RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Syyttäjän todisteeksi nimeämä DVD-tallenne oli hankittu siten, että todistaja X oli kuvannut vastaaja A:n omakotitalotontilla oleskelleita henkilöitä ilman näiden suostumusta. Kysymys siitä, voitiinko DVD-tallennetta hyödyntää todisteena vahingontekoa koskevassa oikeudenkäynnissä.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 14.4.2016

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta 6.6.2015 Laitilassa tehdystä vahingonteosta sekä nimennyt todisteeksi X:n kuvaaman DVD-tallenteen ja X:n todistajana kuultavaksi.

A on kiistänyt syytteen ja vaatinut, että DVD-tallenne ja X:n todistajankertomus asetetaan hyödyntämiskieltoon, koska kuvaaminen oli kohdistunut A:n yksityisyyden suojaamalle alueelle ja sitä voitiin pitää salakatseluna.

Käräjäoikeus on käsittelyratkaisullaan hylännyt A:n vaatimuksen syyttäjän esittämän todistelun määräämisestä hyödyntämiskieltoon. Perusteluinaan käräjäoikeus on lausunut, että kyse oli ollut tapahtumista, jotka olivat tapahtuneet A:n omakotitalotontilla ja siten A:n kotirauhan suojaamalla alueella. Videoidut tapahtumat olivat tapahtuneet tontin laidalla, missä A oli ohjannut ja suorittanut raivaustöitä. DVD-tallenteesta ei ilmennyt mitään arkaluonteista tai yksityiselämän suojaa nauttivaa aineistoa. Ottaen huomioon, että hyödyntämiskielto edellytti painavia syitä, DVD-tallennetta oli voitava hyödyntää todisteena riippumatta siitä, olisiko kuvaamista pidettävä rikoslain 24 luvun 6 §:n tarkoittamana salakatseluna. Koska DVD-tallenteen hyödyntämiselle ei ollut estettä, voitiin myös X:n kertomusta käyttää asiassa todisteena.

Pääasiassa käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen vahingontekoon ja tuominnut tämän 15 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjänotaari Katja Flittner

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 14.6.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että syyte vahingonteosta hylätään - - -.

Perusteinaan A on lausunut, ettei - - - oikeudenkäynnissä - - - tulisi hyödyntää todisteena DVD-tallenteella olevaa videoaineistoa eikä kyseisen videon kuvanneen X:n todistajankertomusta, koska DVD-tallenne oli hankittu lainvastaisesti salakatselulla ja syytteessä tarkoitettu rikos oli vähäinen.

Vastaukset

Syyttäjä ja asianomistaja ovat vaatineet, että valitus hylätään perusteettomana.

- - -

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Hyödyntämiskielto

Syyttäjän todisteeksi nimeämä DVD-tallenne on hankittu käräjäoikeuden tuomiossa lausutulla tavalla siten, että todistaja X on kuvannut A:n omakotitalotontilla oleskelleita henkilöitä.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet. Säännöksen säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan yleisenä lähtökohtana punninnassa voidaan pitää yhtäältä asian selvittämisintressiä hyödyntämistä puoltavana näkökohtana ja toisaalta hyödyntämiskieltoa puoltavana näkökohtana niitä epäedullisia vaikutuksia, jotka seuraisivat hyödyntämisestä. Hyödyntäminen saattaa loukata esimerkiksi jotakin perus- ja ihmisoikeutta (HE 46/2014 vp. s. 92).

Hyödyntämiskieltoa koskeva säännös on tullut voimaan 1.1.2016 ja sitä sovelletaan prosessioikeudessa vallitsevan periaatteen mukaisesti nyt kysymyksessä olevaan oikeudenkäyntiin, koska oikeudenkäynti on tullut vireille säännöksen voimaantulon jälkeen. Hovioikeus toteaa lisäksi, että kyseinen säännös vastaa asiallisesti aikaisemman lain aikaista oikeustilaa, joka oli muotoutunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden vakiintuneen käytännön kautta.

Rikoslain 24 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan salakatselusta tuomitaan muun muassa se, joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa kotirauhan suojaamassa paikassa oleskelevaa henkilöä. Saman luvun 11 §:n mukaan kotirauhan suojaamia paikkoja ovat muun ohella asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat. Lain esitöiden mukaan kuvaaminen teknisellä laitteella ei tule oikeutetuksi sillä perusteella, että tallennetaan vain se, mikä omin silmin muutenkin on nähtävissä. Tarkkailua ei tee sallituksi myöskään se, että kuvaaminen tapahtuu aineiston hankkimiseksi sinänsä hyväksyttävää tarkoitusta varten (HE 184/1999 vp. s. 28–29). Koska nyt kyseessä olevassa tapauksessa kuvaaminen on kohdistunut A:n kotipihalla oleskelleisiin henkilöihin ilman näiden suostumusta, menettely voisi tulla arvioitavaksi rikoslaissa tarkoitettuna salakatseluna.

Salakatselun kriminalisoinnilla suojataan henkilön yksityiselämää ja kotirauhaa. Yksityiselämän suojan ydinalueeseen kuuluvat esimerkiksi perhe-elämä, seurustelu ja sukupuolielämä (KKO 2005:82, KKO 2010:39 ja KKO 2011:72). Kotirauhan ydinaluetta on puolestaan henkilön asunto (HE 309/1993 vp. s. 53). Nyt kyseessä olevassa tapauksessa salakatselu ei ole kohdistunut yksityiselämän tai kotirauhan suojan ydinalueeseen, eikä oikeudenloukkausta voida muutoinkaan pitää erityisen vakavana ottaen huomioon, että kuvaamisen kohteena ovat olleet naapuritonttien rajalla pihatöitä tehneet henkilöt, jotka ovat olleet kuvaamisesta tietoisia, vaikka eivät olleet siihen suostuneetkaan. Todisteen hankkimistavalla ei ole ollut vaikutusta sen luotettavuuteen ja todisteen merkitys on asian ratkaisemisen kannalta olennainen. Edellä kerrotut seikat puhuvat todisteen hyödyntämisen puolesta. Hyödyntämistä puoltaa jossain määrin myös se, että todisteen on hankkinut hallituksen esityksessä mainitulla tavalla yksityinen henkilö omasta aloitteestaan ilman viranomaisen myötävaikutusta (HE 46/2014 vp. s. 94).

Todisteen hyödyntämistä vastaan puhuu se, ettei syytteessä tarkoitettu rikos ole vakava eikä sen selvittämisen intressi siten ole erityisen suuri. Lakivaliokunnan mietinnössä on kuitenkin korostettu, että selvittämisintressi on kaikkien rikosten kohdalla tärkeä ja punninnassa tulee ottaa huomioon myös asianomistajan oikeusturva (LaVM 19/2014 vp. s. 21).

Ottaen huomioon edellä kerrotut seikat sekä lisäksi sen, että hyödyntämiskieltoa koskevan säännöksen esitöiden (HE 46/2014 vp. s. 29 ja LaVM 19/2014 vp. s. 7) mukaan lähtökohtana on todisteen hyödynnettävyys, hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, ettei DVD-tallenteen hyödyntäminen tässä tapauksessa vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Myöskään X:n todistajankertomuksen hyödyntämiselle ei ole näin estettä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pääasiaratkaisun perustelut

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Hovioikeus on tutkinut käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden hovioikeudessa tutkittavana olevalta osalta, ja katsoo, ettei ole aihetta ratkaisun muuttamiseen. - - -

Hovioikeuden ratkaisun lopputulos ilmenee tuomiolauselmasta.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenlaamanni Asko Nurmi

Hovioikeudenneuvos Rita Melartin

Hovioikeudenneuvos Kari Lahdenperä

Hovioikeuden esittelijä Miia Ylikulju

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A oli noin vuoden aikana syyllistynyt säännöllisin väliajoin useisiin pääasiassa mietoihin alkoholijuomiin kohdistuneisiin näpistyksiin sekä lisäksi kahteen ryöstöön hänen yritettyä väkivalloin pitää hallussaan kaupasta anastamansa alkoholijuomat ja elintarvikkeet. A oli tehnyt pääosan rikoksista hänelle aikaisemmin vastaavanlaisista rikoksista tuomitun 11 kuukauden ehdollisen vankeuden koeajalla. Ottaen huomioon, että rikosten taustalla oli 23-vuotiaan A:n päihdeongelma, johon hän käräjäoikeuden tuomion jälkeen oli vakavasti otettavalla tavalla pyrkinyt saamaan hoitoa hakeutumalla korvaushoitoklinikalle, A:lle tuomittu rangaistus lievennettiin ehdolliseksi vankeudeksi ja sen ohessa määrättiin yhdyskuntapalvelua.

KYMENLAAKSON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 2.9.2016

Käräjäoikeus tuomitsi A:n 17:sta näpistyksestä, näpistyksen yrityksestä, kahdesta varkaudesta ja kahdesta ryöstöstä sekä täytäntöönpantavaksi määräämästään aikaisemmasta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen 1 vuoden 6 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 30.5.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että rangaistus lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi ja että aikaisempaa ehdollista vankeusrangaistusta ei määrätä täytäntöönpantavaksi tai että rangaistusta joka tapauksessa ainakin alennetaan.

Aiemmassa ehdollisessa tuomiossa syyksi luetut teot ovat olleet samankaltaisia kuin nyt esillä olevassa asiassa. Teot ovat olleet pääosin vähäisiä alkoholijuomiin kohdistuneita omaisuusrikoksia. Hän on jatkanut vastaavanlaisten rikosten tekemistä ehdollisen vankeuden koeajalla. Sekä aiemmassa tuomiossa että nyt esillä olevassa asiassa on ollut myös ryöstön tunnusmerkistön täyttäviä ankarammin rangaistavia tekoja.

Syynä hänen rikoksiinsa on kuitenkin ollut hänen voimakas alkoholi- ja huumeriippuvuutensa. Hän on syyllistynyt anastusrikoksiin saadakseen rahaa alkoholin hankkimista varten. Hän on ollut usean teon aikana voimakkaasti alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisena. Hän on nyt itse havahtunut tilanteeseensa ja on tällä hetkellä niin sanotussa korvaushoidossa, jossa asiantuntijan valvonnassa pyritään vähitellen pääsemään pois päihdekierteestä. Hänellä on asunto ja hänen elämäntilanteensa on muutoinkin hallinnassa.

Vastaus

Syyttäjä on vastustanut muutosvaatimusta.

A on syyllistynyt suurimpaan osaa nyt käsiteltävänä olevista teoista sen jälkeen kun hänet on tuomittu vastaavista teoista aiemmin ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Hän on tehnyt uusia rikoksia ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajalla ja lyhyen ajan kuluessa tuomiosta. Ehdollisella vankeusrangaistuksella ei ole ollut mitään vaikutusta A:n käyttäytymiseen ja tästä syystä aikaisempi rikollisuus edellyttää ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista ja lisäksi koventamisperusteen soveltamista.

Ehdollisen tuomion täytäntöönpano on perusteltua ottaen huomioon aiemman ja nyt käsiteltävänä olevien tekojen samankaltaisuus ja tekojen ajoittuminen koeajan alkuun. Korvaushoidon aloittaminen ei yksistään riitä perusteeksi tuomita oikeuskäytäntöä selvästi lievempään seuraamukseen.

- - - - - - - - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Kysymys on rangaistuksen mittaamisesta sekä rangaistuslajin valinnasta ehdottoman ja ehdollisen vankeuden välillä. Mikäli lajivalinnassa päädytään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, arvioitavaksi tulee myös kysymys aikaisemman ehdollisen rangaistuksen täytäntöönpanosta.

Rangaistuksen mittaaminen

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuksen mittaamista koskevan rikoslain 6 luvun 4 §:n yleisperiaatteen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Rikoslain 6 luvun 5 §:n 5 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperusteena on tekijän aikaisempi rikollisuus, jos sen ja uuden rikoksen suhde rikosten samankaltaisuuden johdosta tai muuten osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisessa noudatetaan soveltuvin osin 6 luvun säännöksiä. Pykälän 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

A:n syyksi luetuissa rikoksissa on ollut kysymys siitä, että hän on anastanut myymälöistä vähäarvoista, pääsääntöisesti noin 10-50 euron arvoista omaisuutta. Yleensä kyse on ollut miedoista alkoholijuomista. A on noin vuoden kestäneen ajanjakson aikana 13.4.2015-23.4.2016 syyllistynyt yhteensä 22:een tällaiseen rikokseen, joihin on sisältynyt 17 näpistystä, näpistyksen yritys, kaksi varkautta ja kaksi ryöstöä. A on tehnyt pääosan mainituista rikoksista 30.4.2015 vastaavanlaisista rikoksista saamansa ehdollisen vankeustuomion jälkeen sen koeajalla.

Rangaistuksen koventaminen rikosten uusimisen johdosta perustuu siihen yleisesti hyväksyttyyn ajatukseen (ks. HE 44/2002 vp s. 193-195), että rikosten toistamisen myötä kohtelu ankaroituu. Rikoksensa jo saamastaan varoituksesta huolimatta toistanut henkilö osoittaa piittaamattomuutta oikeusjärjestyksen normeista ja toisten oikeudellisesti suojatuista intresseistä. Samoin uusiminen osoittaa piittaamattomuutta tekijään itseensä kohdistetusta moitteesta ja varoituksesta. Kun rikoslain rangaistukset on tarkoitettu vakavasti otettaviksi, järjestelmän uskottavuuden ylläpito vaatii, että seurauksia asteittain kovennetaan uusimisen jatkuessa.

Toisaalta rikosten uusiminen liittyy usein myös rikoksia suosivaan ja urautuneeseen elintapaan, jossa teot seuraavat toisiaan ilman harkintaa ja niin, että tekijän tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa tapahtumien kulkuun ovat rajoitetut. Yksi uusimissäännösten uudistamisen lähtökohtia vuonna 1976 olikin harkitun ja piittaamattomuutta osoittavan uusimisen erottaminen sellaisesta uusimisesta, jonka lähtösyyt ovat pikemmin tekijän sosiaalisessa avuttomuudessa kuin hänen piittaamattomuudessaan muiden intresseistä.

Ottaen huomioon A:n rikosten suuri lukumäärä ja niiden tekemisen jatkaminen ehdollisesta vankeustuomiosta huolimatta koventamisperusteen soveltaminen on perusteltua. Sen vaikutusta harkittaessa on kuitenkin otettava huomioon, että jäljempänä ilmenevin tavoin rikosten taustalla on ollut hänen päihdeongelmansa, johon hän on pyrkinyt saamaan hoitoa, eikä siinä mielessä niinkään harkittu ja suunnitelmallinen piittaamattomuus lain käskyjä ja kieltoja kohtaan. Koventamisperusteen vaikutus ei siten tässä tapauksessa ole erityisen tuntuva.

Näpistysrikoksissa omaisuuden arvo on vaihdellut enimmäkseen muutamasta eurosta 20-30 euroon. Kummassakin varkausrikoksessa omaisuuden arvo on ollut alle 50 euroa. Varkausrikokset on toteutettu siten, että A on tullut myymälään ja avannut sisääntuloportin, jolloin toinen henkilö on päässyt poistumaan myymälästä anastamiensa alkoholijuomien kanssa. Varkauksiin ei ole liittynyt tyypillisistä liikkeissä tapahtuvista näpistyksistä poikkeavaa moitittavuutta.

Syytekohdissa 24 ja 29 tekojen on katsottu täyttävän ryöstön tunnusmerkistön, koska A on myymälästä poistuttuaan väkivalloin pitänyt tai yrittänyt pitää hallussaan anastamansa omaisuuden myymälän henkilökunnan yritettyä ottaa hänet verekseltään kiinni. Kohdassa 24 A on potkaissut voimakkaasti ja lyönyt nyrkillä päähän häntä kiinni ottamaan tullutta myyjää ja tällä tavoin onnistunut pitämään hallussaan myymälästä anastamansa kuusi tölkkiä alkoholipitoisia energiajuomia yhteisarvoltaan 17,94 euroa. Myyjän kertoman mukaan hänen päätänsä oli tämän jälkeen jomottanut, mutta fyysisiä vammoja ei ollut tullut. Kohdassa 29 A on lyönyt kolme kertaa kasvoihin ja purrut vasemmasta kyynärvarresta häntä kiinni ottamaan tullutta myyjää ja tällä tavoin yrittänyt pitää hallussaan myymälästä anastamansa 10 lonkeroa ja ruokaa yhteisarvoltaan 40,75 euroa. Teosta oli aiheutunut myyjälle kipua, mustelmia ja turvotusta.

Rikoslain 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan ryöstöstä on tuomittava vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä (KKO 2014:87) on ryöstöstä rangaistusta mitattaessa kiinnitetty huomiota erityisesti siihen, miten vahingollinen tai vaarallinen teossa käytetty väkivalta tai uhkaus on ollut. Kuten ryöstösäännöstä koskevissa lain esitöissä on todettu, ryöstön vaarallisuuden ja paheksuttavuuden kannalta siinä käytetty väkivalta tai uhkaus on olennaisempi tekijä kuin rikoksen kohteena olevan omaisuuden arvo (HE 66/1988 vp. 97).

Nyt kysymyksessä olevaa niin sanottua ryöstöntapaista varkautta on pidetty tekotavaltaan vähemmän vaarallisena ja moitittavana rikoksena kuin sellaista ryöstön perustapausta, jossa tekijä jo etukäteen suunnittelee ja valmistautuu käyttämään väkivaltaa tai sen uhkaa anastuksen toteuttamiseksi.

Nyt käsiteltävänä olevista rikoksista ankarammin rangaistavia ovat kohtien 24 ja 29 ryöstöt. Rikosten lähtökohdiltaan varkausluonteinen tekotapa ja omaisuuden varsin vähäinen arvo huomioon ottaen kysymys on kuitenkin ryöstörikosten luokassa lievimmästä päästä olevista teoista, kun niissä käytetty väkivaltakaan ei ole ollut vakavaa. Oikeudenmukainen yhteisen rangaistuksen perustana oleva pohjarangaistus on koventamisperuste huomioon ottaen 6 kuukautta vankeutta kohdan 29 ryöstöstä. Oikeudenmukainen yhteinen rangaistus kaikista A:n syyksi nyt luetuista rikoksista on 10 kuukautta vankeutta.

Rangaistuslajin valinta

Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi (ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksia koskevan rikoslain 6 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan jos ehdollista vankeutta yksinään on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voidaan sen ohessa tuomita sakkoa, tai jos ehdollinen vankeus on kahdeksan kuukautta tai sitä pidempi, vähintään 14 ja enintään 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

A on aikaisemmin tuomittu Kymenlaakson käräjäoikeuden 30.4.2015 antamalla tuomiolla vastaavanlaisista rikoksista 11 kuukauden pituiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen. A on jatkanut rikosten tekemistä saamastaan tuomiosta huolimatta. Kokonaisuutena arvioiden hänen rikoksissaan on kysymys vajaan kahden vuoden ajanjaksosta 30.7.2014 - 23.4.2016, jolloin hän on säännöllisin väliajoin syyllistynyt yhteensä 36:een pääosin vähäiseen omaisuusrikokseen.

A on syyllistynyt nyt käsiteltävänä oleviin rikoksiin 21-22 -vuotiaana. Niihin rikoksiin, joista on ollut kysymys edellä mainitussa aikaisemmassa tuomiossa, A on syyllistynyt pääosin alle 21-vuotiaana. Asiassa on siten kiinnitettävä myös erityistä huomiota nuoren rikoksentekijän sosiaaliseen tilanteeseen ja rikoksiin syyllistymiseen vaikuttaneisiin syihin.

A:n mukaan rikosten taustalla on ollut hänen alkoholi- ja huumausaineriippuvuutensa. A-Klinikkasäätiön hoitokertomuksen mukaan A on käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen 31.10.2016 hakeutunut hoitoon, jolloin hänen kanssaan on sovittu korvaushoidon aloitusjakso ajalle 22.11.-12.12.2016. Säätiön 14.2.2017 päivätyn todistuksen mukaan A on ollut hoidossa Kouvolan korvaushoitoklinikalla.

A:ta koskevan 5.4.2017 päivätyn seuraamusselvityksen mukaan hänellä on vakituinen asunto ja hänen sosiaalinen tilanteensa on korvaushoidon alkamisen jälkeen vakaampi kuin aiemmin. Hänen ongelmallisen päihteiden käytön tilanteensa on saadun käsityksen mukaan hänen hallinnassaan ja korvaushoitoasiakkuus luo edellytyksiä selvitä mahdollisesta yhdyskuntapalvelusta. Hän on motivoitunut ja halukas suorittamaan rangaistuksensa yhdyskuntapalveluna säilyttääkseen erityisesti hoitosuhteensa päihdeklinikkaan ja hänellä on ollut voimakas pyrkimys irtautua ongelmallisesta päihteiden käytöstään. A:n itsensä mukaan hän on lopettanut rikosten tekemisen. Soveltuvuusselvityksestä tai rikosrekisterin otteesta ei ilmene uusia rikosepäilyjä tai tuomioita. Seuraamusselvityksen mukaan A:lla on edellytykset suoriutua yhdyskuntapalvelurangaistuksesta.

Ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista tässä tapauksessa puoltaa rikosten suuri lukumäärä ja se, että A jatkanut rikosten tekemistä saamastaan lähes vuoden pituisesta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta huolimatta. Lisäksi aikaisemmassa tuomiossa A:n syyksi luetussa kahdessa ryöstössä on ollut vakavampiakin piirteitä, kun A on käyttänyt uhkaamisessa hallussaan ollutta veistä pitääkseen itsellään myymälästä näpistämänsä alkoholijuomat ja makeiset.

Ehdollista vankeutta puoltaa, että A on ollut rikokset tehdessään vasta 20-22 -vuotias. Rikosten taustalla on ollut hänen ongelmallinen päihteiden käyttönsä, johon hän on esitetyn selvityksen perusteella vakavasti otettavalla tavalla pyrkinyt saamaan apua sekä sitoutunut hoitoon. Hänellä ei ole enää ilmennyt uusia rikosasioita. Suurin osa rikoksista on ollut pieniä omaisuusrikoksia, eivätkä nyt arvioitavana olevat ryöstötkään ole olleet lajissaan niin vakavia, että ne sellaisenaan edellyttäisivät ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. A:lla on taustallaan vain yksi aikaisempi ehdollinen vankeustuomio, joka sekin liittyy siihen samaan päihdeongelmataustaiseen vajaan kahden vuoden mittaiseen rikoksentekoajanjaksoon, josta myös nyt käsiteltävänä olevissa rikoksissa on kysymys.

Puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja punnittuaan hovioikeus katsoo, että ehdollista vankeutta puoltavat seikat ovat tässä tapauksessa painavammat. Ehdollista vankeutta on kuitenkin pidettävä yksinään riittämättömänä rangaistuksena, minkä vuoksi A:lle tuomitaan ehdollisen vankeuden ohessa yhdyskuntapalvelua 40 tuntia.

Koska A on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen, aiempaa ehdollista rangaistusta ei määrätä täytäntöönpantavaksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

Rangaistusseuraamukset
Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 8, 10, 13, 16-17, 22-27, 29-33, 35, 40, 42-43, 46, 48
10 kuukautta vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika alkaa hovioikeuden ratkaisun antamispäivänä ja päättyy 31.12.2018
Ehdollisen vankeuden ohessa yhdyskuntapalvelua 40 tuntia
Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta hänet tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Kari Janhunen
Hovioikeudenneuvos Lasse Tamminen
Hovioikeudenneuvos Janne Arvela

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Tarja Ylikoski

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Asiassa on kyse siitä, voiko ulosottovirasto siirtää verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpanon sitä hakeneen Oikeusrekisterikeskuksen tehtäväksi.

L sakon täytäntöönpanosta 3 § 1 momentti (672/2002) ja 45 b § (348/2013)

ASIAN KÄSITTELYN AIKAISEMMAT VAIHEET

Satakunnan ulosottoviraston päätös 4.8.2016 nro 8130/6580/16P ja Satakunnan käräjäoikeuden päätös 14.12.2016 nro 16092 kuvataan tarpeellisilta osin jäljempänä hovioikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Mikael Illman.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Oikeusrekisterikeskus on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös 14.12.2016 sekä Satakunnan ulosottoviraston päätös 4.8.2016 kumotaan ja että asia palautetaan Satakunnan ulosottovirastoon täytäntöönpanon jatkamiseksi.

Ulosottomies on valituksenalaisessa ratkaisussaan siirtänyt sananvapauden käyttämisestä joukkoviestissä annetun lain 22 §:n 3 momentissa tarkoitetun verkkoviestin hävittämismääräyksen virheellisesti sen täytäntöönpanoa hakeneelle Oikeusrekisterikeskukselle. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain 45 b §:n nojalla verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpano kuuluu ulosottomiehelle.

Verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpanossa hakijana toimivalla Oikeusrekisterikeskuksella ei ole mahdollisuutta eikä keinoja itse poistaa tai poistattaa vastaajan kustannuksellakaan kyseessä olevia verkkoviestejä. Sen sijaan ulosottomiehellä on ulosottokaaren 7 luvun 12-15 §:ien perusteella riittävä keinovalikoima verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen panemiseksi täytäntöön. Ulosottomiehen harkinnassa on, millä tavoin täytäntöönpano suoritetaan loppuun. Mikäli täytäntöönpanossa ilmenee, että A ei itse pysty poistamaan tai hävittämään kyseessä olevia verkkoviestejä, tulisi ulosottomiehen saattaa verkkoviestien hävittämismääräys tiedoksi tietoyhteiskuntakaaressa tarkoitetulle palvelun tarjoajalle sekä kehottaa tätä viipymättä estämään tallentamansa tiedon saannin.

Koska toimivalta verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpanemiseksi kuuluu ulosottomiehelle, ei ulosottomiehen Oikeusrekisterikeskukselle tekemällä tiedustelulla uhkasakon asettamisen tarpeellisuudesta ole asian kannalta ratkaisevaa merkitystä, toisin kuin käräjäoikeus on virheellisesti katsonut.

Vastaus

A:lta ei ole pyydetty vastausta asiassa ratkaistavana olevaan kysymykseen nähden selvästi tarpeettomana.

Lausuma

Kihlakunnanvouti B on katsonut, että käräjäoikeuden ja Satakunnan ulosottoviraston päätösten kumoamiselle ei ole perusteita.

Satakunnan ulosottovirasto on suorittanut Oikeusrekisterikeskuksen hakeman verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpanon hakijan kanssa sovitulla, lain-, asian-, ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Verkkoviestin hävittämismääräyksen tehostamiseen ulosottokaaren 7 luvun 14 §:n mukaisesti uhkasakon asettamalla ei ole ollut erityistä syytä eikä se muutoinkaan ole ollut tässä tapauksessa tehokas ja tarkoituksenmukainen keino täytäntöönpanon suorittamiseksi, koska tieto A:n olinpaikasta ja osoitteesta on puuttunut. Siten verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpano on ollut perusteltua panna täytäntöön ulosottokaaren 7 luvun 12 §:n osoittaman pääsäännön mukaisella tavalla antamalla Oikeusrekisterikeskukselle lupa poistaa tai poistattaa verkkoviestit A:n kustannuksella.

Ulosottomiehellä ei ole toimivaltaa ulottaa toimiaan muihin tahoihin tai ryhtyä itse toimiin työn tekemiseksi, eikä se siten voi antaa määräystä verkkoviestin poistamisesta tietoyhteiskuntakaaressa tarkoitetulle palvelun tarjoajalle.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Tausta, käräjäoikeuden ratkaisu ja kysymyksenasettelu

Satakunnan käräjäoikeus on 20.10.2015 antamallaan tuomiolla nro 144376 määrännyt A:n internetissä julkaisemat, tuomion perusteluissa tarkemmin yksilöidyt kirjoitukset poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi. Vaasan hovioikeus ei ole lainvoimaisella ratkaisullaan 12.1.2016 nro 100309 myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa ja käräjäoikeuden ratkaisu on jäänyt pysyväksi.

Oikeusrekisterikeskus on pyytänyt verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen täytäntöönpanoa ulosottoon 11.2.2016 vireille tulleella hakemuksella. Ulosottoviranomainen on päätöksellään 7878/6580/16P 10.3.2016 kehottanut A:ta itse poistamaan täytäntöönpanoperusteessa poistettavaksi määrätyt, Facebook-palvelussa julkaistut ja tuomion perusteluissa tarkemmin yksilöidyt kirjoitukset viimeistään kahden viikon kuluttua päätöksen tiedoksiannosta. Päätös on annettu tiedoksi A:lle lähettämällä jäljennös päätöksestä hänen postiosoitteeseensa 13.6.2016. A:n on katsottu saaneen päätöksen tiedoksi 20.6.2016 ja määräaika tekstien poistamiselle on päättynyt 4.7.2016. A:ta on kehotettu poistamaan tekstit sillä uhalla, että ellei hän poista kirjoituksia annetussa määräajassa itse, täytäntöönpanon hakijalle annetaan lupa poistaa tai poistattaa täytäntöönpanoperusteessa poistettavaksi määrätyt tekstit vastaajan kustannuksella. A ei ole poistanut kirjoituksia annetussa määräajassa.

Satakunnan ulosottovirasto on päätöksellään 4.8.2016 antanut Oikeusrekisterikeskukselle luvan poistaa tai poistattaa kirjoitukset A:n kustannuksella. Oikeusrekisterikeskus on valittanut Satakunnan ulosottoviraston päätöksestä käräjäoikeuteen ja vaatinut, että asia palautetaan ulosottovirastoon täytäntöönpanon jatkamiseksi.

Satakunnan käräjäoikeus on nyt valituksen kohteena olevalla päätöksellään 14.12.2016 hylännyt Oikeusrekisterikeskuksen valituksen. Käräjäoikeus on katsonut ulosottoviraston menetelleen oikein, kun se on ulosottokaaren 7 luvun 12 §:n 1 momentin nojalla antanut täytäntöönpanosta lain mukaan huolehtivalle Oikeusrekisterikeskukselle luvan työn tekemiseen tai teettämiseen A:n kustannuksella. Käräjäoikeus on lisäksi katsonut, että ulosottoviraston päätös ei ole virheellinen myöskään sen vuoksi, että se ei ole asettanut A:lle ulosottokaaren 7 luvun 14 §:n nojalla sakon uhkaa verkkoviestien poistamista koskevan tekemisvelvoitteen täyttämiseksi. Tätä arviota tehdessään käräjäoikeus oli ottanut huomioon myös sen, että Oikeusrekisterikeskus oli kihlakunnanvouti B:n antaman ilmoituksen mukaan vastannut hänen uhkasakon asettamista koskevaan tiedusteluun siten, että Oikeusrekisterikeskus ei vaadi uhkasakkoa asetettavaksi vaan että asiassa voidaan edetä teettämisuhan asettamisella A:lle.

Asiassa on kyse siitä, onko Satakunnan ulosottoviraston ratkaisu verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpanon toimeenpanon siirtämisestä takaisin sitä hakeneelle Oikeusrekisterikeskukselle oikea, kuten käräjäoikeus on asiaa arvioidessaan katsonut.

Verkkoviestin hävittämismääräyksen täytäntöönpano

Sakon täytäntöönpanosta annetun lain 3 §:n 1 momentin (L 672/2002) mukaan Oikeusrekisterikeskuksen tehtävänä on huolehtia mainitussa laissa tarkoitetusta täytäntöönpanosta ja käyttää muutenkin valtion puhevaltaa Oikeusrekisterikeskuksen täytäntöön pantavina oleviin seuraamuksiin liittyvissä asioissa.

Sakon täytäntöönpanosta annettuun lakiin on 1.6.2013 voimaan tulleella muutoksella lisätty 45 b § (L 348/2013), jonka mukaan sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentissa tarkoitetun verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen panee täytäntöön ulosottomies ulosottokaaressa säädetyssä järjestyksessä. Mainittu lisäys lakiin on sen esitöiden mukaan katsottu tarpeelliseksi sen vuoksi, että käytännössä on ilmennyt epäselvyyttä siitä, mikä viranomainen on vastuussa verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen täytäntöönpanosta (HE 2/2013 vp, s. 5). Esitöissä on edelleen todettu, että koska ulosottokaaressa on kattavat säännökset tekemisvelvoitteen täytäntöönpanosta (ulosottokaaren 7 luvun 12-15 §:t), on tarkoituksenmukaista, että täytäntöönpano kuuluu ulosottoviranomaiselle ja että täytäntöönpanoa hakisi ja siitä huolehtisi lain 3 §:n yleissäännöksen nojalla Oikeusrekisterikeskus (HE 2/2013 vp. s. 5 ja 9). Lakivaliokunta on katsonut hallituksen esityksen mukaisen lainmuutoksen selkeyttävän verkkoviestin poistamisesta ja hävittämisestä annetun määräyksen täytäntöönpanoa niin, että laista käy muutoksen myötä selkeästi ilmi paitsi se viranomainen, jolle täytäntöönpano kuuluu, myös se viranomainen, jolle täytäntöönpanon hakeminen kuuluu LaVM 4/2013, s. 3).

Satakunnan ulosottoviraston nyt kyseessä olevassa asiassa soveltaman ulosottokaaren 7 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan ulosottoperuste, jossa vastaajaa velvoitetaan tekemään jotakin uhalla, että hakija voi sen vastaajan kustannuksella tehdä tai teettää (teettämisuhka), pannaan täytäntöön siten, että ulosottomies antaa hakijalle luvan työn tekemiseen tai teettämiseen. Sen mukaan ulosottomiehen on tarvittaessa annettava hakijalle virka-apua. Ulosottomiehen on annettava hakijalle virka-apua, jos vastaaja pyrkii estämään tai vaikeuttamaan työn tekemistä tai se on muusta syystä tarpeen (Koulu, Risto – Lindfors, Heidi: Ulosotto-oikeus, Helsinki 2009, s. 388).

Hovioikeus toteaa, että sakon täytäntöönpanosta annetun lain 45 b §:n sanamuodon ja sitä koskevien esityölausumien valossa tarkoitus on ollut, että verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen panee täytäntöön ulosottomies Oikeusrekisterikeskuksen hakemuksesta. Vaikka mainitussa lainkohdassa on täytäntöönpanotoimien osalta viitattu ulosottokaaressa säädettyyn järjestykseen, hovioikeus katsoo, ettei ulosottomies voi ulosottokaaren ulosottomenettelyä koskevien säännösten nojalla siirtää nyt erityissääntelyn kohteena olevan verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen täytäntöönpanotoimia vastoin lain tarkoitusta takaisin niiden täytäntöönpanon hakemisesta huolehtivan Oikeusrekisterikeskuksen tehtäväksi.

Lisäksi hovioikeus toteaa, että myös Satakunnan ulosottoviraston tässä asiassa tarkoituksenmukaiseksi harkitsema, ulosottokaaren 7 luvun 12 §:n 1 momentin mukaisen täytäntöönpanotoimen käyttäminen mahdollistaa siinä mainitun virka-avun antamisvelvoitteen johdosta sen, että verkkoviestin poistamista ja hävittämistä koskevan työn tekemisestä tai teettämisestä huolehtii ulosottomies.

Edellä mainitun perusteella käräjäoikeuden päätös ja ulosottoviraston päätös 4.8.2016 on kumottava ja Oikeusrekisterikeskuksen hakeman verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen täytäntöönpano on saatettava Satakunnan ulosottovirastossa loppuun.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös ja ulosottoviraston päätös 4.8.2016 nro 8130/6580/16P kumotaan. Satakunnan ulosottoviraston on saatettava Oikeusrekisterikeskuksen hakema verkkoviestin poistamis- ja hävittämismääräyksen täytäntöönpano loppuun.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tapani Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Pasi Vihla ja Kirsi Häkkinen.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimainen.

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Epäiltyään ystävänsä C:n osallistuneen aiemmin tapahtuneeseen pahoinpitelyynsä A oli ottanut mukaan tuttavansa B:n ja lähtenyt C:n asunnolle selvittämään asiaa. B oli tivannut asiaa C:ltä väkivaltaisesti, jonka jälkeen A ja B olivat poistuneet C:n luota. B:n menettelystä hermostunut C oli lähettänyt B:lle uhkailevia viestejä ja heidän välillään oli käyty uhkaavansävytteistä viestienvaihtoa, joka oli johtanut siihen, että A ja B sekä eräät muut henkilöt olivat menneet uudelleen C:n asunnolle. Tällöin B:n ja C:n välille oli syntynyt tappelu, jonka seurauksena B oli lyönyt C:tä useita kertoja voimakkaasti nyrkillä päähän ja C:n kaaduttua maahan polkaissut C:n pään voimakkaasti vasten betonista kuistin lattiaa. Pahoinpitelyn seurauksena C:lle aiheutui hengenvaarallinen tila ja vaikeaksi ruumiinvammaksi katsottava aivovamma ja B oli siten menettelyllään syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn.

Vahvasti juovuksissa olleen A:n katsottiin osallistuneen B:n ja C:n välille syntyneeseen tappeluun siten, että hän oli tappelun alkuvaiheessa B:n saatua C:stä mahdollisesti niskalenkin B:n pyynnöstä käynyt riuhtomassa pesäpallomailan pois C:n hallusta ja sen jälkeen vetäytynyt pois tilanteesta. Kysymys on siitä, oliko A näin menetellessään osallistunut B:n tekemään törkeään pahoinpitelyyn tekijäkumppanina tai avunantajana ja mihin saakka hänen vastuunsa siinä tapauksessa voitiin katsoa ulottuvan, vai oliko A:n menettelyä arvioitava syyttäjän vaihtoehtoisen rangaistusvaatimuksen mukaisesti tappeluun osallistumisena. Kysymys lisäksi C:n menettelyn merkityksestä rangaistuksen määräämisen ja vahingonkorvausten sovittelun kannalta, kun hän oli varautunut ja varustautunut pesäpallomailalla väkivaltaiseen yhteenottoon. (Ään.)

PÄIJÄT-HÄMEEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 28.10.2016

Käräjäoikeus katsoi virallisen syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A ja B olivat yhdessä ja yksissä tuumin tehneet ruumiillista väkivaltaa C:lle. A ja B olivat hyökänneet C:n kimppuun ja repineet tätä vaatteista. B oli ottanut C:stä kaulaotteen ja sen jälkeen lyönyt C:tä nyrkillä päähän. C:n kaaduttua istumaan B oli jatkanut väkivallan tekemistä lyömällä C:tä muutaman kerran nyrkillä kasvoihin. Tämän jälkeen B oli vielä potkinut maassa maannutta C:tä kerran vartaloon ja kerran päähän. A oli kesken tappelun ottanut C:n käsistä pesäpallomailan pois estäen näin C:n puolustautumistoimet ja mahdollistanut C:hen kohdistuvien pahoinpitelytoimien jatkamisen. A:n läsnäolo ja menettely oli lisäksi tukenut psyykkisesti B:n pahoinpitelytoimia tämän myötäpuolena. Käräjäoikeus katsoi A:n ja B:n syyllistyneen yhdessä tehtyyn törkeään pahoinpitelyyn ja tuomitsi heidät tästä sekä eräistä muista rikoksista A:n 3 vuoden 3 kuukauden ja B:n 4 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistuksiin.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 14.6.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitukset

B on vaatinut, että syyte ja korvausvaatimukset kohdassa 1 hylätään ja että syyksilukemista kohdassa 2 muutetaan siten, että syyte hylätään siltä osin kuin hänen on katsottu tehneen väkivaltaa yhdessä A:n kanssa, lyöneen C:tä enemmän kuin kaksi kertaa päähän ja potkaisseen tätä vartaloon ja että hänen katsotaan tehneen teon C:n provosoitua häntä väkivaltauhkauksia sisältäneillä tekstiviesteillä ja puheilla ja välittömällä pesäpallomailalla tapahtuvalla väkivallalla sekä että rangaistusta syyksilukemisen muutosta vastaavasti alennetaan. Lisäksi hän on kohdassa 2 vaatinut, että hänen C:lle maksettavakseen tuomittuja korvauksia alennetaan, kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta 3.000 euroon ja kärsimyksestä 1.000 euroon. Vielä B on vaatinut, että tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

Kohdassa 1 hän oli käynyt puhuttamassa C:tä tämän asunnolla ja painanut sohvalla maannutta C:tä polvella rintaan sekä pitänyt kädellä kiinni tämän leuasta. Teosta ei ollut aiheutunut C:lle kipua. Hän ei ollut lyönyt asunnon ulkopuolella C:n päätä seinään.

Kohdassa 2 C:n oma myötävaikutus tapahtumiin tulee ottaa huomioon arvioitaessa kertomusten uskottavuutta sekä määrättäessä rangaistusseuraamusta ja korvausvelvollisuutta. C oli ennen tekoa uhkaillut häntä ja A:ta sekä kutsunut heidät kotiinsa. Pihalla C oli ollut odottamassa pesäpallomailalla varustautuneena pikkuserkkunsa F:n kanssa ja tullut mailan kanssa B:tä vastaan.

Tuomittu rangaistus on liian ankara. Polkaisu on tehty pikaistuksissa eikä se ole ollut erityisen voimakas. Aivovamma on ollut ainakin jossain määrin ennalta arvaamattoman vakava seuraus teosta.

A on ensisijaisesti vaatinut, että syyte ja korvausvaatimukset kohdassa 2 hylätään tai että hänen tahallisuutensa katsotaan ulottuvan enintään perusmuotoiseen pahoinpitelyyn ja korvausvelvollisuutta tätä vastaavasti alennetaan. Toissijaisesti hän on katsonut syyllistyneensä enintään tappeluun osallistumiseen ja vaatinut, että syyte enemmälti hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta C:lle, Kansaneläkelaitokselle ja valtiolle. C:lle tuomittuja korvauksia on joka tapauksessa alennettava tämän myötävaikutuksen perusteella. Lisäksi A on vaatinut, että tuomittua rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

Hän oli ollut läsnä pahoinpitelytilanteessa, mutta hän ei ollut vaatteista kiinni pitämisen lisäksi tehnyt C:lle muuta väkivaltaa. Hän ei ollut varustautunut kohtaamiseen tekovälinein toisin kuin B ja C. Vaatteista kiinni pitäminen ja mahdollisesti pesäpallomailan ottaminen C:n käsistä ei täytä tekijäkumppanuutta törkeään pahoinpitelyyn. Hänen menettelystään ei ollut aiheutunut C:lle kipua eikä vammoja. B:n yksittäinen ja voimakas vaikean ruumiinvamman aiheuttanut potku maassa olleen C:n päähän oli ollut A:n kannalta täysin ennalta arvaamaton eikä heidän välillään ole ollut yksituumaisuutta B:n menettelyn suhteen ainakaan tältä osin. Missään tapauksessa hänen osaltaan pahoinpitelyä ei ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Tuomittu rangaistus on hänen syyllisyyteensä nähden liian ankara.

Vastavalitus

Syyttäjä on vaatinut, että B:lle ja A:lle tuomittuja vankeusrangaistuksia korotetaan.

Rangaistukset eivät ole oikeudenmukaisessa suhteessa heidän syykseen luettujen rikosten vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen ja rikoksista ilmenevään tekijöiden syyllisyyteen. Yhteisen rangaistuksen mittaamisessa ankarimmin arvosteltavasta ja lähtökohdaksi otettavasta rikoksesta, kohdan 2 törkeästä pahoinpitelystä, on mitattu kummallekin liian lyhyt vankeusrangaistus.

B:n pahoinpitelystä on aiheutunut C:lle kiireellistä leikkausta vaatinut hengenvaarallinen tila ja vaikea aivovamma. Teko on ollut raaka, koska väkivalta on ollut voimakasta ja kohdistunut pään alueelle sekä julma, koska se on kohdistunut puolustuskyvyttömään tilaan saatettuun C:hen. Teko on tehty täysin ilman C:n myötävaikutusta ja tämän kotirauhan suojaamalla alueella. Yksin törkeästä pahoinpitelystä mitattavan rangaistuksen tulee olla 4 vuotta 6 kuukautta vankeutta.

C:n pahoinpiteleminen on ollut yksin A:n intressissä. Hän oli ollut mukana jo aiemmin päivällä, kun B oli pahoinpidellyt C:tä. Hän oli osallistunut pahoinpitelyn täytäntöönpanotoimeen hyökkäämällä yhdessä B:n kanssa C:n kimppuun, repimällä tätä vaatteista ja ottamalla tältä pesäpallomailan pois. Tämän jälkeen hän on C:ltä ottamansa maila kädessään tukenut ja varmistanut B:n tekemää väkivaltaa lähietäisyydellä. Hänen toimintansa on muodostanut merkittävän kokonaispanoksen pahoinpitelyn toteuttamisessa ja hänelle yksin törkeästä pahoinpitelystä mitattavan rangaistuksen tulee olla samoin kuin B:n kohdalla 4 vuotta 6 kuukautta vankeutta.

B tulee tuomita kohdissa 1 ja 2 sekä 9-11 hänelle syyksiluetuista rikoksista yhteiseen, vähintään 4 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistukseen. A tulee tuomita kohdissa 2-8 hänelle syyksiluetuista rikoksista ja täytäntöönpantavaksi määrätystä aiemmin tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen, vähintään 4 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Vastaukset

Syyttäjä on vastustanut B:n ja A:n muutosvaatimuksia ja toistanut kohdassa 2 A:n osalta käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän vaihtoehtoisen rangaistusvaatimuksen tappeluun osallistumisesta sekä lisäksi vaatinut, että A ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle sen varoista hovioikeudessa maksettavat todistelukustannukset.

Käräjäoikeus on arvioinut asiassa esitetyn näytön oikein ja tehnyt siitä oikeat johtopäätökset. Syyksilukemista ei tule kummankaan osalta muuttaa.

C on vastustanut B:n ja A:n muutosvaatimuksia.

B on vastustanut syyttäjän vastavalituksessa esittämiä muutosvaatimuksia.

A on vastustanut syyttäjän vastavalituksessa esittämiä muutosvaatimuksia ja viitannut valituksessa esittämäänsä.

Vastavalituksessa esitetyt pahoinpitelytoimet eivät ole olleet A:n intressissä. A ja C olivat jo sopineet välinsä. A ei ollut varmistanut B:n tekemän väkivallan jatkumista saatuaan pesäpallomailan haltuunsa.

Pääkäsittely

Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn 2.5.2017. Pääkäsittelyssä on esitetty käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevät kirjalliset todisteet ja lisäksi luettu C:n A:lle 4.5.2015 lähettämät kaksi tekstiviestiä sekä kuultu todistelutarkoituksessa C:tä, B:tä ja A:ta ja todistajina E:tä, F:ää ja D:tä. Lisäksi on viitattu muuna oikeudenkäyntiaineistona esitutkintapöytäkirjan sivuihin 6, 7 ja 11 (C), sivuun 16 (A), sivuun 35 (B), sivuun 20 (D) ja sivuun 58 (F) merkityiltä osin.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Tapahtumien taustalla on ollut epäily A:han aiemmin kohdistuneesta pahoinpitelystä ja C:n osallisuudesta siihen, jota asiaa A ja B ovat sunnuntaiaamuna 5.7.2015 lähteneet selvittämään C:n luokse. B on tivannut asiaa C:ltä kovakouraisesti, jonka jälkeen B ja A ovat poistuneet asunnolta. Syytekohta 1 liittyy mainittuihin aamun tapahtumiin. Tämän jälkeen B:n menettelystä kiivastunut C on esittänyt B:lle puhelimen välityksellä uhkauksia ja he ovat käyneet keskenään uhkaavansävytteistä viestienvaihtoa, joka osaltaan on johtanut siihen, että B, A ja muutama muu henkilö ovat saman päivän iltana saapuneet uudelleen C:n luokse selvittämään asiaa osapuolten ollessa varustautuneina erilaisin lyömäasein. Pian sen jälkeen C:n ja B:n välille on syntynyt tappelu, joka on johtanut syytekohdassa 2 kuvattuun pahoinpitelyyn.

Kohdassa 1 B on tunnustanut painaneensa sohvalla maannutta C:tä polvella rinnasta sekä puristaneensa tätä leuasta. Kaulasta kuristamisen osalta syyte on hylätty, eikä asiassa ole tältä osin haettu muutosta. Kysymys on hovioikeudessa siitä, täyttääkö B:n tunnustama väkivalta pahoinpitelyn tunnusmerkistön ja onko hän tämän lisäksi asunnon ulkopuolella pahoinpidellyt C:tä lyömällä tämän päätä useita kertoja tiiliseinään.

Kohdassa 2 on kysymys siitä, onko B käyttänyt enemmälti väkivaltaa kuin myöntämänsä kaksi lyöntiä nyrkeillä ja polkaisun päähän. A:n osalta kysymys on siitä, onko hän toiminut tekijäkumppanina yhdessä ja yksissä tuumin B:n kanssa, mihin saakka hänen yhteisymmärryksensä on ulottunut ja onko hän menettelyllään syyllistynyt pahoinpitelyrikoksena tai tappeluun osallistumisena rangaistavaan tekoon. Edelleen asiassa on kysymys C:n mahdollisesta myötävaikutuksesta pahoinpitelyyn, rangaistuksen määräämisestä sekä tuomittujen vahingonkorvausten määristä.

Henkilötodistelu hovioikeudessa

A, jota ei ole kuultu käräjäoikeudessa, on hovioikeudessa kertonut menneensä B:n kanssa C:n asunnolle aamulla D:n kyydillä. Hän oli käyttänyt alkoholia runsaasti ainakin puoli vuotta ja oli tuolloinkin vahvassa humalatilassa eivätkä hänen muistikuvansa tapahtumista sen vuoksi ole kaikilta osin mitenkään selvät. Hän ei ollut syyttänyt C:tä edellisen päivän tapahtumista, vaan oli halunnut vain selvittää, mitä oli tapahtunut. B oli painanut sohvalla maannutta C:tä polvella rinnasta ja pitänyt kiinni käsillä poskista. D oli puuttunut tilanteeseen, koska paikalla oli ollut lapsi, ja seurue oli poistunut ulos tupakalle. Myöhemmin päivällä hän oli keskustellut C:n kanssa puhelimitse, eikä hän muista, että heillä olisi ollut keskenään riitaa. C oli lähettänyt hänelle myös tekstiviestejä. Myöhemmin samana päivänä hän oli lähtenyt vieraan kuljettajan kyydillä hakemaan vaatteitaan C:n naapurista ja mennyt käymään C:n luona ilmeisesti tämän pyynnöstä. Hän ei muista, oliko B ollut samassa kyydissä. C:n pihassa oli ollut porukkaa. Yhtäkkiä oli alkanut tappelu ja hän oli ottanut pesäpallomailan C:n kädestä. Tämän jälkeen B oli lyönyt C:tä kaksi kertaa päähän ja C:n ollessa polvillaan potkaissut kerran päähän, jonka seurauksena C:n pää oli osunut seinän kautta maahan.

C, B, E, F ja D ovat hovioikeudessa kertoneet olennaisilta osin samalla tavoin kuin heidän kertomakseen on käräjäoikeuden tuomioon kirjattu jäljempänä mainituin lisäyksin.

C on kertonut iltapäivän tapahtumista, että hän oli lähtenyt kävelemään pihalla B:tä vastaan ja lyönyt pesäpallomailalla aseen B:n kädestä.

B on kertonut, että aamulla C:n luona oli käyty kiivasta sananvaihtoa, mutta vielä tässä vaiheessa hänellä ei ollut omakohtaista kaunaa C:tä kohtaan. Hän ja C olivat lähteneet kahdestaan pihalle A:n jäädessä sisälle. A oli iltapäivällä tullut tapahtumapaikalle eri autolla. C oli lyönyt pesäpallomailalla häntä käsille, jolloin ase oli pudonnut hänen kädestään. Hän oli toiminut vielä aamulla A:n intressissä, mutta päivällä C:ltä tulleet uhkaavat puhelut ja viestit olivat muuttaneet tilanteen niin, että hän oli kokenut itsensä uhatuksi tämän taholta.

F on kertonut, että pesäpallomaila oli ollut alussa C:n kädessä, mutta tämä ei ollut tehnyt mailalla mitään.

D on kertonut, että C oli lähestynyt B:tä pesäpallomaila kädessä, jonka jälkeen hän itse oli kääntynyt poispäin tilanteesta.

Näytön arviointi ja johtopäätökset sekä syyksilukeminen

Kohta 1

Hovioikeudessa on esitetty pääosin sama todistelu kuin käräjäoikeudessa sekä lisäksi A:n kertomus, joka osaltaan tukee syytettä pään seinään lyömistä lukuun ottamatta. Hovioikeus on tehnyt todistelusta samat johtopäätökset kuin käräjäoikeus. Pääkäsittelyssä ei ole ilmennyt mitään sellaista, mikä antaisi aiheen arvioida asiaa toisin kuin käräjäoikeus on tehnyt. Näin ollen hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tekemän syyksilukemisen perusteluineen, eikä aihetta sen muuttamiseen ole. B on syyllistynyt käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan pahoinpitelyyn.

Kohta 2

B:n osallisuus

B on kertomuksessaan myöntänyt lyöneensä C:tä kahdesti päähän ja tämän jälkeen polkaisseensa maassa makaavan C:n pään betonia vasten.

F:n mukaan lyöntejä oli kuitenkin ollut useita ja B oli lisäksi potkaissut maassa makaavaa C:tä kylkeen ennen tämän pään polkaisemista betonilattiaan. E ja D eivät ole kertomansa mukaan nähneet tilannetta. A:n kertomus tapahtumista on B:n suorittaman väkivallan osalta vastannut B:n kertomusta. A:n kertomuksen näyttöarvoa vähentää se, että hän on ollut tapahtumahetkellä vahvassa humalatilassa ja tapahtumia on muutoinkin edeltänyt pidempiaikainen runsasta alkoholinkäyttöä sisältänyt ajanjakso. Hän ei ole osannut kertoa, kenen seurassa hän oli päivällä ollut tai kenen kyydillä hän oli mennyt C:n luokse. Esitutkinnassa A ei ole juurikaan muistanut tapahtumia ja käräjäoikeudessa hän ei ole halunnut tulla kuulluksi.

Esitetyn selvityksen perusteella F on seurannut tapahtumia esteettömästi lähietäisyydeltä. Hän on kuvaillut yksityiskohtaisesti B:n C:hen kohdistamia pahoinpitelytoimia. Hovioikeudessa hän ei ole aluksi muistanut B:n C:n kylkeen kohdistamaa potkua, josta hän on kertonut esitutkinnassa ja käräjäoikeudessa. Ajan kuluminen huomioon ottaen tämä on kuitenkin ymmärrettävää, eikä se vähennä F:n kertomuksen luotettavuutta.

Hovioikeus pitää F:n kertomusta riittävänä näyttönä siitä, että B on tunnustamansa menettelyn lisäksi suorittanut myös muut syytteessä kuvatut pahoinpitelytoimet. A:n kertomus ei riitä horjuttamaan F:n kertomusta.

Jäljempänä A:n osallisuutta koskevista perusteluista ilmenevin tavoin B ei ole tehnyt pahoinpitelyä yhdessä A:n kanssa eikä kostoksi A:han aiemmin kohdistuneesta väitetystä pahoinpitelystä.

Edellä mainituin muutoksin ja lisäyksin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tekemän syyksilukemisen. B on menettelyllään syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn.

A:n osallisuus

Riidatonta on, ettei A ole suorittanut varsinaisia pahoinpitelytoimia eli nyrkillä lyöntejä, vartaloon potkaisua ja pään betonilattiaan polkaisua, vaan ne on tehnyt yksin B. Kysymys on aiemmin todetuin tavoin siitä, onko A kuitenkin toiminut pahoinpitelyrikoksessa tekijäkumppanina yhdessä B:n kanssa tai vähintään avunantajana taikka onko hänen menettelynsä vaihtoehtoisesti rangaistavaa tappeluun osallistumisena.

Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Säännöksen esitöiden (HE 44/2002 vp s. 152-153) mukaan subjektiivisessa suhteessa yhdessä tekeminen merkitsee vaatimusta yhteisymmärryksestä. Yhteisymmärrys merkitsee tietoisuutta siitä, että oma toiminta yhdessä muiden toiminnan kanssa täyttää rikoksen tunnusmerkistön. Yhteisymmärrysvaatimuksesta seuraa, että kumppani ei vastaa vain oman toimintansa seurauksista, vaan teosta siihen saakka, mihin yhteisymmärrys ulottuu. Yhteisymmärrys voi syntyä kesken tapahtumasarjan, jolloin vastuu alkaa vasta sanotusta hetkestä. Yhteisymmärrys sekä perustaa että rajaa vastuun koskemaan vain yhteisymmärryksessä suoritettuja tekoja ja teon osia. Objektiivisessa suhteessa edellytetään jonkinlaista osallistumista itse rikoksen toteuttamiseen. Tekijävastuun edellytyksenä on, että osallisen työnjaon mukainen osuus on olennainen ja että hänen osuutensa täyttämistä on pidettävä kokonaisuuden kannalta merkityksellisenä.

Syytteessä tarkoitettujen tapahtumien taustalla on siis ollut se, että A oli ollut päivää tai paria aikaisemmin vahvasti päihtyneenä ja sammuneena alivuokralaisena asumansa asunnon lattialla häiriötä herättävällä tavalla, jolloin vuokranantajan kehotuksesta joukko miehiä, muiden muassa naapurissa asunut A:n pitkäaikainen kaveri C, oli siirtänyt hänet ja hänen tavaransa ulos pihalle. Jälkeenpäin A, jolla oli ollut vain hataria muistikuvia asiasta ja joitakin vammoja kehossaan, oli alkanut epäillä joutuneensa mainitussa yhteydessä pahoinpidellyksi ja epäillyt myös C:n osallisuutta siihen. A oli halunnut selvyyttä siihen, mitä oli tapahtunut, ketkä olivat mahdolliseen pahoinpitelyyn osallisia sekä miksi hänet oli heitetty ulos asunnosta ja tässä tarkoituksessa lähtenyt sunnuntaiaamuna C:n luokse selvittämään asiaa. Mukaan oli lähtenyt A:n tuttava B sekä entinen puoliso D.

B, jolla ei aluksi ollut henkilökohtaista kaunaa C:tä kohtaan, oli lähtenyt mukaan A:n tueksi ja tämän asiaa selvittämään. Näyttöä ei ole siitä, että A olisi pyytänyt B:tä varsinaisesti pahoinpitelemään C:tä tai että A ja B olisivat etukäteen yhteisymmärryksessä sopineet sellaisesta. B on siten ilmeisesti lähtenyt tuttavansa A:n mukaan uhkaus- ja painostustarkoituksessa totuuden selville saamiseksi. Ensimmäisellä käynnillä aamulla C:n luona A on havainnut B:n tivanneen asiaa C:ltä kovakouraisesti ja käyttäneen myös väkivaltaa tätä kohtaan. A on suhtautunut siihen hyväksyvästi, joskin esiin on tullut viitteitä myös siitä, että A on tässä vaiheessa yrittänyt rauhoitella B:tä.

Näin ollen aamun tapahtumien perusteella A:lle voidaan katsoa syntyneen yhteisymmärrys siitä, että B yrittää selvittää hänen asiaansa kovakouraisesti ja lievää väkivaltaakin käsittävällä tavalla. Sen sijaan asiassa esitetystä näytöstä tai tapahtumaolosuhteista ei ole saatavissa tukea sille, että A:n aikomuksena olisi ollut käyttää C:tä kohtaan vakavaa väkivaltaa, ottaen huomioon, että A ja C ovat olleet pitkäaikaisia hyviä kavereita keskenään ja että syyllisiä A:n väittämään pahoinpitelyyn ei ollut vielä löytynyt, vaan asia oli vasta selvittämisen ja epäilyn asteella.

Aamun tapahtumien ja B:n C:hen kohdistaman pahoinpitelyn jälkeen tilanne on osittain muuttunut A:n asian selvittämisestä myös C:n ja B:n väliseksi välienselvittelyksi. Tämä on käynyt ilmi B:n omasta kertomuksesta ja B:n sekä C:n välillä aamun tapahtumien jälkeen käydystä uhkaavansävytteisestä viestienvaihdosta. Tilanne on kärjistynyt B:n ja C:n välillä keskinäiseksi uhkailuksi samalla kun on jatkettu myös A:n asunnosta pois heittämiseen liittyneen asian selvittämistä. Näissä merkeissä oli sovittu tapaaminen alkuillasta C:n asunnolle. B on pyytänyt mukaan tuekseen pari henkilöä, joilla on ollut mukanaan lyömäaseita, kuten vasara tai hakku. B:llä itsellään on ollut pelottelutarkoituksessa mukanaan replika eli aitoa asetta muistuttava asejäljennös. C:n asunnolle ovat saapuneet myös A ja D. Selvitystä ei ole siitä, että A:lla olisi ollut mukanaan lyömä- tai muita aseita. C on ollut varustautuneena pesäpallomailalla ja kutsunut tuekseen ystävänsä F:n.

Esitetyn selvityksen perusteella tilanne on tämän jälkeen nopeasti kärjistynyt C:n ja B:n väliseksi yhteenotoksi. F:n kertomuksen perusteella B:n mukana paikalle saapuneet henkilöt eivät ole osallistuneet varsinaiseen tappeluun, vaan heidän tehtävänään näyttää olleen varmistaa, ettei F puutu asiaan vaan että se jää B:n ja C:n keskinäiseksi välienselvittelyksi. B on osoittanut C:tä asejäljennöksellä ja C:llä on ollut pesäpallomaila kädessään. C on mahdollisesti huitaissut pesäpallomailalla asejäljennöksen pois B:n käsistä, jonka jälkeen B ja C ovat käyneet toisiinsa kiinni ja aloittaneet keskinäisen tappelun. B on saanut C:stä niskalenkin ja pesäpallomaila on saatu pois C:n hallusta. Sen jälkeen B on saanut lyötyä C:tä nyrkillä päähän ja jatkanut pahoinpitelyä voimakkain lyönnein ja potkuin.

Se, missä määrin A on osallistunut tappeluun, on jäänyt epäselväksi. Tapahtumia lähietäisyydeltä seurannut F:kään ei ole osannut yksilöidysti kuvailla, mitä A oli tehnyt, vaan ainoastaan kertonut tämän olleen jollain lailla mukana sekavassa tilanteessa C:n "kimpussa". Kukaan asiassa kuulluista henkilöistä ei ole kertonut A:n kohdistaneen C:hen varsinaista pahoinpitelytyyppistä väkivaltaa. Pesäpallomaila on nähty A:n hallussa siinä vaiheessa, kun se on saatu pois C:ltä. A itse on arvellut mahdollisesti ottaneensa pesäpallomailan C:ltä pois vakavan väkivallan mahdollisuuden estämiseksi.

Epäselvässä näyttötilanteessa asia on ratkaistava syytetylle edullisella tavalla. Tämä huomioon ottaen selvitettynä voidaan pitää ainoastaan sitä, että A on puuttunut tappeluun mahdollisesti siinä vaiheessa, kun B:n ilmeisesti saatua C:stä niskalenkin B on pyytänyt jotakuta ottamaan pesäpallomailan pois C:ltä. Luotettavaa selvitystä ei ole enemmästä kuin siitä, että A on tässä vaiheessa käynyt riuhtomassa C:tä sen verran, että hän on saanut riistettyä pesäpallomailan pois tämän hallusta ja sen jälkeen vetäytynyt sivummalle pois tappelusta. Vasta tämän jälkeen B on saanut lyötyä C:tä voimakkaasti nyrkillä päähän siten, että C on rojahtanut asunnon kuistilla olevalle penkille istumaan. B on C:n mahdollisesti mentyä jo ainakin osittain puolustuskyvyttömäksi jatkanut C:n pahoinpitelyä voimakkailla päähän kohdistuvilla nyrkiniskuilla, joiden seurauksena C on kaatunut penkiltä kyljelleen makaamaan asunnon kuistin betoniselle lattialle. Lopuksi B on polkaissut jalallaan C:n pään voimakkaasti vasten betonista lattiaa.

Tekijäkumppanuutta koskevan säännöksen esitöistä edellä ilmenevin tavoin A:n tekijävastuu koko pahoinpitelystä edellyttäisi sitä, että hänellä on ollut yhteisymmärrys C:n pahoinpitelemisestä toteutuneella varsin vakavalla tavalla. Tällainen yhteisymmärrys tekijöillä voi olla jo etukäteen esimerkiksi yhteiseen sopimukseen tai suunnitelmaan perustuen. Vaihtoehtoisesti yhteisymmärryksen voidaan päätellä syntyneen myös vasta kesken pahoinpitelytapahtuman niiden toimien perusteella, joilla tekijä osallistuu pahoinpitelyyn.

Alkuillasta uudelleen C:n luokse mentäessä A on voinut olosuhteista havaita, että tilanne C:n ja B:n välillä on ollut aamupäivän tapahtumien johdosta kärjistynyt ja uhkaava. Vahvasti juovuksissa ollut A on kuitenkin ollut joukon mukana selvittämässä lähinnä omaa pahoinpitelyepäilyään ja asunnosta pois heittämistään, eikä näyttöä ole siitä, että A ja B olisivat tässäkään vaiheessa etukäteen sopineet mitään C:n pahoinpitelemisestä. A ja C ovat olleet keskenään hyviä kavereita, eikä vasta epäilyn asteella ollut kohtalaisen vähäpätöinen pahoinpitelyasia ole muodostanut A:lle mielekästä motiivia C:n pahoinpitelemiselle vakavalla tavalla. Näissä olosuhteissa yksinomaan A:n mukanaolosta uhkaavaksi kärjistyneessä tilanteessa ei voida päätellä sitä, että hänellä ja B:llä olisi jo etukäteen ollut yhteisymmärrys ja yksituumaisuus C:hen kohdistettavasta vakava-asteisesta väkivallasta. Näin ollen A:n tekijävastuun kannalta keskeinen merkitys on annettava sille, millä tavoin hän on itse osallistunut pahoinpitelytapahtumaan ja mikä on siinä vaiheessa ollut tappelun tilanne ja luonne.

A:n puuttuessa tapahtumien kulkuun C:n ja B:n välillä on ollut käynnissä pystypaini, jossa kumpikaan ei ole ollut vielä vahingoittunut. A:n saatua pesäpallomailan pois C:ltä kummallakaan tappelijoista ei ole enää ollut aseita. A:n ei ole näytetty osallistuneen tappeluun enemmälti, vaan hän on vetäytynyt pois tilanteesta pesäpallomailan pois saatuaan. A:n toiminnalla on voinut olla oma merkityksensä siihen, että B on päässyt tappelussa niskan päälle. Kuitenkin se, että B on voitettuaan painin ja nyrkkitappelun ja saatuaan C:n jo osittain puolustuskyvyttömäksi vielä jatkanut pahoinpitelyä voimakkailla päähän kohdistuneilla lyönneillä ja lopuksi polkaissut C:n pään raa´alla ja julmalla tavalla betonilattiaan, on ollut tappelun yleiseen luonteeseen ja tapahtumien sinänsä vähäpätöisiin taustoihin nähden siinä määrin ennalta-arvaamatonta, ettei A:n yhteisymmärryksen ja osallisuusvastuun voida katsoa ulottuvan tällaisiin pahoinpitelytoimiin saakka.

A:n osallistuminen tappelutilanteeseen B:n puolella osoittaa, että hänellä on ollut jonkinlainen yhteisymmärrys ja hyväksyntä luonteeltaan tavanomaiseen painimisen ja nyrkkitappelun yhteydessä tehtävän pahoinpitelyn mahdollisuuteen. Koska A:n toimet ovat heikentäneet C:n mahdollisuuksia tappelussa ja voineet myötävaikuttaa siihen, että B on saanut tappelussa yliotteen, A sinänsä on kokonaisuuden kannalta olennaisella tavalla myös konkreettisesti osallistunut pahoinpitelyrikoksen tekemiseen. A:n puuttuessa tappeluun minkäänlaista pahoinpitelyä ei kuitenkaan ole ehtinyt vielä tapahtua ja tappelun lopputuloskin on ollut siinä vaiheessa vielä epäselvä. Kun vahvasti juovuksissa olleen A:n motiivit tappelutilanteeseen puuttumiselle ovat lisäksi jääneet enemmän tai vähemmän epäselviksi, hänen toimintaansa on arvioitava tappeluun osallistumista koskevan rangaistussäännöksen kannalta, eikä osallistumisena tahalliseen pahoinpitelyrikokseen.

Rikoslain 21 luvun 12 §:n mukaan joka ruumiillista väkivaltaa tekemällä tai muulla teolla osallistuu tappeluun tai hyökkäykseen, johon useat ottavat osaa ja jossa joku surmataan tai jollekulle tahallaan aiheutetaan vaikea ruumiinvamma tai vakava sairaus, on tuomittava, jos hänen oli syytä varoa tällaisen seurauksen aiheutuvan tappelusta tai hyökkäyksestä, tappeluun osallistumisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Lain esitöiden (LaVM 22/94 vp s. 12-13) mukaan säännöksen tarkoituksena on korostaa sen vaaran aiheutumisen paheksuttavuutta, jonka vaaralliseen tappeluun osallistuva osaltaan saa aikaan. Säännöksessä tarkoitetaan tappelulla useamman henkilön samassa tilaisuudessa toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa ja hyökkäyksellä tekoa, jossa useat yhdessä ryhtyvät väkivaltaan toista tai toisia kohtaan. Osallistujia tulee olla vähintään kolme. Osallistuminen voi ilmetä paitsi välittömän väkivallan tekemisenä myös muuna tekona, kuten toisen väkivaltaa edistävänä toisten paon tai puolustautumisen estämisenä. Viimeisenä edellytyksenä on, että tekijän oli syytä varoa, että tappelussa joku surmataan tai jollekulle tahallaan aiheutetaan vaikea ruumiinvamma. Esitöiden mukaan tällaista seurausta tekijän on ollut syytä varoa silloin, kun tappelussa käytetty väkivalta on ollut niin voimakasta, että säännöksessä edellytetyn vakavan seurauksen vaara on ollut todellinen. Tähän voivat vaikuttaa monet seikat, kuten aseiden käyttäminen, vaaraa lisäävä ympäristö tai väkivallan kohdistaminen kehon helposti vammautuviin osiin.

Tässä tapauksessa väkivallan käyttöön on osallistunut kolme henkilöä eli B, A ja C. Lisäksi taustalla ovat olleet B:n puolella kaksi lyömäasein varustautunutta henkilöä ja C:n tukena F. Tappeluun ja hyökkäykseen osallistuneiden henkilöiden vähäisestä lukumäärästä huolimatta kyseessä on ollut tilanne, jossa useamman kuin kahden henkilön toimesta on varustauduttu ja varauduttu väkivaltaiseen yhteenottoon ja ryhdytty tappeluun. Tilannetta voidaan pitää tappeluun osallistumista koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitettuna tappeluna.

Aiemmin todetuin tavoin A:n toimet ovat heikentäneet C:n mahdollisuuksia tappelussa ja myötävaikuttaneet siihen, että B on saanut tappelussa yliotteen ja päässyt pahoinpitelemään C:tä. A on siten rikoslain 21 luvun 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla osallistunut tappeluun.

Ottaen huomioon, että tappelua on edeltänyt B:n ja C:n välinen keskinäinen varsin kovasanainenkin uhkailu ja että tappelun osapuolet ovat varustautuneet erilaisin lyömäasein, tilanne on ollut siinä määrin kärjistynyt ja uhkaava, että tappeluun osallistuneella A:lla on ollut syytä varoa C:lle aiheutuvan vaikea ruumiinvamma tappelun seurauksena.

Edellä mainituin perustein A on yllä olevasta ilmenevällä menettelyllään syyllistynyt rikoslain 21 luvun 12 §:ssä tarkoitettuun tappeluun osallistumiseen käräjäoikeuden hänen syykseen lukeman törkeän pahoinpitelyn sijasta.

C:n myötävaikutus rikokseen ja vahinkoon

Esitetyn selvityksen perusteella C on aamun tapahtumien johdosta lähettänyt B:lle uhkaavia viestejä ja B sekä C ovat puolin ja toisin uhkailleet toisiaan. He ovat joko sopineet keskinäisen välienselvittelyn C:n asunnolle tai vähintäänkin C on tiennyt B:n olevan tulossa, mutta ei ole siitä huolimatta peräytynyt tilanteesta, vaan varautunut ja varustautunut väkivallan käyttöön. Tappelun alkuvaiheessa C on lyönyt mailalla B:tä käsille. Kysymys on siitä, onko C näin toimiessaan provosoinut väkivaltaa sellaisella tavalla, että se on otettava huomioon rangaistuksen tai vahingonkorvausvelvollisuuden määräämisessä.

Rikoslain säännöksissä provokaatio on huomioitu hätävarjelun liioittelua koskevassa rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentissa, josta käsiteltävänä olevassa asiassa ei ole kysymys, sekä rangaistuksen lieventämisperusteita koskevassa 6 luvun 6 §:ssä. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on muun muassa asianomistajan poikkeuksellisen suuri myötävaikutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia.

Vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n mukaan jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon tai jos muu vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka on myös ollut vahingon syynä, voidaan vahingonkorvausta kohtuuden mukaan sovitella.

Rikoslaissa nimenomaisesti mainittujen tilanteiden lisäksi provokaatiolle voidaan antaa syyllisyysmoitetta alentavaa merkitystä erityisesti silloin, jos kysymys on sellaisesta voimakkaasta provokaatiosta johtuneesta spontaanista ja suunnittelemattomasta itsehillinnän menetyksestä, joka on ollut jossain määrin ymmärrettävä seuraus provokaatiosta. Pahoinpitelyrikoksissa vahingonkorvauksia on oikeuskäytännössä soviteltu asianomistajan myötävaikutuksen perusteella lähinnä silloin, kun kysymys on ollut hätävarjelun liioittelusta tai sitä lähellä olevista tilanteista, mutta tietyin edellytyksin myös molemminpuolisen tappelun yhteydessä tehdyissä pahoinpitelyissä. Merkitystä on voitu antaa esimerkiksi sille, että uhri on aloittanut tappelun ja että koko rikosta ei luultavasti olisi ilman sitä tapahtunut ja että pahoinpitelyyn syyllistyneellä ei välttämättä ole ollut hyvää vaihtoehtoa tilanteesta pois pääsemiseksi. Esimerkiksi Kouvolan hovioikeuden ratkaisussa 11.10.2001/ R 00/745 rangaistusta alennettiin sillä perusteella, että sittemmin uhriksi joutunut A oli aloittanut tappelun lyömällä B:tä pesäpallomailalla, mitä oli seurannut nyrkkitappelu ja B:n A:han saksilla kohdistama törkeä pahoinpitely.

C:n B:lle lähettämiä uhkailevia tekstiviestejä ja muuta uhkailua ei voida pitää erityisen provosoivana kun huomioidaan, että niiden taustalla on ollut C:n suuttumus B:n häneen aamulla kohdistamasta pahoinpitelystä C:n kotirauhan piirissä ja siten pikemminkin alun perin B:n taholta tapahtunut provokaatio. Sinänsä C, joka on tiennyt B:n olevan tulossa asunnolleen, olisi kuitenkin voinut välttää tilanteen sen sijaan että hän on varustautunut ja valmistautunut tappeluun ja siinä mielessä provosoinut väkivaltaa.

C ja B ovat yhdenmukaisesti kertoneet C:n lyöneen tappelun alkuvaiheessa B:tä pesäpallomailalla käsille. Kun huomioidaan, että B on tässä vaiheessa lähestynyt C:tä aitoa muistuttavalla aseella osoittaen ja hänen seurassaan on ollut muita henkilöitä lyömäaseilla varustautuneena, kysymys on tältä osin ollut lähinnä itsepuolustuksesta.

Kokonaisuutena arvioiden B:n menettelyssä ei ole ollut kysymys harkitsemattomasta itsehillinnän menetyksestä johtuneesta provosoituneesta toiminnasta tai siitä, että hän olisi joutunut mukaan C:n aloittamaan tappeluun, vaan ennemminkin tietoisesta ja harkitusta hakeutumisesta väkivaltaiseen välienselvittelyyn C:n kanssa tilanteessa, jossa tapahtumat ovat saaneet alkunsa B:n itsensä suorittamasta väkivaltaisesta provokaatiosta. Näin ollen C:n käytöksen ei voida katsoa osoittavan rikos- tai vahingonkorvausoikeudellisesti merkityksellistä myötävaikutusta sitä seuranneeseen väkivaltaan.

Rangaistusseuraamukset

B:lle tuomittavan rangaistuksen osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen. Aihetta rangaistuksen muuttamiseen ei ole.

A:n syyksi on luettu kohdissa 2 ja 5 pahoinpitely, kohdissa 3 ja 8 kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta, kohdassa 4 liikenneturvallisuuden vaarantaminen, kohdassa 6 moottorikulkuneuvon käyttövarkaus ja kohdassa 7 törkeä rattijuopumus. Kohdan 2 tappeluun osallistumista on pidettävä ankarimmin arvosteltavana ja siten myös rangaistuksen mittaamisen lähtökohtana. Siinä A:n osallisuus ei ole ollut kovin merkittävä ja vahinkoseuraukset ovat olleet osin vaikeasti ennalta-arvattavat. Hovioikeus katsoo, että yksin tästä teosta A:lle olisi tuomittava neljä kuukautta vankeutta. A:lle aikaisemmin tuomittu ehdollinen 50 päivän vankeusrangaistus on käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla määrättävä pantavaksi täytäntöön. Näistä ja kohtien 3-8 rikoksista oikeudenmukaisena ja kohtuullisena seuraamuksena on pidettävä seitsemää kuukautta vankeutta.

Vahingonkorvausvelvollisuus

B:n maksettavaksi tuomittujen vahingonkorvausten osalta hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen. Aihetta korvausten alentamiseen ei tältä osin ole.

A:n syyksi on edellä luettu, että hän on osallistunut hyökkäykseen, jossa on ollut syytä varoa, että C:lle voi aiheutua toteutuneiden kaltaiset vahinkoseuraukset. A:n toiminnalla on ollut oma merkityksensä vahinkojen aiheutumisessa. Hän on siten osaltaan huolimattomuudellaan ollut aiheuttamassa vahinkoja ja näin ollen vahingonkorvausvastuussa niistä yhteisvastuullisesti B:n kanssa.

Aiemmin katsotuin tavoin perusteita vahingonkorvausten sovittelulle C:n myötävaikutuksen perusteella ei ole. A ei ole vaatinut vahingonkorvauksen sovittelua vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla tai korvausvastuun jakamista yhteisvastuullisten korvausvelvollisten kesken saman lain 6 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla eikä vedonnut tältä osin merkityksellisiin oikeustosiseikkoihin. Näin ollen hovioikeus ei voi ottaa kantaa siihen, olisiko asiassa tällaisilla perusteilla aihetta A:n korvausvastuun alentamiselle.

Oikeudenkäynnin kustannukset hovioikeudessa

B on hävinnyt muutoksenhaun kokonaan ja A osittain. Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ovat aiheutuneet pääosin B:n ja A:n syyllisyyden selvittämisestä. Siten B ja A on velvoitettava korvaamaan valtiolle C:n oikeudenkäyntiavustajalle valtion varoista maksetut oikeudenkäyntikulut myös hovioikeudessa.

Hovioikeuden pääkäsittely on kestänyt 5 tuntia. Puolustajien ja avustajan laskut on hyväksytty vaaditun mukaisina tarkistettuina pääkäsittelyn kestolla.

Vangittuna pitäminen

B on tuomittu vähintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen eikä hänen vangittuna pitäminen ole kohtuutonta asian laadun, hänen ikänsä tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

Hovioikeus on 5.5.2017 antamallaan päätöksellä katsonut, ettei A:n vangittuna pitämiseen ole enää edellytyksiä ja määrännyt hänet päästettäväksi heti vapaaksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmista ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma
Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

Syyksi luettu rikos
2. Tappeluun osallistuminen 05.07.2015
Rikoslaki 21 luku 12 §

Rangaistusseuraamukset

- - - - - - - - - - -

Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 2-8
ja aikaisemmassa tuomiossa tuomittu, nyt täytäntöönpantavaksi määrätty rangaistus
7 kuukautta vankeutta

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

- - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma
Vastaaja B

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Rangaistusseuraamus
Yhteinen rangaistus
Syyksi luetut rikokset 1-2, 9-11
4 vuotta 3 kuukautta vankeutta

- - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Tuomo Kurki
Hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen
Hovioikeudenneuvos Janne Arvela

Valmistelija:
Hovioikeuden esittelijä Jenni Räisänen

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.

Äänestys:

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto asiassa R 16/1300

Hovioikeudenneuvos: Aki Rasilainen

Olen eri mieltä A:n osallisuudesta kohdassa 2. Kysymys on tältä osin siitä, ulottuuko hänen yhteisymmärryksensä kaikkiin niihin pahoinpitelyn täytäntöönpanotoimiin, joihin B on syyllistynyt ja onko hänen osallisuutensa yhdessä tehdyssä teossa olennaista ja kokonaisuuden kannalta merkityksellistä.

Enemmistön tavoin katson, ettei asiassa ole näyttöä siitä, että A ja B olisivat sopineet C:n pahoinpitelemisestä jollakin määrätyllä tavalla etukäteen. Kysymys voi siten olla ainoastaan teon aikana syntyneestä yhteisymmärryksestä, jonka syntymiseen kuitenkin tekoa edeltäneillä tapahtumilla kohdassa 1 ja niiden jälkeen on ollut oma merkityksensä. Kohdassa 1 A on ollut ulkona paikalla, kun B oli lyönyt C:n päätä useita kertoja tiiliseinään. Tämän jälkeen päivän aikana A:n puhelimen kautta tapahtuneen viestittelyn ja soittojen myötä B:n ja C:n välille on syntynyt molemminpuolinen tarve uuteen kohtaamiseen. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, minkälaisella väkivallalla yhteydenpidossa on uhkailtu. Joka tapauksessa B on ottanut kertomansa mukaan lapsuudesta asti tuntemansa itseään selvästi iäkkäämmän A:n asian siinä määrin omakseen, että on lähtenyt uudestaan Lahdesta 70 km:n päähän Hartolaan. Mukana seurueessa ovat olleet aamulla mukana olleiden A:n ja D:n lisäksi näiden poika sekä ainakin yksi muu henkilö.

F:n kertomuksella, joka on ollut samansisältöinen sekä käräjä- että hovioikeudessa ja jota C:n kertomus tukee, on näytetty, että A ja B ovat syytteessä kuvatulla tavalla hyökänneet yhdessä C:n kimppuun ja repineet tätä vaatteista. F on yksiselitteisesti kertonut sekä käräjä- että hovioikeudessa, että A oli ottanut pesäpallomailan pois C:n kädestä. B:n mukaan tämä oli tapahtunut hänen kehotuksestaan. Käräjäoikeudessa B on kertonut, että hän oli osoittanut kehotuksensa nimenomaan A:lle, kun taas hovioikeudessa hän on painottanut, että kehotusta ei ollut suunnattu kenellekään erityisesti. Muut seurueesta eivät olleet kehotukseen reagoineet eivätkä osallistuneet muullakaan tavalla pahoinpitelyyn. Se, että A on B:n kehotusta noudattanut, osoittaa yhteisymmärrystä nimenomaan näiden välillä.

Asiassa on esitetty siten selkeä näyttö, mitkä ovat olleet syytteessä kuvatut toisaalta B:n ja toisaalta A:n täytäntöönpanotoimet C:n pahoinpitelyssä. Asia ei ole tältä osin epäselvä eikä kysymys ole A:n osalta tappeluun osallistumisesta. Tappeluun osallistuminen tarkoittaa itsenäisenä ja yksinomaisena tekoon sovellettavana nimikkeenä tekoa, joka ei ole osallisuutta perustavassa yhteydessä siihen tekoon, jolla joku muu on tappelussa aiheuttanut jollekulle muulle vaikean ruumiinvamman. Jos henkilö sen sijaan on käynyt uhriin käsiksi, kuten A on tässä tapauksessa tehnyt, kyseessä on yleensä rikoskumppanuus tai vähintään avunanto pahoinpitelyyn. Muutaman henkilön välisiä pahoinpitelyjä ei ole oikeuskäytännössä arvioitu tappeluun osallistumisena (vrt. Honkasalo, Brynolf: Suomen rikosoikeus, erityinen osa 1.1, Helsinki 1970, s. 48-51; Rikosoikeus, Juva 2009, s. 539-540). B:n hovioikeudessa kertoman mukaan C oli saanut lyötyä mailalla hänen sormilleen. Ottamalla mailan pois C:ltä B:n kehotuksen mukaisesti A on olennaisella ja kokonaisuuden kannalta merkityksellisellä tavalla aiheuttanut sen, että B on saanut C:stä enemmistönkin toteamalla tavalla yliotteen ja voinut esteettä tehdä muut syytteessä kuvatut pahoinpitelytoimet. Koska mailan ottaminen on tapahtunut yhteisymmärryksessä B:n kanssa, on A ollut B:n rikoskumppani ja hänen tekonsa siten osallisuuden perustavassa yhteydessä siihen tekoon, jolla B on aiheuttanut C:n vammat. Kysymys on vielä siitä, ovatko C:n saamat vakavat vammat olleet myös A:n ennakoitavissa hänen osallisuutensa perusteella.

B:n ja A:n seurueen kokonpano osoittaa, että matkalle lähtöä on illallakin edelleen motivoinut A:n aamulla kertomat seikat epäilyistä C:n osallisuudesta A:n aiemmin tapahtuneeseen pahoinpitelemiseen. Aamuisesta käynnistä laajentunut seurue oli B:n pitelemän kuula-aseen lisäksi nyt varustautunut kuokalla ja vasaralla. Näistä seikoista ja päivän aikana käydyistä viestittelyistä ja uhkaavansävyisistä puhelinsoitoista A:n pääteltävissä on ollut, että väkivalta varsin todennäköisesti on nyt vakavampaa kuin se, mitä hän oli aamupäivällä nähnyt. Esitetystä näytöstä ei ilmene seikkaa, joka osoittaisi A:n suhtautuneen torjuvasti johonkin yksityiskohtaan siinä, mitä hän koko ajan näki B:n tekevän kohdassa 2 C:lle. Sanotuilla perusteilla katson, että C:n saamat vammat ovat olleet myös A:n ennakoitavissa. Hän on syyllistynyt yhdessä B:n kanssa ensisijaisen syytteen mukaisesti C:n törkeään pahoinpitelyyn. Käräjäoikeuden lausumin perustein pidän oikeudenmukaisena yhteisenä rangaistuksena A:lle kuitenkin 2 vuotta 6 kuukautta ja määrään hänet pidettäväksi edelleen vangittuna.

Vakuudeksi: Hovioikeuden esittelijä Jenni Räisänen

A on tehnyt 13.10.2008 yhtiö Y Oy Ltd:n kanssa sopimuksen hirsitalon rakentamisesta 328.000 euron urakkahintaan. A on maksanut urakkasopimuksen piiriin kuulunteista töistä Y Oy Ltd:lle ja kahdelle muulle yhtiölle yhteensä 362.200 euroa sekä lisäksi erikseen tilaamistaan lisätöistä 142.468,34 euroa. Y Oy Ltd on asetettu konkurssiin 13.10.2010. B on ollut Y Oy Ltd:n hallituksen ainoa varsinainen jäsen.

A oli vaatinut B:tä osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla korvaamaan vahingon, jonka A oli väittänyt aiheutuneen hänelle sen johdosta, että B oli laiminlyönyt tehdä kaupparekisteriin osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n edellyttämän merkinnän Y Oy Ltd:n oman pääoman menettämisestä. Asiassa oli vahingonkorvausvelvollisuuden perusteen osalta kysymys siitä, milloin Y Oy Ltd oli menettänyt oman pääomansa ja milloin B oli sen havainnut, ja siitä, oliko A:n väittämä vahinko syy-yhteydessä B:n laiminlyöntiin. Lisäksi kysymys oli A:lle aiheutuneen vahingon määrästä.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Asian riidatonta taustaa

A oli tehnyt Y Oy Ltd:n kanssa sopimuksen 150 neliömetrin suuruisen hirsitalon rakentamisesta "avaimet käteen" -periaatteella 13.10.2008. Sopimuksen mukainen urakkahinta oli ollut 328.000 euroa. A oli maksanut Y Oy Ltd:lle, Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle urakkaan kuuluneista töistä yhteensä 362.200 euroa.

Urakkasopimuksessa sovitun kiinteähintaisen urakan lisäksi A oli tilannut lisätöitä. Lisätöihin oli kuulunut rakennusluvan hakeminen saunalle sekä pihatyöt, autotalli, porakaivo ja ulkoterassit perustuksineen. Näistä lisätöistä A oli maksanut 142.468,34 euroa.

Y Oy Ltd oli asetettu konkurssiin 13.10.2010. A oli purkanut urakkasopimuksen 26.11.2010. B oli Y Oy Ltd:n hallituksen ainoa varsinainen jäsen.

Kanne

A on vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 1 momentin mukaisen ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä aiheutuneen vahingon korvauksena 200.742 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 31.1.2011 lukien.

Y Oy Ltd:n hallitus oli havaittuaan yhtiön pääoman olevan negatiivisen jättänyt tekemättä tahallaan tai huolimattomuudesta osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 1 momentin mukaisen rekisteri-ilmoituksen. Hallituksen laiminlyönnistä oli aiheutunut A:lle vahinkoa. B yhtiön hallituksen ainoana jäsenenä oli osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:n perusteella vastuussa laiminlyönnistä A:lle aiheutuneesta vahingosta.

Y Oy Ltd oli asetettu konkurssiin 13.10.2010. Tilikauden 1.1.-31.12.2008 päättyessä oma pääoma oli ollut 12.107,04 euroa positiivinen. Seuraavan tilikauden 1.1.-31.12.2009 päättyessä yhtiön oma pääoma oli ollut 133.956,83 euroa negatiivinen. Yhtiön oma pääoma oli ollut negatiivinen jo 31.12.2008 päättyneen tilikauden aikana ennen urakkasopimuksen allekirjoittamista 13.10.2008. Viimeistään yhtiön omapääoma oli ollut negatiivinen keväällä 2009.

Y Oy Ltd:n hallitus ei ollut tehnyt yhtiön oman pääoman muuttumisesta negatiiviseksi osakeyhtiölain edellyttämää rekisteri-ilmoitusta eikä ollut myöskään ilmoittanut siitä A:lle suoraan. A oli luottaen yhtiön vakavaraisuuteen jatkanut urakkasopimukseen ja lisätöihin perustuvien, etupainotteisten maksujen suorittamista rekisteri-ilmoituksen laiminlyönnin jälkeen, mistä oli aiheutunut hänelle korvattavaksi vaadittu vahinko.

B oli velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneena vahinkona ilmoituksen laiminlyönnistä urakan ja lisätöiden loppuunsaattamisesta aiheutuvat menot ja / tai urakkasopimuksen purkuhetkellä liikaa maksettuna suorituksena 200.742 euroa. A oli maksanut suorituksia etupainotteisesti. Hirsitalo ei ollut ollut sopimuksen purkuhetkellä läheskään valmis.

Vastaus

B on vaatinut, että kanne hylätään.

Y Oy Ltd:n hallituksella ei ollut ollut osakeyhtiölakiin perustuvaa velvollisuutta 31.12.2009 vallinneessa tilanteessa tehdä kaupparekisteri-ilmoitusta yhtiön oman pääoman menettämisestä. Jos katsottiin, että ilmoitusvelvollisuus oli ollut, B ei ollut rikkonut osakeyhtiölakia tahallaan tai huolimattomuudesta.

Y Oy Ltd:n hallitus ei ollut havainnut oman pääoman negatiivisuutta kesken tilikauden. Y Oy Ltd:n vuotta 2009 koskeva tilikausi oli päättynyt 31.12.2009. Tilikautta koskeva tilinpäätös oli laadittu kesäkuussa 2010. Y Oy Ltd:lla oli vielä marraskuussa 2009 ollut tuloutettavia ennakkomaksuja suhteellisen runsaasti, joten sen oma pääoma ei ollut voinut muodostua tuolloin negatiiviseksi. Joulukuussa 2009 Y Oy Ltd oli palauttanut ennakkomaksuja 40.000 euroa ja vastaavasti tulouttanut niitä 36.000 euroa. Tilikausi oli muodostunut vastoin odotuksia tappiolliseksi.

A:lle ei ollut syntynyt vahinkoa B:n väitetyn laiminlyönnin seurauksena. Urakan kohde oli ollut täysin valmis siinä vaiheessa, kun urakkasopimus oli purettu. Joka tapauksessa A oli tehnyt kaikki urakkasopimukseen ja lisätöihin perustuvat suoritukset Y Oy Ltd:lle aikana, jolloin yhtiön talous oli ollut kunnossa tai yhtiön hallitus ei ollut ainakaan voinut havaita oman pääoman olevan negatiivinen ennen tilinpäätöksen 31.12.2009 valmistumista vuoden 2010 puolella. Syy-yhteyttä väitetyn vahingon ja B:n menettelyn välillä ei ollut.

A hankki palveluita myös kahdelta muulta yritykseltä, Fv GmbH:lta ja VL Oy:ltä. A:n suorituksilla Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle ei ollut oikeudellista merkitystä tämän asian arvioinnissa. Asiassa oli kyse yksinomaan Y Oy Ltd:n ja A:n välisestä sopimuksesta.

Korvausvaatimus oli määrältään liiallinen. Urakan kohdetta oli laajennettu alunperin sovitusta. Sen loppuunsaattamisesta ei ollut aiheutunut korvauksena vaaditun määrän suuruisia kustannuksia. A ei ollut yksilöinyt tekemättä jääneiksi väitettyjä töitä.

HELSINGIN KÄRÄOIKEUDEN TUOMIO 5.11.2015

Sovellettavat säännökset ja riidan kohde

Osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 1 momentin mukaan hallituksen on viipymättä tehtävä osakepääoman menettämisestä rekisteri-ilmoitus, jos yhtiön hallitus havaitsee, että yhtiön oma pääoma on negatiivinen.

Osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:n 2 momentin hallituksen jäsenen, hallintoneuvoston jäsenen ja toimitusjohtajan on korvattava vahinko, jonka hän on tehtävässään osakeyhtiölakia rikkomalla tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhtiölle, osakkeenomistajalle tai muulle henkilölle. Saman pykälän 3 momentin mukaan vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, jollei menettelystä vastuussa oleva osoita menetelleensä huolellisesti.

Asiassa on riidatonta, että yhtiön oma pääoma on menetetty viimeistään vuonna 2010, minkä jälkeen yhtiö on asetettu konkurssiin 13.10.2010.

Asiassa on siten ratkaistava ensinnäkin kysymys siitä, milloin yhtiön oma pääoma on tosiasiassa menetetty ja milloin yhtiön hallituksen ainoan jäsenen B:n oli tullut havaita tämä seikka. Mikäli katsotaan, että B on laiminlyönyt tehdä ilmoituksen oman pääoman menettämisestä, tulee arvioitavaksi onko tästä B:n menettelystä aiheutunut kantajalle vahinkoa. Mikäli B:n menettelyn ja A:lle aiheutuneen vahingon välillä katsotaan olevan syy-yhteys, tulee arvioitavaksi tämän vahingon määrä.

Käräjäoikeus on selostettuaan asiassa annettua näyttöä katsonut selvitetyksi seuraavan.

Oman pääoman menettäminen ja B:n vastuu

B ja A ovat kertoneet yhdenmukaisesti siitä, että kysymyksessä olevan rakennusurakan työt ovat käynnistyneet varsinaisesti vasta kesällä 2009. B ei ole esittänyt asiassa selvitystä siitä, miksi A:n urakkaan liittyvä 150.000 euron suoritus on tästä huolimatta kirjattu yhtiön kirjanpidossa yhtiön tuloksi vuodelle 2008. Asiassa esitetty selvitys huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, että kyseinen suoritus on kirjattu kantajan väittämin tavoin väärin yhtiön kirjanpitoon. Tämä seikka huomioon ottaen yhtiön oma pääoma on ollut tosiasiassa vuonna 2008 negatiivinen.

Tilinpäätös vuodelta 2008 on valmistunut keväällä 2009. Käräjäoikeus totesi, että B:n olisi tullut yhtiön hallituksen jäsenenä viimeistään tuolloin havaita edellä mainittu virheellinen kirjaus ja se seikka, että yhtiön oma pääoma oli tosiasiassa menetetty. B:n olisi tuolloin tullut tehdä osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n mukainen rekisteri-ilmoitus oman pääoman menettämisestä.

Asiassa on jäänyt tarkemmin selvittämättä, milloin yhtiön oma pääoma on menetetty. Käräjäoikeus totesi, ettei asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että B olisi tiennyt tai että hänen olisi pitänyt tietää yhtiön oman pääoman menettämisestä kesken vuoden 2008 tilikauden. Käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ole näytetty B:n tienneen tai että hänen olisi pitänytkään tietää, että oma pääoma oli menetetty siinä vaiheessa, kun hän oli tehnyt yhtiön puolesta kysymyksessä olevaa urakkasopimusta tai muutenkaan aikaisemmin kuin tilinpäätös vuodelta 2008 oli valmistunut.

B on osakeyhtiölain 23 luvun 1 §:n mukaan vastuussa tahallisesta tai huolimattomasta osakeyhtiölain vastaisesta menettelystään, ellei hän osoita menetelleensä huolellisesti.

Käräjäoikeus totesi, ettei asiassa ole näytetty B:n tahallisesti jättäneen ilmoittamatta yhtiön oman pääoman menettämistä. B ei ole kuitenkaan myöskään osoittanut menetelleensä asiassa huolellisesti. Hänen on siten katsottava olevan vastuussa siitä vahingosta, joka hänen osakeyhtiölain vastaisesta menettelystään on aiheutunut.

A:lle aiheutunut vahinko ja syy-yhteys

Vastaaja on kiistänyt kanteen myös sillä perusteella, että kantajalle mahdollisesti aiheutunut vahinko ei ole ollut syy-yhteydessä vastaajan menettelyyn.

B:n vahingonkorvausvastuuta asiassa on arvioitava tavanomaisin vahingonkorvausoikeudellisin kriteerein. Hallituksen esityksen 109/2005 mukaan vahingonkorvauksen tuomitsemisen edellytyksenä on vahingon aiheutumisen lisäksi syy-yhteyden osoittaminen johdon lainvastaisen menettelyn ja aiheutuneen vahingon välillä.

Edellä mainitusta johtuen osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n mukainen rekisteri-ilmoituksen tekemisvelvollisuus voidaan nähdä erityisen tärkeäksi uusille sopimuskumppaneille, jotka voivat sen perusteella tehdä päätöksiä siitä kannattaako kyseisen yhtiön kanssa tehdä sopimusta. Sen sijaan säännöksen merkitys voidaan nähdä vähäisemmäksi olemassa olevien sopimuskumppanien kannalta. Nämä sopimuskumppanit ovat lähtökohtaisesti sidottuja aikaisemmin laadittuun sopimukseen riippumatta yhtiön taloudellisen tilanteen muuttumisesta.

Mikäli sopimus on tehty tilanteessa, jossa ilmoitusvelvollisuus on laiminlyöty, voi hallituksen jäsen olla vastuussa sopimuksen tekemisestä sopimuskumppanille aiheutuneesta vahingosta. Tällaisen vahingon voidaan katsoa olevan syy-yhteydessä ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiin.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus on katsonut tässä asiassa, ettei ilmoitusvelvollisuutta ollut laiminlyöty ennen urakkasopimuksen tekemistä, vaan vasta urakkasopimuksen voimassaolon aikana. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti ei ole siten vaikuttanut urakkasopimuksen tekemiseen.

Kanteen mukaan kantaja ei olisi suorittanut urakkasopimukseen tai lisätöihin perustuneita suorituksia vastaajalle enää lainkaan, jos kantaja olisi saanut tietää oman pääoman menettämisestä. Käräjäoikeus totesi, ettei urakkasopimuksesta ilmene eikä kantaja ole edes väittänyt, että kantajalla olisi ollut oikeutta purkaa urakkasopimusta vastaajan taloudellisen tilanteen perusteella. Käräjäoikeus totesi, että kantaja olisi ollut sidottu urakkasopimukseen siitä huolimatta, että vastaaja olisi täyttänyt ilmoitusvelvollisuutensa vuonna 2009 urakkasopimuksen laatimisen jälkeen. Kantajalle urakkasopimuksesta mahdollisesti aiheutunut vahinko ei siten ole syy-yhteydessä vastaajan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiin eikä vastaaja siten ole vastuussa kantajalle siitä vahingosta, joka on aiheutunut kantajan maksettua Y Oy Ltd:lle urakkasopimukseen perustuvia maksuja töistä, jotka ovat mahdollisesti jääneet joiltain osin tekemättä tai jotka on tehty virheellisesti.

Asiassa on otettava kuitenkin huomioon, että kantaja on tilannut Y Oy Ltd:lta huomattavan määrän lisätöitä urakkasopimuksen laatimisen jälkeen. Asiassa on selvitetty, että kantaja on maksanut lisätöistä Y Oy Ltd:lle 25.4.2009 5.000 euroa, 11.5.2009 6.100 euroa, 31.8.2009 noin 36.000 euroa, 11.9.2009 noin 40.000 euroa ja 28.6.2010 noin 49.000 euroa. A on kertonut, että urakkasopimuksen ulkopuolisia töitä oli tehty ja hän oli maksanut näistä lisätöistä Y Oy Ltd :lle aina, kun Y Oy Ltd oli toimittanut niitä koskevia laskuja.

Asiassa on riidatonta, että urakkasopimukseen kuuluneina lisätöinä oli sovittu rakennusluvan hakemisesta saunalle ja pihatöistä sekä autotallin, porakaivon ja ulkoterassien rakentamisesta. Asiassa ei ole kuitenkaan esitetty selvitystä siitä, milloin kantaja on tilannut kyseessä olevat lisätyöt vastaajalta.

Edellä mainituin tavoin B ja A ovat kertoneet yhdenmukaisesti, että rakennustyöt ovat käynnistyneet varsinaisesti vasta kesällä 2009. A:n mukaan lisätöistä on sovittu vaiheittain urakan etenemisen mukaan. Näin ollen edellä mainituista lisätöistä ainakin suurimmilta osin on katsottava sovitun vasta sen jälkeen, kun B:n olisi jo tullut tehdä ilmoitus oman pääoman menettämisestä keväällä 2009 vuoden 2008 tilinpäätöksen valmistuttua.

Todistaja Y on kertonut, että autotallia koskevia töitä ei ollut saatettu loppuun Y Oy Ltd:n toimesta. Sen sijaan ulkoterassit olivat suurimmilta osin valmiita. Autotallin osalta valmiina oli ulkokehikko ja lattia. Työt olivat tältä osin kuitenkin viimeistelemättömiä ja esimerkiksi autotallin ovi puuttui kokonaan. Myös autotallin tekniset laitteet olivat puutteellisesti asennettu. Autotallin osalta töitä oli siten merkittäviltä osin Y:n mukaan vielä tekemättä. Muiltakin osin sovittuja lisätöitä oli joiltain osin vielä tekemättä.

B on kertonut, että kaikki tilatut lisätyöt oli tehty ja maksettu.

Käräjäoikeus totesi asiassa tulleen näytetyksi, että sovituista lisätöistä oli ollut osa vielä tekemättä siinä vaiheessa, kun urakkasopimus on purettu. Lisätöistä on myös sovittu sen jälkeen, kun B:n olisi tullut tehdä ilmoitus oman pääoman menettämisestä. B:n korvausvastuu edellyttää kuitenkin lisäksi, että ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöminen on ollut syy-yhteydessä A:lle maksetuista ja tekemättä jääneistä lisätöistä aiheutuneeseen vahinkoon.

A:n mukaan hän olisi lopettanut yhteistyön välittömästi, jos hän olisi saanut tietää, että yhtiö oli menettänyt oman pääomansa. Käräjäoikeus totesi, ettei A:lla ole ollut mitään velvollisuutta ilmoittaa oman pääoman menettämisestä B:lle. Asiassa on siten ratkaisevaa, olisiko A saanut tietää osakepääoman menettämistä kesken urakan, jos B olisi tehnyt osakeyhtiölain edellyttämän rekisteri-ilmoituksen. Käräjäoikeus totesi, ettei tästä seikasta ole esitetty asiassa selvitystä eikä A ole edes väittänyt, että hän olisi saanut tietää osakepääoman menettämisestä pelkän rekisteri-ilmoituksen perusteella.

Käräjäoikeus totesi, että asiassa on sinänsä näytetty, että kantajalle on aiheutunut vahinkoa siitä, että maksetut lisätyöt ovat osittain jääneet tekemättä. Uskottavana on sinänsä myös pidettävä sitä kantajan väitettä, että hän olisi lopettanut yhteistyön välittömästi, jos olisi ollut tietoinen yhtiön todellisesta taloudellisesta tilanteesta vuonna 2009. Ottaen huomioon, ettei B:llä ole ollut lakiin tai sopimukseen perustuvaa velvollisuutta ilmoittaa oman pääoman menettämisestä A:lle eikä asiassa ole esitetty selvitystä siitä, miten A olisi saanut tiedon oman pääoman menettämisestä rekisteri-ilmoituksen perusteella, käräjäoikeus katsoi asiassa jääneen näyttämättä, että rekisteri-ilmoituksen tekemättä jättämisellä olisi ollut vaikutusta siihen, että A on tehnyt lisätöitä koskevia maksusuorituksia vuosina 2009 ja 2010 Y Oy Ltd:lle. Kantajalle aiheutunut vahinko ei siten ole syy-yhteydessä vastaajan menettelyyn, minkä vuoksi vastaaja ei ole vahingonkorvausvastuussa kantajalle aiheutuneesta vahingosta.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Juha Hartikainen

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

A:lle myönnettiin jatkokäsittelylupa.

A on kuollut käräjäoikeuden tuomion jälkeen. A:n kuolinpesä jatkoi kanteen ajamista.

Hovioikeus toimitti pääkäsittelyn.

Valitus

A vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja B velvoitetaan maksamaan sille vahingonkorvauksena 200.724 euroa korkoineen 31.1.2011 lukien.

B oli yhtiö Y Oy Ltd:n omistajana ja hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä laiminlyönyt ilmoittaa Y Oy Ltd:n oman pääoman muuttumisesta negatiiviseksi osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla. Säännöksen tavoitteena oli yhtiön taloudellista tilaa koskevan informaation välittäminen yhtiön intressitahoille. A oli Y Oy Ltd:n oman pääoman negatiivisuudesta tietämättömänä tehnyt 13.10.2008 Y Oy Ltd:n kanssa urakkasopimuksen hirsitalon rakentamisesta ja lisätyötilauksia sekä maksanut Y Oy Ltd:lle ja B:n pyynnöstä Y Oy Ltd:n aliurakoitsijoille Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle urakkasopimukseen perustuen yhteensä 362.200 euroa sekä sopimukseen kuulumattomista lisätöistä 142.468,34 euroa.

Y Oy Ltd:n oma pääoma oli muuttunut negatiiviseksi ennen urakkasopimuksen tekemistä 13.10.2008 ja joka tapauksessa 31.12.2008 päättyneen tilikauden aikana. Tilinpäätösten mukaan Y Oy Ltd:n oma pääoma oli ollut 31.12.2008 päättyneellä tilikaudella 12.107,04 euroa positiivinen ja 31.12.2009 päättyneellä tilikaudella 133.956,83 euroa negatiivinen. Y Oy Ltd:n kirjanpito oli 31.12.2008 päättyneellä tilikaudella tehty virheellisesti kirjaamalla totuuden vastaisesti 40.000 euron varastokirjaus ja kirjaamalla A:n maksama 150.000 euron ennakkomaksu yhtiön tuloksi 21.10.2008, vaikka ennakkomaksun mukaiset rakennustyöt oli aloitettu vasta vuonna 2009. Y Oy Ltd:n oma pääoma oli siten todellisuudessa ollut 150.842,96 euroa negatiivinen.

Y Oy Ltd:n liiketoiminnan koko ja sen tappiollisuus huomioon ottaen B oli ollut tietoinen yhtiön taloudellisesta tilanteesta koko ajan ja ennen urakkasopimuksen tekemistä 13.10.2008. Hän oli myös ollut velvollinen seuraamaan yhtiön taloudellista tilannetta. Y Oy Ltd:lla oli ollut käynnissä vain muutama kohde eikä yhtiöllä ollut ollut rahavaroja. Urakkasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhtiön taloudessa ei ollut tapahtunut mitään sellaista, joka olisi aiheuttanut oman pääoman menettämisen 13.10. - 31.12.2008 välisenä aikana. A ei olisi allekirjoittanut urakkasopimusta, mikäli hän olisi tiennyt Y Oy Ltd:n oman pääoman olevan negatiivinen. B oli tullut tietoiseksi oman pääoman muuttumisesta negatiiviseksi viimeistään vuoden 2008 tilinpäätöksen allekirjoittamishetkellä 30.4.2009. A:n 30.4.2009 jälkeen suorittamat maksut ylittivät vaaditun vahingonkorvauksen määrän.

Y Oy Ltd oli laskuttanut ja A oli maksanut Y Oy Ltd:lle 200.724 euroa enemmän kuin työsuorituksen arvo oli ollut urakkasopimuksen purkamishetkellä 26.11.2010, mikä vastasi rakennustyön valmiiksi saattamisen vaatiman työn arvoa. B oli laiminlyönyt tehdä rekisteri-ilmoituksen oman pääoman menettämisestä ennen 13.10.2008 tai viimeistään 30.4.2009. Laiminlyönti oli sen ajankohdasta riippumatta aiheuttanut A:lle 200.724 euron suuruisen vahingon.

Käräjäoikeus oli perustanut tuomionsa seikkoihin, joihin B ei ollut vedonnut vastustamisensa tueksi. B ei ollut vedonnut siihen, että A ei olisi saanut urakkasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen tapahtuneen oman pääoman menettämisen seurauksena pidättäytyä maksuista ennen kuin urakkasuoritus vastasi suoritettuja maksuja tai purkaa urakkasopimusta eikä siihen, että A ei olisi saanut tietoa oman pääoman menettämisestä rekisteri-ilmoituksen perusteella. Sen sijaan toisin kuin käräjäoikeus on lausunut, A oli kanteen 10.5.2011 perusteluissa esittänyt väitteen oikeudestaan pidättäytyä maksuista tai purkaa urakkasopimus oman pääoman menettämisen seurauksena. B oli myöntänyt oman pääoman olleen negatiivinen 31.12.2009 päättyneellä tilikaudella, mutta vedonnut siihen, ettei hän ollut voinut huomata sitä ennen tilinpäätöksen valmistumista 17.6.2010, minkä jälkeen A ei ollut enää maksanut Y Oy Ltd:lle, vaan suorassa sopimussuhteessa olleille Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle ja siitä syystä syy-yhteys B:n laiminlyönnin ja vahingon välillä puuttui.

Vastaus

B on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. B on vedonnut käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviin vastausperusteisiinsa.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Kysymyksenasettelu sekä sovellettavat säännökset ja muut oikeusohjeet

A on tehnyt 13.10.2008 yhtiö Y Oy Ltd:n kanssa sopimuksen hirsitalon rakentamisesta 328.000 euron urakkahintaan. A on maksanut urakkasopimuksen piiriin kuuluneista töistä Y Oy Ltd:lle ja kahdelle muulle yhtiölle yhteensä 362.200 euroa sekä lisäksi erikseen tilaamistaan lisätöistä 142.468,34 euroa.

Y Oy Ltd on asetettu konkurssiin 13.10.2010. B on ollut Y Oy Ltd:n hallituksen ainoa varsinainen jäsen.

A on väittänyt, että Y Oy Ltd:n oma pääoma oli muuttunut negatiiviseksi jo ennen edellä mainitun urakkasopimuksen solmimista. B ei kuitenkaan ollut tehnyt oman pääoman negatiivisuudesta ilmoitusta kaupparekisteriin eikä A ollut siitä muutoinkaan tietoinen. A:n mukaan hän olisi oman pääoman negatiivisuudesta tietoisena purkanut urakkasopimuksen tai ainakin pidättäytynyt ennakkomaksuista. A on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänelle vahinko, joka hänelle oli aiheutunut B:n laiminlyönnistä tehdä kaupparekisteriin merkintä oman pääoman menettämisestä.

Osakeyhtiön hallitukselle kuuluvasta velvollisuudesta tilanteessa, jossa yhtiön oman pääoma on negatiivinen, säädetään osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 1 momentissa. Sen mukaan yhtiön hallituksen on, jos se havaitsee, että yhtiön oma pääoma on negatiivinen, viipymättä tehtävä osakepääoman menettämisestä rekisteri-ilmoitus. Hallituksen jäsenen vahingonkorvausvelvollisuudesta säädetään osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:n 2 momentissa. Sen mukaan hallituksen jäsenen, hallintoneuvoston jäsenen ja toimitusjohtajan on korvattava vahinko, jonka hän on tehtävässään muuten tätä lakia tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhtiölle, osakkeenomistajalle tai muulle henkilölle. Pykälän 3 momentin mukaan vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, jollei menettelystä vastuussa oleva osoita menetelleensä huolellisesti.

Osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:ää koskevien esitöiden (HE 109/2005 vp) mukaan säännöksen vastaisen menettelyn seuraamukset ratkaistaan osakeyhtiölain vahingonkorvausta koskevien periaatteiden mukaan. Vahingonkorvauksen tuomitsemisen edellytyksenä on vahingon aiheutumisen lisäksi syy-yhteyden osoittaminen yhtiön johdon lainvastaisen menettelyn ja aiheutuneen vahingon välillä. Yhtiön hallitus voi havaita oman pääoman menettämisen joko tilinpäätöstä laatiessaan tai yhtiön toiminnan aikana esimerkiksi tavanomaisesta talousraportoinnista. Oman pääoman menettämistä koskevan ilmoituksen tarkoitus on julkistaa erityisesti yhtiön sidosryhmille yhtiön taloudellinen tilanne.

A on edellä todetusti väittänyt, että siinä tapauksessa, että hän olisi ollut tietoinen oman pääoman menettämisestä, hän olisi kieltäytynyt urakkahinnan maksamisesta ennakkosuorituksina tai purkanut urakkasopimuksen. Oikeudesta pidättyä täyttämästä sopimusta tai purkaa sopimus toisen sopijapuolen ennakoidun sopimusrikkomuksen johdosta säädetään kauppalaissa. Kauppalain 61 §:n 1 momentin mukaan jos sopijapuolen toiminta tai hänen taloudelliset olonsa osoittautuvat kaupanteon jälkeen sellaisiksi, että on painavia syitä olettaa hänen sopimusvelvoitteidensa jäävän olennaisilta osin täyttämättä, vastapuoli saa omalta osaltaan keskeyttää sopimuksen täyttämisen ja pidättyä suorituksestaan. Kauppalain 62 §:n mukaan jos on käynyt selväksi, että kaupan purkamiseen oikeuttava sopimusrikkomus tulee tapahtumaan, sopijapuoli saa purkaa kaupan jo ennen kuin sopimuksen täyttämisen aika on käsillä. Kaupan purku jää kuitenkin vaille vaikutusta, jos vastapuoli heti asettaa hyväksyttävän vakuuden sopimuksen täyttämisestä.

Oman pääoman menettäminen ja sen havaitseminen

Asiassa on ratkaistava ensinnä se, milloin Y Oy Ltd:n oma pääoma on muuttunut negatiiviseksi ja milloin B on tämän havainnut.

Tasekirjan mukaan Y Oy Ltd:n oma pääoma on ollut 12.107,04 euroa positiivinen tilikauden 2008 päättyessä 31.12.2008. Hovioikeus katsoo selvitetyksi, että tase 31.12.2008 antaa väärän kuvan yhtiön oman pääoman tilanteesta. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että A:n tositepäiväkirjan mukaan 21.10.2008 Y Oy Ltd:lle maksama 150.000 euroa on kirjattu yhtiön kirjanpitoon arvonlisäverollisena myyntinä, jolloin sen vaikutus yhtiön tulokseen on ollut 122.950 euroa. Asiassa on kuitenkin riidatonta, että Y Oy Ltd oli aloittanut A:n kohteen rakennustyöt vasta vuonna 2009, joten A:n maksama ennakkomaksu ei ole vastannut rakennushankkeeseen tehdyn työn määrää, eikä maksua olisi siten tullut kirjata tuloksi yhtiön kirjanpitoon vuodelle 2008. Tämän lisäksi tositepäiväkirjasta ilmenee, että toisesta keskeneräisestä rakennushankkeesta on tehty 40.000 euron varastokirjaus, joka ilmenee yhtiön taseesta vaihto-omaisuutena, eikä tälle kirjaukselle ole osoitettu olleen kirjanpitolain mukaista perustetta. Näin ollen Y Oy Ltd:n oma pääoma on tosiasiassa ollut tilikauden 1.1. - 31.12.2008 päättyessä 150.842,96 euroa negatiivinen.

Tasekirjasta ilmenee, että Y Oy Ltd:n oma pääoma oli ollut 12.540,07 euroa edellisen tilikauden päättyessä 31.12.2007. Todistaja X on kertonut, että hänen laskelmiensa mukaan yhtiön toiminnan tappiollisuuden vuoksi oma pääoma oli muuttunut negatiiviseksi viimeistään toukokuussa 2008, jonka lopussa oma pääoma oli ollut 8.400 euroa negatiivinen. Heinäkuussa 2008 yhtiön oma pääoma oli ollut 94.054 euroa negatiivinen ja syyskuussa 2008 puolestaan 36.493 euroa negatiivinen. Oma pääoman negatiivisuus oli syyskuussa pienentynyt sen vuoksi, että ennakkomaksuja oli kirjattu yhtiön tuloksi elokuussa 2008. Hovioikeus katsoo ottaen huomioon Y Oy Ltd:n oman pääoman suuruuden vuoden 2007 lopussa sekä todistaja X:n kertomuksesta ilmenevät seikat, että Y Oy Ltd:n oma pääoma oli muuttunut negatiiviseksi toukokuussa 2008.

B on väittänyt, että hän oli havainnut oman pääoman negatiivisuuden vasta, kun vuoden 2009 tilinpäätös oli laadittu kesäkuussa 2010. B on kertonut, että hän oli arvioinut Y Oy Ltd:n taloudellisen tilanteen positiiviseksi vuonna 2008, eikä hän muistanut oliko yhtiön oma pääoma ollut negatiivinen lokakuussa 2008. Yhtiöllä oli ollut vuonna 2008 käynnissä viisi rakennushanketta ja riittävästi rahavaroja käytössään. B oli toimittanut yhtiön asiakirjat kuukausittain kirjanpitäjälle, mutta ei muistanut kuinka usein yhtiön tilasta oli raportoitu hänelle. Hän ei ollut antanut kirjanpitäjälle mitään ohjeita kirjanpidon laatimista varten.

Hovioikeus toteaa, että B:llä on ollut Y Oy Ltd:n hallituksen ainoana jäsenenä yleinen ja jatkuva velvollisuus seurata yhtiön taloudellisen tilanteen kehittymistä. B:n kertoman perusteella on ilmeistä, että hänen oma käsityksensä yhtiön taloudellisesta tilanteesta oli perustunut siihen, että yhtiöllä oli ollut käytettävissään varoja juoksevien menojensa hoitamiseen. Tämä on kuitenkin perustunut pääasiassa yhtiön saamiin huomattaviin ennakkomaksuihin. B:n on täytynyt tulla tietoiseksi oman pääoman suuruudesta vuoden 2007 tilikauden päättyessä viimeistään tilinpäätöstä laadittaessa. Koska oma pääoma on ollut tilikauden 2007 lopussa vain 12.540,07 euroa, yhtiöllä on ollut B:nkin kertoman mukaan vain viisi rakennushanketta ja sen toiminta on tosiasiassa ollut ollut tappiollista, hovioikeus katsoo, että B:n on täytynyt havaita oman pääoman negatiivisuus viimeistään kesällä 2008 eli ennen urakkasopimuksen tekemistä 13.10.2008.

Onko B:n menettelystä aiheutunut vahinkoa ja onko hän toiminut huolellisesti?

B on laiminlyönyt osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 1 momentin mukaisen velvollisuutensa tehdä rekisteri-ilmoitus oman pääoman menettämisestä. Vahingonkorvausvelvollisuus edellyttää syy-yhteyttä B:n osakeyhtiölain vastaisen menettelyn ja A:lle aiheutuneen vahingon välillä. Vahingonkorvausvelvollisuus edellyttää siten sitä, että A:lle urakkasopimuksen laiminlyönnistä aiheutunut vahinko olisi jäänyt ainakin toteutunutta pienemmäksi, jos B olisi tehnyt rekisteri-ilmoituksen.

Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa todennut, ettei A ollut edes väittänyt, että hänellä olisi ollut oikeus purkaa urakkasopimus Y Oy Ltd:n taloudellisen tilanteen perusteella. A on kuitenkin kanteensa 10.5.2011 perusteissa väittänyt, että B:n laiminlyötyä rekisteri-ilmoituksen tekemisen, hän ei ollut saanut tietoa yhtiön oman pääoman menettämisestä, ja mikäli rekisteri-ilmoitus olisi tehty asianmukaisesti, hän olisi purkanut sopimuksen tai ainakin suorittanut maksuja tehdyn työn mukaisesti. A on myös haastehakemuksen täydennyksessä nimenomaisesti vedonnut siihen, että hänellä olisi ennakoidun sopimusrikkomuksen vuoksi ollut oikeus pidättyä omasta suorituksestaan, purkaa sopimus tai vaatia turvaava vakuus omalle suoritukselleen. Hovioikeus toteaa, että vaikka edellä mainittuja seikkoja ei ollut kirjattu käräjäoikeuden yhteenvetoon, ei A ollut nimenomaisesti luopunut näistä väitteistään. Näin ollen A:n kuolinpesä on voinut vedota näihin seikkoihin myös hovioikeudessa.

Arvioitaessa sitä, onko A:lle aiheutunut vahinkoa siitä, ettei hän ollut pidättäytynyt ennakkosuorituksista tai purkanut sopimusta, koska ei ollut tiennyt Y Oy Ltd:n oman pääoman menettämisestä, hovioikeus toteaa seuraavan. A on väittänyt maksaneensa rakennustöiden tekemisestä Y Oy Ltd:lle sekä B:n pyynnöstä Y Oy Ltd:n aliurakoitsijoille Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle urakkasopimukseen perustuen ja lisätöistä yhteensä 504.668,34 euroa. Käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen menehtyneen A:n kuulemisesta käräjäoikeudessa tehty tallenne on esitetty hovioikeuden pääkäsittelyssä. Hän on kertonut tehneensä maksusuoritukset ennakkoon, koska hän oli luottanut Y Oy Ltd:n vakavaraisuuteen ja kykyyn huolehtia velvoitteistaan. Y Oy Ltd:n ajauduttua konkurssiin rakennustyöt olivat kuitenkin jääneet keskeneräisiksi ja A:n mukaan töiden loppuunsaattamisesta oli aiheutunut hänelle vahinkona vaaditut 200.724 euroa. Jos hän olisi tiennyt oman pääoman menettämisestä keväällä 2009, hän ei olisi enää maksanut Y Oy Ltd:lle ennakkoon, vaan vasta jälkikäteen tehdyn työn mukaan taikka olisi purkanut sopimuksen. Hänellä ei ollut ollut sopimuksia Fv GmbH:n ja VL Oy:n kanssa ja hän oli maksanut näille yhtiöille B:n pyynnöstä.

B on väittänyt, että rakennustyöt olivat tulleet valmiiksi ennen Y Oy Ltd:n konkurssia 13.10.2010 eikä hän ollut vastuussa Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle suoritetuista maksuista.

Todistaja Y on kertonut käyneensä rakennuskohteessa ensimmäisen kerran 21.12.2010. Rakennus ei tuolloin ollut valmis, sillä muun muassa sähkö- ja lvi-asennuksia, lattiaa, ulkoportaita, autotallia, pihatöitä ja katon varustelua ei ollut tehty loppuun. Hovioikeus katsoo asiassa erityisesti A:n ja Y:n kertomuksilla sekä rakennuskohteesta esitettyjen valokuvien perusteella selvitetyksi, että rakennustyöt eivät olleet B:n väittämällä tavalla valmistuneet ennen Y Oy Ltd:n konkurssia vaan olivat jääneet keskeneräisiksi.

B:n laiminlyönnin ja A:lle aiheutuneen vahingon välillä ei kuitenkaan voi olla syy-yhteyttä, jos A ei olisi saanut tietoa oman pääoman menettämistä koskevasta kaupparekisterimerkinnästä, vaikka B olisi tehnyt siitä ilmoituksen.

A on kertonut käräjäoikeudessa tallennetussa kuulustelussaan selvittäneensä Y Oy Ltd:n tiedot kaupparekisteristä ennen sopimuksen tekemistä Y Oy Ltd:n kanssa ja katsoneensa rekisteritietoja ajoittain sen jälkeenkin. Sen sijaan B:n mukaan A ei ollut ollut kiinnostunut Y Oy Ltd:n taloudellisesta tilanteesta, mutta hän oli käynyt rakennustyömaalla seuraamassa työn edistymistä ja maksanut yhtiölle työn edistymisen mukaan.

Hovioikeus pitää tältä osin uskottavana A:n kertomusta. Sen puolesta puhuu ensinnäkin se, että urakkasopimus on ollut taloudellisesti merkittävä hanke ja A on maksanut urakkamaksuja huomattavia määriä ennakkoon, mihin nähden A:lla on ollut aihetta selvittää urakoitsijaa koskevat tiedot. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi kaupparekisteritietojen selvittämistä voidaan pitää ilmeisenä keinona ottaen huomioon myös A:n ammatti asianajajana.

Edellä lausutun perusteella hovioikeus katsoo selvitetyksi, että A oli seurannut Y Oy Ltd:n kaupparekisteritietoja, mutta ei ollut saanut tietää Y Oy Ltd:n oman pääoman menettämisestä, koska B ei ollut tehnyt siitä rekisteri-ilmoitusta. A oli Y Oy Ltd:n taloudellisesta tilanteesta tietämättömänä maksanut ennakkoon Y Oy Ltd:lle ja B:n pyynnöstä Y Oy Ltd:n aliurakoitsijoille rakennustöiden suorittamisesta loppuun. Hovioikeus pitää jo lähtökohtaisesti ilmeisenä, ettei A olisi tehnyt ennakkomaksusuorituksia, jos hän olisi ollut tietoinen Y Oy Ltd:n taloudellisesta tilanteesta. Näin ollen B:n laiminlyönti tehdä rekisteri-ilmoitus on syy-yhteydessä A:lle aiheutuneeseen vahinkoon.

Edellä todetusti jos hallituksen jäsen osakeyhtiölain vastaisella menettelyllään on aiheuttanut vahingon muulle henkilölle, vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, jollei menettelystä vastuussa oleva osoita menetelleensä huolellisesti. B ei ole osoittanut menetelleensä huolellisesti.

Edellä lausutuilla perusteilla B:n on korvattava A:lle keskeneräisten rakennustöiden loppuunsaattamista koskeva vahinko, joka on aiheutunut siitä, että B oli laiminlyönyt tehdä Y Oy Ltd:n oman pääoman menettämistä koskevan ilmoituksen kaupparekisteriin.

Vahingon määrä

A on vaatinut vahingonkorvauksena kaikkiaan 200.724 euroa. Vahingonkorvauksen määrä on laskettu sen perusteella, paljonko rakennuksen valmiiksi saattaminen on maksanut.

A on tehnyt Y Oy Ltd:n kanssa sopimuksen hirsitalon rakentamisesta avaimet käteen -periaatteen mukaisesti urakkahintaan 328.000 euroa. A oli tilannut Y Oy Ltd:lta lisätöinä muun muassa rakennusluvan saunalle, pihatyöt, autotallin, porakaivon ja ulkoterassit. A on maksanut Y Oy Ltd:lle, Fv GmbH:lle ja VL Oy:lle urakkasopimukseen perustuen yhteensä 362.200 euroa sekä lisätöistä 142.468,34 euroa, yhteensä 504.668,34 euroa.

Hovioikeus katsoo todistaja Y:n arvioimalla tavalla, että jo suoritetulla määrällä 504.668,34 euroa sopimuksen mukainen rakennus lisätöineen olisi pitänyt tulla valmiiksi. Nyt näin ei ole tapahtunut ja korvattavan vahingon määränä voidaan pitää rakennuksen urakkasopimuksen ja sovittujen lisätöiden loppuunsaattamisesta aiheutunutta ylimääräistä kustannusta. A:lla on näyttövelvollisuus vahingon määrästä ja siitä, että hänen vaatimuksensa vastaa suoritusta, jonka tekemisestä hän on sopinut Y Oy Ltd:n kanssa.

A on väittänyt rakennustöiden loppuunsaattaminen maksaneen 200.724 euroa ja esittänyt kustannuksista tositteita. Hän ei ole kuitenkaan eritellyt tarkemmin, mitä rakennustöitä loppuunsaattamisen yhteydessä oli tehty. Todistaja Y on laatinut rakennustöiden loppuunsaattamisesta kustannusarvion, jonka mukaan loppuunsaattamiskustannusten määrä olisi 187.000 euroa. Y:llä ei ollut kustannusarviota laatiessaan ollut käytettävissään urakkasopimusta ja hän on kustannusarviossaan käyttänyt rakennustöistä osin eri nimikkeitä kuin urakkasopimuksessa on käytetty. Y:n arvion mukaan kyseisen hirsitalon rakentamiskustannukset olisivat 350.000 euroa. Hän on laskenut kustannusarviossa työn hinnaksi 30 euroa tunnilta. Takan kustannusta ei ollut laskettu arvioon mukaan. Y ei ole myöskään ottanut huomioon parven rakentamisen osuutta kustannusarviossaan. Hovioikeus katsoo, että Y:n tekemä arvio voidaan ottaa vahingonkorvauksen suuruutta arvioitaessa lähtökohdaksi. Y:n kustannusarviosta tulee kuitenkin ensin vähentää sellaiset kustannusarvioon sisältyvät rakennustyöt, joiden tekemisestä ei ollut sovittu urakkasopimuksessa tai muutoin lisätöinä.

Urakkasopimuksen liitteessä 1 on eritelty tarkemmin mitä materiaaleja rakennustyössä tuli käyttää ja todettu, että saunan kiuas, kaivo, viemäri, sadevesiviemäri, tie rakennuspaikalle, räjäytystyöt, tontin tasaus, takka, savupiippu, kiinteät kalusteet ja kodinkoneet, rakennusjätteen vienti pois tontilta, loppusiivous, maisemointityöt ja muu pihavarustus eivät kuuluneet avaimet käteen -toimitukseen. A on kertonut, että muun muassa keittiön rakentaminen ei ollut kuulunut urakkasopimukseen, eikä siitä ole väitettykään sovitun erikseen. Y:n tekemästä kustannusarviosta on keittiön lisäksi samasta syystä vähennettävä pintavesikourut, alustatilan puhdistus, pysäköintipaikkojen teko, purkujätteen poisvienti, salaojat ja salaojakaivot, puut ja pensaat, ulkovarusteet, loppusiivous, sähkökiuas ja pesutilojen kiinteät kalusteet, joiden osuus kustannusarviossa on yhteensä noin 24.000 euroa.

B ei ole kiistänyt, etteikö lisätöinä ollut sovittu pihatöiden, autotallin, porakaivon ja ulkoterassin rakentamisesta. Hovioikeus katsoo, että B on vastuussa näiden töiden loppuunsaattamiskustannuksista. A on väittänyt, että parven rakentaminen oli kuulunut urakkasopimukseen. B:n mukaan parven rakentamiselle ei ollut ollut rakennuslupaa. Urakkasopimuksen mukaan rakennus on kuitenkin kaksikerroksinen, eikä siitä muutoinkaan ilmene, että parven rakentaminen ei olisi ollut osa sopimusta. Hovioikeus katsoo, että parven rakentaminen on kuulunut urakkasopimukseen.

Todistaja Y:n laatimasta kustannusarviosta ilmenee, mitä toimenpiteitä rakennuksen loppuunsaattaminen edellyttää. Kustannusarviosta puuttuu parvitilan rakentamisen kustannukset, joiden osuus 10.000 euroa tulee lisätä arvioon. Kustannusarvio sisältää kuitenkin myös sellaisia toimenpiteitä, joita ei ole sisältynyt alkuperäiseen urakkasopimukseen tai tilattuihin lisätöihin. Nämä kustannukset on vähennettävä korvattavan vahingon määrästä ja enemmän selvityksen puuttuessa hovioikeus arvioi vähennettävien kustannusten määräksi noin 25.000 euroa. Hovioikeus arvioi korvattavan vahingon määräksi 175.000 euroa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

B velvoitetaan suorittamaan A:n kuolinpesälle vahingonkorvauksena 175.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.1.2011 lukien. Vahingonkorvauksen määrästä tulee vähentää A:lle Y Oy Ltd:n konkurssissa mahdollisesti maksettava jako-osuus.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvos Timo Ojala, hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen ja määräaikainen hovioikeudenneuvos Juha Kärkölä

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 30.11.2016

(siltä osin kuin kysymys on ne bis in idem -kiellon soveltamisesta)

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Veropetos

9010/R/0003041/14

Rikoslaki 29 luku 1 §

Autoverolaki 1 §, 2 §, 4 §, 6 §, 10 §, 11 §, 15 §, 33 §, 54 §, 57 §, 58 §, 59 §, 60

§, 61 §, 62 §, 63 §, 85 §

01.06.2013 - 19.03.2014 Helsinki

A on veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle tai muuten petollisesti aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa veron määräämättä jättämisen.

A on yleisessä liikenteessä käyttänyt verollista ajoneuvoa Mercedes-Benz S 350 vuosimallia 2007, rekisteritunnus 000-AAA, ilman että hänellä on ollut siihen oikeus veroja maksamatta. A on käyttänyt kyseessä olevaa autoa vakinaisesti Suomessa asuvana ja A ei ollut tehnyt veroilmoitusta auton käyttöön ottamisesta.

A:lla ei ole ollut oikeutta kuljettaa henkilöautoa Suomessa veroja maksamatta, koska hänellä on ollut autoverolain 33 §:n tarkoittama vakinainen asuinpaikka Suomessa asumisen, perhesiteiden ja työskentelyn perusteella.

A:lla on ollut Suomessa vakituinen työsuhde siivoojana 13.6.2013 - 16.1.2015. Hän on saanut työstä kuukausipalkkaa ja auton käytöstä kuukausittain kilometrikorvauksia.

A:lla on ollut tekoaikana perhesiteet Suomeen. Avioeroa on haettu 2.10.2014 eli tekoajan jälkeen kahden vuoden erillään asumisen perusteella. Avioerohakemuksessa A on ilmoittanut osoitteekseen Tallinnassa olevan osoitteensa. Tosiasiassa hän on tekoaikana asunut edelleen aviopuolisoiden

yhteisessä asunnossa, mikä osoite oli ilmoitettu myös työnantajalle.

Vältetyn autoveron määrä on Tullin veropäätöksen 19.11.2015 mukaan 8.760,01 euroa.

Vastaus

Vaatimukset

A on kiistänyt syytteen ja vaatinut ensisijaisesti sen jättämistä tutkimatta ja toissijaisesti sen hylkäämistä.

Kahdenkertaisen rankaisemisen kielto (ne bis in idem)

Rikosasia on jätettävä käräjäoikeudessa tutkimatta, koska A on jo tuomittu samassa asiassa rangaistusluonteiseen seuraamukseen.

A on vilpittömästi luullut, että hän on oikeutettu ajoneuvon verottomaan käyttöön, koska hänen vakituinen asuinpaikkansa on ollut Virossa. A:ta on pakkoverotettu ajoneuvon osalta sen vuoksi, että hän ei ole ilmoittanut ajoneuvoa verotettavaksi. A on joutunut ymmärtämättömyyttään epäedulliseen asemaan verrattuna tilanteeseen, että hän olisi ilmoittanut ajoneuvon Suomessa verotettavaksi.

Mikäli A olisi määräajassa kesäkuussa 2013 ilmoittanut ajoneuvon Tullille verotettavaksi, hän olisi poistaessaan ajoneuvon Suomesta ollut oikeutettu autoverolain 34 §:n mukaiseen vientipalautukseen. Tässä tapauksessa A olisi maksanut veroa ajoneuvosta tosiasiassa ainoastaan siltä ajalta, kun ajoneuvoa on käytetty Suomessa. Veron määrä olisi ollut reilusti alle 1.000 euroa. Summa muodostuu vähennettäessä alkuperäisen veron määrästä vientipalautuksen määrä.

Autoverolain 34 d § estää vientipalautuksen hakemisen tilanteissa, jossa verotus perustuu pakkoverotukseen eli siihen seikkaan, että ajoneuvo on laiminlyöty ilmoittaa Tullille verotusta varten.

Nyt A:ta syytetään siitä, että hän on laiminlyönyt määräajassa ilmoittaa kyseisen ajoneuvon Tullille verotettavaksi. A:lle on Tullin toimesta määrätty maksettavaksi 8.760,01 euron autovero, eikä A:lla ole autoverolain 34 d §:n rajoitussäännöksestä johtuen oikeutta hakea vientipalautusta, vaikka ajoneuvo on poistettu Suomesta.

Autoveropäätös, joka perustuu pakkoverotukseen on rangaistusluonteinen, koska oikeutta vientipalautukseen ei ole. Mikäli A nyt tuomittaisiin rangaistukseen veropetoksesta, häntä rangaistaisiin asiassa tosiasiassa kahteen kertaan.

Syyttäjän lausuma

Kyse ei ole rangaistusluonteisesta veron korottamisesta vaan normaalista verotusmenettelystä. Veronpalautusta ei voi saada, ellei alunperin ole tehty veroilmoitusta.

Tullin lisälausumat

Alkuperäinen vero ei ole rangaistusluonteinen. Kyse on normaalista verotusmenettelystä, jossa vakituisesti Suomessa asuva ajoneuvon käyttäjä on velvollinen maksamaan käyttämästään ajoneuvosta autoveron.

Kyseessä on rekisteröintivero, jonka tarkoitus on, että se maksetaan kokonaisena ja kerralla.

Suomessa suhteellisuusperiaate toteutetaan autoverolain 34 d §:n säätämän vientipalautuksen avulla. Sen edellytyksenä kuitenkin on, että ajoneuvo on alun perin ilmoitettu Tullille verotettavaksi. Vientipalautusta ei voida soveltaa siinä tilanteessa, että verovelvollisen todetaan käyttäneen autoa Suomessa säännösten vastaisesti. Asiasta on olemassa myös oikeuskäytäntöä (Helsingin hallinto-oikeus 24.6.2015 asiassa 15/0584/4).

Tuomion perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on ensisijaisesti ratkaistavana kysymyksenä, estääkö A:lle 5.5.2014 annettu autoverotuspäätös, jota on määrän osalta korjattu päätöksellä 19.11.2015, rikosasian tutkimisen.

Kahdenkertaisen rankaisemisen kielto (ne bis in idem)

Autoverotusta koskevasta lainsäädännöstä relevantein osin

Autoverolain 1 §:n mukaan henkilöautosta on ennen ajoneuvon rekisteröintiä ajoneuvoliikennerekisteriin tai käyttöönottoa Suomessa suoritettava valtiolle autoveroa.

Autoverolain 2 §:n mukaan verollisena ajoneuvon käyttönä ei kuitenkaan pidetä muussa valtiossa kuin Suomessa vakinaisesti asuvan luonnollisen henkilön omaa tarvettaan varten väliaikaisesti maahan tuomansa muussa valtiossa kuin Suomessa rekisteröidyn ajoneuvon käyttöä yksinomaan hänen omaan tarpeeseensa enintään kuuden kuukauden keskeytymättömänä tai keskeytyvänä määräaikana kahdentoista kuukauden ajanjaksona.

Autoverolain 34 d §:n mukaan autoveroa palautetaan hakemuksesta, jos Suomessa verotettu ajoneuvo viedään maasta pysyvästi muualla kuin Suomessa käytettäväksi (vientipalautus). Veroa palautetaan se määrä, joka samanlaisesta ajoneuvosta kannettaisiin, jos se verotettaisiin käytettynä ajoneuvona ajankohtana, jona ajoneuvo viedään Suomesta. Veroa ei kuitenkaan palauteta ajoneuvosta, jota ei ole asianmukaisesti ilmoitettu verotettavaksi.

Autoverolain 57 §:n mukaan jos sen johdosta, että verovelvollinen on antanut puutteellisen, erehdyttävän tai väärän veroilmoituksen taikka muun tiedon tai asiakirjan, autovero on kokonaan tai osaksi jäänyt määräämättä tai sitä on palautettu liikaa, veroviranomaisen on määrättävä verovelvollisen maksettavaksi mainitusta syystä määräämättä jäänyt vero (jälkiverotus). Milloin rekisterissä tai käytössä on ajoneuvo, josta ei ole tehty auto veroilmoitusta, verotus voidaan toimittaa riippumatta siitä, minkä ajan ajoneuvo on ollut rekisterissä tai käytössä.

Tapauksen tosiasiatiedoista

Asiassa on selvitettyjä riidatonta, että A on tavattu Suomessa 19.3.2014 kuljettamassa Viroon rekisteröityä henkilöautoa yleisillä teillä.

Autoverotuksesta Suomessa vastaava viranomainen eli Tulli on tämän jälkeen päätöksellään 5.5.2014 katsonut, että A on Suomessa vakituisesti asuva henkilöjä määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa 13.267,90 euroa. Tulli on päätöksellään 19.11.2015 alentanut maksettavaksi määrättävän veron määrää 8.760,01 euroon.

Asiassa on riidatonta, että A ei ole oma-aloitteisesti tehnyt Tullille autoverolain ilmoitusta ajoneuvon käyttämisestä Suomessa, jotta Tulli olisi voinut ilmoituksen perusteella määrätä autoveroa A:n maksettavaksi. A:lle tiedoksi annetuissa autoverotuspäätöksissä on muun ohessa ilmoitettu, että verotuspäätöksen perusteena on autoverolain 57 §:n säätämä pakkoverotus, jonka mukaan veroviranomaisen on määrättävä verovelvollisen maksettavaksi määräämättä jäänyt vero, mikäli vero on jäänyt määräämättä verovelvollisen puutteellisen toiminnan vuoksi.

A ei asiassa esitetyn selvityksen mukaan ole hakenut muutosta kyseisiin päätöksiin eikä myöskään maksanut määrättyä veroa. Määräaika valituksen tekemiselle verotuspäätöksestä ei ole vielä päättynyt. Esitetyn selvityksen mukaan A on kuljettanut ajoneuvon pois Suomesta maalis- tai huhtikuussa 2014 eikä ajoneuvoa ole tämän jälkeen käytetty Suomessa.

Asiassa epäselväksi on jäänyt, omistaako A edelleen kyseisen ajoneuvon. A on häntä käräjäoikeudessa kuultaessa kertonut, että ajoneuvo olisi edelleen hänen käytössään, mutta rahoitusyhtiön omistama. Väitteen tueksi ei ole esitetty yksilöityä selvitystä.

Oikeudellinen arvio ne bis in idem -kiellon soveltuvuudesta asiaan

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti (ne bis in idem -kielto).

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:59 on katsottu, että ne bis in idem -kieltoa on tulkittava perustuslakivaliokunnan perustuslain 21 §:ään perustuviin kannanottoihin tukeutuen sekä ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen sisältöjä perustuslain 6 §:n velvoitteet huomioon ottaen siten, että jos verotusmenettelyssä veronkorotusta (riidattomasti rikosoikeudellinen seuraamus) koskevaa päätösvaltaa on käytetty joko määräämällä korotus tai jättämällä se määräämättä, syytettä samaan tekoon perustuvasta veropetosrikoksesta ei enää voida nostaa taikka sen käsittelyä jatkaa.

Asiassa on riidatonta, että Tulli on tehnyt asiassa verotuspäätöksen sekä se, että verotuspäätös perustuu samaan tekoon ja tapahtumainkulkuun, josta A:ta nyt syytetään (idem). Ne bis in idem -kiellon kannalta olennainen kysymys tässä asiassa on, onko verotuspäätöstä pidettävä rangaistuksena siten, kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 4 artiklan kontekstissa säädetään.

Verotuspäätöksestä ilmenee, että päätös ei sisällä määräyksiä veron korottamisesta, vaan maksettavaksi määrätyn autoveron määrä vastaa ilman korotuksia tai lisäyksiä sitä, mitä vastaavasta ajoneuvosta olisi Suomessa autoveroa jäljellä.

Selvää on, että autoveroa koskeva päätös ei Suomen oikeusjärjestelmässä kuulu rikosoikeuden alaan vaan on hallinto-oikeudellinen päätös. Kuitenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan se, minkälaista seuraamusta on tosiasiassa pidettävä rangaistuksena, ei ratkea kansallisella tasolla omaksuttujen käsitteiden ja luokitteluiden perusteella vaan huomiota on kiinnitettävä 1) normin luonnehdintaan kansallisen oikeuden mukaan, 2) normin todelliseen luonteeseen eli teon laatuun erityisestisuhteessa seuraamuksen laatuun sekä 3) seuraamuksen luonteeseen ja ankaruuteen (ns. Engel-kriteerit).

Autoverolain säännöksistä johtuu suoraan, että A, joka on verotuksesta vastaavan viranomaisen eli Tullin toimesta katsottu Suomessa vakituisesti asuvaksi henkilöksi, ei ilman autoveron maksamista ja ajoneuvon rekisteröimistä Suomen ajoneuvorekisteriin saa kuljettaa kyseistä ajoneuvoa Suomessa. Asiassa on selvitetty, että A:lle on Tullin toimesta annettu mahdollisuus joko autoveron maksamiseen ja ajoneuvon rekisteröimiseen Suomessa tai ajoneuvon poistamiseen Suomesta.

Arvioitaessa autoverolain 57 §:n pakkoverotussäännöksen luonnetta ja siitä seuraavaa seuraamusta ja sen ankaruutta merkityksellistä on verrata toisiinsa A:n menettelyä ja hänelle aiheutunutta seuraamusta tilanteeseen, että A olisi autoverolain säätämällä tavalla asianmukaisesti ilmoittanut ajoneuvon Suomessa verotettavaksi.

Mikäli A olisi tehnyt määräajassa autoveroilmoituksen Tullille, Tulli olisi määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa. Tulli on lausumassaan esittänyt, että autoveron määrä per 1.6.2013 olisi Tullin oman laskelman mukaan ollut 10.165,40 euroa. Autoveron määrä per 19.3.2014, jota ajankohtaa lähellä ajoneuvo on poistettu Suomesta on ollut 8.760,01 euroa. Tämän voidaan katsoa olevan myös sen laskennallisen vientipalautuksen määrä, jonka A olisi voinut edukseen saada, mikäli olisi alunperin ilmoittanut ajoneuvon asianmukaisesti verotettavaksi. Näin ollen Tullin laskelmaan perustuen A olisi tässä vaihtoehdossa maksanut autoveroa 1.405,39 euroa siitä, että on käyttänyt ajoneuvoa Suomessa 1.6.2013 - 19.3.2014 välisen ajan. A on esittänyt asiassa vaihtoehtoisen laskelman, jonka mukaan suhteellisuusperiaatetta soveltaen autoveron määrä ajanjaksolla 1.6.2013 - 19.3.2014 olisi ollut noin 350 euroa.

Koska A on laiminlyönyt autoveroilmoituksen tekemisen, Tulli on pakkoverotusmenettelyssä määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa 8.760,01 euroa, eikä A:lla ole oikeutta vientipalautukseen, vaikka A on kuljettanut ajoneuvon pois Suomesta. Näin ollen A:n maksettavaksi on tosiasiassa määrätty 1.405,39 euron asemasta 8.760,01 euroa siitä, että hän on käyttänyt ajoneuvoa Suomessa 1.6.2013 - 19.3.2014 välisenä aikana.

Erotus A:n vahingoksi on Tullin esittämän laskentatavan mukaan noin 7.200 euroa ja A:n esittämän laskentatavan mukaan noin 8.300 euroa. Määrää on pidettävä Engel -kriteereissä säädetyllä tavalla ankarana.

Autoverolain 57 §:n mukaisesti pakkoverotukseen perustuvan autoveropäätöksen rangaistusluonteisuutta tukee myös se Tullin edustajan käräjäoikeuden istuntokäsittelyssä esittämä seikka, että riski kerralla täysimääräisesti määrättävästä autoverosta ilman oikeutta vientipalautukseen kannustaa tekemään Tullille autoveroilmoituksen tilanteessa, jossa Suomessa vakituisesti asuva henkilö käyttää ulkomaille rekisteröityä ajoneuvoa Suomessa.

Tullin edustajan mukaan mikäli oikeus vientipalautukseen sallittaisiin myös autoverolain 57 §:n säätämissä pakkoverotusasioissa, ulkomaille rekisteröityjä ajoneuvoja voisi tosiasiassa käyttää Suomessa ilman riskiä täysimääräisestä määrättävästä autoverosta. Näin sen vuoksi, että mikäli rekisteröimättömän ajoneuvon käyttämisestä jäisi Suomessa kiinni, voisi ajoneuvon kuljettaa pois Suomesta ja vaatia vientipalautusta, jolloin määrättävä autoveroja vientipalautus olisivat määrällisesti käytännössä toistensa kuittaavat.

Näin ollen käräjäoikeus katsoo, että A:lle on jo Tullin autoveropäätöksellä 5.5.2014 määrätty asiassa tosiasiassa rangaistusluonteinen seuraamus, joka perustuu siihen, että A:n on katsottu laiminlyöneen autoveroilmoituksen tekemisen Tullille. Koska A:ta tässä rikosprosessissa syytetään asiallisesti samasta menettelystä, estää ne bis in idem -kielto rikosasian tutkimisen.

Johtopäätös

Käräjäoikeus jättää syytteen veropetoksesta tutkimatta.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Tero Kujala.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 4.8.2017

Asia
Veropetos

Valittajat
Syyttäjä
Suomen valtio / Tulli

Vastapuoli
A

Asian käsittely hovioikeudessa

Syyttäjälle ja Tullille on myönnetty jatkokäsittelylupa 13.2.2017.

Valitukset

Syyttäjä on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen syytteen tutkimiseksi.

Vientipalautuksen estymistä silloin, kun ajoneuvoa ei ollut alun perin ilmoitettu verotettavaksi, ei ollut tarkoitettu rangaistusluonteiseksi seuraamukseksi. Normaali periaate oli, että veronpalautusta ei voinut saada hyväkseen, ellei veroa ollut määrätty.

Tulli on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen syytteen ja korvausvaatimuksen tutkimiseksi. Lisäksi Tulli on vaatinut, että vastaaja velvoitetaan korvaamaan Tullin oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 300 eurolla korkoineen.

Ne bis in idem -kielto ei soveltunut tapaukseen. Autoverotusta koskevassa päätöksessä ei ollut otettu nimenomaisesti kantaa vientipalautukseen, koska vastaaja ei ollut sitä verotusmenettelyssä vaatinut.

Se, että oikeutta vientipalautukseen ei ollut, kun ajoneuvoa ei ollut alun perin ilmoitettu verotettavaksi, johtui suoraan lain säännöksestä. Säännös oli ennaltaehkäisevä. Kyse oli eri asiasta kuin jälkikäteen rankaisemisessa. Vientipalautuksen estymistä ei siten voitu pitää rangaistusluonteisena.

Vientipalautuksen estyminen kohdistui syytteen mukaisen tekoajan jälkeiseen aikaan eikä se ollut tästäkään syystä rangaistusluonteinen.

Jos vientipalautus katsottiin rangaistusluonteiseksi, tarkoitti tämä sitä, että teosta ei voitu käytännössä enää rangaista.

Vastaus

A on vaatinut, että valitukset hylätään. Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Ne bis in idem -kielto soveltui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella tapaukseen.

Hovioikeuden ratkaisu

Taustatiedot ja kysymyksenasettelu

A on tavattu Suomessa 19.3.2014 käyttämässä Virossa rekisteröityä henkilöautoa. Autoa ei ollut ilmoitettu rekisteröitäväksi. A oli käyttänyt autoa Suomessa 1.6.2013 alkaen. Tulli on katsonut, että A on asunut vakinaisesti Suomessa ja että ajoneuvon käyttö Suomessa ei ollut ollut väliaikaista. A on sen vuoksi määrätty 5.5.2014 jälkiverotuksessa maksamaan autoveroa. Autoverotuspäätöstä on 19.11.2015 muutettu niin, että autoveron määrä on alennettu 8.780,01 euroon.

Ajoneuvo on siirretty pois Suomesta maalis- huhtikuussa 2014.

A:lle on vaadittu Helsingin käräjäoikeudessa 25.8.2015 rangaistusta rikoslain 29 luvun 1 §:n nojalla 1.6.2013 - 19.3.2014 tehdystä veropetoksesta. Syytteen mukaan A on käyttänyt yleisessä liikenteessä verollista ajoneuvoa veroa maksamatta. A:lla ei ole ollut tähän oikeutta, koska hänellä oli autoverolain 33 §:ssä tarkoitettu vakinainen asuinpaikka Suomessa. A on näin veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, tai muuten petollisesti aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa veron määräämättä jättämisen.

A:n mukaan hänen vakinainen asuinpaikkansa oli Virossa. Käräjäoikeus on 30.11.2016 jättänyt syytteen veropetoksesta tutkimatta.

Käräjäoikeus on katsonut, että A:lle on Tullin 5.5.2014 tekemällä autoveropäätöksellä määrätty asiassa jo tosiasiassa rangaistusluonteinen maksuseuraamus ja että tämä estää syytteen tutkimisen asiallisesti samasta menettelystä.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, estääkö se seikka, että A:lle ei olisi voitu autoverolain 34 d §:n 2 momentin (5/2009) vuoksi maksaa vientipalautusta, ne bis in idem -kiellon vuoksi veropetossyytteen tutkimisen.

Autovero ja vientipalautus

Autoverosta säädetään autoverolaissa (1482/1994). Autovero on kertaluonteinen vero. Se on maksettava täysimääräisenä Suomessa käyttöön otettavasta tai rekisteröitävästä ajoneuvosta. Ensiverotuksessa ei oteta huomioon ajoneuvon käyttö- tai rekisteröintiajan kestoa. Ajoneuvon omistajalla on kuitenkin oikeus hakea autoveron vientipalautusta jäljempänä selostetuin edellytyksin, jos ajoneuvo viedään maasta pysyvästi.

Uusista henkilöautoista kannetaan veroa autoverolain mukainen prosenttimäärä auton verotusarvosta. Ajoneuvon autoverotusarvo on sen yleinen verollinen vähittäismyyntiarvo eli se hinta, joka samanlaisesta ajoneuvosta olisi yleisesti saatavissa myytäessä se verollisena Suomen markkinoilla kuluttajan asemassa olevalle ostajalle sinä ajankohtana, jona ajoneuvo ilmoitetaan tai olisi pitänyt ilmoittaa verotettavaksi. Käytettynä verotettavien ajoneuvojen autovero määritetään sen pienimmän veron määrän mukaan, joka

on jäljellä samanlaisena pidettävässä Suomessa jo rekisteröidyssä ajoneuvossa. Vähittäismyyntiarvot määritetään yleisen hintatason perusteella, mutta myös ajoneuvon yksilölliset ominaisuudet ja omistajan esittämä selvitys voivat vaikuttaa arvonmääritykseen. Lisäksi Tulli arvioi ajoneuvon kunnon vaikutuksen ajoneuvon arvoon. Jos käytetyn ajoneuvon arvoa ei voida määrittää vähäisten markkinatietojen perusteella, arvo voidaan määrittää myös vastaavan uuden ajoneuvon yleisen vähittäismyyntiarvion perusteella niin, että tästä tehdään ajoneuvon ikään perustuva laskennallinen vähennys (autoverolain 4 luku, ks. HE 33/2015).

Autoveron määrä on lain liitteenä olevan taulukon mukainen prosenttimäärä ajoneuvon verotusarvosta. Veroprosentti määräytyy laissa säädetyin tavoin ajoneuvon hiilidioksidipäästön perusteella (autoverolain 3 luku).

Autoveron vientipalautuksesta säädetään autoverolain 34 d §:ssä. Vientipalautusta maksetaan, kun Suomessa verotettu auto viedään maasta pysyvästi muualla käytettäväksi. Vientipalautuksena maksetaan se määrä autoveroa, joka samanlaisesta ajoneuvosta kannettaisiin, jos se verotettaisiin käytettynä ajoneuvona ajankohtana, jona ajoneuvo ilmoitetaan vietäväksi Suomesta ja sitä lakataan käyttämästä täällä liikenteeseen. Ajoneuvon arvonmääritys tehdään vientipalautusta käsiteltäessä samalla tavoin kuin se tehtäisiin ajoneuvoa ensi kertaa verotettaessa. Vientipalautusta pidetään siten autoveron peilikuvana. Vientipalautukseen on oikeutettu ajoneuvon omistaja. Omistajan ei tarvitse olla sama henkilö, jonka nimissä ajoneuvo on aikaisemmin verotettu ja joka on maksanut veron.

Kaikissa tapauksissa oikeutta vientipalautukseen ei lain mukaan ole. Palautusta myönnetään vain niille ajoneuvoille, joiden ensiverotuksen veropäivä on 1.4.2009 tai sen jälkeen (lain 5/2009 voimaantulosäännös). Vientipalautusta ei myönnetä ajoneuvosta, jonka ensimmäisestä käyttöönotosta on kulunut vähintään 10 vuotta. Veroa ei palauteta myöskään, jos ajoneuvon käyttö kotimaassa päättyy ennen sen odotettavissa olevaa käyttöikää, esimerkiksi tuhoutumisen takia. Vientipalautusta ei niin ikään saa, jos palautettava määrä jäisi alle laissa säädetyn määrän. Tässä tapauksessa on olennaista, että veroa ei palauteta ajoneuvosta, jota ei ole ilmoitettu asianmukaisesti verotettavaksi.

Vientipalautusta on haettava ennen ajoneuvon maastavientiä. Palautuksen hakijan on annettava Tullille mahdollisuus tarkastaa ajoneuvo ennen vientiä.

Ne bis in idem

Ne bis in idem -kiellosta määrätään Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa. Artiklan mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista

oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

Ne bis in idem -kiellon soveltumisesta verotusta koskeviin asioihin on runsaasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja myös kansallisten tuomioistuinten oikeuskäytäntöä. Kysymys on ollut esillä erityisesti

arvioitaessa sitä, onko hallinnollista veronkorotusta koskevaa asiaa pidettävä luonteeltaan rikosoikeudellisena. Asia ei ole koskenut pelkästään ne bis in idem -kiellon tulkintaa, vaan myös sitä, kuuluko veronkorotus rangaistusluonteisena seuraamuksena ihmisoikeussopimuksen 6 ja 7 artiklan soveltamisalaan. Ihmisoikeustuomioistuin on käyttänyt tässä arvioinnissa niin sanottuja Engel-kriteereitä, joissa kiinnitetään huomiota siihen, millä tavalla teko luonnehditaan kansallisessa laissa, millainen on teon laatu sekä millainen on seuraamuksen luonne ja ankaruus (ks. Jussila v. Suomi, suuri jaosto 23.11.2006). Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan veronkorotusta voidaan näiden kriteerien perusteella pitää luonteeltaan rikosoikeudellisena asiana.

Myös korkein oikeus on useassa ratkaisussaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön tukeutuen katsonut, että veronkorotuksen määräämistä koskeva asia voi olla rikosasiaan rinnastettava

ja kuulua sen vuoksi ihmisoikeussopimuksen sisältämän ne bis in idem -kiellon piiriin. Kiellosta johtuva estevaikutus voi tulla siten sovellettavaksi veronkorotusasian ja samaa tekoa koskevan veropetosasian kesken (KKO 2010:45, 46 ja 82 sekä 2013:59).

Kiellon merkitystä on tarkasteltu eräissä muissakin verotusta koskevissa seuraamuksissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009 katsonut, että hallinnollisessa menettelyssä kolminkertaisena peritty polttoainemaksu on luonteeltaan rikosoikeudellinen seuraamus (ks. myös VP-Kuljetus ym. v. Suomi 6.1.2015).

Korkein hallinto-oikeus puolestaan on ratkaisussaan 2015:186 katsonut ajoneuvon lisäveron rikosoikeudelliseksi seuraamukseksi.1 Kun A:lle oli jo määrätty rangaistusmääräysmenettelyssä sakkorangaistus ajokiellossa olevan ja määräaikaiskatsastamattoman ajoneuvon käyttämisestä liikenteeseen, ne bis in idem -kielto esti lisäveron määräämisen.

Rikosoikeudellisten ja hallinto-oikeudellisten seuraamusten yhteensovittamiseksi rikoslain 29 luvun uuteen 11 §:ään on otettu vuonna 2013 säännökset veron- ja tullinkorotuksen suhteesta veropetokseen ja

verorikkomukseen. Uuden pykälän 2 momentin mukaan syytettä ei, eräin lainkohdassa säädetyin poikkeuksin, voida nostaa eikä tuomiota antaa, jos samasta asiasta samalle henkilölle on jo määrätty veron- tai tullinkorotus. Vastaava sääntely sisältyy rikoslain 46 luvun 16 §:ään ja 50 a luvun 6 §:ään. Lisäksi on säädetty laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta. Sen 5 §:n mukaan veron- tai tullinkorotusta ei saa määrätä, jos tuomioistuin on antanut samasta asiasta syyksi lukevan tuomion tai hylännyt syytteen.

Käsiteltävän asian arviointia

Kahden menettelyn merkitys

Arvioitaessa ne bis in idem -kiellon soveltuvuutta yksittäistapaukseen tarkasteltavaksi tulee, onko molemmissa menettelyissä kysymys rikosasiasta, onko kysymyksessä sama asia ja onko kysymyksessä saman asian uudelleen tutkiminen. Kantaa voidaan joutua ottamaan myös aikaisemmin tutkitun asian lopullisuuteen.

Tässä tapauksessa on kuitenkin ensin tarkasteltava sitä, onko menettelyjä ylipäätänsä ollut kaksi, mitä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan soveltaminen edellyttää (.."there must be two sets of proceedings, and both of them must be criminal in nature", The European Convention on Human Rights, A Commentary, Oxford 2015 s. 1148).

Vientipalautus tarkoittaa sitä, että osa jo maksetusta autoverosta palautetaan ajoneuvon sen hetkiselle omistajalle ajoneuvon ulkomaille siirtämisen vuoksi. Vientipalautuksesta päättäminen on siten osa ajoneuvon verotusmenettelyä, joka tulee ajankohtaiseksi omistajan siirtäessä ajoneuvon ulkomaille. Vientipalautusta on erikseen haettava. Tässä suhteessa vientipalautuksen käsittely poikkeaa esimerkiksi veronkorotuksesta päättämisestä, johon menettelyyn verottaja ryhtyy verovelvollisen sääntöjen vastaisen menettelyn perusteella tämän tahdosta riippumatta.

A ei ole tehnyt vientipalautusta koskevaa hakemusta. Ennen rikosoikeudenkäyntiä ei siten ole hallinnollisessa menettelyssä mitenkään käsitelty tai tutkittu sitä menettelyä, josta nyt vireillä olevassa

rikosoikeudenkäynnissä A:lle vaaditaan rangaistusta. A:ta ei siten ole ennen varsinaista rikosoikeudenkäyntiä "lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi" Suomen lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Ensimmäistä menettelyä ei ole ollut.

Toisaalta A olisi voinut hakea vientipalautusta, jolloin hakemus olisi tullut varmuudella hylätyksi, koska vientipalautukselle olisi ollut laissa säädetty yksiselitteinen este. Tällöin kuitenkin hakemuksesta olisi annettu hallintomenettelyssä viranomaisen hylkäävä päätös, joka saattaisi täyttää 4 artiklan vaatimuksen "ensimmäisestä menettelystä" eli menettelystä, jossa hänet on lopullisesti "tuomittu syylliseksi".

Tällaisessa tilanteessa ei näyttäisi perustellulta torjua ne bis in idem -kiellon soveltamista pelkästään sen vuoksi, että "ensimmäistä menettelyä" ei ole ollut, koska hakija olisi voinut vaivatta saada hallinnollisessa menettelyssä hylkäävän päätöksen. Ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa ei ole syytä antaa tämänlaatuiselle muodolliselle seikalle ratkaisevaa merkitystä. On kuitenkin syytä tarkastella, miten vientipalautusta koskevan asian käsittely, silloin kun palautusta on haettu, ylipäätänsä täyttää 4 artiklan vaatimukset"menettelystä".

Tätä varten ne bis in idem -kiellon soveltuvuutta on arvioitava siinä tilanteessa, että vastaavanlaisessa tapauksessa ensimmäinen menettely olisikin ollut varsinainen rikosoikeudenkäynti. Kiellon kannalta ei ole periaatteessa merkitystä, kummassa menettelyssä asia on ensin ratkaistu. Jos nyt käsiteltävässä asiassa syyteasia olisi käsitelty ensin ja oikeudenkäynnissä olisi annettu syyksilukeva tai vapauttava tuomio, pitäisi tämän tuomion estää lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaan asian käsittely uudessa, rikosoikeudelliseksi

luonnehdittavassa menettelyssä, jos vientipalautushakemuksen käsittelyä sellaisena pidetään. Tämä ei voi tietenkään tarkoittaa sitä, että vientipalautushakemusta ei voitaisi tutkia, koska vientipalautuksen saaminen edellyttää sen hakemista ja hakemuksen käsittelyä. Kysymys olisikin enintään siitä, että verotusmenettelyssä ei voitaisi ottaa huomioon sitä autoverolain 34 d §:n 2 momentissa säädettyä vaatimusta, jonka mukaan autoveroa ei palauteta ajoneuvosta, jota ei ole ilmoitettu asianmukaisesti verotettavaksi.

Edellä selostetun perusteella käsiteltävänä olevassa tapauksessa kiellon vaikutuksena ei olisi siis niinkään uuden oikeudenkäynnin vaan yksittäisen vero-oikeudellisen säännöksen soveltamisen estyminen. Tällöin oltaisiin ainakin lähellä sitä perustuslain 106 §:ssä tarkoitettua tilannetta, jossa yksiselitteisen säännöksen syrjäyttäminen edellyttää, että säännöksen soveltaminen on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

Onko kysymyksessä rikosoikeudelliseksi luonnehdittava menettely

Teon oikeudellinen luonnehdinta. Kysymystä siitä, onko vientipalautuksen saamatta jääminen verotuksessa rikosoikeudellista menettelyä, on joka tapauksessa syytä vielä arvioida tämän jälkeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti Engel-kriteereitä käyttäen. Niin kuin on todettu, nämä kriteerit ovat menettelyn oikeudellinen luonnehdinta kansallisen oikeuden mukaan, menettelyn todellinen luonne sekä määrättävissä olevan seuraamuksen luonne ja ankaruus. Jos ensimmäinen kriteeri täyttyy eli teon katsotaan olevan kansallisen oikeuden mukaan rikoksena rangaistava, kysymys on aina rikosasiasta. Jos ensimmäinen kriteeri ei täyty, asian luonnetta on arvioitava kahden viimeksi mainitun, keskenään vaihtoehtoisen seikan perusteella. Jos vain yhtä kriteeriä soveltamalla ei päästä selkeään lopputulokseen, ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut tilannetta kokonaisuudessaan.

Kun A ei ole voinut saada autoverolain säännösten perusteella vientipalautusta sen vuoksi, että hän ei ole asianmukaisesti ilmoittanut ajoneuvoa verotettavaksi, olipa siitä päätetty verotusmenettelyssä tai ei, tätä ei voida selvästikään pitää kansallisesti rikosoikeudellisena asiana. On myös huomattava, että tätä tapausta ei koske se aiemmin selostettu erityissääntely, jolla rikosoikeudellisia ja hallinto-oikeudellisia seuraamuksia on pyritty kansallisesti yhteensovittamaan ne bis in idem -kiellon piiriin kuuluvien tilanteiden estämiseksi.

Teon todellinen luonne. Teon rikosoikeudellista luonnetta arvioitaessa merkitystä on annettu muun ohessa sille, koskeeko seuraamus kaikkia kansalaisia samalla tavoin vai onko se rajoitettu koskemaan vain tiettyä henkilöpiiriä ja onko menettelyssä määrätty rikosoikeudellisena rangaistuksena pidettävä seuraamus, onko seuraamuksella muutoin rankaisullisia aineksia ja minkälaisia oikeushyviä seuraamuksen määräämisen mahdollistavalla säännöksellä pyritään suojaamaan. Seuraamuksen luonnetta ja ankaruutta on arvioitu asiassa määrättävissä olevan seuraamuksen perusteella, mutta myös tosiasialliselle seuraamukselle on voitu antaa merkitystä.

Ensinnäkin on todettava, että mahdollisuus saada vientipalautusta kuuluu autoverolain 34 d §:n säännöksen perusteella lähtökohtaisesti kaikille niille, jotka vievät pysyvästi ulkomaille ajoneuvon, josta on maksettu Suomessa autoveroa. Vientipalautuksen saaminen perustuu siten yleiseen lainsäädäntöön ja siihen on mahdollisuus kaikilla niillä, jotka ovat mainitussa lainkohdassa tarkoitetussa asemassa. Tässä suhteessa vientipalautuksen saamatta jääminen seuraamuksena täyttää seuraamukselle asetetun yleispätevyyden vaatimuksen (Jussila v. Suomi tuomio kohta 38).

A:lle on tässä tapauksessa määrätty jälkiverotuksessa kannettavaksi se autovero, joka hänen maksettavakseen olisi tullut, jos hän olisi itse ilmoittanut maahan tuomansa ajoneuvon verotettavaksi. Jälkiverotuksessa määrättyyn veroon ei sisälly mitään veron lisäystä tai korotusta. Veronkorotusta ei ole tässä tapauksessa määrätty, vaikka myös autoverolakiin sisältyy siitä säännökset (59 §). Vientipalautuksen saamatta jääminen tarkoittaa sitä, että alunperin määrätty kertavero jää voimaan. Veronkorotus puolestaan tarkoittaa verovelvolliselle säännönmukaisen veron lisäksi määrättävää maksuvelvollisuutta. Vientipalautuksen saamatta jäämiseen ei siis sisälly mitään rankaisullista veron osuutta, vaan kysymys on siitä, että edellytykset palautukselle jäävät lain mukaan täyttymättä.

Huomattava myös on, että oikeus vientipalautukseen on sillä, joka omistaa ajoneuvon palautusta haettaessa. Tämän ei täydy siten olla välttämättä sama henkilö, joka on epäiltynä siihen ajoneuvoon kohdistuvan autoveron välttämiseen liittyvästä veropetoksesta. Tässäkin suhteessa vientipalautuksen saamatta jääminen ei seuraamuksena ole rinnastettavissa veronkorotukseen, joka määrätään sille, joka on itse laiminlyönyt verotusta koskevan velvollisuuden.

Arvioitaessa vientipalautuksen saamatta jäämistä rikosoikeudellisena seuraamuksena on syytä palauttaa mieleen ne syyt, jotka ovat johtaneet palautusjärjestelmän säätämiseen. Vientipalautus otettiin käyttöön vasta vuonna 2010 voimaan tulleella autoverolain muutoksella. Tätä aikaisemmin ei ollut mahdollista saada autoveroa takaisin sillä perusteella, että omistaja siirsi ajoneuvon toiseen maahan. Muutoksen ensisijaisena syynä oli se, että Suomeen tuodun leasingauton verotuskohtelua pidettiin Euroopan unionin oikeuden vastaisena, kun autovero oli maksettava täysimääräisesti toisesta jäsenvaltiosta leasingvuokratusta ajoneuvosta ilman oikeutta vapautukseen tai veron palautukseen silloin, kun ajoneuvoa ei käytetä vakinaisesti autoveron kantaneessa jäsenvaltiossa (HE 192/2008).

Palautusjärjestelmän rajoittamista yksinomaan ulkomaisiin leasingajoneuvoihin pidettiin toisaalta ongelmallisena yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta. Tämän vuoksi oikeus palautukseen säädettiin koskemaan kaikkia maasta pysyvästi toiseen valtioon siirrettäviä ajoneuvoja, jolloin palautukseen olisivat oikeutettuja myös kotimaiset leasingyhtiöt sekä muut toimijat ja yksityiset kuluttajat. Unionin oikeudesta johtuvaa velvoitetta laajentaa palautusjärjestelmä myös muihin kuin ulkomailta tuotuihin leasingajoneuvoihin ei ollut. Vuoden 2008 tietojen perusteella järjestelmä oli silloin voimassa vain harvassa valtiossa (HE 192/2008). Voidaankin sanoa, että autoveron vientipalautus ei ole autoverotukseen olennaisesti ja välttämättömästi kuuluva osa.

Käräjäoikeus on arvioidessaan vientipalautuksen menetyksen tosiasiallista rangaistusluonteisuutta antanut merkitystä sille Tullin edustajan ilmoitukselle, että jos oikeus vientipalautukseen tällaisessa tilanteessa sallittaisiin, ulkomaisia ajoneuvoja voisi tosiasiassa käyttää Suomessa ilman vaaraa täysimääräisestä autoverosta. Jos näet rekisteröimättömän ajoneuvon käyttämisestä jäisi täällä kiinni, voisi ajoneuvon viedä maasta ja vaatia vientipalautusta (käräjäoikeuden tuomio s. 11).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on annettu huomattavaa tai jopa ratkaisevaa merkitystä juuri sille, pyritäänkö seuraamuksella estämään epätoivottavaa käyttäytymistä ja käytetäänkö sitä rangaistusuhkana tai pelotteena (Jussila-tuomio kohta 38 ja Ruotsalainen-tuomio kohta 36). Korkein hallinto-oikeuskin on kiinnittänyt huomiota aiemmin mainitussa ratkaisussaan siihen, että polttoaineen lisäverolla on lain esitöiden mukaan myös ennaltaehkäisevä ja rangaistuksellinen tarkoitus.

Hovioikeus toteaa, että autoverolain 34 d §:n 2 momentin säännöksen, jonka mukaan vientipalautuksen saaminen edellyttää ajoneuvon rekisteriin ilmoittamista, ennalta ehkäisevä vaikutus tuotiin esiin jo lain esitöissä (HE 192/2008, yksityiskohtaiset perustelut). Esitöiden mukaan oli tarpeen estää se, että tällaisen ajoneuvon käytöstä aiheutuvan veroseuraamuksen saisi käytännössä poistetuksi viemällä ajoneuvon ulkomaille sen jälkeen, kun käytöstä on jäänyt kiinni.

Mainitulla edellytyksellä haluttiin siis estää se, että uudella autoveron vientipalautuksella olisi haitallisia vaikutuksia autoverotukseen ja että mahdollisuutta saada vientipalautusta käytettäisiin sille vieraaseen

tarkoitukseen. Edellytys liittyi nimenomaan vientipalautusta koskevan uudistuksen käyttöönottamiseen eikä sen ole ilmeisestikään tarkoitettu tätä laajemmin toimia pelotteena tuontiautojen väärinkäytön estämiseksi. Uhka vientipalautuksen saamatta jäämisestä ei siten ole samalla tavoin yleiseksi pelotteeksi tarkoitettu hallinnollinen seuraamus kuin veronkorotus tai esimerkiksi ajoneuvoveron lisävero.

Kun laissa säädetään, että vientipalautusta ei makseta ajoneuvosta, jota ei ole ilmoitettu verotettavaksi, on tällä vaatimuksella myös vahva liityntä siihen, että vientipalautukset voidaan ylipäätänsä määrätä asianmukaisesti järjestelmän perusteiden mukaisesti, koska ajoneuvon rekisteröimisellä on autoverotuksessa olennainen merkitys myös vientipalautuksen määräämisen kannalta.

Verolainsäädäntöön kuuluu sitä paitsi jo asian luonteen vuoksi vahva ohjaava vaikutus. Verotuksen avulla lainsäätäjä pyrkii monin tavoin vaikuttamaan siihen, että yksityiset ja yritykset toimisivat tavoitellulla tavalla. Ei voida lähteä siitä, että pelkästään ennalta ehkäisevän ohjausvaikutuksen takia verovelvolliselle epäedullisilla veroseuraamuksilla olisi rankaisullinen luonne ne bis idem -kiellon soveltamiskäytännössä.

Todettakoon vielä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuomiossaan A ja B v. Norja 15.11.2016 tuonut - tosin erään toisen kysymyksenasettelun yhteydessä - esiin sen, että hallinnolliset maksuseuraamukset ja varsinainen rikosoikeudellinen järjestelmä voivat toteuttaa osin erilaisia yhteiskunnallisia tarkoitusperiä (kohta 145) puuttuessaan epätoivottuun käyttäytymiseen.

Seuraamuksen ankaruus. Asiassa on myös tarkasteltava vientipalautuksen saamatta jäämisen ankaruutta seuraamuksena.

Vientipalautuksen saamatta jääminen merkitsee sitä, että ajoneuvon omistaja ei saa valtiolta takaisin ajoneuvoa maasta vietäessä autoveron osuutta ajoneuvon sen hetkisestä markkina-arvosta. Saamatta jääneen

vientipalautuksen määrä perustuu siis yksinomaan ajoneuvosta suoritetun autoveron osuuteen ajoneuvon arvosta sekä ajoneuvon vientihetken markkina-arvoon. Mitä suurempi veron osuus ajoneuvon arvosta on ollut autoveroa määrättäessä ja mitä suurempi ajoneuvon käypä arvo on vientihetkellä, sitä suurempi on myös palautuksen määrä. Yleisesti ottaen mitä kauemmin ja enemmän ajoneuvoa on käytetty Suomessa, sitä pienemmäksi vientipalautuksen määrä muodostuu, koska ajoneuvon arvo yleensä laskee iän ja käytön mukaan. Vientipalautuksen suuruus määräytyy siten yleisten autoverotusta koskevien kriteerien perusteella eikä sen saamatta jäämisen taloudellinen merkitys mitenkään heijasta menettelyn moitittavuuden astetta tilanteessa, jossa ajoneuvoa ei ole maahan tuotaessa ilmoitettu rekisteröitäväksi.

Huomattava myös on, että vientipalautuksen saamatta jääminen ei välttämättä tarkoita autoveron lopullista menetystä, koska maasta viemisen sijasta omistajalla on mahdollista myydä ajoneuvo Suomessa ja saada autoveron osuus itselleen osana kauppahintaa.

Johtopäätös

Hovioikeus katsoo, että vientipalautuksen saamatta jäämistä ei voida pitää tosiasiallisestikaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitettuna rikosoikeudellisena seuraamuksena. Tapaus ei edes välttämättä kuulu lisäpöytäkirjan 4 artiklan soveltamisalan piiriin tai ainakaan sen ydinalueelle, kun uuden oikeudenkäynnin estävää aikaisempaa menettelyä ei ole ollut. Kysymys onkin enemmän siitä, että autoverolaissa olevan yksittäisen säännöksen perusteella verotuksellinen etu menetetään sellaisen laiminlyönnin perusteella, joka voi johtaa myös varsinaiseen rikosoikeudenkäyntiin. Vaikka verotusmenettelyssä olisikin tehty vientipalautushakemuksen hylkäävä päätös yksittäisen edellytyksen täyttymättä jäämisen vuoksi, tähän menettelyyn ei ole tältäkään osin liittynyt sellaisia rankaisullisia aineksia, joiden vuoksi menettelyä voitaisiin pitää luonteeltaan rikosoikeudellisena.

Johtopäätös siten on, että ne bis in idem -kiellosta johtuvaa estettä ei ole syytteen tutkimiselle.

Päätöslauselma

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman omasta aloitteestaan ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen. Asian ratkaistessaan käräjäoikeuden on lausuttava oikeudenkäyntikuluista myös hovioikeuden osalta. Käräjäoikeuden ratkaisu avustajan palkkiosta jää kuitenkin voimaan.

Kokoonpano hovioikeudessa

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä

Hovioikeudenneuvos Birgitta Lemström

Hovioikeudenneuvos Elina Setälä

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Sarianne Pennanen

A oli kuvannut 15-vuotiasta asianomistaja B:tä tämän peseytyessä suihkussa. Menettelyn ei katsottu täyttäneen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. A:n syyksi luettiin sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen.

Lisäksi A oli eri tilaisuudessa kuvannut alastomana nukkumassa ollutta täysi-ikäistä asianomistaja C:tä. A:n katsottiin syyllistyneen salakatseluun. Syyte pakottamiseen seksuaaliseen tekoon hylättiin.

Syyte

1. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen

Rikoslaki 17 luku 18 § 1

A on 21.12.2013 - 06.01.2014 matkapuhelinkameralla videokuvaamalla valmistanut kuvatallenteen, jossa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään 15-vuotias B.

A on asettanut silloisen asuinhuoneistonsa kylpyhuoneeseen B:n veljen matkapuhelimen videokuvaamaan kylpyhuoneen suihkua ennen kuin B on mennyt suihkuun. Asettamisen jälkeen B on mennyt kylpyhuoneeseen suihkuun, jolloin alastomana suihkussa ollut B on tallentunut matkapuhelimeen kameran kuvaamana. B on löytänyt kuvaustilassa kuvaamassa olleen matkapuhelimen ja hieman myöhemmin hävittänyt

matkapuhelimella itsestään kuvatun tallenteen.

2. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Rikoslaki 20 luku 6 §

A on 21.12.2013 - 06.01.2014 tehnyt 15-vuotiaalle B:lle seksuaalisen teon kuvaamallakotinsa kylpyhuoneessa alastomana suihkussa peseytynyttä B:tä syytekohdassa1 kerrotuin tavoin ilman B:n suostumusta ja hänen tietämättään. Löydettyä kuvaustilassa olleen kameran ja poistettua kuvatun tiedoston teko on ollut

omiaan vahingoittamaan B:n kehitystä.

3. Pakottaminen seksuaaliseen tekoon

Rikoslaki 20 luku 4 § 1-2

A on 08.06.2014 – 18.08.2015, käyttämällä hyväkseen sitä, että C on unitilastaan johtuvan tiedottomuuden tai muun avuttoman tilan takia ollut kykenemätön muodostamaan ja ilmaisemaan tahtoaan, kuvannut useina kertoina nukkumassa ollutta C:tä muun muassa sukupuolielimistä, takapuolesta ja rinnoista tablettitietokoneellaan saaden C näin alistumaan seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan olennaisesti loukkaavien tekojen kohteiksi. A:n kuvaama materiaali on tallentunut tietokoneelle. A ja teon kohteena ollut C sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen teot ovat seksuaalisesti olennaisia.

4. Salakatselu

5500/R/0010464/15

Rikoslaki 24 luku 6 § 1

A on 08.06.2014 – 01.02.2015 oikeudettomasti sekä ilman C:n lupaa ja hänen tietämättään kuvannut tablettitietokoneellaan useina kertoina C:tä C:n kotona. A:n kuvaama materiaali on tallentunut tietokoneelle.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Syytekohdat 1 ja 2

Sovellettavat lainkohdat

Rikoslain 17 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi henkilö, joka valmistaa, pitää kaupan tai vuokrattavana, vie maasta, tuo maahan tai Suomen kautta muuhun maahan taikka muuten levittää kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti todellisuuspohjaisesti esitetään 1) lasta, 2) väkivaltaa tai 3) eläimeen sekaantumista.

Puheena olevan 18 §:n 4 momentissa on säädetty, että lapsena pidetään 18 vuotta nuorempaa henkilöä sekä henkilöä, jonka ikää ei voida selvittää, mutta jonka on perusteltua syytä olettaa olevan 18 vuotta nuorempi.

Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin (540/2011) mukaan henkilö, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee 16 vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä, tai saa tämän ryhtymään sellaiseen tekoon.

Puheena olevan pykälän 4 momentin mukaan myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yritys on rangaistava.

Johtopäätökset

Syytekohtien 1 ja 2 teonkuvauksissa tarkoitetun kuvatallenteen valmistaminen ja tallenteen sisältö syytteissä tarkoitettuna ajankohtana on tullut näytetyksi asianomistaja B:n oikeudessa todistelutarkoituksessa antaman yksityiskohtaisen, esitutkintavaiheesta alkaen johdonmukaisesti samansisältöisenä pysyneen kertomuksen perusteella sekä ottaen toisaalta huomioon asianomistajan kertomusta tukevana vastaajan oman esitutkinnassa ja oikeudessa antaman kertomuksen, joka on yksityiskohtien osalta ajan myötä jonkin verran muuttunut sekä sisältänyt huomattavia ristiriitaisuuksia ja epäloogisuuksia. Ottaen huomioon myös asianomistajan uskottavasti kuvaileman vastaajan jälkikäteisen käyttäytymisen sekä äidille kertomista koskevan kiellon ei vastaajan kertomusta näissä olosuhteissa voida pitää alkuunkaan uskottavana.

Se, että vastaaja oli tietoisesti asettanut kylpyhuoneeseen matkapuhelinkameran kuvaamaan nimenomaan suihkussa alastomana itseään pesevää 15-vuotiasta tytärpuoltaan on siten tullut vastoin vastaajan kiistämistä näytetyksi.

Tarkasteltavana olevan lainkohdan sanamuodosta käy ilmi se, että puheena olevan rikoksen tunnusmerkistön täyttää pelkkä kuvatallenteen valmistaminen ilman eteenpäin levittämistä ja vaikka video olisikin heti valmistumisen jälkeen tuhottu poistamalla, kuten tässä tapauksessa oli uhrin toimesta välittömästi

tehty uhrin huomattua kuvatuksi tulemisen siten, että teko oli jäänyt lähelle yritysastetta, mutta ehtinyt silti täyttyä, kun alastomuutta kuvaava tallenne oli ehtinyt valmistua ja olla puhelimen kamerassa uhrin katsottavana hetken.

On selvää, että tämänkaltainen kuvaaminen on vähintäänkin loukannut alaikäisen asianomistajan yksityisyyttä. 15-vuotiaan tytön peseytymistä kuvaava video ei sinänsä kuitenkaan asiayhteydestään irrotettuna yksittäin tarkastellen ole välttämättä lähtökohtaisesti sellainen "sukupuolisiveellisyyttä loukkaava" kuvatallenne, jollaisia sovellettavana nyt syytekohdan 1 osalta olevat käytännössä useimmiten "lapsipornoa" sisältävät kuvatiedostot tyypillisimmillään oikeuskäytännön tapauksissa ovat olleet.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston vuonna 2013 ratkaisemassa tapauksessa "Case of Söderman v Sweden" oli tapauksessa, jossa Ruotsin aikaisempi lainsäädäntö ei ollut antanut suojaa alaikäiselle 14-vuotiaalle, jota isäpuoli oli kotona suihkun luo piilotetulla videokamerallakuvannut tytön ollessa suihkussa ja jolta osin isäpuoleen kohdistettu syyteseksuaalisesta hyväksikäytöstä oli Ruotsissa kaikissa oikeusasteissa hylätty,katsonut teon loukanneen syvästi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan perustuvaa tytön yksityisyyden suojaa.

Vastaajan ilmeinen motiivi kuvatallenteen valmistamiseen on joka tapauksessa ollut nyt seksuaalinen "tirkistelynhalu". On selvää, että suihkussa peseytyvän murrosikäisen tytön alastoman yläruumiin ja rintojen katseleminen olisi vastaajan mielestä ollut eroottista ja hänelle seksuaalista mielihyvää tuottavaa. Tältä kannalta katsottuna käräjäoikeus katsoo, että vaikka kuvatiedosto ei ole ollut siten seksuaalinen, että siitä olisi esimerkiksi näkynyt sukuelin, voidaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisen tunnusmerkistön tulkita tässä tapauksessa täyttyvän, vaikka kysymys onkin rajatapauksesta.

Vastaaja oli riidattomasti tiennyt asianomistajan iän.

Epäselvyyttä ei ole jäänyt siitä, etteikö vastaajalla ole ollut tässä tapauksessa tahallisesta levittämisrikoksesta tuomitsemisen edellyttämä tahallisuus ja tietoisuus.

Syytekohdan 1 mukaista sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä voidaan pitää näytettynä.

Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitseminen edellyttää tässä tapauksessa sitä, että teon laadusta tai muista olosuhteista olisi pääteltävissä, että kysymys olisi seksuaalisesti olennaisesta teosta, sekä lisäksi sen selvittämistä, että kysymys olisi ollut senasteisesta seksuaalisesta teosta, joka on ollut omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Teosta tuomitseminen edellyttää tahallisuutta. Tekijän on nykyistä lainkohtaa edeltäneen, asiallisesti samansisältöistä aikaisemmin voimassa ollutta pykälää koskevien hallituksen esityksen HE 6/1997 vp perusteluiden mukaan täytynyt mieltää teon seksuaalinen olennaisuus ja ymmärtää tekonsa vahingollisluontoinen merkitys yleistä mittapuuta käyttäenarvosteltuna.

Nyt käsiteltävänä olevaan tapaukseen ei liity fyysistä koskettelua.

Asianomistaja on tapahtumienkulusta ja oirehtimisesta vahvistunein tavoin ikänsä puolesta ymmärtänyt hyvin vastaajan menettelyn seksuaalisen motiivin. Tämäntyyppinen tutun aikuisen seksuaaliseksi muuttunut yllättävä menettely on oikeuskäytännössä esiin tuodusti usein todetuin tavoin tyypillisesti omiaan aiheuttamaan lapsessa/nuoressa hämmennystä, oudoksumista, ahdistusta sekä ristiriitaisia tuntemuksia ja sitä kautta usein vahinkoa, jonkatyyppinen vahinko ei välttämättä ole vielä oikeudenkäyntihetkellä eikä mahdollisesti koskaan myöhemminkään todennettavissa. Siinä, miten puberteetti-ikäinen nuori reagoi nyt kysymyksessä olevan kaltaisiin tapauksiin, tiedetään olevan suuria yksilöllisiä eroja. On ilmeistä, että asianomistajan reagoinnin ja jälkioirehtimisen voimakkuuteen oli tässä tapauksessa vaikuttanut paitsi asianomistaja ikä ja kehitysvaihe asianomistajan oltua 15-vuotiaana mitä ilmeisimmin herkässä seksuaalisen kehityksen vaiheessa, se, että tekijä oli ollut oma senhetkinen, samassa taloudessa asuva isäpuoli.

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistavuus ei lain sanamuodon mukaan sinänsä edellytä näyttöä henkilövahingon syntymisestä. Merkitystä ei ole sillä, onko teko tosiasiassa vaikuttanut lapsen seksuaalista kehitystä vahingoittavasti. Teon pitää vain olla omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Myös lakivaliokunnan mietinnössä LaVM 3/1998 oli todettu, että teon ei tarvitsisi aiheuttaa erillisen seurauksen tai konkreettisen vaaran syntymistä, vaan että teon olisi oltava luonteeltaan sellainen, joka tyypillisesti aiheuttaa tunnusmerkistössä kuvatun seurauksen. Lakivaliokunta oli katsonut, että lapseen kohdistuva seksuaalinen teko vahingoittaa aina lasta. Oikeuskäytännössä on hyvin usein, jo vakiintuneesti, tämänikäisten lasten/nuorten kohdalla katsottu, että koska lapsen seksuaalinen identiteetti ei ole vielä täysin kehittynyt, arvioitiin vastaavanlaisissa tapauksissa herkästi aikuisten, ei-seurustelukumppaneiden lapselle tekemien, seksuaalisesti olennaisten tekojen olevan kyllä omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä, vaikka ulkoisia viitteitä vahingon aiheutumisesta ei olisikaan nähtävissä.

Oikeuskirjallisuudessa, Timo Ojalan teoksessa "Seksuaalirikokset", 2014, on koskettamatta tehtyjen seksuaalisten tekojen olennaisuutta ja loukkaavuutta pohdittaessa (s. 170-172) tuotu esiin tekotapana uhrin katseleminen tai kuvaaminen erilaisissa vihjailevissa asennoissa alastomana tai muutoin seksuaalisissa olosuhteissa. Fyysistä koskettamista ei edellytetä. Seksuaalisen teon ja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisen olennaisuutta arvioitaessa tulee teoksen mukaan ottaa huomioon tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet.

Kun otetaan huomioon edellä jo viitattu taustalla tekoon mitä ilmeisimmin ollut vastaajan seksuaalinen "tirkistelynhalu" - halu katsella tallenteelta suihkussa peseytyvän murrosikäisen tytön alastonta yläruumista rintoineen seksuaalisen mielihyvän saamiseksi, sekä asianomistajan uskottavasti kertoma, esitetyin lääkärinlausunnoin vahvistettu teon varsin voimakas, ilmeisen vahingollinen vaikutus asianomistajaan, jollaisen on täytynyt olla hyvin vastaajan ennakoitavissa, sekä se, että vastaaja oli tässä tapauksessa asianomistajan yksityisyyttä sekä seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukaten saanut asianomistajan alistumaan vastaajan kannalta katsottuna seksuaalisen teon kohteeksi, vaikkakin asianomistajan aluksi sitä tietämättä, voidaan käräjäoikeuden arvion mukaan tässä yksittäistapauksessa päätyä siihen johtopäätökseen, että käsillä on ollut laissa tarkoitettu seksuaalisesti olennainen teko, joka on ollut omiaan vahingoittamaan tuolloin vielä iältään alle 16 vuoden suojaikärajan olleen asianomistajan kehitystä. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön voidaan siten katsoa täyttyvän siitä huolimatta, että kysymys ei ollut ollut esimerkiksi lapsen saamisestaposeeraamaan eroottisissa asennoissa tai sukuelimen kuvaamisesta.

Käräjäoikeus on tässä arvioinnissaan ottanut huomioon Korkeimman oikeuden ratkaisuissa 2015:50 ja 2010:52 esiin tuodut tulkintalinjat. Viimeksi mainitussa tapauksessa lapsi oli saanut tietää häneen hänen tietämättään kohdistetuista valokuvaamisista melko pian viimeisen tekokerran jälkeen. Tähän lapsen jälkeenpäin saamaan tietoon oli ratkaisussa kiinnitetty huomiota arvioitaessa tekijän menettelyn haitallista vaikutusta lapsen henkiseen kehitykseen.

Syytekohdan 2 mukainen syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on mainituin perustein katsottava toteennäytetyksi esitetyssä muodossaan.

Syytekohdat 3 ja 4

Sovellettavat lainkohdat

Rikoslain 24 luvun 6 §:n 1-kohdassa tarkoitettuna salakatseluna pidetään teknisellä laitteella tapahtuvaa kotirauhan suojaamassa paikassa olevan henkilön oikeudetonta kuvaamista.

Kotina käytettävä asunto on rikoslain 24 luvun 10 §:ssä vahvistetuin tavoin aina kotirauhan suojaama paikka.

Salakatselua koskevalla säännöksellä suojataan lähtökohtaisesti yksilön ihmis- ja perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyyttä. Henkilön katselu ja kuvaaminen teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa ilman tarkkailtavan suostumusta on asianomaisen lainkohdan esitöiden, hallituksen esityksen HE 184/1999 vp, mukaan aina rangaistavaa, jollei tarkkailuun poikkeuksellisesti ole laissa säädettyä oikeutta tai muuta oikeutusta.

Rikoslain 20 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan pakottamisesta seksuaaliseen tekoon tuomitaan paitsi saman pykälän 1 momentissa tarkoitetun tavoin fyysisesti väkivaltaa tai uhkausta hyväksi käyttävä tekijä, myös henkilö, joka käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, sairauden,vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, saa hänet ryhtymään 1 momentissa tarkoitettuun seksuaaliseen tekoon tai alistumaan sellaisen teon kohteeksi, ja jos se olennaisesti loukkaa hänen seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan. Lainkohdan esitöissä, hallituksen esityksen HE 283/2010 vp perusteluissa esiin tuoduin tavoin myös nukkuvaa henkilöä pidetään puolustuskyvyttömänä.

Johtopäätökset

Selvitettynä voidaan pitää sitä, että ne kuvat, joista syyttäjä on vastaajaa syytekohdissa 3 ja 4 syyttänyt, ovat olleet vastaajan ottamia sekä että niissä kaikissa on kuvattuna asianomistaja C. Kuvat ovat olleet tallennettuina vastaajan tablettitietokoneelle. Vastaajan käräjäoikeudessa esittämää ilmoitusta siitä, että osan kuvista olisi ottanut osapuolten alle kouluikäinen lapsi tai joku muu vastaajan tablettia mahdollisesti käyttänyt perheenjäsen, ei ole ollut uskottava.

Syyttäjä on esittänyt käräjäoikeudessa vastaajan tabletilta esitutkinnan aikana dvd:lle taltioidut yhteensä 27 aikavälillä 8.6.2014-1.2.2015 otettua kuvaa, joiden syyttäjä on katsonut loukanneen asianomistajan yksityisyyttä (syytekohta 4) ja niistä ajalla 8.6.-18.8.2014 otettujen kuvien lisäksi asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta (syytekohta 3).

Osasta kuvia on selkeästi pääteltävissä kiinni olevista silmistä, kasvojen ilmeistä/asennosta, muusta kehonkielestä sekä nukkumapaikkana olleista sängystä tai sohvasta, että asianomistaja on kuvaa otettaessa nukkunut. Osa kuvista on ollut sellaisia, joista asianomistajasta näkyy vain käsi tai jalka peiton alta tai joista asianomistaja ei ole muutoin tunnistettavissa, koska kasvot eivät ole näkyvissä. Käräjäoikeus ei ole epäillyt asianomistajan oikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna antamaa kertomusta siitä, että näiden unikuvien ottamiseen ei ole ollut asianomistaja etu- tai jälkikäteen nimenomaisesti tai konkludenttisesti antamaa suostumusta. Asianomistajan reagointi 19.2.2015 – vastaajan ulosheittäminen yhteisestä kodista ja välitön rikosilmoituksen tekeminen kuvien tabletista löytämisen jälkeen – on tukenut tämän johtopäätöksen oikeellisuutta.

Kuvista, jotka on otettu 22.6.2014 asianomistajasta takaapäin asianomistajan ollessa alusvaatteisillaan siivoamassa kylpyhuonetta, asianomistaja on oikeudessa todistelutarkoituksessa kuultaessa kertonut, että hän oli kysymyksessä olevassa tilanteessa nähnyt, kun vastaaja oli tullut kylpyhuoneen ovelle tabletti kädessään sekä että hän ei ollut tuolloin kiinnittänyt tarkempaa huomiota vastaajaan. Käräjäoikeus on tältä osin arvioinut, että asianomistaja oli tilanteessa voinut mieltää, ennakoida ja suhtautua hyväksyvästi siihen mahdollisuuteen, että vastaaja ottaa hänestä tilanteessa valokuvia. Asianomistajan yksityisyyttä ei voida katsoa tältä osin loukatun eikä myöskään seksuaalista itsemääräämisoikeutta, vaikka kuvakulmasta sekä kohdistuksista onkin nähtävissä, että vastaaja oli pyrkinyt kuvaamaan nimenomaan asianomistajan takapuolta ja alushousujen haaraosaa.

30.1. ja 1.2.2015 otetuissa kuvissa asianomistaja istuu alastomana ollen hereillä. Syyttäjä on näiltä osin tekoajasta nähtävin tavoin katsonut, että tältä osin vain asianomistajan yksityisyyttä on loukattu, mutta ei seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Muutamassa näistä kuvista asianomistajan istuma-asennosta johtuen asianomistajan sukupuolielin näkyy selvästi. Vastaaja oli kohdistanut ja suurentanut asianomaisen kohdan kuvasta.

Asianomistaja on näissä tilanteissa istunut sängyllä lapsi vierellään. Vaikka asianomistaja ei katsokaan suoraan kameraan, vaan alaspäin, ovat hänen kasvonsa olleet kameraan päin. Käräjäoikeus pitää ilmeisenä, että asianomistajan, joka on sinänsä omankin myöntämänsä mukaan nukkunut kotona alasti sekä liikkunut kotona muutoinkin esimerkiksi suihkusta tultuaan alasti, on puheena olevissa istumatilanteissa täytynyt nähdä, että hänestä otetaan kuvia, ja suhtautunut tähän ilmeisen hyväksyvästi. Kuvaaja on tällaisessa tilanteessa voinut kohtuudella olettaa, että kuvaamiseen on konkludenttinen suostumus, kun kuvattava ei kuvaamista erikseen kiellä tultuaan siitä tietoiseksi. Kuvien ottamisen ei tällaisissa tilanteissa voida katsoa täyttävän syytekohdan 4 mukaisen salakatselurikoksen tunnusmerkistöä.

Muilta osin voidaan pitää selvitettynä, että vastaaja oli kuvannut asianomistajaa salaa asianomistajan tietämättä asianomistajan nukkuessa. Syytekohdan 4 mukainen syyte salakatselusta on siten tullut näytetyksi, mutta edellä esiin tuodut seikat huomioon ottaen siten, että tekoaika on 8.6.2014-18.8.2014. Syyte on tältä osin myöhempään aikaan kohdistuvana hylättävä. Vastaaja on saanut tässä asiassa haasteen tiedoksi 12.7.2016, joten syyteoikeus edellä mainittuna ajankohtana tehdystä salakatselusta on ollut tässä asiassa olemassa.

Arvioitavana on syytekohdan 3 suhteen se, ovatko syyttäjän tarkoittamat muut kuin edellä selostetuin tavoin jo poissuljetut kylpyhuonesiivouskuvat olleet asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavia, rikoslain 20 luvun 4 §:n 2 momentin mukaisen hyväksikäyttörikoksen tunnusmerkistön täyttäviä.

Muun muassa 8.6. otetuissa kuvissa ja 22.7.2014 otetussa kuvassa n:o 336 ei peiton alla olevasta asianomistajasta käytännössä näy intiimejä ruumiinosia. 12.6.2014 aamuyöstä otettua kuva n:o 295, jossa näkyy asianomistajan takapuoli ja alaston vartalo, on käräjäoikeuden mielestä ajallisesti ensimmäinen merkittävässä määrin seksuaalinen kuva. Useissa sen jälkeen otetuissa kuvissa, kuten 28.7. ja 18.8.2014 otetuissa kuvissa alastonta vartaloa, kuten rinnat, näkyy enemmän. Muun muassa 28.7.2014 otetuissa kuvissa asianomistaja nukkuu alasti selällään siten, että rinnat ja häpykarvoitus näkyvät selvästi.

Edellä syytekohtaa 2 koskien esitetyissä syyksilukemisperusteluissa jo viitatuin tavoin oikeuskirjallisuudessa, Timo Ojalan teoksessa "Seksuaalirikokset" on koskettamatta tehtyjen seksuaalisten tekojen olennaisuutta ja loukkaavuutta pohdittaessa mainittu yhtenä tekotapana uhrin katseleminen tai kuvaaminen erilaisissa vihjailevissa asennoissa alastomana tai muutoin seksuaalisissa olosuhteissa. Seksuaalisen teon ja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisen olennaisuutta arvioitaessa tulee teoksen mukaan ottaa huomioon tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet.

Käsiteltävänä nyt olevassa tapauksessa asianomistaja ei ole tiedottomuudestaan johtuen voinut antaa suostumusta syytteessä tarkoitettujen kuvien ottamiseen. Kun kuvissa on ollut kysymys sinänsä "pelkästä" alastomuudesta, jota silloinen aviopuoliso on kuvannut, on seksuaalinen olennaisuus ja olennaisuuden loukkaavuuden käsilläolo tulkinnanvaraista. Kysymys ei ole ollut siitä, että parisuhteessa olisi yksissä tuumin yhteiseen seksuaalisuuteen liittyen otettu intiimejä kuvia ja katseltu niitä sitten yhdessä. Kysymys on ollut salaa otetuista kuvista, joissa on käräjäoikeuden mielestä ollut käsillä myös nöyryyttävyyselementti. Kysymyksen ei voida arvioida olleen "taiteellisista" valokuvauksen harrastajan ottamista "kauniista" kuvista. Kuvissa ovat selvästi olleet "pääosissa" ja kuvaamisen motiivina kuvatiedostojen saaminen asianomistajan intiimeistä kehonosista. On kuvaustilanteista, kohdistuksista ja tallennusyhteydestä pääteltävissä, että kuvaamisen sekä tallentamisen motiivi on ollut seksuaalisviritteinen tirkisteleminen. Kuvat ovat samalla loukanneet asianomistajan yksityisyyttä. Käräjäoikeus on näissä olosuhteissa katsonut seksuaalisesti olennaisiksi katsottujen kuvien ottamisen täyttävän syytekohdan 3 mukaisen seksuaaliseen tekoon pakottamisen tunnusmerkistön.

Vastaajan syyksi voidaan edellä kerrotuin perustein syytekohdan 3 osalta seksuaaliseen tekoon tekoajalla 12.6.-18.8.2014.

SEURAAMUKSET

Rangaistus

Rikoslain 6 luvun 3 ja 4 §:issä säädettyjen yleisperiaatteiden mukaisesti rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön

yhtenäisyys. Rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Vastaajan syyksi luettavista rikoksista vakavin on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta on laissa säädetty minimirangaistukseksi 4 kuukautta vankeutta. Teolla oli loukattu asianomistajan yksityisyyttä ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Rangaistusta ankaroittavana tekijänä on otettava tältä osin huomioon erityisesti se, että seksuaalinen hyväksikäyttö on kohdistunut vastaajan kanssa tapahtumahetkellä samassa taloudessa asuneeseen alaikäiseen asianomistajaan, johon asianomistajan olisi tullut voida luottaa ja tukeutua, sekä se, mitä psyykkisiä vaikutuksia herkässä seksuaalisen kehityksen vaiheessa olleella asianomistajalle oli tämän oikeudessa uskottavasti kertoman mukaan aiheutunut. Huomioon voidaan toisaalta ottaa huomioon se, että kysymys oli sellaisesta seksuaalirikoksesta, johon ei ollut sisältynyt koskettelua tai seksuaalisväritteisiä puheita, se, että kysymys oli ollut kertaluontoisesta kuvaamisesta siten, että kuvatallennetta eivät olleet nähneet muut kuin asianomistaja itse, sekä myös se, että asianomistaja oli tuolloin ollut noin 5 kuukauden päässä 16 vuoden suojaikärajasta. Teon luonteesta ja asianosaisten välisestä suhteesta johtuen on joka tapauksessa selvää, että puheena oleva pohjarangaistus on asetettava reilusti yli edellä viitatun 4 kuukauden minimin. Rangaistuksen määrää nostavat syyksi luettavat kolme muuta, vähäisempää rikosta. Pakottaminen seksuaaliseen tekoon ja salakatselu on kohdistunut vastaajan tapahtumahetkiseen puolisoon. Rikosten tunnusmerkistön täyttäviä kuvia ei ole ollut montaa. Kuvat eivät olleet päätyneet muiden nähtäväksi. Teot samoin kuin syytekohdan 1 mukainen yksittäisen kuvatiedoston valmistamisen sisältänyt teko olisivat sinänsä yksittäin tarkasteltaessa käräjäoikeuden arvion mukaan sovitettavissa sakoilla.

Oikeudenmukaisessa suhteessa vastaajan syyksi luettaviin rikoksiin olevana oikeuskäytännön mukaisena rangaistuksena on pidettävä käräjäoikeuden mielestä 7 kuukauden pituista yhteistä vankeusrangaistusta. Vaikka lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö onkin aina vakava rikos, eivät rikosten vakavuus sekä niistä ilmenevä vastaajan syyllisyys tässä tapauksessa välttämättä edellytä sitä, että tämä vankeusrangaistus tulisi määrätä ehdottomaksi. Vastaaja, jolla ei ole aikaisempia vankeusrangaistuksia, voi siten saada nyt tuomittavan vankeusrangaistuksen ehdollisena, kuten syyttäjäkin on esittänyt. Oheissakon tuomitsemista käräjäoikeus ei pidä tässä tapauksessa tarpeellisena ottaen huomioon vastaajalle asiassa tuomittavan muun, jäljempänä tarkemmin selostettavan korvausvelvollisuuden valtiolle.

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Syyksi luetut rikokset

1. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen

21.12.2013 – 06.01.2014

Rikoslaki 17 luku 18 § 1

2. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

21.12.2013 – 06.01.2014

Rikoslaki 20 luku 6 §

3. Pakottaminen seksuaaliseen tekoon

12.06.2014 – 18.08.2014

Rikoslaki 20 luku 4 § 1-2

4. Salakatselu

08.06.2014 – 18.08.2015

Rikoslaki 24 luku 6 § 1

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus

Syyksi luetut rikokset 1-4

7 kuukautta vankeutta

Vankeusrangaistus on ehdollinen.

Koeaika päättyy 17.11.2018

Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta hänet tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Asian on ratkaissut:

Käräjätuomari Maritta Pakarinen ja lautamiehet

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Asian käsittely hovioikeudessa

A:lle on myönnetty jatkokäsittelylupa 30.3.2017. Hovioikeus on 30.6.2017 toimittanut asiassa pääkäsittelyn A:n syyksi kohdissa 1-2 ja 3-4 luettujen tekojen oikeudelliseksi arvioimiseksi.

Valitus

A on vaatinut, että syyte hylätään tai että rangaistusta ainakin alennetaan.

A ei ollut kohdissa 1-2 kuvannut asianomistajaa tahallaan. Hän oli laittanut matkapuhelimen kuvaamaan asunnon wc-tilaan selvittääkseen, oliko hänen samassa asunnossa asuneella toisella lapsella kehossaan pahoinpitelyyn viittaavia vammoja.

Kohdissa 3-4 asianomistaja oli ollut tietoinen kuvaamisesta ja antanut A:lle siihen luvan. A:lla oli ollut lupa kuvata asianomistajaa myös tämän nukkuessa. A ei ollut käyttänyt hyväkseen asianomistajan unitilaa eikä siten saanut tätä altistumaan seksuaalisen teon kohteeksi. Suuri osa A:n ottamista kuvista ei ollut seksuaalisesti olennaisia.

--

Rangaistus oli liian ankara. Kuvaaminen kohdissa 1-2 oli ollut lyhytaikainen yksittäistapahtuma. Asianomistaja oli tuhonnut tallenteen heti kuvaamisen havaittuaan, eikä riskiä tallenteen päätymisestä muiden nähtäväksi ole ollut. Asianomistajan ikä oli ollut hyvin lähellä suojaikärajaa. Muut teot olivat yksittäin arvioituina sakolla sovitettavissa.

Vastaukset

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea.

B ja C ovat yhteisessä vastauksessaan vaatineet, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea niin syyksilukemisen kuin rangaistusseuraamuksenkin osalta.

Hovioikeuden ratkaisu

Kohdat 1 - 2

Kysymyksenasettelu

Asiassa on selvitetty, että A on syytekohdissa 1 - 2 selostetulla tavalla asettanut kylpyhuoneeseen matkapuhelimen ennen asianomistajan suihkuun menoa videokuvaamaan suihkutilaa ja kuvannut siellä alastomana peseytynyttä tuolloin 15-vuotiasta asianomistajaa hänen tietämättään ja ilman hänen suostumustaan.

Syytteen kohdan 1 mukaan A oli syyllistynyt sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämiseen valmistamalla kuvatallenteen, jossa esitetään 15-vuotias asianomistaja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti. Syytteen kohdan 2 mukaan A oli syyllistynyt samalla menettelyllään myös lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, koska hän oli tehnyt 15-vuotiaalle asianomistajalle seksuaalisen teon kuvaamalla alastomana suihkussa peseytynyttä asianomistajaa ilman tämän suostumusta ja tämän tietämättä. Syytteen mukaan teko oli ollut omiaan vahingoittamaan asianomistajan kehitystä tämän löydettyä kuvaamassa olleen kameran ja poistettua kuvatun tiedoston.

Hovioikeudessa on ratkaistavana kysymys siitä, täyttääkö A:n menettely joko sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisen tai lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön tai molempien mainittujen rikosten tunnusmerkistön. Asiassa on A:n valituksen johdosta erityisesti kysymys myös siitä, onko A kuvannut asianomistajaa tahallisesti.

Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen (kohta 1)

Rikoslain 17 luvun 18 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä tuomitaan muun muassa se, joka valmistaa kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti todellisuuspohjaisesti tai todenmukaisesti esitetään lasta. Lapsella tarkoitetaan säännöksessä alle 18-vuotiasta. Sukupuolisiveellisyyden loukkaamisella viitataan pornografiaan. Kuvaaminen katsotaan kuvan valmistamiseksi, vaikka tallenne tai kuvatiedosta tuhottaisiin välittömästi.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun perustelut siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut, ettei voitu pitää uskottavana sitä, että A oli asettanut puhelimen kuvaamaan wc-tilaa kertomassaan muussa kuin syytteessä väitetyssä tarkoituksessa. Näin ollen A:n tahallisen menettelyn seurauksena tekohetkellä 15-vuotias asianomistaja on tullut kuvatuksi alastomana suihkussa peseytymässä.

Arvioitaessa sitä, onko kysymyksessä sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva tai kuvatallenne, hovioikeus toteaa seuraavaa. Asianomistaja on ollut 15-vuotias tyttö. Kuvaaminen on tapahtunut suihkutilassa, jossa asianomistaja on peseytynyt alastomana. Asianomistajan ikä ja alastomuus sekä kuvaustila huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että kysymys on ollut sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta kuvatallenteesta.

Asianomistaja oli havainnut kameran ennen suihkutilasta poistumistaan ja tuhonnut tallenteen. A ei ollut tallennetta nähnyt. Hovioikeus katsoo, että asianomistajan alastomana tapahtunut peseytyminen oli tallentunut ja vaikka asianomistaja oli tallenteen tuhonnut, kysymys on ollut säännöksen tarkoittamasta valmistamisesta.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A:n menettelyn on katsottava täyttävän sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisen tunnusmerkistön. Aihetta käräjäoikeuden suorittaman syyksilukemisen muuttamiseen kohdassa 1 ei siten ole.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (kohta 2)

Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tuomittava se, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä, tai saa tämän ryhtymään sellaiseen tekoon.

Tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää siis seksuaalista tekoa, joka on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Aluksi on arvioitava, onko A:n menettelyssä ollut kysymys seksuaalisesta teosta.

Seksuaalinen teko on määritelty luvun 10 §:n 2 momentissa. Sen mukaan kysymyksessä on teko, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.

Rikoslain 20 luvun 10 §:ssä olevaa seksuaalisen teon määritelmää muutettiin 1.6.2011 voimaan tulleella lailla siten, ettei seksuaalinen teko edellytä sitä, että tekijä tavoittelisi teolla seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä. Voimassa olevaa säännöstä koskevissa esitöissä (HE 282/2010 vp s. 109 – 110) on todettu, että teon seksuaalinen olennaisuus arvioitaisiin objektiivisesti ulkonaisesti havaittavista seikoista lähtien. Säännöksen muutos ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teon seksuaalisesti olennaista luonnetta arvioitaisiin korostetusti uhrin näkökulmasta,vaan lisäksi on otettava huomioon myös tekijä ja teko-olosuhteet (LaVM 43/2010 vp s. 9).

Teko voi olla seksuaalisesti olennainen, vaikka siihen ei sisältyisi fyysistä koskettelua. Korkein oikeus katsoi ennakkoratkaisussaan KKO 2015:50, että nukkumassa olleen 7-vuotiaan lapsen alastoman alaruumiin ja sukupuolielimen kuvaaminen ilman, että siihen oli näytetty liittyneen asianomistajan sukupuolielimen tai ihon koskettelua, oli laissa tarkoitettu seksuaalinen teko. Tästä ratkaisusta ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että alastoman tai vähäpukeisen henkilön kuvaaminen salaa täyttäisi aina seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön.

Hovioikeus toteaa, että seksuaalisen teon tekeminen ei edellytä fyysistä koskettelua. Seksuaalinen teko voi olla sanallinen tai tapahtua etäyhteyden avulla. Näissä tilanteissa tekijä ja uhri ovat kuitenkin jonkinlaisessa kanssakäymisessä keskenään. Myös edellä mainitussa korkeimman oikeuden ratkaisussa tekijä ja uhri ovat olleet fyysisesti lähekkäin, vaikka koskettelua ei olekaan tapahtunut. Toisaalta vakiintunut kanta on ollut se, että yleisiin suihkutiloihin tai kauppaliikkeiden sovituskoppeihin asennettujen kameroiden kuvaamisen tilanteissa tekijää ei ole tuomittu seksuaalirikoksesta, vaan tyypillisesti salakatselusta tai edellä todetusta rikoslain 17 luvun 18 §:n tarkoittamasta rikoksesta.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa asianomistaja ei ole suihkussa peseytyessään ollut tietoinen kuvaamisesta, mutta on kuvaamassa olleen matkapuhelimen havaittuaan ja kuvamateriaalin nähtyään tullut tietoiseksi A:n menettelystä ja voinut tehdä johtopäätöksiä kuvaamisen tarkoituksesta. Hovioikeus pitääkin sinänsä selvänä, ettei A:n menettelylle ole löydettävissä muuta varteenotettavaa selitystä kuin seksuaalisviritteinen tirkistelynhalu. Tämä sinänsä puhuisi sen puolesta, että tekoa olisi pidettävä seksuaalisesti olennaisena.

Tässä tapauksessa teko-olosuhteet ovat kuitenkin muilta osin olleet olennaisesti erilaiset kuin ratkaisussa KKO 2015:50. Tilanne on myös erilainen verrattuna sellaisiin tilanteisiin, joissa kuvaamista on oikeuskäytännön perusteella pidetty seksuaalisena tekona. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa asianomistaja ei ole ollut ennen suihkuun menemistä millään tavoin tietoinen A:n suihkutilaan asettamasta kamerasta. A on asettanut matkapuhelimen kuvaamaan suihkutilaa ennen asianomistajan suihkuun menoa eikä siten ole voinut suunnata kameraa tarkasti kuvattavaan kohteeseen. Tämän vuoksi se, miten asianomistajan vartalo on tallentunut kuvaan, on toisin kuin edellä viitatussa ratkaisussa KKO 2015:50 ollut lähinnä sattumanvaraista. Suihkussa käymiseen ei ole liittynyt piilotetun kameran lisäksi muutoin tavanomaisuudesta poikkeavaa. A ei ole ollut fyysisesti samassa suihkutilassa eikä hän ole millään tavoin pyrkinyt vaikuttamaan asianomistajan peseytymiseen tai toimintaan kuvaamassaan tilassa. Asianomistaja on poistanut laitteeseen tallentuneen kuvamateriaalin välittömästi, eikä se ole siten päätynyt muiden henkilöiden käyttöön.

Hovioikeus katsoo, että edellä mainitut seikat kokonaisuutena huomioon ottaen A:n menettelyä ei ole pidettävä rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla seksuaalisesti olennaisena. Koska syytteessä tarkoitettu lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistö ei tältä osin täyty, ei asiassa ole tarpeen lausua siitä, onko A:n menettely ollut tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla omiaan vahingoittamaan asianomistajan kehitystä.

Edellä lausutuilla perusteilla syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kohdassa 2 on hylättävä.

Kohdat 3 - 4

Kysymyksenasettelu

Asiassa on katsottu selvitetyksi, että A on syytekohdissa 3 – 4 selostetulla tavalla kuvannut nukkumassa ollutta asianomistajaa tämän tietämättä ilman lupaa muun muassa sukupuolielimistä, takapuolesta ja rinnoista. Hovioikeudessa on ratkaistavana kysymys siitä, onko A syyllistynyt menettelyllään pakottamiseen seksuaaliseen tekoon ja salakatseluun.

Pakottaminen seksuaaliseen tekoon (kohta 3)

Rikoslain 20 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan pakottamisesta seksuaaliseen tekoon tuomitaan muun muassa se, joka käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, saa hänet ryhtymään 1 momentissa tarkoitettuun seksuaaliseen tekoon tai alistumaan sellaisen teon kohteeksi ja se olennaisesti loukkaa hänen seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan.

Hallituksen esityksessä (HE 283/2010 vp s. 11) todetuin tavoin nukkuvaa henkilöä pidetään puolustuskyvyttömänä. Pakottamisessa seksuaaliseen tekoon edellytetään, että uhri on seksuaalisen teon kohteena tai tekijänä, ja että seksuaalinen teko loukkaa olennaisesti uhrin seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Edellä kohtien 1 - 2 perusteluissa todetuin tavoin seksuaalisella teolla tarkoitetaan tekoa, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen. Pakottamisessa seksuaaliseen tekoon on lisävaatimuksena, että teko loukkaa olennaisesti toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 177) on todettu, että seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kannalta olennaisille teoille on ominaista, että ne sisältävät olennaisen puuttumisen toisen ruumiilliseen koskemattomuuteen, kuten alistumista kosketteluihin tai pakottamista koskettelemaan toista intensiivisesti.

A on kuvannut nukkumassa ollutta asianomistajaa siten, että kuvissa näkyy tämän alastonta vartaloa, kuten rinnat, takapuoli ja häpykarvoitus. Kuvaamistilanteisiin ei ole selvitetty liittyneen mitään seksuaalista kanssakäymistä. A ei ole kosketellut asianomistajaa tai muuttanut asianomistajan asentoa taikka asetellut tätä erityisesti kuvaamista varten. A on kuvannut sen, minkä hän oli omin silmin nähnyt. Kuvaamisen lisäksi tekoon ei ollut liittynyt muuta asianomistajaa loukkaavaa seikkaa. Edellä seksuaalisen teon osalta lausuttuun viitaten hovioikeus katsoo, että kuvaamisessa ei näissä olosuhteissa ole ollut kysymys seksuaalisesta teosta kyseisen rangaistussäännöksen edellyttämällä tavalla.

Edellä olevin perustein syyte pakottamisesta seksuaaliseen tekoon kohdassa 3 on hylättävä.

Salakatselu (kohta 4)

Käräjäoikeus on hylännyt syytteen siltä osin kuin A oli kuvannut asianomistajaa tämän ollessa hereillä. Sen sijaan käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen salakatseluun siltä osin kuin A oli kuvannut alastomana nukkumassa ollutta asianomistajaa.

Rikoslain 24 luvun 6 §:n 1 kohdassa tarkoitettuna salakatseluna pidetään teknisellä laitteella tapahtuvaa kotirauhan suojaamassa paikassa olevan henkilön oikeudetonta kuvaamista. Asunto on rikoslain 24 luvun 10 §:ssä säädetyllä tavalla kotirauhan suojaama paikka.

Rikoslain salakatselua koskevalla säännöksellä suojataan lähtökohtaisesti yksilön ihmis- ja perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyyttä. Henkilön katselu ja kuvaaminen teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa ilman tarkkailtavan suostumusta on rikoslain esitöiden (HE 184/1999 vp) mukaan aina rangaistavaa, jollei tarkkailuun poikkeuksellisesti ole laissa säädettyä oikeutta tai muuta oikeutusta. Rikoslain salakatselua koskevan rangaistussäännöksen mukaan kuvaamista ei ole pidettävä oikeutettuna vain sen perusteella, että tallennettaisiin vain se, mikä omin silmin muutenkin on nähtävissä (HE 184/1999 vp), koska henkilön kuvaaminen loukkaa yksityisyyttä enemmän kuin pelkkä katselu. Kuvan taltiointi mahdollistaa tapahtuman toistuvan ja yksityiskohtaisen analysoinnin.

Asianomistaja on ollut alastomana nukkumassa ja peiton valuessa osin pois vartalon päältä asianomistajan alaston vartalo on ollut A:n nähtävissä. Tässä tilanteessa A on ottanut kuvia asianomistajasta. Asianomistaja ei ole nukkumisestaan johtuen voinut antaa suostumustaan syytteessä tarkoitettujen kuvien ottamiseen. Kysymys ei ole myöskään sellaisesta kuvaamistilanteesta, johon tavanomaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä voidaan olettaa liittyvän kuvaamista. Tilanne on ollut pikemminkin päinvastainen. Nukkumassa oleva henkilö ei ole voinut olettaa joutuvansa kuvaamisen kohteeksi.

Ottaen huomioon edellä selostetut kuvaamiseen liittyneet olosuhteet hovioikeus katsoo, että A:n kuvaaminen on tapahtunut oikeudettomasti ja A on syyllistynyt käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan salakatseluun.

Rangaistusseuraamus

Syytekohtien 2 ja 3 tultua hylätyiksi on rangaistusta vastaavasti alennettava. Rangaistusasteikko kohdan 1 sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta ja kohdan 4 salakatselusta sakko tai vankeutta enintään yksi vuosi. Hovioikeus katsoo ottaen erityisesti huomioon, että kohdan 1 rikos on kohdistunut 15-vuotiaaseen henkilöön, ettei sakkorangaistusta ole pidettävä riittävänä seuraamuksena. Hovioikeus pitää oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetuista rikoksista 60 päivän vankeusrangaistusta. A:ta ei rikosrekisteritietojen mukaan ole aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen. Rikoksen vakavuus, rikoksista ilmenevä A:n syyllisyys tai aikaisempi rikollisuus eivät edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista.

--

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hylätyt syytteet

2. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 21.12.2013 - 06.01.2014

3. Pakottaminen seksuaaliseen tekoon 12.06.2014 – 18.08.2014

Rangaistusseuraamukset

Yhteinen rangaistus

Syyksi luetut rikokset 1, 4

60 päivää vankeutta

Vankeusrangaistus on ehdollinen.

Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja päättyy

17.11.2018

Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta hänet tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

--

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Timo Ojala
Hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen
Hovioikeudenneuvos Liisa Lehikoinen

Ratkaisu on yksimielinen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

B oli mennyt tietoisena C:n humalatilasta tämän kuljettaman henkilöauton kyytiin. B oli saanut surmansa C:n menetettyä ajoneuvon hallinnan. Hovioikeudessa oli kysymys siitä, oliko B:n kanssa samassa taloudessa asuneella alaikäisellä lapsella A:lla oikeus saada C:n ajoneuvon liikennevakuutuksesta korvausta B:n kuoleman tälle aiheuttamasta kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n perusteella. Korvauksen tuomitsemista puolsi A:n ja B:n suhteen erityinen läheisyys. Toisaalta C:n ajotapaan ei ollut näytetty liittyneen sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, jotka olisivat omiaan lisäämään äitinsä menettäneen A:n kärsimystä. Lisäksi B oli myötävaikuttanut omaan kuolemaansa menemällä C:n kyytiin tietoisena tämän humalatilasta ja jättämällä käyttämättä turvavyötä. Hovioikeus katsoi, ettei korvauksen suorittaminen henkisestä kärsimyksestä ollut näissä olosuhteissa säännöksen edellyttämällä tavalla kokonaisuutena arvioiden kohtuullista.

Vahingonkorvauslaki 5 luvun 4 a §

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 26.10.2016 nro 144556

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Törkeä rattijuopumus
5650/R/0040319/15
Rikoslaki 23 luku 4 §

23.05.2015 Eura

C on yleisillä teillä kuljettanut henkilöautoa nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus ajon jälkeen on ollut 2,04 promillea olosuhteiden ollessa sellaiset, että rikos on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle.

2. Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen
5650/R/0040319/15
Rikoslaki 23 luku 2 §

23.05.2015 Eura

C on tahallaan tai ainakin törkeästä huolimattomuudesta kuljettaessaan äitinsä omistuksessa olevaa henkilöautoa Euranniityntiellä laiminlyönyt noudattaa olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta vaaran ja vahingon välttämiseksi kuljettamalla autoa soratiellä suurella nopeudella seurauksin, että on oikealle kaartuvassa mutkassa ajautunut vasemmalle puolen tietä, josta auto suistunut penkalle ja lentänyt ojan yli törmäten ojan penkereeseen, jonka jälkeen auto on kierinyt katon kautta ympäri päätyen katolleen pellolle.

C:n liikennesääntöjen vastainen menettely on ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle ja sen seurauksena C:n äidin auto on vaurioitunut kauttaaltaan, matkustajana ollut B on saanut surmansa ja toisena matkustajana ollut D saanut vakavia vammoja.

3. Törkeä kuolemantuottamus
5650/R/0040319/15
Rikoslaki 21 luku 11 §

23.05.2015 Eura

C on edellisessä syytekohdassa kuvatulla törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut B:n kuoleman. Kuoleman syynä useat kehon osien vammat. Tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

- - -

Asianomistajien vaatimukset

Asianomistajan korvausvaatimus syytekohdassa 3

C velvoitetaan korvaamaan A:lle äidin kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä 12.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 23.5.2015 lukien.

- - -

Vastaus

C on kiistänyt syytteet.

C ei ole muistanut tapahtumasta itse mitään. Hän on loukannut itsensä vakavasti kyseisessä onnettomuudessa, mikä selittänee hänen muistamattomuutensa.

Jos hänen katsotaan kuljettaneen kyseistä autoa, on hän myöntänyt syyllistyneensä niihin rikoksiin, mistä hänelle on rangaistusta vaadittu.

- - -

Asianomistaja A:n vaatimukset kiistetään perusteiltaan. Määrällisesti vaatimuksia paljoksutaan.

- - -

Tuomion perustelut

Syyksilukeminen

Vastaaja C on syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hänelle on vaadittu rangaistusta.

Perustelut

C on kaikkien syytekohtien osalta lausunut, ettei hän muista tapahtumista mitään.

Asianomistaja D on käräjäoikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut muistavansa tapahtumat hatarasti. He olivat lähteneet autolla liikkeelle Harjavallasta, tarkoitus oli käydä D:n enon luona. He olivat menneet autolla pientä hiekkatietä ja C oli ajanut. D:llä ei ole koskaan ollut ajokorttia eikä hän ole milloinkaan ajanut autoa. He olivat käyttäneet runsaasti alkoholia, kaikilla oli varmaan veressä yli 2 promillea, D:llä eniten.

D on kertonut olevansa tällä hetkellä psykiatrisen sairaanhoidon asiakkaana. Niskassa on edelleen vamma ja poskipäässä arkuutta ja se naksuu puhuessa. D:tä oli pelottanut auton kyydissä.

Asianomistaja E on käräjäoikeudessa kertonut olleensa surmansa saaneen B:n kanssa avioliitossa, mutta asumuserossa. He olivat kuitenkin olleet läheisiä ja pitäneet toisiinsa yhteyttä. Heillä on yhteinen lapsi, kuolemantapauksen sattuessa 3,5-vuotias A.

E on kertonut, että äidin menettäminen on ollut A:lle todella iso shokki. A on melkein päivittäin kysellyt, missä äiti on. E itse oli retkahtanut päihteisiin ja menettänyt työpaikkansa. A on otettu huostaan ja sijoitettuna E:n sisarelle.

Kohta 1 (törkeä rattijuopumus)

Asiassa on asianomistaja D:n kertomuksella luotettavasti selvitetty, että C oli kuljettanut autoa syytteissä kuvatuissa tilanteissa. Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion 18.6.2015 päivätyn lausunnon mukaan C:n veressä on ajon jälkeen ollut 2,04 promillea alkoholia sekä erinäisiä lääkeaineita. Olosuhteet ovat tilanteessa olleet sellaiset, että rikos on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. Syyte on näytetty toteen.

Kohta 2 (törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen)

Asianomistaja D:n kertomuksella ja syyttäjän esittämällä kirjallisella todistelulla kokonaisuutena on riittävällä varmuudella näytetty vastaaja C:n kuljettaneen henkilöautoa syytteessä kuvatuin tavoin ja seurauksin. Tapahtumapaikkapiirros ja valokuvat osoittavat olosuhteet ja ajoneuvon suistumisen tieltä. Tämä C:n liikennesääntöjen vastainen menettely on ollut omiaan aiheuttamaan vakavan vaaran toisen hengelle ja terveydelle, ja sen seurauksena yksi autossa ollut matkustaja on saanut surmansa ja yksi loukkaantunut vakavasti. Syyte on näytetty toteen.

Kohta 3 (törkeä kuolemantuottamus)

Vastaaja C on asiassa selvitetyksi katsotulla menettelyllään törkeällä huolimattomuudella aiheuttanut autossa matkustajana olleen B:n kuoleman. C on lähtenyt kuljettamaan autoa voimakkaasti päihtyneenä ja huomattavalla ylinopeudella, mikä osoittaa sellaista välinpitämättömyyttä autossa olleiden matkustajien hengestä ja terveydestä, että rikosta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Syyte on näytetty toteen.

- - -

Vahingonkorvaukset

- - -

A

Asianomistaja A:n vaatimuksessa on kysymys vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä säädetyn kärsimyksen korvaamisesta. Vakuutusyhtiö on esitetyn selvityksen perusteella kieltäytynyt korvaamasta ao. vahinkoja liikennevakuutuksesta.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaan surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

Käräjäoikeus toteaa, että kuolemantapauksesta on epäilemättä aiheutunut kärsimystä kaikille asianomistajille, jotka kaikki kuuluvat läheissuhteeltaan korvaukseen oikeutettujen piiriin. Kysymys on siitä, onko vastaajan velvoittaminen suorittamaan heille korvausta kyseisestä kärsimyksestä lainkohdassa säädetyin perustein kohtuullista.

- - -

Teon laadun ja muiden olosuhteiden osalta tilanne on ollut se, että B on itse vapaaehtoisesti mennyt C:n kuljettaman auton kyytiin, vaikka tämän humalatilan on täytynyt olla havaittavissa. Edelleen on selvitetty, että B on ollut auton kyydissä ilman turvavyötä. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on katsottu, että korvauksen tuomitseminen on lähtökohtaisesti poikkeuksellista ja tulee kysymykseen lähinnä tahallisissa henkirikoksissa ja liikennerikoksissa silloin, kun sen seurauksena on menehtynyt sivullinen täysin yllättäen.

- - -

A on pienenä lapsena menettänyt äitinsä eli lähtökohtaisesti tärkeimmän ja läheisimmän hänen hoidostaan ja huolenpidostaan vastuussa olleen aikuisen. Huomioon ottaen tämä seikka ja edellä jo kuvatut teon laatu ja olosuhteet käräjäoikeus harkitsee kohtuulliseksi velvoittaa C:n suorittamaan korvaukseksi A:lle tämän kokemasta kärsimyksestä vaatimuksen enemmälti hyläten 10.000 euroa vaadittuine korkoineen 23.5.2015 lukien.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

C

Syyksi luetut rikokset

1. Törkeä rattijuopumus

23.05.2015

Rikoslaki 23 luku 4 §

2. Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen

23.05.2015

Rikoslaki 23 luku 2 §

3. Törkeä kuolemantuottamus

23.05.2015

Rikoslaki 21 luku 9 §

4. Törkeä vammantuottamus

23.05.2015

Rikoslaki 21 luku 11 §

- - -

Korvausvelvollisuus

- - -

Vastaaja C velvoitetaan suorittamaan vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetun kärsimyksen korvauksena asianomistaja A:lle 10.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 23.5.2015 lukien.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Valtteri Kartio ja lautamiehet.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimus

X Oy (yhtiö) on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A:n henkiseen kärsimykseen perustuva korvausvaatimus on hyväksytty ja yhtiö vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta.

Perustelut

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaisen kärsimyskorvauksen edellytyksenä on muun muassa se, että korvauksen tuomitseminen katsotaan kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioiden kohtuulliseksi. Oikeuskäytännössä kärsimyskorvauksen tuomitseminen liikennerikoksissa on ollut poikkeuksellista ja on tullut kyseeseen lähinnä silloin, kun liikennerikoksen seurauksena sivullinen on menehtynyt täysin yllättäen.

Käräjäoikeuden tuomiossa todetulla tavalla B on vapaaehtoisesti mennyt C:n kuljettaman auton kyytiin, vaikka tämän humalatilan on täytynyt olla havaittavissa. Lisäksi B on laiminlyönyt turvavyön käyttämisen.

Asiassa on kyse siitä, voiko korvauksen tuomitseminen olla lain tarkoittamalla tavalla kohtuullista tilanteessa, jossa menehtynyt henkilö on ollut matkustajana autossa, vaikka tämä on tiennyt kuljettajan olevan alkoholin vaikutuksen alaisena.

Vastaus

Vaatimus

A on vaatinut, että X Oy:n valitus hylätään.

Perustelut

A on viitannut käräjäoikeudessa lausumaansa.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaan aviopuolisoilla ja muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu törkeästä huolimattomuudesta ja se arvioidaan kohtuulliseksi. Kohtuusharkinnassa tulee ottaa huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu ja muut olosuhteet.

Lain esitöiden mukaan vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaisen korvauksen tarkoituksena on olla hyvitys läheisen ihmisen yllättävästä menetyksestä aiheutuvasta, lähinnä surun ja menetyksen tunteeseen verrattavasta kärsimyksestä. Korvauksen tuomitseminen perustuu tuomioistuimen yksittäistapaukselliseen kohtuusharkintaan.

Asiassa on jäänyt epäselväksi, milloin B on alkanut nauttimaan alkoholia yhdessä C:n kanssa ja onko B ollut täysin tietoinen C:n nauttiman alkoholin määrästä tai verestä löytyneistä lääkeaineista. Näin ollen ei ole näytetty toteen, että B olisi ollut täysin tietoinen C:n humalatilan vahvuudesta.

Käräjäoikeus on arvioinut tuomiossaan oikein kohtuulliseksi korvaukseksi A:lle kärsimyksestä 10.000 euroa. B on ollut A:lle tärkein ja läheisin henkilö. B on vastannut A:n hoidosta ja huolenpidosta. B:n kuoleman takia A on täytynyt sijoittaa isänsä sisaren huoltoon ja hoivaan. A on myös oireillut äitinsä äkillisen ja yllätyksellisen menetyksen johdosta, ja hänen on tämän johdosta välttämätöntä päästä neurologisiin tutkimuksiin. Koska kyseessä on 3,5-vuotias lapsi, on selvää, ettei hän voi millään täysin ymmärtää oman äitinsä äkillistä menetystä, ja hän saattaa tulevaisuudessa tarvita ammattiapua tämän traumaattisen kokemuksen johdosta. Tapauskohtaisen harkinnan mukaan korvauksen tuomitsemista A:lle voidaan pitää kohtuullisena.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

X Oy:n muutoksenhakuoikeus

Satakunnan käräjäoikeus on tuomiossaan 26.10.2016 nro 144556 velvoittanut C:n suorittamaan A:lle 10.000 euroa liikenneonnettomuudessa menehtyneen B:n kuoleman tälle aiheuttamasta kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n perusteella. Käräjäoikeus ei ole tuomiossaan velvoittanut X Oy:tä suorittamaan kyseistä kärsimyskorvausta.

Liikennevakuutuslain (279/1959) 2 luvun 4 §:n mukaan liikennevahinko korvataan, mikäli jäljempänä ei toisin säädetä, moottoriajoneuvon liikennevakuutuksesta. Saman lain 3 luvun 12 §:n 1 momentin (941/1984) mukaan, jos korvausta vaaditaan liikennevakuutuksesta korvattavan vahingon johdosta moottoriajoneuvon omistajalta, kuljettajalta tai matkustajalta muun kuin tämän lain nojalla, on korvaus kuitenkin tuomittava vakuutusyhtiön vastuusta voimassa olevien säännösten mukaisesti ja siitä riippumatta, onko hänellä vahingonkärsineeltä myös saaminen. Näin tuomittu määrä saadaan periä vain asianomaiselta vakuutusyhtiöltä, joka vapautuu vastuusta maksamalla korvauksen vahingonkärsineelle. Hovioikeus toteaa, että liikennevakuutuksesta korvattaviin vahinkoihin kuuluvat vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaiset kärsimyskorvaukset (liikennevakuutuslaki 6 § 1 momentti (510/2004)).

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että liikennevakuutuksen myöntäneen vakuutusyhtiön muutoksenhakuoikeus koskee kaikkia liikennevakuutuslain nojalla tehtyjä ratkaisuja (ks. KKO 2008:25, KKO 2008:79 ja Korkeimman oikeuden tuomio 10.10.2011 nro 2128). Korkeimman oikeuden tuomion 10.10.2011 nro 2128 perusteluiden kohdan 14 mukaisesti vakuutusyhtiön korvausvastuun kiistämisen perusteeksi esittämät seikat otetaan huomioon myös kuljettajan korvausvastuuta arvioitaessa.

Liikennevakuutuslain 3 luvun 12 §:n 1 momentin (941/1984) perusteella käräjäoikeuden olisi tullut velvoittaa X Oy suorittamaan C:n maksettavaksi tuomittu kärsimyskorvaus A:lle.

Näistä syistä hovioikeus toteaa, että X Oy:llä on asiassa itsenäinen muutoksenhakuoikeus ja yhtiön esittämät korvausvastuun kiistämisen perusteet otetaan huomioon myös arvioitaessa C:n korvausvastuuta.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Satakunnan käräjäoikeuden tuomiosta 26.10.2016 nro 144556 ilmenevällä tavalla B on ollut matkustajana C:n kuljettajamassa henkilöautossa. C on menettänyt henkilöauton hallinnan, jolloin auto on ajautunut suurella nopeudella oikealle kaartuvassa mutkassa vasemmalle puolen tietä, josta auto on suistunut penkalle ja lentänyt ojan yli törmäten ojan penkereeseen, minkä jälkeen auto on kierinyt katon kautta ympäri päätyen katolleen pellolle. B ei ole käyttänyt ajon aikana turvavyötä ja hän on saanut surmansa onnettomuudessa. C:n syyksi on luettu muun muassa törkeä rattijuopumus, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen ja törkeä kuolemantuottamus.

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla B:n on täytynyt olla tietoinen C:n humalatilasta mennessään tämän kuljettaman henkilöauton kyytiin. Hovioikeudelle ei ole esitetty sellaista selvitystä, jonka johdosta käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta jäisi tältä osin mitään varteenotettavaa epäilystä. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän todistelun perusteella jää kuitenkin epäselväksi, missä määrin B:n on täytynyt olla tietoinen C:n humalatilan tarkemmasta laadusta ja sen vaikutuksesta tämän ajokykyyn.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaan surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

Lain esitöiden mukaan kärsimyksestä suoritettavan korvauksen keskeisenä tarkoituksena on helpottaa surutyön tekemistä ja auttaa surevaa selviytymään läheisen äkillisestä menettämisestä johtuvasta elämäntilanteen yllättävästä muutoksesta. Korvauksella läheinen voisi esimerkiksi kattaa asiantuntija-avusta aiheutuvia kustannuksia sekä rahoittaa ansiotyöstä pidettävää ylimääräistä vapaa-aikaa. Korvauksen tuomitseminen perustuisi aina tuomioistuimen kohtuusharkintaan. Kohtuusharkinnassa keskeisiä huomioon otettavia seikkoja ovat surmansa saaneen henkilön ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyyden osalta läheisyyden aste ja teon laadun osalta erityisesti se, kuinka tuskallisena läheiset henkilöt kokevat menetyksen. Muiden olosuhteiden osalta on otettava huomioon sellaiset kärsimyksen määrään yksittäistapauksessa vaikuttavat seikat, joita esitöissä ei ole voitu ennakoida. (HE 116/1998 vp s. 10-12)

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaisen korvauksen kohtuullisuutta harkittaessa on otettava huomioon, että kyseessä on poikkeussäännös. Vahingonkorvauslaissa on lähtökohtana, että korvausvelvollisuus henkilövahingoista pääsääntöisesti käsittää vain vahingon, joka on aiheutunut vahinkotapahtuman vuoksi välittömästi loukkaantuneelle henkilölle itselleen (HE 187/1973 vp s. 13 ja 23). Sellaisen vahingon korvattavuus, joka aiheutuu muulle henkilölle kuin välittömälle vahingonkärsijälle, perustuu nimenomaisiin erityissäännöksiin, kuten vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ään (KKO 2004:48).

Korvauksen saaminen kärsimyksestä edellyttää, että kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Säännös on tullut sovellettavaksi lähinnä tahallisten henkirikosten yhteydessä. Säännöstä on sovellettu myös liikennekuolemien kohdalla, mutta tällöin korvauksen tuomitsemiseen on oikeuskäytännössä suhtauduttu pidättyvämmin. Liikennekuolemien osalta korvausta on suoritettu lähinnä silloin, kun surmansa saanut on ollut täysin sivullinen. Korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta harkittaessa on korkeimman oikeuden mukaan (KKO 2008:79, kohta 16) perusteltua kiinnittää erityistä huomiota surmansa saaneen ja korvauksen vaatijan välisen suhteen läheisyyteen. (ks. esim. oikeuskirjallisuudessa Ståhlberg – Karhu, Suomen vahingonkorvausoikeus (6. uudistettu painos. Helsinki 2013), s. 310-312, Hemmo, Vahingonkorvausoikeus (Helsinki 2005), s.192-197, Saarnilehto ym. Varallisuusoikeus (2. painos. Helsinki 2012), s. 619-623 sekä oikeuskäytännössä KKO 2002:83, KKO 2004:48 ja KKO 2008:79)

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaista korvausta voidaan esitöissäkin lausutulla tavalla sovitella lain 6 luvun 1 §:n nojalla, jos surmansa saanut on itse myötävaikuttanut tapahtumien kulkuun esimerkiksi käyttäytymällä hyökkäävästi tekijää kohtaan (HE 116/1998 vp s. 10-12). Vahingonkorvauslaissa ei sen sijaan ole tyhjentävästi säännelty kysymystä ns. passiivi-identifikaatiosta eli ns. passiivista samaistamista, toisin sanoen tässä tapauksessa sitä, missä määrin läheisen oikeuteen saada korvausta kärsimyksestä vaikuttaa surmansa saaneen huolimaton menettely (ks. HE187/1973 vp, s. 12).

Hovioikeudessa on kysymys, onko A oikeutettu kärsimyskorvaukseen vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n nojalla tilanteessa, jossa surmansa saanut henkilö on tietoisena kuljettajan humalatilasta mennyt vapaaehtoisesti tämän kyytiin ja jossa hän on laiminlyönyt käyttää turvavyötä. Harkittaessa vakuutusyhtiön velvollisuutta suorittaa kärsimyskorvausta A:lle tulee ottaa huomioon myös liikennevakuutuslain 2 luvun 7 §:n 1 momentti (1144/2002).

Vakuutusyhtiön liikennevakuutuslain mukainen korvausvastuu

Liikennevakuutuslain 2 luvun 6 §:n (510/2004) mukaan liikennevahingon korvaus määrätään soveltaen vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ää. Edelleen liikennevakuutuslain saman luvun 7 §:n 1 momentin (1144/2002) mukaan korvausta voidaan alentaa tai se evätä sen mukaan kuin olosuhteet huomioon ottaen on kohtuullista, jos joku on törkeällä huolimattomuudella myötävaikuttanut kärsimänsä henkilövahingon syntymiseen.

Henkilövahingon yhteydessä vahingonkärsijän oma myötävaikutus voi ilmetä esimerkiksi siten, että hän on omalla käyttäytymisellään asettanut itsensä alttiiksi suurempaan vahinkoriskiin.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2005:145 on ollut kysymys surmansa saaneen henkilön TC omasta myötävaikutuksesta, kun hän oli mennyt vapaaehtoisesti K:n kyytiin tietoisena tämän humalatilasta. K oli kuljettanut henkilöautoa reilulla ylinopeudella ja ylinopeudesta johtuen K ei ollut saanut pysäytettyä ajoneuvoa niin sanotussa T-risteyksessä, vaan auto oli törmännyt tienpenkereeseen. Tapauksessa TC:n lapsi oli vaatinut korvausta liikennevakuutuksesta vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n nojalla elatuksesta ja hautajaiskuluista. Korkein oikeus pyysi asiassa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta (EYT) ennakkoratkaisua (EYT:n tuomio 30.6.2005 asia C-537-03). EYT:n ennakkoratkaisun perusteella korkein oikeus päätyi siihen, ettei pelkästään se, että henkilö on ollut vapaaehtoisesti K:n kuljettamassa autossa tietoisena tämän humalatilasta ja näin menetelleessään hyväksynyt kasvaneen onnettomuusriskin, ilman että henkilö olisi vaikuttanut K:n tapaan kuljettaa autoa, merkitse sellaista itselle aiheutettua vahinkoa, jonka johdosta hänen oikeuttaan korvaukseen voitaisiin rajoittaa (ks. erityisesti perustelujen kohdat 27-28 ja 32-34.) Korkeimman oikeuden mukaan matkustajilla on oltava tehokas oikeussuoja henkilövahinkojen osalta ja heidän oikeuttaan korvaukseen voidaan rajoittaa vain silloin, kun tapahtuman olosuhteet ovat olleet poikkeukselliset (kohta 28).

Surmansa saaneen omaa myötävaikutusta tulee arvioida liikennekuolemien yhteydessä itsenäisenä läheisen kärsimyskorvausta alentavana tai sen poistavana seikkana samalla tavalla kuin edellä on lausuttu liikennevakuutuslain 2 luvun 7 §:n 1 momentin (1144/2002) soveltamiskäytännöstä. Näin ollen pelkästään se, että B on ollut matkustajana C:n kyydissä tietoisena tämän humalatilasta, ei ole sellaista törkeän huolimatonta myötävaikutusta omaan kuolemaansa, mikä yksinään johtaisi siihen, ettei vakuutusyhtiöllä olisi korvausvastuuta A:lle aiheutuneesta kärsimyksestä.

Hovioikeus toteaa puolestaan erikseen, ettei asiassa ole esitetty tarkempaa selvitystä siitä, mikä merkitys B:n kuolemaan on ollut sillä, ettei tämä ole käyttänyt turvavyötä. Näin ollen myöskään turvavyön käyttämisen laiminlyönti ei ole tässä tapauksessa edes yhdessä kuljettajan humalatilasta tietoisuuden kanssa sellainen törkeäksi huolimattomuudeksi katsottava seikka, joka voisi poistaa vakuutusyhtiön korvausvelvollisuuden liikennevakuutuslain 2 luvun 7 §:n 1 momentin (1144/2002) perusteella (ks. HE 223/2002 vp, s. 4-5). Nämä seikat voidaan kuitenkin ottaa huomioon harkittaessa A:n oikeutta korvaukseen vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n nojalla.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukainen kohtuusharkinta

Hovioikeudessa on riidatonta, että B on ollut matkustajana takapenkillä ilman turvavyötä henkilöautossa, jota on kuljettanut C, joka on ollut vahvassa 2,04 promillen humalatilassa. Ajo ennen onnettomuutta on esitetyn selvityksen mukaan tapahtunut pienellä soratiellä, joka on kulkenut onnettomuuspaikan läheisyydessä peltojen keskellä alavalla maalla. C:n ajotavasta ennen onnettomuutta ei ole esitetty tarkempaa selvitystä kuin mikä ilmenee käräjäoikeuden tuomiosta ja C:n syyksi luetusta kohdan 2 törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta: C oli kuljettanut henkilöautoa suurella nopeudella soratiellä oikealle kaartuvassa mutkassa.

B:n oma menettely eli se, että hän on lähtenyt vapaaehtoisesti vahvassa humalatilassa olleen C:n kuljettaman henkilöauton kyytiin ja laiminlyönyt käyttää ajon aikana turvavyötä on otettava huomioon harkittaessa kärsimyskorvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta, kuten myös korkein oikeus on julkaisemattomassa ratkaisussaan 10.10.2011 nro 2128 todennut. Hovioikeus toteaa, että liikenneonnettomuudessa surmansa saaneen läheisen kärsimys ei tämänkaltaisissa tapauksissa johdu samassa määrin ulkopuolisen tekijän syyksi luettavasta liikennesääntöjen vastaisesta ja usein piittaamattomasta ja ennakoimattomasta menettelystä kuin jos surmansa on saanut läheinen, joka on osallistunut liikenteeseen täysin sivullisena ja olematta matkustajana rattijuopon kyydissä. B:n oma huolimaton menettely ja siten myötävaikutus omaan kuolemaansa puhuu korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta vastaan.

C:n ajotapaan ei ole liittynyt sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, joita B ei olisi voinut ottaa huomioon lähtiessään vahvassa humalatilassa olleen C:n kuljettaman henkilöauton kyytiin. Ylinopeus ja sen mukainen liian suuri tilannenopeus ovat tyypillisiä vahvassa humalassa olevan kuljettajan ajovirheitä. Näin ollen C:n ajotapaan ei ole näytetty liittyneen sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, jotka olisivat omiaan lisäämään äitinsä menettäneen A:n kärsimystä ja jotka puoltaisivat vahvasti kärsimyskorvauksen tuomitsemista.

A:n nuori ikä ja erityisen läheinen suhde B:hen puoltavat vahvasti kärsimyskorvauksen tuomitsemista. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussaan KKO 2008:79 toteamalla tavalla suhteen läheisyyteen on perusteltua kiinnittää huomiota kärsimyskorvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta arvioitaessa. Oikeuskäytännössä ei yleensä ole tuomittu kärsimyskorvausta nyt kyseessä olevan kaltaisissa tilanteissa, jos korvausta on vaatinut surmansa saaneen vanhemmat tai täysi-ikäiset sisarukset.

Punnittaessa korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuuden puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja kokonaisuutena hovioikeus päätyy siihen, ettei kärsimyskorvauksen tuomitseminen ole nyt käsillä olevassa tapauksessa kohtuullista edes surmansa saaneen kanssa asuneelle alaikäiselle lapselle. Tämänkaltainen arviointi on yhdensuuntainen kärsimyskorvauksen tarkoituksen ja poikkeusluonteen kanssa. Jos surmansa saanut on vapaaehtoisesti ja tietoisena kuljettajan humalatilasta lähtenyt tämän kyytiin, on hän ottanut tietoisena riskin kuolemaan mahdollisesta johtavasta liikenneonnettomuudesta. Tämänkaltaisissa tapauksissa ei ole perusteltua kuin aivan poikkeuksellisesti kanavoida vakuutusyhtiöiden kannettavaksi vastuuta rattijuopon kyydissä olleiden matkustajien läheisten kärsimyskorvauksista. Tämä kärsimyskorvauksen osalta tehtävä johtopäätös ei ole ristiriidassa myöskään sen kanssa, että liikennevakuutuksesta korvattavia henkilövahinkoja muutoin sovitellaan matkustajan oman myötävaikutuksen perusteella vain poikkeuksellisesti (ks. KKO 2005:145, kohdat 27-28 ja 32-34 sekä KKO 2009:56, kohta 17).

- - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin C ja X Oy on velvoitettu suorittamaan 10.000 euroa korvauksena A:lle kärsimyksestä. A:n vaatimus kärsimyskorvauksesta hylätään ja C ja X Oy vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta A:lle.

- - -

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Juhani Palmu, Petteri Korhonen ja Mika Kinnunen. Esittelijänä on ollut Matti Vaattovaara.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys siitä, voidaanko rikoslain 28 luvun 10 §:n mukaisessa luvattomassa pyynnissä käytetty taljajousi nuolineen määrätä valtiolle menetetyksi rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla, kun otetaan huomioon metsätyslain 80 §:n 4 momentin säännös.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 12.05.2016 nro 120426

Asia

Menettämisseuraamus luvatonta pyyntiä koskevassa asiassa

Valittaja

Kihlakunnansyyttäjä A

Vastapuoli

B

Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa valituksenalaiselta osalta

Syyte

l. Luvaton pyynti

5710/R/0035l48/15

Rikoslaki 28 luku l0 §

Metsästyslaki 46 §

01.09.2015 - 03.09.2015 Seinäjoki

B on luvattomasti omistamallaan taljajousella ampunut metsäkauriin vasan Suomen valtion omistamalla, Metsähallituksen hallinnoimalla alueella Paukanevalla (RN:o 7:580).

Syyttäjän muu vaatimus

Rikoksentekovälineen menettäminen kohdassa 1

B on tuomittava menettämään valtiolle rikoksentekovälineenä käytetty taljajousi nuolineen.
(Takavarikkopöytäkirja nro 5710/R/35148/15/TVP/1)

Rikoslaki 10 luku 4 §

B:n vastaus

Vastaaja B on kohdassa 1 kiistänyt syyllistyneensä luvattomaan pyyntiin. B on ollut siinä käsityksessä, että hänellä on ollut oikeus metsästää tai on erehtynyt alueesta. B on tunnustanut ampumisen.

B on kiistänyt menettämisseuraamuksen. Ensisijaisesti kysymys ei ole sellaisesta rikoksesta, että me­nettämisseuraamus tulisi tuomita ja toissijaisesti se olisi kohtuutonta. Kyse on B:lle räätälöidystä talja­jousesta, jolla on iso merkitys B:lle.

- - -

Käräjäoikeuden perustelut syytekohdassa 1 syyksilukemisen ja rikoksentekovälineen menettämisen osalta

B on kiistänyt syytteen laittomasta pyynnistä, koska on ollut siinä käsityksessä, että hänellä olisi ollut oikeus metsästää kyseisellä alueella. Riidatonta asiassa on, että B on ampunut metsäkauriin vasan taljajousella ja lisäksi se, että metsästys on tapahtunut Suomen valtion omistamalla, Metsähallituksen hal­linnoimalla alueella Paukanevalla, jonka Metsähallitus on vuokrannut Nurmon Metsästysseura Ry:lle.

Asiassa on kuultu vastaaja B:tä todistelutarkoituksessa. B on kertonut, että hänellä ei ole omaa metsää, mutta hän on saanut metsänomistajilta lupia metsästää alueellaan. B on kertonut olleensa Nurmon Metsästysseura Ry:n vuosikorttijäsen. B on kertonut, että tiesi metsästyksen tapahtuneen valtion omistamalla luonnonsuojelualueella, mutta oli siinä uskossa, että siellä saa metsästää. Tämän käsityksen B on kertonut saaneensa siitä, että hänen annettiin ymmärtää, että metsästys on sallittua, kun oli ollut hirviporukan mukana metsällä. Syyttäjä on viitannut esitutkintaan, jossa B on kiistänyt syytteen sillä perusteella, että olisi ollut C:n maalla.

Asiassa ollaan kuultu todistajana D:tä. D on metsästänyt itse 40 vuotta ja toimii Nurmon Metsästysseura Ry:n varapuheenjohtajana. D on kertonut, että hänen kuvaaman videon perusteella B:n metsästys on tapahtunut Metsähallituksen omistamalla maalla. D on kertonut, että oli verrannut maastossa paikkaa B:n YouTube -videopalveluun lataamaan videoon. D on kertonut, että alueella on metsästysseuralla vuokraoikeuden nojalla metsästysoikeus Metsähallituksen hallinnoimaan alueeseen, mutta metsästysoikeus ei vuokrasopimuksen mukaan kata metsäkauriin metsästystä. D on kertonut, että hän ei tunne B:tä ja ei ole koskaan ollut yhteydessä B:n kanssa. D on kertonut, että metsästysseuran nettisivuilla on nähtävillä kartta metsästysalueesta. Vuokrasopimusta ei ole D:n mukaan nähtävillä netissä, mutta tiedon siitä saa kysymällä metsästysseuralta.

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Metsästyslain 46 §:n mukaan valtion aluetta koskeva metsästyslupa annetaan kirjallisena. Luvassa on yk­silöitävä metsästysaika ja metsästettävät riistaeläimet. Metsästyslain 76 §:n mukaan rangaistuksesta luvat­tomasta pyynnistä säädetään rikoslain 28 luvun 10 §:ssä. Metsästyslain esitöissä (HE 203/2001) painote­taan metsästyksen luonteeseen kuuluvaa korostunutta huolellisuusvelvoitetta. Metsästäjä on viime kädes­sä vastuussa siitä, että metsästys tapahtuu alueella, jossa on oikeus metsästää. Todistaja D on kertonut, että tieto metsästykseen oikeuttavista alueista on ollut saatavilla metsästysseuralta.

Kirjallisena todisteena olevan vuokrasopimuksen mukaan Metsähallitus on vuokrannut alueen metsästys­oikeuden Nurmon Metsästysseura Ry:lle, mutta sopimuksen kohdan 2 mukaan metsästysoikeus ei kuiten­kaan koske metsäkauriin metsästystä. Kirjallisena todisteena olevalla B:n kuvaamalla DVD-tallenteella B kertoo, että on kytännyt useampana päivänä metsäkauriita samalla alueella. Metsästys on tapahtunut riidattomasti kyseisellä vuokratulla alueella. Lisäksi kirjallisessa vuokrasopimuksessa on yksiselitteisesti määritetty, ettei metsästysoikeus kata metsäkauriin metsästystä. Koska B on metsästänyt metsäkauriin vasan alueella, jossa metsäkauriin pyynti on ollut kiellettyä, hän on menettelyllään syyllistynyt luvattomaan pyyntiin. B ei voi vedota omaan käsitykseen, että alueella olisi saanut pyytää metsäkaurista tai erehdykseen, koska metsästäjän korostunut huolellisuusvelvoite edellyttää, että metsästäjä on tietoinen tai ainakin hänellä on velvollisuus ottaa selvää, millä alueella metsästys on sallittua. Lisäksi B on seuraillut metsäkauriita samassa paikassa useamman päivän ajan, joten kysymys ei ole voinut olla erehdyksestä, vaikkakaan se ei vapauttaisi vastuusta.

Rikoksentekovälineen menettäminen

Metsästyslain 80 §:n 3 momentti sisältää viittaussäännöksen rikoslain rikoksentekovälineen menettämis­seuraamukseen. Sen mukaan jos rauhoittamaton eläin on pyydystetty tai tapettu vastoin tämän lain tai sen nojalla annetun asetuksen säännöksiä, menettämisseuraamuksen osalta on noudatettava, mitä rikoslain 10 luvussa säädetään.

Metsästyslain 80 §:n 4 momentin mukaan rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohtaa sovelletaan vain, jos menettämisseuraamuksen perustavana rikoksena on 72 §:ssä tarkoitettu teko tai 75 §:n 5 kohdassa tar­koitettu tahallinen teko. Metsästyslain 72 § sisältää viittaussäännöksen metsästysrikoksesta rikoslakiin ja 75 §:n 5 kohta koskee menettämisseuraamusta, jos rauhoittamaton eläin pyydystetään tai tapetaan laitto­malla pyyntivälineellä.

Metsästyslain 76 § sisältää luvattomasta pyynnistä viittauksen rikoslakiin. Sen mukaan rangaistuksesta lu­vattomasta pyynnistä säädetään rikoslain 28 luvun 10 §:ssä. Laiton pyynti rangaistavana menettelynä saa kuitenkin perusteen metsästyslaista, joten metsästyslaki erityislakina tulee sovellettavaksi tässä tapaukses­sa menettämisseuraamuksen osalta.

Ensinnäkin metsäkauris on riistaeläin metsästyslain 5 §:n mukaan, eikä rauhoittamaton eläin, joten met­sästyslain 80 §:n 3 momentti ja 75 §:n 5 kohta ei tule tältäkään osin sovellettavaksi tapaukseen. Toiseksi menettämisseuraamus edellyttää, että menettämisseuraamuksen perustuvana rikoksena on metsästysrikos. Myös hallituksen esityksessä (HE 203/2001) todetaan, että menettämisseuraamuksen määrääminen muis­ta metsästyslain rangaistussäännösten rikkomisesta katsottiin helposti johtavan kohtuuttomaan lopputu­lokseen. B on tuomittu laittomasta pyynnistä. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohta ei tule sovellettavaksi tässä tapauksessa metsästyslain 80 §:n 4 momentin perusteella, joten vaatimus rikoksenteko­välineen menettämisestä valtiolle hylätään.

Syyksilukeminen kohdassa 1

B:n on katsottu kohdassa 1 syyllistyneen syytteen teonkuvauksen mukaiseen luvattomaan pyyntiin 01.09.2015-03.09.2015.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Petteri Pitkäkoski ja 2 lautamiestä

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimus

Syyttäjä on kohdassa 1 vaatinut, että B:n rikoksentekovälineenä käyttämä taljajousi nuolineen tuomitaan valtiolle menetetyksi.

Perusteet

Käräjäoikeuden tuomio perusteluineen on virheellinen. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa menetetyksi voidaan tuomita myös esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. B on syyllistynyt rikoslain 28 luvun 10 §:n mukaiseen luvattomaan pyyntiin, joka on tahallinen rikos. B:n metsästyksessä käyttämä taljajousi ei ole ollut luvanvarainen ampuma-ase. Metsästyslain 80 §:n 4 momentti estää tässä tapauksessa rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohdan soveltamisen, mutta ei edellä mainitun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan soveltamista. Menettämisseuraamuksen tuomitseminen ei ole myöskään kohtuutonta esineen huomattavan arvon tai muun syyn perusteella. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa tulee kiinnittää huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. Huomiota tulee kiinnittää B:n monipuoliseen rikostaustaan ja siihen, että B on nyt tuomittu tahallisesta rikoksesta, mikä osoittaa, ettei hän ole harrastuksessaan jousimetsästäjänä noudattanut lakia.

Vastaus

Vaatimus

B on vaatinut, että valitus hylätään.

Perusteet

Käräjäoikeuden tuomio on oikea. B on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä perusteet. Rikoslain 10 luvun 4 §:ä ei ole mahdollista soveltaa tässä tapauksessa. B:n metsätyksessä käyttämän taljajousen hallussapito ei ole ollut rangaistavaa. Lisäksi B ei ole hankkinut tai valmistanut taljajousta yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten eikä taljajousi ole ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Menettämisseuraamus on joka tapauksessa hylättävä kohtuuttomana.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

B on käräjäoikeudessa tuomittu kohdassa 1 rikoslain 28 luvun 10 §:n nojalla luvattomasta pyynnistä, koska hän oli 1.-3.9.2015 Seinäjoella metsästyslain 46 §:n 1 momentin säännöksen vastaisesti omistamallaan taljajousella luvattomasti ampunut metsäkauriin vasan Suomen valtion omistamalla, Metsähallituksen hallinnoimalla alueella Paukanevalla (RN:o 7:580). Metsästyslain 76 §:n viittaussäännöksen mukaan luvattomasta pyynnistä on säädetty rangaistus rikoslain 28 luvun 10 §:ssä.

Metsästyslain 80 §:n (876/2001) 1 momentin mukaan, jos riistaeläin on metsästetty vastoin tämän lain tai sen nojalla annetun asetuksen säännöksiä ilman, että toisella oli oikeus metsästää tai ottaa tällainen riista­eläin, tuomitaan eläin tai sen arvo valtiolle menetetyksi. Riistaeläimen arvo määrätään 79 §:ssä säädetyllä tavalla. Muutoin on soveltuvin osin noudatettava, mitä rikoslain 10 luvun 1–4 ja 6–11 §:ssä säädetään. Saman pykälän 4 momentin (516/2002) mukaan, rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohtaa sovelle­taan vain, jos menettämisseuraamuksen perustavana rikoksena on 72 §:ssä tarkoitettu teko tai 75 §:n 5 kohdassa tarkoitettu tahallinen teko. Hovioikeus toteaa, että metsästyslain 80 §:n menettämisseuraamus­säännöstä sovelletaan myös B:n syyksi luettuun luvattomaan pyyntiin, jossa on rikottu metsästyslain 46 §:n säännöstä.

Rikoslain 10 luvun 4 §:n (875/2001) 1 momentin mukaan valtiolle menetetyksi on tuomittava rikoksen te­kemisessä käytetty: 1) ampuma- tai teräase sekä muu niihin rinnastettava hengenvaarallinen väline; ja 2) muu esine tai omaisuus, jonka hallussapito on rangaistavaa. Saman pykälän 2 momentin mukaan menete­tyksi voidaan tuomita myös: 1) esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä; ja 2) oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yk­sinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan eri­tyisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.

Edellä mainitut menettämisseuraamuksia koskevat säännökset (875/2001 ja 876/2001) tulivat voimaan 1.1.2002. Tuolloin uudistettiin menettämisseuraamuksia koskeva lainsäädäntö. Ennen vuonna 2002 voi­maan tullutta uudistusta rikoksentekoväline voitiin määrätä menetetyksi rikoslain 2 luvun 16 §:n 3 mo­mentin (143/1932) nojalla. Menettämisseuraamus oli tuolloin aina harkinnanvarainen ja se koski vain ta­hallisia rikoksia. Viimeksi mainittua pykälää oli ennen vuotta 2002 metsästyslain (615/1993) 80 §:n 3 momentin nojalla sovellettava myös silloin, jos riistaeläin oli metsästetty taikka rauhoittamaton eläin pyy­dystetty tai tapettu vastoin metsästyslain tai sen nojalla annetun asetuksen säännöksiä. Tätä säännöstä oli siten sovellettava esimerkiksi metsästysrikoksessa käytetyn rikoksentekovälineen, kuten metsästysaseen osalta. Oikeuskäytännössä metsästysaseen menetetyksi määrääminen oli kuitenkin yleensä edellyttänyt metsästysrikosta (Matti Hepola, Metsästysrikokset 1991, s. 110-119), vaikka se voitiinkin rikoslain 2 lu­vun 16 §:n 3 momentin nojalla metsästysrikkomuksenkin johdosta tuomita valtiolle menetetyksi, jos rik­komus oli ollut tahallinen (ks. KKO 1984 II 94).

Voimassa olevassa rikoslain 10 luvun 4 §:ssä rikoksentekovälineen menettämisseuraamus on jaettu kah­teen ryhmään siten, että 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa rikoksentekovälineen tuomitseminen me­netetyksi on pakollista ja se koskee paitsi tahallisia, myös tuottamuksellisia rikoksia, kun taas säännöksen 2 momentin mukainen menettämisseuraamus koskee vain tahallisia rikoksia ja on harkinnanvarainen. Ri­koslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetään siis kaikissa, niin tahallisissa kuin tuottamuksel­lisissakin rikoksissa käytetty ampuma- tai teräase sekä muu niihin rinnastettava hengenvaarallinen väline pakollisen menettämisseuraamuksen alaiseksi. Pykälän 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu esine tai omai­suus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä, tarkoittanee sen sijaan lähinnä muita rikoksenteko­välineitä kuin 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja hengenvaarallisia välineitä, vaikka lain sanamuoto ei sinänsä näyttäisi estävän soveltamasta tätä 2 momentin 1 kohdan harkinnanvaraista menettämisseuraa­mussäännöstä myös esimerkiksi tekovälineenä käytettyyn ampuma-aseeseen.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa B:n metsäkauriin vasan ampumiseen käyttämää taljajousta on pidettävä ampuma- tai teräaseeseen rinnastettavana hengenvaarallisena välineenä ja B:n syyksi luettu rikoslain 28 luvun 10 §:ssä rangaistavaksi säädetty luvaton pyynti on tahallinen rikos. Syyttäjä on valituk­sessaan katsonut, että B:n tekovälineenä käyttämä taljajousi nuolineen on määrättävä menetetyksi ri­koslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla.

Metsästyslain menettämisseuraamuksia koskeva 80 § muutettiin siis samalla kertaa kuin rikoslain 10 luku uudistettiin. Lain esitöiden (HE 80/2000 s. 42) mukaan "pykälän 4 momentissa säädettäisiin, että rikos­lain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu konfiskaatio tuomittaisiin vain, jos rangaistus tuo­mitaan metsästyslain 72 §:ssa tai 75 §:n 5 kohdassa tarkoitetun tahallisen teon nojalla. Edellä mainitun ri­koslain säännöksen mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi tuottamuksellisenkin rikoksen tekemises­sä käytetty ampuma- tai teräase taikka muu niihin rinnastettava hengenvaarallinen väline. Metsästyslain 72 §:ssä säädetään rangaistus tahallisesta metsästysrikoksesta. Lain 75 §:n 5 kohta puolestaan koskee metsästyslain säännösten rikkomista tahallaan tai huolimattomuudesta siten, että joku pyydystää tai tap­paa rauhoittamattoman eläimen vastoin pyyntivälineitä ja pyyntimenetelmiä koskevaa lain 49 §:n sisältä­mää kieltoa tai vastoin tarkempia säännöksiä sisältävän asetuksen määräyksiä. Ehdotuksen mukaan aseen konfiskointi koskisi tässäkin tapauksessa vain tahallisia tekoja. Muiden metsästyslain rangaistussäännösten nojalla ei ole syytä konfiskoida asetta, koska se johtaisi helposti kohtuuttomaan lopputulokseen. Ei esimerkiksi ole syytä tuomita menetetyksi laillista metsästysasetta, jota on kuljetettu ilman säädettyä suojusta tai jolla on erehdyksessä ammuttu hirvieläimen vasaa muistuttava aikuinen eläin vasan pyyntiluvalla." Muutettaessa metsästyslain 80 §:n 4 momentti 1.9.2002 voimaan tulleella lailla (516/2002) nykyiseen muotoonsa on viimeksi mainitun lain esitöissä (HE 203/2001 vp. s. 33) menettämisseuraamusten osalta viitattu edellä siteerattuun hallituksen esitykseen HE 80/2000 vp. ja katsottu edelleen rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittaman rikoksentekovälineen menettämisseuraamuksen määrääminen muista metsästyslain rangaistussäännösten rikkomisista kuin metsästyslain 72 §:ssä tarkoitetuista metsästysrikoksista tai metsästyslain 75 §:n 5 kohdissa tarkoitetuista tahallisista teoista kohtuuttomaksi.

Edellä mainituista hallituksen esityksistä voidaan päätellä, että varsinaisen metsästysaseen menettämis­seuraamusta ei haluttu edelleenkään sovellettavaksi kuin vakavimpien metsästyslain tai sen nojalla annet­tujen asetusten säännösten rikkomistapauksissa. Metsästyslain 80 §:n säännös vastaa siten ainakin metsäs­tyksessä käytetyn ampuma-aseen osalta aikaisempaa oikeuskäytäntöä, jossa aseen menettämisseuraamus oli yleensä tuomittu vain vakavampien metsästysrikosten osalta. Lain tarkoituksena ei ole hovioikeuden käsityksen mukaan ollut, että metsästyksessä käytetyn aseen menettämisseuraamus ulotettaisiin rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan kautta koskemaan nyt kysymyksessä olevan kaltaista luvatonta pyyntiä. Edellä esitettyyn nähden hovioikeus katsoo, ettei metsästyslain 80 §:n 4 momentin tarkoitus huo­mioon ottaen ole tässä tapauksessakaan sovellettava rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan sään­nöstä eikä B:n luvattomassa pyynnissä käyttämää taljajousta nuolineen siten ole määrättävä valtiolle menetetyksi.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

- - -

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Annette Laukkonen, Pasi Vihla ja Kirsi Häkkinen. Esittelijänä on ollut hovioikeuden esittelijä Mari Tikkala.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kannabiskasvin viljelyyn käytetty kiinteistö tuomittiin hovioikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla rikoslain 50 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla rikoksentekovälineenä valtiolle menetetyksi. Yksinomaan huumausainerikoksen tekemistä varten hankitun kiinteistön arvo ja rikoksella saadun hyödyn määrä huomioon ottaen hovioikeus katsoi, ettei rikoslain 10 luvun 10 §:ssä säädettyjä edellytyksiä menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen ollut.

Kysymys myös vakuustakavarikosta.

PÄIJÄT-HÄMEEN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 4.5.2017

Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä huumausainerikoksesta ja avunannosta huumausainerikokseen yhteiseen 1 vuoden 7 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus tuomitsi rikoksella saadun hyödyn valtiolle menetetyksi sekä määräsi vakuustakavarikon olemaan edelleen voimassa. Käräjäoikeus tuomitsi myös kiinteistön rikoslain 10 luvun 4 §:n nojalla rikoksentekovälineenä valtiolle menetetyksi. Perusteluinaan käräjäoikeus kiinteistöä koskevan menettämisseuraamuksen osalta lausui, että A oli hankkinut kiinteistön pääasiallisesti hampun viljelyä varten ja että kiinteistö oli ominaisuuksiltaan erityisen sovelias viljelyyn käytettäväksi. Siten oli myös todennäköistä, että kiinteistöä käytettäisiin uusiin vastaavanlaisiin tahallisiin huumausainerikoksiin. Menettämisseuraamus ei myöskään ollut kohtuuton seuraamus rikoksesta ottaen huomioon kiinteistön 15.000 euron arvo, rikoksella saatu hyöty ja se, että kiinteistöä ei ollut käytetty muussa tarkoituksessa.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 3.10.2017

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että rikoksen tuottamaa taloudellisen hyödyn valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva vaatimus hylätään 6.000 euroa ylittäviltä osiltaan, että vakuustakavarikko PK 16/890 kumotaan ja että Lahdessa sijaitsevan kiinteistön valtiolle menetetyksi tuomitsemista koskeva vaatimus hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että menettämisseuraamusta ainakin kohtuullistetaan.

A on saanut rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä vain hänen hallustaan takavarikoidut käteiset varat 5.950,20 euroa. Vakuustakavarikko PK 16/890 kohdistuu A:n ja hänen avopuolisonsa yhteisellä pankkitilillä oleviin varoihin, joista noin 4.500 – 5.000 euroa kuuluu A:n avopuolison mukaan hänelle. Kiinteistöä on ollut tarkoitus kunnostaa ja käyttää vapaa-ajan kiinteistönä. Kiinteistön tuomitseminen rikoksentekovälineenä valtiolle menetetyksi on kohtuutonta ja johtaa siihen, että hän menettää käytännössä koko omaisuutensa. Menettämisseuraamus on joka tapauksessa perusteltua kohtuullistaa hänen taloudellisena hyötynä saaduksi myöntämäänsä 6.000 euroon.

Vastaus

Syyttäjä on vastustanut muutosvaatimuksia. Rikoshyötynä menetetyksi tuomittu 23.030 euroa perustuu A:n syyksi luettuun myydyn huumausaineen määrään eikä tahallisen rikoksen tuottamaa, tavoiteltuun hyötyyn kohdistuvaa menettämisseuraamusta ole syytä kohtuullistaa. Vakuustakavarikon voimassa pitäminen on edelleen aiheellista, koska A voi hävittää omaisuuttaan ennen seuraamusten täytäntöönpanoa. A:n esittämää ulkopuoliseen henkilöön kohdistuvaa vakuustakavarikon täytäntöönpanoa koskevaa vaatimusta ei voida tutkia tämän asian yhteydessä. Kiinteistö on hankittu rikoksen tekemistä varten, se on soveltunut hyvin huumausaineen kasvatukseen ja sitä on siihen myös käytetty. Saatuun hyötyyn ja kiinteistön arvoon nähden kiinteistön tuomitseminen valtiolle menetetyksi ei ole kohtuutonta. Kiinteistön myöhemmillä käyttötarkoituksilla ei ole merkitystä menettämisseuraamuksen kannalta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Rikoshyötyä koskeva menettämisseuraamus

A:n ja hänen rikoskumppaninsa syyksi on kohdassa 2 luettu 2.303 marihuanagramman myyminen heidän myöntämäänsä 10 euron grammahintaan. A on näin ollen rikoskumppaninsa kanssa saanut myynnistä yhteensä 23.030 euroa, minkä määrän vähennettynä A:n hallusta takavarikoiduilla 5.950,20 eurolla A on yhteisvastuullisesti rikoskumppaninsa kanssa velvollinen korvaamaan valtiolle. Käräjäoikeuden tuomiota ei siten ole syytä muuttaa.

Vakuustakavarikko PK 16/890

Käräjäoikeus on päätöksellään 3.6.2016 määrännyt A:n omaisuutta pantavaksi vakuustakavarikkoon enintään määrän, joka vastaa 27.600 euroa. Käräjäoikeus on nyt muutoksenhaun kohteena olevalla tuomiollaan määrännyt takavarikon pidettäväksi edelleen voimassa valtiolle rikoshyötynä menetettäväksi tuomitun rahamäärän 17.079,80 euron osalta, koska on olemassa vaara, että A pyrkii välttämään edellä mainitun määrän maksamista.

Pakkokeinolain 6 luvun 10 §:n 1 momentin nojalla vakuustakavarikon täytäntöönpanosta huolehtivat ulosottoviranomaiset. Sitä, kohdistuuko vakuustakavarikon täytäntöönpano mahdollisesti ulkopuolisen omaisuuteen, ei voida tutkia A:ta vastaan nostetun syytteen ja siihen perustuvan menettämisseuraamuksen käsittelyn yhteydessä. Syytä vakuustakavarikon kumoamiseen ei siten ole.

Kiinteistön tuomitseminen valtiolle menetetyksi

A:n syyksi on kohdassa 2 lainvoimaisesti luettu törkeä huumausainerikos, koska hän on yhdessä rikoskumppaninsa kanssa myyntitarkoituksessa viljellyt marraskuusta 2015 alkaen kysymyksessä olevalla kiinteistöllä hamppua käytettäväksi huumausaineena. A on saanut kasveista marihuanaa yhteensä 3.000 grammaa ja asian tullessa 17.5.2016 ilmi olisi kiinteistöllä viljelyssä olleista kasveista ollut odotettavissa yhteensä 200 grammaa marihuanaa.

Syyttäjä on vaatinut, että kysymyksessä oleva kiinteistö tuomitaan rikoksentekovälineenä rikoslain 10 luvun 4 §:n nojalla valtiolle menetetyksi.

Huumausainerikoksia koskevan, asiassa erityissäännöksenä sovellettavaksi tulevan rikoslain 50 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi muun ohella välineet, joita on käytetty huumausainerikoksen tekemiseen tai jotka on tähän tarkoitukseen hankittu. Säännös ei siten edellytä, että omaisuus on hankittu yksinomaan tai pääasiallisesti rikoksen tekemistä varten.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2010:10 todennut (kohta 5), että säännös velvoittaa ehdottomasti tuomitsemaan huumausainerikoksessa käytetyt välineet valtiolle menetetyksi. Säännös perustuu Suomea sitoviin vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksen 37 artiklaan ja Wienissä huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa vastaan 20.12.1988 tehdyn Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen b kohtaan, joissa sopimusosapuolien edellytetään toimivan niin, että tarvikkeet ja muut apuvälineet, joita jollain tavalla käytetään huumausainerikoksen tekemisessä, tuomitaan menetetyiksi. Menetetyksi tuomitsemista harkittaessa ei ole lähtökohtaisesti merkitystä sillä, onko väline ollut rikoksen tekemisessä välttämätön tai tarpeellinen, vaan riittävää on, että väline on merkityksellisellä tavalla myötävaikuttanut tai liittynyt rikoksen tekemiseen.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, voiko kiinteistö olla rikoksentekoväline. Utriaisen mukaan tekovälineet voivat olla joko irtainta tai kiinteää omaisuutta (Rikosten rangaistukset ja muut seuraamukset, 1992, s. 197). Ailio on korkeimman oikeuden vuonna 1938 antamaan ratkaisuun viitaten lausunut, että salakuljetusrikoksessa salakuljettajan rikoksensa harjoittamista varten hankkima kiinteistö tuomitaan menetetyksi (Esinekonfiskaatio Suomen rikosoikeudessa, 1964, s. 95). Viljanen on puolestaan katsonut, että luonnollisen katsantokannan mukaista ei ole pitää kiinteistöä sellaisena esineenä, jota on käytetty rikoksentekovälineenä (Konfiskaatio rikosoikeudellisena seuraamuksena, 2007, s. 255-256).

Euroopan parlamentin ja neuvoston rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta 3.4.2014 annettu direktiivi 2014/42/EU velvoittaa jäädyttämään ja tuomitsemaan valtiolle menetetyksi muun ohella huumausainerikosten tekemisessä käytetyt rikoksentekovälineet. Direktiivin 2 artiklan 3) kohdan mukaan rikoksentekovälineellä tarkoitetaan omaisuutta, jota on osaksi tai kokonaan käytetty tai aiotaan käyttää rikoksen tekemiseen millä tavalla tahansa. Saman artiklan 2) kohdan mukaan omaisuudella tarkoitetaan muun ohella sekä irtainta että kiinteää omaisuutta. Saatettaessa direktiivi voimaan on katsottu, että lainsäädäntö täyttää rikoksentekovälineen menetetyksi tuomitsemisen osalta direktiivin vaatimukset (HE 4/2016). Ottaen lisäksi huomioon direktiivin tulkintavaikutus hovioikeus katsoo, että rikoksentekovälineenä voidaan tuomita valtiolle menetetyksi myös kiinteää omaisuutta.

Asiassa on riidatonta, että A on hankkinut kiinteistön 14.8.2015 päivätyllä kauppakirjalla viljelläkseen sillä myynti- tai levitystarkoituksessa hamppua käytettäväksi huumausaineena. A on käyttänyt kiinteistöä rikoksen 17.5.2016 tapahtuneeseen ilmituloon saakka yksinomaan tähän tarkoitukseen. Kiinteistö on siten merkityksellisellä tavalla liittynyt A:n syyksi luetun törkeän huumausainerikoksen tekemiseen ja se on lähtökohtaisesti tuomittava valtiolle menetetyksi.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

Rikoslain 50 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan menettämisseuraamukseen sovelletaan muutoin rikoslain 10 luvun säännöksiä. Menettämisseuraamusta voidaan rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla kohtuullistaa muun muassa, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2007:1 katsonut, että huumausainerikosten laatu huomioon ottaen niiden tuottamaa taloudellista hyötyä koskevan menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen on suhtauduttava varsin pidättyvästi. Ratkaisussaan 1990:65 korkein oikeus on puolestaan tuominnut autojen arvon kokonaisuudessaan menetetyksi, kun niitä oli käytetty pääasiassa huumausainerikoksen tekemiseen.

A on saanut rikoksellaan huomattavan, noin 23.000 euron taloudellisen hyödyn. Perusteita A:n saaman taloudellista hyötyä koskevan menettämisseuraamuksen kohtuullistamiselle 6.000 euroon ei edellä mainittu oikeuskäytäntö huomioon ottaen ole.

Asiassa on riidatonta, että kiinteistön arvo on 15.000 euroa ja että pinta-alaltaan 335 neliömetrin suuruisella kiinteistöllä sijaitsevat purkukuntoiset vuonna 1920 rakennettu omakotitalo sekä vuonna 1932 valmistuneet talousrakennukset ja 28 neliömetrin suuruinen mökki, jota A on käyttänyt kannabiskasvin viljelyyn. Rikoksella saadun hyödyn määrään nähden kiinteistön arvo ei ole niin huomattava, että kiinteistön tuomitseminen valtiolle menetetyksi olisi kohtuutonta. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että kiinteistöllä ei ole ollut muuta käyttötarkoitusta.

Edellä kerrotuilla perusteilla myös vaatimus menettämisseuraamuksen kohtuullistamisesta on hylättävä.

- - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio jää pysyväksi.

- - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Lea Nousiainen
Hovioikeudenneuvos Eero Antikainen
Hovioikeudenneuvos Tuija Silvento

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

Hovioikeuden päätöksestä tarkemmin ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoo, ettei käräjäoikeuden puheenjohtajalla ole oikeutta kannella hakemusasiassa annetusta käräjäoikeuden päätöksestä, koska asiassa ei ollut ilmennyt sellaista erityistä syytä tai voimakasta julkista intressiä, jota tuomarin kanteluoikeuden käyttämisen on katsottu edellyttävän.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 11.10.2017

Asian aikaisemmat vaiheet

Käräjänotaari A on 17.7.2017 päivätyssä kantelussaan hovioikeudelle vaatinut, että hovioikeus poistaa käräjäoikeuden 10.7.2017 antaman päätöksen nro 17/11174, jolla asianajaja B on määrätty pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi C:n ja D:n kuolinpesiin, ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen asian käsittelyn jatkamiseksi.

Perustelujen mukaan hakemus pesänselvittäjän ja -jakajan määräämiseksi C:n ja D:n kuolinpesiin oli annettu tiedoksi E:lle 21.6.2017. E on 29.6.2017 antanut lausuman, jossa hän on ehdottanut pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi asianajaja F:ää eli toista henkilöä kuin hakemuksessa oli pyydetty. E:n lausuma oli jäänyt erehdyksessä kirjaamatta ja huomioon ottamatta päätöstä tehtäessä. Oikeudenkäynnissä on tapahtunut virhe, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa jutun lopputulokseen.

Tämä hovioikeus on 28.7.2017 antamallaan päätöksellä nro 415 jättänyt kantelun tutkimatta, koska käräjäoikeuden päätös ei ollut ollut tuolloin vielä lainvoimainen ja koska E oli ilmoittanut tyytymättömyyttä päätökseen määräajassa. Käräjäoikeuden ratkaisuun oli siten mahdollista hakea muutosta valittamalla.

E on saanut tiedon edellä mainitusta tämän hovioikeuden päätöksestä 28.7.2017. E ei ole valittanut käräjäoikeuden päätöksestä määräpäivään 9.8.2017 mennessä. Käräjäoikeuden päätös on siten lainvoimainen.

Vaatimukset hovioikeudessa

A on 11.8.2017 päivätyssä kantelussaan hovioikeudelle toistanut edellä mainitussa kantelussa esittämänsä vaatimukset perusteluineen.

G sekä H ja I ovat antaneet heiltä kantelun johdosta pyydetyn vastauksen.

E:ltä ei ole pyydetty vastausta, koska se on ilmeisen tarpeetonta.

Asianajaja B on vastauksessaan vaatinut, että kantelu jätetään tutkimatta tai että se ainakin hylätään.

Kantelu on jätettävä tutkimatta, koska kantelijana olevalta asian ratkaisseelta käräjänotaari A:lta puuttuu asiassa kantelu- ja purkulegitimaatio. Kysymyksessä on hakemusasia, jonka kohteesta asianosaiset ovat voineet sopia ja jonka asialegitimaatio on vain asianosaisilla.

Kantelu on joka tapauksessa hylättävä, koska päätökseen ei ollut haettu muutosta säädetyssä määräajassa. E:n käytettävissä oli ollut tyytymättömyyden ilmoittamisen johdosta varsinainen muutoksenhakukeino, mutta hän oli laiminlyönyt hakea muutosta päätökseen.

A on 18.9.2017 antamassaan lausumassaan ilmoittanut, että käräjäoikeus on kannellut asiassa E:n pyynnöstä käräjäoikeuden tekemän virheen korjaamiseksi, jotta E:lle ei syntyisi kustannuksia kantelun tekemisestä. E on ilmoittanut käräjäoikeuden päätökseen tyytymättömyyttä sen varalta, ettei käräjäoikeus katsoisi voivansa kannella asiassa. Sen jälkeen, kun tämä hovioikeus on jättänyt ensimmäisen kantelun tutkimatta, E on pyytänyt käräjäoikeutta kantelemaan uudelleen päätöksen tultua lainvoimaiseksi. Käräjäoikeus on katsonut voivansa tehdä kantelun, koska asiassa on tapahtunut selvä virhe, joka on voinut vaikuttaa asian lopputulokseen ja koska E on pyytänyt käräjäoikeutta kantelemaan asiassa.

Hovioikeuden ratkaisu

Asiassa on ensin ratkaistava, onko asian ratkaisseella käräjänotaari A:lla kantelulegitimaatio eli oikeus kannella päätöksestä.

Hovioikeus toteaa, ettei laissa ole säännöksiä tuomioistuimen tai tuomarin oikeudesta kannella asiassa annetusta päätöksestä.

Oikeuskirjallisuuden (Frände ym: Prosessioikeus, 2017, s. 1214-1216 ja Koponen: Ylimääräinen muutoksenhaku, 2017, s. 60-67) mukaan kanteluoikeus on lähtökohtaisesti jutun asianosaisilla tai sillä, jonka oikeuksiin jutun ratkaisu olennaisesti ja välittömästi vaikuttaa. Myös asian ratkaissut tuomari voi kannella ratkaisusta erityisistä syistä hakemusasiassa tai riita-asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu. Riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomarilla ei ole katsottu olevan kanteluoikeutta.

Oikeuskäytännössä on korkeimman oikeuden riita-asiassa annetun tuomion purkamista koskevassa ratkaisussa KKO 2011:106 katsottu, että tuomarilla voi poikkeuksellisesti olla oikeus hakea lainvoimaisen tuomion purkamista asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun ratkaisua rasittaa ilmeinen virhe, jonka korjaamiseen liittyy voimakas julkinen intressi.

Tämä hovioikeus on 3.5.2016 (S 16/352) ja 28.7.2017 (S 17/741) antamissaan päätöksissä katsonut, että käräjäoikeuden puheenjohtajalla on oikeus kannella dispositiivisessa riita-asiassa antamastaan päätöksestä. Helsingin hovioikeus on puolestaan 13.7.2017 (S 17/902) antamassaan päätöksessä katsonut, ettei käräjäoikeuden puheenjohtajalla ole sanotunlaisessa asiassa kanteluoikeutta.

Asiassa on riidatonta, että E:n lausuma asiassa on jäänyt käräjäoikeudessa erehdyksessä kirjaamatta ja huomioon ottamatta päätöstä tehtäessä. E on esittänyt tehtävään toista henkilöä kuin hakemuksessa oli esitetty. Tehtävään esitetyistä henkilöistä molemmat ovat asianajajia.

Hovioikeus toteaa, että esillä oleva hakemusasia koskee pesänselvittäjän ja -jakajan määräämistä, jota ei voida aikaansaada ilman tuomioistuimen päätöstä (ks. Linna: Hakemuslainkäyttö, 2009, s. 33 ja 34). Asian laatu sinänsä ei siten estä A:n kanteluoikeutta päätöksen johdosta.

Hovioikeus kuitenkin katsoo, ettei puheena olevassa oikeudenkäynnissä tapahtuneen virheen korjaamiseen liity edellä oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä tarkoitettua erityistä syytä tai sellaista voimakasta julkista intressiä, jota tuomarin kanteluoikeuden käyttämiseltä hakemusasiassa ja indispositiivisessa riita-asiassa edellytetään. Selostetun korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan tuomarin kanteluoikeus on myös poikkeuksellista. Tämä seikka näyttäisi puhuvan kanteluoikeuden käyttämistä vastaan.

E olisi voinut hakea muutosta käräjäoikeuden päätökseen ensisijaisin muutoksenhakukeinoin eli valittamalla päätöksestä hovioikeuteen. E ei ole näin menetellyt senkään jälkeen, kun hän oli saanut tiedon tämän hovioikeuden 28.7.2017 antamasta päätöksestä. E:n käytettävissä olleen varsinaisen muutoksenhakukeinon tarkoituksellista sivuuttamista ei voida pitää hyväksyttävänä perusteena ylimääräisen muutoksenhakukeinon käyttämiselle.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoo, että asian ratkaisseella käräjänotaari A:lla ei ole kanteluoikeutta asiassa. Tämän vuoksi A:n tekemä kantelu on jätettävä tutkimatta.

Päätöslauselma

Kantelu jätetään tutkimatta.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Juha Halijoki
hovioikeudenneuvos Harri Hyvärinen
hovioikeudenneuvos Tero Vauhkonen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Vailla lainvoimaa.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kysymys rikoslain 21 luvun 6a §:n tunnusmerkistön täyttymisestä.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 28.12.2016 nro 154356

Asia

Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu

Valittaja

Kihlakunnansyyttäjä

Vastapuoli

B

Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu
5650/R/0090006/15
Rikoslaki 21 luku 6a § 1

16.10.2015 - 17.10.2015 Pori

B on D:n murhan tekemistä varten palkannut tai muuten yllyttänyt C:tä mainitun rikoksen tekemiseen lupaamalla maksaa tälle 20.000 euroa, mikäli tämä tappaa D:n. B on samassa yhteydessä puhunut D:n tyttären, E:n, raiskaamisesta.

D toimii neurologian yksikön ylilääkärinä Satakunnan keskussairaalassa. B:n menettelyn motiivina on ollut se, että hän katsoo D:n ja muiden lääkäreiden aiheuttaneen hänen tyttärensä kuoleman.

B:n valmistelema rikos olisi ollut murha, koska tappo olisi tehty ainakin vakaasti harkiten ja tappamalla virkamies virkatoimen vuoksi ja rikos olisi ollut myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

- - -

Vastaus

- - -

B on kiistänyt menetelleensä syytteessä kuvatuin tavoin sekä syytteen törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Syyte ja siihen perustuneet korvausvaatimukset tuli hylätä. Valtion tuli korvata B:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen.

B oli kohdannut ennestään tuntemattoman C:n ravintolassa. He olivat yöaikaan siirtyneet B:n yrityksen toimitiloihin jatkaen siellä keskustelua sekä alkoholin nauttimista. Tapaamisen luonne oli muuttunut, kun C oli anastanut yrityksen työpöydän laatikosta käteistä rahaa.

B on vaatinut C:tä palauttamaan rahat, jolloin C oli ottanut aseen esille. B oli joutunut paniikkiin ja yrittänyt voimakkaasti alkoholin vaikutuksen alaisena keksiä jotain, jotta C ei olisi käyttänyt asettaan. C oli tallentanut videolle johtamansa ja tiettyyn suuntaan ohjaamansa keskustelun. C:n tarkoituksena oli ollut saada B sanomaan jotain sopimatonta tai arkaluontoista ja mahdollistaa näin B:n kiristäminen. Aseella uhattuna B on sanonut itsensä kannalta raskauttavaa, minkä julkitulon paljastumatta jättämisellä C oli odottanut saavansa etuuksia.

B ei ollut tarkoittanut tosiasiallisesti palkata tai yllyttää C:tä syytteessä tarkoitettujen rikosten tekemiseen palkkiota vastaan. Oman tyttären kuolema ei ole ollut motiivina puheille lääkärin surmaamiseksi.

C ei ole sallinut B:n poistua toiseen huoneeseen. B:n yritettyä poistua, on videon tallennus katkaistu ilmeisenä tarkoituksena uhata tehostetummin aseella. Videotallennus on katkaistu, tai sitä on leikattu, siltä osin kuin B on pyrkinyt sanomaan jotain kiristämisestä tai aseella uhkaamisesta.

B:llä ei ole ollut aikomusta sanoa kenenkään nimeä, mutta hän on painostuksen alaisena katsonut olevansa pakotettu aseella uhkaamisen johdosta nimeämään jonkun henkilön. B ei ole voimakkaasti alkoholin vaikutuksen alaisena keksinyt muuta nimeä. B:llä ei ole ollut D:n perhesuhteista tietoa. B ei ole maininnut E:n nimeä.

C on yrittänyt kiristää tallenteella rahaa B:ltä. Hän on tässä tarkoituksessa soittanut yrityksen henkilökunnalle ja kertonut videosta, josta selviäisi rahalla. B on myös itse kertonut henkilökunnalle tapauksesta, yrityksen rahojen anastamisesta sekä kiristysyrityksestä.

- - - B on lähettänyt 1.12.2015 D:lle sähköpostina anteeksipyynnön ja ilmoituksen, ettei hänellä ole koskaan ollut mitään tarkoitus vahingoittaa tätä tai tämän perhettä. - - -

- - -

Todistelu

1. Videotallenne B:n ja C:n keskustelusta
2. Valokuvaliite B:n tekstiviesteistä
3. Sähköpostiviesti 1.12.2015

1. asianomistaja D todistelutarkoituksessa
2. vastaaja B todistelutarkoituksessa
3. todistaja C
4. todistaja F
5. todistaja G
6. todistaja H

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Tuomion perustelut

- - -

Syytteen hylkääminen

B:n ei ole näytetty menetelleen syytteessä kuvatulla rangaistavaksi säädetyllä tavalla. Käräjäoikeus hylkää syytteen törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta.

Ratkaisun perusteet

Rikoslain 21 luvun 6a §:n 1 momentin 3. kohdan mukaan se, joka 1–3 tai 6 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemistä varten palkkaa, käskee tai muuten yllyttää toista mainitun rikoksen tekemiseen taikka lupautuu tai tarjoutuu tekemään sen on tuomittava törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta vankeuteen enintään neljäksi vuodeksi.

Saman 6a §:n 2 momentin mukaan siinä tapauksessa, että vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa, 1 momenttia ei kuitenkaan sovelleta.

Yllyttäminen on yläkäsite, jonka merkittävistä tyyppitilanteista lainkohdassa mainitaan palkkaaminen ja käskeminen. Palkkaamisessa yllyttäjä tarjoaa toiselle jonkin edun rikoksen tekemisestä.

Säännöksen esitöiden, hallituksen esityksen HE 141/2012 (sivu 37) mukaan rikoksen tekemistä koskeva tahdonilmaisu voi jäädä yksipuoliseksi.

Syyttäjä on vedonnut keskeisenä näyttönä syytteen tueksi todistaja C:n tallentamaan videoon.

Videon kolme ensimmäistä kysymys-vastaus -lauseparia tukee vahvasti syyttäjän väitettä siitä, että B on edellä mainitussa säännöksessä tarkoitetuin tavoin palkannut C:n tappamaan lääkäri D:n lupaamalla tälle 20.000 euroa. Myös se, että B on todennut, ettei kysymyksessä ollut "tsoukki" tukee syytettä.

Tallennetusta tilanteesta ei tule esille seikkoja, jotka tukisivat B:n kertomusta siltä osin kuin hän on kertonut, että videoitu keskustelu oli saanut alkunsa siitä, kun C oli toimiston laatikossa olleen käteisen 650 euron summan anastuksesta kiinni jäätyään vetänyt esille aseen ja uhannut sillä B:tä. B oli pelästynyt ja sanonut "anna tulla niin pääsen samaan paikkaan kuin tyttäreni". C:tä rauhoittaakseen hän oli sitten puhunut summista, joita C saisi lääkärin tappamisesta. B:n käyttäytymisessä ei ole havaittavissa hänen kertomaansa paniikkia tai sellaista pelkoa, jonka tuntemattoman henkilön aseella uhkaaminen varsin todennäköisesti uhatussa aiheuttaisi. Mikään seikka ei myöskään tue B:n kertomusta siltä osin kuin hän on kertonut, että vedottu video on koottu pätkistä leikkaamalla siitä pois sellaisia keskustelun osia, joissa hän oli puhunut aseesta ja kiristämisestä. Käräjäoikeus ei pidä B:n kertomusta aseella uhkaamisesta uskottavana. Siitä ei kuitenkaan voida päätellä B:n syyllistyneen rikokseen, josta hänelle on rangaistusta vaadittu, kun todistustaakka syyksilukevan tuomion perustavista seikoista on syyttäjällä.

Todistajina kuulluilla F:llä, H:lla tai G:llä ei ole ollut omakohtaisia havaintoja siitä, mitä C:n ja B:n välillä oli ravintolaillan päättymisvaiheessa tai sen jälkeen tapahtunut. Heidän kertomuksillaan ei ole syytettä tukevaa eikä sitä vastaan puhuvaa näyttöarvoa. B on vastaaja-asemassa eikä hänellä ole velvollisuutta esittää itselleen myönteistä vastanäyttöä.

D on kertonut, että B:n tyttären hoitosuhde oli ollut pitkä ja tytärtä oli hoitanut useat lääkärit. D oli tavannut potilasta harvoin. Hän oli tavannut B:n hoitosuhteen aikana muistaakseen kaksi kertaa. Tytär oli menehtynyt vuonna 2014. Tapaus oli tutkittu. B oli tehnyt potilasvahinkoilmoituksen sekä rikosilmoituksen. Poliisi oli siirtänyt asian tutkimisen Valviralle. B ei ollut ollut yhteydessä D:hen koko aikana. D:n kertomus ei tue syytettä eikä myöskään puhu sitä vastaan. D:n kertomuksesta ei ole tullut esille seikkoja, jotka tukisivat sitä, että B olisi aiemmin valmistellut tämän tappoa tai edes suunnitellut vahingoittavansa D:tä.

Hallituksen esityksessä HE 141/2012 (s.34) on lähdetty siitä, että rikoksen valmistelua koskevat säännökset merkitsevät rikosoikeudellisen vastuun ulottamista rikoksen yritystäkin aikaisempaan vaiheeseen, mikä on poikkeuksellista. Vastuun edellytyksiä tulkitaan paitsi sääntelyn tarkoituksen mukaisesti, myös kohtalaisen suppeasti (Frände ym, Keskeiset rikokset 2014, s 245)

Todisteiden vapaan harkinnan periaatteen mukaan tuomioistuimen tulee suorittaa asiassa esitetyn todistelun kokonaisharkinta objektiivisesti ja päättää, mitä asiassa on pidettävä totena. Todistusharkinnan periaatetta täydentää rikosasiassa syytetyn suosimisen periaate. Siihen kuuluu muun ohessa se, että mikäli syyllisyydestä on epätietoisuutta, syyte on hylättävä.

Käräjäoikeus lähtee siitä, ettei vedotusta C:n taltioimasta videosta voida poimia ja erikseen huomioida niitä kohtia, jotka puhuvat syytteen puolesta. Tallenteen näyttöarvoa tulee arvioida kokonaisuutena.

Tallenteesta voidaan päätellä, että C ja B ovat keskustelleet B:n tyttären menehtymisestä ennen kuin C on alkanut nauhoittaa tilannetta. B:llä on ollut ongelmia muodostaa puhetta. Hän on ollut silmin nähden päihtynyt. Alkoholin vaikutukset mielialaan vaihtelevat yksilöstä ja tilanteesta toiseen. On varsin todennäköistä, että B on runsaasti päihdyttyään ryhtynyt murehtimaan lapsensa kuolemaa. Tätä tukee myös se, että C on kertonut ymmärtäneensä, että B:llä oli ollut paha mieli tytön puolesta ja tämä oli sitä itkenyt. On mahdollista, että B on voinut toivoa D:n kuolemaa taikka muunlaista kurjaa kohtaloa.

Videoitua tilannetta hallitsee ja keskustelua ylläpitää C. Keskustelu etenee heti alusta alkaen C:n johdattelemana. Keskustelun aikana C kieltää kahdesti B:tä poistumasta ja kehottaa kerran kuuntelemaan itseään sekä kerran tulemaan luokseen. B sanoo, ettei kysymys ole tämän päivän asiasta. B sanoo kahdesti, että asiasta puhutaan selvin päin, jolloin C vähättelee B:n päihtymystilaa. C puhuttaa B:tä. B:n vastaukset aikeistaan ovat epäjohdonmukaisia ja ristiriitaisia. B tuo esille miettivänsä vaihtoehtona, voisiko tehdä lääkärille, tämän tyttärelle jotain yhtä julmaa, jotta tämä ymmärtäisi. C toteaa johdattelevasti B:n haluavan vain pelkästään tappaa "sen". C jatkaa B:n kesken jäävää lausetta sanomalla "se jätkä kuolee". Lopussa B poistuu huoneesta vastattuaan C:n viimeisiin kysymyksiin kieltävästi.

Syyksilukevaan ratkaisuun rikosasiassa vaaditaan täysi näyttö, jolla tarkoitetaan varsin vahvaa ja uskottavaa näyttöä vastaajan syyllisyydestä niin, ettei syyllisyyden suhteen jää varteenotettavaa epäilyä eikä asiassa esitetyt vaihtoehtoiset tapahtumainkulut ole epätodennäköisiä tai kaukaa haettuja. Mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys, sitä ehdottomampi on tuomitsemisen edellytys, ettei syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

Päihtymys häiritsee aivojen toimintaa ja heikentää ajattelua. Voimakkaasti päihtyneen henkilön tunteet muuttuvat, vihanpurkaukset ovat mahdollisia, arvostelu- ja päätöksentekokyky alkavat heiketä. Päihtynyt on helposti johdateltavissa.

C ja B eivät ole ennestään tunteneet toisiaan. He ovat tavanneet sattumalta. C on kertonut, että hän ja B olivat ryhtyneet juttelemaan ollessaan ravintolan sulkemisaikoihin pihalla tupakalla. C oli kertonut B:lle omasta taustastaan. C on oikeudessa kertonut B:n kanssa käymästään keskustelusta sekä nauhoittamisen motiiveista. C on ollut nauhoittamassaan keskustelussa aktiivinen ja voimakkaasti johdatteleva. Seuraavan päivän aamupäivällä hän on useita kertoja kysynyt B:ltä, mitä tämä haluaa tehdä videolla. Tätä taustaa vasten ei voida sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että C:n myötätunto, kannustus ja johdattelu on olennaisesti vaikuttanut siihen, että keskustelu on siirtynyt tappopuheisiin ja nauhoittaminen on B:n väittämin tavoin tapahtunut C:n omassa intressissä. Tämän vuoksi C:n kertomusta ei voida pitää riittävän luotettavana niin, että yksinomaan sen perusteella voitaisiin tehdä syyksilukemisen edellyttämiä varmoja johtopäätöksiä. Kysymys on B:n osalta ollut enemminkin humalaisen sekoilusta, uhoamisesta ja mahtailusta kuin harkitusta ja tarkoituksellisesta yllyttämisestä.

Käräjäoikeus katsoo, että vaikka B:n menettely muodollisesti täyttäisi valmistelun tunnusmerkistön, vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen. Päihtyneen ajatukset voivat harhailla ja puheet olla harkitsemattomia. C on havainnut B:n voimakkaan päihtymystilan. C:n on täytynyt ottaa huomioon sen mahdollinen vaikutus B:n käyttäytymiseen. C ei itsekään ole lähtenyt siitä, hänet oli palkattu tai muutoin yllytetty tappamaan D. Tämä on pääteltävissä siitä, että vedotuista C:n lähettämistä tekstiviesteistä ilmenevin tavoin seuraavan päivän aamupäivällä C ei ole kysynyt B:ltä, mitä B haluaa hänen tekevän D:lle, vaan mitä B haluaa tehdä videon kanssa. B ei ole C:n kehotuksista huolimatta vastannut tämän muutamaan puheluun eikä viesteihin. Hän ei ole ottanut C:hen muutoinkaan yhteyttä eikä ollut muullakaan tavoin asiassa aktiivinen. B:n passiivisuutta on tulkittava niin, että hän on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta ja poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa.

Edellä olevin perustein käräjäoikeus katsoo, että B:n syyllisyydestä jää varteenotettava epäily.

- - -

Pääkäsittely on kestänyt neljä tuntia. Suomen valtio on velvollinen korvaamaan B:n kohtuullisina oikeudenkäyntikuluina 2.604 euroa. Käräjäoikeus hyväksyy B:n avustajan ajankäytön. Kohtuullisena, tavanomaisena tuntiveloituksena voidaan pitää 200 e/h arvonlisäveroineen 261,02 euroa. Korvaus maksetaan vasta, kun vastaajan syyllisyyttä koskeva kysymys on ratkaistu lainvoimaisesti.

- - -

Tuomiolauselma

Vastaaja

B

Hylätty syyte

1. Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu
16.10.2015-17.10.2015

- - -

Muut lausunnot

Valtio velvoitetaan rikosasioista annetun lain 9 luvun 1 §:n 1a momentin nojalla suorittamaan B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 2.604 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen kuukauden kuluttua siitä, kun vastaajan syyllisyyttä koskeva kysymys on ratkaistu lainvoimaisesti.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Annette Santamaa ja kaksi lautamiestä.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimukset

Syyttäjä on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja B tuomitaan rangaistukseen käräjäoikeuden tuomion sivulta 1 ilmenevän syytteen mukaisesti törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Lisäksi syyttäjä on vaatinut, että Suomen valtio vapautetaan velvollisuudesta korvata B:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta ja että B velvoitetaan korvaamaan valtiolle todistelukustannukset käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta.

Perusteet

Käräjäoikeus on arvioinut sekä asiassa esitetyn näytön että oikeuskysymykset väärin ja päätynyt virheelliseen lopputulokseen. Käräjäoikeuden tuomion perustelujen mukaan B:n menettely täyttäisi valmistelun tunnusmerkistön, mutta vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen. B:n itsehankitulle päihtymystilalle on annettu vakiintuneesta oikeuskäytännöstä poikkeava ja jopa koko rangaistusvastuun poistava merkitys. B:n väitteet aseella uhkaamisesta ja videotallenteen editoimisesta ovat käräjäoikeuden toteamin tavoin epäuskottavia.

B:n menettely täyttää lähtökohtaisesti törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistön. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa C:ssä ei ole syntynyt rikoksentekopäätöstä, mutta rangaistavuuden edellytyksenä ei ole se, että rikoksentekopäätös syntyisi yllytettävässä henkilössä, joten tälle ei tule antaa merkitystä myöskään vaaran arvioimisessa. C:n väitetyillä muilla motiiveilla ei ole merkitystä B:n menettelyä arvioitaessa.

Hallituksen esityksen (HE 141/2012) mukaan valmistelun sisältämää vaaraa on arvioitava kokonaisvaltaisesti. Vaaran suuruuteen vaikuttavat esimerkiksi rikosta valmistelevien henkilöiden lukumäärä ja heihin liittyvät muut seikat, käytettäväksi ajatellut keinot ja suunnitelma sekä uhriin liittyvät seikat.

B:llä olisi ollut varaa maksaa lupaamansa palkkio C:lle. B on myös tiennyt, että C on aikaisemmin tuomittu pitkään vankeusrangaistukseen henkirikoksesta eli että hänellä olisi ollut kyky toteuttaa valmisteltu rikos. Vaara rikoksen toteuttamisesta ei siten ole ollut vähäinen. Mahdollinen rikoksen toteuttamista koskevan vaaran vähäisyys voisi johtua vain B:n kannalta siitä satunnaisesta syystä, että C ei ole hyväksynyt D:n tyttären raiskausta ja on ilmoittanut asiasta poliisille.

B ei ole passiivisuudellaan vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta ja poistanut oman toimintansa merkitystä. Tunnusmerkistöä on tältä osin tulkittava yhtenevästi yrityksestä luopumisen ja tehokkaan katumisen kanssa. Rangaistusvastuusta vapautuminen edellyttäisi siis rikoksentekijän vapaaehtoista ja vakavaa aktiivista toimintaa.

Oikeudenmukainen rangaistus murhan valmistelusta tässä tapauksessa on noin kaksi vuotta vankeutta, joka on rikoksen vakavuuden vuoksi tuomittava ehdottomana. Joka tapauksessa ehdollisen vankeuden ohessa on ainakin tuomittava yhdyskuntapalvelua.

Vastaus

Vaatimukset

B on vaatinut, että valitus hylätään ja että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudesta 2.621,60 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Käräjäoikeus on päätynyt asiassa oikeaan lopputulokseen. Todisteena esitettyä videotallennetta tulee arvioida kokonaisuutena. Siitä muun muassa näkyy, että C on ohjannut keskustelua saadakseen sopivaa materiaalia omiin tarkoituksiinsa. Käräjäoikeuden toteamin tavoin vaara rikoksen toteuttamisesta on joka tapauksessa ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen.

Pääkäsittely ja todistelu

Hovioikeus on 20.9.2017 toimittanut asiassa pääkäsittelyn, josta on laadittu erillinen pöytäkirja.

Hovioikeudessa on esitetty samat kirjalliset todisteet kuin käräjäoikeudessa. Hovioikeudessa on kuultu B:tä todistelutarkoituksessa sekä todistajina D:tä, C:tä ja G:tä. B:n kuulemisen yhteydessä on luettu osia hänen esitutkintakertomuksestaan.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Sovellettava säännös

Säännöksen tausta

Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun rangaistavaksi säätämiseen johtaneiden lain esitöiden (HE 141/2012 vp, s. 4) mukaan kansallisessa rikosoikeudessa lähtökohtana on perinteisesti ollut, että rangaistusvastuuta ei ole tarkoituksenmukaista ulottaa rikoksen yritystä aikaisempaan vaiheeseen, koska suunnittelu- tai valmisteluvaiheessa konkreettinen vaara rikoksen toteuttamisesta saattaa olla vähäinen. Tiettyjen törkeiden rikosten valmistelun säätäminen rangaistavaksi on kuitenkin kyseisessä hallituksen esityksessä katsottu aiheelliseksi.

Mitä varhaisempaan vaiheeseen vastuu liittyy, sitä merkittävämmiksi rikosoikeudellisen vastuun kriteereiksi nousevat myös subjektiiviset edellytykset, kuten tekijän tietoja ja tarkoituksia koskevat edellytykset. Tällaisessa tilanteessa myös näytölliset vaikeudet korostuvat. Muun muassa tämä antaa aiheen edellyttää, että vastuun edellytyksiä tulkitaan paitsi sääntelyn tarkoituksen mukaisesti, myös kohtalaisen suppeasti. (HE s. 34)

Tunnusmerkistö

Rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan joka 1-3 tai 6 §:ssä tarkoitetun rikoksen tekemistä varten palkkaa, käskee tai muuten yllyttää toista mainitun rikoksen tekemiseen taikka lupautuu tai tarjoutuu tekemään sen on tuomittava törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta vankeuteen enintään neljäksi vuodeksi. Saman pykälän 2 momentin mukaan jos vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa, 1 momenttia ei kuitenkaan sovelleta.

Lain esityöt

Edellä mainitun hallituksen esityksen mukaan tekijän subjektiivisen tarkoituksen on kohdistuttava nimenomaan tunnusmerkistössä mainittujen rikosten eli tapon, murhan, surman tai törkeän pahoinpitelyn tekemiseen. Tunnusmerkistön kolmannen kohdan mukaisissa tilanteissa ei ole välttämätöntä, että rikoksen tekemisestä sovitaan, vaan rikoksen tekemistä koskeva tahdonilmaisu voi jäädä yksipuoliseksi. Tämän yksi perustilanne on tuloksettomaksi jäävä yritys yllyttää toista rikoksen tekemiseen. Rangaistavaa on tällöin toisen sellainen yllyttäminen lainkohdassa tarkoitetun rikoksen tekemiseen, jota ei voida pitää karkeana leikinlaskuna tai uhoamisena, vaan vakavasti otettavana. Yllyttäjällä on tahallisuus suhteessa siihen, että toisessa syntyy rikoksentekopäätös. Rikoksentekopäätöksen syntyminen yllytettävässä ei kuitenkaan objektiivisesti ole rangaistavuuden edellytys valmistelurikoksessa. (HE s. 35 ja 37)

Valmistelurikoksen edellyttämän vaaran tulee olla käsillä valmisteluteon aikana. Tavoitteena on rajata rikokseen nähden kaukaiset ja vähemmän vaaralliset teot rangaistusvastuun ulkopuolelle. Valmistelun sisältämää vaaraa on arvioitava kokonaisvaltaisesti. Sen suuruuteen vaikuttavat monet seikat, kuten rikosta valmistelevien henkilöiden lukumäärä ja heihin liittyvät muut seikat, käytettäväksi ajatellut keinot ja suunnitelma, uhriin liittyvät seikat samoin kuin ajallinen näkökulma eli se, kuinka lähellä tai kaukana tulevaisuudessa rikos tehtäisiin. Mitä kauemmaksi tulevaisuuteen rikoksen tekeminen ajoittuisi, sitä enemmän epävarmuustekijöitä siihen liittyy. Jos vaara oli vain vähäinen, rangaistavuus riippuu siitä, johtuiko vaaran vähäisyys satunnaisista vai muista syistä. Syiden satunnaisuutta arvioidaan valmistelurikoksen tekohetken näkökulmasta. (HE s. 34 ja 37-38)

Kysymyksenasettelu hovioikeudessa

Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko B D:n murhan tekemistä varten palkannut tai muuten yllyttänyt C:tä mainitun rikoksen tekemiseen. Keskeinen kysymys asiassa on se, mitä yllytyksellä tarkoitetaan valmistelurikoksen yhteydessä ja onko B menetellyt niin. Tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa merkitystä on myös rikoksen toteuttamista koskevalla vaaralla.

Asiassa esitetty näyttö ja näytön arviointi

Todistelu

B, D ja C ovat hovioikeudessa kertoneet olennaisilta osin kuten käräjäoikeuden tuomion sivuille 4-6 on merkitty. G:llä on tapahtumasta vain toisen käden tietoja eikä hän kertonut asian kannalta merkityksellisistä seikoista.

Kirjallisena todisteena esitetty C:n kuvaama videotallenne B:n ja C:n välisestä keskustelusta on ollut syyttäjän syytteen tueksi esittämä keskeisin näyttö.

Syytteen puolesta puhuvat seikat

Videotallenteelta ilmenee, että C kysyy kahdesti B:ltä, mitä hän haluaa C:n tekevän lääkärille, mihin B vastaa haluavansa C:n tappavan tämän. Vastaavasti C:n kysyessä kahteen eri kertaan, paljonko B maksaa C:lle tästä teosta, B ilmoittaa summan olevan 20.000 euroa. B toteaa, että kyseessä ei ole vitsi. C varmistaa vielä B:ltä, että jos hän tappaa lääkärin, niin B maksaa hänelle siitä 20.000 euroa. B vastaa tähän myöntävästi. B kieltää C:tä kertomasta asiasta kenellekään. Tämän jälkeen C kysyy, mikä kyseisen henkilön nimi on, jolloin B kertoo kyseessä olevan D. B jatkaa, että D tappoi hänen lapsensa ja painottaa, että asia pitää hoitaa fiksusti.

Edelleen C kysyy B:ltä, onko hän harkinnut D:n tappamista myös selvänä ollessaan, johon B vastaa myöntävästi. B myös vastaa C:n kysyessä, että hän on puhunut asiasta aikaisemmin myös muillekin henkilöille, mutta että kukaan ei ole ryhtynyt toteuttamaan tekoa. B:n alkaessa puhua D:n tyttären raiskaamisesta C varmistaa, että B haluaa nyt pelkästään tappaa D:n, mihin B vastaa myöntävästi. C kysyy, onko B itse suunnitellut tappavansa D:n, johon B vastaa myöntävästi ja toteaa myös, että hänestä olisi siihen. C toteaa, että B haluaa mieluummin maksaa siitä, että joku muu tekee sen, mihin B vastaa jälleen myöntävästi ja toteaa, että joku toinen voisi mieluummin tehdä sen, jotta hänellä itsellään olisi alibi.

Syytettä vastaan puhuvat seikat

Videotallenteelta ilmenee, että C johtaa keskustelua ja aktiivisesti pyytää B:ltä lisätietoja asiasta. C kieltää kahdesti B:tä lähtemästä pois. C:n kysyessä B:ltä, mitä hän haluaa C:n tekevän, B vastaa "noni" ja on lähdössä pois, jolloin C käskee B:tä tulemaan luokseen. B toteaa C:lle, että C:llä on hänen yhteystietonsa ja että kyseessä ei ole "tämän päivän asia". B:n mukaan C ei pysty tekemään murhaa fiksusti. C toteaa tarvitsevansa etumaksun, mihin B vastaa, että C ei tarvitse etumaksua ja että he voivat puhua asiasta selvänä ollessaan. C vähättelee B:n humalatilaa, johon B toteaa, että asiasta puhutaan "selvinpäin". Videotallenne päättyy siihen, että C pyytää B:tä sanomaan suoraan, että B haluaisi maksaa jollekulle siitä, että joku muu tekisi sen, johon B vastaa "ei". Tämän jälkeen C kysyy, onko B "sitä mieltä", johon B vastaa vielä "ei, sä et", osoittaa C:tä sormella ja poistuu huoneesta.

B:n menettelyn arviointi

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion sivuilta 4-5 ilmenevät perustelut siitä, että C:n kuvaamaa videotallennetta ei ole editoitu eli koottu pätkistä leikkaamalla ja että B:tä ei ole uhattu tilanteessa aseella.

B on videon kuvaamishetkellä ollut vahvasti päihtynyt. B:n päihtymystila ei ole kuitenkaan ollut sellainen, ettei hän olisi ymmärtänyt puheidensa ja menettelynsä tarkoitusta ja seurauksia. Hovioikeus toteaa, että B:n päihtymyksellä ei joka tapauksessa ole merkitystä B:n rikosoikeudellisen vastuun kannalta.

Videotallenteen alkupuolella ilmenee B:n selkeä tahdonilmaisu siitä, että hän pyytää C:tä tappamaan D:n tiettyä rahasummaa vastaan. B on siten yksilöinyt teon (rikoslain 21 luvun 1 tai 2 §:ssä mainittu rikos), yksilöinyt keneen se kohdistuisi, ja kertonut summan, jonka hän teosta maksaisi (palkkaaminen). B:n menettelyä on pidettävä varsin vakavana ja moitittavana.

Videon loppupuolella B:n tahtotila hiipuu vähitellen, mikä ilmenee muun muassa siitä, että C:n pyytäessä etumaksua teon toteuttamisesta B kieltäytyy etumaksun suorittamisesta. Tämä muutos B:n käyttäytymisessä on saattanut johtua siitä, että hän on huomannut C:n kuvaavan videolle heidän keskustelunsa tai että B ei ole vakavissaan halunnut palkata C:tä tekemään murhaa. Kirjallisena todisteena on esitetty B:n ja C:n välinen viestiketju videon kuvaamista seuranneilta päiviltä. Siitä ilmenee, että B on aluksi pysynyt passiivisena C:n yrittäessä ottaa häneen yhteyttä, mutta parin päivän kuluttua hän on vastannut C:n viestiin toteamalla, että hän ei ole pyytänyt tappamaan D:tä ja on käskenyt C:tä jättämään hänet rauhaan.

Edellä selostetulla tavalla rangaistavan menettelyn edellytyksenä on, että yllyttäjällä näytetään olleen tahallisuus suhteessa siihen, että toisessa syntyy rikoksentekopäätös. Videotallenteen alkupuolella B:llä on ollut tällainen tahallisuus. Videon loppupuolella ja seuraavien päivien viestien perusteella hovioikeus katsoo, että B on vetäytynyt ajatellusta teosta, jonka tarkemmasta tekotavasta, ajankohdasta, palkkion maksatuksesta tai muistakaan yksityiskohdista ei ollut videotallenteen mukaan edes keskusteltu B:n ja C:n kesken.

Rangaistussäännöstä ei sovelleta, milloin vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen. B on jo keskustelun loppupuolella vetäytynyt hankkeesta ja seuraavien päivien aikana kieltänyt tapahtuman. Rikoksen toteuttamisen aikataulu ja palkkion maksamisen yksityiskohdat ovat jääneet sopimatta. B:n viestien perusteella C:lle on tullut selväksi, että palkkiota ei tultaisi maksamaan.

Hovioikeus katsoo, että B ei ole palkannut C:tä murhan tekemiseen. B:n käytöksestä ilmenevä yllytys murhan tekemiseen on laadultaan sellaista, että vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen. Joka tapauksessa B on vetäytymällä ajatellusta murhasta ja kieltäytymällä palkkion maksamisesta vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta ja poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa. Syyte B:tä vastaan on siten hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa

Asian näin päättyessä Suomen valtio on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n nojalla velvollinen korvaamaan B:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa. Syyttäjä on paljoksunut B:n oikeudenkäyntikulujen määrää sen vuoksi, että B:n oikeudenkäyntikulut ovat olleet hovioikeudessa suuremmat kuin käräjäoikeudessa. Hovioikeus hyväksyy asian laatuun ja laajuuteen nähden B:n kohtuullisena pidettävän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen.

- - -

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Oikeudenkäyntiä hovioikeudessa koskevat lausunnot

Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 2.621,60 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

- - -

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen, Hagar Nordström ja Petteri Korhonen. Valmistelijana on ollut hovioikeuden esittelijä Heini Hakala.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

+

A oli työnantajan edustajana irtisanonut luottamusmiehen työntekijän henkilöön liittyvällä irtisanomisperusteella. Ennen irtisanomista A ei ollut varmistautunut henkilökohtaisten irtisanomisperusteiden olemassaolosta eikä hankkinut enemmistön suostumusta niiltä työntekijöiltä, joita luottamusmies oli edustanut. Irtisanominen oli näin ollen tapahtunut ilman laissa säädettyä ja työehtosopimuksessa määrättyä perustetta. Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaamiseen. Rikosta voitiin kuitenkin pitää tekoon ja tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana, ja A jätettiin rangaistukseen tuomitsematta.

ESPOON KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 9.12.2015

Vastaaja
A

Asianomistaja
B

Kuultavat
Korkeakoulusäätiö
Etelä-Suomen Aluehallintovirasto

Asia
Työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaaminen

Syyttäjän rangaistusvaatimus
1. Työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaaminen
553 0/R/0003027/14
Rikoslaki 47 luku 4 §
14.08.2013 Espoo

A on toimiessaan erään korkeakoulun rehtorina, eli työnantajan edustajana, irtisanonut yliopiston lehtoreita edustaneen luottamusmiehen B:n työsopimuslain 7 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla eli työntekijän

henkilöön liittyvällä irtisanomisperusteella laiminlyöden ennen irtisanomista hankkia työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentissa säädetyn ja yliopistojen yleisen työehtosopimuksen 10 luvun 19 §:ssä määrätyn suostumuksen eli niiden työntekijöiden enemmistön suostumuksen, joita työntekijöitä B on luottamusmiehen tehtävässään edustanut. A on näin menetellen ilman laissa säädettyä ja työehtosopimuksessa määrättyä perustetta irtisanonut luottamusmiehen.

Asianomistajan vaatimus

B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja esittänyt korvausvaatimuksia.

Vastaus

A on kiistänyt syyllistyneensä asiassa rikokseen ja vaatinut syytteen hylkäämistä. Toissijaisesti A on vaatinut, että käräjäoikeus jättää hänet rangaistukseen tuomitsematta rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 ja 3 kohtien perusteella, mikäli käräjäoikeus katsoo A:n syyllistyneen siihen tekoon, josta häneltä vaaditaan rangaistusta.

A on lisäksi vaatinut, että käräjäoikeus hylkää asianomistajan korvausvaatimuksen.

Todistelu

Käräjäoikeus on ottanut vastaan kirjallista sekä henkilötodistelua.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

---

Näytön arviointi

Keskeistä asiassa on kysymys siitä, onko A työnantajan edustajana irtisanonut luottamusmiehenä toimineen B:n ilman laissa säädettyä tai työehto- tai virkaehtosopimuksessa määrättyä perustetta rikoslain 47 luvun 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Riidatonta asiassa on, että A on työnantajan edustajana tehnyt irtisanomispäätöksen. B:n irtisanominen on tapahtunut työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetulla henkilöön liittyvällä irtisanomisperusteella. Edelleen riidatonta on, että, että B on ollut irtisanomishetkellä työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentissa tarkoitettu luottamusmies eikä ennen irtisanomista ole hankittu työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentissa säädettyä ja yliopistojen yleisen työehtosopimuksen 10 luvun 19 §:ssä määrättyä suostumusta.

Käräjäoikeus toteaa, ettei rikoslain 47 luvun 4 §:n soveltaminen edellytä, että luottamusmiehen irtisanominen on tehty työntekijöiden edustajantehtävien vuoksi tai hänen painostamisekseen. Edellytyksenä on, että luottamusmiehen irtisanominen on ollut vastoin työoikeudelliseen normistoon sisältyviä periaatteita. Riidatonta asiassa on, että luottamusmiehen irtisanomiseen vaaditaan niiden työntekijöiden enemmistön suostumus, joita luottamusmies edustaa. Selvää ja riidatonta on se, että enemmistön suostumuksen saaminen ennen luottamusmiehen irtisanomista on osa irtisanomisperustetta. A ei ole kiistänyt mainittuja seikkoja.

Käräjäoikeus pitää A:n ja asiassa kuultujen todistajien kertomusten sekä asiassa esitettyjen kirjallisten todisteiden perusteella sinänsä uskottavana sitä, että yliopisto on pyrkinyt noudattamaan vaadittua suostumusmenettelyä. Uskottavana voidaan pitää myös sitä, että suostumusmenettelyn toteuttaminen

on ollut käytännössä vaikeaa johtuen lähinnä siitä, ettei selvyyttä ole ollut suostumusmenettelyn piiriin kuuluneesta henkilöjoukosta.

Kuitenkaan sillä, onko suostumusmenettelyn toteuttaminen ollut vaikeaa ja, mistä tämä on johtunut, ei ole asian rikosoikeudellisen arvioinnin kannalta merkitystä. Merkityksellistä asiassa sen sijaan on, onko niiden henkilöiden enemmistön suostumus, joita B on luottamusmiehenä edustanut, saatu ennen B:n irtisanomista. Koska asiassa on riidatonta, ettei enemmistön suostumusta ole saatu ennen B:n irtisanomista, täyttyy rikoslain 47 luvun 4 §:n työntekijöiden edustajien oikeuksien loukkaamista koskeva tunnusmerkistö tältä osin. Työnantajalle on asiassa kuultujen todistajien mukaan tehty lisäksi selväksi, että enemmistön suostumuksen hankkiminen on ollut työnantajan vastuulla.

Riidanalaista asiassa on se, onko A toiminut tahallaan irtisanoessaan B:n. A on kertonut, että hänelle toimitetun valmistelumateriaalin perusteella on ollut selvää, että peruste B:n irtisanomiselle on ollut olemassa. Käräjäoikeudessa kirjallisina todisteina esitetyt HR Legal Services Oy:n ja Työterveyslaitoksen selvitykset ovat toimineet A:n päätöksen perustana. Selvityksiä on käyty läpi 11.6.2013 päivätyssä päätöksentekoa varten laaditussa taustamuistiossa. Todistajat E, I ja J ovat käräjäoikeudessa kertoneet mainituista selvityksistä sekä kielikeskuksen työyhteisössä olleista ongelmista. Käräjäoikeus viittaa irtisanomisperusteen osalta työtuomioistuimen 24.3.2015 antamassaan tuomioon, jonka mukaan B:n irtisanomiselle ei ole ollut perustetta. Käräjäoikeus pitää sinänsä mahdollisena, että A on irtisanoessaan B:n pitänyt irtisanomisperusteen olemassa oloa jossain määrin mahdollisena. Selvää työtuomioistuimen ratkaisun perusteella kuitenkin on, ettei perustetta B:n irtisanomiseen ole ollut.

Tahallisuuden arvioinnin kannalta merkityksellistä on A:n tietoisuus irtisanomiseen vaaditusta enemmistön suostumuksesta. A itse on kertonut tienneensä, että B:n edustamien henkilöiden enemmistön suostumus vaaditaan ennen B:n irtisanomista. Suostumusta on sinänsä yritetty hankkia, mutta se on osoittautunut käytännössä vaikeaksi. Myös asiassa kuultujen todistajien kertomusten mukaan A on ollut tietoinen enemmistön suostumuksen tarpeellisuudesta. Lisäksi 1.6.2013 päivätyssä päätöksentekoa varten laaditussa taustamuistiossa todetaan, että "B:n rooli luottamusmiehenä mutkistaa irtisanomista, koska tähän TSL:n ja TES:n mukaan saada edustettujen henkilöiden suostumus." (s. 3). Muistiossa arvioidaan myös B:n irtisanomisen vaikutuksia (s. 5–6). Muistiossa tuodaan esiin, että rikosprosessin mahdollisuus tulee ottaa huomioon. Edelleen muistiossa tuodaan esiin rikoslain 47 luvun 4 §:n tunnusmerkistö sekä mahdollinen vahingonkorvausvelvollisuus.

Mainitun perusteella käräjäoikeus katsoo A:n olleen tietoinen siitä, että enemmistön suostumus vaaditaan ennen B:n irtisanomista. Se, että suostumusta on yritetty hankkia, mutta siinä ei olla käytännössä onnistuttu, ei poista vaatimusta enemmistön suostumuksen saamisesta ennen B:n irtisanomista. A:n on tullut pitää rikoslain 47 luvun 4 §:n tunnusmerkistön toteutumista varsin todennäköisenä seurauksena. Mainitun perusteella A:n katsotaan toimineen tahallisesti ja näin ollen hänen menettely täyttää työntekijöiden edustajien oikeuksien loukkaamista koskevan säännöksen tunnusmerkistön.

A on kertonut toimineensa pakkotilassa. Jos hän ei olisi irtisanonut B:tä, olisi hän syyllistynyt työturvallisuusrikokseen. Rikoslain pakkotilaa koskevan 4 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatuja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet.

Käräjäoikeus toteaa, että pakkotila on aina viimekätinen keino. Vaaran tulee olla käsillä, jotta se olisi lainkohdassa vaaditun mukaisesti välitön. Pakottavuus viittaa siihen, ettei tilanteesta ole mahdollista pelastautua millään muulla tavalla. Käräjäoikeus katsoo, ettei A:n vetoama työturvallisuusnäkökulma ole sellainen seikka, joka täyttäisi pakkotilalta vaaditut edellytykset. Ei voida katsoa, että yliopiston kielikeskuksen työyhteisön tilanne olisi ollut sellainen, että kysymyksessä olisi ollut välitön ja

pakottava vaara rikoslain pakkotilaa koskevan säännöksen tarkoittamalla tavalla. A:lla olisi myös ollut mahdollisuus toimia toisin. Näin ollen käräjäoikeus katsoo, ettei A ole toiminut pakkotilassa.

Johtopäätös

Käräjäoikeus katsoo, että A on syyllistynyt siihen tekoon, josta syyttäjä on hänelle rangaistusta vaatinut.

Rangaistusseuraamus

Lain mukaan teosta tulee määrätä sakkorangaistus. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Asiassa ole tullut esiin sellaisia seikkoja, joiden perusteella tekoa tulisi pitää erityisen moitittavana siten, että A:lle tulisi tuomita erityisen tuntuva sakkorangaistus. Käräjäoikeus pitää oikeudenmukaisena seuraamuksena 20 päiväsakon suuruista sakkorangaistusta.

A on vaatinut, että mikäli hänen katsotaan syyllistyneen asiassa rikokseen, tulee hänet jättää rangaistukseen tuomitsematta. Rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaan tuomioistuin saa jättää rangaistukseen tuomitsematta, jos rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä (1 kohta) tai, jos rikos on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava (3 kohta).

A on toiminut tahallisesti eikä tilanteessa ole ollut käsillä oikeuttamisperustetta. Rikosta ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Rikoslain 6 luvun 12 §:n 3 kohdan mukaisella perusteella viitataan tilanteisiin, joissa tekijän mahdollisuudet noudattaa lakia ovat olleet ulkoisista tai sisäisistä syistä tavanomaista heikommat. A ei ole aiemmin todetuin tavoin toiminut pakkotilassa eikä asiassa ole muutoinkaan esitetty sellaista, jonka perusteella A:n teko olisi anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava.

Korvaus kärsimyksestä

Käräjäoikeus on hylännyt B:n kärsimyskorvausta koskevan vaatimuksen.

---

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Syyksi luettu rikos

1. Työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaaminen

14.8.2013
Rikoslaki 47 luku 4 §

Rangaistusseuraamukset

Sakko
20 päiväsakkoa á 156 euroa = 3 120 euroa

Korvausvelvollisuus

A velvoitetaan korvaamaan valtiolle todistelukustannukset 10 euroa.
Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 9 luku 1 §

A velvoitetaan korvaamaan B:lle oikeudenkäyntikulut 15 417,07 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut:

Käräjätuomari Hannu Vieno

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 15.5.2017

Asia
Työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaaminen

Valittaja
A

Vastapuolet
Kihlakunnansyyttäjä
B

Kuultavat
Korkeakoulusäätiö
Etelä-Suomen Aluehallintovirasto

Asian käsittely hovioikeudessa

---

Valitus

A on vaatinut, että syyte ja muut vaatimukset hylätään tai toissijaisesti ainakin, että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta. A on lisäksi vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, molemmat määrät korkoineen.

---

Vastaukset

Syyttäjä on vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan valtiolle todistelukustannukset hovioikeudessa.

---

Todistelu

Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn sekä ottanut vastaan kirjallista ja henkilötodistelua.

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kyse siitä, onko A toiminut tahallisesti irtisanoessaan B:n ja siitä, onko kyse ollut pakkotilateosta. Kysymys on myös rangaistusseuraamuksesta.

Hovioikeus toteaa, että työtuomioistuin on 24.3.2015 antamassaan tuomiossa 2015-17 katsonut, että Korkeakoulusäätiö on irtisanonut B:n yliopistojen yleisen työehtosopimuksen ja työsopimuslain 7 luvun 1 ja 2 §:n vastaisesti.

Näyttö

B, A ja todistajat ovat oleellisilta ja asian ratkaisemiseen vaikuttavilta osin kertoneet kuten käräjäoikeudessa. I on kertonut lisäksi, että B olisi voitu sijoittaa muihin tehtäviin.

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Hovioikeus toteaa aluksi, että A:n tahallisuutta on arvioitava hänellä tekohetkellä olleen tietoisuuden perusteella. Työtuomioistuimen 24.3.2015 antama tuomio on annettu vasta tuon ajankohdan jälkeen.

Yliopiston kielikeskuksessa on HR Legal Services Oy:n 17.9.2012 päivätyn raportin ja Työterveyslaitoksen 22.4.2013 päivätyn työyhteisöselvityksen mukaan ilmennyt ongelmia ja työyhteisö on ollut

voimakkaasti jakautunut. A:lle on päätöksentekoa varten toimitettu 11.6.2013 päivätty taustamuistio, jossa on punnittu työyhteisön ongelmia ja keinoja niiden ratkaisemiseksi. Vaihtoehtoina on mainittu muun muassa huomautus, varoitus irtisanomisuhalla ja työsuhteen irtisanominen sekä käsitelty B:n luottamusmiesaseman merkitystä. A on punninnut eri vaihtoehtoja ja valinnut niistä B:n työsuhteen irtisanomisen omankin kertomansa mukaan tietoisena siitä, että seurauksena saattaa olla oikeudenkäynti ja jopa rikosprosessi. A on perustanut ratkaisunsa hänelle toimitettuihin lausuntoihin ja muistioihin sekä muun muassa lähimpien alaistensa kanssa käymiinsä keskusteluihin.

Hovioikeus katsoo, että A:n on täytynyt irtisanomishetkellä tiedossaan olleiden seikkojen perusteella ymmärtää, että B:n irtisanomiselle ei ole ollut lain edellyttämiä perusteita. A on ollut asemassa, jossa hänen on tullut selvittää lain sisältö sekä ymmärtää sen merkitys. Käytettävissä olleesta selvityksestä on ilmennyt, että kielikeskuksen ongelmat eivät välttämättä ole johtuneet yksin B:stä siten, että ne olisivat muodostaneet perusteen tämän työsuhteen irtisanomiselle.

Hovioikeus katsoo myös, että suostumusmenettelyn järjestämisen ei ole selvitetty olleen mahdotonta. B:n edustamien työntekijöiden mielipiteen selvittämisestä on luovuttu työntekijäyhdistysten kieltäydyttyä yhteistyöstä ilman, että suostumusta olisi tämän jälkeen enää edes yritetty millään keinolla hankkia.

Näin lisättynä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion näytön arvioinnin ja johtopäätösten osalta. A on menettelyllään syyllistynyt työntekijöiden edustajan oikeuksien loukkaamiseen.

Rangaistusseuraamus

Rikoslain 6 luvun 12 §:n 3 kohdan mukaan rangaistus saadaan jättää tuomitsematta, milloin rikos on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava. Kyseinen lainkohta liittyy teon poikkeuksellisuuteen tekijän motivaatiotaustan ja syyllisyyden vähäisyyden kannalta arvioituna. A on irtisanonut B:n perusteettomasti. A:n syyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan kuitenkin pitää sitä, että hänen tarkoituksenaan on ollut suojella työyhteisön jäseniä, mikä on myös työnantajan edustajana ollut hänen velvollisuutensa. Hän on lisäksi yrittänyt selvittää B:n edustamien työntekijöiden suostumusta, toiminut hänelle toimitettujen tietojen varassa ja valinnut asiaa harkittuaan toimintavaihtoehdoksi sen, jota hän on pitänyt kokonaisuutena arvioiden vähiten haitallisena. Hovioikeus katsoo, että A:n rikosta voidaan edellä mainituilla perusteilla pitää anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana.

A jätetään edellä mainituilla perusteilla rangaistukseen tuomitsematta.

Käräjäoikeuden tuomiota on tältä osin muutettava.

---

Tuomiolauselma

Vastaaja A

Rangaistusseuraamukset

Syyksi luetut rikokset 1
Jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

---

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet:

Hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko
Hovioikeudenneuvos Jouko Rantanen
Hovioikeudenneuvos Elina Setälä

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Riina Hero

Ratkaisu oli yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

A:ta ja hänen aviopuolisoaan B:tä on syytetty samoista rikoksista. Kysymys siitä, voitiinko A:n esitutkinnassa antamaa kertomusta hyödyntää todisteena B:tä vastaan oikeudenkäynnissä.

VARSINAIS-SUOMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 21.6.2016

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta muun ohessa yhdessä tehdystä rekisterimerkintärikoksesta kohdassa 5, yhdessä tehdystä petoksesta kohdassa 6 ja yhdessä tehdystä törkeästä maksuvälinepetoksesta kohdassa 12. Syyttäjä on nimennyt A:n todistelutarkoituksessa kuultavaksi kohdissa 5, 6 ja 12 todistusteemalla B:n osallisuus.

A, joka on B:n aviopuoliso, on ilmoittanut käyttävänsä oikeutta olla todistamatta asiassa ja vaatinut, että hänen esitutkinnassa antamansa kertomus asetetaan hyödyntämiskieltoon. Syyttäjä on katsonut, ettei hyödyntämiskieltoa tule soveltaa, koska A on kanssavastaaja.

Käräjäoikeus on päätöksellään määrännyt A:n esitutkintakertomuksen hyödyntämiskieltoon. Perusteluinaan käräjäoikeus on viitaten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 § ja 25 §:iin lausunut, ettei A:n esitutkinnassa antamia kertomuksia voida hyödyntää tässä oikeudenkäynnissä, koska kyseessä on A:lle läheinen henkilö.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari Anneli Poukka ja lautamiehet.

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 1.8.2017

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄSITTELYRATKAISU

Hyödyntämiskielto

Syyttäjä on vastavalituksessaan vaatinut, että käräjäoikeuden päätös hyödyntämiskiellosta kumotaan.

A ja B ovat vaatineet, että syyttäjän vastavalitus hylätään tältä osin perusteettomana.

Sovellettavat oikeusohjeet

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta.

Saman luvun 18 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus kieltäytyä todistamasta siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Lainkohdassa tarkoitetulla suhteella viitataan muun muassa asianosaisen nykyiseen tai entiseen aviopuolisoon.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 47 §:n 2 momentin mukaan jos kuultava suullisessa kertomuksessaan poikkeaa siitä, mitä hän on aikaisemmin tuomioistuimelle, syyttäjälle tai esitutkintaviranomaiselle kertonut, tai ei anna kertomusta, kuultavan aikaisempaa kertomusta saadaan käyttää todisteena siltä osin kuin suullinen kertomus poikkeaa aikaisemmasta kertomuksesta tai kuultava ei ole antanut kertomusta. Lainkohtaa koskevissa esitöissä (HE 46/2014 vp, s. 107) on todettu, ettei esitutkintakertomusta saisi käyttää, jos todistaja, jolla on vaitiolo-oikeus, on antanut kertomuksen esitutkinnassa, mutta kieltäytyy oikeudenkäynnissä todistamasta.

Kysymyksenasettelu

A on käräjäoikeudessa ollut vastaajan asemassa tässä asiassa. Hän on myöntänyt syytteet oikeaksi kohdissa 3-7. Syyttäjä on käräjäoikeudessa nimennyt A:n kuultavaksi kohdissa 3-7, joissa vastaajana on A:n ohella ollut syytteet sanotuissa kohdissa kiistänyt aviopuoliso B. Todistusteemana on ollut muun ohella B:n osallisuus. A on läheiskriminointisuojaan vedoten kieltäytynyt tulemasta asiassa kuulluksi. Syyttäjä on nimennyt A:n esitutkinnassa antaman kertomuksen kirjalliseksi todisteeksi kohdissa 3-7.

Kysymys on siitä, miten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 momentin sisältämän kieltäytymisoikeuden merkitystä on läheisen kanssavastaajan osalta arvioitava. Ratkaistavana on, voidaanko A:n esitutkintakertomusta käyttää todisteena hänen puolisoaan vastaan.

Kanssavastaajan kieltäytymisoikeudesta

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 momentin tarkoittama oikeus olla myötävaikuttamatta oman tai läheisensä syyllisyyden selvittämiseen kuuluu sanamuodostaan huolimatta paitsi todistajalle myös muille kuultaville (HE 46/2014 vp, s. 77 ja Jaakko Rautio - Dan Frände: Todistelu, Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari, 2016, s. 146). Siten myös vastaajalla on oikeus kieltäytyä myötävaikuttamasta häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön syyllisyyden selvittämiseen. Lainkohdan merkitystä vähentää se, ettei vastaajalla jo oman asemansakaan vuoksi ole velvollisuutta selvittää asiaa miltään osin.

Esitutkintakertomuksen käyttämisestä

Vastaajan oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen ei merkitse sitä, että hänen esitutkinnassa antamaansa kertomusta ei saisi käyttää todisteena häntä itseään vastaan oikeudenkäynnissä, jos esitutkinta on suoritettu asianmukaisesti. Tämä edellyttää sitä, että vastaajalle on kerrottu hänen oikeutensa riittävällä tavalla. Lähtökohta perustuu siihen, että epäillyn asemassa kuullulla henkilöllä ei ole velvollisuutta antaa esitutkinnassa kertomusta, minkä vuoksi hänen vapaaehtoisesti antamaansa kertomusta ei ole estettä käyttää. Tämä ilmenee muun ohella läheisasianomistajaa koskeneesta ratkaisusta KKO 2000:71, jossa katsottiin, ettei asianomistajan kertomuksen käyttämiselle hänen läheistään vastaan käydyssä rikosoikeudenkäynnissä ollut estettä, koska asianomistajalla ei ollut velvollisuutta antaa kertomusta esitutkinnassa. Vaikka asianomistajan ja todistajan kertomuksen käyttäminen todisteena on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksessa ratkaistu toisella tavalla, esitöistä ei ilmene, että ratkaisulinjaa olisi vastaajan osalta ollut tarkoitus muuttaa.

Koska A:lla ei ole ollut vastaajana velvollisuutta kertoa asiasta mitään, sanotusta seuraa, ettei ole lähtökohtaisesti estettä käyttää esitutkintakertomusta todisteena hänen puolisoaan vastaan. Kertomuksen asettaminen hyödyntämiskieltoon merkitsisi tosiasiassa sitä, että oikeus olla selvittämättä läheisen syyllisyyttä olisi tehokkaampi ja painavampi kuin oikeus olla selvittämättä omaa syyllisyyttään. Tätä ei voida pitää perusteltuna ottaen huomioon sekin, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18-19/1990) 6(1) artiklan on katsottu edellyttävän ainoastaan sitä, että henkilöllä on oikeus olla todistamatta itseään vastaan (HE 46/2014 vp, s. 77).

A:n oikeuksien ilmoittamisesta esitutkinnassa

Esitutkintalain 7 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan rikoksesta epäillylle on ennen kuulustelua yksilöitävä teko, josta häntä epäillään. Epäillylle on lisäksi ilmoitettava hänen oikeuksistaan siten kuin 4 luvun 16 §:ssä säädetään, jollei ilmoitusta ole jo aiemmin tehty. Epäillylle on ennen kuulustelua ilmoitettava oikeudesta vaieta ja olla muutoinkin myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen, vaikka ilmoitus tästä oikeudesta olisi jo aiemmin tehty. Epäillylle on ennen kuulustelua ilmoitettava myös oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa ja siitä, milloin hänelle voidaan määrätä puolustaja, vaikka ilmoitus näistä oikeuksista olisi jo aiemmin tehty, ellei uudelleen ilmoittaminen ole ilmeisen tarpeetonta.

Lainkohdalla on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston tiedonsaantioikeutta rikosoikeudellisissa menettelyissä koskeva direktiivi (2012/13/EU). Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyille ja syytetyille annetaan viipymättä tietoja vähintään eräistä prosessuaalisista oikeuksista, sellaisina kuin näitä oikeuksia sovelletaan niiden kansallisen oikeuden mukaan niiden tehokkaan käytön mahdollistamiseksi. Yksi näistä oikeuksista on oikeus vaieta.

Esitutkintalain 7 luvun 10 §:n 4 momentin mukaan todistajalta on tiedusteltava sellaisia seikkoja, jotka lain mukaan oikeuttavat tai velvoittavat hänet kieltäytymään todistamasta. Vastaavaa velvoitetta vastaajan osalta ei ole sisällytetty esitutkintalakiin tai direktiiviin 2012/13/EU. Esitutkintalaissa on siten katsottu riittäväksi se, että vastaajalle ilmoitetaan hänen oikeudestaan vaieta hänen oman asemansa perusteella.

A:ta on kuultu esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä 13.–14.1.2016, 25.1.2016 ja 1.2.2016. Esitutkintapöytäkirjan mukaan hänelle on kerrottu oikeudesta olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta häntä on epäilty.

Esitutkintapöytäkirjassa ei kuitenkaan ole merkintää, jonka mukaan A:lle olisi kerrottu, että hänen puolisoaan epäillään asiassa rikoksesta ja että hänellä on oikeus olla myötävaikuttamatta tämän rikoksen selvittämiseen. Vaikka esitutkintalaissa tai edellä mainitussa direktiivissä ei tätä edellytetä, asiallisesti tämä merkitsee sitä, että A:lle ei ole kerrottu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:ssä tarkoitetusta oikeudesta olla myötävaikuttamatta hänen puolisonsa syyllisyyden selvittämiseen. A ei siten ole voinut harkita kertomuksen antamista esitutkinnassa siitä näkökulmasta, että sitä saatetaan käyttää todisteena hänen puolisoaan vastaan. Näin ollen A:n esitutkintakertomus on hankittu saman luvun 25 §:ssä tarkoitetulla tavalla 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti, eikä sitä voida ottaa vastaan todisteena.

Käräjäoikeuden hyödyntämiskiellosta antamaa päätöstä ei muuteta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenlaamanni Asko Nurmi

hovioikeudenneuvos Sanna Niinistö

hovioikeudenneuvos Pekka Varjus

Esittelijä: Hovioikeuden esittelijä Johannes Koskenniemi (mietintö)

Esittelijän mietintö:

Käsittelyratkaisu hyödyntämiskiellon osalta on perustelujen kahta viimeistä kappaletta lukuun ottamatta esittelijän mietinnön mukainen. Tämän jälkeen hovioikeus lausunee seuraavaa:

Esitutkintalaissa tai edellä mainitussa direktiivissä ei edellytetä, että epäillylle erikseen kerrotaan myös hänen läheistään epäiltävän samasta teosta kuin häntä itseään. Tällaista yleistä velvollisuutta ei voida johtaa perusoikeuksista tai Suomea sitovista kansainvälisistä ihmisoikeusvelvoitteista. Tästä huolimatta saattaa olla tilanteita, joissa rikoksesta epäillyn esitutkinnassa antaman kertomuksen käyttäminen todisteena oikeudenkäynnissä edellyttää sitä, että epäilty on tullut tietämään myös hänen läheisensä olevan samassa asiassa epäiltynä. Koska jokaisella on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 (1) artiklan mukaan oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta, edellä mainittuja säännöksiä on perusteltua tulkita siten, että rikoksesta epäillyllä tulee olla mahdollisuus harkita sitä, myötävaikuttaako hän myös hänen läheistään koskevan asian selvittämiseen.

A ja B on otettu kiinni heidän asunnolleen 13.1.2016 tehdyn kotietsinnän yhteydessä siten, että B on ollut vapauttaan vailla 11.2.2016 asti ja A 14.1.2016 asti. B:tä on kuultu epäiltynä kohtien 6 ja 7 rikoksista 15.1.2016. A:ta on kuultu epäiltynä samoista rikoksista 25.1.2016, jolloin hän on nimenomaisesti suostunut siihen, että hänen kertomustaan voidaan käyttää todisteena oikeudenkäynnissä. Näissä oloissa on selvää, että A on voinut harkita kertomuksensa antamista tietoisena siitä, että kertomusta voidaan käyttää todisteena myös hänen puolisoaan vastaan.

Päätös hyödyntämiskiellosta kumottaneen ja asiassa toimitettaneen pääkäsittely syyttäjän vastavalituksen ratkaisemiseksi.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Käräjäoikeus oli sovittelumenettelyssä vahvistanut sovinnon yhtiökokouksen päätöksen moittimista koskevassa asiassa, jossa A oli ollut kantajana. A:lle oli myönnetty oikeusapua 20 prosentin omavastuulla. Oikeudenkäyntikuluja koskeva asia oli siirretty sovittelumenettelystä erikseen ratkaistavaksi.

Käräjäoikeudessa A vaati, että valtion varoista korvataan hänelle asiassa aiheutuneita kuluja, jotka olivat syntyneet erilaisista mittauksista, jotka olivat olleet tarpeen sen osoittamiseksi, että A:n osakehuoneisto ei ollut ollut kunnossa.

Käräjäoikeus hylkäsi A:n vaatimuksen kustannusten korvaamisen osalta, koska osa kuluista oli syntynyt oikeusavun saamista edeltävänä aikana ja asiassa oli lisäksi jäänyt epäselväksi olivatko A:n vaatimuksessa tarkoitetut selvitykset ja mittaukset olleet tarpeellista todistelua asiassa.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

A valitti käräjäoikeuden tuomiosta ja vaati, että valtion varoista korvataan hänelle asiassa aiheutuneita kuluja, jotka olivat olleet tarpeellisia todistelukustannuksia tuomioistuimen sovittelumenettelyssä käsitellyssä asiassa. Kustannukset olivat johtuneet erilaisista mittauksista, jotka olivat olleet tarpeen harkittaessa sovitteluhakemuksessa esitettyjä vaatimuksia.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Hovioikeus hylkäsi A:n vaatimuksen siltä osin kuin se kohdistui kuluihin, jotka olivat aiheutuneet ennen oikeusavun voimaantuloa, vaikka A:lle oli osittain samoihin tosiseikkoihin perustuvassa toisessa asiassa aikaisemmin myönnetty oikeusapua. Hovioikeus totesi, että oikeusapulain 13 §:n mukaisesti oikeusapu on voimassa sen myöntämisestä lähtien kaikissa oikeusasteissa, joissa asiaa käsitellään. Säännös rajoittaa oikeusavun ajallisen ulottuvuuden lähtökohtaisesti niihin kuluihin, jotka ovat syntyneet oikeusavun voimassa ollessa. Oikeusapulain 13 §:n sanamuodosta ja esitöistä (HE 82/2001) ilmenee, että oikeusapua koskeva etuus rajoittuu asiallisessa suhteessa siihen asiaan, johon se on myönnetty.

Siltä osin kuin kulut olivat aiheutuneet oikeusavun voimassa ollessa, hovioikeus totesi, että oikeusapulain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeusapua saaneen tuomioistuimessa tapahtuneesta todistelusta aiheutuneet kustannukset korvataan valtion varoista, jos todistelu on ollut asian selvittämiseksi tarpeen. Lainkohdan esitöiden (HE 82/2001) mukaan oikeusapua ja aiemmin maksutonta oikeudenkäyntiä koskevan lainsäädännön tarkoituksena on ollut vapauttaa maksuttoman oikeudenkäynnin ja yleistä oikeusapua saanut kaikista muista asian oikeuskäsittelyyn kuuluvista kustannuksista paitsi omista matkakuluistaan ja henkilökohtaisista kustannuksistaan.

Lain tarkoitus huomioon ottaen lainkohdassa tarkoitettuina todistelukustannuksina voidaan pitää myös sellaisia asian selvittämiseen liittyviä tarpeellisia kustannuksia, joita ei ole esitetty tuomioistuimessa todisteena sen vuoksi, että asia on päättynyt sovintoon. A:n vaatimat kulut voivat siten tulla oikeusapulain 4 §:n 2 momentin nojalla korvattavaksi, mikäli ne ovat olleet tarpeellisia asian selvittämiseksi.

Lain esitöiden mukaan kulujen tarpeellisuutta koskeva arviointi tulee yleensä riitaasiassa tehdyksi valmistelun yhteydessä, kun tuomioistuin kartoittaa asiassa tarpeellisen todistelun. Tuomioistuinsovittelua koskevassa asiassa ei esitetä todistelua, joten kulujen tarpeellisuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota sovitteluhakemuksen vaatimuksiin ja niiden perusteisiin. Tarpeellisuuden arvioinnissa voidaan hakea johtoa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun

1 §:stä, jossa säädetään korvattavista oikeudenkäyntikuluista. Kyseisen lainkohdan esitöiden (HE 107/1998) perusteluissa on todettu, että tarpeellisilla toimenpiteillä tarkoitetaan sellaisia toimenpiteitä, jotka ovat olleet aiheellisia kanteen ajamiseen tai siihen vastaamiseen. Tarpeellisuutta on arvioitava sen mukaan onko toimenpiteen suorittamisen ajankohtana ollut objektiivisesti ajatellen perusteltu syy pitää toimen suorittamista aiheellisena.

A oli sovintomenettelyä koskevassa hakemuksessaan vaatinut taloyhtiötä tekemään ilmastointiremontin vaadittujen rakennusmääräyksien mukaisesti ja perustellut vaatimustaan muiden seikkojen ohella sillä, että hänen väitteensä mukaan asunnon makuuhuoneen melutaso on ollut rakennusmääräysten vastainen johtuen ilmanvaihdon puutteellisesta järjestämisestä. Tämän väitteensä A oli perustanut toimitettuihin melumittauksiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin.

Hovioikeus katsoi, että A:n teettämä melumittaustutkimus oli liittynyt suoraan sovittelua koskevan hakemuksen perusteiden selvittämiseen. Siitä aiheutunutta kulua oli pidettävä tarpeellisena todistelukustannuksena, joka tuli korvata A:lle valtion varoista oikeusapulain 4 §:n 2 momentin nojalla.

ASIAN RATKAISSEET HOVIOIKEUDEN JÄSENET

hovioikeudenlaamanni Seppo Hyartt
hovioikeudenneuvos Liisa Rintala
asessori Maija Mononen

A oli suorittaessaan vankeusrangaistusta Helsingin vankilassa vuonna 2012 ollut eristämistarkkailussa perhetapaamisen jälkeen ja joutunut käyttämään niin kutsuttua tarkkailuhaalaria noin neljäntoista tunnin ajan. A vaati korvausta tarkkailuhaalarin käytöstä aiheutuneesta kärsimyksestä. A:n mukaan hänen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua oikeuttaan yksityiselämän kunnioittamiseen ja perustuslain 7 §:ssä turvattua oikeuttaan henkilökohtaiseen vapauteen oli loukattu, kun hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa oli puututtu ilman laissa säädettyä perustetta.

Hovioikeus katsoi, että tarkkailuhaalarin käyttö ilman laissa säädettyä perustetta oli loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattua yksityiselämän kunnioitusta perustuslaissa turvattua oikeutta henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Loukkaus ei myöskään ollut vähäinen. Valtio tuomittiin korvaamaan A:lle aiheutuneesta kärsimyksestä 2.000 euroa.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 7.9.2016

Kanne

A vaati, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle 3.000 euroa hänelle aiheutuneesta kärsimyksestä korkoineen.

Tarkkailuhaalareiden käyttö osana eristämistarkkailua oli ollut lainvastaista ja loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua oikeutta nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. A:lla oli siksi oikeus korvaukseen hänelle aiheutuneesta kärsimyksestä. Korvauksen määrää arvioitaessa tarkkailuhaalareiden käytön todellisella kestolla ei ollut merkitystä. Ulosteiden vuoksi likaisten haalareiden käyttäminen oli erityisen moitittavaa ja loukkaavaa. A oli joutunut ulostamaan tarkkailuhaalareihinsa, joten häneen kohdistunut loukkaus oli erityisen moitittava. A:n vaatima 3.000 euron korvaus hänelle aiheutuneesta kärsimyksestä oli määrältään kohtuullinen.

Vastaus

Vastaaja Suomen valtio vaati, että kanne hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut 2.250,60 eurolla korkoineen.

Jokainen Suomen vankilassa tarkkailuhaalaria käyttänyt vanki ei ollut oikeutettu vastaavaan hyvitykseen kuin minkä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli samankaltaisessa asiassa tuominnut. Korvauksen määrääminen edellytti vahingonkorvauslain mukaisen perusteen olemassaoloa. Kantajalla ei ollut oikeutta korvaukseen vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla.

Tarkkailuhaalarin käyttö ei tarkoittanut, että vankia olisi kohdeltu epäinhimillisesti tai halventavasti. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa ei ole loukattu. Nykyinen vankeuslaki salli tarkkailuhaalarin käytön laissa säädetyin edellytyksin. Tarkkailuhaalarin käyttö ei ollut kiellettyä, jos vakuuttavat turvallisuusperusteet ovat olemassa.

Jos kantajalla katsottaisiin olevan mahdollisuus korvaukseen väitetyn perus-ja ihmisoikeussopimuksen loukkausten vuoksi, loukkausta oli tällöinkin pidettävä sillä tavoin vähäisenä, ettei se oikeuttanut korvaukseen.

Mahdollisen korvauksen määrä voitiin arvioida vapaudenmenetyksestä maksettavan korvauksen perusteella. Tämänhetkisen korvauskäytännön mukaan korvaus oli 120 euroa vuorokaudelta. Näin arvioituna mahdollisen korvauksen määrä tässä asiassa oli 100 euroa.

Käräjäoikeuden tuomio

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Käräjäoikeus katsoi, että A:lla ei ollut oikeutta korvaukseen vahingonkorvauslain nojalla. Perus- ja ihmisoikeuksiin kohdistuneen loukkauksen vuoksi voitiin kuitenkin korvata vahinko, vaikka korvausvaatimusta ei voitu tutkia vahingonkorvauslakiin perustuvana, mikäli loukkaus oli riittävän vakava.

Käräjäoikeuden mukaan A:n Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua oikeutta yksityiselämän kunnioittamiseen oli loukattu, kun hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa oli puututtu ilman laissa säädettyä perustetta. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että A:lle haalarin käyttämisestä aiheutunut kärsimys ei ollut ollut vähäistä suurempaa. Käräjäoikeus ei pitänyt A:n henkilökohtaiseen vapauteen kohdistunutta loukkausta riittävän vakavana, jotta siitä aiheutunut vahinko olisi tullut korvattavaksi.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Sanna Mänttäri.

Hovioikeuden tuomio 15.11.2017

Valitus

A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan korvaukseksi hänelle aiheutuneesta kärsimyksestä 3.000 euroa tai jokin muu kohtuulliseksi katsottava määrä korkoineen 12.2.2014 lukien.

A oli suorittaessaan vankeusrangaistusta Helsingin vankilassa ollut 13.2.2012 kello 18.04–14.2.2012 kello 8.00 eristämistarkkailussa perhetapaamisen jälkeen ja joutunut käyttämään niin kutsuttua tarkkailuhaalaria. A oli tarkkailun aikana ulostanut, ja ulostetta oli päätynyt myös haalariin.

A:n Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua oikeutta yksityiselämän kunnioittamiseen ja perustuslain 7 §:ssä turvattua oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen oli loukattu, kun hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa oli puututtu ilman laissa säädettyä perustetta. Tarkkailuhaalarin käyttäminen aiheutti hänelle kärsimystä, nöyryytystä ja mielipahaa ja loukkasi hänen oikeuttaan yksityiselämään ja henkilökohtaiseen vapauteen. A ei ollut päässyt wc-tiloihin halutessaan. Lisäksi tarkkailuhaalarin käyttö oli voinut aiheuttaa fyysistä epämukavuutta ja kivun tyyppistä tunnetta siksi, että tarkkailuhaalari esti jalkojen käyttämisen normaalilla tavalla.

Tarkkailuhaalarin käyttö oli kestänyt noin 14 tuntia. Kärsimystä lisäsi se, että A ei voinut tietää, kuinka kauan haalarin käyttäminen tuli jatkumaan. Tarkkailuhaalarin käytöstä oli aiheutunut vähäistä suurempi haitta. Kärsimys voitiin korvata myös perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisen johdosta.

Mikäli A häviäisi asian, ei häntä tullut kuitenkaan velvoittaa korvaamaan valtiolle sen oikeudenkäyntikuluja asiassa, koska oikeudenkäyntiin oli ollut peruste.

Vastaus

Suomen valtio (Rikosseuraamuslaitos) on myöntäen vaatimuksen määrällisesti 100 euron osalta vaatinut, että valitus hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan Suomen valtion oikeudenkäyntikulut korkoineen.

A:n vaatimus ei perustunut vahingonkorvauslakiin, minkä vuoksi vaatimus tuli hylätä. Kanne perustui ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan väitettyyn loukkaukseen ja siitä johdettuun vaatimukseen kärsimyksen korvaamisesta. Mikäli korvausvaatimuksen katsottaisiin voivan perustua perus- ja ihmisoikeuksiin kohdistuneeseen loukkaukseen, ei kysymys ollut riittävän vakavasta loukkauksesta, joka oikeuttaisi korvaukseen.

Tarkkailuhaalarin käyttö oli nykyisin voimassa olevan vankeuslain 18 luvun 4 §:n nojalla sallittua tietyissä tilanteissa. Lainsäätäjä ei siten katsonut, että tarkkailuhaalarin käyttö loukkaisi moitittavalla tavalla vangin perus- ja ihmisoikeuksia, jos tarkkailuhaalarin käytölle oli laissa määritellyt perusteet.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio (Lindström ja Mässeli v. Finland, 24630/10, 14.1.2014) perustui siihen, että tarkkailuhaalarin käyttöä ei ollut riittävän yksityiskohtaisesti laintasoisesti säännelty. Kyse oli muodollisesta puutteesta tilanteessa, jossa perusteet tarkkailuhaalarin käytölle nähtiin sinänsä oikeutetuiksi. A:n tapauksessa ei ollut kyse siitä, että tarkkailuhaalarin käyttö ei sinänsä olisi ollut perusteltua. A oli päässyt wc:hen ajoissa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A oli olleessaan vankeusvankina Helsingin vankilassa ollut eristämistarkkailussa 13.2.2012 kello 18.04–14.2.2012 kello 8.00. A oli joutunut käyttämään eristämistarkkailun aikana tarkkailuhaalaria. Tarkkailujakson aikana A oli myös hieman ulostanut haalariin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut tuomiossaan Lindström ja Mässeli v. Finland, 24630/10, 14.1.2014, että tarkkailuhaalarin käyttäminen loukkasi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua oikeutta nauttia yksityiselämän kunnioitusta, koska sen käytöstä ei ollut säädetty laissa sanotun artiklan 2 kohdan edellyttämin tavoin.

Eduskunnan oikeusasiamies on katsonut ratkaisussaan 31.12.2012 nro 2011/2/10, että silloinen lainsäädäntö ei antanut perusoikeusrajoitusten täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimusten kannalta hyväksyttävällä tavalla valtuutta haalarin käyttöön.

Asiassa on kysymys siitä, onko A oikeutettu korvaukseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan ja Suomen perustuslain 7 §:n 1 ja 3 momentin loukkauksen nojalla.

Asian arviointi

Hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A:lla ei ole asiassa oikeutta vahingonkorvaukseen vahingonkorvauslaissa säädettyjen perusteiden nojalla.

Hovioikeus toteaa, että perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Säännös edellyttää, että tulkintatilanteissa lainsoveltaja tulkitsee lakia tavalla, joka edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka sopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Oikeussuojakeinot määräytyvät kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan, mutta niiden tulee olla tehokkaat sekä käytännössä että oikeudellisesti (Sürmeli v. Saksa 75529/01, 8.6.2006, kohta 98).

Oikeuskäytännössä on pidetty mahdollisena aineettoman vahingon korvaamista edellä mainittujen säännösten nojalla perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan avulla myös ilman nimenomaisen säännöksen tukea, kunhan vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste (KKO 2008:10, kohdat 9 ja 21, KKO 2011:38, kohdat 11, 15 ja 16 sekä KKO 2012:81, kohta 16).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että tarkkailuhaalarin käyttö ilman laissa säädettyä perustetta on loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattua yksityiselämän kunnioitusta. Tarkkailuhaalarin käyttö ilman laissa säädettyä perustetta on loukannut myös perustuslaissa turvattua oikeutta henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Käsillä olevassa asiassa loukkaus ei myöskään ole ollut vähäinen siten, että pelkkä loukkauksen toteaminen olisi riittävä hyvitys. Hovioikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada korvausta loukkauksesta hänelle aiheutuneesta kärsimyksestä.

Hovioikeus toteaa, että tarkkailuhaalarin käytöstä säädetään nykyisin laissa. Kanteessa mainittu yksityiselämän kunnioituksen loukkaus on perustunut siihen, että tarkkailuhaalarin käytöstä ei ollut tapahtumahetkellä säädetty laissa. Tapahtumahetkellä aiheutunutta perus- ja ihmisoikeusloukkausta ei Suomen valtion esittämin tavoin poista se, että vankeuslaki nykyisin sisältää säännöksen tarkkailuhaalarin käytöstä ja tarkkailuhaalarin käyttö ei siksi ainakaan tällä perusteella enää ole ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kanssa.

Korvausmäärä

Perus- ja ihmisoikeuksien loukkauksesta tuomittavan korvauksen osalta ei ole tarpeen arvioida sitä, onko kärsimys aiheutunut vahingonkorvauslaissa tarkoitetusta henkilövahingosta tai onko se vahingonkorvauslaissa tarkoitettua loukkauksen aiheuttamaa kärsimyskorvausta. Korvauksen määrää arvioitaessa merkitystä on annettava loukkauksen ja sen aiheuttamien seuraamusten vakavuudelle ja kestolle (KKO 2016:20 kohta 38).

Kansallisen hyvityksen tulee olla määrältään riittävä, jotta loukkauksen kohteeksi joutunutta henkilöä ei voida enää pitää ihmisoikeusloukkauksen uhrina. Esimerkiksi oikeudenkäynnin viivästyessä hallituksen esityksen laiksi oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi mukaan hyvityksen tulee vastata ihmisoikeustuomioistuimen määräämää hyvitystä (HE 233/2008 vp s. 17 ja 25).

A:n tarkkailuhaalarin käytön neljäntoista tunnin kesto on ollut huomattavasti lyhyempi kuin tapauksessa Lindstöm ja Mässeli v. Suomi, jossa tarkkailuhaalarin käyttö oli kestänyt toisen vangin osalta kolme ja toisen seitsemän vuorokautta. Toisaalta merkitystä on annettava myös loukkaukselle itselleen riippumatta sen kestosta. Hovioikeus arvioi loukkauksesta johtuvan kohtuullisen korvauksen määräksi 2.000 euroa.

Suomen valtio velvoitettiin korvamaan A:lle korvauksena yksityiselämän kunnioituksen loukkaamisesta aiheutuneesta kärsimyksestä 2.000 euroa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet:
hovioikeudenneuvos Petri Leskinen
hovioikeudenneuvos Pekka Haapaniemi
hovioikeudenneuvos Arja Mäki

Valmistelija:
hovioikeuden esittelijä Kalle Mäenpää

Ratkaisu on yksimielinen.

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittava yhtiö (perintäyhtiö) oli lähettänyt yhtiö P Oy:n toimeksiannosta A:lle maksumuistutuksen. Koska A ei ollut maksanut saatavaa maksumuistutuksen eräpäivään mennessä, perintäyhtiö oli lähettänyt A:lle ensimmäisen maksuvaatimuksen. A oli maksanut maksumuistutuksessa vaaditun summan maksumuistutuksen eräpäivän jälkeen. A:lle oli lähetetty toinen maksuvaatimus.

Kysymys sen arvioinnista, oliko maksuvaatimukset lähetetty ennen kuin maksumuistutuksen ja edellisen maksuvaatimuksen lähettämisestä oli kulunut vähintään 14 päivää sekä siitä, oliko A saanut ensimmäisen maksuvaatimuksen. Kysymys myös siitä, oliko asiassa menetelty hyvän perintätavan vastaisesti sekä oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisesta.

PIRKANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 22.2.2017

Kantaja

P Oy

Vastaaja

A

Asia

Velkasuhteeseen perustuva saatava

- - -

Kantajan vaatimukset

Kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus velvoittaa A:n maksamaan kantajalle seuraavat saatavat:

1. Kulut: 0,14 euroa korkoineen

- - -

2. Kulut: 14,00 euroa korkoineen

- - -

3. Kulut: 7 euroa korkoineen

- - -

4. Oikeudenkäyntikulut: 1.100,00 euroa korkoineen

- - -

Kantajan vaatimusten perusteet

Kantajan vaatimus perustuu yksityisoikeudelliseen pysäköintivirhemaksuun. Vastaaja on pysäköinyt ajoneuvonsa vastoin pysäköintipaikalla (- - - -) noudatettavia sääntöjä, minkä seurauksena vastaajalle on annettu pysäköintiehtojen mukainen valvontamaksu. Vastaaja ei ole suorittanut maksua eräpäivään 2.1.2016 mennessä, minkä jälkeen saatavaa on alettu periä perintäyhtiön toimesta.

Ensimmäinen perintäkirje eli maksumuistutus on lähetetty vastaajalle 19.1.2016. Vastaaja ei ole tehnyt suoritusta maksumuistutuksen eräpäivään 29.1.2016 mennessä, joten hänelle on lähetetty maksuvaatimus 2.2.2016.

Vastaaja on 7.2.2016 maksanut yhteensä 58,78 euroa eli 19.1.2016 päivättyyn maksumuistutukseen merkityn määrän, mutta suoritus ei ole riittänyt kattamaan saatavan kokonaismäärää suorituspäivään laskettuine viivästyskorkoineen eikä 2.2.2016 päivätyn maksuvaatimuksen kulua 14,00 euroa. Vastaajalle on tämän vuoksi lähetetty maksuvaatimus 16.2.2016 jäljellä olevasta määrästä eli 2.2.2016 päivätyn ja 16.2.2016 päivättyjen perintäkirjeiden kulut sekä 0,14 euroa ns. trafi-maksusta, joka on jäänyt maksamatta alkuperäisestä saatavasta sen jälkeen, kun vastaaja oli tehnyt suorituksensa 7.2.2016.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Perintä on tapahtunut noudattaen hyvää perintätapaa vapaaehtoisen perinnän kulujen ollessa perintälain mukaiset.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A:n vastaus

Vastaaja A on vastustanut kantajan kannetta.

A:n vastauksen perusteet

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Reklamaation tekemisessä ja vastauksen saamisessa oli kestänyt aikaa, minkä vuoksi vastaaja ehti saada maksumuistutuksen (päivätty 19.1.2016) pysäköintivirhemaksustaan. Vastaaja oli suorittanut laskun eräpäivän (29.1.2016) jälkeen 7.2.2016.

Maksusuorituksen jälkeen vastaaja oli saanut uuden maksumuistutuksen 19.2.2016, joka oli kirjattu 16.2.2016. - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaaja on vedonnut siihen, ettei perinnässä ole noudatettu hyvää perintätapaa - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

Asiassa on riidatonta, että vastaaja on pysäköinyt ajoneuvonsa vastoin pysäköintipaikalla (------) noudatettavia sääntöjä, minkä seurauksena vastaajalle on annettu pysäköintiehtojen mukainen valvontamaksu, jonka eräpäivä on ollut 2.1.2016. Vastaaja ei ole suorittanut valvontamaksua eräpäivään mennessä, minkä jälkeen on aloitettu saatavan perintä perintäyhtiön toimesta. Edelleen asiassa on riidatonta, että vastaaja on saanut 19.1.2016 päivätyn perintäyhtiön lähettämän maksumuistutuksen, jonka summa on ollut 58,78 euroa ja eräpäivä 29.1.2016. Vastaaja on maksumuistutuksen eräpäivän jälkeen, 7.2.2016 suorittanut yhteensä 58,78 euron eli ensimmäiseen maksumuistutukseen merkityn määrän. Riidatonta on lisäksi se, että vastaaja on saanut perintäyhtiön lähettämän 16.2.2016 päivätyn maksuvaatimuksen - - -

Asiassa on riitaista, onko vastaaja saanut toisen maksuvaatimuksen (päivätty 2.2.2016) - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asiassa on kyse siitä onko perinnässä noudatettu hyvää perintätapaa - - -

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätökset

Vastaaja on kiistänyt kanteen vedoten siihen, ettei perinnässä ole noudatettu hyvää perintätapaa - - -

Kantajan mukaan perintä on tapahtunut noudattaen hyvää perintätapaa - - -

Hyvä perintätapa

Hyvästä perintätavasta säädellään Laki saatavien perinnästä 513/1999 (myöhemmin perintälaki) 4 §:ssä. Pykälän 2 momentin 2 kohdan mukaan perinnässä ei saa aiheuttaa velalliselle kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja taikka tarpeetonta haittaa. Hallituksen esityksen HE 199/1996 perusteluiden mukaan hyvä perintätapa edellyttää, että velkoja tai perintätoimeksiannon saaja pidättäytyy toimenpiteistä, jotka perusteettomasti lisäävät velallisen korvausvastuuta. Jos maksumuistutusten kulut on tarkoitus laskuttaa velalliselta, voidaan säännöksen vastaisena pitää myös sitä, että velalliselle lähetetään muistutuksia jatkuvasti, lyhyin väliajoin.

Vastaaja on kiistänyt saaneensa kantajan lähettämää 2.2.2016 päivättyä maksuvaatimusta. Kantaja on kirjallisena todisteena esittänyt kyseisen perintäkirjeen --, mistä ilmenee, että kirjeen vastaanottajan osoite on vastaajan osoite, mihin myös muut asiassa lähetetyt ja vastaajan saamat kirjeet on lähetetty. Ottaen huomioon korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2015:29 esitetyt periaatteet vapaamuotoisesta velan vanhentumisen katkaisemisesta kirjeitse ja sen, että postin lähetysten voidaan lähtökohtaisesti olettaa tulevan perille, ja ettei vastaaja ole esittänyt selvitystä siitä, että jokin seikka on uskottavasti voinut estää lähetyksen saapumisen hänen saatavilleen, käräjäoikeus katsoo, että vastaaja on saanut kyseisen perintäkirjeen.

Perintälain 5 §:n 3 momentin mukaan maksuvaatimusta ei saa antaa tai lähettää ennen kuin velallista on saatavan erääntymisen jälkeen muistutettu saatavasta ja maksumuistutuksen esittämisestä tai lähettämisestä on kulunut vähintään 14 päivää. Hallituksen esityksen HE 57/2012 perusteluiden mukaan säännös ilmentää periaatetta, jonka mukaan saatava on pyrittävä perimään lievemmillä ja kustannuksiltaan alhaisemmilla toimenpiteillä ennen kuin siirrytään voimakkaampiin ja suurempia kustannuksia aiheuttaviin perintätoimiin. Määräaikojen laskemisesta säädetyn lain 25.4.1930/150 (myöhemmin määräaikalaki) 2 §:n mukaan, jos ajanmääräyksenä on jokin määrä päiviä nimetyn päivän jälkeen, niin tätä päivää ei lueta määräaikaan.

Perintäyhtiö on lähettänyt ensimmäisen maksumuistutuksen 19.1.2016, mitä päivää ei tule lukea 14 päivän määräaikaan. Ensimmäinen maksuvaatimus (--) on lähetetty 2.2.2016 eli neljäntenätoista päivänä määräajan laskemisen alkamisesta. Ensimmäinen maksuvaatimus on siis lähetetty, kun vasta kolmetoista kokonaista päivää on kulunut maksumuistutuksen lähettämisestä. Ensimmäinen maksuvaatimus on näin ollen lähetetty liian aikaisin ja perintälain 5 §:n 3 momentin vastaisesti. Perintälain 10 §:n 3 momentin mukaan velallinen ei ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittava ei ole täyttänyt 5 ja 5a §:n mukaisia velvoitteita, paitsi jos menettelyn moitittavuutta tai laiminlyöntiä voidaan pitää vähäisenä. Käräjäoikeus katsoo ettei vastaaja ole ollut velvollinen korvaamaan perintäkulua kyseisen maksuvaatimuksen osalta, koska maksuvaatimus on lähetetty ennen lain 5 §:ssä säädetyn määräajan kulumista.

Perintälain 10 b §:n 2 momentin mukaan uudesta 5 §:n mukaisesta maksuvaatimuksesta saa vaatia perintäkuluja velalliselta vain, jos edellisen maksumuistutuksen tai maksuvaatimuksen lähettämisestä on kulunut vähintään 14 päivää. Edellä mainituilla perusteilla kantajalla ei ole ollut oikeutta periä vastaajalta kuluja myöskään 16.2.2016 lähetetystä maksuvaatimuksesta, koska 16.2.2016 edellisen maksuvaatimuksen lähettämisestä on kulunut vasta 13 kokonaista päivää.

Edellä todetun lisäksi käräjäoikeus katsoo, että kantajan intressin vähäisyys ei ole ollut suhteessa asiassa suoritettuihin perintätoimiin kun kantajalla ei ole ollut oikeutta periä 2.2.2016 lähetetyn maksuvaatimuksen kulua vastaajalta eli 16.2.2016 jäljellä olevan perittävänä pääoman määrä on ollut vain 0,14 euroa. Näin ollen toisen, 16.2.2016 päivätyn maksuvaatimuksen lähettäminen ei ole joka tapauksessa ollut hyvän perintätavan mukaista.

Edellä mainituin perustein, hyvän perintätavan vastaisena ja perintälain 5 §:n vastaisena käräjäoikeus hylkää kantajan vaatimukset maksuvaatimuskulujen 2 ja 3 osalta.

Vapaaehtoisen perinnän lopettaminen ja oikeus tuomioistuimessa velkomiseen

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

- - - Käräjäoikeus katsoo, että kantajalla on sinänsä ollut oikeus aloittaa vastaajaan kohdistunut oikeudellinen perintä perintälain 6 §:n perusteella.

Ottaen kuitenkin huomioon edellä todettu kanteessa vaadittujen maksuvaatimuskulujen perusteettomuudesta ja perittävän pääoman vähäinen määrä 0,14 euroa ja hyvä perintätapa, käräjäoikeus katsoo, ettei kantajan oikeussuojan tarve ole ollut suhteessa intressin vähäisyyteen ja asiassa ryhdyttyihin toimenpiteisiin.

Edellä mainituin perustein kanne hylätään kaikilta osin.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

Kantaja on hävinnyt asian, joten sen seurauksena myös kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään. Vastaaja ei ole esittänyt asiassa oikeudenkäyntikuluvaatimusta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Kanne hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

käräjänotaari Elina Komulainen

TURUN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 25.8.2017

Ratkaisu, johon on haettu muutosta

Pirkanmaan käräjäoikeus 22.2.2017 nro 5969

Asia

Velkasuhteeseen perustuva saatava

Valittaja

P Oy

Vastapuoli

A

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

P Oy on valituksessaan toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen ja lisäksi vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Perusteinaan P Oy on lausunut, että käräjäoikeus on soveltanut asiassa väärää lakia. Säädettyjen määräaikain laskemisesta annetun lain (määräaikalaki) säännöksiä ei voida soveltaa, kun kyse on saatavien perinnästä annetun lain (perintälaki) määräaikojen laskemisesta. Tuomioistuinkäsittelyssä ei ollut ollut kyse enää pääoman perimisestä, vaan pääomalle kertyneestä korkojäämästä ja perintäkuluista. Yhtiö oli noudattanut hyvää perintätapaa.

Vastaus

A on vaatinut, että valitus hylätään.

Perusteinaan A on lausunut, että hän oli maksanut pysäköintivirhemaksun maksumuistutuksen eräpäivän 29.1.2016 jälkeen 7.2.2016. Hän ei ollut saanut 2.2.2016 päivättyä maksuvaatimusta. - - - P Oy ei ollut noudattanut hyvää perintätapaa - - -

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumatiedot

A on 19.12.2015 pysäköinyt ajoneuvonsa vastoin pysäköintialueen (------) ehtoja, mistä syystä hän on saanut yksityisoikeudellisen valvontamaksun P Oy:ltä. A ei ole maksanut valvontamaksua eräpäivään 2.1.2016 mennessä, minkä jälkeen saatavaa on alettu periä P Oy:n toimeksiannosta perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittavan perintäyhtiön toimesta. Perintäyhtiö on lähettänyt A:lle 19.1.2016 päivätyn maksumuistutuksen, jonka eräpäivä on ollut 29.1.2016 ja maksettava summa 58,78 euroa. Koska A ei ole maksanut saatavaa maksumuistutuksen eräpäivään mennessä, perintäyhtiö on lähettänyt A:lle ensimmäisen 2.2.2016 päivätyn maksuvaatimuksen maksuvaatimuskuluineen. Ensimmäisen maksuvaatimuksen eräpäivä on ollut 12.2.2016. A on 7.2.2016 maksanut perintäyhtiölle maksumuistutuksessa vaaditun summan eli 58,78 euroa. Suoritus ei ole riittänyt kattamaan saatavan kokonaismäärää suorituspäivään laskettuine viivästyskorkoineen. A:lle on tämän vuoksi lähetetty toinen 16.2.2016 päivätty maksuvaatimus maksamatta olevasta määrästä ensimmäisen ja toisen maksuvaatimuksen kuluineen. Ensimmäisen maksuvaatimuksen perintäkulu on ollut 14 euroa ja toisen 7 euroa.

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko perinnässä toimittu perintälain 5 §:n 3 momentin ja 10 b §:n 2 momentin vastaisesti siten, että maksuvaatimukset olisi lähetetty ennen kuin maksumuistutuksen ja edellisen maksuvaatimuksen lähettämisestä on kulunut vähintään 14 päivää, jolloin velalliselta ei lähtökohtaisesti saa perintälain 10 §:n 3 momentin ja 10 b §:n nojalla periä perintäkuluja. Edelleen asiassa on kysymys siitä, onko A saanut 2.2.2016 päivätyn maksuvaatimuksen. Jos vastaus on kieltävä, kysymys on seuraavaksi siitä, mikä vaikutus sillä on perintäkuluihin ja onko asiassa muutoin menetelty hyvän perintätavan vastaisesti. - - -

Perintätoimien aikarajat kuluttajasaatavan perinnässä

Perintälain 5 §:n 1 momentin mukaan perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittavan on periessään kuluttajasaatavaa toisen lukuun tai sille yksinomaan perintätarkoituksessa siirrettyä kuluttajasaatavaa annettava tai lähetettävä velalliselle maksuvaatimus. Kyseisen lainkohdan 3 momentin mukaan maksuvaatimusta ei saa antaa tai lähettää ennen kuin velallista on saatavan erääntymisen jälkeen muistutettu saatavasta ja maksumuistutuksen esittämisestä tai lähettämisestä on kulunut vähintään 14 päivää. Velallinen ei perintälain 10 §:n 3 momentin mukaan ole lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittava ei ole täyttänyt lain 5 §:n mukaisia velvoitteita. Perintälain 10 b §:n 2 momentin mukaan uudesta maksumuistutuksesta tai perintälain 10 a §:n 1 momentin 2 - 5 kohdassa tarkoitetusta maksuvaatimuksesta saa vaatia perintäkuluja vain, jos edellisen maksumuistutuksen tai maksuvaatimuksen lähettämisestä on kulunut vähintään 14 päivää. Velkoja ei ole täyttänyt perintälain velvoitteita, jollei kyseistä määräaikaa ole noudatettu. Perintälaissa ei ole säädetty tarkemmin, miten 14 päivän määräaika lasketaan. Myöskään lain esitöissä ei oteta kantaa laskemistapaan. Maksumuistutusten ja maksuvaatimusten lähettämisessä ei ole kysymys määräaikalain 1 §:n mukaisesta määräajan noudattamisesta tuomioistuimen tai muun viranomaisen luona.

Perintäyhtiö on lähettänyt A:lle maksumuistutuksen 19.1.2016. Edelleen A:lle on 2.2.2016 lähetetty ensimmäinen maksuvaatimus ja toinen maksuvaatimus 16.2.2016. Perintälaissa ei ole säännöstä määräajan laskemisesta. Vaikka maksumuistutuksen tai maksuvaatimuksen lähettämispäivää ei laskettaisi määräaikaan, perintäyhtiö on lähettänyt ensimmäisen maksuvaatimuksen neljäntenätoista päivänä maksumuistutuksen lähettämisestä ja edelleen toisen maksuvaatimuksen neljäntenätoista päivänä ensimmäisen maksuvaatimuksen lähettämisestä. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus toteaa, ettei perintälain 5 §:n 3 momentista voi tehdä sanamuotonsa perusteella sellaista tulkintaa, että lähettämispäivien väliin tulisi jäädä 14 päivää. Näin ollen ensimmäinen maksuvaatimus on lähetetty perintälain 5 §:n 3 momentin mukaisesti siten, että maksumuistutuksen esittämisestä on kulunut vähintään 14 päivää. Edelleen toinen maksuvaatimus on lähetetty perintälain 10 b §:n 2 momentin mukaisesti siten, että ensimmäisen maksuvaatimuksen esittämisestä on kulunut vähintään 14 päivää. Perintäyhtiö on siten noudattanut perintälain mukaisia aikarajoja.

Ensimmäinen maksuvaatimus 2.2.2016 ja perintäkulut

A on kiistänyt saaneensa 2.2.2016 postitse, tavallisena kirjelähetyksenä lähetettyä ensimmäistä maksuvaatimusta. Kantajan kirjallisesta todisteesta -- ilmenee, että maksuvaatimuskirje on lähetetty A:n postiosoitteeseen, johon myös riidattomasti perille tulleet maksumuistutus ja toinen maksuvaatimus on lähetetty.

Korkein oikeus on kahdessa velan vanhentumisen katkaisemista vapaamuotoisella katkaisutoimella koskevassa ratkaisussaan KKO 2015:28 ja KKO 2015:29 arvioinut velan vanhentumisen katkaisemista tavallisella kirjelähetyksellä, kirjeiden perille saapumista ja sitä koskevaa todistustaakkaa. Ratkaisun KKO 2015:28 mukaan se, että velkoja on lähettänyt vain yhden perintäkirjeen tavallisena kirjelähetyksenä, ei riitä näytöksi siitä, että perintäkirje olisi tullut velallisen saataville. Ratkaisun KKO 2015:29 mukaan on sitä vastoin hyvin todennäköistä, että ainakin yksi kirje saapuu velallisen saataville, kun velalliselle on lähetetty hänen osoitteeseensa peräkkäin kaksi kirjettä tai useampia kirjeitä. Tällöin todistustaakka siitä, ettei mikään kirjeistä olisi saapunut velallisen saataville, siirtyy velalliselle.

Nyt kyseessä olevassa tapauksessa on riitaa siitä, onko maksumuistutuksen ja toisen maksuvaatimuksen välissä lähetetty ensimmäinen maksuvaatimus saapunut A:lle.

Vaikka mahdollisuus siitä, ettei kirje saavu perille, on melko pieni, hovioikeus toteaa, edellä mainittujen korkeimman oikeuden ratkaisujen mukaisesti, olevan mahdollista, ettei ensimmäinen, asianmukaisesti lähetetty maksuvaatimus ole saapunut A:lle. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus päätyy siihen, ettei asiassa ole näytetty, että A:lle kahden kirjeen välissä lähetetty maksuvaatimus olisi saapunut A:lle.

Koska A ei kuitenkaan ole maksanut saatavaa maksumuistutuksen eräpäivään mennessä, perintäyhtiö on voinut lähettää hänelle ensimmäisen maksuvaatimuksen. A on suorittanut maksumuistutuksessa vaaditun summan vasta 7.2.2016, jolloin saatavalle on ehtinyt kertyä lisää viivästyskorkoa. Edelleen tuolloin on jäänyt avoimeksi ensimmäisen maksuvaatimuksen perintäkulu, olkoonkin, ettei kirjeen ole näytetty saapuneen A:n saataville. Näistä syistä perintäyhtiö on siten voinut lähettää A:lle myös toisen maksuvaatimuksen. Siten se, ettei asiassa ole osoitettu, että A olisi saanut ensimmäisen maksuvaatimuksen, ei poista A:n velvollisuutta korvata kummastakin maksuvaatimuksesta aiheutuneita perintäkuluja.

Hyvä perintätapa

Asiassa on vielä arvioitava, onko asiassa muutoin noudatettu hyvää perintätapaa siten, että A on velvollinen korvaamaan maksuvaatimusten lähettämisestä aiheutuneet kulut.

Perinnässä on noudatettava hyvää perintätapaa. Perintälain 4 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan perinnässä ei saa aiheutua velalliselle kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja. Lain 10 §:n 1 momentin mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Pykälän 2 momentin mukaan korvattavien kulujen kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon saatavan suuruus, suoritettu työmäärä, perintätehtävän tarkoituksenmukainen suoritustapa ja muut seikat. Kuluttajasaatavien perintäkulujen enimmäismääristä säädetään perintälain 10 a §:ssä. Perintälain 10 §:n 3 momentin pääsäännön mukaan velallinen ei ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos velkoja tai toimeksisaaja on menetellyt 4 §:n vastaisesti.

Perintäkulut ovat aiheuttamisperiaatteen mukaisesti luonteeltaan korvausta siitä vahingosta, joka velkojalle aiheutuu sen vuoksi, että saatavaa on jouduttu perimään (Lindström: Luotonvalvonta ja saatavien perintä, 2011, s. 225). Lain esitöistä (HE 199/1996 vp, s. 12) ilmenee, että hyvä perintätapa kuitenkin edellyttää velkojan tai perintätoimeksiannon saajan pidättäytyvän toimenpiteistä, jotka perusteettomasti lisäävät velallisen korvausvastuuta. Velalliselle ei esimerkiksi saa lähettää muistutuksia jatkuvasti, lyhyin väliajoin.

Kuluttaja-asiamiehen hyvää perintätapaa kuluttajaperinnässä koskevan linjauksen mukaan tarpeettomina kuluina voidaan pitää kuluja, jotka ovat aiheutuneet perintätoimista, jotka on tehty tarkistamatta, onko velallinen jo maksanut saatavan. Joskus velallinen on maksanut saatavan myöhässä, mutta samoihin aikoihin kuin velkoja lähettää maksumuistutuksen tai perintää suorittava toimeksiantaja lähettää maksuvaatimuksen. Velallisen korvausvelvollisuus riippuu näissä tilanteissa siitä, onko velkoja tai toimeksisaaja ehtinyt ennen maksun saapumista tehdä velallisen kuluvastuun piiriin kuuluvia perimistoimia. Lähtökohtana voidaan pitää, että maksutieto tulee saatavaa perivän tahon saataville viimeistään maksua seuraavan arkipäivän kuluessa.

Asiassa vaaditut perintäkulut ovat olleet perintälain 10 a §:n mukaisia. Saatavan ollessa maksamatta vielä maksumuistutuksenkin eräpäivän jälkeen, perintäyhtiö on lähettänyt A:lle maksuvaatimuksen 2.2.2016. Koska A on maksanut saatavan maksumuistutuksen perusteella vasta 7.2.2016, ensimmäisestä maksuvaatimuksesta yhtiölle aiheutuneet kulut ovat olleet aiheellisia ja tarpeellisia, ja A:lle on lähetetty vielä toinen maksuvaatimus 16.2.2016, jossa maksettavaksi on vaadittu kyseisiä avoinna olevia kuluja. Kulut ovat olleet perintälain mukaisia ja muutenkin kohtuullisia ja kuuluvat velallisen kuluvastuun piiriin.

Perintäyhtiö on menetellyt asiassa hyvän perintätavan mukaisesti aiheuttamatta A:lle kohtuuttomia tai tarpeettomia kuluja. Siten A on perintälain 10 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan perinnästä aiheutuneet kulut.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimista johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Jos alemman tuomioistuimen päätökseen haetaan muutosta, velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n mukaan määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun.

P Oy on voittanut muutoksenhaun, minkä vuoksi sillä on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n ja 16 §:n mukaan oikeus saada korvaus oikeudenkäyntikuluistaan asian hävinneeltä A:lta. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n mukaan tuomioistuin voi kuitenkin viran puolesta alentaa asianosaisten maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta.

Lain esitöiden (HE 107/1998 vp s. 20) mukaan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b § on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeustapauksissa. Sen soveltaminen edellyttää, että säännöksessä mainitut edellytykset täyttyvät kokonaisuutena arvioiden. Kokonaisarvioinnissa tulee punnita kaikkia säännöksessä mainittuja edellytyksiä. Mikään niistä yksinään ei voi täyttää säännöksen tarkoittamaa kohtuuttomuutta.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ssä on yhtenä kohtuuttomuusharkinnassa vaikuttavana seikkana mainittu asianosaisten asema. Edellä mainituista lain esitöistä ilmenee tällä tarkoitettavan erityisesti sitä, että asianosaisten tulee olla suhteessa toisiinsa oikeudenkäynnissä tai sen ulkopuolella olennaisesti erilaisessa asemassa. Tyyppitapauksina säännöksen esitöissä on mainittu tilanteet, joissa asianosaisina ovat yhtäältä valtio tai muu julkisyhteisö ja toisaalta yksityinen kansalainen (HE 107/1998 vp s. 21) tai yhtäältä suuri vakuutusyhtiö ja toisaalta yksityinen kuluttaja (LaVM 26/1998 vp). Asianosaisten asemaan liittyvänä osatekijänä saattavat olla myös erilaiset varallisuusolot. Samoin kokonaisarvioinnissa on merkitystä oikeudenkäyntikulujen määrällä suhteutettuna riidan kohteeseen. Kohtuuttomuutta harkittaessa on lisäksi otettava huomioon oikeudenkäyntiin johtaneet seikat ja asian merkitys asianosaisille. Oikeudenkäyntiin johtaneita seikkoja tarkasteltaessa merkitystä on asian riitaisuudella, tulkinnanvaraisuudella ja sillä, onko hävinneellä osapuolella ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

Asiassa on siirrytty oikeudelliseen perintään A:n kiistettyä maksuvelvollisuutensa. A on riitauttanut P Oy:n vaatimukset niin käräjäoikeudessa kuin edelleen hovioikeudessakin. Asiaa on yritetty P Oy:n toimesta käräjäoikeudessa sopia. Oikeudenkäyntiin johtaneet seikat eivät puolla kuluvaatimuksen kohtuullistamista. Toisaalta P Oy on liiketoimintaa ammattimaisesti harjoittava yritys. P Oy:llä ja sen toimeksiannosta ammattimaista perintää hoitavalla perintäyhtiöllä on ollut erilaiset edellytykset asian käsittelyyn tuomioistuimessa ja oikeudenkäyntikuluista vastaamiseen kuin A:lla, vaikkakaan kulukorvauksen alentaminen ei ole perusteltua pelkästään asianosaisten erilaisen aseman perusteella. Huomioon tulee vielä kuitenkin ottaa se, että yhtiön intressi asiassa on ollut noin 20 euroa eli vähäinen. Kaikkia edellä mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioituaan hovioikeus päätyy siihen, että A:n velvoittaminen korvaamaan P Oy:n vaatimat oikeudenkäyntikulut olisi ilmeisen kohtuutonta. Näin ollen hovioikeus alentaa A:n maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää puoleen vaaditusta.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa muutetaan.

A velvoitetaan suorittamaan P Oy:lle 21,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tämän ratkaisun antamisesta lukien.

A velvoitetaan korvaamaan P Oy:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 550 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tämän ratkaisun antamisesta lukien ja korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 625 euroa. Tuomitut oikeudenkäyntikulut eivät sisällä arvonlisäveroa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenneuvos Leena Virtanen-Salonen

Hovioikeudenneuvos Juha Karvinen

Hovioikeudenneuvos Virpi Vuorinen

Hovioikeuden esittelijä Emmi Koiranen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Vastaajat olivat kiinteistön kauppaa koskevassa riidassa käräjäoikeudessa vedonneet asiantuntijan kirjalli­seen lausuntoon teemana, mitä olosuhteita on huomioitava, kun arvioidaan sisäilmaongelmia. Hovioikeu­dessa vastaajat vetosivat samaan lausuntoon ja pyysivät lisäksi, että asiantuntijaa kuullaan henkilökohtai­sesti teemana näytteidenottopaikkojen sekä asetuksen 545/2015 mukaisten mikrobilöydösten lääketieteel­lisen merkityksen keskinäinen suhde, mistä paikoista näytteet on otettava, mitä toimenpiteitä mikrobilöy­döt edellyttävät ja miten taloa tulisi korjata.

Hovioikeus totesi, että asiantuntijaa kuullaan kokemussäännöistä. Kokemussääntöjä koskevat todistelu­keinot ovat prekluusion alaisia. Vastaajat ovat käräjäoikeudessa tyytyneet vetoamaan asiantuntijan kirjal­liseen lausuntoon eikä ole ilmennyt sellaisia puutteita tai ristiriitaisuuksia, että asiantuntijaa olisi syytä kuulla henkilökohtaisesti. Siltä osin kuin on vedottu asiantuntijan uusiin todistusteemoihin hovioikeus to­tesi, että vastaajien olisi jo käräjäoikeusvaiheessa tullut tarkasti kartoittaa todistelu, johon he haluavat ve­dota.

Hovioikeus hylkäsi pyynnön asiantuntijan henkilökohtaisesta kuulemisesta.

AVGÖRANDETS CENTRALA INNEHÅLL

Svaranden i ett mål angående fel i fastighet hade i tingsrätten åberopat ett skriftligt utlåtande av en sakkun­nig med tema vilka omständigheter som skall beaktas vid utvärdering av att ha haft ett inomhusklimatp­roblem under sin tid. I hovrätten åberopade svaranden samma utlåtande och bad dessutom att den sakkun­niga hörs personligen angående relationen mellan provtagningsställena och den medicinska betydelsen av mikrobförekomster enligt förordningen 545/2015, på vilka ställen ska provtagning ske, vilka åtgärder krä­ver mikrobförekomsten och hur huset ska repareras.

Hovrätten konstaterade att en sakkunnig hörs om erfarenhetssatser. Bevismedlen gällande erfarenhetssat­ser omfattas av preklusion. Svaranden har i tingsrätten nöjt sig med att åberopa den sakkunnigas skriftliga utlåtande och det har inte framkommit sådana brister eller motstridigheter som skulle kräva att den sak­kunniga hörs personligen. Till den del som nya bevisteman åberopats konstaterades hovrätten att det åvi­lat svaranden att redan i tingsrätten noggrant kartlägga den bevisning de vill åberopa.

Hovrätten förkastade begäran om att höra den sakkunniga personligen.

HOVRÄTTENS HANDLÄGGNINGSAVGÖRANDE

Domskäl

A och B har i hovrätten åberopat att C, vars sakkunnigutlåtande har företetts i tingsrätten, ska höras munt­ligen i hovrätten. Som grund för hörandet har framförts att detta behövs för att undanröja oklarheter och motstridigheter som har uppkommit i tingsrätten.

D och E har motsatt sig hörandet av C i hovrätten eftersom A och B har avstått från att höra C i tingsrät­ten.

Bevistemat för C:s sakkunnigutlåtande i tingsrätten har varit vilka omständigheter som skall beaktas vid utvärdering av att ha haft ett inomhusklimatproblem under sin tid.

A och B har i hovrätten önskat höra C angående relationen mellan provtagningsställena och den medi­cinska betydelsen av mikrobförekomsten enligt förordningen 545/2015; på vilka ställen ska provtagning ske, vilka åtgärder kräver mikrobförekomsten och hur huset ska repareras. A och B har även åberopat C:s sakkunnigutlåtande i hovrätten som skriftligt bevis.

Enligt rättegångsbalkens 17 kapitel 36 § ger en sakkunnig sitt utlåtande skriftligt. Sakkunnig ska höras muntligt i domstolen, om det behövs för att undanröja oklarheter, brister eller motstridigheter i hans eller hennes utlåtande, eller domstolen anser att det behövs av någon annan orsak, eller en part begär det och det är uppenbart att det inte saknar betydelse att den sakkunnige hörs.

Sakkunnigutlåtandets skriftliga form har motiverats med bevisningens natur. Sakkunniga hörs om erfa­renhetssatser och vetenskapliga frågeställningar som kräver noggranna beskrivningar, vilka är lättare att förstå i skriftlig form. Bevisningen kräver heller inte att man iakttar personens muntliga berättelse eller beteende vid framförandet. Undantagen utgörs av de fall där det i sakkunnigutlåtandet inte har lämnats en tillräcklig redogörelse för vad den sakkunnige har fått fram eller för att svaren på de frågor som förelagts den sakkunniga är oklara eller motstridiga (RP 45/2014 rd, s. 99-100).

Bevismedlen gällande erfarenhetssatserna omfattas av preklusion, även om erfarenhetssatserna i sig inte prekluderas. Preklusionsreglerna förutsätter att parterna uppger vilka sakkunniga som de avser åberopa redan i förberedelseskedet. Av detta följer att den sakkunniga inte längre kan bytas ut efter att förberedel­sen har avslutats. (Mikko Vuorenpää, Asiantuntijatodistelun ongelmakohtia. Helsinki 2012, s. 105-107)

C har i sitt utlåtande konstaterat att då den sanitära olägenheten bedöms tar man i beaktande mikrobtill­växt på ytor inne i bostaden eller i konstruktionen, vilka har luftanslutning till inomhusluften. C har i sitt utlåtande vidare konstaterat att det i jordmånen finns rikligt med mikrober, liksom i jordmånens lakvatten. Därför gäller social- och hälsovårdsministeriet anvisningar för boendehälsa och de riktgivande värden som anges där inte konstruktioner som är i direkt kontakt med utomhusluften eller jordmånen. Dessa konstruktioner innehåller alltid mikrober. C behandlar i sitt utlåtande också vilka mikrober som pekar på fuktskador i husets konstruktioner.

Hovrätten konstaterar att sakkunnigutlåtandet och de erfarenhetssatser som behandlats i utlåtandet är kla­ra och otvetydiga. A och B har nöjt sig med C:s skriftliga sakkunnigutlåtande i tingsrätten och det har hel­ler inte framkommit sådana brister eller motstridigheter i utlåtandet, som skulle kräva att C hörs personli­gen i hovrätten.

Till den del som bevistemat i hovrätten har utvidgats till att omfatta omständigheter som C:s sakkunnigutlåtande i tingsrätten inte har berört, likställs detta med åberopande av ny sakkunnig i hovrätten.

Enligt 25 kapitlet 17 § 1 momentet i rättegångsbalken får ändringssökanden i ett tvistemål inte i hovrätten åberopa andra omständigheter eller bevis än de som har lagts fram i tingsrätten, utom då han gör sannolikt att han inte har kunnat åberopa omständigheten eller beviset i tingsrätten eller att han har haft giltiga skäl att inte göra det. Enligt 26 kap. 4 § 2 momentet i rättegångsbalken gäller 25 kap. 17 § 1 momentet i rät­tegångsbalken också ändringssökandens motpart.

I rättslitteraturen konstateras att bevisteman inte ska tolkas för snävt i hovrätten. Kompletteringar och kor­rigeringar ska anses tillåtna, förutsatt att dessa gäller samma händelser som varit föremål för tingsrättens tolkning. Däremot ska bevisteman som omfattar helt nya händelseförlopp inte utan godtagbart skäl god­kännas i hovrätten. Då finns det risk för att rättegångens tyngdpunkt förflyttas från tingsrätten till hovrät­ten. (Antti Jokela, Pääkäsittely, todistelu ja tuomio. Oikeudenkäynti III Helsinki 2015, s. 682-683. Se också Timo Saranpää, Teemaprekluusiosta dispositiivisessa riita-asiassa, DL 2014, s. 699 ff).

Den i bevistemat angivna förordningen (Social- och hälsovårdsministeriets förordning om sanitära förhål­landen i bostäder och andra vistelseutrymmen samt om kompetenskrav för utomstående sakkunniga 545/2015) har inte särskilt behandlats i C:s skriftliga sakkunnigutlåtande i tingsrätten. C har i sitt utlåtan­de behandlat förekomsten av mikrober, hur provtagning ska ske och hantering av proverna. Hovrätten konstaterar att det har åvilat A och B att redan i tingsrätten noggrant kartlägga alla de omständigheter och all den bevisning som de avser åberopa till stöd för sina yrkanden och därtill även bedöma på vilket sätt detta ska ske. Att höra C personligen i hovrätten kan inte utan giltiga skäl utvidga C:s skriftliga sakkunnigutlåtande att omfatta även sådana frågor som inte framgår av utlåtandet. Om A och B i hovrätten tillåts höra C gällande nya bevisteman bör även motparten D och E beredas tillfälle att inkomma med motbevisning med anledning av hörandet. Detta skulle i sin tur stå i strid med instansordningen och innebära att tyngdpunkten beträffande dessa bevisteman flyttas från tingsrätten till hovrätten.

A och B tillåts inte heller att höra C gällande nya bevisteman i hovrätten.

Domslut

A:s och B:s begäran att höra C personligen i hovrätten förkastas.

Ärendet har avgjorts av hovrättsråden Hagar Nordström och Petteri Korhonen och assessor Linda Tai­vassalo.

Föredragande: föredragande vid hovrätten Pia-Maria Sillanpää

SÖKANDE AV ÄNDRING

I detta avgörande får ej sökas ändring skilt.

Ratkaisun keskeinen sisältö

Vastaajalla, joka ei hänen 69 vuoden ikänsä huomioon ottaen voinut kuulua reserviin tai varareserviin, ei katsottu voivan olla sotilasarvoa, jota olisi voitu rikoslain 2 luvun 14 a §:n nojalla määrätä menetettäväksi.

Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta B:hen kohdistuneesta törkeästä kavalluksesta ja vaihtoehtoisesti törkeästä veropetoksesta.

B:n kuolinpesän osakkaat C ja D yhtyivät syyttäjän rangaistusvaatimukseen törkeästä kavalluksesta. Kuolinpesä esitti korvausvaatimuksia.

Verohallinto yhtyi syyttäjän vaihtoehtoiseen rangaistusvaatimukseen törkeästä veropetoksesta ja esitti korvausvaatimuksia.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän veropetoksen ja tuomitsi hänet siitä 2 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan korvauksia valtiolle ja Verohallinnolle. Törkeään kavallukseen perustuvat vaatimukset hylättiin.

Oikeudenkäynti hovioikeudessa

A, B:n kuolinpesä, C ja D hakivat muutosta käräjäoikeuden tuomioon pääasiaratkaisun osalta. B:n kuolinpesä, C ja D toistivat käräjäoikeudessa esittämänsä törkeään kavallukseen perustuvat rangaistus- ja korvausvaatimukset. A vaati, että syyte törkeästä veropetoksesta hylätään ja hänet vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta.

Hovioikeus katsoi teon kohteena olleen omaisuusmäärän pienemmäksi kuin käräjäoikeus oli tehnyt. Hovioikeus luki osan A:n menettelystä syyksi törkeänä kavalluksena ja osan törkeänä veropetoksena ja tuomitsi hänet niistä yhteiseen 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Osa B:n kuolinpesän korvausvaatimuksista hyväksyttiin ja A:n korvausvelvollisuutta Verohallinnolle alennettiin.

Sotilasarvon osalta hovioikeus lausui seuraavan.

Rikoslain 2 luvun 14 a §:stä ilmenee, että vastaaja, joka tuomitaan vankeuteen vähintään kahdeksi vuodeksi, on tuomittava menettämään sotilasarvonsa, jollei sotilasarvon menettämistä huomioon ottaen rikoksen laatu, rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat sekä sotilasarvon menettämisestä tekijälle aiheutuvat muut seuraukset ole pidettävä kohtuuttomana. Alinta sotilasarvoa ei kuitenkaan tuomita menetettäväksi.

Käräjäoikeus ei tuomitessaan A:n yli kahden vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen ole ottanut kantaa sotilasarvon menettämiseen. Edellä mainitun säännöksen soveltaminen ei edellytä syyttäjän vaatimusta. Tämä ilmenee muun muassa ratkaisusta KKO 1996:76.

Sotilas- ja palvelusarvoista sekä puolustusvoimien tunnuskuvasta annetun tasavallan presidentin asetuksen 1 §:n 1 momentin mukaan sotilaallista esimiesasemaa sekä sotilaan koulutusta, virka-asemaa ja tehtävää osoitetaan sotilasarvolla tai palvelusarvolla. Asetuksen 2 luvussa käsitellään puolustusvoimien virassa palvelevien sotilas- ja palvelusarvoja ja 3 luvussa muita sotilas- ja palvelusarvoja. Niitä ovat asetuksen 10 – 12 §:n mukaan reserviin tai varareserviin kuluvan sotilasarvo, varusmiespalvelusta tai vapaaehtoista asepalvelusta suorittavan sotilasarvo ja Maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijan palvelusarvo.

Asevelvollisuuslain 2 §:n mukaan jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta, jollei jäljempänä kyseisessä laissa toisin säädetä. Asevelvollinen on palveluksessa taikka kuuluu reserviin tai varareserviin.

A:lla, joka ei ole puolustusvoimien virassa eikä 69 vuoden ikänsä huomioon ottaen voi enää kuulua reserviin tai varareserviin, ei voi olla edellä mainitun asetuksen mukaista sotilasarvoa. Tätä päätelmää tukee myös se, että asevelvollisuuslain 98 §:n 1 momentin mukaan henkilöä koskeva tieto, jollainen myös tieto sotilasarvosta on, poistetaan asevelvollisrekisteristä viimeistään vuoden kuluttua siitä, kun henkilö ei enää kuulu reserviin eikä varareserviin. Edellä lausutun perusteella rikoslain 2 luvun 14 a § ei voi tulla asiassa sovellettavaksi.

- - -

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet:

hovioikeudenneuvos Jouko Valtonen

hovioikeudenneuvos Juha Karvinen

hovioikeudenneuvos Virpi Vuorinen

valmistelija: hovioikeuden esittelijä Johannes Koskenniemi

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja vaihtoehtoisesti tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta sekä henkilörekisteririkoksesta ja vaihtoehtoisesti henkilörekisteririkkomuksesta. Syytteiden mukaan A oli ensin tulostanut poliisiasiain tietojärjestelmästä (Patja) piirin vuorokausiraportin ja tämän jälkeen hän oli tehnyt kyselyn tutkintailmoitusnumerolla ja tulostanut kyseisen tutkintailmoituksen, joka oli koskenut L:n kuolemaan johtaneen liikenneonnettomuuden rikostutkintaa ja kuolemansyyn tutkintaa. Ilmoitukseen oli ollut kirjattuna L:n, hänen omaistensa, liikenneonnettomuuden osallisten ja todistajien henkilötietoja, mukaan lukien henkilötunnukset. Kyseisten tietojen käsittely ei ollut kuulunut A:n työtehtäviin eikä se ollut ollut hänen virkatehtäviensä tai rekisterin käyttötarkoituksen kannalta tarpeellista.

Käräjäoikeus katsoi tuomiossa tarkemmin lausutuin tavoin, että kun tilannekuvan päivitystä voitiin pitää poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentissa säädettynä poliisin tehtävänä, ei vastaajan kertoma peruste tietojärjestelmän käytölle ollut ristiriidassa poliisiasiain tietojärjestelmästä muodostuvan henkilörekisterin käyttötarkoituksen kanssa eikä henkilörekisterilain käyttötarkoitussidonnaisuuden kanssa eikä myöskään käsittelyn yleisten edellytysten kanssa. Tilannekuvan päivittäminen ei kuitenkaan oikeuttanut avaamaan arkaluonteista tietoa ja henkilötunnuksia sisältäviä tutkintailmoituksia tai muita asiakirjoja, koska henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 10 §:n 2 momentti ja 15 §:n 2 momentti edellyttivät, että arkaluonteisia tietoja sai käsitellä ainoastaan, kun se oli poliisin yksittäisen tehtävän suorittamiseksi välttämätöntä. Käräjäoikeuden mukaan ei ollut ilmennyt sellaista konkreettista yksittäistä työ- tai virkatehtävää, joka olisi oikeuttanut A:n avaamaan syytteessä tarkoitetun arkaluonteista tietoa ja henkilötunnuksia sisältäneen tutkintailmoituksen. Kyseisten tietojen käsittely ei näin ole kuulunut hänen työtehtäviinsä, eikä ole ollut hänen virkatehtäviensä kannalta tarpeellista. Käsittelyyn ei ole myöskään ollut rekisteröityjen suostumusta. Ottaen huomioon A:n kertoman tutkintailmoituksen avaamisen syyn sekä puuttuneen viranomaisohjeistuksen käräjäoikeus katsoi, ettei A:n menettely ole ollut tahallista vaan törkeän huolimatonta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja henkilörekisteririkoksesta.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

A valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että syytteet hylätään.

Syyttäjä vaati vastavalituksessaan, että A tuomitaan käräjäoikeudessa esitetyn syytteen mukaisesti virkavelvollisuuden rikkomisesta ja henkilörekisteririkoksesta lukuun ottamatta kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain salassapitosäännösten rikkomista.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Hovioikeudessa oli kysymys siitä, oliko A:lla ollut virkatehtäviinsä liittyvä asiallinen peruste käsitellä syytteessä tarkoitettua tutkintailmoitusta ja oliko A käsitellyt henkilötietoja vastoin henkilötietolain arkaluonteisia tietoja ja henkilötunnusta koskevia säännöksiä ja menettelyllään loukannut rekisteröityjen yksityisyyden suojaa sekä siitä, oliko A menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan. Kysymys oli myös siitä, oliko A:n tietojen käsittely ollut vastoin henkilörekisterilain käyttötarkoitussidonnaisuutta ja ristiriidassa henkilötietojen käsittelyn yleisten edellytysten kanssa.

Hovioikeuden ratkaisun perustelut

Näytön arviointi ja johtopäätökset

Rikoslain 38 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan henkilörekisteririkoksesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta käsittelee henkilötietoja vastoin henkilötietolain (523/1999) käyttötarkoitussidonnaisuutta, käsittelyn yleisiä edellytyksiä, henkilötietojen tarpeellisuutta tai virheettömyyttä, arkaluonteisia tietoja, henkilötunnusta tai henkilötietojen käsittelyä erityisiä tarkoituksia varten koskevia säännöksiä taikka rikkoo henkilötietojen käsittelyä koskevia erityissäännöksiä ja siten loukkaa rekisteröidyn yksityisyyden suojaa tai aiheuttaa hänelle muuta vahinkoa tai olennaista haittaa.

Henkilötietolain 7 §:n mukaan henkilötietoja saa käyttää tai muutoin käsitellä vain tavalla, joka ei ole yhteensopimaton 6 §:ssä tarkoitettujen käsittelyn tarkoitusten kanssa. Henkilötietolain 6 §:n mukaan henkilötietojen käsittelyn tulee olla asiallisesti perusteltua rekisterinpitäjän toiminnan kannalta.

Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 10 §:n 1 momentin mukaan henkilötietolain 11 §:n 3 kohdassa tarkoitettuja arkaluonteisia tietoja saa kerätä ja tallettaa poliisin henkilörekisteriin ja muutoin käsitellä silloin, kun ne ovat rekisterin käyttötarkoituksen kannalta tarpeellisia ja saman pykälän 2 momentin mukaan henkilötietolain 11 §:n 4 kohdassa tarkoitettuja arkaluonteisia tietoja saa kerätä ja tallettaa poliisin henkilörekisteriin ja käsitellä ainoastaan silloin, kun se on poliisin yksittäisen tehtävän suorittamiseksi välttämätöntä. Saman lain 15 §:n 2 momentin mukaan poliisilla on oikeus käyttää poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentissa säädettyjen tehtävien suorittamiseksi perustetun henkilörekisterin tietoja, jos tiedot ovat tarpeen kyseisten tehtävien suorittamiseksi.

Poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Tiedon hakua ja käsittelyä poliisin tietojärjestelmistä rajaa siten käyttötarkoitussidonnaisuusvaatimus, virkatehtävään liittyvä tarpeellisuusvaatimus ja yksittäiseen tehtävään liittyvä välttämättömyysvaatimus.

Asiassa on riidatonta, että tilannekuvan päivittäminen on osa poliisin poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua tehtävää. Edelleen riidatonta on, että tapahtuma-aikaan ei ole ollut voimassa poliisin hallinnollista ohjetta, joka olisi nimenomaisesti määritellyt poliisiasiain tietojärjestelmän käytöstä tilannekuvan ylläpitämisessä tai muodostamisessa. Riitaista on se, missä laajuudessa poliisilla on oikeus avata yksittäisiä tutkintailmoituksia tilannekuvan päivittämiseksi.

A on kertonut, että hän oli katsonut tutkintailmoituksen päivittääkseen tilannekuvaa. Lisäksi hän oli katsonut myös muita oman alueensa tutkintailmoituksia, koska oli pitänyt sitä velvollisuutenaan. A:n sekä todistajina kuultujen B:n ja C:n kertomusten mukaan tilannekuvan päivittäminen ja ylläpito edellyttivät tutkintailmoitusten katsomista laaja-alaisesti ja myös oman sektorin ulkopuolelta. Sekä poliisikoulussa että esimiesten toimesta oli kehotettu olemaan laaja-alaisesti yli sektorirajojen tietoinen oman alueen ja poliisipiirin alueen tapahtumista ja käyttämään poliisin tietojärjestelmiä tilannekuvan päivittämiseksi. Tämä oli ollut käytäntö ja sitä oli pidetty hyväksyttävänä Oulun poliisilaitoksella.

Syyttäjä on katsonut, että tilannekuvan ylläpitäminen ei anna poliisimiehelle yleistoimivaltaa tarkastella mitä tahansa tutkintailmoituksia. Syyttäjän mukaan riittävä ja oikea tapa päivittää tilannekuvaa on poliisiasiain tietojärjestelmästä (Patja) tulostettavan vuorokausiraportin katsominen, josta kukin poliisi voi poimia ja aukaista yksittäiseen virkatehtäväänsä kuuluvat ilmoitukset. A:n, B:n ja C:n mukaan vuorokausiraportista ei saanut riittävän kattavaa kuvaa alueen tapahtumista. Todistaja D on kertonut, että vuorokausiraportista ei saanut oikeaa kuvaa myöskään tutkintailmoitusten sisällöstä. Vuorokausiraportista kävi ilmi rikosilmoituksen numero, tutkija, tapahtumapaikan osoite, tapahtuman päivämäärä, rikosnimikkeet, asianosaisten nimiä sekä tutkintailmoituksen kaksi ensimmäistä riviä. Pelkästään rikosnimikkeen perusteella ei voinut tehdä luotettavaa rajausta rikoksen kuulumisesta tiettyyn sektoriin. Kaikki tutkintailmoitukset löytyivät samoista poliisin tietojärjestelmistä ja myös vuorokausiraportti näkyi kaikille samansisältöisenä. D:n mukaan tutkintailmoitukset sisälsivät aina arkaluonteista tietoa ja jo vuorokausiraportista näkyi nimitietoja sekä tietoja rikoksesta.

Asiassa on tuotu esille myös, että Oulun poliisilaitoksella on aamupalavereissa nostettu esille ja kaikkien nähtäville tutkintailmoituksia. Riidatonta on, että myös nyt kyseessä oleva tutkintailmoitus on ollut kaikkien nähtävillä tapahtumapäivää seuraavan päivän aamupalaverissa. A:n hakuja koskevien lokitietojen mukaan A on 28.1.2014 tehnyt tiedonhaun käyttäen päivämäärää ja poliisipiirin koodia, eli avannut ensin vuorokausiraportin ja sen jälkeen kyseessä olevan tutkintailmoituksen. A:lla on ollut kyseisen päivän aikana useita muitakin kyselyitä.

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut käyttötarkoitussidonnaisuuden ja käsittelyn yleisten edellytysten osalta. Suhteesta arkaluonteisiin tietoihin ja henkilötunnukseen hovioikeus lausuu seuraavaa.

Henkilötietolain 11 §:n 1 momentin mukaan arkaluonteisten henkilötietojen käsittely on kielletty. Arkaluonteisina tietoina pidetään pykälän 3 kohdan perusteella henkilötietoja, jotka kuvaavat tai on tarkoitettu kuvaamaan rikollista tekoa, rangaistusta tai muuta rikoksen seuraamusta ja 4 kohdan perusteella henkilötietoja, jotka kuvaavat tai on tarkoitettu kuvaamaan henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä tai niihin verrattavia toimia. Henkilötietolain 12 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan 11 §:n arkaluonteisten tietojen käsittelykielto ei estä tietojen käsittelyä, josta säädetään laissa tai joka johtuu välittömästi rekisterinpitäjälle laissa säädetystä tehtävästä. Hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeus, että syytteessä kuvattu tutkintailmoitus on pitänyt sisällään arkaluonteisia henkilötietolain 11 §:n 3 ja 4 kohdan mukaisia henkilötietoja. Hovioikeus katsoo, että myös jo vuorokausiraportista ilmenee henkilötietolain 11 §:n 3 kohdan mukaisia arkaluontoisia henkilötietoja.

Tilannekuvan päivittäminen on ollut A:n työtehtävä. Poliisipalvelulinjan työjärjestyksestä ei sinällään ole ilmennyt sellaista konkreettista yksittäistä työ- tai virkatehtävää, joka olisi oikeuttanut A:n avaamaan syytteessä tarkoitetun arkaluonteista tietoa ja henkilötunnuksia sisällään pitäneen tutkintailmoituksen. Hovioikeus toteaa kuitenkin, että poliisin työjärjestys ei anna tyhjentävää kuvaa yksittäisen poliisimiehen työtehtävistä. Tiedonhaku on tehty käyttäen päivämäärää ja poliisipiirin koodia ja A on tehnyt kyseisen päivän aikana myös muita hakuja. Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n tarkoituksena ei ole ollut tiettyä henkilöä koskevien tietojen hankkiminen vaan tilannekuvan päivittäminen. Ottaen myös huomioon, että syytteessä tarkoitettu tutkintailmoitus on ollut työvuorossa olevien poliisien nähtävillä vuorojohtajan näyttämänä jo aamupalaverissa, hovioikeus pitää uskottavana, että A ei ole katsonut tutkintailmoitusta myöskään yksityisiin tarkoituksiin tai uteliaisuuttaan. Tarkempaa ohjeistusta tilannekuvan päivittämisestä ei ole ollut. Hovioikeus katsoo, että A:n kertomalla tavalla hänen on pitänyt olla oman poliisipiirin tapahtumista selvillä ja että jokainen päivittää tilannekuvaa oman tarpeensa mukaisesti. Poliisihallitus on 18.4.2016 antanut suuntaa antavan ohjeen poliisin tietojärjestelmien käytöstä ja ylläpidosta. Tilannekuvan päivittäminen A:n tapauksessa ei ole myöskään ristiriidassa siitä ilmenevien ohjeiden kanssa.

Ottaen huomioon tarkemman ohjeistuksen puuttuminen tilannekuvan päivittämiseksi sekä edellä mainittu kulttuuri ja käytäntö Oulun poliisilaitoksella, hovioikeus katsoo, että A:lla on ollut työtehtäviensä perusteella tilannekuvan päivittämiseksi oikeus syytteessä tarkoitetun tutkintailmoituksen avaamiseen ja katsomiseen. Poliisin tietojärjestelmät sisältävät muun ohella henkilötietoja sekä tietoja rikoksista. Poliisin työssä ollaan välttämättä tekemisissä arkaluonteisten tietojen kanssa. Asiassa on selvitetty, että myös vuorokausiraportit sisältävät henkilötietolaissa tarkoitettua arkaluonteista tietoa. Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että syytteessä tarkoitettuun tutkintailmoitukseen sisältyvien arkaluonteisten tietojen ja henkilötunnuksen käsittely on kuulunut A:n työtehtäviin. A ei ole toiminut vastoin arkaluonteisten tietojen käsittelykieltoa ja henkilötunnuksen käsittelyä koskevia säännöksiä. A ei ole menettelyllään loukannut rekisteröityjen yksityisyydensuojaa eikä myöskään aiheuttanut heille muuta vahinkoa tai olennaista haittaa. Näin ollen syyttäjän ensisijainen syyte henkilörekisteririkoksesta on hylättävä.

Asiassa on vielä arvioitava, täyttääkö A:n menettely henkilörekisteririkkomuksen tunnusmerkistön.

Henkilötietolain 48 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan henkilörekisteririkkomuksesta tuomitaan muun muassa se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta tämän lain vastaisesti laiminlyö noudattaa, mitä henkilötietojen käsittelyn tarkoitusten määrittelystä, tietojen käsittelystä tai informoimisesta säädetään, ja siten vaarantaa rekisteröidyn yksityisyyden suojaa tai hänen oikeuksiaan. Hovioikeus toteaa, että kyseisessä säännöksessä on yksilöity erilaisia, lähinnä rekisterinpitäjälle tai tämän edustajalle henkilötietolaissa säädettyjä velvollisuuksia, joiden laiminlyönti on rangaistavaa henkilörekisteririkkomuksena. Lähtökohtaisesti tekotapaluettelossa mainittu "tietojen käsittelystä" voi katsoa tarkoittavan syytekohdan 2 mukaista menettelyä. Henkilötietolain lainvalmistelutöiden ja säännöksen sanamuodon perusteella, sellaisena kuin se on esitetty esitöissä ja toisella kotimaisella kielellä, on kuitenkin ilmeistä, että "tietojen käsittelyllä" ei ole tarkoitettu tietojen käsittelyä laajana yleiskäsitteenä, vaan tietojen käsittelyn informointia, joita koskevista velvollisuuksista on puolestaan säädetty henkilötietolain 24 §:ssä ja 25 §:ssä. Hovioikeus katsoo, että kyseinen säännös ei sovellu A:n menettelyn arviointiin eikä se tule sovellettavaksi tässä asiassa. Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että A:n menettely ei täytä myöskään vaihtoehtoisena syytteenä esitetyn henkilörekisteririkkomuksen tunnusmerkistöä ja kohdan 2 vaihtoehtoinen syyte hylätään.

A:n ei ole edellä katsottu rikkoneen henkilötietolaissa ja henkilötietojen käsittelyä poliisitoimessa koskevassa laissa säädettyjä henkilötietojen käsittelyä ja käyttötarkoitussidonnaisuutta sekä arkaluontoisten henkilötietojen käsittelyä koskevia säännöksiä, eikä hänen ole katsottu rikkoneen myöskään julkisuuslain salassapitosäännöksiä. Näin ollen ensisijainen syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta ja toissijainen syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta on hylättävä.

ASIAN RATKAISSEET HOVIOIKEUDEN JÄSENET

hovioikeudenlaamanni Sakari Laukkanen
hovioikeudenneuvos Maarit Tukiainen
määräaikainen hovioikeudenneuvos Meriel Koppström

asian valmistelija, hovioikeuden esittelijä Leena Saukkoriipi