Välittömästi paketin saatuaan A on soittanut B:lle, joka on saman tien lähtenyt A:n luo ja saapunut sinne kello 17.20. Poliisin suorittaessa kotietsintää klo 17.55 paketti on ollut jo A:n ja B:n toimesta avattu. A ja B ovat siten yhdessä tarkoittaneet vastaanottaa lähetyksen siten, että sen vastaanottajaksi on ollut laitettu A.

BMK glysidihappo on BMK:n lähtöaine, joka puolestaan on amfetamiinin ja metamfetamiinin lähtöaine. Aineelle ei ole muuta tunnettua käyttöä, joten maahantuonnin tarkoituksena on ollut huumausaineen valmistus. Maahantuotu määrä on vastannut noin 0,36 litraa BMK:ta eli noin 360 grammaa, mikä määrä vastaa noin 180-290 grammaa kuivaa amfetamiinisulfaattia. Maahantuodusta määrästä olisi siten ollut valmistettavissa suuri määrä erittäin vaarallista huumausainetta.

Vastaus

- - - - - - - - - - - - - - - -

Syytekohta 2

Vastaaja A on kiistänyt syytteen. Hän ei ole tilannut tai tuonut maahan huumeiden valmistamiseen soveltuvaa ainetta, eikä hänellä ole ollut tällaista tarkoitusta. A on tilannut Kiinasta makeutusainetta, jota käytetään muun muassa viinin valmistuksessa.

Vastaaja B on kiistänyt syytteen. B ei ole osallistunut tilaukseen mitenkään.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen ja sen perusteet

- - - - - - - - - - - - - - - -

Syytekohta 2

Kysymyksenasettelu

A:ta ja B:tä syytetään siitä, että he ovat yhdessä tuoneet maahan noin yhden kilogramman BMK glysidihappoa valmistaakseen siitä amfetamiinia tai metamfetamiinia.

Rikoslain 50 luvun 3 §:n mukaan huumausainerikoksen valmisteluun syyllistyy se, joka tehdäkseen 1 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetun rikoksen valmistaa, tuo maahan, hankkii tai vastaanottaa tällaisen rikoksen tekemiseen soveltuvan välineen, tarvikkeen tai aineen. Rikoslain 50 luvun 1 §:n mukaan huumausainerikokseen syyllistyy muun ohella se, joka laittomasti valmistaa tai yrittää valmistaa huumausainetta.

Riitaa on ensinnäkin siitä, mitä ainetta Kiinasta tullut lähetys on sisältänyt ja onko se vastannut tilausta. Toiseksi riidanalaista on, onko vastaajilla ollut tarkoitus valmistaa maahantuodusta aineesta huumausainetta. Lisäksi B:n osalta riitaa on siitä, onko B osallistunut aineen tilaamiseen, maahantuontiin tai vastaanottamiseen.

Lähetyksen sisältö

A on riitauttanut syyttäjän väitteen takavarikoidun aineen laadusta ja määrästä. A on katsonut, ettei tullilaboratorion tutkimusselosteelle tule antaa näyttöarvoa, koska A:n puolustautumisoikeuksia on loukattu. Aine on hävitetty ennen oikeudenkäyntiä eikä A:lla ole ollut mahdollisuutta tutustua siihen. Ainetta ei olisi saanut hävittää. Aineen määrä on myös vaihdellut eri asiakirjoissa.

Takavarikkopöytäkirjan 8.11.2016 mukaan poliisi on takavarikoinut 19.8.2016 A:lle osoitetun postilähetyksen, jossa on Belgian tullilaboratoriolta saatujen tietojen mukaan ollut BMK:n valmistukseen käytettävää ainetta. Pöytäkirjan mukaan ainetta on ollut 1048,34 grammaa. Lopetusmääräyksenä 12.10.2016 on merkitty rikoskomisarion tekemä aineen hävittämisestä koskeva päätös, joka on merkitty toteutettavaksi tullilaboratorion kautta.

Tullilaboratorion tutkimusselosteen 12.10.2016 mukaan tutkittua jauhetta on ollut 1028 grammaa ja sen vaikuttava aine on ollut BMK glysidihappo. Lausuntoon on kirjattu, että näyte hävitetään automaattisesti 4 kuukauden kuluttua tutkimusselosteen valmistumisesta, ellei näytettä pyydetä säilyttämään.

Lähetyksestä otettujen valokuvien mukaan pakettiin kiinnitetyn kuriiriyhtiö TNT:n merkinnän mukaan paketin paino on ollut 1,2 kilogrammaa. Paketin sisällä olleen selosteen mukaan ainetta on ollut 1,5 kilogrammaa ja se on ollut laadultaan valkoista pigmenttiainetta ”Lithopone”.

Käräjäoikeus toteaa, että alkuperäisen lähetyksen sisältö on poliisin toimesta vaihdettu näköisaineeksi, jota sisältänyt paketti on toimitettu A:lle 29.8.2016. A:n on katsottava saaneen tiedon aineen takavarikosta ja aineen epäillystä laadusta viimeistään kuulustelussa 31.8.2016. Esitutkintapöytäkirjan kirjausten perusteella A:lla on myös ollut avustaja esitutkinnan aikana, joskaan tämä ei ole ollut läsnä edellä mainitussa kuulustelussa. A ei esitutkinnan aikana ole riitauttanut takavarikkoa tai esittänyt muita takavarikoitua omaisuutta tai sen säilyttämistä koskevia vaatimuksia. Tullilaboratorion tutkimusselosteen mukaan aine on hävitetty 12.2.2017. Asiakirja-aineiston perusteella on epäselvää, onko A saanut tullilaboratorion tutkimusselosteen tiedokseen ennen haasteen tiedoksiantoa 20.2.2017, jolloin aine on jo ollut hävitetty.

Huumausaineisiin liittyvistä takavarikoinneista on erityissäännökset huumausainelaissa, jonka 44 §:n 2 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies saa muun ohella määrätä hävitettäväksi huumausaineen laittomaan valmistukseen tarkoitetun raaka-aineen tai muun aineen, joka voidaan takavarikoida, jos on todennäköistä, että se tultaisiin tuomitsemaan valtiolle menetetyksi.

Ottaen huomioon, että A:lla on esitutkinnan aikana ollut vähintään tieto takavarikoidun aineen epäillystä laadusta, eikä A ole tehnyt minkäänlaisia takavarikkoon kohdistuvia väitteitä, käräjäoikeus katsoo, että esitutkintaviranomaisella on ollut laissa säädetty peruste aineen hävittämiseksi. Mitä A:n puolustautumisoikeuksiin tulee, on A:lla ollut mahdollisuus tutustua asiassa kertyneeseen esitutkinta-aineistoon ja syyttäjän nimeämiin kirjallisiin todisteisiin sekä lausua niistä oikeudessa. Siten A:lla on ollut riittävät edellytykset puolustuksensa valmistelemiseksi ja menettely on täyttänyt kontradiktorisuuden vaatimukset.

Arvioitavaksi jää, mikä merkitys tullilaboratorion selosteen näyttöarvolle on sillä, että A on riitauttanut selosteen sisällön ja selostuksessa arvioitu aine on hävitetty. Käräjäoikeus toteaa, että kun kysymys on aineen laadun ja määrän määrittämisestä yleisesti luotettavina pidetyillä menetelmillä tällaiseen tutkimukseen erikoistuneen laboratorion toimesta, tutkimusselosteeseen kirjattuja tietoja on lähtökohtaisesti pidettävä luotettavana selvityksenä tutkitun aineen laadusta ja määrästä. Tässä tapauksessa tullilaboratorion tutkimusselosteesta ilmenee yksityiskohtaisesti tutkitun aineen laatu ja määrä sekä käytetyt tutkimusmenetelmät. Siten yksin se, että aine on hävitetty, ei vaikuta tässä tapauksessa tutkimusselosteen näyttöarvoon sitä alentavasti.

A on lisäksi pyrkinyt horjuttamaan tutkimusselosteen luotettavuutta sillä, että aineen painoa koskevat merkinnät ovat poikenneet toisistaan eri asiakirjoissa. Tältä osin käräjäoikeus toteaa, että takavarikkopöytäkirjaan merkitty poliisin punnitsema aineen määrä on poikennut laboratorioselosteen tuloksesta noin 20 grammaa ja TNT:n pakettimerkinnöistä noin 200 grammaa.

Ottaen huomioon, että TNT:n pakettiin merkitsemä paino on voitu mitata vain paketista kokonaisuudessaan sisältäen pakkausmateriaalit, eivät poikkeamat mittaustuloksissa ole sellaisia, että niiden perusteella olisi syytä epäillä laboratorion tutkineen eri ainetta kuin mitä paketti oli alun perin sisältänyt. Merkitystä ei ole myöskään sillä, että lähettäjän pakettiin liittämän lähetysselosteen mukaan ainetta olisi ollut 1,5 kilogrammaa.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että asiassa on luotettavasti selvitetty A:n nimellä toimitetun paketin sisältäneen BMK glysidihappoa yhteensä 1028 grammaa.

Lähetyksen tilaaminen, tilauksen sisältö ja B:n osallisuus asiaan

A on kiistänyt tilanneensa BMK glysidihappoa ja ilmoittanut tilanneensa makeutusainetta viinin valmistamiseksi. B on kiistänyt osallistuneensa A:n tilaukseen millään tavoin.

Riidatonta on, että A on tilannut postilähetyksen Kiinasta toimitettavaksi Suomeen. A on 26.8.2016 ensin kello 14.25 lähettänyt B:lle tekstiviestin sisältönään sana ”paketti” ja tämän jälkeen kello 14.30 ottanut yhteyttä kuriiripalvelu TNT:een ja sopinut, että lähetys toimitetaan hänelle 29.8.2016. Lähetys on toimitettu A:lle 29.8.2016 kello 16.55. Kello 16.58 A on soittanut B:lle noin kaksi minuuttia kestäneen puhelun. B on saapunut A:n asunnolle kello 17.20.

Varsinaisia postilähetyksen tilaustoimia lukuun ottamatta riidattomaksi muodostunut tapahtumainkulku todentuu myös kirjallisista todisteista. Lisäksi kirjallisista todisteista ilmenee, että A ja B ovat muinakin ajankohtina soittaneet toisillensa lukuisia kertoja. B on myös lähettänyt A:lle viestin ”Soita mulle kun oot menossa punaselle” ja poistanut puhelutietojaan osittain ajalta ennen 29.8.2016 sekä edellä mainitun A:n lähettämän ”paketti”-sisältöisen viestin.

A on kertonut, että hän oli tilannut makeutusainetta viinin valmistamiseksi. Tilattu aine oli ollut jotain karpalon makuista makeutusainetta, ja se oli ollut edullisempaa Kiinasta tilattuna. Tilauksen oli tehnyt A:n pyynnöstä Tupsu-niminen tuttava, koska A oli nostanut tilinsä tyhjäksi ja hänellä oli ollut vain käteistä. A oli lähetyksen vastaanotettuaan mennyt keittiöön, avannut paketin ja maistanut ainetta. Paketissa oli ollut jotakin muuta kuin makeutusainetta. Tällöin paikalla oli ollut vain A ja hänen naisystävänsä. B ja N olivat tulleet paikalle vasta myöhemmin. Kysyttäessä A ei ole osannut kertoa tarkemmin tilaamansa aineen laadusta tai sen käytöstä.

A:n mukaan B:llä ei ollut ollut mitään tekemistä tilauksen kanssa. A ja B ovat ystäviä ja he tapaavat usein sekä soittelevat ja viestittelevät toisilleen. A:n B:lle lähettämä ”paketti”-viesti ei ollut liittynyt tilaukseen. A on ensin kertonut, että lähetyksen vastaanottamisen jälkeen hän oli soittanut B:lle, että jos tämä olisi nurkilla, tämä tulisi maistamaan ainetta ja katsomaan mitä tuli. Myöhemmin A on kuitenkin kysyttäessä kiistänyt, että hän olisi ollut lähetykseen liittyen yhteydessä B:hen otettuaan paketin vastaan.

Asiassa on vedottu A:n esitutkintakertomukseen, jossa A on kertonut, että hänen oli ollut tarkoitus laittaa tilattua ainetta teehen. Lisäksi A on kertonut, että hänen B:lle lähettämänsä ”paketti”-viesti oli liittynyt Kiinasta tulleeseen pakettiin ja että B oli ollut avaamassa pakettia A:n kanssa. A:n esitutkintakertomuksen näyttöarvoa on käsitelty edellä syytekohdan 1 yhteydessä.

B on kertonut, ettei hän ollut osallistunut lähetyksen tilaamiseen millään tavoin. B oli normaalisti kaverina viestitellyt A:n kanssa ja mennyt käymään kylässä. A:n luona oli pöydällä ollut kulmasta avattu paketti. A oli sanonut, että paketissa piti olla makeutusainetta ja oli pyytänyt B:tä katsomaan, mitä paketissa oli. A ja B olivat yhdessä maistelleet ainetta ja ihmetelleet, ettei kyse ollut ollut makeutusaineesta. B ei ollut tiennyt paketista aiemmin eikä hän tiedä, mistä A:n lähettämässä ”paketti”-viestissä oli ollut kyse. B:llä oli ollut tapana tietoturvallisuussyistä poistaa puhelimen historiatietoja.

Asiassa on vedottu B:n esitutkintakertomukseen, jossa B on kertonut, että hän ei ota vastuuta siitä paketista, jota A oli hänet pyytänyt luokseen katsomaan. A:lta oli tullut viesti ”paketti” ja A oli soittanut myös pakettiin liittyviä puheluita. A oli puhunut sekavia. Lisäksi B on kertonut, että hän oli yhdessä avannut A:n kanssa paketin ja että sisältö oli ollut eri kuin tilattu. Kysyttäessä edellä mainituista seikoista B on oikeudessa kertonut, ettei paketti ollut kuitenkaan liittynyt siihen, miksi hän oli mennyt B:n luokse, ja että paketti oli jo valmiiksi ollut vähän auki, ja että hän ei tiedä, miksei hän ollut kuulustelussa kertonut siitä, että paketissa piti A:n mukaan olla makeutusainetta.

Käräjäoikeus toteaa, että A:n tilaustoimien johdosta hänelle on lähetetty Kiinasta paketti, joka on sisältänyt BMK-glysidihappoa. A:n esittämä väite siitä, että hän olisi tilannut muuta kuin toimitettua ainetta, on mahdollinen, mutta käräjäoikeuden käsityksen mukaan hyvin epätodennäköinen. Kun A:n kertomuksessa on vielä esitutkinnassa ja oikeudessa esiintynyt vaihtelua tilatun aineen käyttötarkoituksesta, ja kun A ei ole kysyttäessä osannut millään tavoin kertoa tarkemmin tilaamansa aineen laadusta tai sen käytöstä, käräjäoikeus pitää A:n esittämää vaihtoehtoista tapahtumainkulkua kokonaisuutena arvioiden epäuskottavana.

Siten asiassa on näytetty, että A on tilannut syytteessä mainitun määrän BMK-glysidihappoa.

B:n osallisuudesta käräjäoikeus toteaa, että sekä A että B ovat kiistäneet B:n osallistuneen lähetyksen tilaamiseen tai vastaanottamiseen. Välitöntä todistelua B:n osallistumisesta paketin tilaamiseen ei ole esitetty. Kuitenkin A:n ja B:n välisestä puhelin- ja viestiliikenteestä on pääteltävissä, että A on pitänyt B:n ajan tasalla lähetyksen saapumisen osalta. Lisäksi B on heti lähetyksen saapumisen ja A:n soittaman puhelun jälkeen mennyt A:n asunnolle, ja hän on myöntänyt tällöin myös maistelleensa ainetta. Esitutkinnassa A ja B ovat myös molemmat kertoneet olleensa yhdessä avaamassa pakettia. Käräjäoikeus katsoo, että A:n ja B:n välinen viestiliikenne ja B:n toimet lähetyksen saapumisen jälkeen osoittavat, että B on tosiasiassa aktiivisesti osallistunut lähetyksen maahantuontiin yhdessä A:n kanssa.

Huumausainerikoksen tekotarkoitus

A ja B ovat kiistäneet, että he olisivat toimineet tarkoituksenaan tehdä huumausainerikos. Riidatonta on, ettei A:n tai B:n hallusta ole löytynyt muita aineita tai välineistöä huumausaineen valmistamiseksi.

Tullilaboratorion tutkimusselosteen 12.10.2016 mukaan BMK glysidihappo on luokittelematon aine, mutta tullilaboratorion näkemyksen mukaan valvotun lähtöaineen BMK:n tavoin BMK glysidihaposta on mahdollista valmistaa muiden kemikaalien avulla amfetamiinia ja metamfetamiinia.

A ja B ovat kertoneet, etteivät he tiedä aineesta mitään, eikä heillä olisi ollut osaamista tai välineistöä huumausaineen valmistamiseksi.

Todistaja C on kertonut, että hän on ammatiltaan rikoskemisti ja työskentelee keskusrikospoliisin rikosteknisessä laboratoriossa. C:n tiedot perustuvat juttuihin, joita hän on tutkinut, viranomaisyhteistyöhön, kansainväliseen koulutukseen sekä Hollannin rikosteknisen laboratorion tutkimukseen BMK glysidihapon muuntamisesta. C ei ole tutkinut itse nyt kysymyksessä olevaa lähetystä tai sen sisältämää ainetta.

C:n mukaan BMK glysidihappo on melko uusi aine huumausaineen valmistuksessa ja sen ainoa tunnettu käyttömuoto on BMK:n valmistaminen. BMK:n glysidihappo on luokittelematon aine, kun taas BMK on valvottu huumausaineen lähtöaine. BMK on amfetamiinin valmistuksen tärkein lähtöaine, ja muut tarvittavat kemikaalit ovat vapaasti tilattavissa. BMK glysidihapon muuntaminen BMK:ksi ja edelleen amfetamiiniksi onnistuu helposti ohjeiden perusteella, jos käytössä on oikeat välineet ja kemikaalit. Välineistöksi riittää muutama pyöreäpohjainen astia ja lämmitin. Amfetamiinin valmistajat ovat tyypillisesti maallikoita, jotka tekevät ainetta ohjeiden mukaan.

Käräjäoikeus toteaa, että keskeisenä näyttönä A:n ja B:n rikoksentekotarkoituksesta on esitetty selvitystä BMK glysidihapon käyttötarkoituksista. Sekä tullilaboratorion lausunnon että todistaja C:n kertoman perusteella mainittua ainetta käytetään BMK:n ja edelleen amfetamiinin valmistamiseen. Lisäksi C:n kertomuksesta on ilmennyt BMK:n ja siten sen glysidihapon olevan amfetamiinin valmistuksen tärkein lähtöaine, eikä kyseisille aineille ole tiedossa muita käyttömuotoja. Ottaen huomioon, että C on kertonut BMK glysidihapon käytöstä ja amfetamiinin valmistusprosessista yksityiskohtaisesti sekä sitonut kertomansa tutkimustietoon, käräjäoikeus pitää esitettyä selvitystä luotettavana.

BMK (bentsyylimetyyliketoni eli 1-fenyyli-2-propanoni, fenyyliasetoni) on luokiteltu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa huumausaineiden lähtöaineista (273/2004) luokan 1 valvotuksi lähtöaineeksi ja siten huumausainelain 3 §:ssä tarkoitetuksi huumausaineeksi. Vastaavasti amfetamiini on luokiteltu huumausaineeksi. Koska asiassa on selvitetty, ettei BMK:n glysidihapolle ole muita käyttötarkoituksia kuin huumausaineiksi luokiteltujen BMK:n ja edelleen amfetamiinin valmistaminen, on ilmeistä, että A ja B ovat toimineet tarkoituksenaan tehdä huumausainerikos.

Yhteenveto

Asiassa on näytetty, että A ja B ovat syytteen teonkuvauksen mukaisesti yhdessä tuoneet maahan BMK glysidihappoa. Asiassa on lisäksi selvitetty, ettei mainitulle aineelle ole muita käyttötarkoituksia kuin huumausaineiksi luettavien BMK:n ja amfetamiinin valmistaminen, mikä osoittaa A:n ja B:n tarkoituksen tehdä rikoslain 50 luvun 1 §:n 1 kohdassa tarkoitettu huumausainerikos. Siten A ja B ovat menettelyllään syyllistyneet huumausainerikoksen valmisteluun.

Rangaistusseuraamukset

Huumausainerikoksen valmistelua koskeva rangaistuskäytäntö on vakiintumatonta. Kun tässä tapauksessa kysymys on amfetamiinin valmistukseen käytetyn keskeisen lähtöaineen maahantuonnista, käräjäoikeus katsoo, että rangaistuksen mittaamiselle voidaan hakea suuntaa amfetamiinia koskevasta oikeuskäytännöstä siltä osin kun se ilmentää rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta. Valmistelurikoksesta tulee kuitenkin mitata lievempi rangaistus kuin huumausainerikoksesta tai sen yrityksestä.

Todistaja C:n kertoman perusteella BMK glysidihaposta BMK:ksi muunnettaessa saanto on noin 35 prosenttia. Amfetamiinia BMK:sta valmistettaessa saanto on puolestaan noin 50 – 80 prosenttia. C:n mukaan muuntosuhteita on tutkittu, ja saantoon ja aineen puhtauteen vaikuttavat muun muassa käytetyt menetelmät, joista osa on valinnaisia tai vaihtoehtoisia.

Käräjäoikeus toteaa, että amfetamiinia on oikeuskäytännössä pidetty erittäin vaarallisena huumausaineena (esim. KKO 2002:5). Esitetyn selvityksen perusteella yksin BMK glysidihapon määrän perusteella ei voida kovin tarkasti arvioida siitä saatavan huumausaineen määrää. Nyt kysymyksessä olevasta 1028 gramman määrästä olisi kuitenkin varovaisestikin arvioiden ollut saatavissa yli 100 grammaa amfetamiinia, mitä on oikeuskäytännössä pidetty törkeän huumausainerikoksen kvalifiointiperusteessa (rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohta) tarkoitettuna suurena määränä huumausainetta. Mainitun huumausainemäärän valmistaminen olisi myös onnistunut verrattain yksinkertaisin välinein. Käräjäoikeus katsoo, että A:n ja B:n tekojen vahingollisuus ja vaarallisuus edellyttää heidän tuomitsemista vankeusrangaistuksiin.

Käräjäoikeus harkitsee oikeudenmukaiseksi seuraamukseksi A:n ja B:n syyksi luetusta huumausainerikoksen valmistelusta kummallekin neljän kuukauden vankeusrangaistuksen. A:n kohdalla mainittu teko on otettava yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisen perustaksi. A tuomitaan syytekohtien 1 ja 2 teoista yhteiseen vankeusrangaistukseen, jonka pituuteen syytekohdan 1 teolla ei ole sanottavaa vaikutusta. Estettä vankeusrangaistuksen tuomitsemiselle ehdollisena ei kummankaan vastaajan kohdalla ole.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Syyksi luetut rikokset

1. Huumausainerikos
01.08.2015 - 01.11.2015
Rikoslaki 50 luku 1 §

2. Huumausainerikoksen valmistelu
19.08.2016 - 29.08.2016
Rikoslaki 50 luku 3 §

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2
4 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 29.8. - 1.9.2016
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika päättyy 29.6.2018

- - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaaja B

Syyksi luettu rikos

2. Huumausainerikoksen valmistelu
19.08.2016 - 29.08.2016
Rikoslaki 50 luku 3 §

Rangaistusseuraamukset

Vankeus
Syyksi luetut rikokset 2
4 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 29.8. - 1.9.2016
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika päättyy 29.6.2018

- - - - - - - - - - - - - - - -

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Ville Hiltunen

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 7.9.2018

Asia
Huumausainerikos ym.

Valittajat
Vastaaja A
Vastaaja B

Vastapuoli
Syyttäjä

Valitukset

Vastaaja A on vaatinut, että syyte hylätään tai rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Kohta 2

A oli tilannut Kiinasta postimyynnin kautta makeutusainetta, jota käytettiin muun muassa viinien valmistuksessa. Mikäli paketti oli sisältänyt väitettyä BMK glysidihappoa, se ei ollut vastannut A:n tilausta, eikä hän siten ollut toiminut tahallisesti.

Asiassa oli jäänyt epäselväksi, mitä takavarikoitu aine oli ollut, koska A:lla ei ollut ollut mahdollisuutta itse selvittää sen koostumusta. BMK glysidihappo ei ollut huumausaine tai huumausaineen valmistamiseen tarkoitettu aine.

Vastaaja B on vaatinut, että syyte hylätään tai rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

Kohta 2

BMK glysidihapon hallussapitoa ei ollut säädetty rangaistavaksi. Aineella saattoi olla muitakin käyttötarkoituksia kuin huumausaineen valmistaminen. Oli myös mahdollista, että kemikaaleissa oli tapahtunut jokin sekaannus, koska A oli kertonut tilanneensa makeutusainetta kotiviinin valmistamista varten.

B ei ollut osallistunut lähetyksen tilaamiseen, eikä paketti ollut ollut missään vaiheessa hänen hallinnassaan. Hänellä ei ollut ollut huumausaineen valmistustarkoitusta tai edes siihen soveltuvia välineitä.

Rangaistusseuraamus

Väitetyn huumausainerikoksen valmistelu oli joka tapauksessa ollut hyvin varhaisessa vaiheessa, koska BMK glysidihapon kehittäminen huumausaineeksi olisi vaatinut muita kemikaaleja ja välineitä sekä useita onnistuneita keittämisvaiheita. Kummallakaan vastaajalla ei ollut ollut hallussaan tällaisia kemikaaleja, välineitä taikka ohjeita. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen sakkorangaistus oli joka tapauksessa riittävä seuraamus.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että A:n ja B:n valitukset hylätään ja heidät velvoitetaan korvaamaan valtiolle todistelukustannukset hovioikeudessa.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Kohta 2

Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea.

Takavarikoitu aine oli ollut BMK glysidihappoa. Aineen laatu oli tutkittu luotettavina pidettävillä menetelmillä aineiden tutkimiseen erikoistuneen laboratorioin toimesta. Laittomasti maahantuotuja aineita ei milloinkaan annettu epäiltyjen haltuun.

BMK glysidihappo ei ollut huumausaine, vaan huumausaineen valmistamiseen tarkoitettu aine. Kyseiselle aineelle ei ollut mitään muuta tunnettua käyttötarkoitusta kuin huumausaineeksi luokiteltujen BMK:n ja amfetamiinin valmistus, joten aineen maahantuonti oli tapahtunut huumausaineen valmistustarkoituksessa.

A ja B olivat tilanneet BMK glysidihapon yhdessä. Huumausaineen valmistus tästä aineesta ei edellyttänyt mitään erityistä laitteistoa.

Rangaistusseuraamukset

Käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

- - - - - - - - - - - - - - - -

Kohta 2

Tausta ja kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että maahan on saapunut Kiinasta peräisin ollut kuriirilähetys, jonka vastaanottajaksi oli merkitty A. Tulli on takavarikoinut paketin 19.8.2016 ja vaihtanut sen alkuperäisen sisällön toiseksi aineeksi ennen kuin se on yritetty toimittaa A:lle 23.8.2016. A ei ole ollut tuolloin vastaanottamassa pakettia, mutta hän on 26.8.2016 ottanut yhteyttä kuljetusyhtiön asiakaspalveluun ja sopinut uudeksi toimituspäiväksi 29.8.2016. Paketti on toimitettu A:lle tuona päivänä kello 16.55.

Asiassa on ensinnäkin kysymys siitä, mitä A:lle osoitettu lähetys alun perin on sisältänyt ja onko sisältö vastannut tehtyä tilausta. Toiseksi asiassa on kysymys siitä, onko paketin sisältämästä aineesta ollut tarkoitus valmistaa huumausainetta. Kolmanneksi kysymys on B:n osallisuudesta tekoon. Mikäli vastaajien katsotaan syyllistyneen huumausainerikoksen valmisteluun, asiassa on vielä kysymys rangaistuksen mittaamisesta.

Sovellettavat säännökset

Rikoslain 50 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan joka tehdäkseen 1 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetun rikoksen valmistaa, tuo maahan, hankkii tai vastaanottaa tällaisen rikoksen tekemiseen soveltuvan välineen, tarvikkeen tai aineen, on tuomittava huumausainerikoksen valmistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Kyseisen lainkohdan esitöiden (HE 180/1992 vp s. 24) mukaan aineella tarkoitetaan sekä raaka-aineita, joista huumausainetta valmistetaan, että aineita, joita voidaan käyttää huumausaineiden valmistusprosessissa. Raaka-aineita ovat huumausainekasvien siemenet ja taimet. Osa valmistusprosessissa käytettävistä aineista on sellaisia, jotka on luetteloitu Wienin yleissopimuksen luetteloissa I ja II. Luetteloissa mainituilla aineilla on kuitenkin myös laillisia käyttötarkoituksia. Siksi aineidenkin hankinnassa voidaan joutua pohtimaan, onko kysymys huumausainerikoksen valmistelusta. Näyttöongelmat ratkeavat helpommin, jos kyseessä on sellainen aineiden ja välineiden koostumus, jota tiedetään käytettävän huumausaineiden valmistamiseen. Säännös koskisi, kuten valmistelukriminalisoinnit yleensäkin, rikoksen yritystä varhaisempaa toimintaa. Siksi se on rajattu sanoilla " tehdäkseen 1 §:n 1-3 kohdassa tarkoitetun rikoksen" tarkoittamaan vain oman rikoksen valmistelua.

Huumausainerikoksen valmistelun rangaistavuus edellyttää, että tekijän tavoitteena on tehdä tunnusmerkistössä tarkoitettu huumausainerikos. Eräiden törkeiden rikosten valmistelun kriminalisoimista koskevan lainsäädännön esitöissä todetaan, että rikoksen valmistelua koskevat säännökset merkitsevät rikosoikeudellisen vastuun ulottamista poikkeuksellisesti rikoksen yritystäkin aikaisempaan vaiheeseen. Mitä varhaisempaan vaiheeseen vastuu liittyy, sitä merkittävämmiksi nousevat myös subjektiiviset edellytykset, kuten tekijän tietoja ja tarkoituksia koskevat edellytykset. Tällaisessa tilanteessa myös näytölliset vaikeudet usein korostuvat. Muun muassa tämä seikka antaa aiheen edellyttää, että vastuun edellytyksiä tulkitaan paitsi sääntelyn tarkoituksen mukaisesti, myös kohtalaisen suppeasti (HE 141/2012 vp s. 34). Myös lakivaliokunta on hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä korostanut säännösten suppeaa ja niiden tarkoituksen mukaista tulkintaa (LaVM 8/2013 vp s. 4). Hovioikeus katsoo, että edellä mainittuja lain esitöitä voidaan soveltuvin osin käyttää lähtökohtina myös huumausainerikoksen valmistelua koskevaa säännöstä tulkittaessa.

Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, ettei huumausainerikoksen valmistelu sisällä sellaista valmistellun rikoksen toteutumisen vaaran vähäisyyteen perustuvaa soveltamisalan rajoitusta, jollaisia on sittemmin säädetty muihin valmistelukriminalisointeihin. Vaikka tällaista rajoitussäännöstä ei huumausainerikosten valmistelussa ole, voitaneen edellyttää, että huumausainerikoksen täyttymisen vaara ei saisi jäädä aivan mitättömäksi (ks. Siro, Jukka: Huumausainerikokset 2017 s. 121-122).

Lähetyksen sisältö

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut A:lle osoitetun lähetyksen sisältäneen 1.028 grammaa BMK glysidihappoa. Kuten käräjäoikeus on ratkaisussaan katsonut, A:n oikeusturva tai puolustautumismahdollisuudet eivät ole vaarantuneet sen vuoksi, että puolustukselle ei ole tarjottu mahdollisuutta tehdä omia tutkimuksia ennen kuin takavarikoitu aine on hävitetty.

BMK glysidihappo

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden johtopäätökset siitä, että asiassa on C:n kertomuksen sekä tullilaboratorion lausunnon perusteella luotettavasti tullut näytetyksi, ettei BMK glysidihapolle ole muita tunnettuja käyttötarkoituksia kuin BMK:n ja edelleen amfetamiinin tai metamfetamiinin valmistaminen.

Huumausainerikoksen tekotarkoitus

Asiassa on seuraavaksi arvioitava sitä, onko A:n tarkoituksena ollut tilata BMK glysidihappoa ja onko hän tilannut ainetta juuri huumausaineen valmistamista varten. A on kiistänyt tämän ja väittänyt, että hänen tarkoituksenaan oli ollut tilata makeutusainetta kotiviinin valmistamista varten.

A on hovioikeudessa kertonut löytäneensä aineen kiinalaiselta verkkosivulta. Hän ei kuitenkaan muistanut tarkemmin mikä sivusto se oli ollut. Tilatun aineen oli ollut tarkoitus olla karpalon makuista makeutusainetta, ja se oli maksanut noin 10 – 15 euroa. Toimitettu aine oli kuitenkin näyttänyt muulta kuin mitä hän oli tilannut, joten hän oli avannut paketin ja maistanut ainetta. Hän ei ollut tutustunut toimitusasiakirjoihin ennen aineen maistamista. A ei tiennyt huumausaineiden valmistamisesta tai BMK glysidihaposta mitään. Hän ei ollut vielä tuossa vaiheessa hankkinut muita kotiviinin valmistamiseen tarvittavia aineita tai välineitä, mutta oli arvioinut saavansa ne hankittua nopeasti. Hän ei tiennyt miten paljon makeutusainetta viinin valmistukseen tarvitsisi, joten hän oli tilannut makeutusainetta kerralla noin kilogramman. A ei ole tarkemmin osannut kertoa kotiviinin valmistuksesta, mutta hän on arvioinut kuitenkin osaavansa sitä valmistaa, koska hän oli koulutukseltaan kokki. Esitutkinnassa A on useita kertoja kertonut tilanneensa karpalon makuista jauhetta, jota hänen oli ollut tarkoitus sekoittaa teehen. Asiassa on riidatonta, ettei A:n hallusta ole BMK glysidihapon lisäksi löytynyt muita huumausaineen valmistamiseen tarvittavia aineita tai välineitä.

Paketin mukana tulleen tuoteselosteen ja laskun mukaan pakkaus olisi sisältänyt lithopone-nimistä ainetta. Tuoteselosteen mukaan kyseistä ainetta käytettäisiin esimerkiksi maalien valkoisiin pigmentteihin.

Hovioikeus toteaa ensinnäkin, että tuoteselosteessa mainittu aine on toinen kuin paketin tosiasiassa sisältämä BMK glysidihappo tai A:n väittämä makeutusaine. Hovioikeus pitää epätodennäköisenä, että paketin toimittaja olisi ymmärtänyt tilauksen väärin ja erehdyksessä lähettänyt makeutusaineen sijasta maalipigmenttiä. Mikäli tilaus olisi todellisuudessa koskenut makeutusainetta, lähettäjällä ei myöskään olisi ollut mitään tarvetta ilmoittaa pakkauksen sisällöksi muuta kuin mitä se todellisuudessa sisälsi. Paketin sisällön merkintätapa viittaa pikemminkin siihen, että lähetyksen todellinen sisältö on haluttu salata.

A:n kertomus makeutusaineen käyttötarkoituksesta on myös muuttunut, kun hän on ensin väittänyt sen olleen tarkoitettu teehen ja myöhemmin kotiviiniin. Hän ei myöskään ole tarkemmin osannut kuvailla suunnitelmiaan kotiviinin valmistamista varten, eikä hän ole hankkinut muita siihen tarvittavia aineita tai välineitä. Hovioikeus pitää epätodennäköisenä, että A olisi tilannut kilon makeutusainetta ennen mitään muita asiaan liittyviä hankintoja. Näin ollen hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin asiassa tulleen näytetyksi, että A:n tarkoituksena on ollut tilata juuri BMK glysidihappoa.

BMK glysidihapolla ei edellä todetuin tavoin ole muita tunnettuja käyttötarkoituksia kuin BMK:n ja siitä edelleen amfetamiinin tai metamfetamiinin valmistaminen. Rikoskemistinä toimivan C:n kertomuksesta hovioikeudessa on myös käynyt ilmi, että BMK glysidihaposta valmistettava BMK on amfetamiinin valmistusprosessin pääkomponentti ja prosessin ainoa huumausaineen lähtöaineeksi luokiteltu aine, kun muut prosessiin tarvittavat kemikaalit ovat vapaasti hankittavissa. Lisäksi hänen kertomuksellaan on selvitetty, että amfetamiinia voi valmistaa BMK glysidihaposta myös kotiolosuhteissa valmistusohjetta noudattamalla.

Syytettä tukevat A:n kertomusten muuttuminen hänen väittämänsä makeutusaineen käyttötarkoituksesta sekä se, että BMK glysidihapolla ei ole muita tunnettuja käyttötarkoituksia kuin BMK:n ja siitä edelleen amfetamiinin tai metamfetaminiin valmistaminen. Syytettä vastaan puhuu se, ettei A:n hallusta ole BMK glysidihapon lisäksi löytynyt muita huumausaineen valmistamiseen tarvittavia aineita tai välineitä.

Punnitessaan vastakkain syytettä tukevaa ja sitä vastaan puhuvaa näyttöä hovioikeus katsoo kuitenkin kuten käräjäoikeus, että asiassa ei ole jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, että A olisi tuonut maahan kyseisen erän BMK glysidihappoa jossakin muussa tarkoituksessa kuin huumausaineen valmistamistarkoituksessa. Koska huumausaineen valmistaminen kyseisestä aineesta on esitetyn näytön perusteella ollut yksityishenkilöllekin kotiolosuhteissa suhteellisen tavanomaisin välinein mahdollista, huumausainerikoksen täyttymisen vaara ei ole ollut niin vähäinen, että teko tulisi siitä syystä jättää rankaisematta.

Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta ei siten A:n osalta ole aihetta muuttaa.

B:n osallisuus

A ja B ovat kertoneet heidän välisestään yhteydenpidosta paketin toimituksen aikaan olennaisilta osin kuten käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu. Heidän väliset puhelut ja tekstiviestit ilmenevät myös käräjäoikeuden tuomiossa selostetuista kirjallisista todisteista.

Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla näytetyksi, että A on ilmoittanut B:lle paketin saapumisesta tekstiviestillä ja heti paketin vastaanottamisen jälkeen soittanut B:lle. B on kyseisen puhelun jälkeen mennyt A:n asunnolle tutkimaan ainetta. Ajallinen yhteys huomioon ottaen on pidettävä selvänä, että A:n lähettämä viesti paketista on koskenut nyt kysymyksessä olevaa lähetystä.

Kuten käräjäoikeus on todennut, välitöntä todistelua B:n osallisuudesta lähetyksen tilaamiseen ei ole esitetty. Asiassa on siten arvioitava, onko muista olosuhteista riittävällä varmuudella pääteltävissä, että B on osallistunut tekijäkumppanina aineen tilaamiseen ja onko asiassa näytetty myös hänen tarkoittaneen valmistaa aineesta huumausainetta.

Ajallisesti lähetyksen saapumiseen sopivat ilmoitukset A:lta B:lle paketin saapumisesta sekä B:n saapuminen A:n asunnolle tutkimaan ainetta välittömästi sen toimittamisen jälkeen tukevat sitä johtopäätöstä, että myös B olisi ollut osallinen paketin tilauksessa ja kiinnostunut sen sisällöstä. Ottaen kuitenkin huomioon A:n ja B:n muu tiivis yhteydenpito on myös mahdollista, että A on pitänyt ystäväänsä B:tä ajan tasalla tilaamastaan lähetyksestä, vaikka B ei ole ollut osallisena sen tilaamiseen. Asiassa ei myöskään ole esitetty muuta näyttöä, jonka perusteella olisi pääteltävissä, että B liittyisi mitenkään siihen, mitä A oli tarkoittanut tilaamallaan aineella tehdä. Hovioikeus katsoo, että pelkästään B:n mielenkiinto A:n tilaamaa ainetta kohtaan ei näissä olosuhteissa riittävällä varmuudella osoita, että B olisi yhdessä A:n kanssa tilannut aineen tai ainakaan sitä, että B:n tarkoituksena olisi ollut osallistua huumausaineen valmistamiseen tilatusta aineesta.

B:hen kohdistettu syyte huumausainerikoksen valmistelusta on siten hylättävä.

Rangaistusseuraamus

Rangaistuksen mittaamisen yleisistä lähtökohdista

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet ja rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Merkityksellistä siis on ensinnäkin, että rangaistus on oikeudenmukaisessa suhteessa itse rikolliseen tekoon eli sen konkreettiseen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen. Arvioitavina ovat tällöin paitsi teosta aiheutuneet seuraukset myös se vahinko ja vaara, joiden teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa taas arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85 kohta 4).

Huumausainerikoksen valmistelusta on säädetty rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä käsillä olevaa tapausta on verrattava muihin samanlaisiin tekoihin. Huumausainerikoksen valmistelusta tuomittavista rangaistusseuraamuksista on kuitenkin hyvin vähän oikeuskäytäntöä. Tilastollisesti huumausainerikoksen valmistelusta määrätään useammin sakko- kuin vankeusrangaistuksia. Tapaukset poikkeavat kuitenkin suuressa määrin toisistaan myös sen vuoksi, että valmistelu on voinut edetä hyvinkin pitkälle tai olla vasta alkutekijöissään. Näin ollen tilastotiedoista on saatavissa vain rajallista hyötyä oikeudenmukaista seuraamusta arvioitaessa.

Ratkaisussa KKO 2017:33 korkein oikeus on käsitellyt rangaistuksen mittaamista Psilosybe-sienten kasvatustapauksessa, jossa oli kysymys sekä huumausainerikoksesta että huumausainerikoksen valmistelusta. Tuossa tapauksessa vastaaja oli syyllistynyt huumausainerikokseen viljelemällä 39 kasvatusalustan avulla yhteensä 300 grammaa kuivattuja sieniä. Vastaaja oli syyllistynyt huumausainerikoksen valmisteluun tuomalla maahan 55 kasvatusalustaa. Korkein oikeus katsoi, että kummastakin teosta olisi yksinään tuomittava 60 päivän vankeusrangaistus, vaikka jälkimmäinen oli jäänyt valmistelun asteelle, mutta ottaen kuitenkin huomioon siinä käsillä ollut suurempi kasvatusalustojen määrä.

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

Huumausaineen valmistelurikoksen syyksilukeminen on perustunut siihen, että A on tilannut erän BMK glysidihappoa huumausaineen valmistustarkoituksessa. BMK glysidihappo on aine, jota ei ole luokiteltu huumausaineen lähtöaineeksi. BMK glysidihaposta valmistettava BMK on amfetamiinin tai metamfetamiinin valmistusprosessin pääkomponentti ja prosessin ainoa huumausaineen lähtöaineeksi luokiteltava aine. Teon vaarallisuutta ja vahingollisuutta arvioitaessa on siten otettava huomioon teon kohteena olleen glysidihapon määrä sekä se, että kyseessä on erittäin vaarallisen huumausaineen valmistusprosessin pääkomponentti. Toisaalta on otettava huomioon, että huumausainerikoksen valmistelu on ollut vasta hyvin varhaisessa vaiheessa. Valmistusprosessi olisi edellyttänyt vielä erilaisten tarvikkeiden, kemikaalien ja valmistusohjeen hankkimista sekä valmistusohjeen onnistunutta noudattamista. Edellä mainitussa korkeimman oikeuden ratkaisussa valmistelu oli edennyt selvästi pidemmälle kuin nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa. Huumausainerikoksen valmistelun moitittavuus kasvaa mitä pidemmälle valmistelu on edennyt.

Teon vaarallisuutta arvioitaessa tulee myös ottaa huomioon teon seurauksen todennäköisyys. Valmistelun ollessa niin alkuvaiheessa kuin kysymyksessä olevassa tapauksessa ei ole mahdollista tarkasti arvioida, kuinka todennäköisesti huumausaineen valmistaminen olisi onnistunut. Edellä mainitussa korkeimman oikeuden ratkaisussa tekijällä oli jo aikaisempaa kokemusta sienien kasvattamisesta ja näin ollen seurauksen todennäköisyyskin oli suurempi kuin kysymyksessä olevassa tapauksessa.

Rikoskemistinä toimivan C:n kertomuksesta on käynyt ilmi, että BMK glysidihappo on melko uusi aine, josta on vielä niukasti tietoa. C:n tiedot aineesta perustuvat pääosin Hollannin rikosteknisen laboratorion tutkimuksiin. C:n mukaan amfetamiinin valmistaminen BMK glysidihaposta saattaa onnistua kotiolosuhteissa valmistusohjetta noudattamalla. Hän ei ole kuitenkaan tiennyt yhtään tapausta Suomessa, jossa amfetamiinin valmistaminen tällä tavoin olisi onnistunut.

Esitetyn näytön perusteella BMK glysidihaposta on vielä varsin vähän tietoa ja huumausaineen valmistaminen BMK glysidihaposta on melko monimutkainen prosessi. Näyttöä ei ole esitetty siitä, että A:lla olisi aikaisempaa kokemusta vastaavan huumausaineen valmistamisesta. A:lla ei ole aikaisempia merkintöjä rikosrekisterissä. Mainitut seikat huomioon ottaen aineen tilaaminen vaikuttaa pikemminkin kokeilunhalulta kuin suunnitelmalliselta toiminnalta. Mainittujen syiden vuoksi teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta ei tässä tapauksessa ole perusteltua arvioida pelkästään sen perusteella paljonko BMK glysidihaposta olisi teoriassa ollut saatavissa amfetamiinia. Toisaalta on kuitenkin otettava huomioon, että jos valmistusprosessi olisi onnistunut, olisi lopputuloksena voinut olla erittäin vaarallisena pidettävä huumausaine.

A:n syyllisyyteen vaikuttavat edellä kerrotut seikat sekä se, että valmistelu on ollut varsin alkuvaiheessa puoltaisivat sakkorangaistusta. Ottaen kuitenkin huomioon, että A on tilannut sellaisen määrän amfetamiinin valmistusprosessin pääkomponenttia, että siitä olisi ollut mahdollista valmistaa suuri määrä erittäin vaarallista huumausainetta, ei sakkorangaistusta voida pitää riittävänä seuraamuksena teosta. Edellä lausutut seikat huomioon ottaen hovioikeus pitää kuitenkin käräjäoikeuden määräämää vankeusrangaistusta liian ankarana.

Hovioikeus arvioi oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi kohdan 2 teosta yksin arvioituna noin 30 päivää vankeutta. Kohdan 1 teko on yksin arvioituna lievähköllä sakolla sovitettavissa, joten sillä ei ole sanottavaa vaikutusta yhteiseen rangaistuksen. A tuomitaan näin ollen nyt kysymyksessä olevista teoista yhteiseen 30 päivän vankeusrangaistukseen, joka käräjäoikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla voidaan määrätä ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2
30 päivää vankeutta
Vapaudenmenetysaika 29.8. - 1.9.2016
Vankeusrangaistus on ehdollinen.

Rangaistusta on alennettu.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaaja B

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätty syyte

2. Huumausainerikoksen valmistelu 19.08.2016 - 29.08.2016

Rangaistusseuraamukset

B vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistusseuraamuksesta.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ovat ratkaisseet

Hovioikeudenneuvos Seppo Ovaskainen
Hovioikeudenneuvos Maria Ahlström
Asessori Kristian Sjöblom

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Käräjäoikeus oli myöntänyt poliisille luvat A:n televalvontaan, telekuunteluun sekä A:n asunnon tekniseen kuunteluun. Lupapäätösten mukaan A:ta oli ollut syytä epäillä taposta. A:han kohdistettu syyte samasta taposta oli kuitenkin jo tuomioistuimen lainvoimaisella tuomiolla hylätty. Kysymys pakkokeinojen käytön edellytyksistä.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 25.9.2018

Vaatimukset hovioikeudessa

Kantelu

A on vaatinut, että Pohjois-Savon käräjäoikeuden 2.3.2018 tekemä päätös televalvonnasta ja telekuuntelusta sekä saman käräjäoikeuden 6.3.2018 tekemä päätös asuntoon kohdistuvasta teknisestä kuuntelusta kumotaan.

Telekuuntelulle, televalvonnalle ja tekniselle kuuntelulle ei ole ollut lain mukaisia edellytyksiä, koska A:han kohdistettu syyte taposta oli Itä-Suomen hovioikeuden 20.6.2017 antamalla lainvoimaisella tuomiolla hylätty. Hovioikeus on tuomiossa todennut asianomistajan kuolinsyyn jääneen epäselväksi eikä poliisilla ole ollut vaatimuksensa perusteina uutta tietoa asianomistajan kuolinsyystä tai A:n syyllisyydestä. Lisäksi poliisi oli käräjäoikeudelle toimittamassaan vaatimuksessa ilmoittanut epäilevänsä A:n syyllistyneen tappoon, vaikka A:ta oli tosiasiassa epäilty törkeästä pahoinpitelystä. Asunnon tekniseen kuunteluun oli kuitenkin pyydetty lupa epäillyn tapon perusteella, jotta teknisen kuuntelun edellytykset täyttyisivät. Telekuuntelua oli suoritettu vain neljän päivän ajan ennen asunnon teknisen kuuntelun aloittamista. Lisäksi vaatimuksessa on ollut virheellinen maininta siitä, että käräjäoikeus olisi tuominnut A:n taposta, vaikka käräjäoikeuskin oli hylännyt A:han kohdistuneen syytteen.

Vastaus

Rikoskomisario B on vastustanut vaatimuksia.

Esitutkinta on aloitettu uudelleen ja asia etenee lokakuussa 2018 syyteharkintaan. A:ta epäillään nyt törkeästä pahoinpitelystä. Poliisi on keskustellut syyttäjän kanssa ennen pakkokeinojen käyttöä niiden tarpeellisuudesta. Asiassa annetusta tuomiosta huolimatta pakkokeinojen käyttö on mahdollista. Käräjäoikeus on hyväksynyt poliisin vaatimusten perusteet ja asuntokuuntelun osalta myös julkinen asiamies on katsonut, ettei pakkokeinovaatimus ole perusteeton.

Lausuma

A on lausunut, että julkisen asiamiehen mielipide tai käräjäoikeuden tekemä ratkaisu eivät ole väärän päätöksen oikeutus. Asuntojen tekninen kuuntelu edellyttää painavia perusteita. Koska A:han kohdistettu syyte on lainvoimaisesti hylätty, yksityisyyden loukkaus olisi edellyttänyt myös lainvoimaisen tuomion huomioimista asiassa. Poliisin, julkisen asiamiehen ja käräjäoikeuden olisi tullut harkita mahdollisten purkuperusteiden käsillä olo ja niiden vaikutus salakuuntelun edellytyksiin. Nyt noudatettu menettely johtaisi sallittuna mielivaltaisuuteen.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Pohjois-Savon käräjäoikeus on 2.3.2018 myöntänyt poliisille luvan A:n televalvontaan ja telekuunteluun sekä 6.3.2018 luvan kohdistaa teknistä kuuntelua asuntoon, jossa A on ollut kirjoilla. Vaatimusten mukaan A:ta on epäilty 24.- 25.3.2016 tehdystä taposta.

Pakkokeinolain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan salaisen pakkokeinon käytön yleisenä edellytyksenä on, että käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Pykälän 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä salaisten pakkokeinojen käytön erityisistä edellytyksistä jäljempänä säädetään, telekuuntelua, tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, suunnitelmallista tarkkailua, teknistä kuuntelua, teknistä katselua, henkilön teknistä seurantaa, teknistä laitetarkkailua, peitetoimintaa, valeostoa, tietolähteen ohjattua käyttöä ja valvottua läpilaskua saadaan käyttää vain, jos niillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Peitetoiminnan, valeoston ja asuntokuuntelun käyttäminen edellyttää lisäksi, että se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi.

Saman luvun 6 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa kohdistaa televalvontaa rikoksesta epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, jos epäiltyä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Saman luvun 3 §:n 2 momentin 6 kohdan mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa lupa kohdistaa telekuuntelua rikoksesta epäillyn hallussa olevaan tai hänen oletettavasti muuten käyttämäänsä teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, jos epäiltyä on syytä epäillä taposta tai sanotussa momentissa luetelluista muista vakavista rikoksista. Edelleen saman luvun 17 §:n mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan myöntää lupa kohdistaa teknistä kuuntelua vakituiseen asumiseen käytettävään tilaan, jossa rikoksesta epäilty todennäköisesti oleskelee (asuntokuuntelu). Edellytyksenä on lisäksi, että häntä on syytä epäillä taposta tai pykälässä luetelluista muista vakavista rikoksista.

Itä-Suomen hovioikeus on 20.6.2017 antamallaan lainvoimaisella tuomiolla hylännyt A:han kohdistetun syytteen taposta 24.-25.3.2016.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Tämä ne bis in idem -sääntö muodostaa keskeisen osan syytetyn suojasta rikosprosessissa. Siitä riippumatta, tuomitaanko vai vapautetaanko hänet, hänen on saatava tietää, että juttua ei voida ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Edellä todetun 4 artiklan 2 kappaleen mukaan 1 kappaleen määräykset eivät kuitenkaan estä ottamasta juttua uudelleen tutkittavaksi asianomaisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti, jos on näyttöä uusista tai vasta esiin tulleista tosiseikoista tai jos aiemmassa prosessissa on tapahtunut sellainen perustavaa laatua oleva virhe, joka voisi vaikuttaa lopputulokseen.

Suomessa lainvoiman saanut tuomio on rikosasiassa mahdollista purkaa oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säädetyillä edellytyksillä. Sanotun luvun 8 §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa: 1) jos oikeuden jäsen tai virkamies, syyttäjä taikka asianosaisen edustaja tai avustaja on jutun yhteydessä syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jonka voidaan otaksua vaikuttaneen jutun lopputulokseen; 2) jos asiakirja, jota on käytetty todisteena, on ollut väärä tai asiakirjan antajan tieten sisällöltään totuudenvastainen taikka jos todistaja tai asiantuntija on tahallaan antanut perättömän lausuman, ja asiakirjan tai lausuman voidaan otaksua vaikuttaneen lopputulokseen; 3) jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen; tai 4) jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Saman luvun 9 §:n 1 momentin mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn vahingoksi purkaa: 1) jos 8 §:n 1 tai 2 kohdassa mainittu seikka on ollut olemassa ja sen voidaan otaksua vaikuttaneen siihen, että syytetty on vapautettu tai että hänet on tuomittu olennaisesti lievempien rangaistussäännösten mukaan kuin mitä olisi ollut sovellettava; tai 2) jos kysymyksen ollessa rikoksesta, josta säännöllisen rangaistusasteikon mukaan voi seurata ankarampi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta tai josta voi seurata viraltapano, vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn tuomitsemiseen rikoksesta tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava olennaisesti ankarampia rangaistussäännöksiä. Pykälän 2 momentin mukaan tuomiota älköön purettako 1 momentin 2 kohdassa mainitusta syystä, ellei saateta todennäköiseksi, ettei asianosainen ole voinut vedota puheena olevaan seikkaan tai todisteeseen siinä oikeudessa, joka tuomion on antanut, tai hakemalla muutosta tuomioon taikka että hän muutoin on pätevästä syystä ollut siihen vetoamatta.

Edellä todettu ne bis in idem -periaate, lainvoimaisen tuomion oikeusvoimavaikutus ja oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 §:ssä säädetyt edellytykset tuomion purkamiselle syytetyn vahingoksi merkitsevät sitä, että tilanteessa, jossa epäiltyyn kohdistettu syyte on lainvoimaisesti hylätty, pakkokeinoja voidaan käyttää vain, jos on perusteltua syytä olettaa, että lainvoimaista tuomiota rasittaa purkuperuste.

Kantelun kohteena olevissa pakkokeinoasioissa poliisin käräjäoikeudelle esittämien vaatimusten perusteina ei ole esitetty mitään sellaisia uusia seikkoja, jotka antaisivat syyn epäillä A:ta taposta. Sillä, että vastauksessa on ilmoitettu, että A:ta epäillään nyt tapon asemesta törkeästä pahoinpitelystä, ei ole hovioikeuden ratkaisun kannalta merkitystä, koska pakkokeinojen edellytykset arvioidaan käräjäoikeudessa esitettyjen vaatimusten perusteella.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole ollut pakkokeinolain mukaisia edellytyksiä televalvontaan, telekuunteluun eikä asunnon tekniseen kuunteluun.

Päätöslauselma

Pohjois-Savon käräjäoikeuden päätökset 2.3.2018 nro 18/236 ja 6.3.2018 nro 18/247 kumotaan.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Merja Lahti
hovioikeudenneuvos Jukka Soininen
hovioikeudenneuvos Eeva Kaisa Kääriäinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

A oli kauppaliikkeen kassavastaavana työskennellessään anastanut kauppaliikkeen varoja 11.768,21 euroa pohjakassasta ja kassakaapista ottamalla. Hovioikeus katsoi, ettei kavalluksen kohteena ollut törkeän kavalluksen edellyttämä suuri määrä varoja. A tuomittiin rangaistukseen perusmuotoisesta kavalluksesta.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 27.9.2017

Syyte törkeästä kavalluksesta

A oli 1.1. - 30.09.2016 anastanut hallussaan olleita B Oy:n käteisvaroja yhteensä 11.768,21 euroa. A oli työskennellessään kauppaliikkeessä kassavastaavana tehnyt oikeudettomasti pohjakassa-automaatista useita nostoja sekä ottanut useina kertoina käteisvaroja kassakaapista ja anastanut näin haltuun saamansa käteisvarat. A:n menettelyn johdosta asianomistajalle oli aiheutunut taloudellista vahinkoa yhteensä 11.768,21 euroa. Kavalluksessa kohteena oli ollut suuri määrä varoja ja kavallus oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä ottaen huomioon tekoajan pituus.

Vastaus

A myönsi syytteen teonkuvauksen katsoen kuitenkin, ettei tekoa ollut pidettävä törkeänä.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus katsoi, että A:n tunnustamat tosiseikat sekä kirjalliset todisteet osoittivat, että hän oli menetellyt syytteessä kuvatulla tavalla.

Käräjäoikeus katsoi edelleen, että teon kohteena oli ollut suuri määrä varoja. Teon kokonaistörkeyttä koskevassa arvioinnissa sitä vastaan, että kavallus olisi kokonaisuutena arvostellen törkeä, puhuivat seuraavat seikat. Vastaajan suorittamat yksittäiset nostot olivat olleet pieniä. Teon syynä oli ollut peliriippuvuus, jonka vuoksi A oli hakeutunut hoitoon. Hänellä oli ollut tarkoitus maksaa rahat takaisin. A oli osoittanut katumusta. Kavalluksen arvioimista törkeäksi puolsivat seuraavat seikat. Tekoaika oli ollut yhdeksän kuukautta. A oli käyttänyt hyväkseen luottamusasemaansa. Takaisinmaksuaikomus ei ollut perustunut kovin realistiseen suunnitelmaan. Teon selvittäminen jälkikäteen paljastumisen jälkeen ei vaikuttanut törkeysarviointiin eikä seuraamusharkintaan.

Käräjäoikeus katsoi, että kavalluksen arvioimista törkeäksi puoltavien seikkojen painoarvo oli sellainen, että tekoa oli kokonaisuudessaan pidettävä törkeänä, ja tuomitsi A:n törkeästä kavalluksesta kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jukka Jaakkola ja lautamiehet

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO

Valitus

A vaati, että hänen syykseen luetaan kavallus törkeän kavalluksen asemesta ja että rangaistusta alennetaan.

Kavalluksen kohteena ei ollut ollut suuri määrä varoja. Lakia säädettäessä tarkoitus oli ollut se, että varojen määrää koskevan kvalifiointiperusteen täyttymistä arvioitaessa tulkinnan tuli olla pitkälti samanlainen eri rikosten kohdalla. Ottaen huomioon veropetosta ja petosta koskevat ennakkoratkaisut (KKO 2007:102 ja 2015:52), A:n anastama 11.768,21 euron määrä ei täyttänyt törkeän kavalluksen tunnusmerkistöä.

Kavallus ei ollut ainakaan kokonaisuutena arvostellen törkeä. A oli nostanut yleensä vain joitakin kymmeniä euroja yhdellä kerralla ja enimmilläänkin 170 euroa. A oli työskennellyt kaupan kassalla eikä hänellä ollut ollut sellaista luottamusasemaa, joka vaikuttaisi törkeysarviointiin. Lisäksi oli otettava huomioon, että nostojen syynä oli ollut A:n peliriippuvuus, ja hän oli osoittanut katumusta ja hakeutunut hoitoon.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea sekä syyksilukemisen että rangaistuksen mittaamisen osalta.

Ilmaisun ”suuri määrä varoja” tulkinnalle voidaan saada johtoa muiden omaisuusrikosten törkeää tekomuotoa koskevien säännösten soveltamisesta. Viimeaikaisessa oikeuskäytännössä euromääräiset rajat ovat kuitenkin jossakin määrin eriytyneet eri rikosnimikkeiden osalta. Törkeän petoksen kvalifiointiperusteena olevan tavoitellun hyödyn määrän raja-arvo on noin 12.000 euroa, kun taas törkeän varkauden kvalifiointiperusteena olevan erityisen arvokkaan omaisuuden raja-arvona on pidetty noin 10.000 euroa. Kyseessä olevaa tekoa tulisi arvioida rinnastamalla se pikemminkin törkeän varkauden kvalifiointiperusteena olevaan erityisen arvokkaaseen omaisuuteen kuin törkeän petoksen kvalifiointiperusteena olevaan tavoiteltuun huomattavaan hyötyyn. Valittajan viittaamat ratkaisut eivät olleet rinnastettavissa senkään vuoksi, että niissä oli ollut kysymys julkisiin varoihin kohdistuneista petosrikoksista.

Käräjäoikeus on arvioinut teon törkeyden myös kokonaisuutena oikein. A oli työskennellyt kassavastaavana ja hänellä oli ollut asemansa nojalla käyttäjätunnus pohjakassa-automaattiin sekä pääsy työnantajansa kassakaapin käteisvaroihin. Hänen asemansa oli edellyttänyt luottamusta ja vastuuta. Kvalifiointiperusteena ei ollut se, että A olisi käyttänyt hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa, vaan hänen asemansa oli huomioitu nimenomaan kokonaisarvostelussa. Tekoajan pituus oli ollut yhdeksän kuukautta ja tänä aikana A oli tehnyt nostoja toistuvasti. A:n menettely oli siten vaatinut jatkuvasti aktiivisia toimenpiteitä. Toisin kuin valituksessa oli väitetty, yksittäiset nostot eivät olleet erityisen pieniä, sillä nostetut erät olivat olleet pääsääntöisesti usean sadan euron suuruisia ja A oli tehnyt jopa 2.000 euron suuruisen yksittäisen noston.

Aihetta rangaistuksen alentamiseen ei ollut.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Kysymyksenasettelu

A on kauppaliikkeen kassavastaavana työskennellessään anastanut hallussaan olleita kauppaliikkeen käteisvaroja 11.768,21 euroa tekemällä pohjakassa-automaatista nostoja ja ottamalla varoja kassakaapista.

Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesti törkeästä kavalluksesta.

Asiassa on A:n valituksen johdosta arvioitavana, onko A:n syyksi luettava perusmuotoinen vai törkeä kavallus.

2. Onko kysymyksessä ollut suuri määrä varoja?

Rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan kavallusta on pidettävä törkeänä muun ohella silloin, jos sen kohteena on erittäin arvokas omaisuus tai suuri määrä varoja ja kavallus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Rikoslaissa rikoksentekijän tavoitteleman tai saaman taloudellisen hyödyn suuruus taikka rikoksen kohteena olleen omaisuuden arvo on rikoksen ankaroittamisperusteena useissa rikostyypeissä. Niissä käytetään jossain määrin erilaista sanamuotoa, kuten erittäin arvokas omaisuus (törkeä varkaus, törkeä kavallus, törkeä kätkemisrikos, törkeä rahanpesu), huomattava hyöty tai huomattava taloudellinen hyöty (törkeä luvaton käyttö, törkeä veropetos, törkeä avustuspetos) ja erittäin arvokas taloudellinen etu (törkeä kiristys). Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuissa on arvioitu sitä, antaako tämä toisistaan poikkeava sanamuoto aiheen asettaa kvalifiointiperusteen euromääräinen raja erisuuruiseksi eri rikostyyppien kohdalla.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2018:47 oli kysymys siitä, oliko varkausrikoksen kohteena ollut rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla erittäin arvokas omaisuus. Anastettujen tietokoneiden ja muun elektroniikan rahallinen arvo oli ollut noin 6.000 euroa. Korkein oikeus viittasi lain esitöihin, joissa on todettu, että erittäin arvokas omaisuus oli törkeää varkautta vastaavalla tavalla säädetty rikoksen ankaroittamisperusteeksi muun muassa törkeässä kavalluksessa. Kyseisen rikoksen osalta esitöissä oli lausuttu, että erittäin arvokasta omaisuutta tulisi arvioida samoin kuin törkeässä varkaudessa (HE 66/1988 vp s. 41). Sen osalta, että eri rikosten ankaroittamisperusteiden sanamuodot poikkeisivat toisistaan, korkein oikeus viittasi aikaisempiin ennakkoratkaisuihin (KKO 2015:52 kohdat 10 – 14 ja 2016:39 kohta 53), joissa lähtökohtana oli pidetty sitä, että rikoksella saadun hyödyn huomattavuutta koskevan tulkinnan tulisi olla pitkälle sama eri rikoksissa tai ainakin toisiaan vastaavissa rikoksissa. Korkein oikeus totesi, että käsitteet ”erittäin arvokas omaisuus” ja ”huomattava hyöty” eivät yleisessä kielenkäytössä eronneet toisistaan sillä tavalla, että huomattavalla hyödyllä tarkoitettaisiin suurempaa raha-arvoa kuin mikä on erittäin arvokkaalla omaisuudella. Kun arvioidaan erittäin arvokasta omaisuutta törkeän tekomuodon tunnusmerkistötekijänä, kysymys oli rahassa mitattavan arvon määrittämisestä. Tämän vuoksi käsitteen tulkinnan tulisi olla sama riippumatta omaisuuden laadusta tai asianomistajan taloudellisesta asemasta. Näillä seikoilla voi sen sijaan olla merkitystä muita ankaroittamisperusteita sovellettaessa samoin kuin teon kokonaisarvioinnissa (kohdat 9 ja 10).

Korkein oikeus katsoi Kansaneläkelaitokseen kohdistunutta petosta koskevassa ennakkoratkaisussa KKO 2015:52, ettei noin 10.000 euron määrää ollut pidettävä huomattavana hyötynä. Ennakkoratkaisussa KKO 2007:102 puolestaan 14.570,89 euron suuruista hyötyä ei pidetty törkeää veropetosta koskevan 29 luvun 2 §:ssä tarkoittamin tavoin huomattavana.

Hovioikeus katsoo, että törkeän kavalluksen tunnusmerkistössä käsitteet ”erittäin arvokas omaisuus” ja ”suuri määrä varoja” on rinnastettu toisiinsa siten, että niiden rahallisella arvolla ei ole tarkoitettu olevan eroa. Kun otetaan huomioon, että edellä viitattujen korkeimman oikeuden ennakkoratkaisujen mukaan käsitteiden ”erittäin arvokas omaisuus” ja ”huomattava hyöty” tulkinnan tulisi olla sama, ja kun A:n anastama rahamäärä on pienempi kuin ennakkoratkaisussa KKO 2007:102, jossa kavalifiointiperusteen ei

katsottu täyttyneen hyödyn suuruuden perusteella, törkeän kavalluksen tunnusmerkistö ei tässä tapauksessa täyty. A on siten syyllistynyt rikoslain 28 luvun 4 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn kavallukseen ja syyte on enemmälti hylättävä.

3. Rangaistusseuraamus

A:n syyksi on luettu törkeän kavalluksen asemesta kavallus. Käräjäoikeuden tuomitsema 6 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus on liian ankara seuraamus ja sitä on alennettava. Kavalluksen rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Hovioikeus katsoo, että vaikka A:n anastamien varojen määrä ei ole ollut rikoslain 28 luvun 5 §:ssä tarkoitetusti suuri, teko ei kuitenkaan ole anastettujen varojen määrän vuoksi sakkorangaistuksella sovitettavissa. Rangaistusta korottavina seikkoina on otettava huomioon myös se, että A oli jatkanut anastuksia pitkän ajan ja teko oli siten edellyttänyt lukuisia erillisiä rikoksentekopäätöksiä ja hän oli käyttänyt hyväkseen asemaansa kaupan kassavastaavana. Toisaalta hovioikeus pitää uskottavana A:n valituksessaan esiin tuomia rikokseen johtaneita syitä eli peliriippuvuutta. Näiden seikkojen perusteella hovioikeus katsoo oikeudenmukaiseksi seuraamukseksi 4 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen.

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Syyksi luettu rikos

Kavallus 1.1. - 30.09.2016
Rikoslaki 28 luku 4 § 1

Rangaistusseuraamukset

4 kuukautta vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja päättyy 27.3.2019

Asian ovat ratkaisseet: hovioikeudenneuvos Timo Ojala, hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen ja asessori Laura Nisula

VANTAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 14.2.2018

A oli avustanut B:tä käräjäoikeudessa lähestymiskieltoasiassa, jossa oli vaadittu B:n määräämistä perusmuotoiseen lähestymiskieltoon. A oli vaatinut, että hänelle maksetaan palkkiota asiaan valmistautumisesta viiden tunnin työmäärän mukaan sekä matkustamisesta oikeudenkäyntiin ja jälkitoimista molemmista yhden tunnin ajankäytön mukaan. Käräjäoikeus oli lausumillaan perusteilla hyväksynyt valmistautumisesta kuitenkin vain yhden tunnin ajankäytön. Jälkitoimista käräjäoikeus ei ollut maksanut lainkaan palkkiota tätä ratkaisussaan mitenkään perustelematta. Kaiken kaikkiaan palkkiota oli maksettu neljän tunnin työmäärän mukaan.

Vaikka käräjäoikeuden tuomiosta puuttui pääasiaa koskeva tuomiolauselma, tuomiosta ilmeni, että vaatimus lähestymiskiellosta oli hylätty. Käräjäoikeus oli tuomiossaan määrännyt, että asiaan osalliset vastasivat itse asian käsittelystä aiheutuvista kuluista.

Asian on ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

käräjätuomari Risto Tikka

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 25.9.2018

Asian käsittely hovioikeudessa

Jatkokäsittelylupa on myönnetty 24.4.2018.

Presidentti on 4.6.2018 siirtänyt vahvennetun kokoonpanon ratkaistavaksi kysymyksen siitä, onko avustajalle maksettava oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 4 a §:ssä tarkoitettu palkkio jälkitoimista.

Valitus

A on vaatinut, että hänelle valmistelusta valtion varoista maksettua palkkiota korotetaan laskun mukaisesti 440 eurolla ja että hänelle maksetaan palkkiota jälkitoimista 110 euroa, molemmat määrät arvonlisäveroineen.

Käräjäoikeuden tuomio oli virheellinen. Siitä ei ilmennyt, minkä vuoksi A:lle oli maksettu palkkiota valmistautumisesta viiden tunnin sijasta vain yhdeltä tunnilta, vaikka käräjäoikeudelle oli esitetty toimenpide-erittely. A:lle ei ollut myöskään maksettu lainkaan palkkiota jälkitoimista, vaikka avustajan tehtävän asianmukainen hoitaminen edellytti vielä tuomioistuimen ratkaisunkin jälkeen erilaisia jälkitöitä.

Hovioikeuden ratkaisu

Asiassa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, onko A:lla oikeus saada palkkiota valmistautumisesta ja jälkitoimista käräjäoikeudessa esitetyn laskun mukaisesti.

Säännökset

Oikeusapulain 17 §:n 1 momentin mukaan yksityiselle avustajalle vahvistetaan kohtuullinen palkkio tarpeellisista toimenpiteistä niihin käytetyn ajan perusteella. Valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin niistä toimenpiteistä, joista palkkiota maksetaan. Oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 3 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli alkuperäisessä säädöksessä vuodelta 2008, palkkiota maksetaan asiaan valmistautumisesta, asian käsittelystä esitutkintaviranomaisessa ja suullisesta käsittelystä tuomioistuimessa sekä asetuksessa säädetyin edellytyksin myös matkustamisesta ja siitä johtuvasta ajanhukasta. Asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan valmistautumisesta palkkio maksetaan sen ajankäytön perusteella, jota voidaan pitää asian laatuun ja laajuuteen sekä suoritettuihin toimenpiteisiin nähden hyväksyttävänä.

Vuoden 2014 alusta asetuksen 3 §:ää muutettiin siten, että palkkiota maksetaan lisäksi tuomioistuimen päätöksen tiedoksiantamisesta päämiehelle ja päätöksen läpikäynnistä päämiehen kanssa. Samalla asetukseen lisättiin uusi 4 a §, jonka mukaan näistä jälkitoimista palkkio maksetaan yhteensä yhdeltä tunnilta, ellei ole erityistä syytä maksaa palkkiota pidemmältä ajalta.

Valmistautuminen istuntoon

A:n käräjäoikeudelle toimittamasta vedoslaskusta ilmenee, että A:n valmistautuminen pääkäsittelyyn on kestänyt 5 tuntia ja käsittänyt neuvottelun päämiehen kanssa toimistolla, yhteydenoton poliisiin ja keskustelun poliisin kanssa, oikeusapuhakemuksen laatimisen ja sen toimittamisen oikeusaputoimistolle, ennakkovastauksen laatimisen käräjäoikeudelle, valmistautumisen istuntoon ja todistelun toimittamisen käräjäoikeudelle. Lisäksi valmistautuminen pääkäsittelyyn on käsittänyt kaksi yritystä soittaa päämiehelle. Hovioikeus katsoo, että sanotut toimet ovat olleet tarpeellisia B:n avustamiseksi lähestymiskieltoasiassa. Asian laatu ja laajuus huomioon ottaen kohtuullinen palkkio näistä on A:n vaatima viiden tunnin ajankäytön perusteella maksettava palkkio.

Jälkitoimia koskevasta oikeuskäytännöstä

Vuoden 2014 alusta voimaan tulleella asetuksen muutoksella oikeudellinen tilanne selkeytyi siinä, että oikeusavun perusteella palkkiota voidaan maksaa myös avustamiseen kuuluvista toimenpiteistä ratkaisun antamisen jälkeen. Uusien säännösten soveltamiskäytäntö on kuitenkin vaihdellut.

Helsingin hovioikeus on julkaistussa ratkaisussaan 5.2.2016 (HelHO:2016:3) katsonut, että palkkioasetuksen säännökset eivät voi syrjäyttää oikeusapulaissa säädettyä yleistä edellytystä avustajalle maksettavan palkkion perusteena olevien toimenpiteiden tarpeellisuudesta. Kun päämies oli ollut läsnä pääkäsittelyssä, jonka jälkeen tuomio oli julistettu, ja kun syyte ja muut vaatimukset oli hylätty, hovioikeuden käsityksen mukaan tarvetta tuomion läpikäymiseen ei ollut. Hovioikeus katsoi siten, että asetuksessa tarkoitettuja tarpeellisia ja korvattavia toimenpiteitä ei ollut tullut tehtäväksi tuomion antamisen jälkeen. Hovioikeus ei näin ollen muuttanut käräjäoikeuden päätöstä, jolla palkkiovaatimus oli hylätty.

Itä-Suomen hovioikeuden julkaistun ratkaisun 12.5.2016 (I-SHO:2016:5) mukaan oikeudenkäyntiavustajan on tarpeen antaa tuomioistuimen ratkaisu tiedoksi päämiehelle ja selostaa se tälle, jotta tämä ymmärtäisi ratkaisun sisällön ja sen täytäntöönpanon sekä jotta tämä voisi tarvittaessa harkita muutoksenhakua. Tältä kannalta merkitystä ei ole sillä, onko ratkaisu julistettu istunnossa vai annettu kansliassa tai onko päämies ollut läsnä istunnossa ratkaisua julistettaessa. Hovioikeus katsoi tämän perusteella, että lähtökohtaisesti avustajan jälkitoimet ovat tarpeellisia, kuten ne olivat olleet sen ratkaistavana olevassa asiassa.

Rovaniemen hovioikeus oli vähän aikaisemmin ratkaisussaan 13.1.2016 katsonut, että jälkitoimista on maksettava palkkiota ilman enempää selvitystä niiden sisällöstä ja myös silloin, kun ratkaisu on julistettu istunnossa.

Hovioikeuden kanta jälkitoimista maksettavasta palkkiosta

Oikeudenkäyntiavustajan tehtävien asianmukainen ja huolellinen hoitaminen edellyttää avustajalta toimenpiteitä vielä ratkaisun antamisen jälkeen. Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissakin edellytetään, että asianajajan on pidettävä asiakas ajan tasalla tehtävän edistymisestä ja erityisesti huolehdittava, että tehtävässä saadusta ratkaisusta, päätöksestä tai sovinnosta annetaan viipymättä tieto asiakkaalle (kohta 5.4. "Yhteydenpito asiakkaaseen").

Niin kuin Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisussa tähdennetään, tuomioistuimen päätöksen läpikäynti on tarpeen erityisesti, jotta päämies ymmärtäisi ratkaisun merkityksen ja voisi arvioida muutoksenhaun tarvetta, ja tämä tarve on olemassa silloinkin, kun ratkaisu julistetaan pääkäsittelyn jälkeen päämiehen läsnä ollessa.

Itse asiassa tuomarin julistaman ratkaisun selostamiseen voi olla jopa enemmän tarvetta, kun tällöin käytettävissä ei ole kirjallisessa muodossa olevaa lopullista ratkaisua, josta perusteluihin ja lopputulokseen voisi rauhassa perehtyä. Päämies olisi ilman avustajan toimia yksinomaan sen käsityksen varassa, jonka hän on saanut ratkaisusta suullisen ja usein pääpiirteittäisen selostamisen perusteella.

Nyt käsiteltävässä asiassa oli Helsingin hovioikeuden vuonna 2016 ratkaiseman asian tavoin päämiestä vastaan esitetyt vaatimukset hylätty eikä päämiehellä siten ole ollut oikeudellista tarvetta muutoksenhakuun. Myöskään täytäntöönpanotoimet eivät ole tulleet kysymykseen. Hovioikeus katsoo, että vaatimusten hylkääminenkään ei poista tarvetta ratkaisun läpikäymiseen avustajan kanssa. Päämiehellä voi näet tällöinkin olla perusteltua tarvetta saada riittävä selko siitä, mihin seikkoihin lopputulos nojautuu. Päämiehelle voi olla tärkeätä myös saada esimerkiksi tietää, voiko oikeudenkäynti jatkua vastapuolen muutoksenhaun vuoksi ja minkälaisiin toimiin tämän vuoksi tulisi varautua.

Selvää tietenkin on, että tapaukset voivat olla hyvinkin erilaisia ja ratkaisun selostamisen tarve ja laajuus voivat vaihdella. Tähän vaikuttaa erityisesti asian laatu mutta merkitystä voi olla myös päämiehen henkilöön liittyvillä seikoilla ja muilla olosuhteilla. Tätä tarvetta ja työmäärää tuomioistuin ei välttämättä kykene aina etukäteen määrittämään palkkiosta päättäessään.

Myös jälkitoimiin varautumista koskevan asetuksen 3 ja 4 a §:n säännösten sanamuodon perusteella lähtökohtana voidaan pitää sitä, että avustajalle maksetaan palkkio jälkitoimista yhden tunnin mukaan ilman sen selvittämistä, minkälainen tarve kussakin yksittäistapauksessa on läpikäydä tuomioistuimen ratkaisua. Asetuksen 4 a §:n perusteella palkkiokysymystä on sitä vastoin tutkittava tarkemmin, jos palkkiota vaaditaan tuntia pitemmältä ajalta. Tällainen kaavamaisuus vastaa myös lainkäytön tarpeita, ja vain poikkeuksellisesti arvioitavaksi voi tulla se, aiheutuuko tuomioistuimen ratkaisusta avustajalle ylipäätänsä enää korvattavia jälkitoimenpiteitä.

Johtopäätös edellä lausutusta on, että A:lla on oikeus saada vaatimansa yhden tunnin työmäärää vastaava palkkio myös jälkitoimista.

Päätöslauselma

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

Valtion varoista maksetaan asianajaja A:lle palkkioksi B:n avustamisesta käräjäoikeudessa käräjäoikeuden määräämän palkkion lisäksi 550 euroa ja arvonlisäveron määrä 132 euroa, mitkä määrät jäävät valtion vahingoksi.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Asian ovat vahvennetussa kokoonpanossa ratkaisseet: presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenneuvos Leeni Kivalo, hovioikeudenneuvos Jarmo Kilpelä, hovioikeudenneuvos Terhi Mattila, hovioikeudenneuvos Satu Saarensola, hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko ja hovioikeudenneuvos Wilhelm Norrman

Ratkaisu on yksimielinen.

Asian ovat kolmijäsenisessä kokoonpanossa ratkaisseet: hovioikeudenneuvos Terhi Mattila, hovioikeudenneuvos Satu Saarensola ja hovioikeudenneuvos Wilhelm Norrman

Ratkaisu on yksimielinen.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 22.8.2017

Asia Yhteistoimintalakiin perustuva riita

Kantaja
K

Vastaaja
Opetushallitus (Suomen valtio)

ASIAN TAUSTA

Opetushallitus on käynyt touko-syyskuussa 2014 yhteistoimintaneuvottelut henkilöstön edustajien kanssa. Opetushallitus on tehnyt 20.5.2014 henkilöstön edustajille neuvotteluesityksen yhteistoimintaneuvotteluiden käynnistämiseksi. Neuvotteluesityksen mukaan neuvottelut koskevat koko Opetushallituksen henkilöstöä ja irtisanottavien ja osa-aikaistettavien määräksi on ilmoitettu yhteensä enintään 60 henkilöä. Lisäksi muina mahdollisina toimenpiteinä on ilmoitettu mm. lomauttaminen määräajaksi tai toistaiseksi. Toimenpiteiden on ilmoitettu koskevan enimmillään koko henkilöstöä. 1. neuvottelu on pidetty 27.5.2014 ja neuvottelut on todettu päättyneeksi 6.9.2014 pidetyssä viimeisessä yt-neuvottelussa. Neuvotteluiden päätteeksi Opetushallitus on rtisanonut 17 henkilön palvelussuhteen.

Opetushallitus on irtisanonut K:n virkasuhteen 30.9.2014 päivätyllä irtisanomisilmoituksella päättymään 30.3.2015. Irtisanomisen perusteeksi on ilmoitettu taloudelliset ja tuotannolliset syyt.

KANNE

Vaatimukset

K on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa valtion maksamaan hänelle:
1. yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 43 §:n mukaisena hyvityksenä 18.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien, sekä
2. asiasta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua siitä, kun käräjäoikeuden tuomio asiassa on annettu.

Perusteet

- - -

Opetushallituksen neuvotteluesitys ei ole sisältänyt lain edellyttämiä tietoja periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan, eikä näitä tietoja ole annettu myöskään ensimmäisessä yhteistoimintaneuvottelussa. Opetushallitus on neuvotteluesityksessä ilmoittanut, että "mahdollisten toimenpiteiden kohteena olevat virkamiehet määräytyvät viitteessä mainittujen normien mukaisesti". Neuvotteluesityksen viitteessä on mainittu valtion virkamieslaki, laki yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa sekä VM:n päätös muutosten johtamisesta muutosturvasta valtion hallinnossa.

Pelkkä viittaus valtion virkamieslakiin ja valtion virastoissa ja laitoksissa noudatettavaan yhteistoimintalakiin ei ole kuitenkaan riittävä tieto niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan. Opetushallitus ei ole edes väittänyt, että VM:n päätös muutosten johtamisesta ja muutosturvasta valtionhallinnossa sisältäisi kyseistä valtion virastoissa ja laitoksissa noudatettavan yhteistoimintalain mukaista tietoa työvoiman vähentämisen kohteeksi joutuvien virkamiesten valikoitumisesta.

Valtion virkamieslain 7 luvun 25 § käsittelee virkasuhteen irtisanomista virkamiehestä itsestään johtuvasta syystä. Tällä virkamieslain pykälällä ei ole siten mitään tekemistä tämän kanneasian kanssa, koska yhteistoimintaneuvotteluissa on ollut kysymys taloudellisista ja tuotannollisista syistä aiheutuvista sopeuttamistoimenpiteistä, jotka ovat voineet johtaa irtisanomiseen tai lomauttamiseen. Tieto siitä, että valikoituminen taloudellisella ja tuotannollisella perusteella irtisanottavaksi ei tapahdu virkamiehestä johtuvasta henkilökohtaisesta syystä, ei ole relevantti.

Neuvotteluesitykseen liitetyssä diasarjassa "Yt-neuvottelut Opetushallituksessa 7.5.2014" on todettu, että osa-aikaistamisten, lomauttamisten ym. mahdollisten toimenpiteiden kohdehenkilöt ja pituudet tarkentuvat neuvottelujen kuluessa. Osa-aikaistamisen tai lomauttamisen kohteeksi mahdollisesti joutuvien henkilöiden osalta ei ole ilmoitettu minkäänlaista valikoitumisperustetta.

Irtisanomisjärjestyksestä on todettu, että se on lainsäädännön mukainen (perusteet eivät saa olla syrjiviä tai tasa-arvolain vastaisia) ja että luottamushenkilöillä ja perhevapaalla olevilla on irtisanomissuoja (virkamiesL ja VES:ssa). Kun valtion virkamieslaissa ei ole mitään säännöksiä irtisanomisjärjestyksestä, niin sen ilmoittaminen, että irtisanomisjärjestys on lainmukainen ei anna minkäänlaista tosiasiallista tietoa valikoitumisperusteesta. Opetushallituksen ilmoitus siitä, että irtisanomisjärjestyksen perusteet eivät saa olla syrjiviä tai tasa-arvolain vastaisia on itsestään selvyys, eikä se myöskään anna mitään tietoa valikoitumisperusteesta. Luottamushenkilöiden ja perhevapaalla olevien irtisanomissuoja on absoluuttinen, eikä sekään anna mitään tietoa irtisanomisen kohteeksi joutuvien virkamiesten valikoitumisperusteesta.

Viimeisessä yt-neuvottelussa 26.9.2014 neuvottelijoiden käytössä on ollut diasarja "Opetushallituksen yhteistoimintaneuvottelut 2014, yhteenveto ja toimenpiteet", jossa kerrotaan viimeisenä irtisanottavan viraston toiminnan kannalta tärkeimmät henkilöt ja että irtisanomisten kohdistuminen perustuu siihen, että yksilöiden tehtäviä järjestellään uudelleen, mikä johtaa joidenkin henkilöiden tehtävien lakkaamiseen.

Nämä valikointiperusteet on kuitenkin tuotu esille vasta yhteistoimintaneuvotteluiden päättyessä, joten henkilöstön edustajien vuorovaikutusmahdollisuudet eivät ole lain tarkoittamassa mielessä toteutuneet. Tästä syystä henkilöstöä edustaneet luottamusmiehet eivät ole voineet aidosti vaikuttaa vaihtoehtojen selvittämiseen. Tällaisia vaihtoehtoja olisivat voineet olla esimerkiksi poistuvien tehtävien selvittäminen, strategisesti keskeisempien toimintojen turvaaminen tai vapaaehtoinen irtisanoutuminen esim. eläkeiän saavuttamisen vuoksi.

Henkilöstön edustajina toimineet luottamusmiehet ovatkin todenneet viimeisessä yt- neuvottelussa 26.9.2014, ettei työnantaja ole neuvotteluiden aikana antanut tietoja niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan. Järjestöjen edustajat ovat ilmoittanet eriävän mielipiteensä irtisanomisista. Työnantajan edustajat ovat luvanneet toimittaa nämä tiedot yhteistoimintaneuvotteluiden päättymisen jälkeen vielä samana päivänä kello 17 mennessä, mutta tietoja ei ole toimitettu silloinkaan.

- - -

Suunnitelmia voidaan toki neuvottelujen kuluessa tarkentaa tai muuttaa, sillä yhteistoimintaneuvotteluihin kuuluu olennaisena osana juuri neuvottelujen aikana esille tulleiden vaihtoehtojen läpikäyminen. Sillä, että käytettävissä olevat tiedot on annettava jo neuvotteluesityksessä tai viimeistään ensimmäisessä neuvottelussa, on tarkoitus mahdollistaa henkilöstön edustajien aitoja vuorovaikutuksellinen osallistuminen vaihtoehtojen selvittämiseen.

Opetushallituksen laiminlyönti tietojen antamisessa on siten rajoittanut henkilöstön edustajien vuorovaikutusmahdollisuuksia, jota osoittaa järjestön edustajien jättämä eriävä mielipide irtisanomisiin liittyen yt-neuvotteluiden viimeisessä kokouksessa.

Opetushallitus on rikkonut yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:ssä säädetyn tiedonantovelvollisuutensa jättämällä antamatta tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan neuvotteluesityksen yhteydessä tai viimeistään ensimmäisellä neuvottelukerralla 27.5.2014. Vastaaja on velvoitettava maksamaan lain 43 §:n mukaista hyvitystä kantajalle.

Hyvityksen määrä

Opetushallitus on neuvotteluesityksessään ilmoittanut neuvotteluiden kohteen olevan koko Opetushallituksen henkilöstön ja työvoiman arvioiduksi vähentämistarpeeksi on irtisanottavien ja osa-aikaistettavien osalta ilmoitettu yhteensä enintään 60 henkilöä. Näin laajamittaiseksi suunniteltujen toimenpiteiden yhteydessä viranomaiselta on voitu edellyttää huolellista ja perusteellista valmistautumista lainmukaisiin yhteistoimintaneuvotteluihin ja kun tämä on laiminlyöty, niin se on otettava huomioon tuomittavan hyvityksen määrässä. Euroopan neuvoston joukkovähentämisdirektiivin (98/59/EY) 2 artiklan 3 kohdan mukaan työnantajan on hyvissä ajoin neuvottelujen kuluessa annettava työntekijöiden edustajille kaikki tarvittavat tiedot ja aina ilmoitettava heille kirjallisesti muun muassa ne suunnitellut perusteet, joilla vähennettävät työntekijät valitaan. Joukkovähentämisdirektiivi ei sen 5 artiklan mukaan kuitenkaan estä jäsenvaltioita säätämästä työntekijöille direktiivin säännöksiä edullisempia lakeja.

Yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:n 2 momentin mukaan henkilöstön edustajille annettavat tiedot on liitettävä neuvotteluesitykseen ja työnantajan neuvotteluesityksen jälkeen saamat tiedot voidaan antaa viimeistään yhteistoimintaneuvottelut käynnistävässä neuvottelussa.

Joukkovähentämisdirektiivin mukaan on siis riittävää, että työntekijöille annetaan siinä mainitut tiedot hyvissä ajoin neuvottelujen kuluessa.

Valtion virastoja ja laitoksia koskevassa yhteistoimintalaissa on sen sijaan asetettu työvoiman vähentämistoimenpiteitä harkitsevalle työnantajalle tietojen antamisajankohdan suhteen joukkovähentämisdirektiivejä tiukemmat velvollisuudet. Suomalainen lainsäätäjä on asettanut tietojen antamisajankohdalle suuremman painoarvon kuin joukkovähentämisdirektiivi, joten tämän velvoitteen laiminlyöntiä ei voida pitää sillä tavalla vähäisenä, että se oikeuttaisi hyvityksen tuomitsematta jättämiseen.

Hyvityksen määrää korottavana seikkana on myös otettava huomioon K:n virkasuhteen pitkä kesto, sillä kantajan virkasuhde oli alkanut 1.4.1986 ja hän oli toiminut virkasuhteensa aikana ylitarkastajana 19 vuotta, opetusneuvoksena 2 vuotta ja erityisasiantuntijana 8 vuotta.

Oikeana ja kohtuullisena hyvityksen määrä on siten pidettävä vaadittua 18.000 euroa.

VASTAUS

Vaatimukset

Opetushallitus on vastustanut kannetta perusteeltaan ja määrältään ja vaatinut, että se hylätään tai vaadittu hyvitys jätetään ainakin tuomitsematta. Määrän osalta Opetushallitus on hyväksynyt enintään 1.707 euroa.

Opetushallitus on vaatinut, että K velvoitetaan korvaamaan sille asiasta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antamisesta.

Perusteet

Opetushallitus ei ole laiminlyönyt yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain (1233/2013) 23 §:ssä säädettyä tiedonantovelvollisuutta.

Opetushallitus on neuvotteluesityksessä antanut kirjallisesti käytettävissään olevat riittävät tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan.

Opetushallituksen tiedossa on ollut laaja vähennystarve ja YT-neuvottelut ovat koskeneet Opetushallituksen koko henkilöstöä. Irtisanottavien ja osa-aikaistettavien määräksi on etukäteen arvioitu 60 henkilöä, ja lopulta 17 henkilön virka- tai työsuhde on jouduttu taloudellisella perusteella päättämään. Tietoja valikoitumisperiaatteista ei ole voitu etukäteen kovin tarkasti antaa silloin, kun neuvottelut ovat olleet laajat ja vähennystarve on ollut suuri.

Kohdentumisen määräytymistä on edeltänyt viraston eri yksiköiden tasolla tapahtunut tehtävien tarkastelu, ja yksiköiden edustajat ovat YT-neuvotteluissa tehneet tästä tarkastelusta selkoa neuvotteluosapuolille, jotka ovat jatkaneet työtä. Neuvotteluesityksen antamisen hetkellä on ollut epäselvää, millaisiksi virkamiesten tehtävät prosessin päätteeksi muodostuvat. Kohdentumista koskevien periaatteiden osalta tarkkojen tai pitkälle menevien tietojen antamista neuvotteluesityksessä ei edellytetä laissa, sen esitöissä eikä oikeuskirjallisuudessa. Kääntäen voi ajatella, että tarkkojen valikoitumisperiaatteiden antaminen etukäteen saattaisi johtaa väitteisiin epäaidosta neuvottelusta ja päätösten tekemisestä ennen neuvotteluvelvoitteen täyttämistä.

Opetushallitus on antanut käytettävissään olevat tiedot valikoitumisperiaatteista ensinnäkin viittaamalla neuvotteluesityksessä kolmeen normistoon; valtion virkamieslakiin (750/1994), yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annettuun lakiin (1233/2013) sekä valtiovarainministeriön 15.2.2012 tekemään päätökseen muutosten johtamisesta ja muutosturvasta valtionhallinnossa.

- - -

Viittaaminen yksilöityyn pykälään täyttää nyt kysymyksessä olevan tiedonantovelvoitteen, koska olennaisin toimenpiteiden kohteeksi valikoitumisen perusteista etukäteen tiedotettava periaate on se, että irtisanominen ei tule tapahtumaan syrjivällä perusteella. Kanteessa ei väitetä, että kantajan työsuhdetta koskisi jokin virkaehtosopimukseen perustuva irtisanomisjärjestystä koskeva määräys, ja kun tällaista määräystä ei ole, käytännössä ainoa tiedotettavissa oleva olennainen ennakkotieto ennen neuvottelujen antamista on se, että toimenpiteiden kohdentuminen ei tule tapahtumaan syrjivästi.

Toiseksi vastaaja on antanut käytettävissään olevat tiedot valikoitumisperiaatteista liittämällä neuvotteluesitykseen diasarjan YT-neuvottelut Opetushallituksessa 7.5.2014. Diasarja on sisältänyt riittävät tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan. Diasarjassa todetaan, että irtisanomisjärjestys on lainsäädännön mukainen (perusteet eivät saa olla syrjiviä tai tasa-arvolain vastaisia), ja että luottamushenkilöillä ja perhevapailla olevilla on valtion virkamieslaissa ja virkaehtosopimuksessa määritelty irtisanomissuoja.

Nimenomaisin viittauksin on ennakkotiedoksi annettu siten valtion virkamieslain, tasa-arvolain ja virkaehtosopimuksen valikoitumisperiaatteita koskevien määräysten sisältö. Osin periaatteet on myös verbalisoitu itse kirjalliseen muotoon.

- - -

Virkaehtosopimuksessa ei ole virkamiesten osalta irtisanomisjärjestystä koskevaa sopimusmääräystä, mutta työntekijöiden osalta on. Tästäkin asetelmasta Opetushallitus on kirjallisesti antanut tiedon neuvotteluesityksessä henkilöstölle. Neuvottelun virkamiesosapuolten kannalta relevanttia on ollut tietää, että heidän osaltaan irtisanomisjärjestystä koskevia määräyksiä ei ole.

Kuvatun kaltainen viittausmenettely lainsäädäntöön on laajasti käytössä valtion ja elinkeinoelämän yhteistoimintakäytännössä. Kanteessa esitetty tulkinta tiedonantovelvollisuudesta merkitsisi koko käytännön muuttamista.

Väite siitä, että työnantaja ei olisi edes ennen neuvottelujen päättymistä kertonut toimenpiteiden kohdentumisiin liittyvistä periaatteista, on virheellinen. Käytettävissä olevat ja riittävät tiedot on annettu ja tietoa on ollut koko ajan saatavilla. Opetushallituksen intranetissä on julkaistu neuvottelujen edistymistä koskevia tiedotteita.

Viimeisessä YT-neuvottelussa 26.9.2014 on ollut neuvottelijoiden käytössä Opetushallituksen yhteistoimintaneuvottelut 2014, yhteenveto ja toimenpiteet -diasarja, jossa kerrotaan, että viimeisenä irtisanotaan viraston toiminnan kannalta tärkeimmät henkilöt. Tämä on itsestäänselvyys, eikä sen kertomatta jättämisestä neuvotteluesityksessä tule tehdä ratkaistavan kysymyksen kannalta mitään johtopäätöksiä. Jokainen ymmärtää, että viranomaisen toiminnan jatkuminen täytyy turvata. Se seikka, ketkä ovat viranomaisen toiminnan kannalta tärkeimpiä henkilöitä, on osin määräytynyt YT-neuvotteluissa.

Yhteenveto ja toimenpiteet -diasarjassa kerrotaan myös, että Opetushallituksessa irtisanomisten kohdistuminen perustuu siihen, että yksiköiden tehtäviä järjestellään uudelleen, mikä johtaa joidenkin henkilöiden tehtävien lakkaamiseen. Tätäkin on pidettävänä tietona niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteet tulevat kohdistumaan, ja se myös ilmentää YT-neuvottelujen kuluessa tehtyä tehtävätarkastelua, jolloin periaatteista ei ylipäätään ole tarkasti etukäteen kerrottavissa.

Kannanotto määrään

Toissijaisesti Opetushallitus katsoo, että väitettyä yhteistoimintavelvoitteen laiminlyöntiä on kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pidettävä vähäisenä, mistä syystä hyvitys tulee jättää tuomitsematta (7 luku 43 § 3 mom.), vaikka laiminlyönti katsottaisiin tapahtuneeksi.

Vaatimus on joka tapauksessa määrältään ylimitoitettu. Määrältään hyväksytään oikeaksi enintään 1.707 euroa.

Viranomainen ei ole laiminlyönyt huolellista ja perusteellista valmistautumista näihin laajamittaisiksi suunniteltuihin toimenpiteisiin. Laajamittaisiin toimenpiteisiin johtanutta prosessia ei ole moitittu aineellisilta osin.

K:n virkasuhteen kesto ei yksin ole peruste vaatia ylimitoitetusti hyvitystä.

Yhteistoimintavelvoitteen laiminlyönnin tyyppitapauksena voidaan pitää tilannetta, jossa päätös irtisanomisen kohdentumisesta on tosiasiasiassa tehty ennen neuvottelujen päättymistä, ja tällainen tilanne on ollut oikeuskäytännössä esillä usein. Jos YT-neuvotteluja ei käytännössä käydä lainkaan, tulee hyvityksen määrä valita asteikon yläpuolelta.

YT-hyvityksen määrän arvioinnissa keskeisimpänä kriteerinä on pidettävä yhteistoimintavelvoitteen laiminlyönnin vakavuutta. Nyt kanteessa ei ole edes väitetty, että vastaaja olisi laiminlyönyt yhteistoimintavelvoitteen olennaisinta materiaalista sisältöä. Kantajan valikoitumista irtisanottavaksi ei ole kanteessa moitittu. Itse neuvottelut on kanteesta päätellen kantajankin käsityksen mukaan viety läpi asianmukaisesti.

Kanteessa kuvattu väitetty loukkaus ei siten miltään osin vastaa kannevaatimuksen määrää suhteessa edellä mainittuun kriteeriin, mikä selviää tekemällä vertailulaskelmia oikeuskäytäntöön.

- - -

Lain mukainen maksimihyvitys on 34.140 € ja kannevaatimus on mitoitettu keskivälin yläpuolelle (vaatimus on n. 53 % maksimista). Tämä sellaisenaan osoittaa vaatimuksen ylimitoituksen.

Oikea luku on enintään 5 % maksimista eli 1.707 €, joka viimesijaisesti määrältään hyväksytään.

TODISTELU

- - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO

Perustelut

Sovellettavat säädökset

Yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 1 §:n mukaan lailla edistetään viraston ja sen henkilöstön vuorovaikutuksellista yhteistoimintaa, joka perustuu henkilöstölle oikea- aikaisesti annettuihin riittäviin tietoihin viraston toiminnasta ja sitä koskevista suunnitelmista. Tavoitteena on yhteisymmärryksessä kehittää viraston toimintaa ja henkilöstön mahdollisuuksia vaikuttaa virastossa tehtäviin päätöksiin, jotka koskevat työtä, työoloja ja henkilöstön asemaa virastossa.

Lain 23 §:n 1 momentin 3 -kohdan mukaan harkitessaan vähintään kymmenen virkamiehen irtisanomista työnantajan on annettava asianomaisten virkamiesten edustajille kirjallisesti käytettävissään olevat tiedot muun muassa niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan. 2 momentin mukaan henkilöstön edustajille annettavat tiedot on liitettävä neuvotteluesitykseen. Työnantajan neuvotteluesityksen jälkeen saamat tiedot voidaan antaa viimeistään yhteistoimintaneuvottelut käynnistävässä neuvottelussa.

Lain 43 §:n mukaan työnantaja, joka on irtisanonut virkamiehen jättäen tahallisesti tai huolimattomuudesta noudattamatta, mitä 21-27 §:ssä säädetään, on määrättävä maksamaan irtisanotulle virkamiehelle enintään 34.140 euron suuruinen hyvitys (1 momentti). Hyvityksen suuruutta määrättäessä on otettava huomioon yhteistoimintavelvoitteen laiminlyönnin vakavuus ja työnantajan olot yleensä sekä virkamieheen kohdistetun toimenpiteen luonne ja hänen virkasuhteensa kesto (2 momentti). Jos laiminlyöntiä voidaan kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pitää vähäisenä, voidaan hyvitys jättää tuomitsematta (3 momentti).

Arvioinnin lähtökohtia

Työnantajan velvollisuus antaa tietoja yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävistä asioista on merkittävä osa työnantajan ja henkilöstön vuorovaikutukseen perustuvaa neuvotteluprosessia. Neuvottelut voivat edistyä asianmukaisesti vain silloin, kun työntekijöillä on riittävät tiedot työnantajan suunnittelemista toimenpiteistä.

Työnantajan on annettava tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan irtisanomisen kohteeksi joutuvat työntekijät määräytyvät. Selvityksen sisältöön vaikuttaa se, onko työnantaja velvollinen noudattamaan työ-, tai virkaehtosopimusta, jossa on sovittu työvoiman vähentämisjärjestyksestä. Jos irtisanomisjärjestyksestä on sovittu, selvityksessä on riittävää todeta tämä seikka. Jos irtisanomisjärjestyksestä ei ole sovittu, työnantajan tulee antaa tiedot niistä periaatteista, mille annetaan painoa valintaa tehtäessä. Jos työnantajan suunnittelemat järjestelyt kohdistuvat vain joihinkin yksittäisiin tehtäviin, on esitettävä selvitys niistä periaatteista, joiden nojalla järjestelyjen kohteeksi joutuvat tehtävät valikoituvat työnantajan suunnitelman mukaan. Neuvotteluihin ryhdyttäessä ei kuitenkaan tarvitse olla täsmällistä suunnitelmaa siitä, mihin tehtäviin vähennykset tulevat kohdistumaan. (Äimälä, Markus - Kärkkäinen, Mika: Yhteistoimintalaki 2015, s. 235-237)

Tämän tapauksen arviointia

Onko Opetushallitus laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa?

- - -

Käräjäoikeus toteaa, että yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain mukaan tiedot periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan, on liitettävä jo neuvotteluesitykseen. Neuvotteluesityksessä on tässä tapauksessa viitattu pelkästään eräisiin normeihin ja tuotu hyvin yleisellä tasolla esille osaamisen säilymisen ja kehittymisen turvaaminen virastossa. Normeihin viittaaminen ei ole antanut henkilöstön edustajille käytännössä mitään informaatiota siitä, miten irtisanomisten kohteeksi joutuvat henkilöt valitaan. Selvää on muutenkin ollut se, että irtisanottavia ei ole voinut valita esimerkiksi syrjivillä tai muilla lainvastaisilla perusteilla.

Henkilöstön edustajat eivät ole annettujen tietojen perusteella voineet päätellä, mille seikoille tullaan antamaan painoa irtisanottavia valittaessa tai millä perusteella järjestelyjen kohteeksi joutuvat tehtävät valikoituvat työnantajan suunnitelmien mukaan. Pelkästään se seikka, että työnantajan tarkoituksena on ollut, että yhteistoimintaneuvotteluissa tarkasteltaisiin yhdessä henkilöstön edustajien kanssa avoimesti työntekijöiden tehtävänkuvia, ei ole ollut hyväksyttävä peruste jättää kokonaan kertomatta niitä seikkoja, joille työnantajan sen hetkisen käsityksen mukaan tulisi antaa merkitystä tehtäessä valintaa irtisanottavista. Vaikka henkilöstön kannalta on tärkeää, että yhteistoimintaneuvotteluissa etsitään yhdessä johdon kanssa ratkaisuja, täytyy henkilöstöllä olla käsitys siitä, mikä on työnantajan lähtökohta neuvotteluihin, vaikka suunnitelmat muuttuisivatkin tai täsmentyisivät neuvotteluprosessin aikana. Kysymys on ollut tässä tapauksessa henkilöstön kannalta hyvin merkittävästä asiasta.

Käräjäoikeus katsoo, että Opetushallitus on näin menettelemällä laiminlyönyt valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:ssä säädetyn tiedonantovelvollisuutensa.

Hyvityksen määrä

Hyvitysvastuu ei ole riippuvainen siitä, onko irtisanomiseen ollut lain mukaiset perusteet. Työnantaja on velvollinen maksamaan hyvitystä silloinkin, kun voidaan näyttää, ettei neuvotteluvelvoitteen asianmukainen täyttäminen olisi johtanut muuhun tulokseen.

Hyvitysseuraamuksen tavoitteena on korvata sitä henkistä loukkausta, jota henkilöön kohdistuneen loukkauksen voidaan olettaa aiheuttaneen. Hyvityksen tuomitseminen ei edellytä, että työntekijälle olisi aiheutunut ansionmenetystä tai muuta vahinkoa. Hyvityksen tuomitseminen edellyttää, että laiminlyönti on tapahtunut tahallisesti tai huolimattomuudesta. Moitittavuuskynnystä ei ole asetettu korkealle.

Käräjäoikeus katsoo, että Opetushallitus on menetellyt asiassa huolimattomasti. Käräjäoikeudella ei ole sinänsä syytä epäillä, että kysymys olisi ollut työntekijöiden oikeuksien tahallisesta loukkaamisesta. Opetushallituksen olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, etteivät annetut tiedot irtisanottavien valintaperusteista ole olleet riittävän informatiivisia.

Kysymys ei ole ollut mistään erityisen vakavasta menettelyrikkomuksesta. Neuvotteluvelvoitetta ei ole pyritty laiminlyömään, eikä työnantaja ole ennen yhteistoimintamenettelyn aloittamista tehnyt ratkaisuja. Työnantaja on päinvastoin halunnut lähteä avoimesti etsimään ratkaisuja yhdessä henkilöstön edustajien kanssa.

Opetushallituksen laiminlyöntiä ei toisaalta voida pitää niin vähäisenä, että hyvitys voitaisiin jättää kokonaan tuomitsematta. Kysymys on ollut K:n kannalta hyvin merkittävästä asiasta eli työsuhteen päättämisestä. Asian merkittävyyttä hänen kannaltaan on osaltaan lisännyt myös se, että K on ollut pitkään Opetushallituksen palveluksessa.

Kaikki edellä kerrotut seikat huomioon ottaen käräjäoikeus pitää kohtuullisena hyvityksen määränä 8.500 euroa, joka on noin 1/4 lain mukaisesta enimmäismäärästä.

Oikeudenkäyntikulut

- - -

Tuomiolauselma

Opetushallitus velvoitetaan suorittamaan K:lle
1. yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 43 §:n mukaisena hyvityksenä 8.500 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 5.4.2017 lukien, sekä
2. asiasta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut 9.260,60 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua siitä, kun käräjäoikeuden tuomio asiassa on annettu.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pekka Päivänsalo.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 21.9.2018

- - -

Valitus

Suomen valtio on vaatinut, että kanne hylätään. Toissijaisesti valtio on vaatinut, että hyvitys jätetään tuomitsematta. Viimesijaisesti valtio on vaatinut, että hyvityksen määrä alennetaan 1.707 euroksi. Lisäksi valtio on vaatinut, että K velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen.

Yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:n mukaista tiedonantovelvollisuutta ei ollut laiminlyöty. Neuvotteluesitykseen oli liitetty sen antamisen hetkellä kaikki käytettävissä olevat tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valittiin. Koska tarve työvoiman vähentämiselle oli tullut ulkopuolelta ja neuvotteluesityksen antamisen hetkellä oli ollut epäselvää millaisiksi virkamiesten tehtävät neuvottelujen päätteeksi muodostuvat, työnantajalla ei ollut ollut käytettävissä enempää tietoja kuin mitä se oli jo antanut. Yhteistoimintamenettelyn aikana ratkaisuja oli lähdetty etsimään avoimesti ja yhdessä henkilöstön edustajien kanssa ja tietoa oli tarjottu neuvotteluiden edistymisestä ja irtisanomisten kohdistamisesta kaikin mahdollisin tavoin.

Mikäli tiedonantovelvollisuutta katsottaisiin rikotun, laiminlyöntiä oli pidettävä vähäisenä ja hyvitys tuli jättää tuomitsematta. Joka tapauksessa hyvityksen oikea määrä oli enintään viisi prosenttia hyvityksen enimmäismäärästä, eli 1.707 euroa.

Vastaus

K on vaatinut, että valitus hylätään. Lisäksi K on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa korkoineen.

Opetushallituksen 20.5.2014 päivättyyn neuvotteluesitykseen ei ollut sisältynyt tietoja niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan, eikä näitä tietoja ollut annettu myöskään ensimmäisessä yhteistoimintaneuvottelussa 27.5.2014. Pelkkä viittaus valtion virkamieslakiin ja valtion virastoissa ja laitoksissa noudatettavaan yhteistoimintalakiin ei ollut riittävä tieto niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valittiin. Myöskään valtiovarainministeriön päätös muutosten johtamisesta ja muutosturvasta valtionhallinnossa ei sisältänyt mitään työvoiman vähentämisen kohteeksi joutuvien virkamiesten valikoitumisesta. Vasta viimeisessä yhteistoimintaneuvottelussa 26.9.2014 esitetyistä valikointiperusteista ei voitu käydä yhteistoimintamenettelyssä tarkoitettua vuoropuhelua eivätkä ne siten täyttäneet lain mukaista tiedonantovelvollisuutta. Tämän vuoksi henkilöstön edustajat olivat myös jättäneet asiasta eriävän mielipiteen yhteistoimintaneuvotteluiden viimeisessä kokouksessa. Tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiä ei voitu pitää sillä tavalla vähäisenä, että se oikeuttaisi hyvityksen tuomitsematta jättämiseen. Hyvityksen määrää korottavana seikkana oli otettava huomioon K:n pitkä virkasuhde, joka oli alkanut 1.4.1986. Oikeana ja kohtuullisena hyvityksen määränä oli pidettävä käräjäoikeuden tuomitsemaa 8.500 euroa.

Todistelu

- - -

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko Opetushallitus täyttänyt yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:n mukaisen tiedonantovelvollisuuden vuoden 2014 toukokuun ja syyskuun välisenä aikana käydyissä yhteistoimintaneuvottelussa. Mikäli yhteistoimintalakia katsotaan rikotun, asiassa tulee ratkaistavaksi K:n oikeus lain 43 §:n mukaiseen hyvitykseen sekä mahdollisen hyvityksen määrä.

Näyttö

Opetushallituksen henkilöstöyksikön päällikkö X on kertonut hovioikeudessa, että yhteistoimintaneuvottelut oli jouduttu aloittamaan toukokuussa 2014 valtionhallinnon pitkäaikaisten tuottavuusongelmien vuoksi, kun muut toimenpiteet eivät olleet enää riittäneet. Siirtyvien määrärahojen oli ennakoitu loppuvan, minkä vuoksi säästötarpeeksi oli arvioitu 3,6 miljoonaa. Neuvottelujen kohteena oli ollut koko Opetushallituksen henkilöstö ja vähennystarpeeksi oli neuvotteluiden alussa arvioitu yhteensä enintään 60 henkilöä. Yhteistoimintaneuvotteluiden kanssa samanaikaisesti oli kuitenkin jatkettu poliittista vaikuttamista lisärahoituksen saamiseksi ja vähennystarpeen rajaamiseksi. Yhteistoimintaneuvotteluiden kuluessa tilanne oli elänyt koko ajan, minkä johdosta henkilöstöhallinnossa oli koettu, että parempaa tietoa henkilöstön edustajille ei ollut ollut mahdollista antaa siitä, mihin tehtäviin vähennystoimenpiteet kohdistetaan. Neuvotteluissa oli myös kuultu toimintayksiköiden johtoa, ja siten pyritty selvittämään sitä, mihin vähennystoimenpiteet tulisi kohdistaa. Henkilöstön edustajille oli kuitenkin kerrottu, että joka tapauksessa osaaminen ja toiminnan jatkuminen oli turvattava mahdollisista vähennystoimenpiteistä huolimatta. Tilanne oli ollut henkilöstön edustajien tiedossa ja yhteistoimintaneuvottelut oli käyty hyvässä ja rakentavassa yhteishengessä. Kuitenkin viimeisessä kokouksessa henkilöstön edustajat olivat moittineet, ettei tietoa niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan, ollut annettu. Neuvotteluiden puheenjohtajana toiminut Opetushallituksen pääjohtaja oli luvannut henkilöstön edustajille, että puuttuvat tiedot toimitetaan vielä samana iltana. Tämän jälkeen kuitenkin muut työnantajan edustajat, jotka olivat olleet asian valmistelussa enemmän mukana, olivat todenneet pöytäkirjaan kirjatulla tavalla, että tiedot oli esitetty asianmukaisesti. Tämän vuoksi lisätietoja ei ollut enää viimeisen kokouksen jälkeen henkilöstön edustajille toimitettu. Eriävä mielipide oli kuitenkin jäänyt pöytäkirjaan. Lopulta vähennystoimenpiteet kohdistuivat yhteensä 17 henkilöön ja viimekätinen vastuu irtisanottavien valinnasta oli jäänyt toimintayksiköiden johdolle.

Todistaja, opetusneuvos Y on kertonut osallistuneensa yhteistoimintaneuvotteluihin JUKO:n luottamusmiehenä. Yhteistoimintaneuvottelut oli käyty pääasiassa hyvässä yhteishengessä ja samanaikaisesti oli pyritty rajaamaan vähennystoimenpiteiden tarvetta poliittisella vaikuttamisella. Valintaperusteista oli yritetty keskustella neuvotteluiden aikana, mutta työnantaja ei ollut antanut enempää tietoa, kuin mitä neuvotteluesitykseen ja pöytäkirjoihin oli kirjattu. Neuvotteluissa kuultiin myös toimintayksiköiden johtoa, mutta he eivät olleet pystyneet yksilöimään, mitä muutoksia edessä oli, eikä tarkentamaan tietoa esimerkiksi siitä, mitkä ammattiryhmät tai tehtävät olivat työnantajan kannalta tärkeimmät. Keskustelu oli pysynyt tältä osin hyvin yleisellä tasolla, minkä johdosta henkilöstön edustajat olivat viimeisessä kokouksessa jättäneet eriävän mielipiteen. Yhteistoimintaneuvotteluissa toimineen puheenjohtajan viimeisessä kokouksessa antamaa lupausta lisätiedoista ei ollut koskaan toteutettu. Tiedot irtisanottavista henkilöistä oli ilmoitettu jo neuvottelujen päättymisen jälkeisellä viikolla.

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Tiedonantovelvollisuus

Yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:n 1 momentin mukaan harkitessaan vähintään kymmenen virkamiehen irtisanomista, lomauttamista yli 90 päiväksi tai osa-aikaistamista työnantajan on annettava asianomaisten virkamiesten edustajille kirjallisesti käytettävissään olevat tiedot, joita ovat muun muassa momentin 3-kohdan mukaiset tiedot periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan. Saman pykälän 2 momentin mukaan henkilöstön edustajille annettavat tiedot on liitettävä neuvotteluesitykseen. Työnantajan neuvotteluesityksen jälkeen saamat tiedot voidaan antaa viimeistään yhteistoimintaneuvottelut käynnistävässä neuvottelussa.

Hovioikeus toteaa, että tiedonantovelvollisuuden sisällöllistä riittävyyttä ja oikea-aikaisuutta on tarkasteltava tapauskohtaisesti vuorovaikutuksellisuuden toteutumisen näkökulmasta. Lain yleisenä tavoitteena on 1 §:n mukaisesti viraston ja sen henkilöstön vuorovaikutuksellisen yhteistoiminnan edistäminen, joka perustuu henkilöstölle oikea-aikaisesti annettuihin riittäviin tietoihin. Lisäksi lain 11 §:n mukaan asioiden käsittely yhteistoiminnassa tulee aloittaa asian sellaisessa suunnittelu- ja valmisteluvaiheessa, jossa yhteistoiminnan tarkoituksena oleva vuorovaikutus sekä vaihtoehtoihin ja asiaan vaikuttaminen voi myös käytännössä toteutua. Työnantajan tulee antaa henkilöstön edustajille tai yksittäistä virkamiestä koskevassa asiassa asianomaiselle virkamiehelle riittävän aikaisessa vaiheessa asiaan perehtymistä ja sen käsittelyä varten tarpeelliset tiedot ja selvitykset.

Lain esitöiden (HE 152/2013, s. 25) mukaan tärkeänä on pidetty sitä, että neuvottelut käynnistetään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä niiden aloittamista pitkitetä asiaan vaikuttavien kaikkien tietojen hankkimisen vuoksi.

Hovioikeus toteaa, että työnantajalle asetetulla, tietojen antamista koskevalla velvoitteella yhteistoimintaneuvottelujen alkuvaiheessa on edellä mainitun mukaisesti lain hengen ja tavoitteen kannalta keskeinen merkitys. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoo, että yhteistoiminnan vuorovaikutuksellisuuden toteutumiseksi henkilöstön edustajilla tulee olla neuvotteluiden alkaessa käsitys siitä, mille seikoille työnantaja tulee antamaan painoarvoa valitessaan mahdollisten vähentämistoimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet. Siitä huolimatta, että tällaisen selvityksen ei voida edellyttää olevan vielä kovin yksityiskohtainen neuvottelujen alkuvaiheessa, yksinomaan neuvotteluesityksessä tehtyä viittausta soveltuviin normeihin, tai mainintaa siitä, että irtisanomisjärjestys on lainsäädännön mukainen, ei kuitenkaan voida pitää riittävänä. Tätä on pidettävä tärkeänä nyt kyseessä olevassa tilanteessa erityisesti sen vuoksi, että sovellettavaan virkaehtosopimukseen ei ole sisältynyt irtisanomisjärjestystä koskevaa sopimusmääräystä, eikä asiasta ole myöskään muodostunut vakiintunutta käytäntöä.

Vaikka asiassa esitettyjen kirjallisten todisteiden sekä X:n ja Y:n kertoman perusteella on tullut selvitetyksi, että yhteistoimintaneuvottelujen kuluessa oli yhteistyössä pyritty kartoittamaan vähennystoimenpiteiden kohteeksi valikoituvia tehtäviä, ja siten myös toimenpiteiden kohteeksi joutuvien valikoitumisperiaatteet olivat jossain määrin tarkentuneet neuvottelujen kuluessa, ei tietojen antamisen oikea-aikaisuuden ja riittävyyden voida nyt käsillä olevassa tilanteessa katsoa toteutuneen lainsäätäjän tarkoituksen mukaisella tavalla. Hovioikeus katsoo lisäksi, ettei tiedonantovelvollisuuden sisällölle voida asettaa vähäisempiä vaatimuksia riippuen siitä, mistä syystä vähentämistoimenpiteisiin on jouduttu ryhtymään. Kaikkia työnantajia tulee koskea samat vaatimukset. Myöskään se, että yhteistoimintaneuvottelujen päättyessä oli annettu jonkin verran lisätietoja niistä periaatteista, joiden mukaan vähennystoimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan, ei poista neuvottelujen alkuvaiheessa tapahtunutta tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiä. Hovioikeus katsoo siten, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ole.

Hyvitys

Tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiä ei asiaa kokonaisuutena arvioiden voida pitää yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 43 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla niin vähäisenä, että hyvitys voitaisiin jättää kokonaan tuomitsematta. Hyvityksen suuruuteen vaikuttavien seikkojen osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut. Hovioikeus katsoo siten, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen tältäkään osin ei ole.

Oikeudenkäyntikulut

- - - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan K:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 5.908,60 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ovat ratkaisseet:
Hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko
Hovioikeudenneuvos Ari Kyllönen
Hovioikeudenneuvos Virva Nyman

Valmistelija:
Hovioikeuden esittelijä Laura Laukkanen

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A:n työsuhde oli purettu vetoamalla kilpailevan toiminnan harjoittamiseen ja lojaliteettivelvollisuuden rikkomiseen. Kysymys sen arvioinnista, oliko A:n harjoittama toiminta laissa tarkoitettua kiellettyä kilpailevaa toimintaa ja oliko A:n menettely työsuhteessa ollut lojaliteettivelvoitteen vastaista. Kysymys myös siitä, oliko työsuhteen purkamiselle erittäin painavia syitä ja oliko purkaminen tapahtunut laissa säädetyssä määräajassa.

POHJOIS-SAVON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 23.8.2017

KANNE

Vaatimukset

A on vaatinut, että B:n koulutuskuntayhtymä (jäljempänä "B" tai "koulutuskuntayhtymä") velvoitetaan suorittamaan hänelle:

1. irtisanomisajan palkkana kahden kuukauden irtisanomisajan palkkaa vastaavan korvauksen, eli yhteensä 8.459,72 euroa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 3.3.2015 lukien;

2. korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 12 kuukauden palkkaa vastaavan määrän 50.758,32 euroa [4.229,86 e / kk] korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 3.3.2015 lukien;

3. lomakorvauksena 6.767,78 euroa [4.229,86 e / 20,83 x 32 (pv)] ja lomarahana 2.960,90 euroa [4.229,86 e x 0,05 x 14 (kk)] korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 3.3.2015 lukien;

4. oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain 4 § 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä lukien.

VASTAUS

Vaatimukset

B on vastustanut kannetta kokonaisuudessaan sekä perusteiltaan että määrältään ja vaatinut, että käräjäoikeus hylkää kanteen perusteettomana.

Lisäksi B on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa A:n korvaamaan koulutusyhtymän oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta lukien.

- - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

- - - - - - - - - - -

Näytöstä tehdyt johtopäätökset

Käräjäoikeus toteaa, että A:lla on ollut merkittävä rooli B:ssä tietovarastomallin ja siihen liittyvien palveluiden kehittämistyössä sekä kehitystyöhön liittyvässä D Oy:n ja muiden koulutuksenjärjestäjien kanssa toteutetussa yhteistyössä. Kehitystyötä ovat tehneet itsenäisesti B:n puolesta F, A ja G.

Käräjäoikeus toteaa, että A on toiminut johtavassa asemassa C Oy:ssä ja hänellä on ollut merkittävää päätösvaltaa yhtiön toiminnasta. A:n tosiasiallinen toiminta C Oy:ssä on myös ollut merkittävää.

Käräjäoikeus katsoo, että C Oy:n toiminta on perustunut olennaisella tavalla siihen kehitystyöhön, jota A oli palkattu B:ssä tekemään. C Oy on tarjonnut toimintaa juuri sillä alalla, mihin A:n työtehtävät ovat liittyneet. C Oy:n osaaminen ja sen tarjoamat palvelut ovat merkittävältä osin perustuneet A:n, F:n ja G:n virka- ja työsuhteidensa aikana B:ssä ja sen yhteistyöverkostossa kehitettyyn ja hankittuun tietoon sekä osaamiseen.

Käräjäoikeus katsoo selvitetyksi, että A on hyödyntänyt B:n palveluksessa saatua tietoa ja hankittua osaamistaan omassa yritystoiminnassaan. A on hyödyntänyt B:n asiakassuhteita ja tarjonnut palveluita B:n yhteistyökumppaneille. A on käyttänyt työaikaansa oman yritystoimintansa harjoittamiseen.

A:n olisi tullut hakea sivutoimilupaa toimintaansa C Oy:ssä. A:lle 2007 myönnetty sivutoimilupa ei koske C Oy:n toimintaa. B oli vuonna 2013 peruuttanut kaikkien koulutuskuntayhtymän työntekijöiden ja viranhaltijoiden sivutoimiluvat sekä velvoittanut kaikkia sivutointa harjoittavia hakemaan uudet luvat tai tekemään sivutoimi-ilmoituksen. Asiassa ei ole esitetty näyttöä, joka tukisi A:n kertomusta siitä, että hän olisi 2013 jättänyt sivutoimihakemuksen/ -ilmoituksen R:lle. Käräjäoikeus ei pidä tätä A:n väitettä uskottavana. A:lla ei ole ollut sivutoimilupaa eikä hän ollut tehnyt sivutoimi-ilmoitusta, joka olisi oikeuttanut häntä toimimaan työsuhteensa aikana C Oy:n lukuun. A on toiminut vastoin B:n sivutoimimääräyksiä.

Käräjäoikeus toteaa, että G on tehnyt C Oy:tä koskevan sivutoimi-ilmoituksen helmikuussa 2015, vaikka se olisi tullut tehdä jo vuoden 2013 loppupuolella, kun C Oy oli rekisteröity ja G oli jo ollut palkattu B:hen järjestelmäkehittäjäksi. Ilmoitus oli tehty G:n varsinaisen esimiehen I:n loman aikana ja sitä oli puoltanut esimiehen sijaisena A ja sen oli vastaanottanut F, jotka A ja F ovat olleet G:n yhtiökumppaneina esteellisiä käsittelemään asiaa. Ilmoitusta ei ollut merkitty B:n järjestelmään, vaan se oli myöhemmin löytynyt F:n huoneesta.

Käräjäoikeus katsoo, ettei F:n sivutoimiluvasta ole pääteltävissä C Oy:n harjoittamaa toimintaa. Myöskään F:n ansioluettelon, jossa on C Oy:n nimi ollut kirjoitettuna virheellisesti, tai F:n kehityskeskustelun perusteella ei ole ollut mahdollista päätellä A:n toimintaa C Oy:ssä.

Käräjäoikeus katsoo, ettei myöskään tilanteesta, jossa on ollut kysymys S:lle annettavasta käyntikortista, E:n työhuoneessa pidettyyn palaveriin ja sen jälkeiseen kahvilla käyntiin liittyneestä tilanteesta tai 3.2.2015 B:n johtoryhmän kokouksessa pidetystä C Oy Instant Survey -laitteen esittelytilanteesta ole tullut esille sellaisia seikkoja, joiden perusteella olisi pääteltävissä, että B olisi tullut tietoiseksi C Oy:n toiminnasta tai A:n osallistumisesta siihen.

Käräjäoikeus katsoo, ettei B ole ollut tietoinen C Oy:n toiminnasta ja A:n osallisuudesta siihen ennen kuin K oli sen johdosta ottanut yhteyttä E:hen 12.2.2015 ja B:n puolesta oli alettu selvittää C Oy:tä ja sen toimintaa.

Käräjäoikeus toteaa, että B on ollut päävastuussa tietomalliin pohjautuvan tietovarastoinnin kehittämisestä ja käytännön toteuttamisesta D:ssä. B:n tarkoituksena on ollut tarjota tietovarastointiin liittyviä palveluita D Oy:lle ja muille koulutuksenjärjestäjille ja yhteistyökumppaneilleen. Kehitystyö oli kuitenkin ollut kesken, minkä vuoksi palvelujen tarjoamista ei oltu vielä voitu toteuttaa. B ei siis ollut ehtinyt hyödyntämään kehitystyön tuloksia, kun C Oy oli A:n, F:n ja G:n esityksestä ryhtynyt B:n sijasta hyödyntämään niitä omassa liiketoiminnassaan.

B:n kehitystyö on A:n, F:n ja G:n menettelyn vuoksi viivästynyt. Tämä on johtanut myös siihen, että D Oy:n kanssa yhteistyössä kehitettävän tietomallin valmistuminen ja käyttöönottaminen sekä palvelujen tarjoaminen on viivästynyt. A:n, F:n ja G:n menettelystä on aiheutunut B:lle myös huomattava määrä ylimääräistä työtä, koska B:llä ollut kehitystyöhön liittynyt dokumentaatio on ollut puutteellista. Ylimääräisestä työstä on aiheutunut B:lle merkittäviä kustannuksia.

C Oy:n harjoittama toiminta on ollut omiaan vahingoittamaan myös B:n mainetta sekä B:n ja sen yhteistyökumppaneiden välisiä suhteita. C Oy:n toiminta on herättänyt ihmetystä ja se on antanut myös B:n toiminnasta epäedullisen kuvan muille yhteistyön osapuolille.

Käräjäoikeus katsoo, ettei kehitystyön aikana syntyneiden ohjelmien tekijänoikeuksilla ei ole merkitystä arvioitaessa A:n työsuhteen mahdollisia purkamis- tai irtisanomisperusteita.

Myöskään sillä, onko B laiminlyönyt yhtiöittämisvelvoitteen, ei ole vaikutusta arvioitaessa A:n työsuhteen mahdollisia purkamis- tai irtisanomisperusteita.

Sovellettavat säännökset

Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n mukaan "työnantajan on kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua.

Työsopimuslain 3 luvun 1 §:n mukaan "työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa."

Työsopimuslain 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan "työntekijä ei saa tehdä toiselle sellaista työtä tai harjoittaa sellaista toimintaa, joka huomioon ottaen työn luonne ja työntekijän asema ilmeisesti vahingoittaa hänen työnantajaansa työsuhteissa noudatettavan hyvän tavan vastaisena kilpailutekona". Pykälän 2 momentin mukaan "työntekijä ei saa myöskään työsuhteen kestäessä ryhtyä kilpailevan toiminnan valmistelemiseksi sellaisiin toimenpiteisiin, joita edellä mainittu huomioon ottaen ei voida pitää hyväksyttävinä".

Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan "työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisella ja painavalla perusteella".

Työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan "työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on otettava huomioon työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan."

Työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan "työntekijää, joka on laiminlyönyt työsuhteesta johtuvien velvollisuuksiensa täyttämisen tai rikkonut niitä, ei kuitenkaan saa irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä".

Työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 5 momentin mukaan "jos irtisanomisen perusteena on niin vakava työsuhteeseen liittyvä rikkomus, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää työsopimuksen jatkamista, ei 3 ja 4 momentissa säädettyä tarvitse noudattaa".

Työsopimuslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan "työnantaja saa purkaa työsopimuksen noudatettavasta irtisanomisajasta tai työsopimuksen kestosta riippumatta päättyväksi heti vain erittäin painavasta syystä. Tällaisena syynä voidaan pitää työntekijän työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden niin vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa."

Työsopimuslain 8 luvun 2 §:n mukaan "purkamisoikeus raukeaa, jos työsopimusta ei ole purettu 14 päivän kuluessa siitä, kun sopijapuoli sai tiedon 1 §:ssä tarkoitetun purkamisperusteen täyttymisestä".

Onko purkamisoikeus rauennut

Kuten edellä on todettu, B on 12.2.2015 saanut tiedon A:n, F:n ja G:n yhdessä harjoittamasta yritystoiminnasta E:n kuultua siitä K:lta. B:ssä on sen jälkeen usean päivän ajan tutkittu ja selvitetty asiaa, pidetty hallituksen kokous, minkä jälkeen on 26.2.2015 pidetty A:n kuulemistilaisuus ja 3.3.2015 purettu A:n työsopimus.

Purkamisperusteeseen vetoamiselle säädetty 14 päivän määräaika lasketaan siitä, kun työnantaja on saanut sellaiset tiedot tosiseikoista, joiden perusteella päättämisperusteelle asetettujen edellytysten arviointi on mahdollista. (Tiitinen - Kröger: Työsopimusoikeus, 2012, s. 676)

B on katsonut, että määräaika on alkanut kulua A:n kuulemistilaisuudesta 26.2.2015 tai aikaisintaan B:n hallituksen kokouksesta 18.2.2015.

Käräjäoikeus katsoo, että päättämisperusteelle asetettujen edellytysten arviointi on vaatinut B:ltä K:lta 12.2.2015 tulleen tiedon jälkeen usean päivän kestänyttä selvitystyötä ja että päättämisperusteelle asetettujen edellytysten arvioinnin on katsottava tulleen mahdolliseksi aikaisintaan 18.2.2015.

Käräjäoikeus näin ollen katsoo, että B on purkanut A:n työsopimuksen 8 luvun 2 §:ssä säädetyssä määräajassa.

Onko B:llä ollut perusteita purkaa tai irtisanoa A:n työsopimusta

Käräjäoikeus toteaa, ettei T:lle ja U:lle vuonna 2009 kilpailevasta toiminnasta annettujen varoitusten perusteella voida katsoa, että B:ssä olisi muodostunut käytäntö, jonka mukaan työnantaja antaisi ensin varoituksen kilpailevan toiminnan harjoittamisesta. Jokainen tapaus tulee siten arvioida ja ratkaista erikseen. Nyt kysymyksessä oleva tilanne ei ole verrattavissa T:n ja U:n tilanteeseen.

Työsopimuslain 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukainen kilpailevan toiminnan kielto on osa työsopimuslain 3 luvun 1 §:ssä säädetty työntekijän uskollisuusvelvollisuutta (lojaliteettivelvollisuus). Tämän lojaliteettivelvollisuuden rikkominen voi aiheuttaa työsopimuksen irtisanomisperusteeksi riittävää luottamuspulaa. Täyttääkseen purkamisperusteen kilpailevan toiminnan tulee olla toteuttamistavaltaan törkeämpi sekä työnantajan toimintaa vahingoittavilta vaikutuksiltaan suurempi kuin irtisanomisperusteen osalta. Teon törkeyttä arvioidaan kilpailevan toiminnan vaikutuksilla osapuolten välisen luottamuksen säilymiseen. Mitä vakavammalla tavalla kilpaileva toiminta vahingoittaa työnantajaa, sitä suurempi tarve työnantajalla on työsuhteen välittömään päättämiseen. Mikäli työntekijän lojaalisuusvelvoite on työn luonteen vuoksi erityisen korostunut, työsopimuksen purkaminen on yleensä oikeutettua, jos työntekijä rikkoo törkeällä tavalla työsopimuksen kilpailevan toiminnan kieltoa. (Koskinen - Nieminen - Valkonen: Työsuhteen päättäminen, s. 203, 205, Tiitinen - Kröger: Työsopimusoikeus, 2012, s. 676)

Työsopimuslain esitöiden (HE 157/2000) mukaan 3 luvun 3 §:n 1 momentin tulkinnassa hyvän tavan vastainen kilpailutoimi tulisi arvioitavaksi tapauskohtaisesti. Tulkinnassa on otettava huomioon työn luonne ja työntekijän asema. Työnantajan organisaatiossa ylempänä oleville työntekijöille voidaan asettaa laajempi uskollisuusvelvollisuus kuin alempana oleville ja siksi heidän oikeutensa harjoittaa työnantajansa kanssa kilpailevaa toimintaa voi olla rajoitetumpaa. Pelkkä mahdollisuus vahingon syntymiseen ei olisi riittävä, vaan kilpailevan toiminnan tulee ilmeisesti vahingoittaa työnantajaa.

Käräjäoikeus toteaa olevan jonkin verran tulkinnanvaraista, täyttääkö A:n toiminta työsopimuslain 3 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetun kilpailevan toiminnan edellytykset ottaen huomioon, että B:llä ei vielä ollut ollut vastaavanlaista liiketoimintaa. Käräjäoikeus kuitenkin päätyy siihen, että kysymys on ollut lainkohdassa tarkoitetusta kilpailevasta toiminnasta. A on harjoittanut sellaista toimintaa, joka huomioon ottaen työn luonne ja A:n asema on vahingoittanut B:tä työsuhteessa noudatettavan hyvän tavan vastaisena kilpailutekona.

Riippumatta siitä, katsotaanko A:n toiminta työsopimuslain 3 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi kilpailevaksi toiminnaksi vai ei, käräjäoikeus katsoo, että A on käyttänyt väärin asemaansa B:ssä ja rikkonut vakavasti työsopimuksesta ja laista johtuvia työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavia velvoitteitaan. A on toiminnallaan aiheuttanut vakavan luottamuspulan, jonka vuoksi B:llä on ollut oikeus päättää A:n työsuhde.

Asiaa kokonaisuutena harkitessaan käräjäoikeus katsoo, että B:llä on ollut työsopimuslain 8 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu erittäin painava syy purkaa A:n työsopimus välittömästi siten, ettei siltä ole voitu kohtuudella edellyttää A:n työsopimuksen jatkamista irtisanomisajaksi.

Irtisanomisajan palkka ja lomakorvaus

Koska B:llä on ollut oikeus purkaa A:n työsopimus, A:lla ei ole oikeutta irtisanomisajan palkkaan eikä lomakorvaukseen.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

- - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Seppo Isometsä

- - - - - - - - - -

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 27.9.2018

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja että koulutuskuntayhtymä B velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkana kahden kuukauden irtisanomisajan palkkaa vastaavan korvauksen 8.459,72 euroa korkoineen 3.3.2015 alkaen, korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 12 kuukauden palkkaa vastaavan määrän 50.758,32 euroa (4.229,86 e/kk) korkoineen 3.3.2015 alkaen, lomakorvauksena 6.767,78 euroa (4.229,86 e / 20,83 x 32 pv) ja lomarahana 2.960,90 euroa (4.229,86 e x 0,05 x 14 kk) korkoineen 3.3.2015 alkaen sekä oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut asiassa korkoineen.

B:llä ei ole ollut erittäin painavaa syytä purkaa A:n työsopimusta eikä edes asiallista ja painavaa perustetta työsopimuksen irtisanomiseen.

A:n osaksi omistama yhtiö C Oy ja B eivät ole harjoittaneet kilpailevaa toimintaa keskenään, koska B ei ole harjoittanut eikä edes laillisesti voinut harjoittaa vastaavaa liiketoimintaa kuin C Oy. Ottaen huomioon A:n työn luonne ja asema A:n toiminta ei ole vahingoittanut B:tä työsuhteessa noudatettavan hyvän tavan vastaisena kilpailutekona.

A ei ole hyödyntänyt B:n asiakassuhteita tai tarjonnut palveluitaan B:n yhteistyötahoille eikä käyttänyt työaikaansa yritystoiminnan harjoittamiseen. Koska B ei ole harjoittanut liiketoimintaa, ei sillä ole voinut olla asiakkaita. A on jossain yhteistyötahotapaamisissa maininnut yrityksensä ja että se voi tehdä tietynlaisia ohjelmointeja, mutta tämä ei ole oikeuttanut päättämään työsuhdetta.

A:n asema organisaatiossa ei ole ollut mitenkään erityinen vaan hän on ollut täysin normaalissa asemassa oleva toimihenkilö.

Vaikka A:n toiminnassa olisikin ollut kyse kilpailevasta toiminnasta, työnantajalle ei ole voinut aiheutua oleellista vahinkoa. Väitetty sivutoimi-ilmoituksen jättämisen laiminlyönti ei vaikuta päättämisperusteeseen.

A ei ole käyttänyt hyväkseen B:stä tietoonsa saamia kehitystyön tuloksia vaan hän on itse kehittänyt B:n järjestelmän käyttäen hyväksi omaa asiantuntijuuttaan. A:n B:lle kehittämä tietovaraston ohjelmointi ei ole kopioitavissa muille vaan jokaiselle on tehtävä oma räätälöity versionsa.

B ei ole purkaessaan A:n työsuhteen 3.3.2015 mennessä toiminut 14 päivän kuluessa purkuperusteen tiedoksi saatuaan, sillä A:n esimies E oli saanut väitetystä perusteesta tiedon jo 12.2.2015.

A:n kohdalla B:n olisi tullut toimia vastaavalla tavalla kuin aiempien B:n työntekijöiden kohdalla eli korkeintaan antaa hänelle varoitus.

Vastaus

Koulutuskuntayhtymä B on vastustanut A:n muutosvaatimuksia ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Käräjäoikeus on arvioinut esitetyn näytön oikein ja tehnyt siitä oikeat johtopäätökset. Sillä, onko kysymys ollut kilpailevasta toiminnasta vai ei, ei ole merkitystä asian lopputuloksen kannalta. A on joka tapauksessa rikkonut työsuhteen jatkumisen edellytyksenä olevan luottamuksen vakavalla tavalla, minkä vuoksi B:llä on ollut oikeus purkaa A:n työsopimus.

B:n tietovarastointiin liittyvä kehitystyö on ollut kesken. B:n tarkoituksena on ollut hyödyntää kehitystyön tuloksia tarjoamalla siihen liittyviä palveluita muille. Sillä, oliko B:llä jo vastaavaa liiketoimintaa vai ei, ei ole merkitystä. Olennaista on se, että A on yhdessä yhtiökumppaniensa kanssa vienyt omassa yhtiössään eteenpäin sitä kehitystyötä, joka olisi ollut edelleen kehitettävissä ja kaupallistettavissa myös B:ssä, ja hyödyntänyt kehitystyön tuloksia tarjoten sen mahdollistamia palveluja oman yrityksensä C Oy:n nimissä. Sen lisäksi A on käyttänyt myös työaikaansa C Oy:n toimintaan.

A on ollut niin sanottu avainhenkilö tietovarastointiin liittyvässä kehitystyössä ja toiminut tehtävässä, joka on edellyttänyt erityistä luottamusta. A:lla on ollut työtehtävän ja kehitystyön edellyttämä asiantuntemus, mutta se ei ole oikeuttanut häntä hyödyntämään vapaasti sen työn tuloksia, jota varten hänet oli palkattu B:hen. A:lla ei olisi ollut mahdollisuutta kehitystyön toteuttamiseen ilman B:n toimintaympäristöä ja yhteistyöverkostoa.

Työsopimuslain vaatimus toiminnan ilmeisestä vahingollisuudesta ei tarkoita vain taloudellista vahingollisuutta vaan myös liike- ja ammattisalaisuuksien vaarantumista tai yrityskuvan heikkenemistä.

Myös laiminlyömällä sivutoimiluvan hakemisen eli jättämällä kertomatta B:lle liiketoiminnastaan A on toiminut vastoin lojaliteettivelvoitettaan.

B:ssä ei ole ollut mitään käytäntöä, jonka perusteella A olisi voinut olettaa, ettei kilpaileva toiminta voisi johtaa työsuhteen päättämiseen.

B ei ole saanut 12.2.2015 tapahtuneen D ry:n edustajan yhteydenoton perusteella sellaista tosiasioihin perustuvaa tietoa purkamisen perusteista, jota purkamismääräajan alkaminen edellyttää. On selvää, että selvitystyö on kestänyt vähintään käräjäoikeuden tuomiossaan mainitseman ajan, joten purkaminen on tehty 14 päivän määräajan puitteissa.

Korvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä ei oikeuta lomakorvaukseen. Kahden kuukauden irtisanomisajan osalta korvauksen määrä on 966,83 euroa. Työehtosopimuksen mukaan lomarahaa ei makseta, kun työsuhde päättyy purkamiseen.

- - - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko B voinut päättää A:n työsuhteen purkamalla vedoten työsopimuslain 3 luvun 1 ja 3 §:ään tai toissijaisesti onko B:llä ollut laillista irtisanomisperustetta. Asian arvioimiseksi on ensin selvitettävä, onko A:n harjoittama toiminta ollut B:n harjoittaman toiminnan kanssa kilpailevaa siten, että se on ollut kiellettyä, tai onko A:n menettely työsuhteessa ollut työntekijän yleisten velvollisuuksien vastaista. Mikäli A:n toiminnan todetaan olleen siinä määrin työntekijän edellä mainittujen velvollisuuksien vastaista, että työsuhteen on voinut purkaa, on asiassa arvioitava, onko työsuhteen purkaminen tapahtunut laissa säädetyssä määräajassa. Mikäli todetaan, ettei työsuhteen purkamiselle ole ollut edellytyksiä tai että purkaminen on tapahtunut myöhässä, on asiassa vielä kysymys A:n oikeudesta korvauksiin B:ltä sekä Työttömyysvakuutusrahastolle määrättävästä korvauksesta.

- - - - - - - - - - - -

Johtopäätökset

Asiassa sovellettavat lainkohdat on selostettu käräjäoikeuden tuomiossa.

Kilpaileva toiminta

Kaupparekisteriotteen (päivätty 16.2.2015) mukaan C Oy on osakeyhtiö, jonka toimialana on liikkeenjohdon konsultointi ja koulutuspalvelut, tieteelliset tutkimuspalvelut, ohjelmistojen konsultointi, suunnittelu, valmistus, markkinointi ja myynti. A on ollut työsuhteen päättämisen aikaan C Oy:n toimitusjohtaja, hallituksen jäsen ja osakkeenomistaja. C Oy:n omistajia ja hallituksen jäseniä ovat myös olleet F ja G, jotka ovat olleet myös B:ssä keskeisessä asemassa jäljempänä mainitun tietojärjestelmän kehittämisessä.

Todistajina hovioikeudessa kuultujen E:n, H:n ja I:n sekä todistelutarkoituksessa kuullun J:n kertomuksista on ilmennyt, että B:ssä oli käynnistetty vuonna 2013 tietovarastointia koskeva hanke, jonka tavoitteena oli ollut luoda järjestelmä, josta saatavia tietoja hyödynnettäisiin johtamisen apuvälineenä. Järjestelmän perustana oli tietovarastomalli, jonka avulla rakennetaan tietovarasto, jota hyödynnetään tietokortilla, eli malli ei ole irrallinen kokonaisuus vaan osa järjestelmää. A oli toiminut tässä B:n kehitystyössä tietojärjestelmäasiantuntijana keskeisessä roolissa. Edelleen E:n ja H:n kertoman mukaan D ry oli ollut tästä B:n kehitystyöstä kiinnostunut. H:n mukaan kehitystyöllä B:ssä oli tavoiteltu tiedolla johtamisen järjestelmää, jota oli kehitetty yhteistyössä D ry:n kanssa, ja jota oli ollut tarkoitus myös tarjota eteenpäin maksullisena palvelutoimintana D ry:n kanssa.

C Oy:n 28.8.2014 D Oy:lle jättämän tarjouksen mukaan C Oy toteuttaisi tietovaraston mallintamisen ja toteuttamisen tilaajaorganisaation ympäristössä. D Oy:n toimitusjohtaja K on hovioikeudessa kertonut ihmetelleensä tarjouksen osalta sitä, että C Oy otti roolia, joka hänen käsityksensä mukaan oli kaavailtu B:lle. Edelleen K oli kertomansa mukaan varmistellut C Oy:ssä toimivien henkilöiden sivutoimilupien olemassaoloa. K:n käsityksen mukaan palveluntarjoajaksi oli suunniteltu B:tä ja sen tilalle olikin tulossa yllättäen C Oy.

B:llä oli ollut A:nkin kertoman mukaan tarkoitus kehittää tietomalli ja sen pohjalta edelleen ohjelma johdon työkaluksi. L:n koulutuskuntayhtymän 13.11.2014 tekemästä hankintapäätöksestä ilmenee, että D:n jäsen L:n koulutuskuntayhtymä on päättänyt hankkia tietovarastopilotin toteutuksessa tarvittavan asiantuntijapalvelun C Oy:ltä.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella on näytetty, että C Oy on omassa toiminnassaan tarjonnut sellaista tuotetta, jollaista B:ssä oli kehitetty, mutta jota B ei vielä ollut ehtinyt tarjota ulkopuolisille tahoille.

A on katsonut, ettei kysymys ollut ollut kilpailevasta toiminnasta, koska B ei ollut voinut lain mukaan harjoittaa samaa kaupallista toimintaa kuin C Oy yhtiöittämättä toimintaansa. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella B:n tarkoituksena oli ollut myöhemmin markkinoida B:ssä kehitettyä tai B:n kehitystyöhön perustuvaa tuotetta D:n verkostolle eli ammatillisen koulutuksen järjestäjille ja muille yhteistyökumppaneille. Arvioitaessa sitä, onko kysymys ollut kilpailevasta toiminnasta, olennaista on se, että C Oy:n tarjoamalla tuotteella on samantyyppinen käyttötarkoitus kuin tuotteella, jollaista B:ssä oli kehitetty, eikä se, onko C Oy:n tuote perustunut nimenomaan B:ssä tehtyyn kehitystyöhön.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että kiellettyä voi olla kilpaileva toiminta sellaisella toimialalla, jolle työnantaja on suunnitellut siirtyä ja työntekijä on tästä suunnitelmasta tietoinen (Saarinen: Työsuhdeasioiden käsikirja I, 2013, s. 1066). Edelleen esimerkiksi kilpailevan tarjouksen jättämistä lienee kaikissa olosuhteissa pidettävä sellaisena hyvän tavan vastaisena kilpailutekona, joka ilmeisesti vahingoittaa työnantajaa (Äimälä-Kärkkäinen: Työsopimusoikeus, 2017, s. 249).

Asiassa esitetystä kirjallisesta todistelusta sekä H:n, I:n ja M:n kertomana on ilmennyt, että B:llä on ollut tarkoituksena yhtiöittää ohjelmistoliiketoimintansa toimiakseen kilpailutilanteessa markkinoilla. Se seikka, että B:llä ei ollut ollut A:n työsuhteen purkamisen aikaan yhtiöitettyä ohjelmistoliiketoimintaa tai että ohjelmistoja ei ollut myyty vielä silloin ulkopuolisille, ei näissä olosuhteissa estä katsomasta A:n toimintaa työsopimuslaissa tarkoitetuksi kielletyksi kilpailevaksi toiminnaksi.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden esittämillä perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n C Oy:ssä harjoittama toiminta on ollut kilpailevaa toimintaa hänen työnantajaansa B:hen nähden.

Kilpailevan toiminnan ilmeinen vahingollisuus

Arvioitaessa sitä, onko A:n toiminta C Oy:ssä tässä pykälässä tarkoitetulla tavalla ilmeisesti vahingoittanut B:tä, hovioikeus on ottanut huomioon seuraavat seikat.

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että riittävää ei ole se, että työntekijän toiminta mahdollisesti vahingoittaa työnantajaa. Toisaalta ei edellytetä, että työnantaja tosiasiassa kärsisi vahinkoa. Olosuhteiden täytyy kuitenkin olla sellaiset, että vahingon syntymisestä on konkreettinen vaara. Kilpailukiellon olennainen tarkoitus on suojata työnantajan olemassa olevaa toimintaa ja asemaa yritysten välisessä kilpailussa. Työnantajalle voi aiheutua vahinkoa työntekijän kilpailevasta toiminnasta muun muassa asiakaskunnan menettämisen, kilpailuaseman heikkenemisen, liike- ja ammattisalaisuuksien suojan vaarantumisen ja yrityskuvan heikkenemisen muodossa. Tällaisten haittojen johdosta syntyneen taloudellisen menetyksen näyttäminen on usein vaikeaa eikä tätä säännöksessä vaaditakaan. (Äimälä-Kärkkäinen: Työsopimuslaki, 2017, s. 249)

B:n ja D:n tarkoitus on edellä todetulla tavalla ollut rakentaa B:llä tehdystä kehitystyöstä myytävä tuote. On ilmeistä, että kaupallistamisesta olisi tullut taloudellista etua B:lle, jolloin C Oy:n tarjotessa olennaisesti samaan kehitystyöhön perustuvaa tuotetta, olisi kyseinen toiminta aiheuttanut B:lle konkreettista taloudellista vahinkoa. Toiminta on myös vahingoittanut B:n ja sen yhteistyökumppaneiden välisiä suhteita. Toiminnan ilmeistä vahingollisuutta ei poista se, että A:n C Oy:ssä harjoittama kilpaileva toiminta ei ole taloudellisessa laajuudessaan ollut verrattavissa hänen työnantajansa B:n toimintaan.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n C Oy:ssä harjoittama toiminta on ilmeisesti vahingoittanut B:tä. A:n työsuhteen päättämistä seurannut B:n kehitystyön viivästyminen ei ole kuitenkaan aiheutunut kilpailevasta toiminnasta vaan A:n työsuhteen purkamisesta.

Lojaliteettivelvoitteen rikkominen

Oikeuskirjallisuuden mukaan työntekijän tulee pidättäytyä asettamasta itseään sellaiseen tilanteeseen, jossa hänen etunsa joutuisi ristiriitaan työnantajan kanssa. Työntekijän tulee välttää tällaiset tilanteet jo ennakolta ja, jos ristiriitaa ei voida välttää, selvittää työnantajan kanta asiaan. Lojaliteettivelvoitteeseen kuuluu avoimuus sellaisista seikoista, joilla voi olla seurauksia osapuolten välisen luottamussuhteen kannalta. Työntekijän asemalla ja tehtävillä työnantajan organisaatiossa on keskeinen merkitys lojaliteettivelvoitteen laajuuden ja sisällön kannalta. (Äimälä-Kärkkäinen: Työsopimuslaki, 2017 s. 245 ja 246)

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla A on toiminnassaan tuonut esille omaa yritystoimintaansa ollessaan edustamassa B:tä. A on siten käyttänyt hyväkseen B:n palveluksessa luotuja suhteita D:n yhteistyökumppaneihin. Epäselväksi asiassa on jäänyt, onko A muutoin käyttänyt työaikaansa yritystoimintaansa sillä tavoin, että sille voitaisiin antaa merkitystä asian arvioinnissa. Huomioon ottaen kehitteillä olleen ohjelmiston parissa B:ssä työskennelleen henkilöstön varsin pieni lukumäärä ja itsenäinen asema A on ollut varsin vastuullisessa asemassa ja avainhenkilö kyseisessä projektissa B:ssä. Vastuullisessa asemassa olevalla on korostetumpi velvollisuus toimia lojaalisti työnantajaansa kohtaan.

Lojaliteettivelvoitteen vastaista toimintaa on ollut myös käräjäoikeuden toteama A:n laiminlyönti ilmoittaa työnantajalleen yritystoiminnastaan ja menettely G:n sivutoimi-ilmoituksen käsittelyssä. B ei ole muutoinkaan ollut käräjäoikeuden toteamilla perusteilla tietoinen C Oy:n toiminnasta tai A:n osallistumisesta siihen.

Hovioikeus toteaa, että A ei ole toiminnassaan välttänyt kaikkea, mikä olisi ollut ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.

Työsuhteen purkamisperusteesta

Työsopimuksen päättämisedellytyksiä on lopuksi tarkasteltava kokonaisarvioinnilla, jossa voidaan kiinnittää huomiota muun muassa rikkomuksen vakavuuteen ja vaikutuksiin, työntekijän suhtautumiseen tekoonsa, työn luonteeseen ja sen mahdollisiin erityispiirteisiin sekä työntekijän ja työnantajan olosuhteisiin ja asemaan kussakin sopimussuhteessa (KKO 2012:89, kohta 10 sekä HE 157/2000 vp, s. 98 ja 110). Päättämiskynnys voi täyttyä, jos työntekijällä on korkea asema työnantajaorganisaatiossa ja merkittävä asema kilpailevassa osakeyhtiössä, jonka päätöksentekoon hän on myös tosiasiallisesti osallistunut (Laine, Johanna: Kilpaileva toiminta johtavassa tai siihen rinnastettavassa asemassa olevien henkilöiden työsopimuksen päättämisperusteena, DL 2014, s. 607).

A on ollut edellä todetulla tavalla erityistä asiantuntemusta edellyttäneessä avainhenkilöasemassa B:ssä, jossa hänen keskeinen velvollisuutensa on ollut kehittää ohjelmistoratkaisua myös taloudellisesti hyödynnettäväksi. Samanaikaisesti A on edellä todetulla tavalla kehittänyt yhtiössä, jossa hän on käyttänyt päätösvaltaa, kilpailevan tuotteen markkinoille ja tarjonnut tuotetta ostettavaksi myös B:n yhteistyökumppaneille. Hän on harjoittanut kilpailevaa toimintaa, joka on ilmeisesti vahingoittanut B:tä, sekä rikkonut lojaliteettivelvoitettaan B:tä kohtaan. A:n kerrottu menettely on rikkonut hänen ja B:n välisen luottamussuhteen niin merkittävästi, ettei B:n ole voitu kohtuudella edellyttää jatkavan A:n työsuhdetta edes irtisanomisaikaa noudattaen. Kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että B:llä on ollut erittäin painava syy A:n työsuhteen välittömään purkamiseen.

A on katsonut, että B:n käytännön mukaisesti hänelle olisi ensin tullut antaa varoitus, koska kahdelle muulle henkilölle on annettu varoitus vuonna 2009 kilpailevasta toiminnasta. Asiassa on käynyt selville, että mainitut henkilöstösuunnittelijan ja koulutussuunnittelijan tehtävissä toimineet henkilöt eivät ole olleet sellaisessa avainhenkilöasemassa kuin missä A on ollut. Hovioikeus katsoo, että varoitusten antaminen B:ssä vuonna 2009 ei ole muodostunut sellaiseksi käytännöksi, jonka perusteella myös A:lle olisi tullut antaa varoitus ennen työsuhteen purkamista.

Työsuhteen purkamisen määräajasta

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja johtopäätöksen purkamisoikeuden raukeamisen osalta. Työsuhteen purkaminen on tapahtunut työsopimuslain 8 luvun 2 §:ssä säädetyssä määräajassa.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

- - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Heikki Hakkarainen
hovioikeudenneuvos Pirjo Soininen
hovioikeudenneuvos Sisko Heimonen

Valmistelija: hovioikeuden esittelijä Markus Kemppainen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

A oli vastustanut poliisin hänelle automaattisessa liikennevalvonnassa antamaa rikesakkomääräystä, minkä jälkeen syyttäjä vaati A:lle käräjäoikeudessa rangaistusta liikennerikkomuksesta. Syytteen mukaan A oli huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä kuljettamalla henkilöautoa 71 kilometrin tuntinopeudella Valtatie numero 4:llä Kuivaniemen kohdalla ylittäen liikennemerkein osoitetun sallitun enimmäisnopeuden 60 kilometriä tunnissa. Tapahtuma oli todettu poliisin automaattisella liikennevalvontalaitteella.

A kiisti syytteen ja vaati sen hylkäämistä perusteettomana. A myönsi ajaneensa rangaistusvaatimuksessa ilmoitettua nopeutta, mutta kiisti syyllistyneensä rikkomukseen vedoten siihen, että ainoa nopeusrajoituksen muuttumisesta ilmoittava liikennemerkki oli ollut lumen peittämä eikä hän ollut näin ollen voinut tietää alueen nopeusrajoitusta. A vetosi myös siihen, että alueella ollut 60 kilometrin nopeusrajoitus oli ollut poikkeuksellinen muihin Valtatie 4:llä oleviin risteysalueisiin nähden eikä hän ollut ulkopaikkakuntalaisena voinut tietää poikkeuksellisesta nopeusrajoituksesta. A oli myös esittänyt, että hän oli joka tapauksessa noudattanut häneltä vaadittavaa huolellisuutta, sillä hän oli risteysalueelle tultaessa hiljentänyt ajonopeutensa 71 kilometriin tunnissa.

Käräjäoikeus toimitti asiassa suullisen pääkäsittelyn ja totesi asiassa olleen riidatonta, että nopeusrajoituksesta kertova liikennemerkki ei ollut ollut luettavissa sen lumisuudesta johtuen. Käräjäoikeus katsoi asiassa kirjallisena todisteena esitetystä mitätöidystä rangaistusvaatimuksesta käyneen ilmi, että tapahtumapaikka oli ollut juuri ennen risteysaluetta, josta käännyttiin Kuivaniemen keskustan suuntaan. Sama seikka oli käynyt ilmi myös kirjallisena todisteena esitetystä valokuvasta, josta oli nähtävissä risteystä osoittavat liikennemerkit.

Käräjäoikeus totesi tieliikennelain 3 §:n mukaan tienkäyttäjän yleisiin velvollisuuksiin kuuluvan liikennesääntöjen ja olosuhteiden edellyttämän huolellisuuden ja varovaisuuden noudattaminen. Tähän liittyen tienkäyttäjän oli myös otettava selko kulloinkin vallitsevista ajonopeuksista. Vaikka tienkäyttäjän velvollisuutena ei voinut pitää sitä, että tämä puhdistaisi lumeentuneet liikennemerkit, oli tällä korostunut huolellisuusvelvollisuus mainituissa olosuhteissa. Tapahtumapaikka oli ollut Kuivaniemen keskustan läheisyydessä sijaitseva risteysalue, joten lähtökohtaisesti voitiin olettaa, että nopeusrajoitus sitä lähestyttäessä muuttui nopeutta alentavasti. Käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut merkitystä sillä seikalla, että A:n käsityksen mukaan kyse oli ollut poikkeuksellisesta nopeusrajoituksesta muihin Valtatie 4:llä oleviin risteysalueisiin nähden, sillä nopeusrajoitus saattoi vaihdella eri risteyksissä muun muassa ympäristöstä, tien kunnosta, olosuhteista ja näkyvyydestä riippuen. Liikennerikkomus oli niin sanottu tekorikos, jossa sääntöjen rikkominen sellaisenaan riitti rangaistavuuden perusteeksi. Asiassa ei ollut tullut esiin sellaisia oikeuttamisperusteita, joiden nojalla A:n olisi voitu katsoa vapautuvan rangaistusvastuusta. Nyt kysymyksessä olevaan asiaan ei sovellettu rikoslain säännöksiä, sillä kyse oli tieliikennelain ja rikesakkorikkomuksista annetun lain mukaan rangaistavasta teosta.

Käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut merkitystä myöskään sillä, että A oli ulkopaikkakuntalainen, koska tienkäyttäjän yleisiin velvollisuuksiin kuului noudattaa liikennesääntöjä ja olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta. Pelkkä liikennesäännön rikkominen riitti rangaistusvastuun toteutumiseen, joten asiassa ei ollut merkitystä sillä, että A:n ajonopeus oli ollut risteysalueelle tultaessa 71 kilometriä tunnissa, kun asiassa oli riidatonta, että ajonopeus oli ollut sallittua ajonopeutta korkeampi. Käräjäoikeus katsoi näillä ja tuomiosta tarkemmin ilmenevillä perusteluilla A:n jättäneen huolimattomuuttaan noudattamatta liikennemerkillä osoitettua nopeusrajoitusta ja syyllistyneen menettelyllään liikennerikkomukseen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n liikennerikkomuksesta 170 euron suuruiseen rikesakkoon.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

A valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään tai että hänet jätetään joka tapauksessa rangaistukseen tuomitsematta. A vaati lisäksi, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänen asianosaiskulunsa ja että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että A:n valitus hylätään.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely rikosasiassa, jos vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Mainitun luvun 15 §:n 1 momentin mukaan todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä.

Asiassa oli riidatonta, että A oli syytteessä kuvatuin tavoin kuljettanut henkilöautoa 71 kilometrin tuntinopeudella alueella, jossa suurin sallittu enimmäisnopeus oli ollut 60 kilometriä tunnissa. Riidatonta oli lisäksi, että A:n nopeuden mitannutta automaattista liikennevalvontalaitetta edeltänyt, nopeusrajoitusta osoittanut liikennemerkki oli ollut tapahtumahetkellä lumen vuoksi lukukelvoton. A oli kiistänyt tienneensä, että alueella oli ollut 60 kilometrin tuntinopeusrajoitus. Riidanalaista oli se, oliko A:n menettely ollut syytteessä kuvatuin tavoin huolimatonta.

Käräjäoikeus oli selostanut tuomionsa perusteluissa asian ratkaisemisen kannalta keskeisen näytön ja siitä tekemänsä johtopäätökset. Hovioikeus katsoi, että henkilötodistelun uudelleen vastaanottamisella ei olisi ollut asian riidattomat seikat huomioon ottaen saatavissa asian ratkaisun kannalta merkityksellistä lisäselvitystä. Käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei ollut jäänyt kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Asiassa oli kysymys sellaisesta käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevästä näytöstä ja riidattomista seikoista tehtävistä johtopäätöksistä sekä asian oikeudellisesta arvioinnista, jotka eivät edellytä pääkäsittelyn toimittamista. Pääkäsittelyn toimittaminen oli muutoinkin
selvästi tarpeetonta.

Tieliikennelain 103 §:n 1 momentin mukaan se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta muuten kuin 98–102 tai 105a §:ssä mainitulla tavalla rikkoo tieliikennelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä, on tuomittava liikennerikkomuksesta sakkoon.

Liikennerikkomuksen rangaistavuus perustui edellä lausutun rangaistussäännöksen mukaisesti tekijän sääntöjenvastaiseen menettelyyn. Lisäksi teon tunnusmerkistö edellytti tekijältään tahallisuutta taikka

huolimattomuutta. Tässä tapauksessa A:n menettelyn rangaistavuus perustui siihen, että A olisi tienkäyttäjänä huolimattomuudesta ylittänyt liikennemerkillä osoitetun suurimman sallitun enimmäisnopeuden rikkoen siten tieliikennelakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä. Asiassa oli kysymys A:n huolimattomuuden arvioinnista nyt kysymyksessä olevaa tapahtumainkulkua tarkasteltaessa. Siitä huolimatta, että liikennerikkomuksessa oli tekona kyse rikoslaissa rangaistavaksi säädettyä tekoa lievemmästä sääntöjen vastaisesta menettelystä, hovioikeus katsoi, että A:n huolimattomuutta oli arvioitava samoista lähtökohdista kuin hänen huolimattomuuttaan olisi arvioitava rikoslain säännöksiä sovellettaessa. Tässäkin asiassa näyttötaakka A:n huolimattomuudesta oli siten syyttäjällä.

A oli kiistänyt menetelleensä huolimattomasti. A:n mukaan hän ei ollut jättänyt lumen peittämää liikennemerkkiä kokonaan huomioon ottamatta sen lukukelvottomuudesta huolimatta. Syyttäjä oli vastaavasti vedonnut asiassa tienkäyttäjän korostuneeseen huolellisuusvelvollisuuteen muuttuneissa, tässä tapauksessa talvisissa olosuhteissa. Syyttäjän mukaan A:n olisi täytynyt liikennemerkin lumisuudesta huolimatta ymmärtää risteysaluetta lähestyessään nopeusrajoituksen aleneminen 60 kilometriksi tunnissa päättelemällä tämä liikennemerkin sijaintipaikan, muodon ja muiden olosuhteiden perusteella.

Hovioikeus totesi, että tienkäyttäjälle kuuluva huolellisuusvelvollisuus oli asetettava syyttäjän esittämin tavoin lähtökohtaisesti korkeaksi. Kyse oli tienkäyttäjän velvollisuudesta noudattaa hänelle liikenteen ohjauslaittein annettuja ohjeita ja määräyksiä. Kyseinen velvollisuus oli tieliikenteen turvallisuuden kannalta olennainen. Tässä tapauksessa tapahtumapaikan ainoa suurinta sallittua ajonopeutta osoittanut liikennemerkki oli kuitenkin ollut riidattomasti lumen vuoksi kokonaan lukukelvoton. Selvää oli, että liikennemerkin täysin peittämä lumi oli vaikeuttanut sen osoittaman määräyksen selville saamista. Se, minkä laajuista huolellisuusvelvollisuutta lumen peittämän liikennemerkin kohtaavalta kuljettajalta voitiin vaatia, oli arvioitava aina tapauskohtaisesti kulloinkin vallinneet olosuhteet huomioon ottaen. Kaikissa liikennetilanteissa ei voitu pitää liikenneturvallisuudenkaan kannalta perusteltuna, että ajoneuvon kuljettajalle asetettaisiin esimerkiksi velvollisuus pysäyttää ajoneuvonsa liikennemerkin puhdistamiseksi sen sisällön selvittämistä varten. A:n huolimattomuutta tarkasteltaessa asiassa olikin kiinnitettävä huomiota siihen, minkälaista huolellisuutta häneltä oli voinut nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa edellyttää.

A:n ajo oli tapahtunut Valtatie 4:llä, jossa yleisnopeusrajoitus oli ollut tapahtuma-aikaan talvella 80 kilometriä tunnissa. A:lle mitattu ajonopeus ei ollut ylittänyt tätä yleisnopeusrajoitusta. A:n mukaan hän oli hiljentänyt ajonopeuttaan risteysaluetta lähestyessään olettaen kuitenkin suurimman sallitun ajonopeuden olleen edelleen 80 kilometriä tunnissa. A oli nyt käsiteltävänä olleeseen tapahtumapaikkaan nähden ulkopaikkakuntalainen, eikä hänen ollut väitettykään tienneen lumen peittämän liikennemerkin sisältämästä määräyksestä entuudestaan. A:n asiassa esittämältä videotallenteelta ilmeni lumen peittämän liikennemerkin sijainneen pitkähköllä suoralla valtatieosuudella. Liikennemerkin jälkeen tien laidassa oli näkynyt oikealle Oijärven ja Kuivaniemen suuntaan osoittanut opastusmerkki, minkä jälkeen tie oli vielä jatkunut huomattavan pituisen matkan ennen risteystä. Videotallenteelta ei ilmennyt, että lumen peittämää liikennemerkkiä olisi edeltänyt taajama-alueen liikennemerkki taikka muitakaan asumiskeskittymän lähestymisestä kertovia merkkejä ja seikkoja tievalaistusta lukuun ottamatta. A:n selvitystä siitä, että samalla valtatiellä Iin pohjoispuolelta Tornioon saakka oli myös useita risteysalueita, joissa nopeusrajoitus säilyi 80 kilometrissä tunnissa, ei ollut myöskään osoitettu virheelliseksi.

Kaikki edellä lausutut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoi, ettei A:n voitu näissä olosuhteissa katsoa täytyneen ymmärtää risteysalueen lähestymisen tarkoittaneen nopeusrajoituksen alenemista 60 kilometriksi tunnissa. Pelkästään liikennemerkin pyöreästä muodosta näissä olosuhteissa ei ollut voinut päätellä merkin osoittaman määräyksen sisältöä. Se, että A:n olisi täytynyt päätellä tapahtumapaikan suurin sallittu enimmäisnopeus joidenkin muiden kuin jo edellä selostettujen seikkojen taikka olosuhteiden perusteella, oli jäänyt asiassa syyttäjän väitteen varaan.

A:n huolimattomuus nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa oli ollut joka tapauksessa vähäistä. A oli lumen peittämän liikennemerkin havaittuaan ja risteysaluetta lähestyessään laskenut ajonopeutensa huomattavasti alle kyseisen valtatien yleisnopeusrajoituksen. A:n menettelyn ei ollut osoitettu olleen hänelle tienkäyttäjänä kuuluvaan korostettuun huolellisuusvelvollisuuteenkaan nähden välinpitämätöntä. Kaikki edellä esitetyt seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoi toisin kuin käräjäoikeus asiassa jääneen näyttämättä, että A olisi menetellyt tässä asiassa rangaistavalla tavalla huolimattomasti. Näillä perusteilla syyte liikennerikkomuksesta oli hylättävä.

Koska syyte oli hylätty, valtio oli oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n nojalla velvollinen korvaamaan A:n määrältään kohtuulliset asianosaiskulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Korvaukselle määrättiin maksettavaksi viivästyskorkoa kuukauden kuluttua hovioikeuden ratkaisun antamispäivästä lukien.

ASIAN RATKAISSEET HOVIOIKEUDEN JÄSENET

hovioikeudenneuvos Virve Salo
määräaikainen hovioikeudenneuvos Suvi Hannula
määräaikainen hovioikeudenneuvos Teemu Saukkoriipi, joka on myös esitellyt asian

Lainvoimaisuustiedot: Ei lainvoimainen

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Käräjäoikeus oli määrännyt kantelija A:n vangittavaksi ja hänen yhteydenpitoaan rajoitettavaksi siten, että A ei saanut esitutkinnan aikana pitää yhteyttä muihin kuin nimettyyn avustajaansa ja valvotusti äitiinsä. Käräjäoikeus oli sittemmin poistanut yhteydenpidon rajoituksen A:n äitiin ja muilta osin pysyttänyt aiemmin asettamansa yhteydenpidon rajoitukset voimassa, ottaen kuitenkin huomioon, että poliisi oli jo purkanut A:n ja tämän puolison yhteydenpitorajoituksia. Kysymys siitä, voitiinko tutkintavangin yhteydenpitoa muihin tutkintavankeihin rajoittaa yleisessä muodossa siten, että yhteydenpitorajoitus koski kaikkia muita samassa yksikössä säilytettävänä olevia tutkintavankeja.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 19.10.2018

Käsittely käräjäoikeudessa

Etelä-Savon käräjäoikeus on 17.8.2018 julistamallaan päätöksellä 18/325 määrännyt A:n vangittavaksi. Lisäksi käräjäoikeus on määrännyt A:n yhteydenpitoa rajoitettavaksi siten, että A ei saa esitutkinnan aikana pitää yhteyttä muihin kuin nimettyyn avustajaansa sekä valvotusti äitiinsä.

Sama käräjäoikeus on 28.9.2018 julistamallaan päätöksellä määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Yhteydenpidon rajoittamisen osalta käräjäoikeus on poistanut A:n äitiä koskevan yhteydenpidon rajoituksen ja määrännyt, että muilta osin päätöksessä 18/325 asetetut yhteydenpidon rajoitukset pysyvät voimassa, ottaen kuitenkin huomioon, että poliisi on purkanut A:n ja tämän puolison yhteydenpitorajoituksia kirjallisesta vastauksesta ilmenevän mukaisesti.

Kantelu

A on vaatinut, että yhteydenpidon rajoitusta koskevaa määräystä muutetaan siten, että rajoitus ei koske muita tutkintavankeja vangitun säilytyspaikassa.

Käräjäoikeuden määräämässä yhteydenpidon rajoituksessa ei erotella yhteyksiä vankilan ulkopuolelle ja tutkintavankilan sisällä. Rajoitus tarkoittaa sitä, että vangittu on tutkintavankilassa eristetty täysin muista tutkintavangeista ja siten ympärivuorokautisessa yksinäisyydessä. Yhteydenpidon rajoittamisen sisältöä koskevan pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Säännöksen sanamuodon mukaan yhteydenpitoa voidaan rajoittaa yleisesti vankilan ulkopuolelle, mutta vankilan sisällä vain siten, että rajoituksessa on yksilöitävä ne tutkintavangit, joiden kanssa vangittu ei saa olla yhteydessä. Epäillyn perusoikeuksiin puuttumisen tulee perustua lakiin, eikä lakia tule tulkita laajentavasti vangitun vahingoksi. A on ollut eristettynä kiinniotostaan 15.8.2018 lähtien. Poliisivankilassa säilytykselle on erityisesti poliisivankiloiden olosuhteiden aiheuttamasta eristyksestä johtuen säädetty laissa enimmäisaika. Eristystä ei saa jatkaa käräjäoikeuden määräämällä yhteydenpidon rajoituksella.

Vastaus

Rikoskomisario B on vastustanut A:n vaatimusta.

Pakkokeinolain esitöiden mukaan yhteydenpitorajoitus voitaisiin määrätä koskemaan myös useampaa vankia, mutta rajoitus pitäisi täsmentää riittävästi, jotta rajoituksen täytäntöönpano olisi mahdollista. Jos yhteydenpitorajoitus ulotettaisiin koskemaan koko vankiyhteisöä, rajoituksen tulisi olla mahdollisimman lyhytkestoinen. Edellä lausuttu huomioon ottaen yhteydenpidon rajoittaminen on mahdollista määrätä siten, että päätöksessä ei erikseen nimetä tai yksilöidä esimerkiksi muita rangaistuslaitoksessa olevia tutkintavankeja. Kussakin rangaistuslaitoksessa on tutkintavankien osalta jatkuva ”kierto”, joten henkilöiden nimeäminen on käytännössä mahdotonta. Käräjäoikeuden määräämä yhteydenpidonrajoitus perustuu pakkokeinolakiin, ja sen asettaminen on erityisesti käräjäoikeuden päätöksen perusteluissa mainituista syistä ollut tärkeää esitutkinnan turvaamiseksi.

Rikoskomisario on ilmoittanut, että tällä hetkellä esitutkinta on valmistumassa ja että osa esitutkintaan liittyvistä pöytäkirjoista on jo siirtynyt syyteharkintaan syyttäjänvirastoon.

Lausuma

A on rikoskomisarion vastauksen johdosta antamassaan lausumassa todennut, että yhteydenpitoa rajoitetaan tyypillisesti asian selvittämisen turvaamiseksi. Asian selvittäminen ei vaarannu sen johdosta, että tutkintavanki on yhdessä muiden tutkittavaan asiaan liittymättömien tutkintavankien kanssa vankilassa. Henkilöt, joiden epäillään liittyvän tutkittavaan asiaan, ovat nimettävissä, ja rajoitus voisi tällöin koskea yhdessäoloa vankilan sisällä tietyn tai tiettyjen tutkintavankien kanssa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, voidaanko A:n yhteydenpitoa vankilan sisällä muihin vankeihin rajoittaa yleisessä muodossa siten, että yhteydenpitorajoitus koskee koko kysymyksessä olevaa vankiyhteisöä.

Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan rajoittaa kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa voidaan rajoittaa myös syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken, jos on perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

Tutkintavankeuslain 1 luvun 3 §:n mukaan tutkintavankeuden tarkoituksena on turvata rikoksen esitutkinta, tuomioistuinkäsittely ja rangaistuksen täytäntöönpano sekä estää rikollisen toiminnan jatkaminen.

Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä ilmaistun suhteellisuusperiaatteen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n säätämiseen johtaneissa esitöissä todetaan, että pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa olevan lain 1 luvun 18 b §:n 3 momenttia vastaavasti, että yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saisi rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. (HE 222/2010 vp, s. 261) Mainittua aiemmin voimassa olleen pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:ää koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että tutkintavangin yhteydenpitoa voitaisiin rajoittaa esitutkinnan ollessa kesken. Tällöin pykälää sovellettaisiin lähinnä sillä perusteella, että yhteydenpidosta aiheutuisi vaaraa esitutkinnalle, esimerkiksi todisteita hävittämällä tai todistajaan vaikuttamalla. Tutkintavangin yhteydenpitorajoitus voitaisiin määrätä koskemaan myös useampaa vankia, mutta rajoitus pitäisi täsmentää riittävästi, jotta rajoituksen täytäntöönpano olisi mahdollista. Jos yhteydenpitorajoitus ulotettaisiin koskemaan koko vankiyhteisöä, rajoituksen tulisi olla mahdollisimman lyhytkestoinen. (HE 263/2004 vp, s. 233 ja 234).

Hovioikeus katsoo, että pakkokeinolain 4 luvun 1 ja 2 §:n nojalla on sinänsä mahdollista rajoittaa tutkintavangin yhteydenpitoa muihin vankeihin yleisessä muodossa siten, että yhteydenpitorajoituksessa ei nimetä tiettyä vankia tai tiettyjä vankeja, joihin yhteydenpito ei ole sallittua, vaan että rajoitus koskee kaikkia muita samassa yksikössä säilytettävänä olevia vankeja. Tällaisen yleisluonteisen yhteydenpitorajoituksen määräämiselle on kuitenkin oltava konkreettiset perusteet. Yhteydenpidon rajoittamista koskevan esityksen tueksi on toisin sanoen esitettävä käsiteltävään asiaan liittyviä konkreettisia seikkoja, joiden pohjalta tuomioistuimen on arvioitava, onko yhteydenpidon rajoittaminen koko vankiyhteisöön välttämätöntä tutkintavankeuden tarkoituksen turvaamiseksi. Ensisijaisesti yhteydenpitorajoituksessa on kuitenkin yksilöitävä se vanki tai ne vangit, joita yhteydenpitorajoitus koskee. Yhteydenpitorajoituksen ulottaminen koko vankiyhteisöön voi olla välttämätöntä erityisesti esitutkinnan alkuvaiheessa, mutta tällöinkin sille on oltava kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen liittyvät perusteet ja yhteydenpidon rajoituksen tulee olla ajallisesti lyhytkestoinen. Vaikka edellä mainituissa lain esitöissä ei ole täsmennetty, mitä lyhytkestoisuudella tarkoitetaan, hovioikeus katsoo, että kysymys on pikemminkin viikoissa kuin kuukausissa laskettavasta ajasta.

Hovioikeus toteaa, että käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla A:n yhteydenpidon rajoittamista käräjäoikeuden määräämällä tavalla koko vankiyhteisöön on voitu esitutkinnan alkuvaiheessa pitää välttämättömänä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklaa koskevassa oikeuskäytännössään lausunut rikostutkinnan vaikeuttamisesta perusteena epäillyn vapauden menettämiselle, että sellaisen riski täytyy katsoa merkittävästi pienemmäksi sen jälkeen, kun todisteet on koottu, tutkinta päätetty ja syyte nostettu. Tämän jälkeen vapauden menetyksen perusteet on tutkittava entistäkin tarkemmin. (Gal v. Unkari 11.3.2014 kohta 44; Darvas v. Unkari 11.1.2011 kohdat 26 ja 28; Muller v. Ranska 17.3.1997 kohdat 39-40; Kemmache v. Ranska 27.11.1991 kohdat 53-54).

A on ollut vapautensa menettäneenä 15.8.2018 lähtien. Kantelukirjoituksessaan ilmoittamansa mukaan A on ollut myös eristettynä mainitusta päivästä lähtien. Nyt kysymyksessä olevaa asiaa käräjäoikeudessa 28.9.2018 käsiteltäessä on ollut riidatonta, että vangitsemisen perusteena olevan rikollisuuden osalta esitutkinta on lähes valmis. Rikoskomisario on kanteluun antamassaan vastauksessa ilmoittanut, että esitutkinta on valmistumassa ja osa esitutkintaan liittyvistä pöytäkirjoista on jo siirtynyt syyteharkintaan syyttäjänvirastoon. Asiassa ei ole tuotu esiin sellaisia konkreettisia seikkoja, joiden perusteella vaikeuttamisvaaran voitaisiin katsoa vielä tässä vaiheessa olevan niin suuri, että A:n yhteydenpidon rajoittaminen näinkin voimakkaasti olisi vielä tässä vaiheessa välttämätöntä. Rikoskomisario ei ole nimennyt sellaisia A:n kanssa samassa säilytyspaikassa olevia tutkintavankeja, joita yhteydenpitorajoituksen tulisi ainakin koskea.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että käräjäoikeuden määräämää yhteydenpitorajoitusta on muutettava kantelussa vaaditulla tavalla.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden esitutkinnan ajaksi määräämää yhteydenpitorajoitusta muutetaan.

A saa olla yhteydessä hänen kanssaan samassa säilyttämistilassa säilytettävänä olevien tutkintavankien kanssa.

Muilta osin käräjäoikeuden päätöksessä asetetut yhteydenpidon rajoitukset pysyvät voimassa.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
hovioikeudenneuvos Minna Huttunen
asessori Johanna Kantanen

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Tyyni Laiho

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Hotellitoimintaa harjoittanut osakeyhtiö oli omistanut kiinteistöosakeyhtiön osakkeita, jotka osakeyhtiön konkurssiin asettamisen jälkeen siirtyivät konkurssipesän hallintaan. Konkurssipesä säilytti konkurssiin asettamisen jälkeen osakeyhtiön liiketoimintaansa käyttämissä tiloissa liiketoimintaan kuulunutta irtaimistoa. Hovioikeus katsoi, ettei konkurssipesä pelkästään mainitulla tavalla menetellessään ollut konkurssilain 16 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla massavelkana vastuussa osakkeisiin liittyvien hoitovastikkeiden maksamisesta kiinteistöosakeyhtiölle.

Ks. KKO 1993:136 ja KKO 2015:103

PÄIJÄT-HÄMEEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 9.5.2018

Riidattomat taustatiedot

Hotelli B Oy asetettiin konkurssiin 11.4.2017.

Hotelli B Oy konkurssipesään (jäljempänä konkurssipesä) kuuluvat yhtiön omistamat Kiinteistö Oy A:n (jäljempänä A) osakkeet:
- jotka oikeuttavat liikehuoneisto nro 9A hallintaan,
- jotka oikeuttavat liikehuoneiston nro 28A hallintaan,
- jotka oikeuttavat liikehuoneiston nro 28B hallintaan,
- jotka oikeuttavat liikehuoneiston nro 29A hallintaan ja
- jotka oikeuttavat urheilutilan nro 58 hallintaan, sekä
- jotka oikeuttavat autopaikan nro 20A hallintaan.

A on perinyt ja perii po. huoneistoista vastikkeita kuukausittain:

hoitovastike, rahoitusvastike
huoneisto 9A, 261,00 euroa, 104,40 euroa
huoneisto 28A, 574,20 euroa, 229,68 euroa
huoneisto 28B, 2.277,45 euroa, 910,98 euroa
huoneisto 29A, 392,40 euroa, 156,96 euroa
urheilutila 58, 164,25 euroa, 65,70 euroa
autopaikka 20A, 14,00 euroa

yhteensä 3.683,30 euroa, 1.467,72 euroa

A on myös perinyt touko- ja kesäkuulta 2017 huoneiston 29A osalta ennakkoon perustuen sähkömaksua 30,43 euroa kuukaudessa (ei perustu mittarilukemaan).

Vastikkeiden eräpäivä on kunkin kuukauden 5. päivä. Konkurssipesä ei ole maksanut hoito- ja rahoitusvastikkeita lainkaan eli vastikkeet maksamatta 1.5.2017 jälkeen.

Konkurssipesän pesäluetteloon merkitty omaisuus sijaitsee liikehuoneistoissa 28A, 28B ja 29A. Lisäksi huoneistossa 9A (yläkellari) ja urheilutilassa/sosiaalitilassa on erilaista arvotonta rojua, josta osa saattaa olla velallisyhtiön toiminnan jäljiltä. Autopaikalla ei ole mitään konkurssipesän tavaroita.

A ei ole vaatinut konkurssipesää poistamaan irtaimistoa konkurssipesän huoneistoista.

Konkurssipesä on tehnyt sähköntoimitussopimuksen E Oy:n kanssa 1.7.2017 alkaen, koska kaikilla huoneistoilla oli tähän velvoite.

Konkurssipesä on yrittänyt myydä edellä mainittuja osakkeita.

Osakkeet eivät ole pesäluettelon mukaan minkään vastuun vakuutena.

Kiinteistö Oy A on valvonut Hotelli B Oy:n konkurssissa em. rahoitusvastikkeen perusteena olevan velan 193.238,94 euroa ilman varausta ja se on merkitty jakoluetteloon. A on valvonut hoitovastikesaatavat konkurssimenettelyssä väittein, että konkurssivelallinen ja konkurssipesä vastaisivat näistä 1.5.2017 jälkeen erääntyneistä vastikkeista yhteisvastuullisesti.

Kiinteistö Oy A ei ole ryhtynyt toimenpiteisiin em. huoneistojen ottamiseen yhtiön haltuun.

Kiinteistö Oy A:n yhtiöjärjestyksen 14.4 § mukaan osakkeen uusi omistaja on edellisten omistajien lisäksi yhteisvastuussa näiden laiminlyömästä hoito- ja rahoitusvastikkeesta sekä sähkö ja veden kulutukseen perustuvista maksuista korkoineen ja perimiskuluineen.

A Oy on arvonlisäverovelvollinen liikehuoneistojen osalta eli 50/50.

Konkurssipesä ei vastaa vastikkeista konkurssilain muun konkurssilain tai muun lain säännöksen kuin mahdollisesti KL 16:2:n perusteella.

Kanne

Vaatimukset

Kiinteistö Oy A (kantaja) vaatii, että käräjäoikeus

1) velvoittaa Hotelli B Oy:n konkurssipesän (vastaaja) suorittamaan kantajalle erääntyneet ja maksamatta olevat hoitovastikesaatavat yhteensä 29.466,40 euroa (alv 0 %) ja po. pääomalla korkolain 4.1 §:n mukaista viivästyskorkoa seuraavasti:

3.683,30 eurolle 5.5.2017 lukien
3.683,30 eurolle 5.6.2017 lukien
3.683,30 eurolla 5.7.2017 lukien
3.683,30 eurolla 5.8.2017 lukien
3.683,30 eurolla 5.9.2017 lukien
3.683,30 eurolle 5.10.2017 lukien
3.682,30 eurolla 5.11.2017 lukien
3.683,30 eurolla 5.12.2017 lukien

2) velvoittaa Hotelli B Oy:n konkurssipesän suorittamaan kantajalle erääntyneet ja maksamatta olevat rahoitusvastikesaatavat yhteensä 11.765,76 euroa (alv 0 %) ja po. pääomalle korkolain 4.1 §:n mukaista viivästyskorkoa seuraavasti:

1.467,72 eurolle 5.5.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.6.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.7.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.8.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.9.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.10.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.11.2017 lukien
1.467,72 eurolle 5.12.2017 lukien

3) velvoittaa Hotelli B Oy:n konkurssipesän suorittamaan kantajalle erääntyneet ja maksamatta olevat sähkölaskumaksut yhteensä 60,86 euroa (alv 0 %) ja po. pääomalle korkolain 4.1 §:n mukaista viivästyskorkoa:
30,43 eurolle 5.5.2017 lukien
30,43 eurolle 5.6.2017 lukien

4) velvoittaa Hotelli B Oy:n konkurssipesän suorittamaan kantajalle oikeudenkäynnin aikana erääntyvät kuukausittaiset
a) hoitovastikkeet 3.683,30 eurolle (alv 0 %) ja
b) rahoitusvastikkeet 1.467,72 euroa (alv 0 %) kuukaudessa korkolain 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen kunkin kuukauden 5. päivästä lukien.

5) velvoittaa Hotelli B Oy:n konkurssipesän suorittamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 8.401,60 euroa (sis. puolet palkkiosta ja kuluista alv 24 %) korkolain 4 §:n 1 momentin viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

- - - - - - - - - - -

Riitaiset seikat

1) ovatko konkurssimenettelyn aikana erääntyneet hoitovastikkeet ja rahoitusvastikkeet massavelkaa:

1a) omistaako konkurssipesä liikehuoneistojen osakkeet, ja siten omistuksen perusteella vastuussa konkurssin alkamisen jälkeisten hoito- ja rahoitusvastikkeiden maksamisesta?

1b) onko konkurssipesä KL 16:2 perusteella, sopimuksen tai sitoumuksen, tosiasiallisen toiminnan tai hiljaisesti taikka muutoin sitoutunut vastuuseen konkurssin alkamisen jälkeisistä kiinteistöyhtiön huoneistoja koskevista hoito- ja rahoitusvastikkeista?

- mikä merkitys sillä on, ettei A Oy ole ottanut liikehuoneistoa haltuunsa eikä vaatinut konkurssipesää viemään irtaimistoa pois liikehuoneistosta sekä mikä merkitys sillä on, että irtaimistoa on edelleen liikehuoneistossa?

2) ovatko konkurssimenettelyn jälkeen konkurssipesän osakehallintatilojen sähkölaskut massavelkaa ja niiden määrä?

- - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Tuomio

Hoitovastikkeita ja rahoitusvastikkeita koskevat kohtien 1 ja 2 vaatimukset hylätään perusteettomina.

Hotelli B Oy:n konkurssipesä velvoitetaan suorittamaan kantajalle sähkölaskuvelkaa toukokuulta 2017 30 euroa ja kesäkuulta 2017 30 euroa, yhteensä 60 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin viivästyskorkoineen 2.12.2017 lukien (kohta 3).

KOY A velvoitetaan korvaamaan Hotelli B Oy:n konkurssipesälle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 4.500 euroa (alv 24 %) korkolain 4 §:n 1 momentin viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta (kohta 4).

Perustelut

Keskeinen kysymys asiassa on se, ovatko A:n Hotelli B Oy:n konkurssipesältä (konkurssipesä) vaatimat konkurssin alkamisen jälkeen erääntyneet hoitovastikkeet ja rahoitusvastikkeet massavelkaa, joista konkurssipesä vastaa.

Sovellettavan KL 16 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesä vastaa velasta, joka johtuu konkurssimenettelystä tai joka perustuu konkurssipesän tekemään sopimukseen tai sitoumukseen sekä velasta, josta konkurssipesä on konkurssi- tai muun lain mukaan vastuussa (massavelat).

Riidatonta, ettei konkurssipesä ole tehnyt kirjallista sopimusta tai muutoin nimenomaisesti sitoutunut massavelkaiseen maksuvastuuseen KOY A:lle konkurssin alkamisen jälkeen erääntyneistä hoito- ja rahoitusvastikkeista.

Konkurssipesä on 29.5.2017 A:lle lähettänyt sähköpostiviestin, jossa konkurssipesä on kiistänyt massavelkaisen vastuun hoito- ja rahoitusvastikkeista, kun konkurssipesä ei ole nimenomaisella tahdonilmaisulla sitoutunut vastikemaksuihin.

1) Rahoitusvastikkeet

Kantajayhtiö on valvonut Hotelli B Oy:n omistamien osakkeiden mukaisen osuuden 193.238,94 euron A Oy:n korjaus- ja muista lainoista, mikä määrä on ollut olemassa konkurssiin asettamishetkellä (11.4.2017). Saatava on merkitty vahvistettuun lainvoimaiseen jakoluetteloon. Valvonnassa A ei ole esittänyt valvonnassa esittänyt väitettä rahoitusvastikkeiden massavelkaisuudesta.

KL 1 luvun 5 §:n mukaan konkurssisaatavalla tarkoitetaan sellaista velalliselta olevaa saatavaa, jota koskeva velallisen sitoumus tai muu oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssin alkamista.

Lainkohdan esitöiden (HE 26/2003) mukaan konkurssisaatavalla tarkoitetaan kaikkia sellaisia velalliselta olevia saatavia, joita koskeva sitoumus tai muu oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssin alkamista. Ratkaisevaa on siis se, että saatavan peruste on syntynyt ennen konkurssin alkamista. Sillä, oliko saatava erääntynyt ennen konkurssia, ei siten ole merkitystä.

Rahoitusvastikkeissa on kyse velasta, jonka peruste on syntynyt ja määrä vahvistettu ennen konkurssin alkamista. Kun sillä, että liikehuoneistoihin kohdistuvat rahoitusvastikevelat eivät ole erääntynyt maksettavaksi ennen konkurssia, kyse ei massaveloista. Lisäksi KL 16 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesä vastaa vain velasta, joka johtuu konkurssimenettelystä tai joka perustuu konkurssipesän tekemään sopimukseen tai sitoumukseen sekä velasta, josta konkurssipesä on konkurssi- tai muun lain mukaan vastuussa, rahoitusvastikkeita koskeva maksuvaatimus massavelkana hylätään perusteettomana.

Lisäksi, kun kuten jäljempänä todetaan, konkurssipesä ei ollut sitoutunut massavelkaiseen vastuuseen konkurssin jälkeen erääntyvistä liikehuoneistojen osakkeisiin kohdistuvista rahoitusvastikkeista, rahoitusvastikkeita koskeva kannevaatimus hylätään perusteettomana.

2) Vastaako konkurssipesä vastikkeista liikehuoneistojen osakkeiden omistuksen perusteella?

KL 5 luvun 1 §:n mukaan konkurssipesään kuuluu luvussa säädetyin poikkeuksin omaisuus, joka velallisella on konkurssin alkaessa. Lain esitöiden (HE 26/2003 s. 47), oikeuskäytännön (KKO 2015:103 kohta 11.) ja oikeuskirjallisuuden (Koulu, Insolvenssioikeus) mukaan osakeyhtiön konkurssiin asettamisella ei tapahdu yhtiön omaisuuden omistusoikeuden siirtyminen konkurssipesälle.

Edellä olevan perusteella Hotelli B Oy:n konkurssipesän liikehuoneistojen osakkeiden omistukseen perustuvana kantajan vastikkeita koskeva massavelkainen velkomusvaatimus hylätään lakiin perustumattomana.

3) Vastaako konkurssipesä konkurssivelallisyhtiön omistamien osakkeiden mukaisen liikehuoneistojen hallinnan / konkurssipesän tosiasiallisen toiminnan perusteella?

Asiassa on edellä olevan jälkeen keskeisesti kyse KL 16 luvun 2 §:n tulkinnasta ja siitä, ovatko 1.4.2004 voimaan tulleen kyseisen säännöksen tulkinnasta annetussa ainoassa julkaistussa golfkenttäosakeyhtiön arvottomia osakkeita koskeneessa ennakkopäätöksessä (KKO 2015:103, jäljempänä ennakkopäätöksessä) ilmaistut oikeusohjeet sovellettavissa A:n arvokkaita liikehuoneistojen vastikkeiden massavelkaisuutta koskevassa asiassa, jota konkurssipesä on vaatinut ja jonka soveltamista A on vastustanut.

3.1.) Vastaako konkurssipesä konkurssivelallisyhtiön omistamien osakkeiden liikehuoneistojen hallinnan perusteella?

KL 14 luvun 5 §:n mukaan pesänhoitajan tehtävänä on ottaa haltuun pesään kuuluva omaisuus, mukaan lukien kirjapitoaineisto ja asiakirjat, sekä huolehtia omaisuuden hoitamisesta ja säilyttämisestä, ja huolehtia pesään kuuluvan omaisuuden myynnistä.

Ennakkopäätöksen kohdissa 11-12. ilmaistun oikeusohjeen mukaan konkurssipesän pesänhoitajan KL:iin perustuva tehtävä ottaa haltuunsa pesään kuuluva omaisuus ja hoitaa sitä huolellisesti ja tarkoituksenmukaisella tavalla sekä ryhtyä toimenpiteisiin pesän omaisuuden myymiseksi mahdollisimman hyvällä myyntituloksella ei merkitse sitä, että konkurssipesä olisi käyttänyt valintavaltaansa konkurssipesän omaisuuteen siten, että se osoittaisi konkurssipesän sitoutuneen konkurssivelallisen omaisuuden maksuvelvoitteisiin.

Edellä olevan vuoksi on katsottava jääneen näyttämättä, että konkurssipesä olisi sitoutunut massavelkaiseen vastuuseen vastikkeista pelkästään sillä perusteella, että konkurssipesä on ottanut haltuunsa liikehuoneistot KL:n tarkoittamalla tavalla niiden realisoimiseksi, mikäli konkurssipesä ei ole ryhtynyt mihinkään muihin erityisiin toimenpiteisiin, jotka osoittaisivat sen vastaanottaneen osakkeisiin perustuvia hyödykkeitä tavalla, jotka osoittaisivat sen sitoutumista A:han nähden.

3.2.) Vastuu konkurssipesän tosiasiallisen toiminnan perusteella

3.2.1 Ennakkopäätöksen oikeusohjeet

Ennakkopäätöksen kohdan 13. mukaan "määrätyissä olosuhteissa sopimussuhteen syntyminen tai sitoutuminen noudattamaan tiettyä järjestelyä voidaan päätellä myös osapuolten tosiasiallisesta toiminnasta (KKO 2010:23, kohta 12). Päätöksessä ratkaistussa asiassa golfkenttäosakeyhtiön konkurssipesä ei ollut hyödyntänyt osakkeiden mukaisia pelioikeuksia tai muulla tavalla käyttänyt osakkeiden tuottamia oikeuksia. Konkurssipesä ei siten ollut vastaanottanut hyödykkeitä tavalla, joka osoittaisi sitoutumista golfyhtiöön nähden. Myöskään "golfyhtiön kannalta tarkasteltuna konkurssipesän edellä kuvattu toiminta ei kokonaisuudessaan ole ollut sellaista, että konkurssipesän voitaisiin katsoa sitoutuneen golfyhtiön vastikkeiden maksamiseen myös tulevaisuudessa."

Oikeuskirjallisuudessa (Koulu, KKO:n ratkaisut kommentein 2015 osa II, 430-431) on katsottu, että ennakkopäätöksen oikeusohjeen mukaan sopimuksen syntyminen tai sitoutuminen on pääteltävissä osapuolen tosiasiallisesta toiminnasta. Sitoutumiseksi on katsottu osakkeiden antamien pelioikeuksien tai muiden oikeuksien hyödyntäminen, kun konkurssipesä ottaa vastaan ja käyttää hyväkseen toisen sopijapuolen suoritteita konkurssin aikana.

Sopimusoikeutta koskevassa oikeuskirjallisuudessa (Hemmo Sopimusoikeus I s. 131-136) ja oikeuskäytännössä (KKO 2018:37) konkludenttisiin, hiljaisesti syntyviin sopimuksiin on suhtauduttu pidättyvästi, jottei ketään vahingossa katsottaisi sidotuksi oikeustoimeen, jota hän ei ole valmis hyväksymään, ja johon tämä ei ole ilmaissut halukkuutta. Kuitenkin jos osapuolen tosiasiallinen toiminta voi puoltaa sopimuksen olemassaoloa riittävä voimakkaasti tai osapuolten tiedossa on ollut sopimuksille tyypillisiä velvoitteita sisältävä käytäntö taikka sopimusvelvoittavuutta koskevaa informaatiota (KKO 2010:23 kohta 12.), sopimus voi syntyä.

3.2.2.) Ennakkopäätöksen kohdan 13. oikeusohjeen soveltamista

Arvioitavaksi tulee, minkälaisen konkurssipesän tosiasiallisen toiminnan ja sen velallisyhtiön omistamien A:n osakkeiden mukaisten oikeuksien ja niiden tuottamien hyödykkeiden vastaanottamisen olla, jotta konkurssipesä tulisi sidotuksi tosiasiallisen toimintansa perusteella vastoin vastuusta kiistämistä massavelkaiseen vastuuseen vastikkeista.

Kuullun pesänhoitaja C:n mukaan konkurssiin menneen Hotelli B Oy:n liikehuoneistoissa harjoitetun ravintolan kaikki ravintola-, keittiö- ja muut koneet ja laitteet sekä -kalusto ja muu irtaimisto ovat konkurssin jäljiltä koskemattomana liikehuoneistoissa 28B, 28A ja 29A. Myös yläkellarissa ja alakellarissa on ravintolatoiminnan toiminnan päättymisen jäljiltä siihen kuuluvaa irtaimistoa. Vain autopaikassa ei ole irtaimistoa. Konkurssipesä ei ole realisoinut tätä ravintolaliiketoiminnan irtaimistoa, koska konkurssipesän tarkoituksena on myydä nämä ravintolatoiminnan kalusteet, koneet ja laitteet, irtaimisto yhtenä kokonaisuutena tiloissa jatkavalle uudelle yrittäjälle. Tämän takia konkurssipesä on tehnyt 1.7.2017 alkaen sähköntoimitussopimuksen ravintolatilaan, jotta siellä olevat muutamat laitteet pysyvät toimintakuntoisina myyntiä varten. Konkurssipesä on kuluneen vuoden aikana yrittänyt myydä tai vuokrata ravintolahuoneistokokonaisuutta mukaanlukien liikehuoneistojen osakkeet kahden välittäjän avulla siinä onnistumatta. Lähiaikoina ratkeaa saadaanko tilat myytyä kauppahinnalla, josta ostaja maksaa yhtiöjärjestyksen 14.4 §:n mukaan erääntyneet rästissä olevat hoito- ja rahoitusvastikerästit A:lle ja konkurssipesä saa varoja jaettavaksi velkojille. Kantajayhtiö on tietoinen myyntitoimenpiteistä.

Pesänhoitaja C:n mukaan A ei ollut ryhtynyt toimenpiteisiin haltuun ottamiseksi, vaikka A:n hallituksen puheenjohtaja asianajaja D oli toimenpiteeseen ryhtymisestä ilmoittanut pesänhoitajalle kesällä 2017. A ei ole myöskään vaatinut konkurssipesää tyhjentämään huoneistoja.

3.2.2.1) Osakkeiden tuottamien oikeuksien, hyödykkeiden ja palvelujen käyttäminen

Tulkinnallisesti golfkenttäyhtiön ja keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön osakkeiden tuottamien oikeuksien, hyödykkeiden ja palvelujen käyttämisen vertailu konkurssipesän sitoutumista osoittavaan tosiasiallisena toimintana on ongelmallista yhtiöiden osakkeiden hyvin erilaisen taloudellisen arvon lisäksi niiden tuottamien oikeuksien ja hyödykkeiden erilaisen luonteen sekä niiden tuottamisesta aiheutuvien taloudellisten kustannusten takia. Kiinteistöyhtiön osakkeiden tuottamat oikeudet, hyödykkeet, joita on lähinnä liikehuoneistojen hallinta, otetaan vastaan passiivisesti, ilman erillistoimia tai maksuja, muiden osakkaiden kyseisten huoneistojen käytön poissulkevalla tavalla, kun taas golfyhtiössä oikeuksien käyttäminen vaatii aktiivisia toimia, osakkeiden tuottamien pelioikeuksien käyttämistä ja lunastamista.

Ennakkopäätöksestä on luettavissa oikeusohje, että konkurssipesän tulee hyödyntää velallisyhtiön omistamien osakkeiden tuottamia oikeuksia aktiivisesti, aktiivisin toimenpitein, joista voidaan päätellä sen sitoutuminen tosiasiallisena toimena, ja oikeuksien ja osakkeiden tuottamien hyödykkeiden passiivinen hyödyntäminen ei osoita sitoutumista. Golfkentän osakkeiden tuottamien hyödykkeiden aktiivinen hyödyntäminen, pelioikeuksien käyttäminen voi aiheuttaa massavelkaisen vastuun. Päätöksestä ei ilmene, millä muulla tavalla osakkeiden tuottamien oikeuksien hyödyntäminen voi osoittaa sitoutumista.

Keskinäisen kiinteistöyhtiön osakkeiden mukaisten liikehuoneistojen hallintaoikeuden käyttäminen siten, että huoneistot säilyvät konkurssipesän hallinnassa eivät vaadi konkurssipesältä erillistoimia, hyödykkeiden vastaanottamista tai muita toimia, jotka osoittaisi vastikkeiden massavelkaiseen maksamiseen sitoutumista. Koska käräjäoikeuden on noudatettava tuoreen ennakkopäätöksen oikeusohjetta, pelkkä konkurssipesän liikehuoneistojen hallinta realisointitarkoituksessa ja sen yhteydessä passiivinen lämmitys-, vartiointi- ja muiden normaalisti yhtiövastikkeella katettavien hyödykkeiden ottaminen vastaan, vaikka sillä vältetään vastaavat muualla säilyttämisestä aiheutuvat vastaavat kustannukset, eivät siten osoita sitoutumista massavelkavastuuseen. Näin ei myöskään liikehuoneistossa olevien laitteiden tarvitseman sähkön toimitussopimuksen tekeminen tai A:n laskuttaman sähkön vastaanottaminen.

Massavelkaisen vastuun vastikkeista synnyttää todennäköisesti se, että konkurssipesä harjoittaisi liiketoimintaa huoneistoissa. Vanhemmassa liikehuoneiston vuokria koskevassa oikeuskäytännössä (KKO 1993:136) on katsottu, että kun konkurssipesä oli käyttänyt liikehuoneistoa, ravintolatilaa käytössään vajaat kolme kuukautta ja harjoittanut siinä kahden viikon ajan liiketoimintaa heti konkurssiin asettamisen jälkeen ja pitänyt huoneistoa omaisuuden realisointivarastona, konkurssipesä joutui vastuuseen vuokran maksamisesta käyttöajaltaan siitäkin huolimatta, ettei se ollut ottanut vastattavakseen vuokrasopimuksen velvoitteista.

Arvioitaessa edellä kohdassa 3.1. esitetyn lisäksi joutuuko konkurssipesä vastuuseen, kun se käyttää liikehuoneistoja säilyttämällä niissä toimineen ravintolatoiminnan koko irtaimisto, kalusto, koneet ja laitteet tarkoituksin realisoida luovuttamalla koko liiketoiminta kalustoineen uudelle yrittäjälle on otettava huomioon ennakkopäätöksen kohtien 11. ja 12. oikeusohjeet.

Niiden mukaan konkurssipesän sitoutumista konkurssivelallisen omaisuuden maksuvelvoitteisiin ei osoita KL 17 luvun 1 §:n mukainen pesään kuuluvan omaisuuden ottaminen pesänhoitajan haltuun ja hoitaminen huolellisesti ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Sitä ei osoita myöskään konkurssipesän KL 17 luvun 3 §:n mukaiset toimenpiteet omaisuuden myymiseksi pesän kannalta niin, että saadaan mahdollisimman hyvä myyntitulos.

Asiassa ei ole esitetty, että konkurssipesä olisi pitänyt liikehuoneistot hallussaan muussa kuin KL:n 14 luvun 5 §:n konkurssipesän omaisuuden, ravintolaliiketoiminnan irtaimiston realisoimistarkoituksessa. Asiassa ei ole myöskään esitetty, ettei konkurssipesä ole ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin konkurssipesän omaisuuden realisoimistarkoituksessa. Edelleen asiassa ei ole esitetty, että ravintolaliiketoiminnan noin 26.000 euron arvoisen irtaimiston säilyttäminen ja pyrkimys myydä ravintolaliiketoimintakokonaisuus ei olisi pesään kuuluvan omaisuuden huolellista ja tarkoituksenmukaista hoitamista ja pesän omaisuuden realisoimiseksi pesän, velkojien kannalta mahdollisimman hyvällä myyntituloksella.

Vielä asiassa ei ole esitetty, että konkurssipesä olisi pesän omaisuuden realisoinnissa tarpeettomasti viivytellyt tai muutoin huolimattomalla menettelyllä pitkittänyt liikehuoneistojen pitämistä pesän omaisuuden säilytyspaikkana. Pesänhoitajan mukaan neuvottelut pesän omaisuuden myynnistä liiketoimintakokonaisuutena olivat kertaalleen lähellä. Uuden ostajan kanssa sopimusneuvottelut ovat pitkällä. A on ollut tietoinen myyntipyrkimyksistä.

Se, että konkurssipesä on säilyttänyt huoneistoissa pesän irtaimistoa tarkoituksin saada mahdollisimman hyvä realisointitulos, ei ole aiheuttanut A:lle hoito- ja rahoitusvastikkeilla normaalisti katettavista poikkeavia tai ylimääräisiä kustannuksia.

Asiassa ei ole näytetty, että konkurssipesä olisi hyödyntänyt liikehuoneistojen hallinnan lisäksi erityisiä A:n osakkeiden mukaisia hyödykkeitä tai palveluja.

Asiassa ei ole esitetty, että vakiintuneen konkurssikäytännön mukaan konkurssipesä joutuu massavelkaisen vastuuseen omistamiensa liikehuoneistojen vastikkeista niissä säilytettävän pesän irtaimiston pitkäaikaisen realisoinnin ajalta ilman nimenomaista sitoutumista.

Massavelkaista vastuuta puoltaa toisaalta huoneistojen pitkäkestoinen, lähes vuoden ajan jatkunut käyttö realisointivarastona ja liiketoimintakokonaisuuden myynnin toteuttamiseksi, minkä voisi ajatella tosiasiallisena toimintana osoittavan konkurssipesän sitoutumista vastaamaan vastikkeista. Näin etenkin, mikäli konkurssipesä ei olisi nimenomaisesti kiistänyt massavelkaista vastuutaan vastikkeista, kuten se on tehnyt.

3.2.2.2) Osapuolten vastikkeiden maksua koskevat toimet

Toisaalta myös se, että konkurssipesä on tiennyt, että A katsoo sen olevan massavelkaisessa vastuussa konkurssin jälkeen erääntyvistä vastikkeista, kun A on konkurssivalvonnassa ilmoittanut, että hoitovastikkeista on vastuussa myös konkurssipesä, tukee sitä, että konkurssipesä olisi joutunut massavelkaiseen vastuuseen, kun se on jatkanut irtaimiston säilyttämistä huoneistoissa.

Edellä selostetussa tilanteessa käräjäoikeus katsoo, että merkitystä on sillä, ettei A ole asettanut irtaimiston säilyttämiselle liikehuoneistoissa ehdoksi vastikkeiden maksamista, taikka esittänyt konkurssipesälle vaatimusta siirtää irtaimisto liikehuoneistoista uhalla, että vastikkeiden maksulaiminlyöntien perusteella huoneistot otetaan A:n haltuun yhtiöjärjestyksen 17.4 §:n nojalla. Kun A ei ole ryhtynyt näihin toimiin ja pakottanut konkurssipesän aktiivisiin toimenpiteisiin, ennakkopäätöksen oikeusohjeet puoltavat sitä, että ravintolaliiketoiminnan irtaimiston jättäminen liikehuoneistoihin vain realisointitarkoituksessa ei osoita konkurssipesän tosiasiallisen toiminnan perusteella sitoutuneen liikehuoneistojen osakkeiden tuottamien oikeuksien hyödyntämistoimin massavelkaiseen vastuuseen vastikkeista.

Reaalisina argumentteina massavelkaista vastuuta vastaan voidaan ottaa huomioon se, että vastaajankin riidattomaksi myöntämä seikka, että yhtiöjärjestyksen 14.4 §:n mukaan liikehuoneistojen osakkeiden uusi omistaja on edellisten omistajien lisäksi yhteisvastuullisessa vastuussa edellisten omistajien laiminlyömistä hoito- ja rahoitusvastikkeista sekä sähkön kulutuksesta eli konkurssin jälkeisistä hoito- ja rahoitusvastikerästeistä. Lisäksi huoneistojen nykyarvo ylittää tällä hetkellä selvästi maksamattomien hoito- ja rahoitusvastikkeiden kokonaismäärän arviolta vielä noin yhden vuoden ajan.

3.2.2.3) Onko konkurssipesä sitoutunut vastikkeiden maksamiseen myös tulevaisuudessa?

Lopuksi on arvioitava, onko A:n kannalta tarkasteltuna konkurssipesän toiminta kokonaisuudessaan ollut sellaista, että konkurssipesän voitaisiin katsoa sitoutuneen huoneistojen vastikkeiden maksamiseen myös tulevaisuudessa.

Asiassa esitetyn näytön ja asianosaisten lausumien perusteella konkurssipesän toiminta kokonaisuudessaan ei ole sellaista, että konkurssipesän olisi sitoutunut A:n vastikkeiden maksamiseen myös tulevaisuudessa. Konkurssipesän pesän omaisuuden säilyttäminen kokonaisuutena liikehuoneistotilassa on tapahtunut yksinomaan pesän omaisuuden realisoimiseksi mahdollisimman edullisella tavalla, eikä siten pesän toiminta osoita sitoutumista vastikkeiden maksamiseen muutoin tulevaisuudessa.

3.2.2.4) Onko muita KL 16:2:n tulkintaa vaikuttavia seikkoja?

Käräjäoikeus katsoo, ettei KL 16:2:n tulkinnassa tukea ole saatavissa liikehuoneiston vuokrauksesta annetun lain 6 luvun 39,3 §:stä, koska konkurssipesän oikeus huoneistojen hallintaan perustuu osakeomistukseen eikä vuokrasopimukseen, mikä on purettavissa vuokralaisen konkurssin perusteella 6 luvun 39 §:n perusteella, ellei konkurssipesä aseta vakuutta. Lisäksi A:n yhtiöjärjestyksen 14.4.§:n uuden omistajan vastuu edellisen omistajan vastikerästeistä.

Käräjäoikeus katsoo, ettei nyt ratkaistavan riita-asian ratkaisemisessa merkitystä ole sillä, olisiko konkurssipesä olisi velvollinen tekemään sopimuksen pesään kuuluvan koko kiinteistöyhtiön osakekannan omistaman kiinteistön tai suoraan omistetun kiinteistön lämmöstä, vartioinnista, vakuutuksista ym. sopimukset, joista aiheutuvat kulut olisivat massavelkaista saatavaa (KL 17:1 §). Keskeistä on se, onko konkurssipesä toimintansa perusteella sitoutunut massavelkaiseen vastuuseen. Samoin on asiaa arvioitava, vaikka A olisi kiinteistöosakeyhtiö, asunto-osakeyhtiö tai yhteisomistussuhde.

Kun KL 16.2.n tulkinnasta on tuore ennakkopäätös, käräjäoikeus ei ota kantaa, onko lainsäätäjä tarkoittanut, että muut A:n osakkaat olisivat velvollisia maksamaan konkurssiin menneen osakkaan vastikkeet, vastoin edellä selostettuja muunlaisia konkurssipesän liiketilojen hallintaperusteita.

Myöskään sillä seikalla, parantaako tai huonontaako suuri vastikevelka pesän A:n osakkeiden myyntitulosta, ei ole merkitystä tulkintatilanteessa.

3.3) Kokonaisarviointi

Kaiken edellä selostetun perusteella, kun KKO 2015:103:n oikeusohjeiden soveltamista puoltavat seikat ovat painavammat, käräjäoikeus katsoo jääneen näyttämättä, että konkurssipesä on vastuussa konkurssin jälkeen erääntyneistä vastikkeista. Kanne niiden osalta hylätään.

4) konkurssimenettelyn jälkeen konkurssipesän osakehallintatilojen sähkölaskut massavelkaa ja niiden määrä?

Konkurssipesä on kiistänyt sähkölaskuja koskevan kannevaatimuksen vain määrältään selvittämättömänä. Asiassa on riidatonta, että kanteessa velotut touko- ja kesäkuun 2017 sähkölaskut ovat ennakkolaskuja, jotka perustuvat edellisen vuoden 2016 vastaavien kuukausien ravintolatoiminnan sähkökulutukseen. Kantaja ei ole esittänyt selvitystä sähkömittarin lukemaan perustuvaa todellisen sähkönkulutus- ja -siirtomaksun määriä.

Pesänhoitaja C:n mukaan pesän 1.7.2017 alkaen ottaman E Oy:n sähkölasku on ollut 20 - 30 euroa kuukaudessa.

Prosessiekonomisista syistä käräjäoikeus tutkii kannevaatimuksen ja arvioi sähkölaskujen määräksi toukokuun 2017 30 euroa ja kesäkuulta 2017 30 euroa ja velvoittaa vastaajan suorittamaan ne kantajalle.

5) Oikeudenkäyntikulujen korvausvastuu

Kantaja on pääosin hävinnyt asian. Ennakkopäätöksestä (KKO 2015:103) huolimatta riidassa on ollut kyse edelleen epäselvästä lain tulkintatilanteesta, koska ennakkopäätös koskee harvinaista erityistilannetta, eikä siitä ole varmuudella saatavissa selkeitä oikeusohjeita käsiteltävään keskinäisen kiinteistöyhtiön ja sen osakkeita omistavan osakeyhtiön konkurssipesän väliseen riitaan, jossa realisointi on pitkittynyt huomattavasti ja liikehuoneistoissa säilytetään irtaimistoa liiketoimintakokonaisuuden myyntitarkoituksessa. Tähän nähden käräjäoikeus katsoo, että oikeudenkäyntiin ollut aihetta ja harkitsee kohtuulliseksi velvoittaa kantajayhtiö korvaamaan vain puolet vastaajan oikeudenkäyntikuluista, 4.500 euroa (alv 24 %).

Sovellettavat lainsäännökset

Konkurssilain 16 luku 2 §
Oikeudenkäymiskaaren 21 luku 8a §

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Markku Vuorio

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 26.10.2018

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Kiinteistö Oy A (kiinteistöosakeyhtiö) on vaatinut käräjäoikeuden tuomion muuttamista siten, että Hotelli B Oy:n konkurssipesä (konkurssipesä) velvoitetaan suorittamaan sille korkoineen käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän kanteen 1 kohdan mukaiset hoitovastikkeet pääomaltaan yhteensä 29.466,40 euroa sekä 5.1.2018 alkaen oikeudenkäynnin aikana erääntyvät hoitovastikkeet 3.683,30 euroa kuukaudessa korkoineen kunkin kuukauden 5 päivästä alkaen.

Lisäksi kiinteistöosakeyhtiö on vaatinut käräjäoikeuden tuomion muuttamista siten, että konkurssipesä velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 6.301,20 euroa sekä että konkurssipesä velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Perusteinaan kiinteistöosakeyhtiö on vedonnut ensinnäkin siihen, että hoitovastikkeilla katetaan sellaisia kustannuksia, joita konkurssipesään kuuluvan omaisuuden huolellinen hoitaminen ja säilyttäminen edellyttävät. Ellei kiinteistöosakeyhtiö huolehtisi edellä mainittujen palveluiden järjestämisestä, konkurssipesän velvollisuutena olisi hankkia kyseiset palvelut itsenäisesti ja tästä aiheutuisi sille kustannuksia. Nämä kustannukset olisivat konkurssipesän massavelkaa. Tämän vuoksi kiinteistöosakeyhtiö katsoo, että edellä mainittujen palveluiden vastaanottaminen ja hyödyntäminen osoittavat sopimuksen syntymistä ja konkurssipesän sitoutumista massavelkaiseen vastuuseen hoitovastikkeista.

Hoitovastikkeiden katsomista massavelaksi puoltaa myös se, että konkurssisäännön 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesän omaisuuden rahaksi muuttaminen on toimitettava siten, että siitä saadaan mahdollisimman hyvä myyntitulos. Maksamatta oleva vastikevelka ei paranna myyntitulosta, vaan pikemminkin huonontaa sitä. Jotta konkurssipesä saisi pesän omaisuuden myytyä mahdollisimman hyvällä myyntituloksella, sen tulisi maksaa hoitovastikevelka pois. Mikäli myynti pitkittyy, tulee ennen pitkään vastaan tilanne, jossa vastikevelkojen määrä ylittää osakkeiden arvon. Tällöin osakkeiden myynti olisi käytännössä mahdotonta, koska yhtiöjärjestyksen mukaan uusi omistajakin on vastuussa maksamattomista hoitovastikkeista.

Kiinteistöosakeyhtiö on vedonnut myös siihen, että mikäli kyseessä olisi liikehuoneiston vuokraus, konkurssipesä omistaisi tavallisen kiinteistöyhtiön osakkeita tai kyse olisi yhteisomistussuhteesta taika konkurssipesä omistaisi koko A:n osakekannan, niin konkurssipesä olisi velvollinen vastaamaan hoitovastikkeista ja kyse olisi massavelasta. Tämän vuoksi kiinteistöosakeyhtiö katsoo, ettei korkein oikeus ole tarkoittanut, että ratkaisussa KKO 2015:103 vahvistettuja periaatteita sovellettaisiin kaikenlaisten osakkeiden osalta. Kyseisen ennakkoratkaisun soveltaminen nyt kyseessä olevaan tilanteeseen merkitsisi sitä, että kiinteistöosakeyhtiön muut osakkeenomistajat joutuisivat koko ajan maksamaan myös konkurssipesän hoitovastikkeet. Tämä olisi osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista. Tähän kysymykseen käräjäoikeus on jättänyt ottamatta kantaa.

Käräjäoikeuden tuomiosta poiketen kiinteistöosakeyhtiö katsoo, ettei konkurssipesä ole pitänyt osakkeita hallussaan pelkästään omaisuuden realisointitarkoituksessa. Konkurssipesä on myös tiennyt, että kiinteistöyhtiö katsoo sen olevan vastuussa hoitovastikkeista, kun kiinteistöyhtiö on konkurssivalvonnassa ilmoittanut, että myös konkurssipesä on vastuussa hoitovastikkeista. Konkurssipesä on tästä huolimatta käyttänyt pitkän ajan huoneistoja varastona säilyttäen siellä konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta.

Vastavalitus

Konkurssipesä on vaatinut käräjäoikeuden tuomiota muutettavaksi siten, että kiinteistöosakeyhtiö velvoitetaan suorittamaan konkurssipesälle tämän käräjäoikeudessa vaatimat oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan eli korvaamaan konkurssipesän oikeudenkäyntikulut 9.027,20 eurolla korkoineen 9.6.2018 lukien. Kiinteistöosakeyhtiö tulee lisäksi velvoittaa korvaamaan konkurssipesän oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 892,80 eurolla korkoineen.

Kysymys on käräjäoikeudessa ollut hoitovastikkeiden ja rahoitusvastikkeiden massavelkaisesta korvausvaatimuksesta. Sähkölaskuja koskeva vaatimus on ollut oikeudelliselta perusteeltaan ja määrältään yksinkertainen sekä määrältään käräjäoikeudenkin mukaan näyttämätön vaatimus, jolla ei ole ollut vaikutusta oikeudenkäyntikulujen korvausvaatimuksen ratkaisemiseen.

Hoitovastikkeita ja rahoitusvastikkeita koskevat vaatimukset on hylätty kokonaisuudessaan. Kiinteistöosakeyhtiö ei ole kiistänyt konkurssipesän vaatimia oikeudenkäyntikuluja määrältään. Asiassa ei ole ollut kyse epäselvästä lain tulkintatilanteesta.

Vastaukset

Konkurssipesä on vaatinut, että kiinteistöosakeyhtiön valitus hylätään perusteettomana. Lisäksi konkurssipesä on vaatinut, että kiinteistöosakeyhtiö velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.785,60 eurolla korkoineen.

Kiinteistöosakeyhtiön kanteessaan vaatimat hoitovastikkeet ovat konkurssissa valvottavia saatavia. Kyseiset hoitovastikkeet eivät ole massavelkaa eikä konkurssipesä vastaa niistä yhteisvastuullisesti konkurssivelallisen kanssa. Väitetty yhteisvastuullisuus ei saa tukea konkurssilaista eikä muustakaan lainsäädännöstä. Käräjäoikeuden ratkaisu on valituksenalaiselta osaltaan oikea ja sekä lainsäädäntöön että oikeuskäytäntöön perustuva.

Konkurssipesä ei ole tehnyt kiinteistöosakeyhtiön kanssa sopimusta hoitovastikkeiden maksamisesta eikä se ole myöskään kiinteistöosakeyhtiön väittämällä tavalla hiljaisesti hyväksynyt massavelkaista vastuuta vastikkeiden osalta, vaan on nimenomaan ilmoittanut, ettei se ole vastuussa vastikkeiden suorittamisvelvollisuudesta.

Vastuu hoitovastikkeiden maksamisesta on osakkeiden omistajalla. Osakkeet omistaa velallisyhtiö eikä omistusoikeus konkurssin seurauksena siirry konkurssipesälle. Kyse ei ole myöskään konkurssimenettelystä johtuvasta vastuusta. Vastuuta ei synny myöskään osakeyhtiölain ja siihen perustuvan yhtiöjärjestyksen perusteella.

Kiinteistöosakeyhtiö on vaatinut, että konkurssipesän vastavalitus hylätään perusteettomana. Konkurssipesä on velvoitettava korvaamaan kiinteistöosakeyhtiölle vastauksen antamisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut 818,40 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomion perustelut oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun osalta ovat oikeat. Kyseessä on ollut epäselvä lain tulkintatilanne.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asiassa on kysymys siitä, vastaako konkurssipesä massavelkana kanteessa tarkoitetuista hoitovastikkeista. Riidatonta asiassa on, että konkurssipesä ei ole tehnyt kiinteistöosakeyhtiön kanssa nimenomaista sopimusta hoitovastikkeiden suorittamisesta. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen mukaan hoitovastikkeista vastaa osakkeiden omistaja. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 14.4 §:n mukaan osakkeen uusi omistaja on edellisten omistajien lisäksi yhteisvastuussa näiden laiminlyömistä hoitovastikkeista. Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustellut siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut, ettei konkurssiin asettamisella tapahdu yhtiön omaisuuden omistusoikeuden siirtymistä konkurssipesälle. Näin ollen konkurssipesän vastuu kanteessa tarkoitetuista hoitovastikkeista ei voi perustua kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen määräyksiin.

Konkurssilain 16 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesä vastaa velasta, joka johtuu konkurssimenettelystä tai joka perustuu konkurssipesän tekemään sopimukseen tai sitoumukseen sekä velasta, josta konkurssipesä tämän lain tai muun lain mukaan vastaa.

Asiaa koskevan hallituksen (HE 26/2003 vp s. 152) esityksen mukaan konkurssimenettelystä johtuvia kustannuksia ovat tuomioistuinmenettelystä perittävät oikeudenkäyntimaksut, pesänhoitajan palkkio sekä pesänselvityksestä ja hoidosta aiheutuvat muut kustannukset. Tältä osin hallituksen esityksessä näytettäisiin viittaavan edellä mainitun lainkohdan 2 momenttiin, jossa on kysymys velallisen kirjanpidon laatimisesta aiheutuneesta kustannuksesta. Nyt kyseessä olevien hoitovastikkeiden osalta ei ole kysymys konkurssimenettelystä aiheutuneista kustannuksista. Tämän vuoksi konkurssipesä ei tälläkään perusteella massavelkana ole vastuussa hoitovastikkeiden maksamisesta.

Hallituksen esityksen mukaan konkurssipesän sitoumuksella tarkoitetaan mitä tahansa vastuuta, johon pesä on itse sitoutunut. Tämä voi perustua esimerkiksi konkurssipesän tekemiin vuokra-, toimeksianto- tai vakuutussopimuksiin. Joissakin tapauksissa voi olla vaikea ratkaista, mikä on velallisen velkaa eli konkurssisaatavaa ja mikä on konkurssipesän velkaa. Näin on silloin, kun velallisen sopimussuhde jatkuu konkurssin alettua. Eräistä tällaisista tilanteista on olemassa erityissäännöksiä. Liikehuoneiston vuokrauksesta annetun lain 39 §:n 3 momentin mukaan, jos konkurssipesä käyttää huoneistoa, se on tämän ajan vastuussa vuokrasopimuksesta aiheutuvien velvollisuuksien täyttämisestä, vaikka se ei olisi ottanut vastatakseen niiden täyttämisestä. Samoin asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 49 §:n 3 momentin mukaan, jos konkurssipesä käyttää huoneistoa, se on tämän ajan vastuussa vuokrasopimuksesta aiheutuvien velvollisuuksien täyttämisestä, vaikka se ei olisi ottanut vastatakseen niiden täyttämisestä.

Golfyhtiön osakkeita koskevassa ratkaisussaan KKO 2015:103 (kohta 11) korkein oikeus on todennut, että konkurssivelallisen omaisuus kuuluu suoraan lain nojalla konkurssipesän varoihin ja sen määräysvaltaan. Konkurssipesän pesänhoitajan lakisääteisenä tehtävänä on ottaa haltuun pesään kuuluva omaisuus. Tällainen lakiin perustuva määräysvallan ja hallinnan siirtyminen konkurssipesälle ei merkitse sitä, että se olisi käyttänyt vallintavaltaansa ja sitoutunut konkurssivelallisen omaisuuteen liittyviin maksuvelvoitteisiin. Lisäksi korkein oikeus on todennut (kohta 12), että konkurssipesän pesänhoitajalla on myös ollut konkurssilain perusteella velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin osakkeiden myymiseksi. Saatuaan selville, etteivät osakkeet olleet myytävissä, konkurssipesä oli ilmoittanut golfyhtiölle haluavansa luopua osakkeista golfyhtiön hyväksi ja jättänyt maksamatta vuoden 2011 vastikkeet. Korkein on katsonut, että pelkästään vuoden 2010 vastikevelkojen suorittamisella tai osakkeiden myyntitoimenpiteisiin ryhtymisellä konkurssipesä ei ole sitoutunut konkurssilain 16 luvun 2 §:n tarkoittamalla tavalla massavelkavastuuseen.

Liikehuoneiston vuokrausta koskevassa ratkaisussa KKO 1993:136 konkurssipesä oli pitänyt liikehuoneistoa hallussaan yhtiön konkurssiin asettamisen jälkeen ja oli tuona aika harjoittanut huoneistossa liiketoimintaa kahden viikon ajan heti konkurssiin asettamisen jälkeen ja pitänyt huoneistoa omaisuuden realisointiajan varastona. Perusteluissaan korkein oikeus on katsonut, että konkurssipesän käyttäessä vuokrahuoneistoa vuokralaisen konkurssin aikana konkurssipesä joutuu vastuuseen vuokrasopimuksen mukaisen vuokran maksamisesta käyttöajaltaan siitäkin huolimatta, ettei konkurssipesä ole ottanut vastatakseen vuokrasopimuksesta johtuvista velvoitteista.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että konkurssipesä voi tosiasiallisten toimenpiteidensä seurauksena joutua vastuuseen konkurssivelallisen tekemiin sopimussuhteisiin perustuvasta velasta tapauksissa, joissa sopimussuhde jatkuu vielä konkurssiin asettamisen jälkeenkin. Tällainen vastuu ei kuitenkaan voi perustua yksinomaan siihen seikkaan, että pesänhoitaja konkurssilain säännösten perusteella ottaa velallisen omaisuuden haltuunsa. Vastuun syntyminen edellyttää konkurssipesältä sellaisia aktiivisia toimenpiteitä, jotka eivät lain mukaan kuulu välttämättömänä osana konkurssipesän hoitoon. Liikehuoneiston vuokrauksesta ja asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain säännöksissä käytetään ilmaisua "konkurssipesä käyttää huoneistoa", joka viittaa aktiiviseen toimintaan. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:136 konkurssipesä oli harjoittanut liikehuoneistossa liiketoimintaa ja oli käyttänyt vuokranantajan omistamaa huoneistoa konkurssipesään kuuluvan omaisuuden realisointiajan varastona. Sen sijaan korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:103 tilanne oli toinen. Kyseessä oli tilanne, jossa osakkeet olivat konkurssin seurauksena tulleet konkurssipesän hallintaan, mutta konkurssipesä ei ollut ryhtynyt mihinkään sellaisiin aktiivisiin toimenpiteisiin, jotka eivät olisi kuuluneet konkurssipesän lainmukaiseen hoitoon.

Nyt kyseessä olevassa tapauksessa käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevät osakkeet olivat yhtiön konkurssin seurauksena tulleet konkurssipesän haltuun. Konkurssin jälkeen konkurssipesä ei ole harjoittanut liikehuoneistossa liiketoimintaa, mutta aikaisemmin harjoitettuun liiketoimintaa liittyvää omaisuutta oli säilytetty huoneistossa. Kyse ei kuitenkaan ole ollut vuokrahuoneistosta eikä konkurssipesä näin ollen ole käyttänyt toisen omistamaa huoneistoa konkurssipesään kuuluvan omaisuuden varastona. Tässä suhteessa nyt kyseessä oleva tapaus eroaa siitä tilanteesta, josta oli ollut kysymys ratkaisussa KKO 1993:136. Tämän vuoksi tuossa ratkaisussa omaksuttuja periaatteita ei voida soveltaa nyt kyseessä olevaan tapaukseen. Käräjäoikeuden toteamin tavoin ratkaisun perustaksi on otettava ratkaisussa KKO 2015:103 vahvistetut periaatteet. Kun konkurssipesä ei nyt ole ryhtynyt mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin osakkeisiin liittyvien oikeuksien hyödyntämiseksi, jotka eivät olisi kuuluneet konkurssipesän hoitoon, ei konkurssipesä myöskään tosiasiallisten toimenpiteidensä seurauksena ole joutunut vastuuseen kanteessa tarkoitettujen hoitovastikkeiden suorittamisesta.

Muussakaan lainsäädännössä ei ole säännöstä, jonka perusteella konkurssipesä olisi massavelkana vastuussa nyt kyseessä olevien hoitovastikkeiden suorittamisesta. Osakeyhtiölain osakkaiden yhdenvertaisuutta koskeviin säännöksiin tällaista vastuuta ei voida perustaa. Osakeyhtiön yhtiökokous, hallitus, toimitusjohtaja tai hallintoneuvosto ei ole tehnyt päätöstä tai ryhtynyt muuhun toimenpiteeseen, joka olisi ollut omiaan tuottamaan osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella.

Edellä esitetyillä perusteilla hovioikeus katsoo, ettei perusteita käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiselle ole. Tämän vuoksi valitus hylätään.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta hovioikeus katsoo, ettei asia aikaisempi oikeuskäytäntö huomioon ottaen ole ollut sillä tavoin oikeudellisesti epäselvä, että perusteet oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden kohtuullistamiselle oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n perusteella olisivat olleet olemassa. Valituksen tultua hylätyksi ja vastavalituksen hyväksytyksi kiinteistöosakeyhtiö on velvollinen korvaamaan konkurssipesän oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa täysimääräisesti. Siltä osin kuin oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta hovioikeudessa korotetaan korotetulle määrälle on suoritettava viivästyskorkoa kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamisesta.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Kiinteistö Oy A velvoitetaan korvaamaan Hotelli B Oy:n konkurssipesän oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 9.027,20 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 4.500 eurolle 9.6.2018 lukien ja 4.527,20 eurolle kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamisesta.

Kiinteistö Oy A velvoitetaan korvaamaan Hotelli B Oy:n konkurssipesän oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 2.678,40 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamisesta.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
hovioikeudenneuvos Pirjo Soininen
hovioikeudenneuvos Sisko Heimonen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

A:ta koskenut konkurssi oli aloitettu Ranskassa tuomioistuimen 6.2.2012 antamalla päätöksellä maksukyvyttömyysmenettelyistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1346/2000 mukaisena päämenettelynä ja oli 9.7.2012 julistettu päättyneeksi A:n varattomuuden vuoksi. Ranskan kauppalain mukaan maksukyvyttömyysmenettelyn päättäminen varojen riittämättömyyden vuoksi ei palauttanut velkojille oikeutta erillisperintään laissa mainittuja erityistapauksia lukuun ottamatta, joista asiassa ei ollut kysymys. A:n omaisuutta ei voitu maksukyvyttömyysmenettelyn päättymisen jälkeen ulosmitata Suomessa saatavista, jotka olivat syntyneet ennen Ranskassa käydyn maksukyvyttömyysmenettelyn päättymistä.

Helsingin käräjäoikeuden ratkaisu 24.3.2014

Asian käsittely käräjäoikeudessa

A:n valitus

A valitti päätöksestä, jolla Helsingin ulosottoviraston kihlakunnan ulosottomies oli 7.1.2014 ulosmitannut A:n osuuden hänen 21.12.2014 kuolleen isänsä kuolinpesästä. Ulosmittaus koski hänen elinkeinotoimintansa arvonlisäveroja. Elinkeinotoiminta oli päättynyt, kun A oli asetettu konkurssiin Ranskassa Tarbesin kauppatuomioistuimen päätöksellä. Tuomioistuimen asettama selvittäjä oli konkurssin aikana huolehtinut yhteydenotoista kaikkiin A:n elinkeinotoimintaan liittyviin velkojiin. Konkurssi oli rauennut 9.7.2012, jolloin Tarbesin kauppatuomioistuin oli julistanut prosessin päättyneeksi A:n varattomuuden vuoksi.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus katsoi ulosottokaaren 3 luvun 97 §:ään viitaten, ettei konkurssin raukeaminen vapauttanut velallista maksamatta jääneiden verojen maksamisesta. A:n varoihin Ranskassa kohdistuneen konkurssimenettelyn rauettua varojen puuttumisen johdosta ja konkurssin alkamisen oikeusvaikutusten lakattua tällöin konkurssilain 3 luvun 11 §:n 2 momentin mukaisesti, ei ollut estettä A:n Suomessa maksuunpantujen, täytäntöönpanokelpoisten verojen perimiselle erillistäytäntöönpanossa omaisuudesta, jonka A oli saanut vasta Ranskassa vireillä olleen hänen varojen koskeneen konkurssimenettelyn rauettua.

Käräjäoikeus hylkäsi A:n valituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Seija Ovaskainen

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 23.4.2015 lähettänyt Suomen oikeusministeriön kansainvälisen oikeudenhoidon yksikköön pyynnön Ranskan lainsäädännön selvittämiseksi. Ranskan oikeusministeriön vastaus on saapunut hovioikeuteen 10.12.2015.

Hovioikeus on 20.6.2016 lähettänyt Ranskan tasavallan Tarbesin kauppatuomioistuimen määräämälle likvidaatiomenettelyn selvitysmiehelle selvityspyynnön. Selvitys on saapunut hovioikeuteen 10.8.2016.

Hovioikeus on 3.11.2016 lähettänyt Suomen oikeusministeriön kansainvälisen oikeudenhoidon yksikköön pyynnön Ranskan lainsäädännön selvittämiseksi. Ranskan oikeusministeriön laatima vastaus lakitiedusteluun on saapunut 4.10.2017.

Hovioikeus on varannut Ranskan likvidaatiomenettelyn selvitysmiehen ja Ranskan oikeusministeriön antamien selvitysten johdosta Verohallinnolle ja Helsingin ulosottovirastolle tilaisuuden lausumien antamiseen.

Valitus

A on vaatinut, että ulosmittaus kumotaan.

Ulosmittauksen perusteena olivat A:n yrityksen elinkeinotoiminnasta aiheutuneet arvonlisäverovelat. Ranskan tasavallan Tarbesin kauppatuomioistuin oli julistanut yrityksen konkurssin alkaneeksi 6.2.2012 antamallaan päätöksellä. A oli ilmoittanut kauppatuomioistuimelle arvonlisäverovelkansa Uudenmaan verovirastolle. Konkurssipesän selvittäjä oli ottanut yhteyttä kaikkiin A:n elinkeinotoimintaan liittyviin velkojiin, eli myös Uudenmaan verovirastoon. Velkojilla oli siten konkurssimenettelyn aikana ollut mahdollisuus esittää vaatimuksensa. A:lle oli ilmoitettu, ettei hänellä itsellään ollut oikeutta ottaa yhteyttä velkojiin, koska konkurssipesän selvittäjä vastasi näistä yhteydenotoista.

Kauppatuomioistuin on 9.7.2012 antamallaan tuomiolla julistanut konkurssimenettelyn päättyneeksi. Tuomion mukaan A:n velkojat ovat menettäneet oikeutensa ryhtyä yksilöllisesti saatavien erillisperintään poikkeuksena kauppalain (code de commerce) L. 643-11 artiklassa mainitut tilanteet. Tästä huolimatta A:n osuus isänsä kuolinpesästä on ulosmitattu 7.1.2014. Ranskan tuomioistuimen päätökset olivat lainvoimaisia myös Suomessa, joten Uudenmaan verovirastolla ei ollut oikeutta erillisperintään.

Vastaus

Verohallinto on vaatinut, että valitus hylätään.

A oli harjoittanut liiketoimintaa yksityisenä elinkeinonharjoittajana ja hänen yrityksensä oli ollut arvonlisäverorekisterissä 15.3.2005-31.3.2012. A:n verovelat olivat muodostuneet vuoden 2012 perintöveroista, vuosien 2009-2012 arvonlisäveroista ja vuosien 2010-2011 myöhästymismaksuista. Verohallinnon tiedostoissa ei ollut merkintää siitä, että A:n verovelkojen määrästä olisi lähetetty Ranskaan maksukyvyttömyysmenettelyn johdosta selvitystä. Maksukyvyttömyysmenettely on 9.7.2012 julistettu päättyneeksi varojen riittämättömyyden vuoksi ja A:n isä on kuollut 21.12.2012. Näin ollen ulosmitattu kuolinpesäosuus ei ollut kuulunut maksukyvyttömyysmenettelyn piiriin.

Asiassa ei voitu soveltaa maksukyvyttömyysmenettelyistä annettua Neuvoston asetusta N:o 1346/2000. Joka tapauksessa Verohallinto ei ollut menettänyt oikeuttaan saataviensa perintään, koska se ei ollut antanut asetuksen 17 artiklan 2 kohdassa ja 34 artiklassa tarkoitettua suostumusta.

Verohallinto on vastauksen täydennyksessään todennut, että Verohallinnon tiedostoista ei ollut löytynyt merkintää Ranskan Tarbesin kauppatuomioistuimen määräämän selvittäjän ilmoituksesta, jossa Verohallintoa olisi pyydetty ilmoittamaan saamisensa.

Lausuma

Helsingin ulosottovirasto on katsonut, että valitus tulisi hylätä. Ulosottoviranomainen ei voinut tutkia ulosottoperusteen sisällöllistä oikeellisuutta. Ulosotossa oli riittävää, että täytäntöönpanoasia oli muodollisesti täytäntöönpantavissa. Verot oli maksuunpantu A:lle. A vastasi siten veroista henkilökohtaisesti omalla ulosmittauskelpoisella omaisuudellaan.

Lausumat Ranskan oikeusministeriön laatimasta lainsäädäntöselvityksestä 10.12.2015

A on katsonut, että maksukyvyttömyysmenettelyn kohteena olleet arvonlisäverovelat sekä myöhästymismaksut olivat vanhentuneita, sillä Verohallinto ei ollut ilmoittanut saataviaan määräajassa. Lakitiedustelussa mainitut erillisperintään oikeuttavat poikkeukset eivät soveltuneet asiaan eikä Verohallinnolla siten ollut oikeutta maksukyvyttömyysmenettelyn kohteena olleiden velkojen perintään ja ulosmittaukseen. A ei ole vastustanut perintöverojen perimistä vaan hyväksyi perintöverojen osalta ulosmittauksen.

Helsingin ulosottovirasto on ilmoittanut, ettei sillä ollut lausuttavaa selvityksestä.

Verohallinto on katsonut, että asiassa on kyse oikeuspaikkakeinottelusta, sillä velallinen on hakeutunut Ranskassa maksukyvyttömyysmenettelyyn saadakseen edullisemman oikeusaseman konkurssivelkojien vahingoksi. Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista olisi se, ettei ranskalaisen tuomion tunnustamisen ja täytäntöönpanon seurauksena suomalainen velkoja voisi periä saamisiaan Suomessa olevasta omaisuudesta.

Lausumat Ranskan likvidaatiomenettelyn selvitysmiehen laatimasta selvityksestä ja ulosottoviraston 22.8.2016 toimittamasta selvityksestä

A on katsonut, että selvitysmiehen lausuman perusteella Verohallinnolle oli annettu ilmoitus menettelyn alkamisesta Ranskan lain edellyttämällä tavalla. Näin ollen A:n verovelat ovat vanhentuneita. Verohallinnon prosessiosoitteeksi oli velkojaluetteloon ilmoitettu Helsingin ulosottovirasto, koska ulosottovirasto oli lähettänyt A:lle syksyllä 2011 kirjeen, jossa oli ilmoitettu verottajan valtuuttaneen ulosottoviraston perimään jatkossa saataviaan.

Verohallinto on katsonut, ettei selvitysmiehen Helsingin ulosottovirastolle lähettämän kirjeen otsikko ollut maksukyvyttömyysasetuksen 42 artiklan mukainen ja että selvitysmiehen olisi tullut asetuksen 40 artiklan mukaisesti toimittaa ilmoitus likvidaatiomenettelystä Verohallinnolle. Verohallinto ei ollut ollut tietoinen Ranskassa aloitetusta maksukyvyttömyysmenettelystä eikä näin ollut voinut hakea sekundäärimenettelyä Suomessa. Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista on, ettei ulosottomenettelyä voida luonnollisen henkilön osalta käyttää velan perinnässä velallisen omaisuuden sijaitessa Suomessa. Näin ollen sitä, että suomalainen velkoja joutuisi hakemaan puolustavaa sekundäärikonkurssia eikä saisi käyttää velan perinnässä edullisempaa ulosottomenettelyä, kun luonnollinen henkilö on velallisena ja velallisen omaisuus sijaitsee Suomessa, on pidettävä Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisena (ordre public).

Koska Verohallinto ei ollut saanut ilmoitusta Ranskassa aloitetusta maksukyvyttömyysmenettelystä, se ei ollut tiennyt mahdollisuudesta hakea Suomessa sekundäärimenettelyä. Ranskalaisen maksukyvyttömyysmenettelyn ja erityisesti rauenneen menettelyn vaikutusta ei tarvitse tunnustaa Suomessa tässä asiassa, koska Verohallinto ei ole voinut käyttää Suomen oikeusjärjestyksessä velkojille annettuja oikeudellisia keinoja saamisiensa perinnässä (ordre public -periaate).

Helsingin ulosottovirasto on ilmoittanut, ettei sillä ollut lausuttavaa selvitysmiehen selvityksestä.

A on vielä ilmoittanut, että maksukyvyttömyysmenettely oli päätetty 9.7.2012 annetulla tuomiolla, joten velkojalla ei ole enää mahdollisuutta vedota määräajan palauttamiseen. Selvitysmiehen käyttämällä ilmoitustavalla ei ollut merkitystä maksukyvyttömyysmenettelyn pätevyyteen, eikä ulosottovirastolla ollut oikeutta periä A:n verovelkoja, jotka ovat olleet maksukyvyttömyysmenettelyn kohteena.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

A on 1.2.2012 hakenut Ranskassa likvidaatiomenettelyn aloittamista ilmoittaen lakkauttaneensa maksunsa 17.1.2012. Maksukyvyttömyysmenettely (La Liquidation Judiciaire) on aloitettu Tarbesin kauppatuomioistuimen (Tribunal de Commerce de Tarbes) päätöksellä 6.2.2012. Menettely on julistettu päättyneeksi varojen riittämättömyyden vuoksi 9.7.2012.

Helsingin ulosottoviraston ulosottomies on valituksen kohteena olevalla päätöksellään 7.1.2014 ulosmitannut A:n osuuden 21.12.2012 isänsä kuolinpesästä päätöksen liitteessä lueteltujen Verohallinnon saatavien suoritukseksi. Asiassa on kysymys siitä, onko Ranskassa aloitettu maksukyvyttömyysmenettely esteenä A:n omaisuuden ulosmittaamiselle Verohallinnon saatavista.

Ranskan likvidaatiomenettelyn vaikutukset

Euroopan unionissa rajat ylittävien maksukyvyttömyysmenettelyjen vaikutusten säätelemisestä annettiin 29.5.2000 neuvoston asetus (EY) N:o 1346/2000 maksukyvyttömyysmenettelyistä (jäljempänä maksukyvyttömyysasetus tai asetus), joka tuli voimaan 31.5.2002. Asetus sisältää kansainvälistä toimivaltaa, sovellettavaa lakia, maksukyvyttömyysmenettelyjen tunnustamista ja yhteensovittamista koskevia määräyksiä. Asetuksessa maksukyvyttömyysmenettelyllä tarkoitetaan kaikkia velkoja ja siten myös esimerkiksi verovelkoja koskevaa menettelyä.

Euroopan unionissa on hyväksytty 20.5.2015 uudelleenlaadittu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2015/848 maksukyvyttömyysmenettelyistä, joka tuli voimaan 26.6.2017 ja eräiltä osin 26.6.2018. Uudistettu asetus korvaa aikaisemman asetuksen mutta sitä ei sovelleta tässä asiassa, koska maksukyvyttömyysmenettely Ranskassa ei ole alkanut 26.6.2017 jälkeen (uudelleenlaadittu asetus 84 artikla).

Asetuksen 1346/2000 liitteen A mukaan Ranskan maksukyvyttömyysmenettelyistä asetuksen soveltamisalaan kuuluvat ”Liquidation judiciaire” ja ”Redressement judiciaire avec nomination d’un administrateur”. Tarbesin kauppatuomioistuimen päätöksen mukaan A:n kohdalla kysymys on ollut ensin mainitusta menettelystä, joka on Ranskan laissa säädettyjen edellytysten nojalla toimitettu yksinkertaistettuna likvidaatiomenettelynä (Liquidation judiciaire simplifiée). Siten Tarbesin kauppatuomioistuimessa aloitettu likvidaatiomenettely on kuulunut asetuksen soveltamisalaan.

Tarbesin kauppatuomioistuimessa aloitettu likvidaatiomenettely on ollut asetuksen 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu päämenettely. Päämenettely voidaan aloittaa asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan sen jäsenvaltion tuomioistuimessa, jossa velallisella on pääintressien keskus. Kun tuomioistuin on aloittanut maksukyvyttömyysmenettelyn, se on katsonut, että A:n pääintressien keskus on ollut Ranskassa.

Asetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan muussa valtiossa kuin siinä, jossa velallisella on pääintressien keskus, voidaan aloittaa alueellinen menettely, jos velallisella on siinä valtiossa toimipaikkansa. Jos päämenettely on aloitettu, toisessa valtiossa aloitettu alueellinen menettely on sekundäärimenettely (3 artiklan 3 kohta). Alueellisen menettelyn vaikutukset ulottuvat vain siinä valtiossa sijaitsevaan velallisen omaisuuteen, jossa tällainen menettely on aloitettu (3 artiklan 2 kohta viimeinen virke).

Todettakoon, että Suomessa ei ollut ennen päämenettelyn aloittamista tai sen aikana aloitettu A:ta koskevaa, asetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaista alueellista menettelyä. Hovioikeus ei ota kantaa siihen, onko A:lla ollut Suomessa toimipaikka ja olisiko tämän perusteella Suomessa voitu aloittaa häntä koskeva alueellinen menettely.

Asetuksen 16 artiklan 1 kohdan mukaan 3 artiklan perusteella toimivaltaisen jäsenvaltion tuomioistuimen päätös maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisesta on tunnustettava muissa jäsenvaltiossa. Tätä periaatetta täydentää asetuksen 17 artiklan 1 kohta. Sen mukaan päätös päämenettelyn aloittamisesta saa ilman eri muodollisuuksia muissa jäsenvaltioissa samat vaikutukset kuin sillä on menettelyn aloitusvaltion lain mukaan, jollei asetuksen säännöksistä muuta johdu eikä 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua menettelyä ole aloitettu tässä toisessa jäsenvaltiossa. Tässä yhteydessä on syytä ottaa huomioon myös asetuksen 25 artiklan 1 kohta. Sen mukaan sellaisen tuomioistuimen päätös, joka on tunnustettava 16 artiklan mukaisesti ja joka koskee muun muassa maksukyvyttömyysmenettelyn päättämistä, on niin ikään tunnustettava ilman eri muodollisuuksia.

Asetuksessa on myös määräykset maksukyvyttömyysmenettelyyn sovellettavasta laista. Asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa ilmenevän pääsäännön mukaan maksukyvyttömyysmenettelyyn ja sen vaikutuksiin sovelletaan menettelyn aloitusvaltion lakia. Artiklan 2 kohdassa olevan luettelon mukaan, joka ei ole tyhjentävä, aloitusvaltion lain mukaan määräytyy muun muassa maksukyvyttömyysmenettelyn vaikutukset saatavien erillisperintään, lukuun ottamatta vireillä olevia oikeudenkäyntejä (f alakohta), maksukyvyttömyysmenettelyn jälkeen syntyneiden saatavien asema (g alakohta), saatavien ilmoittaminen, todistaminen ja hyväksyminen (h alakohta) sekä maksukyvyttömyysmenettelyn päättämisen edellytykset ja vaikutukset, erityisesti sovinnon osalta (j alakohta). Asetuksen 28 artiklan mukaan sekundäärimenettelyyn sovelletaan vastaavasti sen valtion lakia, jossa tällainen menettely on alkanut, jollei asetuksesta muuta johdu.

Ranskan kauppalain (Code de commerce) L.622-7 artiklan mukaan maksukyvyttömyysmenettelyn alkamisesta seuraa kielto maksaa ennen menettelyn alkamista syntyneitä velkoja. Kielto koskee myös sellaisia menettelyn alkamisen jälkeen syntyneitä velkoja, joita ei ole mainittu L.622-17 artiklassa. Maksukyvyttömyysmenettelyn alkaminen keskeyttää ja kieltää myös velkoja koskevan oikeudenkäynnin ja kaikenlaisen täytäntöönpanon (L.622-21 artikla). Tämäkään ei koske L.622-17 artiklassa mainittuja velkoja. Hovioikeus toteaa, että ulosmittauksen perusteena olevat Verohallinnon saatavat A:lta eivät ole L.622-17 artiklassa tarkoitettuja velkoja.

Ranskan kauppalain L.643-11 sisältää tämän asian kannalta olennaisen säännöksen siitä, että jos maksukyvyttömyysmenettely päätetään, niin kuin tässä tapauksessa, varojen riittämättömyyden vuoksi, menettelyn päättäminen ei palauta velkojille oikeutta erillisperintään lainkohdassa mainittuja erityistapauksia lukuun ottamatta, joista tässä asiassa ei ole kysymys. Tarbesin kauppatuomioistuin on julistaessaan A:ta koskeneen maksukyvyttömyysmenettelyn päättyneeksi 9.7.2012 samalla päätöksessään selostetun lainkohdan mukaisesti vahvistanut, että A:n velkojat ovat menettäneet oikeutensa ryhtyä yksilöllisesti saatavien erillisperintään lukuun ottamatta kauppalain L.643-11 artiklassa tarkoitettuja erityistapauksia.

Hovioikeus toteaa, että Ranskan kauppalain L.643-11 artiklan kielto ulottuu myös velalliselle maksukyvyttömyysmenettelyn päättymisen jälkeen tulleeseen omaisuuteen, kuten perintöön. Mainitussa L.643-11 artiklassa on tosin perintöä koskeva poikkeussäännös, mutta sitä sovelletaan vain, jos perintöasia on tullut vireille maksukyvyttömyysmenettelyn aikana. Tässä tapauksessa ulosmittauksen kohteena oleva perintöosuus on tullut A:lle vasta maksukyvyttömyysmenettelyn päättymisen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan edellä selostettu tarkoittaa siis sitä, että kun Suomessa ei ollut aloitettu sekundäärimenettelyä, velkojan oikeus erillisperintään määräytyy Ranskan lain mukaan eikä sen perusteella oikeus erillisperintään palaudu, vaikka omaisuus sijaitsee Suomessa ja se on tullut velalliselle vasta maksukyvyttömyysmenettelyn päättymisen jälkeen. Tällaisessa tilanteessa ei siten sovelleta ulosottokaaren 3 luvun 97 §:ää.

On kuitenkin huomattava, että Ranskan lakiin perustuvat rajoitukset eivät voi koskea niitä velkoja, jotka ovat syntyneet sen jälkeen, kun maksukyvyttömyysmenettely on Ranskassa päättynyt 9.7.2012.

Suostumuksen puuttuminen

Verohallinto on katsonut, että sillä oli joka tapauksessa oikeus erillistäytäntöönpanoon ensinnäkin sen vuoksi, ettei se ollut antanut maksukyvyttömyysasetuksen 17 artiklan 2 kohdassa ja 34 artiklassa tarkoitettua suostumusta.

Asetuksen 17 artiklan 2 kohdan mukaan muissa jäsenvaltioissa ei saa kieltää 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun menettelyn vaikutuksia. Menettelystä johtuvia rajoituksia velkojien oikeuksiin erityisesti maksun lykkäyksen tai maksuvelvollisuudesta vapauttamisen osalta voidaan toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevaan omaisuuteen nähden kohdistaa vain niihin velkojiin, jotka ovat siihen suostuneet. Asetuksen 34 artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdassa tarkoitetusta, sekundäärimenettelyssä esitetystä toimenpiteestä johtuvat rajoitukset velkojien oikeuksiin, kuten maksun lykkäys tai maksuvelvollisuudesta vapautuminen, eivät ilman asianomaisten velkojien suostumusta voi koskea sitä velallisen omaisuutta, joka ei kuulu tämän menettelyn piiriin.

Asetuksen 17 ja 34 artiklan määräykset koskevat siten tilannetta, jossa toisessa jäsenvaltiossa on samanaikaisesti vireillä sekundäärimenettely. Kuten edellä on jo todettu, tällaista menettelyä ei ole ollut Suomessa vireillä eivätkä mainitut artiklat voi tulla tässä tapauksessa lainkaan sovellettaviksi.

Ilmoituksen toimittamatta jättäminen

Verohallinto on edelleen vedonnut siihen, ettei sille ollut toimitettu asetuksen 40 artiklassa tarkoitettua ilmoitusta. Asetuksen 40 artiklassa määrätään, että kun maksukyvyttömyysmenettely on alkanut jäsenvaltiossa, sen valtion toimivaltaisen tuomioistuimen tai tämän määräämän selvittäjän on viipymättä toimitettava tästä ilmoitus niille tunnetuille velkojille, joilla on asuinpaikka tai kotipaikka taikka sääntömääräinen kotipaikka toisessa jäsenvaltiossa. Asetuksen 42 artiklan mukaan 40 artiklassa tarkoitetut ilmoitukset on toimitettava menettelyn aloitusvaltion virallisella kielellä tai jollakin sen virallisista kielistä. Sitä varten on käytettävä lomaketta, jonka otsikkona on ”Kehotus saatavan ilmoittamiseen. Noudatettavat määräajat” kaikilla Euroopan unionin toimielinten virallisilla kielillä.

Maksukyvyttömyysasetuksessa ei ole säädetty seuraamuksista sen varalta, ettei maksukyvyttömyysmenettelyssä joltakin osin noudateta maksukyvyttömyysasetuksen 40 ja 42 artiklan määräyksiä. Tietojen antamisessa tapahtuneen virheen seuraamukset ja keinot niiden oikaisemiseksi määräytyvät siten asetuksen 4 artiklan (erityisesti 2 kohdan h alakohta) mukaisesti menettelyn alkamisvaltion lain mukaan (näin myös KKO 2013:16 kohta 27).

Ranskan laista saadun selvityksen mukaan saatavien ilmoittamista koskevan määräajan vaikutukset ulottuvat myös niihin velkojiin, joille ei ole lähetetty asetuksen 40 artiklan mukaista ilmoitusta. Tällaisessa tilanteessa velkoja voi saada määräajan palautettua, jos velkoja pystyy osoittamaan, ettei laiminlyönti ole johtunut velkojan omasta syystä. Määräaika voidaan palauttaa myös siinä tilanteessa, että selvittäjä ei lähetä 42 artiklassa tarkoitettua lomaketta. Määräajan palauttaminen voi kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että velkoja voi ilmoittaa maksukyvyttömyysmenettelyssä saatavansa ja saada sille kuuluvan jako-osuuden. Siten Ranskan lain mukaan seurauksena siitä, ettei Verohallinnolle ollut lähetetty edellä tarkoitettuja ilmoituksia, ei selvästikään voi olla erillistäytäntöönpano-oikeuden säilyminen tai palautuminen.

Oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuus

Asetuksen 26 artiklan mukaan jäsenvaltio voi kieltäytyä tunnustamasta toisessa jäsenvaltiossa aloitettua maksukyvyttömyysmenettelyä tai panemasta täytäntöön menettelyn yhteydessä annettua päätöstä, milloin tunnustaminen tai täytäntöönpano olisi vastoin sen valtion oikeusjärjestyksen perusteita (ordre public), erityisesti vastoin sen perusperiaatteita tai sen valtiosäännössä turvattuja yksilön oikeuksia ja vapauksia.

Maksukyvyttömyysasetus rakentuu keskeisesti tuomioiden vastavuoroiselle tunnustamiselle. Kuten asetuksen johdanto-osan 22 perustelukappaleesta ilmenee, asetuksen 16 artiklan 1 kohdassa määritelty ensisijaisuussääntö, jonka mukaan jäsenvaltiossa aloitettu maksukyvyttömyysmenettely on tunnustettava kaikissa muissa jäsenvaltioissa siitä alkaen, kun päätöstä on noudatettava menettelyn aloitusvaltiossa, perustuu keskinäisen luottamuksen periaatteeseen (Eurofood IFSC, tuomion 39 kohta). Se, että ordre public -periaatetta on tarkoitettu tulkittavan suppeasti, käy ilmi jo artiklassa käytetystä ilmaisusta ”oikeusjärjestyksen perusteita”. Unionin tuomioistuin on katsonut, että vastaavasti kuin Brysselin yleissopimuksen osalta, maksukyvyttömyysasetuksen 26 artiklaa tulkittaessa kyseessä on oltava sellaisen oikeussäännön ilmeinen rikkominen, jota pidetään täytäntöönpanovaltion oikeusjärjestyksessä olennaisen tärkeänä, tai sellaisen oikeuden ilmeinen loukkaaminen, jota pidetään tässä oikeusjärjestyksessä perustavanlaatuisena (Eurofood IFSC, tuomion kohdat 63 ja 64; MG Probud Gdynia sp. z o.o., tuomion kohdat 33 ja 34).

Verohallinto on vedonnut mainittuun asetuksen 26 artiklaan ja katsonut, että Ranskan tuomioistuimen päätös on Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen. Verohallinnon mukaan asiassa oli ensinnäkin kyse oikeuspaikkakeinottelusta, sillä velallinen on hakeutunut Ranskassa maksukyvyttömyysmenettelyyn saadakseen edullisemman oikeusaseman konkurssivelkojien vahingoksi. Ranskalaisen tuomion tunnustamisen ja täytäntöönpanon seurauksena suomalainen velkoja ei voi periä saamisiaan Suomessa olevasta omaisuudesta, mikä on vastoin Suomen oikeusjärjestyksen perusteita.

Asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan sen jäsenvaltion tuomioistuin, jossa velallisella on pääintressien keskus, on toimivaltainen aloittamaan maksukyvyttömyysmenettelyn. Hovioikeus toteaa, että asiassa ei ole esitetty mitään sellaista, minkä perusteella Ranskan kauppaoikeuden päätöksen voitaisiin katsoa olevan Suomen oikeusjärjestyksen vastainen.

Verohallinto on katsonut Suomen oikeusjärjestyksen vastaiseksi myös sen, että Verohallinto ei ole voinut käyttää Suomen oikeusjärjestyksen mukaisia keinoja velkojen perinnässä, kun se ei ole saanut ilmoitusta Ranskassa aloitetusta maksukyvyttömyysmenettelystä. Hovioikeus viittaa tältä osin aikaisemmin lausumaansa. Hovioikeus toteaa lisäksi kokoavasti seuraavan. Ensinnäkin maksukyvyttömyysmenettelyn selvittäjän oman selvityksen perusteella on jäänyt riitaiseksi se, onko ilmoitus menettelystä ylipäätänsä jäänyt toimittamatta. Toiseksi sovellettava Ranskan laki tarjoaa velkojalle mahdollisuuden saada velkojen ilmoittamisen määräaika palautetuksi. Asiassa ei ole väitettykään, että Verohallinto olisi hakenut määräajan palauttamista. Määräajan palauttaminenkaan ei Ranskan lain mukaan voisi johtaa siihen, että oikeus erillistäytäntöönpanoon palautuisi. Verohallinnon väite on siis perusteeton.

Verohallinnon mukaan Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista olisi lisäksi se, ettei ulosottomenettelyä voida luonnollisen henkilön osalta käyttää velan perinnässä vaan velkoja joutuisi turvautumaan sekundäärimenettelyyn, kun omaisuus sijaitsee Suomessa.

Tältä osin Verohallinto ei itse asiassa vetoa ordre public- lausekkeeseen vaan arvostelee asetuksen sisältöä ja erityisesti sitä, että asetuksen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa annetun maksukyvyttömyysmenettelyn vaikutukset ulottuvat muihin jäsenmaihin. Hovioikeus toteaa tältä osin, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan 2 kohdan mukaan asetus pätee yleisesti. Se on kaikilta osiltaan velvoittava, ja sitä sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa. Se seikka, että Verohallinto ei hyväksy asetuksen sisältöä tai vaikutuksia, ei voi unionin oikeuden mukaan olla peruste asetuksen huomiotta jättämiseen.

Johtopäätös

Edellä lausutun perusteella hovioikeus katsoo, että Ranskan kauppalain säännösten ja niiden nojalla Tarbesin kauppatuomioistuimen 9.7.2012 antaman tuomion johdosta A:n omaisuutta ei voida ulosmitata niistä saatavista, jotka ovat syntyneet ennen Ranskassa 6.2.2012 aloitetun maksukyvyttömyysmenettelyn päättymistä 9.7.2012. Ulosmittaus kumotaan tältä osin. Ulosottomiehen on selvitettävä, mitkä ulosmittauksen perusteena olleista Verohallinnon saatavista ovat tällaisia saatavia ja ulosottokaaren 11 luvun 9 §:n 2 momentin mukaisesti viipymättä peruutettava ulosmittaus niiden osalta.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Ulosmittaus kumotaan niiden Verohallinnon saatavien osalta, jotka ovat syntyneet ennen 9.7.2012. Ulosottomiehen tulee viipymättä ryhtyä toimiin ulosmittauksen peruuttamiseksi näiden saatavien osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen ja hovioikeudenneuvos Kristina Isaksson

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A oli isännöitsijänä toimiessaan anastanut useiden hoidettavanaan olleiden yhtiöiden pankkitileiltä varoja kaikkiaan noin 132.000 euroa. Hovioikeus katsoi, ettei kohdassa 3 anastetun omaisuuden määrää 8.885,22 euroa voitu pitää törkeän kavalluksen edellyttämänä suurena määränä varoja. Lisäksi hovioikeus katsoi, että isännöitsijä on tehtäviensä vuoksi asunto-osakeyhtiöön nähden luottamusasemassa, mutta isännöitsijän ei ole yksin tämän asemansa perusteella katsottava olevan törkeän kavalluksen edellyttämässä erityisen vastuullisessa asemassa, vaan erityisen vastuuaseman olemassaolo on harkittava tapauskohtaisesti. A:n aseman ei kohdissa 2 ja 3 ollut näytetty olleen erityisen vastuullinen, koska esitetystä selvityksestä ei ilmennyt tarkemmin yhtiöiden varallisuusasema eikä se, mikä merkitys kavalletuilla varoilla oli ollut yhtiöiden taloudelle ja toiminnalle. A:n asema isännöitsijänä ei esitetyn selvityksen valossa ollut verrattavissa lain esitöissä (HE 66/1988 vp. s. 41-42) mainittuihin vastuuhenkilöihin. Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen kohdissa 2 ja 3 perusmuotoisiin kavalluksiin. Hovioikeus alensi käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa rangaistusta ja lisäksi A:n heikon terveydentilan perusteella sovelsi rangaistuksen kohtuullistamisperustetta. Hovioikeus lievensi käräjäoikeuden A:lle tuomitseman kahden vuoden neljän kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen yhden vuoden neljän kuukauden ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi.

ETELÄ-KARJALAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 28.3.2018

Syyttäjän rangaistusvaatimus

- - - - - - - - - -

2. Törkeä kavallus
Rikoslaki 28 luku 5 § 1
09.01.2013 - 31.12.2013 Lappeenranta

A on työskennellessään C Oy:n isännöitsijänä ja hoitaessaan Kiinteistö Oy D:n isännöintiä anastanut Kiinteistö Oy D:n pankkitililtä varoja yhteensä 9.069,10 euroa.

A:lla on asunto-osakeyhtiön isännöitsijänä ollut oikeus käyttää asunto-osakeyhtiön tiliä. A on 9.1.2013 - 31.12.2013 välisenä aikana viidellä eri kertaa siirtänyt asunto-osakeyhtiön pankkitililtä C Oy:n tilille yhteensä 9.503,10 euroa. Tosiasiallisesti C Oy olisi saanut laskuttaa Kiinteistö Oy D:ltä erillisveloitushinnaston mukaisesti 434 euroa yhtiöjärjestyksen muutoksen aiheuttamasta ylimääräisestä työstä.

Kavalluksen kohteena on ollut suuri määrä varoja ja ottaen huomioon, että A on tehnyt anastusteon luottamusasemassa asunto-osakeyhtiön isännöitsijänä on kavallus myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

3. Törkeä kavallus
Rikoslaki 28 luku 5 § 1
13.02.2013 - 09.12.2013 Lappeenranta

A on työskennellessään C Oy:n isännöitsijänä ja hoitaessaan Asunto Oy E:n isännöintiä anastanut Asunto Oy E:n pankkitililtä varoja yhteensä 9.365,72 euroa.

A:lla on asunto-osakeyhtiön isännöitsijänä ollut oikeus käyttää asunto-osakeyhtiön tiliä. A on 13.2.2013 - 9.12.2013 välisenä aikana neljällä eri kertaa siirtänyt asunto-osakeyhtiön pankkitililtä C Oy:n tilille yhteensä 11.367,82 euroa. Tosiasiallisesti C Oy olisi saanut laskuttaa Asunto Oy E:ltä erillisveloitushinnaston mukaisesti 2.002,10 euroa projektinhallintana vuonna 2013 tehdyistä urakoista.

Kavalluksen kohteena on ollut suuri määrä varoja ja ottaen huomioon, että A on tehnyt anastusteon luottamusasemassa asunto-osakeyhtiön isännöitsijänä on kavallus myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

- - - - - - - - - -

Vastaus

A vastusti rangaistusvaatimusta. Kohdassa 2 ja 3 liikaa laskutetun määrän perusteella kyse oli enintään perusmuotoisesta kavalluksesta. A pyysi heikon terveydentilansa huomioimista rangaistuksen kohtuullistamisperusteena.

- - - - - - - - - -

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen

Kohdissa 2 ja 3 käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän kavalluksen. Kaikkiaan käräjäoikeus luki A:n syyksi seitsemän törkeää kavallusta, 14 kavallusta ja kolme väärennystä.

Perustelut

Kohta 2

A:n kavaltama määrä 6.069,10 euroa ei ole sillä tavoin suuri, että se täyttäisi törkeän kavalluksen kvalifiointiperusteen. Syyttäjä on ilmoittanut tarkoittaneensa vedota kvalifiointiperusteena myös erityisen vastuulliseen asemaan. Lain esitöiden mukaan tällaisessa erityisen vastuullisessa asemassa voisi olla se, jonka tehtäväksi on annettu pitää huolta toiselle kuuluvasta omaisuudesta, jolla on huomattavaa taloudellista arvoa. Esimerkkeinä tällaisessa asemassa olevina henkilöinä on mainittu suurten liikelaitosten johtohenkilöt, asianajajat, erikseen määrätyt holhoojat sekä pankki- ja luottolaitosten vastuuhenkilöt. Vastaavasti tavallista työntekijää, esimerkiksi pankin tai valintamyymälän kassanhoitajaa, ei ole pidettävä tällaisessa asemassa olevana pelkästään sen vuoksi, että hän vastaa jostakin kassasta (HE 66/1988 vp. s. 48). Kun A on toiminut asunto-osakeyhtiön isännöitsijänä ja hänelle on uskottu tehtävää varten yhtiön verkkopankkitunnukset, on hänen katsottava olleen rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdan tarkoittamalla tavalla erityisen vastuullisessa asemassa teon tehdessään. Tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä huomioiden pitkähkön tekoajan ohella se, ettei kavallettujen varojen määrä kuitenkaan ole ollut vähäinen. Siten A on syyllistynyt törkeään kavallukseen.

Kohta 3

A:n kavaltama määrä 8.885,60 euroa on kvalifiointiperusteen edellyttämällä tavalla suuri. Lisäksi syyttäjä on tässäkin kohdassa vedonnut myös erityisen vastuulliseen asemaan, mikä ankaroittamisperusteena myös täyttyy samalla perusteella kuin kohdassa 2. Kahden kvalifiointiperusteen täyttymisen johdosta tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Rangaistuksen kohtuullistamisperusteen soveltaminen

Käräjäoikeus lausui, että vankeinhoitoviranomaisilla on velvollisuus järjestää tarvittava terveydenhuolto ja etteivät A:n terveydentilasta esitetyt seikat ole sellaisia, että ne tekisivät yleistä käytäntöä vastaavan rangaistuksen kohtuuttomaksi tai että sellainen rangaistus johtaisi poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.

- - - - - - - - - -

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-24
2 vuotta 4 kuukautta vankeutta

- - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Juhana Moilanen

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 8.10.2018

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on muun ohessa vaatinut, että kohtien 2 ja 3 osalta kavalluksia ei katsota törkeiksi ja että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi.

Tekojen kohteena ei ole ollut suuri määrä varoja eikä A ole ollut erityisen vastuullisessa asemassa.

Käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus on vahinkojen kokonaismäärään ja teon moitittavuuteen nähden liian ankara. Teoilla on ajallinen yhteys ja niiden käsittely erillisinä rikoksina on johtunut siitä, että rikoksilla on ollut useampia asianomistajia. Rangaistuksen mittaamisessa ja rangaistuslajin valinnassa tulee ottaa huomioon myös A:n heikko terveydentila ja hänen muut henkilökohtaiset olonsa rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdassa tarkoitettuna kohtuullistamisperusteena.

Vastaukset

Syyttäjä on vastustanut muutosvaatimuksia.

Käräjäoikeus on arvioinut oikein tekojen kvalifioinnin ja vastaajan erityisen vastuullisen aseman. Ottaen lisäksi huomioon, että kavallusteot sisältävät usean omaisuuserän siirron noin vuoden aikana ja että aiheutettu vahinko on kokonaisuutena lähellä oikeuskäytännössä vakiintunutta törkeän kavalluksen alarajaa, teot ovat myös kokonaisuutena arvostellen törkeitä.

Rangaistus on mitattu oikein. Mittaamisessa on kiinnitettävä vahingon määrän lisäksi huomiota teon vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, sen vaikuttimiin sekä muihin tekijän syyllisyyttä ilmentäviin seikkoihin. Tekokokonaisuus kuvastaa erityistä suunnitelmallisuutta. A on tehnyt teot isännöitsijänä erityisen vastuullisessa asemassa ja käyttänyt asemaansa hyväksi peittäessään kavallustekojaan muun muassa tilinpäätösvaiheessa. Suunnitelmallisuutta osoittavat osaltaan myös A:n syyksi kohdissa 22-24 luetut väärennysrikokset.

Asunto-Osakeyhtiö B on vastustanut muutosvaatimuksia.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyksilukeminen

Kohta 2

Rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan, jos kavalluksessa kohteena on erittäin arvokas omaisuus tai suuri määrä varoja, aiheutetaan rikoksen uhrille tämän olot huomioon ottaen erityisen tuntuvaa vahinkoa tai rikoksentekijä käyttää hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa ja kavallus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kavalluksesta.

Kuten käräjäoikeus on todennut, kavalluksen kohteena ei ole ollut mainitussa lainkohdassa tarkoitettua suurta määrää varoja. Näin ollen asiassa on kysymys siitä, onko A ollut säännöksessä tarkoitetulla tavalla erityisen vastuullisessa asemassa toimiessaan asianomistajana olevan yhtiön isännöitsijänä.

Rikoslain 28 luvun 5 §:n säätämiseen johtaneiden esitöiden mukaan erityisen vastuullisen aseman katsottaisiin olevan sillä, jonka tehtäväksi on annettu pitää huolta toiselle kuuluvasta omaisuudesta, jolla on huomattavaa taloudellista arvoa. Tällaisia henkilöitä ovat muun muassa suurten liikelaitosten johtohenkilöt, asianajajat, erikseen määrätyt holhoojat sekä pankki- ja luottolaitosten vastuuhenkilöt (HE 66/1988 vp, s. 41-42).

Asunto-osakeyhtiölain 7 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan isännöitsijän yleisiin tehtäviin kuuluu huolehtia kiinteistön ja rakennusten pidosta ja hoitaa yhtiön muuta päivittäistä hallintoa hallituksen antamien ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Isännöitsijä vastaa siitä, että yhtiön kirjanpito on lain mukainen ja varainhoito luotettavalla tavalla järjestetty.

Isännöitsijä on yleisten tehtäviensä vuoksi asunto-osakeyhtiöön nähden luottamusasemassa. Isännöitsijän ei ole kuitenkaan yksin tämän asemansa perusteella katsottava olevan rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetussa erityisen vastuullisessa asemassa. Isännöitsijän tehtävät ja vastuut voivat vaihdella ja muodostua erilaisiksi taloudelliselta asemaltaan erilaisissa asunto-osakeyhtiöissä, minkä vuoksi sitä, onko isännöitsijä toiminut erityisen vastuullisessa asemassa, on arvioitava tapauskohtaisesti. Tässä harkinnassa merkitystä on esimerkiksi asunto-osakeyhtiön pankkitileillä olevien varojen määrällä, joiden käyttämiseen isännöitsijällä on asemansa perusteella mahdollisuus.

Ratkaistavana olevassa asiassa esitetystä selvityksestä ei ilmene tarkemmin yhtiön varallisuusasema eikä se, mikä merkitys kavalletuilla varoilla on ollut yhtiön taloudelle ja toiminnalle. Asiassa ei ole näytetty, että A olisi rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla toiminut erityisen vastuullisessa asemassa. Hänen asemansa isännöitsijänä ei ole esitetyn selvityksen valossa verrattavissa lain esitöissä (HE 66/1988 vp. s. 42) mainittuihin vastuuhenkilöihin. Näin ollen A:n menettely ei täytä törkeän kavalluksen tunnusmerkistöä. A on menettelyllään syyllistynyt törkeän kavalluksen asemesta kavallukseen.

Kohta 3

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja johtopäätöksen siltä osin kuin A:n kavaltamien varojen määräksi on katsottu 8.885,22 euroa.

Siltä osin kuin asiassa on kysymys siitä, onko 8.885,22 euroa pidettävä rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla suurena määränä, hovioikeus lausuu seuraavaa.

Törkeää petosta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp. s. 135) ei ole annettu rahamääräisiä ohjeita sen arvioimiseksi, minkä suuruista tavoiteltua hyötyä tulisi pitää huomattavana. Tällaisen ohjeen antaminen on päinvastoin todettu mahdottomaksi. Arvioinnissa olisi kuitenkin sovellettava yleistä mittapuuta eli kysymys olisi objektiivisesta arviosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:52 (kohdat 10 - 14) lähtökohtana on pidetty sitä, että rikoksella saadun hyödyn huomattavuutta koskevan tulkinnan tulisi olla pitkälle sama eri rikoksissa tai ainakin toisiaan vastaavissa rikoksissa (ks. myös KKO 2016:39 kohta 53). Myös ratkaisussa KKO 2018:47 (kohdat 4-10) on todettu, että omaisuus- ja talousrikosten, kuten törkeän varkauden, törkeän kavalluksen ja törkeän petoksen, ankaroittamisperusteiden soveltamisen ei tulisi lähtökohtaisesti erota toisistaan silloin, kun kysymys on toisiaan muutoin vastaavista rikoksista. Kun arvioidaan erittäin arvokasta omaisuutta törkeän tekomuodon tunnusmerkistötekijänä, kysymys on rahassa mitattavan arvon määrittämisestä. Tämän vuoksi käsitteen tulkinnan tulisi olla sama riippumatta omaisuuden laadusta tai asianomistajan taloudellisesta asemasta. Petosta koskevassa ratkaisussa KKO 2015:52 noin 10.000 euron määrää ei pidetty huomattavana hyötynä eikä varkautta koskevassa ratkaisussa KKO 2018:47 6.000 euron määrää pidetty erittäin arvokkaana. Kun otetaan huomioon edellä selostettu oikeuskäytäntö, nyt kysymyksessä olevaa 8.885,22 euron määrää ei ole pidettävä rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla suurena määränä varoja.

Myöskään kohdan 3 osalta asiassa esitetystä selvityksestä ei ilmene tarkemmin yhtiön varallisuusasema eikä se, mikä merkitys kavalletuilla varoilla on ollut yhtiön taloudelle ja toiminnalle. Tämän vuoksi ja lisäksi edellä kohdassa 2 lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että A olisi rikoslain 28 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla toiminut erityisen vastuullisessa asemassa. Hänen asemansa isännöitsijänä ei ole esitetyn selvityksen valossa verrattavissa lain esitöissä (HE 66/1988 vp. s. 42) mainittuihin vastuuhenkilöihin. Näin ollen A:n menettely ei täytä törkeän kavalluksen tunnusmerkistöä. A on menettelyllään syyllistynyt törkeän kavalluksen asemesta kavallukseen.

Rangaistuksen määrääminen

Rangaistuksen mittaaminen

Käräjäoikeuden toteamin tavoin rangaistuksen määräämisessä on otettava huomioon rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin ja 4 §:n sekä 7 luvun 5 §:n 2 momentin säännökset.

Samalla kerralla tuomittavana olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa yhteistä rangaistusta lieventävästi tai sitä korottavasti. Rikoslain 7 luvun säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että rikoksentekijän kokonaissyyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan pitää esimerkiksi sitä, että tekijä on tehnyt vain yhden rikollisen teon, joka kuitenkin täyttää useamman rikoksen tunnusmerkistön. Toisaalta keskinäinen yhteys voi olla koventamisperuste esimerkiksi silloin, jos rikollinen toiminta osoittaa suunnitelmallisuutta (HE 40/1990 vp. s. 32).

Vaikka yhteinen rangaistus mitataan rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisesti lähtemällä ankarimmin rangaistavan rikoksen rangaistuksesta ja lisäämällä siihen oikeudenmukaiseksi arvioitu osa muiden rikosten rangaistuksesta, tarkoituksena on viime kädessä kuitenkin pyrkiä kokonaisrangaistukseen, joka on oikeudenmukaisessa suhteessa tuomittavana olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp. s. 31). Tämä on erityisen perusteltua silloin kun rikokset liittyvät kiinteästi toisiinsa.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:88 (kohta 27) katsonut, että tilanteessa, jossa rikokset muodostivat laatuunsa, tekotapaansa ja ajalliseen yhteyteensä nähden jatkumon ja vastaajien toiminnan motivaatioperusta oli pysynyt samana, aina uudesta rikoksesta johtuva kokonaisrangaistusta lisäävä vaikutus oli vähäisempi verrattuna tilanteeseen, jossa rikoksilla ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä.

Oikeuskäytännössä rangaistuksen määrääminen talousrikoksissa on usein suhteutettu etupäässä tavoitellun hyödyn tai aiheutetun vahingon rahamääriin. Rangaistusta mitattaessa on kuitenkin tämän ohella tapauskohtaisesti arvioitava, liittyykö rikoksiin myös muita teon vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä tekijän syyllisyyden arviointiin vaikuttavia seikkoja, joille on syytä antaa merkitystä teon rangaistusarvoa määriteltäessä (ks. KKO 2013:92 ja KKO 2017:41).

A:n syyksi luetuilla rikoksilla aiheutetun vahingon kokonaismäärä on noin 132.000 euroa. Kavallusrikokset on tehty vuoden kuluessa ja väärennösrikokset peittelytarkoituksessa niiden jälkeen. Teot muodostavat laatuunsa, tekotapaansa ja ajalliseen yhteyteensä nähden jatkumon ja A:n toiminnan motivaatioperusta on pysynyt samana. Tämän vuoksi hovioikeus katsoo, että käräjäoikeuden A:lle tuomitsema yhteinen vankeusrangaistus on liian ankara. Hovioikeus toteaa, että yleinen rangaistuskäytäntö huomioiden yksittäisenä rikoksena ankarimmin rangaistavasta syytekohdan 4 rikoksesta tuomittaisiin yksinään noin kahdeksan kuukauden vankeusrangaistus.

Hovioikeuden 2 ja 3 kohtien osalta tekemien syyksilukemisten muutosten alentava vaikutus on kaksi kuukautta. Oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi jäävästä menettelystä olisi lähtökohtaisesti yhden vuoden kymmenen kuukauden vankeusrangaistus.

Rangaistuksen kohtuullistaminen

Rikoslain 6 luvun 7 §:n mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon muun muassa tekijän heikko terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.

Lainkohdan esitöiden (HE 44/2002 vp. s. 199-200) mukaan 7 §:ään on koottu omaksi ryhmäkseen moitearvosteluun kuulumattomat kohtuusperusteet. Näissä ei ole kysymys niinkään rikoksen vakavuuden tai tekijän syyllisyyden arvottamisesta, vaan paino on tekijälle tuomittavan seuraamuksen vaikutusten arvioimisessa, tarvittaessa sen kohtuullistamisessa ja tarpeettomien haittojen välttämisessä. Tarkasteltavat perusteet koskevat ensi sijassa valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä, mutta niillä on merkitystä myös ehdottoman vankeuden pituudesta päätettäessä.

A:ta koskevien 28.2.2017 ja 22.2.2018 päivättyjen lääkärinlausuntojen sekä hänen käräjäoikeudessa antamansa kertomuksen perusteella A kärsii vuonna 2015 liikenneonnettomuudessa saamistaan vakavista vammoista, joiden johdosta hän tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja kuntoutusta. Tästä syystä vankeusrangaistuksen suorittamisen voidaan katsoa aiheuttavan A:lle tavanomaista enemmän haittaa. A:n heikon terveydentilan vuoksi vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen rangaistus johtaisi tässä tapauksessa kohtuuttomaan lopputulokseen. Tämän vuoksi hovioikeus harkitsee oikeaksi soveltaa asiassa edellä mainittua rangaistuksen kohtuullistamisperustetta ja alentaa A:lle tuomitun rangaistuksen yhteen vuoteen neljään kuukauteen vankeutta. Koska A:ta ei ole aiemmin rikoksista rekisteröity, vankeusrangaistus voidaan tuomita ehdollisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

Syyksi luetut rikokset

2. Kavallus 09.01.2013 - 31.12.2013
Rikoslaki 28 luku 4 § 1
Rikoslaki 6 luku 7 § / 2

3. Kavallus 13.02.2013 - 09.12.2013
Rikoslaki 28 luku 4 § 1
Rikoslaki 6 luku 7 § / 2

Rangaistusseuraamukset
Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-24
1 vuosi 4 kuukautta vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen.

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Eero Antikainen
Hovioikeudenneuvos Tiina Kiviranta
Hovioikeudenneuvos Eeva Kaisa Kääriäinen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Sosiaalilautakunnan vahvistaman sopimuksen mukaan lapsella oli oikeus tavata isäänsä 8 vuorokautta kuukaudessa. Sopimuksessa ei ole sovittu tapaamisten tarkoista ajankohdista ja tapaamispaikasta eikä sopimuksessa ole määräystä yksittäisten tapaamisten pituudesta. Kysymys siitä, voitiinko tapaamisoikeuden täytäntöönpanoa koskevassa päätöksessä täsmentää tapaamisoikeutta koskevia ehtoja määräämällä muun muassa tapaamisten ajankohdasta, kestosta ja paikasta.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Keski-Suomen käräjäoikeuden päätös 29.6.2018 nro 11633

Asia

Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpano

Valittaja

A

Vastapuoli

B

HAKEMUS

Isä on vaatinut, että

1. Äidille määrätään uhkasakko sopimuksen 27.10.2017 täytäntöönpanoa varten (1000 euroa peruserä + 500 euroa/kerta).
2. Sopimusta tarkennetaan niin, että tapaaminen on joka toinen viikko la klo 15 - ke klo 15, kuljetukset puoliksi.

Hakemuksen perusteet ilmenevät päätöksen perusteluista.

VASTAUS

Äiti on vaatinut, että hakemus hylätään. Perusteet ilmenevät päätöksen perusteluista.

TODISTELU

1. Vanhempien kuuleminen
2. Todistaja X

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Päätöslauselma

Uhkasakko

Sopimus (alla täsmennettynä) pannaan täytäntöön niin, että äiti velvoitetaan täyttämään sopimus 600 euron kiinteän sakon uhalla + 300 euroa/kerta, kun sopimusta ei noudateta.

Sopimusta on noudatettava, vaikka vaihdon valvonta ei toteutuisi.

Sopimuksen täsmentäminen

1. Lapsella on oikeus tavata isäänsä joka toinen viikko (pariton) la klo 15 - ti klo 15 sekä kahtena päivätapaamisena ja 6 tuntia vanhempien erikseen sopimina aikoina.
2. Valvottu vaihto: Lapsen kotikunnan sosiaalitoimi määrää valvotun vaihdon paikan ja tarvittaessa myös ajan em. poikkeavasti. Ensisijaisesti vaihtopaikka on vanhempien kotien puoliväli eli Hämeenlinna (ABC Tiiriö, ellei toisin määrätä tai sovita).
3. Kuljetukset: Äiti kuljettaa lapsen vaihtopaikkaan, jossa isä on vastassa. Palautus samaan paikkaan. Jos vaihtopaikkaa ei ole, äiti kuljettaa lapsen isän luokse ja isä palauttaa lapsen äidin luokse

Avustajien palkkiot

- - -

Sovittelijan palkkio

- - -

Perustelut

Sopimus 27.10.2017

Äiti on väittänyt, että sopimus tarkoitti sellaista tapaamisoikeutta, jossa äiti on mukana tapaamisella. Sopimuksessa ei ole kuitenkaan tällaista mainintaa. Käräjäoikeus hyväksyy isän näkemyksen siitä, että sopimus on tavanomainen sopimus sille varalle, että vanhemmat eivät asu yhdessä.

Äiti on myös väittänyt, että isä "manipuloi" tai pakotti hänet sopimukseen. Sopimus on lastenvalvojan hyväksymä. Käräjäoikeus hylkää äidin väitteen.

Sopimuksessa on selvästi sovittu, että lapsi on isänsä kanssa 8 vuorokautta kuukaudessa". Sopimus on siten riittävän yksilöity, jotta se voidaan panna täytäntöön.

Lapsen edun mukaista on selventää sopimusta isän vaatimalla tavalla (tarkat ajankohdat ja valvottu vaihto), koska se vähentää vanhempien riitaa sopimuksen tulkinnasta. Käräjäoikeudella ei ole kuitenkaan toimivaltaa määrätä vaihtopaikasta ja -ajasta, vaan päätösvalta siitä on sosiaalitoimella.

Onko sopimus selvästi lapsen edun vastainen?

Äidin mukaan valvomattomat tapaamiset ovat selvästi lapsen edun vastaisia, koska tapaamisella isä haukkuu äitiä ja muita ihmisiä lapsen kuullen. Vanhempien välillä on epäilemättä tällä hetkellä hyvin vaikea konflikti, mikä vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, erityisesti kun he kohtaavat ja ovat yhdessä. Samoin heidän kommunikaationsa ja viestittelynsä on hyvin vaikeaa ja ikävää, käräjäoikeus pitää selvänä, että riitaan tarvitaan kaksi osapuolta, jolloin riitelyä ei voida lukea pelkästään isän viaksi.

Todistaja X:n mukaan valvottujen tapaamisten tarkoitus olisi nimenomaan estää vanhempien välinen riitely lapsen kuullen. Muuta syytä valvotuille tapaamisille sosiaalitoimi ei ole nähnyt.

Käräjäoikeus katsoo olennaiseksi kuitenkin sen, että vanhempien välinen konflikti ei lähtökohtaisesti saa vaikuttaa lapsen ja vanhemman väliseen tapaamiseen ja yhteydenpitoon. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa, vaikka näillä olisi hyvin syvä riita. Normaalitilanteessa tapaamisella ovat läsnä vain lapsi ja vanhempi. Näin ollen vanhempien välinen konflikti ei ole riittävä peruste valvotuille tapaamisille.

Äiti on vedonnut myös muuhun isän epävakauteen ja häiriökäyttäytymiseen parisuhteen aikana. Käräjäoikeus katsoo, että niillä ei ole merkitystä tässä asiassa, koska tapaamisista 10/17. Äidin väittämiä pahoinpitelyitä ei ole vielä tutkittu. Lisäksi näyttämättä on jäänyt, etteikö isä pystyisi huolehtimaan lapsen riittävästä perushoidosta tapaamisten aikana.

Äiti on vedonnut myös pitkään välimatkaan. Asiassa on kuitenkin selvitetty, että lapsi on tottunut matkustamaan autossa, eikä 300 km matka neljä kertaa kuukaudessa ole muutoinkaan lapsen kannalta kohtuutonta. Vielä äiti on vedonnut omiin kuljetusvaikeuksiinsa, koska hänellä on myös 4 kk ikäinen vauva. Käräjäoikeus toteaa, että vauvanhoito on mahdollista järjestää tilapäisesti tai vauva kuljettaa mukana autossa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoo, että tapaamissopimus (8 vrk kuukaudessa) ei ole selvästi lapsen edun vastainen ja että estettä tapaamisille isän kotona ei ole.

Tapaamisen pituus

Äidin mielestä 4 päivää kerrallaan on liian pitkä aika 1,5-vuotiaalle lapselle olla erossa äidistä. Tätä mieltä on ollut myös X. Käräjäoikeus toteaa, että yksimielistä tutkimustietoa asiasta ei ole, vaan tapaamisen sopiva pituus lapselle riippuu erityisesti lapsesta ja kiintymyssuhteen laadusta. Tässä vanhemmat olivat 3/18 toteuttaneet sopimusta siten, että lapsi oli ollut isän kotona erossa äidistä 3 päivää, kunnes äiti oli tullut isän kotiin yhdeksi päiväksi. Sen jälkeen tapaamisia yön yli ei ole ollut.

Näitä seikkoja harkittuaan käräjäoikeus päätyy siihen, että tapaamisen pituus on väliaikaisesti lyhennettävä 3 päivään. Loput tapaamiset kuukaudessa eli 2 päivää on väliaikaisesti toteutettava päivätapaamisilla Keski-Suomessa. Käräjäoikeudella ei ole edellytyksiä määrätä näiden tapaamisten tarkemmasta ajastaja paikasta, vaan se jää vanhempien tehtäväksi.

Uhkasakon tarpeellisuus

Äiti on estänyt sopimuksen mukaiset tapaamiset 3/18 jälkeen. Lapsi on tavannut isäänsä 5/18 useasti, mutta vain päivätapaamisilla. Äiti on vaatinut valvottuja tapaamisia ja istunnossa suhtautunut isään vihamielisesti. Näin ollen asiassa on perusteet määrätä äidille uhkasakko, myös juoksevana. Koska äidillä on nyt vain vähäiset tulot, kohtuulliset sakon määrät ovat 600 + 300 euroa.

Sopimuksen täsmentäminen

Lapsen edun mukaista on selventää sopimusta isän vaatimalla tavalla (tarkat ajankohdat ja valvottu vaihto), koska se vähentää vanhempien riitaa sopimuksen tulkinnasta. Käräjäoikeudella ei ole kuitenkaan toimivaltaa määrätä vaihtopaikasta ja -ajalta, vaan päätösvalta siitä on sosiaalitoimella.

Oikeudenkäyntikulut

Käräjäoikeus hyväksyy laskut. Äiti häviää asian pääosin, joten hänet velvoitetaan korvaamaan valtiolle puolet isän oikeudenkäyntikuluista.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Topi Kilpeläinen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimukset

A on vaatinut käräjäoikeuden päätöksen kumoamista.

Perusteet

Sopimus lapsen tapaamisoikeudesta ei ole riittävän yksilöity eikä sitä voida panna täytäntöön. Sopimuksessa ei ole määritelty tapaamisten yksityiskohtia. A:n ei voida katsoa estäneen perusteetta tapaamisia.

A muutti sopimuksen tekemisen jälkeen lapsen kanssa Keuruulle oleskeltuaan ensin vanhempiensa luona Jämsässä B:n asuessa Kirkkonummella. A:n käsityksen mukaan lapsen etu on tavata isäänsä tällä hetkellä Keuruulla ja ainoastaan valvotusti. A on 8.5.2018 laittanut Keski-Suomen käräjäoikeudessa vireille lapsen tapaamisoikeuden muuttamista koskevan B:n epävakaaseen elämäntilanteeseen ja käyttäytymiseen perustuvan hakemuksen. Käräjäoikeuden määräämät tapaamisjaksot ovat joka tapauksessa liian pitkiä.

Edellytyksiä juoksevan uhkasakon tuomitsemiseen ei ole.

Käräjäoikeuden tapaamisoikeuteen tekemät muutokset ovat niin merkittäviä, ettei niistä ole ollut mahdollista määrätä täytäntöönpanoriidassa, vaan niitä olisi tullut käsitellä erikseen vireille saatetussa tapaamisoikeuden muuttamista koskevassa asiassa ja hankkia sosiaalilautakunnan olosuhdeselvitys.

Vastaus

B on vastustanut muutosvaatimusta.

Perusteet

Sopimukseen haluttiin jättää liikkumavaraa sopivien käytäntöjen toteuttamiseksi ja muodostamiseksi vanhempien kesken. Se, miten päivät jakautuvat eri mittaisiin jaksoihin, on jätetty osapuolten neuvottelujen varaan ja neuvotteluyhteyden katkettua on asiassa ollut tarpeen täsmentää sopimusta käräjäoikeuden päätöksen mukaisella tavalla nimeämällä päivien ajankohdat. Sopimuksen muuttamiseen ei ole perustetta B:stä johtuvasta syystä.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Käsittelyratkaisu

A on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa todistelun vastaanottamiseksi. B on katsonut, ettei pääkäsittely ole tarpeen ottaen huomioon tapaamisoikeutta koskevan muutoksenhakemuksen vireilläolo. Hovioikeus katsoo, ettei pääkäsittelyn toimittaminen ole tarpeen myöhemmin mainitut perustelut huomioon ottaen.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asianosaisten yhteisellä 24.10.2016 syntyneellä lapsella C:llä on Kirkkonummen sosiaalilautakunnan 27.10.2017 vahvistaman sopimuksen mukaan oikeus tavata isäänsä 8 vuorokautta kuukaudessa. Sopimuksessa ei ole sovittu tapaamisten tarkoista ajankohdista ja eikä sopimuksessa ole määräystä yksittäisten tapaamisten pituudesta.

Asiassa on ratkaistavana kysymys siitä, onko A noudattanut tapaamisoikeutta koskevia ehtoja ja onko käräjäoikeus voinut niiden noudattamatta jättämisen johdosta määrätä juoksevan uhkasakon vastaisten tapaamisten toteuttamiseksi. Edelleen on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut täsmentää tapaamisoikeutta ratkaisustaan ilmenevällä tavalla.

Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain 14 §:n mukaan käräjäoikeuden on hylättävä hakemus, jos täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi on selvästi lapsen edun vastaista. Lain 13 §:n mukaan tuomioistuin voi pyynnöstä käsittelyn ajaksi tai muutoin väliaikaisesti taikka vähäisessä määrin pysyvästi muuttaa tai täsmentää tapaamisoikeutta koskevia ehtoja, jos se edistää tapaamisoikeuden toteuttamista ja on lapsen edun mukaista.

Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 96/1995 vp, s. 14, 37-38) mukaan lähtökohtaisesti ei ollut tarkoitus luopua kolmivaiheisesta menettelystä, johon kuuluu huoltoa tai tapaamisoikeutta koskevan perusteen vahvistaminen, täytäntöönpanosta määrääminen ja itse täytäntöönpano. Esityksen mukaan päätöksen täytäntöönpanoon ei voida täytäntöönpanoa vaikeuttamatta ja täytäntöönpanon luonteen hämärtymättä sekoittaa täytäntöönpanoperusteen määräämiseen liittyviä seikkoja. Oikeus vähäisessä määrin muuttaa lapsen tapaamisoikeutta koskevaa päätöstä täytäntöönpanon yhteydessä saattaisi käytännön tarpeet huomioon ottaen kuitenkin olla perusteltua. Asianosaiset eivät tällöin joutuisi erikseen hakemaan pieniä muutoksia tapaamisoikeutta koskevaan päätökseen.

Asianosaisten oikeusturva ei esityksen perustelujen mukaan vaarantuisi, koska tuomioistuin, joka lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaan päättää lapsen tapaamisoikeudesta, voisi täytäntöönpanon yhteydessä päättää tapaamisoikeuden vähäisestä muuttamisesta. Jos asianosaiset ovat sopineet vain siitä, että vanhemmalla on oikeus tavata ja pitää lasta luonaan määrittelemättä lainkaan tarkemmin tapaamisen ja luonapidon ajankohtaa, ehtoja ei voida täsmentää puheenaolevan säännöksen nojalla.

Esitöiden mukaan säännöksen perusteella voidaan esimerkiksi antaa lapsen noutamista ja palauttamista koskevia tarkkoja menettelytapamääräyksiä. Muuttamisen syynä voi olla muun muassa vanhemman muuttunut työaika tai asuinpaikka. Jos aikaisemman tapaamisoikeuspäätöksen edellyttämä käytäntö on osoittautunut selvästi huonosti toimivaksi, voi myös tämä oikeuttaa muuttamaan tai täsmentämään päätöstä.

Hovioikeus toteaa, että voimassa oleva laki on säädetty ulosottotoimen kokonaisuudistuksen yhteydessä. Kun täytäntöönpanosta määrääminen on siirretty ulosotonhaltijalta tuomioistuimelle, on voitu myös säätää mahdollisuudesta muuttaa tuomioistuimenkin määräämiä tapaamisehtoja. Kuten lain esitöistä selviää, täytäntöönpanomääräyksen antaminen on kuitenkin haluttu säätää erilliseksi menettelyksi eikä siinä tule laajasti määrätä uudelleen tapaamisen ehdoista ja samalla määrätä niitä noudatettavaksi sakon uhalla.

Käräjäoikeuden määräämä sovittelija on kertomuksessaan (sivu 5) todennut, että tapaamissopimuksen tulisi olla vanhempien välisten ristiriitatilanteiden syntymisen minimoimiseksi mahdollisimman yksityiskohtainen, jotta se suojaisi lasta aikuisten tulehtuneilta suhteilta. Sovittelija on myös todennut, että tapaamisten toteuttamiseksi on mahdollisesti käytettävä ulkopuolisen työntekijän apua.

Lapsi on tavannut isäänsä. Sovittu tapaamisoikeus on huomattavan laaja. Kun tapaamisen ajankohtia ei ole määrätty sopimuksessa, niiden toteutuminen olisi edellyttänyt asianosaisten pääsemistä yhteisymmärrykseen. Asianosaisten lausumista käy ilmi, että he eivät ole pystyneet tapaamisen ajankohdista sopimaan. Asianosaiset asuvat etäällä toisistaan eri paikkakunnilla. Tapaamisoikeutta koskevassa sopimuksessa ei ole selkeästi määritelty, mitkä velvollisuudet kummallakin vanhemmalla on tapaamisten järjestämisessä ja milloin ne tulee täyttää.

Hovioikeus katsoo, että lapsen tapaamisesta tehty sopimus ei ole lapsen edun vastaisena täytäntöönpantavissa lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain 14 §:n säännös huomioon ottaen eikä käräjäoikeuden ole ollut mahdollista sitä muuttaa päätöksestään ilmenevällä tavalla saman lain 13 §:n nojalla. Täytäntöönpanokelpoisen tapaamisoikeuden täsmennys tulee tällaisessa tapauksessa toteuttaa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaisessa oikeudenkäyntimenettelyssä. Tästä syystä todistelun vastaanottaminen tapaamisen toteuttamiseen liittyvistä seikoista ei ole hovioikeudessa tarpeen.

Hovioikeus hyväksyy A:n avustajan - - - ja B:n avustajan - - - laskut. A on vapautettava jutun näin päättyessä velvollisuudesta korvata osa B:n avustamisesta aiheutuneista kustannuksista takaisin valtiolle. B, jolle on myönnetty oikeusapua ilman omavastuuta, ei ole velvollinen korvaaman valtiolle A:lle annetusta oikeusavusta aiheutuneita kustannuksia osaksikaan.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan. A vapautetaan asetetusta sakon uhasta ja oikeudenkäynnin kustannusten korvausvelvollisuudesta valtiolle.

Valtion varoista suoritetaan:

- - -

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tapani Vasama, hovioikeudenneuvos Ulla-Maj Leppäkorpi ja hovioikeudenneuvos Sirpa Virkkala.

Ratkaisu on yksimielinen.

Ei lainvoimainen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, ovatko velallisen suojaosuudesta säästämät rahasto-osuudet rinnastettavissa ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettuun muuhun rahavaroja vastaavaan omaisuuteen siten, että niistä tulisi erottaa suoja-osuuden määrä puolitoistakertaisena kuukauden ajaksi.

UK 4 luku 21 § 1 mom. 6 kohta

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 26.3.2018 nro 3345

Asia

Ulosottovalitus

Valittaja

A

Kuultava

Ulosottovirasto

Tausta ja käräjäoikeuden ratkaisu

Ulosottovirasto on päätöksellään 22.12.2017 nro 21341/6800/2017 ulosmitannut A:n arvo-osuustilin sisällön. Arvo-osuustilillä on ollut Aktia America B rahasto-osuuksia, joiden markkina-arvo on ollut 239,30 euroa sekä Aktia Capital B rahasto-osuuksia, joiden markkina-arvo on ollut 173,60 euroa. Rahasto-osuuksien arvo on ollut yhteensä 412,90 euroa.

A on valittanut edellä mainitusta ulosottoviraston päätöksestä ja vaatinut sen kumoamista.

Pohjanmaan käräjäoikeus on päätöksellään 26.3.2018 nro 3345 hylännyt A:n valituksen ja katsonut, etteivät A:n arvo-osuustililtä ulosmitatut rahasto-osuudet kuulu velallisen erottamisetuun ja ettei niistä näin ollen voida myöskään laskea suojaosuutta.

Oikeudenkäynti hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös sekä ulosottoviraston päätös 22.12.2017 A:n arvo-osuustilin sisältämien rahasto-osuuksien ulosmittauksesta kumotaan.

A:n palkkatulo on ollut ulosmittauksen kohteena palkan ulosmittausta koskevien säännösten mukaisesti. A on kyennyt säästämään hänelle palkan ulosmittauksen jälkeen jätetyistä suojaosuuksista ja on hankkinut ulosmitatut rahasto-osuudet vuonna 2017 suojaosuuksista säästämillään varoilla. Ulosmittaus on virheellinen, koska se kohdistuu suojaosuuteen ja kysymys on siten samaan palkkatuloon kohdistuvasta kaksinkertaisesta ulosmittauksesta. Velalliselle suojaosuutena jätetyn rahan käyttö tulisi lisäksi olla täysin velallisen päätettävissä.

Vastaukset

Vastauksia velkojilta ei ole ilmeisen tarpeettomana pyydetty.

Kihlakunnanvoudin lausunto

Kihlakunnanvouti on viitannut käräjäoikeudelle antamaansa lausuntoon. Kihlakunnanvouti on käräjäoikeudelle antamassaan lausunnossa todennut, että A:n arvo-osuustilin sisältö on ulosmitattu irtaimena omaisuutena ulosottokaaren 4 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla. Arvo-osuustilin sisältö ei kuulu velallisen erottamisetuun eikä siitä voida laskea suojaosuutta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Hovioikeus toteaa, että A:lta ulosmitatut rahasto-osuudet ovat hänen hovioikeudelle esittämän selvityksen perusteella palkan ulosmittauksen suojaosuudesta kertyneellä säästöllä hankittuja. Ulosottokaarta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 13/2005 s. 55) todetaan, että toistuvaissuorituksista säästöön jääneet maksuerät saadaan ulosmitata siltä osin kuin niitä ei koske ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettu erottamisetu.

Ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan ulosmittauksesta tulee erottaa velallisen rahavaroista tai muusta vastaavasta omaisuudesta saman luvun 48 §:ssä tarkoitetun suojaosuuden määrä puolitoistakertaisena kuukauden ajaksi, jollei velallisella ole muuta vastaavaa tuloa.

Hovioikeudessa on näin ollen kysymys siitä, ovatko A:n suojaosuudesta säästämät rahasto-osuudet rinnastettavissa edellä selostetussa lainkohdassa tarkoitettuun muuhun vastaavaan omaisuuteen siten, että niistä tulisi erottaa suojaosuuden määrä puolitoistakertaisena kuukauden ajaksi (erottamisetu).

Pääsääntöisesti lainkohdan tarkoittaman erottamisedun on katsottu koskevan velallisen pankkitilillä olevia varoja. Lain esitöissä, oikeuskäytännössä tai oikeuskirjallisuudessa ei ole tarkemmin määritelty sitä, minkätyyppisiä varoja voidaan pitää lainkohdassa tarkoitettuna muuna vastaavana omaisuutena. Erottamisetusäännöksen tarkoituksena on turvata velallisen ja hänen elatuksensa varassa olevien perheenjäsenten välttämätön toimeentulo. Rahasto-osuudet, joiden ulosmittaamisesta A:n osalta on ollut kysymys, on hankittu sijoitusomaisuudeksi rahasto-osuuksien haltijan omaisuuden kartuttamiseksi, vaikka niiden määrä on tässä tapauksessa vähäinen. Kyse on lisäksi sijoitusvarallisuudesta, jonka arvo määräytyy markkinoilla ja jota ei ole järkevää realisoida ja käyttää perustoimeentuloon kaikissa eri markkinatilanteissa samalla tavalla kuin pankkitilillä olevia rahavaroja.

Erottamisetu merkitsee velallisen suojaksi poikkeusta pääsäännöstä, jonka mukaan periaatteessa kaikki velallisen omaisuus kuuluu ulosoton piiriin. Tämän vuoksi erottamisetua koskevia säännöksiä on oikeuskäytännössä tulkittu ahtaasti (KKO 2004:136 kohta 4). Ottaen lisäksi huomioon, että arvo-osuustilin sisältämiä rahasto-osuuksia ei ole hankittu perustoimeentulon turvaamiseksi, vaan omaisuuden kartuttamiseksi, hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, etteivät rahasto-osuudet ole rinnastettavissa ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettuun muuhun rahavaroja vastaavaan omaisuuteen. Koska A:lta ulosmitatut rahasto-osuudet eivät kuulu erottamisedun piiriin, ei ole aihetta muuttaa ulosottoviraston ja käräjäoikeuden päätöstä.

Päätöslauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvos Petteri Korhonen, hovioikeudenneuvos Pasi Vihla ja hovioikeudenneuvos Johanna Borgmästars.

Ratkaisu on yksimielinen.

Ei lainvoimainen.

OIKEUDENKÄYNI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, voitiinko Saksassa tuomittu rangaistus määrätä pantavaksi täytäntöön sekä määrätä siitä ja uudesta rikoksesta yhteinen vankeusrangaistus.

POHJANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 15.09.2017 NRO 135941

Syyttäjä Kihlakunnansyyttäjä A

Vastaaja B

Muut C ja D

Asia Törkeä huumausainerikos

Syyttäjän rangaistusvaatimukset

1. Törkeä huumausainerikos
9010/R/0007826/15
Rikoslaki 50 luku 2 §

01.11.2015-30.12.2015 Vaasa

B on laittomasti myyntitarkoituksessa tuonut maahan 4.551 grammaa marihuanaa.

Huumausaine on lähetetty Etelä-Afrikasta Suomeen D-nimiselle henkilölle osoitteella XXX. Huumausaine on ollut kätkettynä aurinkopaneelin sisään. B on ollut noutamassa huumausainelähetystä Postin toimipisteestä Y, kun poliisit ovat ottaneet hänet kiinni. B:llä on ollut hallussa D- nimisen henkilön tiedoilla varustettu väärennetty Zimbabwen kansallinen passi. Marihuanan katukauppahinta Vaasassa on 20 euroa grammalta, joten huumausaineen arvo on ollut 91.020 euroa.

Rikosta on pidettävä törkeänä huomioon ottaen rikoksen kohteena ollut suuri määrä huumausainetta, teolla tavoiteltu huomattava taloudellinen hyöty ja teon kokonaisarvostelu.

Kokonaisarvostelussa on otettava huomion usean ankaroittamisperusteen olemassaolo, joka ilmentää rikoksen erityistä vaarallisuutta ja vahingollisuutta.

- - -

Muut asiassa esitetyt vaatimukset

Ehdollisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpano

B:lle 3.7.2013 tuomittu 1 vuoden 8 kuukauden ehdollinen vankeus, jonka koeaika on päättynyt 2.7.2016, on määrättävä täytäntöönpantavaksi.

Rikoslaki 2 b luku 5 §

- - -

Vastaus

Vastaaja on myöntänyt syytekohdassa 1 pitäneensä hallussaan syytteessä mainitun määrän huumausainetta ja hakeneensa sen postista. Vastaaja kiistää myyntitarkoituksen. Lähetys ei ollut tarkoitettu hänelle. 1500 euron palkkiota vastaan hän haki paketin postista. Hänellä on ollut kuriirin asema. Huumausaine ei ollut tarkoitettu hänelle.

Vastaja on myöntänyt syytekohta 2 syytteen oikeaksi.

Todistelu

- - -

Tuomion perustelut

- - -

Rangaistuksen mittaaminen

Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttamiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

B:n syyksi on luettu törkeä huumausainerikos ja väärennys. Käräjäoikeus katsoo, että pelkästään näistä teoista oikeudenmukainen rangaistus olisi 11 kuukauden [oikeastaan kuuluisi olla 1 vuoden 11 kuukauden] vankeusrangaistus. B on aikaisemmin, Saksassa 2013, syyllistynyt vastaavaan rikokseen ja on 3.7.2013 tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka kesto oli 1 vuosi ja 8 kuukautta. Koeaika päättyi 2.7.2016. Nyt käsiteltävä rikos on siten tehty koeajalla. Käräjäoikeus toteaa, että on kyse suuresta ja vaarallisesta huumausaine-erästä ja vastaaja on koeajalla syyllistynyt vastaavaan rikokseen, mistä hänet oli tuomittu 3.7.2013. Edellä mainitut seikat huomioiden käräjäoikeus katsoo, että on olemassa peruste vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon. Oikeudenmukainen täytäntöönpano on kuusi kuukautta, eli kolmasosa tuomitusta rangaistuksesta. B:lle rangaistusta mitattaessa on koventamisperusteena otettu huomioon hänen aikaisempi rikollisuutensa, koska sen ja uuden rikoksen suhde osoittaa hänessä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Koventamisperustetta on sen vuoksi käytettävä. Näin ollen, käräjäoikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus on kokonaisuutena arvostellen 2 vuotta ja 11 kuukautta. Vapaudenmenetysaika on otettu huomioon rangaistuksessa.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

B

Syyksi luetut rikokset

1. Törkeä huumausainerikos
01.11.2015-30.12.2015

Rikoslaki 50 luku 2 §
Rikoslaki 6 luku 5 §

- - -

Rangaistusseuraamukset

Ehdollista rangaistusta koskevat määräykset
Rangaistuksesta määrätään täytäntöönpantavaksi 6 kuukautta vankeutta.
Ehdolliseksi jää vankeutta
Koeaika päättyy 2.7.2016
Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2
ja aikaisemmassa tuomiossa tuomittu, nyt täytäntöönpantavaksi määrätty osa rangaistuksesta
2 vuotta 11 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 30.12.2015 - 26.1.2016

Aikaisempi tuomio, Muu tuomioistuin 3.7.2013
713 Js 8097/13Ls 19/13, Amtsgericht Lübeck, Saksa

- - -

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Lilian Grönlund ja kaksi lautamiestä.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valittaja B

Vastapuoli Kihlakunnansyyttäjä A

Oikeudenkäynti hovioikeudessa

Pääkäsittely on toimitettu 13.6.2018.

Valitus

B on vaatinut, että syyte kohdassa 1 hylätään siltä osin kuin B:n on katsottu toimineen myyntitarkoituksessa ja että rangaistusta tämän vuoksi alennetaan ja lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi. Lisäksi B on vaatinut, että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

- - -

Rangaistus on joka tapauksessa liian ankara. Saksassa huumausainerikoksesta 3.7.2013 tuomittua ehdollista vankeutta ei tule määrätä täytäntöönpantavaksi. Saksassa tuomitun ehdollisen vankeuden koeaika on ollut kolme vuotta, kun Suomessa tuomitaan tyypillisesti kahden vuoden koeaika. Nyt käsiteltävänä oleva rikos on tehty kolmen vuoden koeajan loppupuolella. B ei ole ollut tietoinen Saksassa annetusta tuomiosta, eikä myöskään koventamisperustetta tule siten soveltaa.

Vastaus

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio on oikea.

- - -

Hovioikeuden ratkaisu

- - -

Rangaistusseuraamus

Ehdollisen vankeusrangaistuksen määrääminen täytäntöönpantavaksi

Vastauksesta EU-kyselyyn ilmenee, että B on 3.7.2013 tuomittu Saksassa yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden pituiseen ehdolliseen vankeuteen "muuhun kuin ainoastaan omaan käyttöön tarkoitettujen huumaus- ja psykotrooppisten aineiden ja niiden esiasteiden laittomaan kauppaan liittyvästä rikoksesta". Syyttäjä on vaatinut, että mainittu rangaistus, jonka koeaika on päättynyt 2.7.2016, määrätään täytäntöönpantavaksi rikoslain 2 b luvun 5 §:n nojalla. Asiassa on ensin - ennen kuin arvioidaan viimeksi mainitussa lainkohdassa säädettyjen edellytysten täyttymistä - arvioitava, voidaanko Saksassa tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus määrätä Suomessa täytäntöönpantavaksi.

Vieraassa valtiossa annetun tuomion huomioon ottamisesta säädetään rikoslain 7 luvun 9 §:ssä. Mainitulla lainkohdalla on pantu täytäntöön neuvoston puitepäätös 2008/675/YOS Euroopan unionin jäsenvaltioissa annettujen tuomioiden huomioon ottamisesta uudessa rikosprosessissa. Puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että henkilölle toisissa jäsenvaltioissa eri tosiseikkojen perusteella annetut aiemmat rikostuomiot otetaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti huomioon samassa määrin kuin vastaavat kansalliset tuomiot otetaan huomioon ja että niihin liitetään vastaavat oikeusvaikutukset kuin aiempiin kansallisiin tuomioihin. Merkittävä puitepäätöksen soveltamisalan rajoitus tulee kuitenkin 3 artiklan 3 kohdasta ja sitä täydentävästä 4 kohdasta. Niistä ensiksi mainitun mukaan toisissa jäsenvaltioissa annettujen aiempien tuomioiden huomioon ottamisesta 1 kohdan mukaisesti ei ole seurauksena, että uutta prosessia hoitava jäsenvaltio puuttuisi aiempiin tuomioihin tai niiden täytäntöönpanoon liittyviin päätöksiin taikka kumoaisi tai tarkistaisi niitä. Jälkimmäisen kohdan mukaan edellä olevaa 1 kohtaa ei sovelleta 3 kohdan mukaisesti siinä tapauksessa, että jos aiempi tuomio olisi ollut uutta prosessia hoitavan jäsenvaltion antama kansallinen tuomio, aiemman tuomion huomioon ottamisen seurauksena olisi ollut kyseisen jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan puututtava aiempiin tuomioihin tai niiden täytäntöönpanoon liittyviin päätöksiin taikka kumottava ne tai tarkistettava niitä. Lain esitöissä (HE 261/2009 vp s. 3) on todettu, että mainitut kohdat tarkoittavat esimerkiksi sitä, että puitepäätöksen perusteella toisessa jäsenvaltiossa tuomittua ehdollista vankeutta ei tule uudessa toisen jäsenvaltion hoitamassa rikosprosessissa määrätä pantavaksi täytäntöön koeaikana tehdyn uuden rikoksen vuoksi.

Edellä mainitut oikeusohjeet huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että B:lle Saksassa 3.7.2013 tuomittua ehdollista vankeusrangaistusta ei tule määrätä Suomessa täytäntöönpantavaksi.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

B

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Syyksi luetut rikokset

1. Törkeä huumausainerikos 01.11.2015-30.12.2015
Mittaamisperustetta koskeva lainkohta on poistettu.
Rikoslaki 50 luku 2 §

- - -

Rangaistusseuraamukset

Ehdollista rangaistusta koskevat määräykset
Vaatimus ehdollisen vankeuden täytäntöönpanosta hylätään.
Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2
1 vuosi 11 kuukautta vankeutta
Vapaudenmenetysaika 30.12.2015-26.1.2016
Rangaistusta on alennettu.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - -

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Eija-Liisa Helin ja Sirpa Virkkala ja ma. hovioikeudenneuvos Ville Aaltonen. Valmistelijana on ollut hovioikeuden esittelijä Pia-Maria Sillanpää.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimainen.

+

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

K vaati yhtiöltä korvausta muun ohella epäonnistuneesta hehkutulppien vaihtotyöstä hänelle aiheutuneesta vahingosta. Yhtiö kiisti vaatimuksen, koska se ei ollut vaihtanut eikä yrittänyt vaihtaa hehkutulppia.

Käräjäoikeus katsoi K:n riittävällä varmuudella näyttäneen, että yhtiö oli yrittänyt vaihtaa hehkutulppia ja lopettanut työn siinä vaiheessa, kun se oli todennut työn epäonnistuvan. Lopputulos oli katsottava virheelliseksi, koska siitä oli aiheutunut vaikeasti korjattava seuraus. Käräjäoikeus velvoitti yhtiön maksamaan K:lle korvausta muun ohella epäonnistuneesta hehkutulppien vaihtotyöstä aiheutuneesta vahingosta.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

Yhtiö vaati, että kanne hylätään hehkutulpista tuomitun vahingonkorvauksen osalta. Yhtiö lausui, että se ei ollut yrittänyt vaihtaa hehkutulppia K:n autoon. Käräjäoikeus oli perustanut ratkaisunsa todistaja E:n ja todistaja P:n kertomuksiin. Asiassa oli tältä osin tapahtunut menettelyvirhe, sillä E:tä ja P:tä oli käräjäoikeudessa kuultu muista kuin heille ilmoitetuista todistusteemoista. Yhtiö oli luottanut K:n ilmoittamien todistusteemojen sitovuuteen. Yhtiö oli olettanut, että K:n hehkutulppia koskeva vahingonkorvausvaatimus tuli näytön puuttuessa hylätyksi. Jos yhtiö olisi tiennyt, että E:tä ja P:tä tultiin kuulemaan myös väitetystä hehkutulppien vaihtotyöstä, se olisi toiminut tilanteessa toisin ja nimennyt seikan osalta muutakin vastatodistelua kuin mitä se oli käräjäoikeudessa nimennyt. K:n nimenomaisena tarkoituksena oli ollut yllättää vastapuoli kuulemalla E:tä ja P:tä heille ilmoitettujen todistusteemojen ulkopuolelta. E:n ja P:n kertomukset oli rinnastettava uuden todisteen esittämiseen ja jätettävä huomioimatta siltä osin kuin ne koskivat hehkutulppien vaihtotyötä. Jos E:n ja P:n kertomuksia ei otettu huomioon, K:n väitettä tukevaksi näytöksi jäi ainoastaan tämän oma kertomus. Ottaen huomioon yhtiön esittämä vastatodistelu sekä se, että K:lla oli asiassa todistustaakka, K:n vaatimus oli hylättävä.

K vaati, että valitus hylätään. K lausui, että käräjäoikeus oli ratkaissut asian oikein. Asiassa ei ollut käräjäoikeudessa tapahtunut menettelyvirhettä E:tä ja P:tä kuultaessa. E ja P olivat kertoneet asioista oma-aloitteisesti ja heidän kuulemisensa oli muutoinkin ollut asianmukaista. E ja P eivät olleet todistaneet heille ilmoitettujen todistusteemojen ulkopuolisista seikoista. Hänen tarkoituksenaan ei ollut ollut yllättää vastapuolta. Yhtiö ei ollut käräjäoikeuden pääkäsittelyssä puuttunut E:n ja P:n kuulemisiin millään tavoin.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Teemaprekluusiolla tarkoitetaan kysymystä siitä, voidaanko todistajaa kuulla sellaisesta seikasta, josta häntä ei ole nimetty todistamaan.

Käräjäoikeudessa riitakysymyksenä on ollut, oliko yhtiö tehnyt hehkutulppien vaihtotyön ja oliko vaihtotyö epäonnistunut. Käräjäoikeuden valmisteluistunnon ja pääkäsittelyn pöytäkirjaan 27.4.2017 riitakysymykseksi on merkitty "hehkutulpat, vaihtotyö?" ja E:n todistusteemaksi "ollut mukana 4.3.2016 K:n reklamoidessa korjausta'' ja P:n todistusteemaksi ''M oli ilmoittanut K:lle, että viallinen työ laitetaan heidän vastuuvakuutukseen. Seikka osoittaa motiivin asian riitauttamiseen, ilmeisesti saatu kielteinen päätös". E ja P olivat käräjäoikeuden pääkäsittelyssä kertoneet myös edellä todettuun riitakysymykseen liittyvistä havainnoistaan. E ja P ovat siten käräjäoikeuden pääkäsittelyssä kertoneet seikasta, josta heitä ei alun perin ollut nimetty todistamaan.

Oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan asianosainen ei saa asiassa, jossa sovinto on sallittu, pääkäsittelyssä vedota sellaiseen todisteeseen, johon hän ei ole vedonnut valmistelussa, ellei voida olettaa, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä syystä. Uusi todiste voidaan kuitenkin ottaa vastaan, jos asianosaiset siihen suostuvat.

Hovioikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 9 §:n 2 momentin sanamuodon mukaan prekluusio koskee ainoastaan todisteita, ei todistuskeinoja eikä sitä, mitä kullakin todisteella aiotaan näyttää toteen. Oikeuskirjallisuudessa suhtautuminen teemaprekluusioon on vaihdellut, mutta vallitsevana voidaan pitää kantaa, jonka mukaan teemaprekluusiota noudatetaan enintään rajoitetusti. Teemaprekluusion on katsottu tulevan kyseeseen silloin, kun todistajan uudella teemalla pyritään ilmeisesti kiertämään todistuskeinoprekluusiota. Toisena teemaprekluusion tyyppitilanteena kysymykseen on katsottu voivan tulla ilmeinen shikaanitilanne, jossa todistajan uudella teemalla pyrittäisiin ilmeisesti yllättämään vastapuoli (Timo Saranpää: Teemaprekluusiosta dispositiivisessa riita-asiassa, Defensor Legis 2014, s. 699 – 700).

Yhtiö ei ole käräjäoikeuden pääkäsittelyssä puuttunut E:n ja P:n kuulemisiin millään tavoin. Tämä seikka viittaa vahvasti siihen, että E:n ja P:n kuulemisissa ei ole yhtiön näkökulmasta menetelty epäasianmukaisesti. Mikään asiassa ilmi tullut seikka ei tue yhtiön valituksessaan esittämää väitettä, että kyseessä olisi ollut sellainen ilmeinen shikaanitilanne, jossa todistajan uudella teemalla olisi pyritty yllättämään vastapuoli. Tähän nähden hovioikeus katsoo, ettei todistusteema ole prekludoitunut käräjäoikeudessa. Käräjäoikeus ei siten ole menetellyt virheellisesti ottaessaan E:n ja P:n kertomukset huomioon myös siltä osin kuin ne ovat koskeneet sitä seikkaa, oliko yhtiö yrittänyt tehdä hehkutulppien vaihtotyön K:n autoon.

Ratkaisu

Yhtiön väite hylätään.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet

hovioikeudenneuvos Tapio Alkula

hovioikeudenneuvos Teija Ahola

hovioikeudenneuvos Timo Lahdenperä

asian esittelijä, hovioikeuden esittelijä Jimi Sillanpää